Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
4. Rakkaus
Enemmän kuin mitään muuta, me tarvitsemme rakkautta. Tulee aikoja, jolloin paraneminen tuntuu kurjalta. Tulee aikoja, jolloin tuskalliset tunteet nousevat esiin. Tulee aikoja, jolloin pelkkä helpotus ei riitä. Tulee aika, jolloin me tiedämme, että helpotus ei paranna meitä. Nämä ovat aikoja, jolloin me tarvitsemme rakkautta. Me tarvitsemme rakkautta selvitäksemme ja kasvaaksemme. Tarvitsemme rakkautta parantuaksemme. Tarvitsemme parantavaa rakkautta. Kaikki ihmiset ovat hauraita - erityisesti emotionaalisesti. Meistä tulee ehjiä ja kokonaisia, kun löydämme parantavan rakkauden, mutta matka siihen kulkee oman haurautemme löytämisen kautta. Me voimme kohdata oman haurautemme sellaisissa olosuhteissa, joissa voimme laskea puolustuksemme alas ja lakata taistelemasta lyödyksi tulemista vastaan. Muut ihmiset eivät välttämättä halua lyödä meitä. Todennäköisesti he ajattelevat pitävänsä meistä ja rakastavansa meitä, ja usein he ajattelevat tietävänsä, mikä on meille hyväksi. He haluavat auttaa meitä parhaaksi tietämällään tavalla. Kuitenkin heillä saattaa olla omat haavansa, ja jos he eivät ole tietoisia niistä, heidän haavansa särkevät heitä itseään ja muita ihmisiä palasiksi. Hyvä tahto ei ole sama kuin parantava rakkaus. Rakkaus ilmenee tekoina, eikä ajatuksina tai tunteina.
Kun me olimme pieniä, rakkaus oli tarkkaan määritelty. Se oli sitä, että siivosimme oman huoneemme, että emme sotkeneet vaatteitamme, että olimme hiljaa ruokapöydässä, että emme häirinneet aikuisten keskusteluja, ja että olimme poissa aina tarvittaessa. Me halusimme rakastaa, mutta meidän sydämemme ei totellut tällaista rakkautta. Jos me yritimme rakastaa tavalla, joka tuli sydämestämme, meille osoitettiin aina uudelleen, että rakkaus ei ole sellaista. Se ei saanut olla hassua, ei iloista, eikä varsinkaan saanut aiheuttaa epäjärjestystä. Meille rakkaus oli itsestämme luopumista. Meille rakastaminen oli muiden ehtoihin taipumista. Se tuhosi hyvän olon ja ilon, joista meidän sydämemme rakkaudelliset tunteet saivat käyttövoimansa. Sydämen riemullinen pulppuaminen lakkasi.
Vielä nytkin me voimme ihmetellä, mitä rakastaminen on. Haluaisimme rakastaa ja olla läsnä, mutta jossakin meissä on vielä tuo pieni Lapsi, joka kokee, että rakkaus on sitä, että me emme häiritse. Pienikin häiriöksi olemisen tunne ajaa meidät yksinäisyyteen, pois niiden läheltä joiden kanssa me tahtoisimme olla. Me haluaisimme rakastaa muita ja itseämme, mutta me emme osaa. Me emme vieläkään tahdo uskaltaa luottaa sydämeemme.
Nyt me saamme oppia rakastamaan omalla tavallamme. Me saamme rakastaa tavalla, jossa meidän on hyvä olla. Meidän rakkautemme saa olla spontaania ja "häiriöksi". Se saa hämmentää muita. Meidän rakkautemme saa kertoa, että sydämessämme on jotakin, ja se saa tulla esiin. Me muutumme yksinkertaisessa luottamuksessa elämäämme, itseemme ja muihin ihmisiin. Niin paljon turhaa tuskaa syntyy, kun me kadotamme elämän vastaanottamisen ja alamme yrittää kontrolloida sitä. Me voimme antaa muille ihmisille vallan omiin valintoihimme. Kun me rakastamme muita, näin voi helposti käydä. Me haluaisimme täyttää heidän odotuksensa ja tehdä heidät onnellisiksi, jotta he puolestaan rakastaisivat meitä. Yhä uudelleen me voimme tehdä sen oman itsemme hinnalla. Kun me luovumme itsestämme, me emme voi kokea olevamme rakastettuja.
Me emme voi rakastaa ottamatta riskejä. Emme myöskään voi löytää rakkautta itsellemme ottamatta edes pieniä riskejä. On totta, että joskus haavoitumme. Kun me avaamme sydämemme, se on avoin myös iskuille. Jotkut iskut ovat tahallisia ja tietoisia. Toiset ovat vahinkoja, muiden hapuilua rakkaudessa. Jotkut johtuvat muiden omista ongelmista. Mekin olemme saattaneet puolustaa itseämme iskemällä. Mutta meidän ei enää tarvitse, ei ainakaan pitkään. Eikä meidän tarvitse jäädä miettimään, miksi jotkut tekivät niin kuin tekivät. Muut vain tekevät niin kuin tekevät. Ja me vain teemme niin kuin teemme.
Parantava rakkaus
Mitä rakkaus sitten on? Me olemme addikteja, koska meitä ei rakastettu, koska joitakin olennaisia rakkauden elementtejä puuttui, kun me olisimme tarvinneet niitä. Meillä saattaa olla vääristynyt käsitys siitä, mitä rakkaus on. Me saatamme odottaa ja toivoa jotakin sellaista. mikä ei ole rakkautta. Saatamme odottaa rakkautta. joka hoitaa paranemisen puolestamme, tai saatamme kaivata rakkautta. joka pakottaa meidät paranemaan. Saatamme odottaa ihmettä. Mutta rakkaus on löytöretki, joka jo alkaessaan on täynnä iloa. Se on löytöretki, joka kaunistuu päivä päivältä. Jotta me voisimme parantua, me tarvitsemme rakkautta joka hyväksyy, rakkautta joka antaa anteeksi, rakkautta joka rohkaisee ja rakkautta joka uskoo meihin.
Rakkaus hyväksyy
Rakkaus hyväksyy meidät juuri sellaisina kuin olemme. Meillä ei ole mitään syytä teeskennellä. Tiedämme olevamme aina tervetulleita vain siksi, että me olemme me. Tällainen rakkaus on aina lahja. Ei ole mitään, millä me voisimme ansaita sen. Se hymyilee kun se näkee meidät. Se ilahtuu saadessaan nähdä meidät ja kuullessaan meidän äänemme. Olemmepa puhtaita tai likaisia, iloisia tai surullisia, optimistisia tai masentuneita, me olemme aina tervetulleita. Meitä tai meidän persoonaamme kohtaan ei ole pienintäkään painostusta. Se ei koskaan hylkää meitä, ja me tiedämme sen. Olemme turvassa. Voimme levätä. Voimme leikkiä ja pitää hauskaa. Voimme itkeä ja olla vihaisia. Mitä tahansa teemmekin, se on aina meidän kanssamme.
Rakkaus antaa anteeksi
Rakkaus erottaa meidän tekomme ja persoonamme. Jos me teemme jotakin "väärää", se ymmärtää, että tekomme eivät olleet oikeita. Sitten se antaa anteeksi. Ei syyttelyä, ei riitelyä, eikä mitään muutakaan painostusta. Rakkaus saattaa antaa meidän tietää, että olemme tehneet jotakin väärää, mutta se antaa meidän myös tietää, että tekomme on annettu anteeksi. Rakkaus voi myös antaa anteeksi ilman, että se kertoo meille, että teimme jotakin väärää. Se sietää meidän tekojamme, eikä sillä ole mitään meidän persoonaamme vastaan. Rakkaus saattaa epäonnistua siinä, mutta silloin se etsii meidän anteeksiantoamme. Siinä on vahva myötätuntoinen tietoisuus inhimillisestä heikkoudesta. Meillä on vapaus kasvaa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Rakkaus rohkaisee
Kun me olemme masentuneita, rakkaus lohduttaa meitä. Kun me olemme surullisia, se ymmärtää meitä. Rakkaus nauraa ja itkee kanssamme, mutta se tekee myös jotakin enemmän. Se näyttää meille, että on paljon muutakin kuin vain itkeminen. Sitten se päästää meistä irti. Se vain antaa meidän tietää. Sitten se on hiljaa, mutta tavalla, joka kertoo, että voimme saada tukea aina kun tarvitsemme. Se ei tyrki meitä eteenpäin. Se on kuin peili, joka näyttää meille, mitä elämästämme puuttuu. Se näkee meidän tuskamme, mutta se näkee myös tuskaamme kauemmas. Jos me olemme laiskoja, se antaa meidän nähdä laiskuutemme, ilman syyttelyä tai osoittelua. Se tekee sen joka kerta, kun se huomaa, että meidän pitäisi huomata laiskuutemme. Jos se tietää, että olemme tietoisia laiskuudestamme, se on hiljaa. Se antaa meidän huomata toisen puolen itsestämme, hyväksyvästi ja ystävällisesti. Se tunnustaa sen tosiasian, että me olemme vapaita ihmisiä, eikä se yritä kontrolloida meitä. Tällaisella rakkaudella ei ole kätkettyjä tavoitteita eikä suunnitelmia.
Rakkaus uskoo meihin
Rakkaus näkee nykyhetkeä kauemmas. Rakkaus näkee vielä salassa olevat kykymme, asenteemme ja taitomme. Se unelmoi kauniita unelmia. Se herättää meidän unelmamme. Se näkee meissä vielä piilossa olevan kauneuden. Se näkee meidät kukkana, joka on avautumaisillaan. Se ymmärtää, että me kukimme itse. Se ymmärtää, että vain me itse tiedämme, millainen kukka nupusta avautuu. Se ei yritä ajaa meitä johonkin päämäärään, vaan se antaa meidän itse löytää päämäärämme. Mitä tahansa ne ovatkin, se iloitsee niistä ja kulkee vierellämme niitä kohti. Se ei yritä tyrkyttää meille omia päämääriään. Rakkaus antaa meidän epäonnistua, luottaen siihen, että opimme ja kasvamme oppituntiemme kautta. Se ei yritä estää meitä epäonnistumasta, paitsi silloin kun se ajattelee meidän olevan vaarassa. Rakkaus antaa meidän löytää itse oman tiemme, ja sitten se seuraa meitä sillä. Jos unelmamme ja päämäärämme ovat erilaiset, rakkaus iloitsee erilaisuuden rikkaudesta. Se kunnioittaa meidän kauneuttamme. Se ei pilaa itseään eikä meitä lankeamalla itsekkääseen käyttäytymiseen meidän kanssamme. Se vastustaa niitä kiusauksia, joita me tai meidän addiktiomme saattavat synnyttää. Se uskoo meidän tosi parhaaseemme.
Koimmeko tällaista rakkautta? Olemme addikteja, eikä ilman syytä. Jotakin olennaista puuttui. Sen sijaan saimme väkivaltaa, vihaa, syyttelyä ja hylkäämistä. Voimme olla vastahakoisia myöntämään sitä, tai me saatamme olla raivoissamme ja katkeria. Minun kotini - jos sitä oli: ennen kuin lähdin opiskelemaan, olin asunut 18 eri paikassa - oli vääristynyt ja rikkinäinen. Kirje isälle, Missä on lapsuuteni, Takaumia ja Ei minun syytäni ovat tekstejä joissa olen kohdannut joitakin lapsuuteni asioita.
Me emme oppineet olemaan rakastettuja. Me emme oppineet rakastamaan. Käsityksemme rakkaudesta saattaa olla hyvinkin vääristynyt. Niin ovat myös tunteemme sitä kohtaan. Saatamme pelätä rakkautta - samalla epätoivoisesti kaivaten olevamme rakastettuja. Jotta voisimme olla rakastettuja, meidän on antauduttava rakkaudelle. Rakkaus ei aseta meille sellaista vaatimusta. Se odottaa meitä, mutta meidän on tehtävä oma osamme. Se antaa meidän tietää, että se odottaa, ja se tulee lähelle ja jää vierellemme. Mutta meidän on otettava viimeinen askel. Jos emme koskaan paljasta sitä, mitä me olemme, me emme voi kokea omana itsenämme hyväksytyksi tulemista. Jos emme kerro, että valehtelimme, me emme voi kokea anteeksisaamista. Jos emme koskaan paljasta päämääriämme, me emme voi saada tukea matkallamme niitä kohti. Viimeinen askel on meidän. Mutta miten me voimme ottaa tämmöisen riskin? Mistä me löydämme tällaista rakkautta?
Neljänlaisia ihmisiä
Jotta saisimme rakkautta, me tarvitsemme rakastajia. Yksi kaikkein tärkeimmistä rakastajista olemme me itse, mutta me tarvitsemme myös muita ihmisiä. Jos emme koe olevamme muiden rakastamia, suhteemme kärsivät paljon ja me kärsimme paljon. Me tarvitsemme rakkautta, joka kohtaa meidän ydinasiamme ja pinta-asiamme. Tarvitsemme rakkautta, joka auttaa meidät yhden lyhyen hetken läpi ja rakkautta, joka on vierellämme pitkän aikaa. Meidän on myös opittava tunnistamaan ihmiset, jotka voivat auttaa meitä eteenpäin, jotta odotuksemme olisivat realistisia emmekä satuttaisi itseämme emmekä muita. Yritän kuvata joitakin ihmissuhteidemme näkökulmia käyttäen hyvin karkeita luokkia. Alla olevassa taulukossa on esitetty neljänlaisia ihmisiä. Luokkien nimet ovat vain viittauksia, joiden tarkoitus on auttaa niiden tarkempaa määrittelyä myöhemmin.
| Pinta-asiat | Ydinasiat | |
| Lyhytaikainen | Kuka tahansa | Turvallinen kuka tahansa |
| Pitkäaikainen | Ystävät | Turvalliset ystävät |
Me saatamme kaivata rakkautta ja hyväksyntää niin epätoivoisesti, että odotuksemme ovat epärealistisia. Paljastamme itseämme vahingollisille ihmisille, jotka hylkäävät meidät ja halveksivat meitä - ihmisille, jotka eivät ymmärrä meitä. Tällaisten kokemusten jälkeen me vakuutamme itsellemme uudelleen, että meissä on jotakin perustavaa laatua olevaa vikaa. Saatamme alitajuisesti etsiä sellaista rakkautta, johon me olemme tottuneet, vain löytääksemme lisää syyttelyä ja hylkäämistä. Meillä ei saata olla minkäänlaista hajua siitä, mitä turvallinen rakkaus on, tai me olemme voineet kokea sitä muutaman kerran, ja yritämme kokea sitä uudelleen vahingollisten ihmisten kanssa tai vahingollisissa olosuhteissa. Saatamme itse käyttäytyä vahingollisilla tavoilla, jotka karkottavat pois nekin, jotka haluaisivat olla kanssamme.
Termit "ydinasia" ja "pinta-asia" eivät tarkoita niiden tärkeyttä, vaan syvyyttä. Ydinasiat ovat niitä, jotka liittyvät suoraan persoonallisuuteemme syvillä tasoilla, ja pinta-asiat voisivat liittyä kehen hyvänsä. Lapsuutemme haavojen tuntemaan oppiminen on ydinasia. Lapsuuden haavoja käsittelevän kirjan ostaminen saattaa olla merkittävä osa omaa paranemistamme, mutta kuka tahansa voisi tehdä sen. Se on pinta-asia. Lapsuutemme tapahtumista ja niiden vaikutuksista puhuminen on ydinasia, mutta rikkinäisen lapsuuden merkityksestä puhuminen yleisellä tasolla on pinta-asia. Kuitenkin saatamme oppia paljon noiden yleisten keskustelujen aikana. Kun puhumme ydinasioistamme jonkun kanssa, me annamme hänen nähdä syvälle sisimpäämme, haavoihimme ja niiden seurauksiin. Pinta-asiat ovat asioita joista kuka tahansa voisi puhua. Fyysiset tarpeemme (vaatteet, ruoka, lepo, jne.) ovat pinta-asioita, ellei joku niistä satu olemaan ongelmamme. Silti me emme voisi elää ilman niitä. Ne ovat tärkeitä.
Turvalliset ihmiset ovat niitä, jotka kuuntelevat meitä, eivätkä kuultuaan hylkää meitä. He eivät pelkää meitä eivätkä meidän ydinasioitamme. Ydinasioitamme voivat olla monet muutkin kuin addiktiomme. Niitä ovat sitä ajavat voimat: tuskamme, lapsuutemme kokemukset, puutteellisuuden tunteemme, omanarvon puutteemme, ja niin edelleen. Saatamme myös tarvita jonkun, jonka kanssa puhua addiktiostamme, mutta ei todellakaan liian monta. Yksi riittää.
Ihmiset, jotka halveksivat meitä, jotka syyttävät meitä tai nauravat meille, eivät ole turvallisia. Ihmiset, joiden sanat ja käytös ovat ristiriidassa, eivät ole turvallisia, sillä he ovat epärehellisiä - todennäköisesti eivät ainoastaan meitä kohtaan, vaan myös itselleen. He eivät osaa rakastaa meitä tai ketään muuta, eivätkä he osaa rakastaa itseäänkään. Ihmiset yleensä kohtelevat itseään samalla tavoin kuin he kohtelevat muita - tai vielä pahemmin. He voivat muuttua turvallisiksi, jos he paranevat, mutta se on täysin heidän oma asiansa. Me emme syytä heitä, emme halveksi emmekä tuomitse heitä. Me hyväksymme heidät. He eivät halua olla vahingollisia, ja usein he ajattelevat rakastavansa meitä. Sydämissään he todellakin saattavat pitää meistä ja rakastaa meitä, mutta he kompastuvat omiin haavoihinsa. Jos heillä on tuskaa, he ovat enemmän huolissaan itsestään kuin meistä, ja he haluavat "parantaa" meidät sillä tavoin, että he itse kokisivat vähemmän tuskaa. Rakkaus ei ole asenne. Se on suhtautumistapa, mutta se ilmenee teoissa - puheessa ja toimissa.
Alkoholisti-isä saattaa hyvinkin ajatella rakastavansa lapsiaan, vaikka hän murskaa heidän sydämiään. Silti hän voi tehdä yksittäisiä rakastavia tekoja. Jos hän ei tekisi niitä, hänen lapsensa eivät kokisi edes lyhyitä onnen ja ilon hetkiä. Hän voi tehdä rakastavia tekoja mistä tahansa syystä, mutta hän ei kykene rakastamaan kokonaisena ihmisenä. Hän ei pysty kohtaamaan sisällään olevaa tuskaa eikä muiden tuskaa. Hänen käyttäytymisensä pyörii alitajuisten, tuskan ohjaamien impulssien ympärillä, ja vaikka hän yrittäisi miten kovasti hyvänsä, hän ei voi ohittaa niitä. Hänessä ei ole lepoa, eivätkä muut ihmiset voi levätä hänessä. Hän ei ole vapaa valitsemaan niin kauan kun hän pysyy alkoholistina. Hänen valinnanvapautensa on alkoholismin ja paranemisen välillä, ja ellei hän valitse parantua, hän ei löydä muuta vapautta. Hän pysyy oman tuskansa vankina, etsien epätoivoisesti rakkautta ja arvostusta - jota hän ei löydä itsensä ulkopuolelta. Hän on suuren rakkauden arvoinen. Hän ei kykene antamaan itselleen parantavaa rakkautta, eikä hän voi antaa sitä muillekaan. Silti hän kykenee tekemään yksittäisiä ystävällisiä tekoja ja jopa suuria uhrauksia, kunnes hänen tuskansa taas ohjaa hänen mielenkiintonsa kohti seuraavaa pakoa todellisuudesta.
Pahasti haavoitetut ihmiset, jotka eivät koskaan ole oppineet rakastamaan itseään, eivät voi välittää parantavaa rakkautta, vaikka he yrittäisivät miten kovasti tahansa. He voivat tehdä yksittäisiä hyviä tekoja, mutta valitettavan usein nekin nousevat heidän häpeästään tai itsesäälistään. "Rakastavilla" teoillaan he saattavat itse asiassa etsiä meidän hyväksyntäämme, ja he saattavat kohdella meitä julmasti, jos emme arvosta niitä. He ovat meidän veljiämme ja sisariamme, ja he ovat suuren rakkauden arvoisia. Sitä mukaa kuin me paranemme, voimme antaa heille rakkautta, mutta voi viedä pitkän aikaa ennen kuin pystymme siihen, ja nyt päällimmäinen huolemme on parantaa itsemme. Heidän kanssaan me käsittelemme pinta-asioita niin rakastavasti kuin pystymme. Joskus voi olla tarpeen erottautua heistä ja asettaa rajoja heidän käyttäytymiselleen meitä kohtaan. Teemme sen rakastavasti jos pystymme, tai ilman rakkautta, jos se on tarpeen. Me emme voi parantua, tai paranemme hitaasti, jos annamme sellaisten ihmisten sotkea elämäämme. Kun me olemme parantuneet, voimme tulla takaisin. Joskus paluu käynnistää heidän paranemisensa, ja joskus he eivät pidä siitä uudesta ihmisestä, joka meistä on tullut, mutta se on täysin heidän oma asiansa.
Edellä kuvatut luokat eivät ole pysyviä. Kuka tahansa voi tulla turvalliseksi ystäväksi. Keskimäärin turvallinen ihminen voi olla vahingollinen johonkin asiaan liittyen. Katsotaan nyt luokkia hieman tarkemmin.
Kuka tahansa
Yleensä me luotamme siihen, että ihmiset pitävät huolta pinta-asioistamme. Luotamme partureihin, lääkäreihin, bussikuskeihin ja ravintoloiden henkilökuntaan. Luotamme siihen, että he eivät vahingoita meitä, että he eivät myrkytä meitä, ja että he yleensäkin tekevät sen, mitä me heiltä odotamme. Luotamme siihen, että he kunnioittavat meitä ja meidän persoonaamme. Kun pelaamme fyysisesti aktiivisia pelejä, luotamme siihen, että muut noudattavat sääntöjä eivätkä halua vahingoittaa meitä. Kun ostamme sisäistä paranemista käsittelevän kirjan, kassahenkilö auttaa meitä eteenpäin paranemisen tiellä. He eivät ehkä erityisesti rakasta meitä, ja joskus he epäonnistuvat kunnioittamaan meitä. Junassa tai bussissa saatamme osallistua keskusteluun asiasta, joka jotenkin liittyy paranemiseemme. Kun teemme niin, noudatamme sääntöjä: emme paljasta liikaa itsestämme, eivätkä muutkaan. Odotustemme tulisi olla kohtuullisia. Me emme tiedä keitä he ovat, tai keitä he tuntevat. Emme halua sanoa mitään, mikä voisi vahingoittaa meitä. Emme halua sanoa mitään, mikä voisi vahingoittaa muita.
Kun tapaamme uuden ihmisen tuntematta hänen taustaansa, hän kuuluu tähän luokkaan. Hän saattaa olla myös joku, jonka tapaamme monta kertaa tulevaisuudessa. Hän saattaa olla uusi työtoveri, uusi naapuri, tai kerhomme uusi jäsen. Siinä tapauksessa hän siirtyy ajan oloon luokkaan Ystävä.
Turvallinen kuka tahansa
Nämä ovat ihmisiä, joiden me odotamme ymmärtävän meitä heti. Useimmat sisäisen paranemisen kanssa tekemisissä olevat ihmiset kuuluvat tähän luokkaan. Useimmat terapeutit, kirjoittajat, opettajat, ja niin edelleen, ovat turvallisia. On myös vahingollisia terapeutteja, jotka eivät ole kohdanneet omia varjojaan tai haavojaan. Kuka tahansa tarpeeksi fiksu voi alkaa opiskella psykologiaa tai psykoterapiaa, läpäistä tutkinnon ja alkaa pitää vastaanottoa. Kuka tahansa voi minun laillani kirjoittaa kirjan. Jos pidämme silmämme auki, huomaamme melko pian, ovatko parantavan rakkauden elementit läsnä heissä vai eivät.
Suuri osa näiden ihmisten antamasta parantavasta rakkaudesta ei ole suunnattu juuri meille. He pitävät puheita, ja he kirjoittavat artikkeleita ja kirjoja, jotka käsittelevät ydinasioitamme. Heidän rakkautensa kohtaa meidät ja ohjaa meitä rakastamaan itseämme uusilla tavoilla. He ovat peilejä ja he tuottavat peilejä, joista me näemme itsemme uudessa valossa. He auttavat meitä löytämään oman polkumme.
Me saatamme esimerkiksi osallistua internetissä keskusteluryhmään, ja huomaamme että joku sanoo jotakin, joka resonoi meissä. Alamme vaihtaa sähköposteja, ja hänestä voi tulla meille turvallinen kuka tahansa. Ihmiset, joita tapaamme ryhmäterapiassa tai kahdentoista askeleen ryhmissä, voivat olla meille turvallisia keitä tahansa, erityisesti jos tiedämme, että he kamppailevat samanlaisten haavojen kanssa kuin itsellämme on.
Kun myönsin itselleni olevani addikti, aloin lukea. Robert Burneyn verkkosivut (joitta olen myös suomentanut) olivat suosikkilukemistani. Tulostin monia hänen kirjoituksistaan ja luin niitä yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta ymmärsin syvällisesti, että olin haavoitettu lapsuudessani, ja että paranisin haavoistani. Se oli suuren toivon ja suuren surun aikaa. Kirjoitin Haavoitetun kotkan. Löysin Robertin kirjoituksista ymmärrystä ja rakkautta, vaikka ne eivät olleetkaan suunnattuja erityisesti minulle.
Osallistuin yhdentoista miehen paranemisryhmään. Ryhmä kesti vuoden, jonka aikana me vietimme kuusi viikonloppua yhdessä. Se oli tarkoitettu väsyneille ja masentuneille miehille. Siinä ei ollut tarkoitus erityisesti käsitellä addiktioita, pakonomaista käyttäytymistä eikä läheisriippuvuutta. Se oli erittäin hyvä ryhmä, ja minulle hyvin tärkeä. Keskustelimme lapsuuden haavoista, ja tulin tuntemaan monia haavoja, joita minulla ja muilla miehillä oli. Itkin paljon ja paranin paljon. Ryhmässä oli kaksi muuta miestä, jotka puhuivat avoimesti addiktioistaan - ei paljoa, mutta tarpeeksi huomatakseni, että en ollut yksin. Minulla ei vielä silloin ollut tarpeeksi rohkeutta puhua omasta addiktiostani, mutta sen vuoden aikana minä ja toinen noista rohkeista miehistä ystävystyimme. Nyt me tunnemme toistemme tarinan, ja olemme tulleet toisillemme turvallisiksi ystäviksi.
Ystävät
Tämän luokan nimi on kenties hieman harhaanjohtava. Siihen kuuluvat kaikki ne, joiden kanssa meillä on pitkäaikaisia suhteita: ystävät, työtoverit, sukulaiset, ja niin edelleen.
Paranemisessani oli aika, jolloin halusin löytää sisälläni olevan kätketyn vihan. Olin jo tunnistanut sen, mutta en tiennyt, miten olisin löytänyt kontaktin siihen. Ajattelin, että musiikki saattaisi auttaa. Tiesin, että eräs työtoveri kuunteli monenlaista musiikkia, ja ajattelin, että hänellä voisi olla jotakin, jota voisin käyttää. Menin hänen huoneeseensa ja kysyin, olisiko hänellä musiikkia, joka voisi auttaa kokemaan vihaa. Hän katsoi minua hieman hämmentyneenä, mutta seuraavana päivänä hän antoi minulle puolenkymmentä CD-levyä kauhumusiikkia ja raivomusiikkia. Se oli mitä tarvitsin, ja siitä oli minulle paljon iloa (tästä lisää myöhemmin). Aloimme keskustella musiikkiin liittyvistä tunteista ja tunteista yleensä. Kerroin hänelle, että käsittelen lapsuuteni haavoja, ja hän ymmärsi. Hissukseen aloimme puhua syvemmistä asioista. Silloin tällöin kävimme kävelyllä ruokatunnilla, ja toisinaan juttelimme töiden jälkeen. Kerroin hänelle paranemisestani, ja hän kiinnostui siitä. Annoin hänelle joitakin kirjoja ja artikkeleita, ja hänen paranemisensa lähti käyntiin. Tällä hetkellä hän tietää minun tarinani ja minä tiedän hänen.
Jokin aika sitten keskustelin toisen työkaverin kanssa erääseen tapahtumaan liittyvästä ongelmastani. Hän ymmärsi minua, mutta siitä ei syntynyt ystävyyttä. Hiukan myöhemmin hänellä oli vaikea tilanne, ja hän tuli puhumaan siitä. Kerroin hänelle paranemisestani. Nyt me olemme toisillemme turvallisia ystäviä.
Olen kertonut ohimennen monille ihmisille, että elämässäni ja lapsuudessani on ollut vaikeita aikoja. Jotkut sanoivat, "Älä ajattele niitä. Pidä hauskaa. Unohda ne". Toiset sanoivat, "Minulla ei koskaan ollut sellaisia ongelmia". Jotkut olivat ymmällään tai vain hiljaa. He eivät olleet turvallisia, tai he eivät vain halunneet puhua näistä asioista. Joka tapauksessa kunnioitan heidän valintojaan.
Minulla on paljon ystäviä. Olen kertonut useimmille jotakin paranemisestani. Jotkut sanoivat, "Kuulostaa hienolta. Minäkin haluaisin tehdä niin sitten kun minulla on aikaa". He eivät ymmärtäneet. Silti he voivat tukea minua, minä voin tukea heitä monissa asioissa, ja voimme pitää hauskaa yhdessä. Mutta en halua paljastaa heille kaikkia elämäni asioita. Silti he ovat ystäviä, jotka arvostavat paranemistani, ja usein me keskustelemme joistakin paranemiseen liittyvistä jutuista. Nämä keskustelut ovat minulle tärkeitä, ja luultavasti myös heille.
Paras ystäväni on ollut vierelläni vaikeimpinakin aikoina. Hän on nähnyt minun paranemiseni alusta asti. Oli aikoja kun minä vain puhuin ja puhuin siitä mitä olin löytänyt, ja hän vain kuunteli. Nyt hän on omalla matkallaan kohti lapsuutensa haavojen paranemista.
Vaimoni on nähnyt melkein koko elämäni, ja hän tiesi, että minussa oli joskus jotakin omituista. Minulla oli merkittävä salaisuus. Elin kaksoiselämää. Olin epärehellinen, ja tiesin sen. Kun aloin parantua, kesti pitkän aikaa, ennen kuin rohkenin puhua addiktiostani. Kirjoitin silloin Ota vastaan. Sitä ennen olin luennoinut hänelle paranemisesta yli puolen vuoden ajan. Olin kertonut hänelle lapsuuteni jutuista, ja hän oli nähnyt kun kävin läpi surujani, pelkojani ja kauhujani. Olin mennyt joidenkin todella mustien hetkien läpi - mutta mustimmat hetket olivat kaikkein parantavimpia. Hän oli huomannut, että olin muuttunut. Mutta miten hän reagoisi? Hän oli helpottunut. Hän tiesi että minulla oli salaisuus, ja että nyt olin matkalla kohti paranemista. Nyt hän paranee vaikeasta lapsuudestaan ja murrosiästään. Avioliittomme paranee koko ajan.
Me tarvitsemme kaikenlaisia ystäviä, ja he tarvitsevat meitä. Jotkut heistä ovat turvallisia ja jotkut eivät. Tällä en halua sanoa sitä, että vahingollisissa ihmisissä on jotakin puutteellista tai vajavaista. Olemme haavoittuvia, erityisesti paranemisen alussa, ja on tärkeää muistaa se. Sisäinen Lapsemme on vielä heikko ja arka. Kaikki eivät ymmärrä haavojamme. Joillakin on omat haavansa, ja he voivat pelätä meitä tai meidän haavojamme. Jotkut eivät halua puhua elämän pimeistä puolista. Heillä on syynsä, ja me hyväksymme sen. Kun me paranemme, me voimme auttaa heitä kohtaamaan omat asiansa - mutta vain, jos he pyytävät meidän apuamme. Yksi asia on varma: muut huomaavat kun me muutumme. Se on paras tapa puhua omasta puolestamme, ja sellainen puhe on todellista. Kukaan ei voi kieltää sitä. Sellainen puhe on luonnollista, ja se syntyy levosta käsin, kun me vain olemme oma itsemme. Jotkut ilahtuvat muutoksesta, ja he tulevat luoksemme. Jotkut eivät pidä uudesta minästämme, ja he pyrkivät vetäytymään pois. Jotkut hoksaavat, että myös heidän pitäisi muuttua, eivätkä he saata pitää siitä ajatuksesta. Suhteemme muihin muuttuu kun me paranemme. Meidän käyttäytymisemme ja jopa ulkonäkömme muuttuvat. Meistä tulee uusia ihmisiä, ja meidät on opittava tuntemaan uudelleen.
Turvalliset ystävät
Turvallisia ystäviä ei useinkaan ole kovin monta. Minulla on yksi, jonka kanssa voin laskea alas kaiken puolustukseni. Kirjoitin hänelle Ystäväni. Minulla on paljon ystäviä, jotka tietävät, että käsittelen lapsuuteni haavoja.
Me emme löydä turvallisia ystäviä. Turvallinen ystävyys rakennetaan. Me otamme riskejä, ja toinen ottaa riskejä. Niin kauan kuin parantavan rakkauden elementit - hyväksyminen, anteeksianto, rohkaisu ja luottamus - ovat läsnä, me voimme olla varmoja, että ystävyys syvenee. Se vaatii aikaa yhdessä. Se vaatii riskien ottamista. Emme saavuta sitä yhdellä pitkällä loikalla; se vaatii monta pientä askelta.
Jokainen etsii jotakin aitoa, jotakin puhdasta ja rehellistä. Tällaiset ihmiset houkuttelevat luokseen. Ihmiset haluavat tulla tällaisiksi. Me voimme olla varmoja siitä. Me tiedämme sen itsekin. Olen nähnyt sen monta kertaa. Kun me paranemme, meistä tulee sellaisia ihmisiä, ja ihmisiä jotka rakastavat parantavalla rakkaudella. Mutta ensin tarvitsemme tulla rakastetuiksi. Sisäisen Lapsemme tarvitsee sen rakkauden kokemista, joka häneltä puuttui. Silti osa rakastetuksi tulemista on rakastaminen, ja sen vaikutusten näkeminen toisessa ihmisessä. Me voimme harjoitella sitä turvallisissa ystävyyssuhteissa.
Avioliittoni on muuttunut uskomattomasti. Tarkoitan sitä: Olen hämmästynyt, kun ajattelen muuttunutta suhdettani vaimooni. Se ei enää ole kahden läheisriippuvan ihmisen suhde, jossa kumpikin odottaa, että toinen täyttäisi hänen tarpeensa. Se on kahden vapaan, toisiaan kunnioittavan ja toisiaan rakastavan yksilön suhde. Siinä on vapaus olla oma itsensä ilman syyttelyä, riitelyä, tai yritystä muuttaa toista. Siinä on myös vapaus riidellä. Tästä vapaudesta nousee halu rakastaa toista sellaisena kuin hän on. Siinä on suuri kunnioitus toista ihmistä kohtaan. Toisinaan vahvat tunteet nousevat pintaan, ja elämä roiskuu vähän aikaa, mutta nyt me osaamme nähdä, kuinka nuo tilanteet osoittavat paranemismahdollisuuksia.
Turvallisuuden ja vahingollisuuden rajat muuttuvat parantuessamme ja eheytyessämme. Parantuessamme meidän oma kokemuksemme turvallisuudesta muuttuu. Me koemme olevamme turvassa niissäkin tilanteissa, joita me ennen pelkäsimme. Me osaamme suojella itseämme, emmekä enää yhtä herkästi osallistu vahingollisiin systeemeihin. Me tunnistamme vahingollisuuden torjumatta sitä. Me emme tartu siihen emmekä torju sitä. Me vain emme mene mukaan. Meidän ei tarvitse poistua eikä ottaa etäisyyttä, emmekä me edes koe oloamme epämukavaksi. Me olemme kokonaan läsnä, ja me olemme vahvoja mutta helliä. Meidän on hyvä olla joka paikassa.
Kenelle on turvallista puhua?
Joskus meillä on vihjeitä etukäteen. Ihmiset, jotka halveksivat meitä, yrittävät ohjailla meitä tai nauravat meille, eivät yleensä ole turvallisia. Epärehelliset ihmiset eivät ole turvallisia. Ihmiset, jotka puhuvat yleisin termein, piilottaen oman persoonallisuutensa ja henkilökohtaiset näkemyksensä, eivät yleensä ole turvallisia. Ihmiset, jotka eivät puhu omista tunteistaan, eivät ole turvallisia. Heillä on omat haavansa, eivätkä he uskalla olla avoimia. Avautuminen tällaisille ihmisille todennäköisesti saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Tavallisesti me emme tiedä etukäteen kuka on turvallinen. Alamme pinta-asioista. Voimme puhua tunteista, lapsuudesta, sisäisestä paranemisesta tai sisäisestä rauhasta yleensä, ja katsomme miten he reagoivat. Jos he ymmärtävät, me voimme mennä hieman syvemmälle. Jos he seuraavat meitä, he ovat turvallisia, ainakin sen hetkisellä tasolla. Mutta he voivat seurata meitä vain, jos me olemme turvallisia. Jos me hylkäämme heidät, halveksimme heitä tai syytämme heitä, tai jos yritämme ohjailla heitä, me emme ole turvallisia, eivätkä he halua syventää suhdettaan meihin. Myös meidän tulee harjoitella parantavan rakkauden ilmentämistä.
Otamme pieniä askeleita. Otamme pieniä riskejä. Jos toinen riskeeraa kanssamme, hän on turvallinen. Jos hän ei ota askeleita, jos hän ei riskeeraa, hän ei ole turvallinen. Ystävyys ei koskaan voi olla syvä vain toiselta puolelta. Toinen henkilö saattaa haluta syventää suhdettaan meihin, mutta hän saattaa myös pelätä sitä. Meidän on annettava hänen ottaa omat askeleensa omalla vauhdillaan. Mutta meidän täytyy myös muistaa, että kaikki eivät halua olla ystäviämme. Me kunnioitamme heidän valintojaan ja heidän asenteitaan meitä kohtaan.
Ystävyys on aina lahja. Sitä ei voi koskaan vaatia. Heti kun alamme vaatia, että jonkun tulisi olla ystävämme, alamme estää sitä, että hän voisi olla ystävämme. Hän saattaa antaa meille anteeksi ja pysyä ystävänämme, mutta jos me koko ajan vaadimme, ystävyys ei ole mahdollista. Siitä tulee kontrolloiva ja vaativa suhde, jossa ihmiset menettävät vapauden olla oma itsensä. He eivät koe meitä turvallisiksi. Me voimme pyytää jotakin, ja joskus meidän täytyy pyytää, mutta meidän täytyy päästää irti vastauksesta. Ellei heillä ole vapautta valita miten ja milloin he täyttävät pyyntömme, heillä ei ole vapautta olla oma itsensä. Me hyväksymme heidän vastauksensa. Jos se on myöntävä, olemme iloisia ja ystävyys syvenee. Jos se on kieltävä, ja me hyväksymme sen, ystävyys syvenee. Kieltävän vastauksen tapauksessa meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko me huomaamme että pyysimme jotakin epärealistista, ja opimme tuntemaan itseämme, tai jos olemme varmoja, että todella tarvitsemme sitä mitä pyysimme, pyydämme joltakin muulta. Jos parantavan rakkauden elementit ovat läsnä ystävyydessä, siinä on tilaa keskustelulle ja neuvottelulle. Me voimme esittää omat näkemyksemme, ja miksi tarvitsemme jotakin, ja toinen voi esittää omat näkemyksensä. Kummatkin kuuntelevat ja yrittävät ymmärtää toisiaan. Yhdessä voimme päätyä ratkaisuun, joka ei ole ihan sitä mitä pyysimme, mutta jos ajattelemme sen toimivan, hyväksymme sen ja olemme kiitollisia ystävästämme.
On myös yksisuuntaisia turvallisia suhteita. Tavallisesti ne ovat suhteita terapeuttien, neuvonantajien, opettajien tai muiden auttamiselle omistautuneiden ihmisten kanssa. He ymmärtävät meidän tarpeemme, eivätkä he odota mitään meidän puoleltamme. Itse asiassa tämä ei ole totta. He odottavat, että me antaudumme heille. He odottavat, että me olemme halukkaita oppimaan ja olemaan rakastettuja. He odottavat, että me haluamme tulla autetuiksi. He ymmärtävät myös, että on asioita ja aikoja, jolloin emme halua tehdä niin. Mutta jos me jatkuvasti hylkäämme heidän neuvonsa ja heidän apunsa, emme voi tulla autetuiksi. Meidän tarvitsee antautua. Meidän tulee luottaa. Saatamme pelätä tai olla haluttomia tekemään niin, ja meillä on siihen hyvät syyt. Jos he ovat turvallisia ja parantavan rakkauden elementit näkyvät heidän käyttäytymisessään, he eivät yritä pakottaa meitä antautumaan, koska antautumista ei voi pakottaa. Pikemminkin he ymmärtävät, että emme olleet vielä valmiita kohtaamaan asioitamme ja itseämme. Silloin meidän asiamme on, että me pelkäämme jotakin tai olemme haluttomia käsittelemään jotakin asiaa. On hyvin yleistä, että omat asiamme ovat piilossa meidän omilta silmiltämme. Muussa tapauksessa me olisimme jo kohdanneet ja käsitelleet ne. Jos me emme halua antautua, meidän tulisi kysyä itseltämme, mitä oikein haluamme tältä suhteelta. Joskus vastaus voi olla, että me toivoisimme heidän ratkaisevan ongelmamme, jotta me voisimme jatkaa elämäämme niin kuin ennenkin. Joskus on todellakin tarpeen, että he ratkaisevat joitakin ongelmiamme. Mutta meidän pyrkimyksemme on parantua vääristyneestä tavasta elää. Ellemme parane, me keräämme uusia ongelmia emmekä löydä rauhaa. Meidän sisimpämme tulee muuttua ja parantua. Pelkkä ongelmiemme ratkaisu ei paranna meitä.
Tuen puute
Älä odota muiden ihmisten ymmärtävän sinua. He eivät kykene, elleivät he ole niitä harvoja, jotka tietävät, mitä sisäinen paraneminen ja eheytyminen on. Kun minä aloin parantua, monet ajattelivat, että jokin oli mennyt pahasti vikaan. En osallistunut enää yhteiskunnan vääristyneeseen ja teeskentelevään elämäntyyliin. Se mitä oli sisälläni, tuli pintaan, ja olin onnellinen siitä. Muut eivät olleet, sillä he eivät tienneet, miten olisivat kohdanneet sen. Minäkään en tiennyt, mutta olin varma että oppisin, niin kuin opinkin. Paraneminen kestää tavallisesti kahdesta seitsemään vuotta, ja sinä aikana me käymme pohjalla monta kertaa. Koemme myös onnen ja ilon hetkiä. Elämässämme on monta nousua ja laskua ennen lopullista nousua. Muut reagoivat ensin ymmärtäen ja myötätunnolla, mutta lopulta he ihmettelevät, miksi me aina näytämme olevan juuttuneita samoihin asioihin. Me emme ole kiinni samoissa asioissa, vaan ne vaihtuvat koko ajan, mutta heistä näyttää siltä kuin olisimme kiinni vain yhdessä asiassa. Heidän myötätuntonsa vaihtuu hämmennykseen ja ymmärtämisen puutteeseen. He saattavat haluta ymmärtää meitä, mutta kuitenkin he kulkevat "ymmärtämisestä" hämmennykseen, kieltämiseen ja avuttomuuteen. He saattavat ensin olla kanssamme, mutta pian he huomaavat, että heidän kykynsä ja taitonsa eivät riitä meidän asioidemme kohtaamiseen. He hylkäävät meidät, ei siksi että he haluaisivat tehdä niin, vaan siksi että he eivät ymmärrä, mitä meidän sisällämme tapahtuu. Me muutumme ja paranemme, mutta heille me olemme toivoton mysteeri.
Kun me lopulta astumme esiin uusina ihmisinä, usein parasta mitä he voivat tehdä, on unohtaa mitä tapahtui. He eivät kykene jakamaan iloamme olla uusi ihminen, ja edes lopussa he eivät ymmärrä minkä läpi me menimme. Pikemminkin he ihmettelevät, ja he voivat luulla, että meille tapahtui jotakin huonoa. He näkevät meidät uudenlaisina ihmisiä, mutta heillä ei ole sille selitystä. Parasta mitä me voimme tehdä, on olla oma itsemme ja antaa muiden olla oma itsensä. He ovat hämmentyneitä, ja heidän hyvää tarkoittava tukensa voi usein tuntua meistä ymmärtämisen ja myötätunnon puuttumiselta. He saattavat kehottaa meitä unohtamaan, kun meidän on painettava eteenpäin. He saattavat yrittää saada meidät nauramaan, kun meidän tulee itkeä. Luota itseesi, ja anna muiden sanoa mitä he sanovat. He eivät tiedä minkälaiselle ihmiselle he puhuvat, ja he eivät tiedä mitä me tarvitsemme. Me tiedämme, ja muut parantuneet ihmiset tietävät. Emme ole yksin. Paina eteenpäin.
Tavallinen ihminen, jolla ei ole kokemusta tuskaisen sisäisen Lapsen paranemisesta, ei voi ymmärtää haavojemme syvyyttä, eikä sitä, mitä on olla pakkomielteinen tai addikti. Me palaamme takaisin lapsuuteen ja niihin olosuhteisiin, joissa haavoituimme, ja elämme ne läpi uudelleen. Me paranemme syvällä sisimmässämme, kun muut odottavat vain, että käyttäytymisemme muuttuisi. Mutta tähän ansaan me emme lankea. Me emme etsi uudenlaisia naamiota tai käyttäytymismalleja, vaan sisimpämme tervehtymistä ja vapautumista kaikista naamioista.
Paranemiseni alussa halusin vain puhua kaikille ja selittää sitä, mitä minulle ja minussa tapahtui. Tällainen pakonomainen tarve puhua liittyy usein paranemisen alkuvaiheeseen. Kun paranemme ja saamme terveitä persoonallisuuden rajoja, alamme itsestään valikoida, mitä sanomme ja kenelle sanomme. Alamme puhua rakentavasti ja sellaisille ihmisille, jotka voivat auttaa meitä, tai joita me voimme auttaa. Opimme olemaan oma itsemme, emmekä enää selitä itseämme. Olemme mitä olemme, eikä ole tarvetta selittää - tai pyytää anteeksi - sitä mitä me olemme. Jos muut haluavat tietää, he kysyvät. Me annamme heidän kysyä.
Korkeampi Voimamme
Ystävämme eivät voi aina olla meidän kanssamme. Meillä saattaa olla vielä hyvin vähän rakkautta itseämme kohtaan. Saatamme olla epävarmoja, voimme halveksia itseämme, tai saatamme olla masentuneita. Mielemme on kiinni menneisyyden tuskallisissa tapahtumissa, omassa puutteellisuudessamme, tai se on keskittynyt tulevien tapahtumien arvailuun. Saatamme ajatella, että kukaan ei välitä meistä. Se ei ole totta. Me olemme elämän lapsia, ja elämä rakastaa meitä. Olemme universumin lapsia, ja universumi rakastaa meitä. Olemme Korkeamman Voiman lapsia, ja Korkeampi Voima rakastaa meitä. Me olemme elämä itse. Jokainen meistä on elämä itse.
Meidän tulee pystyä luottamaan siihen, että jos, ja kun, päästämme irti tulevaisuudesta, siitä tulee hyvä. Me tarvitsemme Korkeampaa Voimaa, ja minä löysin persoonallisen Jumalan. Sinä saatat löytää saman, tai universaalin Suuremman Voiman. Kun kirjoitan Korkeammasta Voimastani, olen rehellinen itselleni. Kirjoitan rakastavasta Jumalasta. Sinä voit käyttää omia nimiäsi ja kuvauksiasi.
Mikä sitten on Korkeampi Voima? Voit lukea monia paranevien ja parantuneiden ihmisten kirjoittamia tarinoita. Niissä kaikissa on Korkeampi Voima. Joillekin Korkeampi Voima on Voima. Joillekin se on Persoona. Käytämme erilaisia nimiä ja kuvia, mutta puhumme samasta Rakkauden Lähteestä. Hän ei ole olemassa siksi, että tarvitsemme häntä. Hän on olemassa täysin meidän tarpeistamme ja toiveistamme riippumatta. Hän rakastaa meitä, ei meidän itsemme ansiosta, vaan siksi että hän on Rakkaus. Hän on se, jolle me kaikki kuulumme. Saatamme nyt tuntea itsemme eristyneiksi ja yksinäisiksi, mutta Jumalassa ei ole erillisyyttä eikä eristäytymistä.
Korkeampi Voimamme aina meidän kanssamme. Hän on aina meidän puolellamme, ja hänen rakkautensa on Parantavaa Rakkautta. Hän on se, joka antaa meille elämämme tapahtumat, ja antaa meille vapauden vastata niihin omalla tavallamme. Hänellä on Suunnitelma meitä varten. Se ei ole jäykkä suunnitelma, jota meidän tulee noudattaa kirjaimellisesti. Se ei ole suunnitelma, jonka noudattamisen epäonnistuminen johtaisi meidät vahinkoon. Se on suunnitelma, jossa meidän elämämme jokainen asia kääntyy hyväksi - myös "virheemme". Arvostan elämääni. Arvostan kaikkea, minkä läpi olen kulkenut. Arvostan lapsuuttani ja vuosiani pelossa, häpeässä ja tuskassa. Ilman noita aikoja en olisi sitä mitä olen nyt - parantaja. Sanon sen ilman itsekehua. Minä pelkästään myönnän sen, mitä tapahtuu ympärilläni ja niiden ihmisten elämässä, joihin minulla on läheinen suhde. Monet asiat voidaan oppia vain elämällä ne läpi. Olen tullut tuntemaan mitä rakkaus on, ja tiedän myös mitä on olla ilman rakkautta. Tiedän mitä rauha on, ja tiedän mitä levottomuus on. Kun kiitän Jumalaani kaikesta tästä, ilon ja onnen kyyneleet tulevat silmiini.
Usein rukouksemme Jumalalle on "Auta minua eteenpäin", tai "Näytä minulle tie". Olemme levottomia ja tuskaisia nykyhetkessä, ja haluamme päästä johonkin, jossa olisi rauha. Tämä oli minun rukoukseni pitkän aikaa. Kun kosminen tietoisuus alkoi nousta, rukoukseni muuttui: "Auta minua pysymään nykyhetkessä". Hän kuuli minun rukoukseni, ja nyt olen levossa.
Olemme voineet tulla tuntemaan Jumalan, joka on rankaiseva ja vaativa. Saatamme todella kokea ja tuntea näin, mutta siinä tapauksessa kokemuksemme on vääristynyt. Lähellämme olevilla ihmisillä oli vääristynyt kuva Korkeammasta Voimasta. Tunteemme perustuvat suurelta osin kokemuksiimme, ja ne ovat meille aina tosia, vaikka ne perustuisivat valheeseen. Tunteemme ovat todellisia. Ei ole mitään syytä teeskennellä. Jos emme pidä siitä Korkeammasta Voimasta, jonka olemme oppineet tuntemaan, se johtuu siitä, että käsityksemme hänestä ovat vääristyneet. Kuka pitäisi sellaisesta Korkeammasta Voimasta, joka vain syyttää ja vaatii, eikä välitä meistä tippaakaan? Minä ainakaan en. Meillä voi myös olla Jumalan "sukupuoleen" liittyviä syviä haavoja. Jos koemme ajatuksen Jumalasta Isänä kauhistavana, voimme etsiä rakastavaa Maailman Äitiä tai Rakkauden Voimaa. Saatamme myös hyväksyä, että Jumala on Isämme, mutta meillä on vääristynyt ja tuskallinen käsitys hänestä.
Jumalan rakkaus on antamista ilman syytä, tai paremminkin antamista vailla mitään syitä. Jumalan rakkaus on täydellistä rakkautta, jossa hän antaa omasta täyteydestään, tai omien motiiviensa tyhjyydestä. Hän antaa. Hänen ei tarvitse antaa, mutta hän ei myöskään tarvitse yhtään motiivia antaakseen. Kuitenkaan hän ei anna sattumanvaraisesti jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Onko hänellä antaessaan päämäärä tai päämääriä? Tarvitseeko rakkaus motiiveja? Miten rakkaus valitsee päämääränsä? Miten rakkaus valitsee sen mitä antaa ja milloin antaa?
Jumalan rakkaudella ei ole mitään syytä antaa; kuitenkin se antaa. Sen antaminen on rakkauden motivoimaa. Rakkaus on oman itsensä motivoimaa, ei haluna antaa, vaan valmiutena - tai antautumisena. Se ilmestyy ilman syytä. On vain antamisen virta, ja tämä virta kuljettaa rakkauden tuotteita. Joskus virtaus ei kuljeta mitään, mutta silloinkaan se ei ole tyhjä. Kun rakkaus ei anna mitään, se kuitenkin luo ja synnyttää omaa itseään ja "vahvistaa" itseään sekä antajassa että saajassa. Kun Jumalan rakkaus ei näytä antavan mitään, se ilmaisee itseään yhtä vahvasti, kuin antaessaan paljon. Jumala ei rakasta meitä joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tällainen ajatus on jotakin, jota Jumala ei osaa edes ajatella. Hänen mielensä ei voi synnyttää sellaista ajatusta, että hän säätelisi rakkauttaan.
Mutta onko Jumalan rakkaudella päämäärä? Jumala haluaa tuoda kaikki ihmiset takaisin heidän alkuperäiseen ihmisyyteensä ja kauneuteensa, rauhallisuuden ja levon olotilaan. Mutta mitä tapahtuu, jos joku saavuttaa tällaisen tilan? Jumala ei lakkaa rakastamasta eikä antamasta. Hän ei lakkaa rakastamasta eikä antamasta, vaikka emme pääsisikään tällaiseen tilaan. Ei ole mitään päämäärää, jonka jälkeen Jumala lakkaisi rakastamasta ja antamasta. Me emme voi koskaan tehdä mitään sellaista, että hän lakkaisi rakastamasta. Sen jälkeen, kun me olemme vapaita tuskastamme, Jumala ei lakkaa rakastamasta. Jumala ei myöskään rakasta meitä silloin enemmän tai vähemmän. Puhdistavassa tulessa oleminen ei ehkä tunnu rakkauden saamiselta, ja me saatamme kirota Jumalaa tai kapinoida häntä vastaan. Mutta hän kohtelee meitä aina rakastavasti, ja jos on tarpeen, pienimmällä mahdollisella tuskalla, jotta me kasvaisimme johonkin, jota ehkä osaamme arvostaa vasta jälkeenpäin. Hänen rakkautensa ja antamisensa kumpuavat hänen hyvyydestään, ja ne pysyvät aina. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, eikä hän sammuta suitsevaa lampunsydäntä. Saattaa olla aikoja, jolloin hänen on tuotava meidät pisteeseen, jossa kuvittelemme pienimmänkin tuulenhenkäyksen sammuttavan liekkimme, mutta juuri silloin ymmärrämme, että hän pitää sen palamassa.
Me opimme luottamaan Korkeampaan Voimaamme hitaasti. Todellinen luottamus kasvaa, eikä sitä keksitä tyhjästä. Me tarvitsemme luottamusta voidaksemme rukoilla Tyyneysrukouksen. Voimme myös rukoilla ilman luottamusta ja katsoa miten Korkeampi Voimamme vastaa. Ilman rakastavaa Jumalaa kahdentoista askeleen ohjelmat olisivat tyhjää ja voimatonta puhetta. Ilman Jumalaa minun elämälläni olisi hyvin vähän merkitystä ja tarkoitusta. Jumala on antanut minulle luottamuksen siihen, että elämälläni on tarkoitus silloinkin, kun en itse ole siitä selvillä. Kaikella, mitä minun elämässäni on tapahtunut, on ollut hyvä tarkoitus. En voi auttaa sinua kovinkaan paljoa oman Korkeamman Voimasi etsimisessä. Voisin kertoa tarinoita, ja itse asiassa kerron juuri yhtä. Tämä kirja on Minun Tarinani. Se on kertomus paranemisesta, kertomus rakkaudesta ja rauhasta. Se on kertomus, jossa kurjuus on rakkauden palveluksessa. Se on kertomus rakastavasta Korkeammasta Voimasta. Tämä on tarina rakkaudesta ja paranemisesta, tarina hyvyydestä ja toivosta. Tämä kirja on kertomus siitä, että kaikki mitä meidän elämässämme on, voi olla rakkauden palveluksessa.
...kipeää on tämä viikko ollut vuoden takaiset muistot...lääkkeen vähennys...ojaan ajo...sitten terapiassa olen tunteissa käsitellyt erittäin kipeitä tunteita ja tapahtumia...tänään itkin minä ja niin itki terapeuttikin...minä itkin niin ettei henki meinannut kulkea...välillä itken niin että on happi loppua...on kamalaa kokea se oman elämänsä yksinäisyys ja turvattomuus mitä lapsena koki...näen silmissäni itseni pikku tyttönä kulkemassa yksin turvattomana...pakko mennä ja jaksaa eikä kukaan koskaan selitä pahaa oloa ja pelkoa se vaan on mukana koko ajan...rankkaa laittaa yhteen näitä elämänsä asioita...miten turvatonta ja pelottavaa...kaikki menee uusiksi...ja uusia askelia olis pyrittävä pelosta huolimatta ottamaan pienin askelin...minun mittaisia...ja kamalalta tuntuu viesti mitä itselleen hokee on huono ei riitä jos yrittää jotain tapahtuu pahaa...vertaa itseään toisiin pettyy itseensä...tämä uuden punominen kun ei mene kuin vanhan kipeän läpi...välillä tuntuu vajoavansa kokonaan eikä jaksa yrittää...menee sohvalle kippuraan kipunsa kanssa puristaa silmänsä kiinni...pelkäsin aivan kamalasti...minä odotin jumalan rangaistusta...pelotti mennä...menin kuitenkin...minä osallistuin siihen ja sain kommenteista hyvää palautetta...käsittelin aihetta...