Pois tuskasta

Pois tuskasta

  1. Johdanto
  2. Hyväksyminen
  3. Kuunteleminen
  4. Rakkaus
  5. Irti päästäminen
  6. Kuuluminen
  7. Sureminen
  8. Viha
  9. Pelko
  10. Armo ja totuus
  11. Läsnäolo
  12. Usko
  13. Vastuu

10. Armo ja totuus

Kuulumisemme olennaiset elementit ovat armo ja totuus. Me emme voi kuulua, jos kohtaamme julmuutta, tai jos elämme valheissa. Meidän lapsuutemme ei todennäköisesti sisältänyt paljoakaan armoa ja totuutta. Selviytyäksemme me löysimme oman keinomme turvattomassa ja epärehellisessä ympäristössä - meistä tuli levottomia ja pakonomaisia, eläen yhä vielä siinä puolustusjärjestelmässä, jonka ansiosta me selvisimme. Löysimme ainakin yhden osan elämää, joka oli meidän omamme, ja johon pakenemalla me saimme helpotuksen ja koimme olevamme turvassa. Salaisessa maailmassamme ei ollut julmuutta, mutta siinä me kohtasimme teeskentelyä, eristäytymistä ja valheellisuutta. Me emme voineet kuulua, ja nyt meistä on tullut oman eristäytymisemme vankeja. Pakkomielteemme ovat rikkinäisten kotiemme tuotteita, ja ne tuomitsivat meidän eristäytymiseen ja itsehalveksuntaan, jolloin luomme jatkuvasti itsellemme uudelleen sitä emotionaalista ympäristöä, jonka keskellä me elimme, ja joka tuntuu tutulta. Maailma on vielä meille tuskallinen ja julma paikka, emmekä voi lopettaa ennen kuin löydämme rauhan ja kuulumisen. Me löydämme ne armossa ja totuudessa. Seuraava taulukko kuvaa olosuhteita, joissa me olemme voineet elää. Se kuvaa erilaisista totuuden/valheen ja armon/kovuuden yhdistelmistä seuraavia lopputuloksia.


  Valhe Totuus
Kovuus Eristäytyminen
vihassa
Eristäytyminen
julmuudessa
Armo Eristäytyminen
sentimentaalisuudessa
Kuuluminen

Me olemme addikteja, koska olemme eläneet ehkä pahimmassa yhdistelmässä - valheessa ja kovuudessa. Kaikki muut yhdistelmät paitsi armo ja totuus johtavat eristäytymiseen, ja ne voivat olla yhtä tuhoisia. Totuus ilman armoa on julma. Armo ilman totuutta johtaa sentimentaalisuuteen ja valheelliseen elämään. Ilman armoa me emme uskalla kohdata totuutta, ja ilman totuutta me emme voi kuulua. Jokainen valhe, miten pieni hyvänsä, vie meitä kohti eristäytymistä, kun me pelkäämme, että muut keksivät totuuden. Kuinka monta kertaa olemmekaan salaa toivoneet, että muut keksisivät totuuden ja kohtaisivat meidät sen jälkeen hyväksyvästi ja rakkaudella! Ilman totuutta me emme voi kuulua, ja ilman armoa tai hyväksymistä me emme uskalla nähdä totuutta.

Armo tulee ensin ja totuus seuraa sitä. Me tiedämme jo omasta kokemuksestamme, että emme pysty noin vain valitsemaan uutta elämää, ja Korkeampi Voimamme tietää sen paljon paremmin kuin me itse. Me emme teeskentele siksi, että haluaisimme, vaan siksi, että meillä ei ole vaihtoehtoa. Sisällämme on paljon tuskaa, häpeää, monia haavoja ja monia pelkoja. Olisi vahingollista hylätä niiden kieltäminen yhtäkkiä, sillä me emme vielä tiedä miten kohdata sisäinen tuskamme. Korkeampi Voimamme rakastaa meitä suurella armolla. Hän hyväksyy meidät juuri sellaisina kuin me olemme, ilman syyttämistä ja rankaisemista. Hän on antanut meille meidän elämämme ja olosuhteemme. Olemme juuri siinä, missä meidän tuleekin olla, juuri sellaisina, miksi menneisyytemme on meidät muokannut. Olemme oppineet tuntemaan vihan, ja me myös tiedämme mitä rakkauden puuttuminen on. Olemme ihmisiä, joilla on paljon sanottavaa maailmalle. Juuri oman menneisyytemme ja elämämme kautta me ymmärrämme rakkauden, armon ja totuuden merkityksen tavalla, jolla monet eivät sitä ymmärrä. Opimme rakastamaan itseämme ja veljiämme ja sisariamme uudella tavalla, joka johtaa kuulumiseen - armolla ja totuudella.

Me olemme kadottaneet spontaanisuutemme ja rakentaneet ympärillemme korkeat muurit suojaamaan itseämme. Sisällä elämme jäykissä rakennelmissa, vaikka ulkoapäin jotkut meistä saattavat näyttää joustavilta ihmisten miellyttäjiltä. Tämä joustavuus ei kuitenkaan ole oikeaa joustavuutta eikä oppimista, vaan se perustuu ajatukseen, että selvitäksemme me emme voi olla oma itsemme. Kohdatessamme erilaisia olosuhteita me emme sisällämme muutu oikeasti, vaan menemme mutkille. Me olemme kadottaneet uteliaisuutemme maailmaa kohtaan ja samalla olemme kadottaneet suuren osan kyvystämme oppia. Ei niin ettemme haluaisi oppia - useimmat meistä ovat yrittäneet oppia elämään koko ikänsä. Olemme saattaneet oppia korvaamaan tunteemme älyllä, ja monet meistä ovat suorittaneet tutkintonsa loistavin arvosanoin. Kuitenkin sisäinen maailmamme on jäykkä, eikä siinä ole paljoakaan luovuutta tai spontaanisuutta. Kun pääsemme irti selviytymisemme taustalla olevista turvallisuutta tuovista jäykistä säännöistä, koko persoonallisuutemme tulee spontaaniksi, uteliaaksi ja oppimiselle avoimeksi - eikä ainoastaan älyllisellä tasolla. Me alamme kokea itsemme kokonaisiksi persooniksi, ja meistä tulee vapaita muuttumaan. Oppiminen ei ole ainoastaan älyllisen tiedon keräämistä, vaan todellisuuteen sopeutumista kaikilla tasoilla. Kun todellisuus pääsee kohtaamaan sisimpämme ilman puolustusmuureja, meistä tulee avoimia oppimaan ihan uudella tavalla.

Totuus on, että meillä on paha olla, ja siksi me teeskentelemme ja pidämme naamioita. Armo kutsuu meitä hyväksymään totuuden eikä välttämään sitä. Totuus on myös, että meillä on hyviä syitä teeskennellä ja valehdella. Me pelkäämme, koska haavoihimme sattuu. Meillä ei ole mitään keinoa lakata teeskentelemästä - tai suojelemasta itseämme - heti. Totuus on, että me tarvitsemme paranemista, ja armo antaa meidän levätä tässä totuudessa. Armo antaa meidän hyväksyä addiktiomme, riippuvuutemme ja pakkomielteemme, ja jatkaa elämäämme tietäen, että me tarvitsemme niitä, kunnes löydämme oikeita ja terveitä tapoja päästää tuskamme pois. Me tiedämme jo, että emme pääse irti käyttäen tahdonvoimaamme. Armo ja totuus eivät vaadi meitä yrittämään muuttaa itseämme heti, kun näemme jotakin "huonoa" itsessämme. Armo johtaa meidät hyväksymään ja ymmärtämään, että Korkeampi Voimamme rakastaa meitä juuri nyt, juuri sellaisina kuin olemme. Jumalassa me voimme levätä. Jumala on iloinen meistä. Hän on onnellinen kuullessaan meidän äänemme, eikä hänellä ole salaisia suunnitelmia. Hän rakastaa meitä, ja hän tahtoo parantaa meidät. Hän tahtoo viedä meidät kuulumiseen, johon johtava tie kulkee myös lepoon.

Kaikki parantavan rakkauden elementit (luku 4) juontavat juurensa armosta ja totuudesta. Ilman armoa ei olisi hyväksyntää eikä anteeksiantoa. Ilman totuutta ei olisi rohkaisua eikä kestäviä unelmia. Ilman totuutta ei olisi myöskään anteeksiantamista, sillä ei olisi mitään anteeksiannettavaa, tai annettaisiin anteeksi vääriä asioita. Vain väärin tekemistä sisältävät asiat tulee antaa anteeksi, mutta väärin tekemistä ei olisi ilman totuutta - tai vääryys määriteltäisiin mielivaltaisesti. Totuuden - tai totuuksien - mielivaltainen määrittely on usein läsnä vahingollisissa ja itsekkäissä ihmissuhteissa - ja ilman armoa. Turvalliset ihmiset ovat niitä, jotka osoittavat armoa ja totuutta. Ilman armoa ei olisi lepoa, ja ilman totuutta ei olisi toivoa.

Armo ei ole totuuden korvike, eikä totuus ole armon korvike. Totuus on armollinen, ja armo on osa totuutta. Totuus on rakastava, ja rakkaus on totuudellinen. Olemme saattaneet kokea, että totuuden hetket ovat pelottavia, mutta se johtuu siitä, että meitä on kohdeltu vihalla - totuudessa tai ilman sitä. He, joiden olisi pitänyt rakastaa meitä, antoivat meille kovuutta rakkauden sijaan, samalla kun he määrittelivät totuuden omien tarkoitusperiensä tai haavojensa mukaan. Kun me olimme pieniä, he olivat meidän totuutemme. Totuus oli meille usein kauhistuttava ja ennustamaton. Todellisuutemme oli tuskallinen, ja välttääksemme lisää tuskaa me opimme teeskentelemään eristääksemme itsemme "totuudesta". Kun me paranemme, me löydämme toisenlaisen totuuden. Me huomaamme, että maailma on täynnä haavoitettuja ihmisiä, jotka tarvitsevat sekä armoa että totuutta. Me huomaamme armon ja totuuden puuttumisen. Me huomaamme, että kaikki mitä meille tapahtui, oli tarpeen, jotta löytäisimme itse armon ja totuuden. Niitä ei mallinnettu meille, mutta lopulta Elämä vei meidät niiden luokse. Armo ja totuus olivat viime kädessä suurempia kuin menneisyytemme ja kokemuksemme. Ajan oloon me löydämme kuulumisemme armossa ja totuudessa:

  1. itsemme kanssa
  2. muiden kanssa
  3. Korkeamman Voimamme kanssa

Me ymmärrämme, että me tunnemme vain hyvin pienen osan totuutta - oman totuutemme. Ymmärrämme, että meillä on omat mielipiteemme ja muilla voi olla omansa. Muut ovat vapaita pitämään omat ajatuksensa, eikä meillä ole mitään syytä pakottaa heitä tai itseämme samaan ajatteluun. Meistä tulee vapaita oppimaan, emmekä koe olemassaoloamme uhatuksi erilaisuuksien takia. Me elämme omaa elämäämme ja annamme muiden elää omaansa. Me alamme nauttia maailman rikkaudesta myös pienissä ja yksinkertaisissa asioissa. Kun löydämme oman kuulumisemme, me huomaamme, että elämä on rikas. Kuuluminen ei tarkoita sitä, että me tuntisimme tyhjentävästi itsemme, muut ihmiset tai maailman. Pikemminkin me omistamme paikkamme mielenkiintoisessa maailmassa, jonka me vasta nyt alamme antaa virrata vapaasti. Kuuluminen on sitä, että me olemme sopusoinnussa ja levossa maailman kanssa. Olen löytänyt uudenlaisen kuuntelemisen ja katselemisen. Minusta on tullut utelias ja taipuisa, ja uskallan yhä enemmän kokeilla lapsen lailla. Vaatii paljon vähemmän energiaa mukautua uusiin olosuhteisiin kuin vaatia "todellisuutta" taipumaan omiin uskomuksiini.

Me itse

Vasta nyt olen ymmärtänyt, kuinka korkeat muurit olin rakentanut ympärilleni. Elin jäykässä systeemissä ja suojelin itseäni niin, että en ollut avoin oppimaan. Tiesin monia asioita, mutta vain älyllisellä tasolla. Tiesin että olin addikti, mutta en antanut itseni tietää sitä. Yritin muuttaa itseäni monia kertoja, mutta en tuntenut itseäni. En tiennyt, että minulla oli hyviä syitä olla addikti, ja että en voinut noin vain oppia käyttäytymään ikään kuin en olisikaan addikti. Kun paranemiseni alkoi, tulin avoimeksi itseni tuntemaan oppimiselle. Tulin avoimeksi oppimaan tuntemaan todellisuuden, eikä vain sitä, mitä sen mielestäni olisi pitänyt olla. Tulin avoimeksi oppimaan sitä mikä olen, eikä sitä, mitä minun olisi pitänyt olla. Ellemme pysty kohtaamaan armossa ja totuudessa sitä mikä on, emme voi muuttaa sitä siksi, mitä me haluaisimme sen olevan. Kun armo on läsnä, meillä on vapaus oppia tuntemaan se mikä on, ja me saamme oppia tuntemaan sen hyvin. Kun me hyväksymme sen, mitä me näemme itsessämme, me annamme sisäisten haavojemme tulla näkyviin. Meidän arvomme ei vähene, kun me näemme omat haavamme. Kun me näemme, kuinka paljon meitä on haavoitettu ja kuinka paljon me olemme itse haavoittaneet itseämme, me opimme paljon ihmisyydestä. Me opimme syvällä tavalla, että jokainen on suuren armon arvoinen, ja miten kovuus ja valhe vahingoittavat ihmisiä.

Itsekunnioituksemme elää ja kasvaa armossa ja totuudessa. Me hyväksymme itsemme ja pakkomielteisen mielemme hyvinä. Me tiedämme, että ne olivat tarpeen selvitäksemme, ja ettemme voi päästä vapaaksi ennen kuin haavamme paranevat ja opimme päästämään tuskamme pois terveillä tavoilla. Tämä on armoa. Me tiedämme myös, että addiktiomme vahingoittaa meitä ja lisää meidän eristyneisyyttämme. Me tiedämme, että me teeskentelemme, ei siksi että haluaisimme, vaan haavojemme tähden. Tiedämme, että emme voi lakata teeskentelemästä ennen kuin paranemme. Tämä on armollinen totuus. Meidän rakkautemme itseämme kohtaan kasvaa armon ja hyväksymisen kautta, ja me ymmärrämme, että olemme hyviä missä tahansa olemmekin. Itsekunnioituksemme kasvaa, kun me pyrimme kohti totuutta ja kun alamme ottaa vastuuta rakastaaksemme itseämme tervein tavoin. Armomme itseämme kohtaan kasvaa, kun me epäonnistumme siinä, ja me opimme antamaan itsellemme anteeksi ilman syyttelyä ja häpeää. Itsekunnioituksemme kasvaa, kun huomaamme, että voimme antaa itsellemme anteeksi ja olla levossa. Jos me unohdamme armon tai totuuden, matkamme pysähtyy. Kun ne ovat mukanamme, me uskallamme olla oma itsemme, ja menemme eteenpäin levossa. Meidän matkastamme tulee lepo, ja levostamme tulee matka. Me ymmärrämme myös, että armomme on aina epätäydellinen, niin kuin myös käsityksemme totuudesta. Me alamme haluta oppia tuntemaan itseämme ja maailmaa jossa elämme.

Vapauttava ilo on armon seurausta. Me olemme vapaita tuntemaan iloa ja nauttimaan elämästä niin paljon kuin pystymme - myös haavoinemme. Olemme vapaita ottamaan iloa vastaan mistä tahansa me löydämme sen, ja voimme olla iloisia joka asiasta, joka tekee meidät iloisiksi. Ilo on itsensä totuttamisen hieno osa ja vahva itsensä kunnioittamisen elementti. Voimme unohtaa haavamme hetkeksi ja nauttia elämästä niin paljon kuin voimme. Armon keskeinen viesti on, että meitä eivät sido meidän omat väärin tekemisemme eivätkä muidenkaan väärin tekemiset. Me emme ole menneisyytemme vankeja. Me opimme sanomaan "minä olen" ja "sinä olet", ja niin tehdessämme me löydämme oman paikkamme yksilöllisinä ihmisinä, joiden arvo ei riipu siitä, tulemmeko me hylätyiksi vai hyväksytyiksi. Hylkääminen voi sattua kovasti, ja saattaa kestää aikansa, ennen kuin saamme surtua menetyksemme, mutta se ei määrittele arvoamme eikä meidän suhdettamme itseemme. Kun meidät hylätään, se on muiden ihmisten päätös eikä meidän. Meillä saattaa olla tai olla olematta osuutta siihen. Lopulta hylkääminen aina joko vahvistaa meidän unelmiamme tai osoittaa, että ne eivät olleet meille oikeita. Me opimme tuntemaan itseämme ja unelmiamme elämän tapahtumien kautta, mutta ne eivät määrittele meidän arvoamme eivätkä meitä. Ne saattavat johtaa meidät uuteen suuntaan, mikä on osoitus oppimisesta. Olemassaolomme on arvo sinänsä, ja se meidän oikea arvomme. Me tarvitsemme monia asioita, mutta ne eivät määrittele meidän arvoamme. Teemmepä mitä tahansa tai emme tee, se ei määrittele arvoamme. Se mitä me teemme tai emme tee, heijastaa arvoamme ja persoonallisuuttamme. Kaikki meidän tekomme heijastavat meidän omaa käsitystämme itsestämme. Ne tuovat näkyville sen, mihin me todella uskomme. Kun me paranemme, meistä tulee armon ja totuuden ihmisiä. Meistä tulee myös armon ja totuuden tekijöitä, mutta vasta sitten kun me tunnemme ne itse. Armon ja totuuden tekojen tekeminen ovat silloin olemassaolomme osa, joka syntyy luonnostaan ja levosta käsin.

Armo ja totuus ovat lempeää rehellisyyttä. Me emme voi kuulua, jos meillä on jotakin salattavaa, vaikka kukaan ei tietäisi sitä. Kun me alamme kokea kuulumisen riemua, me haluamme pysyä siinä. Me astumme uuteen olemassaolon kokemukseen, ja me alamme kokea jopa pienten valkoisten valheiden erottavan voiman. Silloin me alamme pyrkiä kohti ehdotonta rehellisyyttä, ja huomaamme, kuinka paljon iloa rehellisyyden ja kuulumisen valitseminen saa aikaan. Kun meillä ei ole piilotettavia varjoja, voimme omistaa kuulumisemme kaikilla elämän alueilla. Tämä ei tarkoita sitä, ettei meillä olisi varjoja, vaan sitä, että meidän ei tarvitse piilotella niitä, mutta silloin ne eivät enää ole varjoja, sillä me emme pelkää tuoda niitä valoon. Ne eivät estä meitä kuulumasta, vaan ovat osa kuulumistamme. Kukaan ei ole täydellinen, ja me alamme oppia antamaan itsellemme ja muille anteeksi. Me heijastamme armoa missä hyvänsä olemmekin. Silloin me saamme myös omistaa sisäisen Lapsemme uteliaisuuden ja avoimuuden. Jos me emme halua olla rehellisiä, pelkäämme olla rehellisiä, tai epäonnistumme olemaan rehellisiä, me hyväksymme sen armolla, oppien samalla, että meillä oli haavoja, jotka synnyttivät halun piileskellä ja eristäytyä. Rehellisyyttä ei voi pakottaa, eikä se ole pelkästään tahdon teko. Se on tahdon teko, mutta se on sellaisen vapaan tahdon teko, joka ei ole pelon, häpeän eikä haavojen sitoma. Se on sellaisen tahdon teko, joka on vapaa valitsemaan rakkauden. Tämä vaatii paranemista, ja olemme rehellisiä kun myönnämme sen. Rehellisyys ei vaadi täydellistä paranemista, mutta se vaatii paranemista siihen asti, että emme pelkää varjojamme. Silloin me voimme kohdata itsemme armossa ja totuudessa, ja kärsivällisyydellä. Silloin me emme ainoastaan ymmärrä, vaan myös koemme, että koko universumi on meidän puolellamme, eikä meidän paikkamme ja meidän välissä ole enää mitään. Me kuulumme, ja silloin me haluamme vain kuulua entistä syvemmin. Me voimme lopulta kuulua vain kun me tiedämme, että meillä ei ole mitään salattavaa, ja silloin kuulumisemme on miellyttävää lepoa.

Kun me päätämme tehdä tai olla tekemättä jotakin, määrittelemme aina millainen ihminen me olemme. Jokainen valintamme lähtee siitä mitä me olemme, ja jokainen valinta vahvistaa meidän omaa määritelmäämme itsestämme. Jos päätämme tehdä jotakin salaista, jota meidän on salattava joltakulta, määrittelemme itsemme ihmisinä, jotka eivät kuulu. Silloin me voimme saada kuulumisemme takaisin armon ja totuuden kautta. Pitkällä tähtäimellä me emme voi tehdä sitä mitä me emme ole. Me voimme elää tunteitamme vastaan jonkin aikaa, mutta lopulta se väsyttää meidät. Jos me yritämme lopettaa addiktiomme paranematta, me pysymme addikteina, ja addiktiomme vain löytää toisen ilmentymän. Me voimme kuulua, kun kuulumme avoimesti, ja kun me omistamme kuulumisemme armon ja totuuden kautta. Silloin me voimme levätä ja ottaa oman paikkamme paranevina ihmisinä. Silloin me rakastamme itseämme sellaisina kuin me olemme, annamme muiden rakastaa itseämme sellaisina kuin me olemme, ja annamme itsemme parantua.

Paranemisessani oli aika, jolloin kiusaukset itsekkääseen käyttäytymiseen muuttuivat huomattavasti. Aloin kokea pakenemisen hetket kuulumiseni ja itsekunnioitukseni vähenemisenä. Tälläkin hetkellä kiusauksia voi nousta, ja niitä nousee lähes joka päivä. Kuitenkin hoksaan hyvin pian, että en halua tehdä mitään, mikä heikentäisi kuulumistani. Tunnen suurta iloa, kun voin valita kuulumisen ja avointa elämää elämisen. En halua tehdä mitään, mitä minun pitäisi salata. Jos, ja kun, epäonnistun, löydän paikkani ja kuulumiseni uudelleen armon kautta. Silloin tiedän, että voin kohdata jokaisen tilanteen ilman puolustusmuureja, ja olen avoin rakastamisen oppimiselle.

Muut ihmiset

Valkoisia valheita ei ole. Jokainen valhe, miten pieni hyvänsä, riistää meiltä kuulumisemme. Sama koskee teeskentelyä. Me emme voi kuulua, jos eristämme itsemme. Mutta emme voi lakata teeskentelemästä - tai suojaamasta itseämme - yhtäkkiä, sillä voimme kokea olevamme liian haavoittuvia. Silloin me voimme omistaa kuulumisemme haavoitettuina ihmisinä matkalla kohti paranemista ja kuulua muihin ihmisiin ja maailmaan sellaisina. Armo antaa meille luvan kuulua silloinkin, kun me olemme liian haavoitettuja olemaan avoimia ja rehellisiä. Me olemme niin avoimia ja rehellisiä kuin voimme olla, kun myönnämme ja hyväksymme suojaavat naamiomme. Silloin me voimme kokea armahduksen ja omana itsenämme kuulumisen ilman teeskentelyä, juuri niin avoimina ja rehellisinä kuin mihin me pystymme. Me voimme levätä ja olla onnellisia omasta olemassaolostamme. Korkeampi Voimamme ilahtuu, kun me myönnämme totuuden, sillä vain totuudessa me olemme vapaita oppimaan. Jumala rakastaa meitä missä hyvänsä me olemmekin, ja tahtoo parantaa meidät niin, että me voimme kuulua kokonaan. Mutta me emme voi kokea kuulumista itse, jos me teeskentelemme. Me paranemme hitaasti, emmekä voi pakottaa itseämme vahingolliseen rehellisyyteen. Jumalamme näyttää meille tien. Hänen tarkoituksenaan ei ole pelkästään saada meitä käyttäytymään rehellisesti, vaan tehdä meistä avoimia ja läpinäkyviä ihmisiä - koskien myös tunteitamme, muistojamme ja ajatuksiamme. Jumala ei ole tyly moralisti, vaan armollinen parantaja. Hän ei tahdo tehdä meistä moralisteja, vaan rakastajia. Valehteleminen ja teeskentely eivät ole rakkauden elementtejä. Armo on ja totuus ovat, mutta eivät ilman toisiaan.

Rehellisyys ei tarkoita sitä että meidän pitäisi sanoa kaikki. Se tarkoittaa sitä, että se mitä sanomme, on totta. Kun armo ja totuus ilmenevät meissä, me rakastamme parantavalla rakkaudella. Kuten Melody Beattie kirjoittaa: "Tuntuu turvalliselta olla suorien ja rehellisten ihmisten lähellä. Ole sellainen". Mitä enemmän me paranemme, sitä enemmän me kuulumme ja lepäämme, ja opimme luottamaan intuitioomme siinä, mitä on hyvä sanoa ja miten se on hyvä sanoa. Mitä enemmän me ymmärrämme, että muut ihmiset ovat veljiämme ja sisariamme, sitä enemmän me kunnioitamme heitä. Valehtelu ja teeskentely eivät ole rakkauden tekoja, vaan halveksunnan. Valehtelu pitää sisällään uskomuksen, että muut ansaitsevat vähemmän kuin totuuden. Kun me teeskentelemme, me oletamme, että muut ihmiset eivät tarvitse kuulumista. Me hylkäämme heidät, emme usko heidän kasvamiseensa, emmekä meidän ja heidän välisen suhteen kasvamiseen.

Me tarvitsemme kuulla muiden ihmisten armollisia ja totuudellisia sanoja. Meidän elämämme on pelkkää hengissä pysymistä, jollemme löydä niitä. Me tarvitsemme jonkun, johon luottaa ja jolle avata sydämemme. Toisinaan voi olla myös vaikeaa ottaa vastaan muiden ihmisten meille osoittamaa armoa ja totuutta. Me emme ehkä luota heihin, ja toisinaan he epäonnistuvat, aivan kuten mekin. Me emme saata luottaa heidän armollisiin tekoihinsa, ja toisinaan me emme halua nähdä totuutta. Joskus heidän tekojensa takana saattaa olla salattuja motiiveja, ja toisinaan he voivat valehdella - jonain tiettynä hetkenä. Jos he eivät halua kuulua, me emme voi pakottaa heitä kuulumaan. Meidän voi olla tarpeen päästää irti - armossa ja totuudessa, jos mahdollista. Me ymmärrämme, että me kuulumme haavoitettujen ihmisten maailmaan, itsemme mukaan lukien. Me kuulumme rikkinäiseen maailmaan, jossa jokainen tarvitsee paranemista, ja jossa me tarvitsemme paranemista. Kuitenkin samat ihmiset voivat usein kohdella meitä armolla ja totuudella. Me emme nimikoi ihmisiä, sillä jokainen heistä on veljemme ja sisaremme. He muuttuvat ja me muutumme. He saattavat rakastaa ja vihata. Jokainen, itsemme mukaan lukien, on parantavan rakkauden arvoinen. Me opimme ottamaan vastaan armollisia tekoja tuntematta tarvetta kompensoida, ja voimme levätä siinä rakkaudessa, jota he antavat meille. Ihmisillä on syynsä tehdä mitä ikinä he tekevätkin. Jokainen etsii oman elämänsä täyttymistä parhaalla tietämällään tavalla. Sitähän mekin teemme koko ajan.

Kun löydämme kuulumisemme armossa ja totuudessa, meistä tulee vapaita oppimaan ja kasvamaan. Todellisuus oli meille liian tuskallinen, jotta se olisi voinut virrata vapaasti. Olemme saattaneet puolustaa itseämme yrittämällä kontrolloida muita ihmisiä, olettaen että me tiesimme mikä oli heille ja meille parasta. Se, miten me ymmärsimme todellisuuden, oli ainoa oikea tapa, ja muiden oli paras hyväksyä se. Tai me olemme voineet yrittää miellyttää muita ihmisiä, poimien heidän odotuksiaan siitä, miten meidän olisi syytä käyttäytyä. Tämäkin estää todellisuuden tuntemaan oppimista, sillä olemme kiinni mielikuvituksessamme ja muiden ihmisten motiivien, tunteiden ja päämäärien arvailussa. Kun me voimme päästää irti todellisuuden kontrolloimisesta, itsemme sovittamisesta "vääriin" odotuksiin ja itsemme puolustamisesta, saamme halun oppia tuntemaan todellisuuden ja muut ihmiset ilman pelkoa itsemme kadottamisesta. Alamme pitää huolta siitä, että opimme tuntemaan itseämme, muita ihmisiä ja maailmaa jossa elämme. Persoonallisuudestamme tulee taipuisa, ja me alamme kuunnella aistejamme uudella tavalla. Kun emme tarvitse jäykkiä tukirakennelmia selvitäksemme, emme koe itseämme uhatuksi silloin kun todellisuus on ristiriidassa omien käsitystemme kanssa. Me voimme tunnistaa ristiriidan ja kohdata muutoksen. Silloin todellisuudesta tulee seikkailu, jossa me kuljemme hiljaisesti ja varoen, kunnioittaen ja ihaillen kaikkea näkemäämme. Me tunnemme aistiemme avautuvan ja koemme ympäröivän maailman rikkauden. Löydämme ympäriltämme rikkaan maailman ja ymmärrämme, että emme vielä tunteneetkaan lähellämme olevia ihmisiä. Tajuamme, että tunnemme heidät vielä pinnallisesti, ja että he ovat paljon kauniimpia, kuin koskaan olemme osanneet edes ajatella.

Korkeampi Voimamme

Jos minun pitäisi kuvata suhdettani Korkeampaan Voimaani yhdellä sanalla, se olisi lepo. Suhteeni Jumalaan on muuttunut paljon. Sen keskeiset elementit ovat nyt hiljaisuus, antautuminen ja nöyryys. Ennen paranemistani suhteeni Jumalaan oli levoton, ja odotin hänen pitävän huolta elämästäni omien suunnitelmieni mukaan. Olin niin levoton, että en kyennyt pysähtymään ja olemaan hiljaa hänen edessään. Se oli tarrautumista johonkin, jota minun piti väkisin kiskoa mukaani, mutta joka potki koko ajan vastaan. Yritin mietiskellä ja rukoilla, mutta olin hermostunut. Päässäni humisi koko ajan, ja vaikka yritin miten kovasti tahansa, en pystynyt olemaan rauhassa. Nyt en enää yritä. Olen levossa, ja rukoukseni ovat usein vain hiljaa olemisen hetkiä. Olen tullut luottamaan Jumalan hyvään tahtoon niin paljon, että minun ei edes tarvitse pyytää häntä antamaan minulle jotakin. Hän tietää minua paljon paremmin mitä tarvitsen ja milloin tarvitsen sen.

Kun paranemiseni alkoi, olin täynnä epätoivoa. Pyysin Jumalaa korjaamaan tekemäni virheet, parantamaan haavoittamani ihmiset ja antamaan minulle toivoa ja halua elää. Olin hermostunut enkä pystynyt pysähtymään. Toisinaan raivosin Jumalalle siitä, että hän oli antanut minun elää typerää elämää ja tehdä kaikenlaisia typeriä asioita. Välillä olin niin epätoivoissani, että saatoin vain rukoilla: "Tee jotakin! Vie minut pois täältä! Lähetä minut toiseen kaupunkiin tai maahan!" Hän ei lähettänyt minua pois, mistä olen nyt onnellinen. En paennut elämääni, vaan kohtasin sen. Hän näytti minulle totuuden itsestäni, ja se koski paljon. Silti se oli armon teko. Aikaisemmin minä opetin Jumalaa ja kerroin hänelle mitä tarvitsen, mutta nyt olen tullut halukkaammaksi oppimaan. Joskus sanon vielä hänelle "Etkö voi hoitaa tätä! Etkö näe että tarvitsen tämän!" Hän ei tarvitse meidän "armoamme". Se mistä hän ilahtuu, on avoimuus ja antautuminen. Kun tunnemme raivoa häntä kohtaan, voimme päästää sen kaiken ulos hänelle, ja hän hyväksyy sen. Hän ei koskaan syytä meitä siitä, mitä me sanomme hänelle, mutta hän saattaa syyttää meitä siitä, mitä yritämme piilotella häneltä. Silti hän tietää ja ymmärtää, että joskus me haluamme vain pitää kiinni itsekkäistä haluistamme ja toiveistamme mistä syystä tahansa - pelosta, häpeästä, vihasta tai pelkästä itsekkyydestä. Hänen kanssaan me voimme olla ehdottoman avoimia turvallisessa armossa ja totuudessa.

Tiedän, että minulla on paljon opittavaa ja monia kohtia, joissa kasvaa. Tiedän itse joitakin niistä, mutta Korkeampi Voimani tietää ja tuntee ne kaikki. Toisinaan kun alan rukoilla, sanon vain "Tässä olen", ja sitten lepään hiljaa hänen läsnäolossaan. Lepään Armon ja Totuuden läsnäolossa. Minusta on tullut pieni lapsi, joka lepää isänsä sylissä. Hän on viisas isä, joka kertoo tarinoita elämästä, ja hänen viisaudessaan opin tuntemaan monia uusia asioita. Näinä hiljaisina aikoina hänen edessään me löydämme oman paikkamme. Me löydämme rikkaan maailman ja elämän, joka on suuri seikkailu.

Kun löydämme oman paikkamme armossa ja totuudessa, voimme laskea alas oman puolustuksemme. Uusi tietoisuus syntyy, ja osa sitä on oppiminen: "Mitä minä voin oppia itsestäni, sinusta ja maailmasta". Kun tuska tai salaisuudet eivät valtaa mieltämme, sisäiset viestimme tulevat rikkaiksi, ja me löydämme niistä suuren ilon. Mielemme on kanssamme nykyhetkessä, eikä missään muualla. Me koemme todellisuuden vahvasti ja elävästi, ja annamme sen rikkauden virrata tietoisuuteemme. Silloin me ymmärrämme hyvin syvällisesti, että salaisuutemme ovat merkityksettömiä. Tämä on hetki, jolloin me laskemme alas kaiken puolustuksemme ja omistamme oman paikkamme omana itsenämme, levosta käsin. Maailmasta tulee eloisa ja me koemme ruohon kasvamisen, pilvien liikkeen taivaalla, lehtien värinän puissa, kaiken. Me huomaamme, että emme tunteneet niitä ennen, mutta nyt me tunnemme ne niin kuin me olisimme yksi niistä. Me löydämme ilon täydellisimmillään, eikä mikään muu ilo ole tähän verrattavissa.

Kun kävelemme pitkin tietä tai polkua, me emme ainoastaan ymmärrä, vaan myös koemme, että elämä kävelee siinä pukeutuneena ruumiimme valepukuun, ja koemme olevamme osa kaikkea ympärillämme olevaa. Me koemme olevamme elämä itse, sillä vihdoin me ymmärrämme olevamme elämä itse. Kun kuulemme hiekan äänet jalkojemme alla, ymmärrämme että Elämä saa ne aikaan. Tunnemme jokaisen solumme olevan täynnä elämää ja syvästi yhteydessä jokaiseen ympärillämme olevaan elävään soluun. Haluamme rakastaa kaikkea ympärillämme olevaa ja pitää siitä hyvää huolta. Tällainen olemassaolo on mitä syvintä riemua. Kun olemme ihmisten keskellä, tunnemme Elämän rikkauden ympärillämme. Samaan aikaan olemme tietoisia heidän tuskastaan, peloistaan ja suruistaan. Tunnemme syvää myötätuntoa heidän eristäytyneisyyttään kohtaan, mutta samaan aikaan ymmärrämme, että ainoa asia jonka voimme tehdä, on rakastaa yksilöä. Silmämme ovat auki näkemään sen suunnattoman tuskan, jonka keskellä he elävät, ja tästä ymmärryksestä nousee uusi ja raikas halu rakastaa. Silti me tiedämme, että emme voi tehdä juuri muuta kuin olla ystävällisiä kaikille, joita satumme tapaamaan. Me huomaamme, että he pelkäävät myös meitä, mikä tekee meidät nöyriksi heidän edessään. Me huomaamme kunnioittavamme kaikkia ja kaikkea ympärillämme olevaa. Me käsitämme, että jokainen ihminen ja jokainen asia ansaitsee tulla kohdelluksi armolla ja totuudella. Meille tämä on uuden elämän alku, elämän joka on täynnä ihmeitä ja iloa. Se on myös suuren kunnioituksen ja myötätunnon alku.

...nyt minulla on ollut todella vaikeaa...sitten vielä jännityksestä ja pelosta selänrankaan tuli rinnan kohdalle lukko joka koskee sekä selän puolella ja rinnan...eilinen ja tämä päivä oli kuin helvetissä olis ollut...annoin itseni pudota annoin sisäisen ääneen huutaa toivottomuutta...annoin ajatusten huutaa olisi parempi kuolla...tajusin taas kuinka yksin lapsena ilman tukea olen ollut...symbolisesti olin taas se nukke jota heiteltiin seinästä seinään ja ikään kuin olisin kääntänyt kasvoni isääni ja äitiäni päin isä löi turpaan suoraan kasvoihin ja äiti katsoi tunnekylmästi vieressä...isä huusi...varmasti et toivu et pääse koskaan rauhaan...katsoin sisäistä rallia...vaivuin kovaan tuskaa toivottomuuteen...täydellinen mustuus...lakkasin yrittämistä annoin olla...vaiva on myös psykosomaattista...oven kun kaikelle tälle aukaisin...mieli, ajatukset, tunteet ja keho myllertää...sattuu...joku sisälläni ei haluaisi minun toipuvan...miten se minua haukkuu...yritin ajatella sitä mitä sanoit...on sama tuntuuko hyvältä vai pahalta se ei hetkeä olemassa oloani muuta...minä annoin itseni tippua en jaksa yhtään suoritusta...katsoin raamattua...minulla on kamala jumala kuva ei rakkaudellinen isä vaan enemmän oman isän suuntaan...luovutin ja putosin...nyt olen vain tässä enkä tiedä mitä tapahtuu...täydellinen toivottomuus...kerros kerrokselta katson elämääni...sieltä pursuaa tuskaa...hiukan tunsin vihaa...katsoin sisäistä pyörittäjää vihaisesti...halusin nousta sitä vastaan...olla antamatta sen kärryjäni viedä...tänään näin..