6. Kuuluminen

Suunnantarkistus. Mistä me tiedämme, että suuntamme on oikea ja teemme jotakin todellista? Mistä me tiedämme, että menemme eteenpäin? Miten me voimme tietää? Me voimme tietää sen itse tai jos toiset kertovat sen meille. Mutta miten me voimme tietää sen itse? Me voimme kuunnella sydäntämme ja kuulla vastauksia. Me voimme tarkkailla miten muut reagoivat meihin ja tehdä muistiinpanoja, mutta silloin me kuuntelemme heidän ääntään. Mitä itse asiassa jää jäljelle, ovat sydämemme kuiskaukset ja muiden ihmisten äänet. Me paranemme hitaasti, ja tarvitsemme merkkejä siitä, että suuntamme on oikea ja edistymme. Me emme etsi merkkejä äkkinäisistä muutoksista tai täydellisyydestä, vaan suunnasta, johon olemme menossa.

Intuitiomme

Me olemme saattaneet oppia korvaamaan suuren osan intuitiostamme älyllä ja ajattelulla. Kykymme lukea muiden odotuksia on erinomainen. Me otamme vastaan pienetkin viestit, analysoimme ne tarkkaan ja reagoimme tavoilla, joiden ajattelemme saavan ihmiset jäämään luoksemme ja rakastamaan meitä. Intuitiomme on erinomainen, ja usein me ymmärrämme viestejä, joista muut eivät ole edes itse selvillä. Itse asiassa me olemme paljon herkempiä kuin monet muut ihmiset, koska selviämisemme perustui siihen, että me ymmärsimme muiden odotukset ja reagoimme niiden mukaan. Me kielsimme itsemme, emmekä käytä suurta lahjaamme omien odotustemme kuuntelemiseen. Me emme uskalla. Olemme oppineet olemaan luottamatta itseemme ja intuitioomme meitä itseämme koskevissa asioissa. Ne viestit, joita saimme, vähitellen tuhosivat meidän uskomme omaan itseemme. Kuitenkin me tiedämme ja tunnemme milloin etenemme oikeaan suuntaan. Syyllistävät viestit eivät ole poistaneet kykyämme itse ymmärtää, mikä on meille hyväksi, mutta ne ovat tuhonneet uskomme siihen. Kaipaamme saada olla vapaita pakkomielteistämme, addiktioistamme, tuskastamme ja peloistamme. Me tiedämme mikä on meille hyväksi. Me tiedämme, milloin suuntamme on oikea. Kun olemme parantuneet, intuitiomme ja hieno lahjamme ymmärtää muita säilyy, ja meistä tulee ihmisiä, jotka kykenevät rakastamaan herkästi ja myötätuntoisesti.

Kun etsimme totuutta, mistä me tiedämme milloin löydämme sen? Intuitiomme kertoo sen meille. Me olemme totuuden lapsia, ja totuus on jo meissä. Me etsimme jotakin tuntematonta, ja kun me löydämme sen, me tiedämme. Kun kuulemme jonkun puhuvan totuuden sanoja, me sanomme: "Ahaa! Hän on oikeassa". Me tiedämme sen. Me emme etsisi, ellemme tietäisi, mitä meiltä puuttuu. Me etsimme niin kauan, että se ei enää puutu. Me tiedämme, milloin eteemme tulee oikea vastaus. Me tunnemme totuuden, ja me tiedämme, että totuus on hyvä ja rakastava. Emme ehkä luota intuitioomme vielä, mutta se on olemassa, ja se on oikeassa. Kun me paranemme, luottamuksemme itseemme lisääntyy, ja huomaamme, että me tiedämme mikä on meille hyväksi. Intuitiomme ei tarvitse paranemista. Luottamuksemme itseemme ja kykyymme ymmärtää itseämme tarvitsee paranemista. Luottamuksemme murskattiin, mutta intuitiotamme ei. Intuitiomme suuntautui itsemme ulkopuolelle, estääkseen meitä tulemasta hylätyksi niiden taholta, joiden olisi pitänyt rakastaa meitä. Me maksoimme hinnan, me hylkäsimme itsemme, jotta olisimme selvinneet, ja mielemme keskittyi muihin ihmisiin.

Me emme etsisi, ellemme tietäisi mitä etsimme. Me emme tyydy huonoihin vastauksiin. Me kysymme samaa kysymystä yhä uudelleen niin kauan, että tiedämme löytäneemme siihen vastauksen. Me emme hyväksy vääriä vastauksia. Sen tähden me tiesimme oikean vastauksen jo ennen kuin aloimme kysellä. Se vastaus, jonka me tiesimme, sai meidät etsimään itseään. Jossakin meissä on vastaus kaikkiin kysymyksiimme, ja se saa meidät etsimään niin kauan, että löydämme ne - tai Sen. Meidän etsimisemme ei johdu siitä, että me emme tietäisi vastauksia, vaan siitä, että me tiedämme ne kaikki. Me tiedämme mitä meiltä puuttuu, ja me tunnistamme sen omaksemme heti kun näemme sen. Me emme tunnistaisi, jos emme tietäisi. Meiltä ei puuttuisi mitään, jos emme tietäisi, mitä puuttuu.

On yksi merkittävä asia, joka estää meitä kuuntelemasta intuitiotamme - paniikki. Meillä voi olla niin paljon tuskaa ja levottomuutta, että emme kuule mitään muuta. Voimme pelätä, että ihmiset hylkäävät meidät, tai me voimme olla epätoivoissamme tulevaisuuden suhteen. Silloin meidän on päästettävä irti ja työskenneltävä tunteidemme läpi. Kun ajatuksemme humisevat paniikissa, me emme kuule intuitiomme hiljaista kuiskausta. Kun me olemme paniikissa, mielemme näkee vain yhden hyvän ratkaisun. Kun löydämme levon, hyvät ratkaisut syntyvät itsestään, ja niitä on monta. Jos olemme paniikissa, tärkein asiamme on paniikkimme, eikä se asia, joka sai meidät paniikkiin. Saattaisimme pystyä ratkaisemaan ongelman ja paniikkimme saattaisi häipyä pois, mutta me emme paranisi. Olisimme edelleen riippuvaisia ulkoisista olosuhteista, ja jos samanlaisia tilanteita syntyisi uudelleen, olisimme taas paniikissa. Jos me päästämme irti ja käsittelemme ensin paniikkimme ja tunteemme, olisimme rauhassa monenlaisissa olosuhteissa. Muut eivät tarvitse meidän ratkaisujamme, eivät ainakaan silloin kun ne lähtevät paniikistamme käsin. Emme mekään. Me tarvitsemme rauhaa, ja he tarvitsevat rauhaa.

Kokemuksemme

Me opimme paljon kokemuksen kautta. Itse asiassa me emme opi mitään kokemuksen kautta. Me opimme pohtimalla kokemuksiamme. Me paranemme hitaasti, mutta pyrimme odottamaan tuloksia nopeasti. Jos me pohdimme vain omia kokemuksiamme, saatamme tehdä liian nopeita johtopäätöksiä. Meidän on mentävä tuskallisten tunteiden ja tuskallisten hetkien läpi, emmekä aina näe tuloksia heti. Olemme pohtineet elämäämme monta kertaa ennenkin, mutta emme ole pystyneet pääsemään vapaaksi emmekä ole löytäneet rauhaa. Jos me ajattelemme vain omaa menneisyyttämme, pohdimme addiktin ja riippuvuuksiin juuttuneen ihmisen elämää, emmekä näe siinä kovin paljon toivoa. Meidän on nähtävä itsemme ja paranemisemme uudessa valossa. Voimme lukea toisten ihmisten kokemuksista, ja meidän tulisi lukea paljon ja kuunnella paljon. Kun löydämme jotakin itsellemme, intuitiomme kertoo meille, että se mitä me luemme tai kuulemme, on meille hyvää, oikeaa ja totta. Me tunnemme totuuden kun se törmää meihin, tai kun me törmäämme siihen.

Kun alamme edistyä, alamme ymmärtää paranemisprosessia, ja me saamme paljon uutta ajateltavaa. Alamme pohtia paranevan addiktin elämää, ja näemme siinä paljon hyvää. Kun olemme päässeet vähän pidemmälle ja saaneet luottamusta paranemiseemme, ajattelumme kääntyy kokonaan ympäri. Aiemmin, kun olimme tuskassa, olisimme tehneet mitä tahansa välttääksemme uutta tuskaa. Mutta sen jälkeen kun olemme muutaman kerran kokeneet rauhan löytymisen tuskallisten tunteiden ja muistojen kohtaamisen kautta, ilahdumme, kun tunnistamme tuskan nousevan sisällämme. Me tiedämme jo oman kokemuksemme kautta, että jokin sisällämme olevaa tuskallinen ja levoton valmistautuu lähtemään pois. Emme olisi voineet tulla tähän johtopäätökseen omin avuin, sillä aikaisemmat kokemuksemme olivat täsmälleen päinvastaisia. Ellei kukaan olisi kertonut meille niin, olisimme olleet oman kokemuksemme vankeja.

Alla on yhteenveto joistakin muutoksista, joita me alamme huomata itsessämme. Ne eivät ole tärkeys- eikä aikajärjestyksessä. Jotkut muutokset voivat alkaa ilmetä hyvinkin pian, kun taas toiset tulevat hitaasti. Älä kiirehdi äläkä pakota itseäsi. Tämä ei ole vaatimuslista, vaan luettelo asioista, joita on syytä juhlia. Hyväksymme kiitollisina sen paikan missä olemme, emmekä syytä itseämme siitä, että emme ole siellä, missä meidän mielestämme pitäisi jo olla. Olemme siinä missä olemme, ja parasta mitä me voimme tehdä, on hyväksyä se. Kun me paranemme, saatamme huomata, että se missä meidän olisi mielestämme pitänyt olla, olikin epärealistinen tai meille väärä paikka, ja olemme onnellisia, että emme ole siellä. Paraneminen on prosessi, usein hidas sellainen, eikä päämäärä. Me emme tunne huomista tänään. Kun paranemme, me opimme antautumaan tälle päivälle sellaisina kuin olemme, eikä sellaisina kuin meidän mielestämme pitäisi olla. Me lepäämme ja löydämme rauhan omana itsenämme olemisessa. Löydämme parantavan rakkauden olennaisen osan - hyväksynnän. Iloitsemme jokaisesta muutoksesta, jonka näemme itsessämme, ja jokainen muutos, pienikin, tekee elämästämme nautittavamman. Nämä muutokset eivät katoa ajan mukana - ne tulevat jäädäkseen sitä mukaa kuin paranemme.

Tuskamme alkaa saada muotoa. Se muuttuu sekasortoisesta mössöstä tunnistettaviksi asioiksi.
Tuskallisten tapahtumien muistoja saattaa nousta esiin.
Toivo ja luottamus alkavat herätä.
Automaattiset reaktiot elämän tapahtumiin heikkenevät.
Tunnemme vähemmän tarvetta suojella itseämme.
Alamme tunnistaa tunteita ja osaamme nimetä ne.
Alamme tunnistaa ja tuntea erilaisia tunteita samanaikaisesti. Alamme tuntea samanaikaisesti tuskaa ja rauhaa, tai surua ja iloa.
Emme enää pelkää niin kovasti tuskallisia tunteita ja opimme työskentelemään tuskan läpi.
Viha ja katkeruus muuttuvat suruksi jonkin tai joidenkin asioiden menettämisestä. Kun se on surtu, me tunnemme vähemmän vihaa ja muistomme saavat rauhan.
Levottomuutemme helpotuksen etsimisen suhteen alkaa rauhoittua.
Alamme erottaa toisistaan havaintomme, tulkintamme, muistomme ja tunteemme.
Meistä tulee kärsivällisempiä.
Häpeä vähenee.
Alamme arvostaa ja kunnioittaa itseämme.
Alamme uskoa itseemme ja luottaa intuitioomme.
Alamme paljastaa muille suuremman kirjon tunteitamme ja henkilökohtaisia kokemuksiamme.
Pelko saattaa nousta esiin, koska opimme tuntemaan sitä eikä vaimentamaan sitä. Tuntemisen kautta vapaudumme siitä ja pelkomme vähenee.
Kätketty viha saattaa nousta esiin. Kun se on päästetty pois, tulemme rauhallisemmiksi.
Ihmissuhteemme syvenevät ja olemme levossa yhä erilaisempien ihmisten kanssa.
Tarve miellyttää tai ohjailla muita vähenee. Halu olla hyvä itsellemme ja muille lisääntyy.

Lyhyesti sanottuna me huomaamme Sisäisen paranemisen merkkejä. Tulee aikoja, jolloin emme tunne mitään muuta kuin surua, kauhua tai epätoivoa. Nämä ajat eivät ole pitkiä. Silti meidän on kestettävä niiden läpi. Tulee aikoja, jolloin irti päästäminen on tuskallista, ja me ajattelemme menettävämme koko elämämme sen ihmisen tai asian mukana josta päästämme irti. Kun paranemisemme jatkuu, huomaamme, että me tuskailemme sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat vain pieni osa elämäämme, eivätkä ne uhkaa koko olemassaoloamme. Sureminen alkaa olla palvelijamme eikä herramme. Me voimme surra jotakin, sitten päättää pitää hauskaa jollakin toisella elämänalueella ja päästää irti suremisestamme hetkeksi. Tiedämme, että suru on läsnä, ja me tunnemme sen, mutta tiedämme myös, että se voi levätä hetken aikaa. Masentunut ja luovuttanut ihminen tuntee vain surua ja raskaita tunteita, mutta paraneva ja sureva ihminen voi tuntea myös kevyttä oloa. Voimme tuntea rauhaa, iloa, toivoa ja onnea samalla kun suremme. Tiedämme, että suru tai muisto kypsyy parannettavaksi, mutta tiedämme myös, että emme voi tehdä mitään saadaksemme sen häviämään omaa aikatauluaan nopeammin. Tiedämme, että olemme matkalla kohti sisäistä rauhaa ja lepoa, ja myös matkastamme tulee lepo. Toisinaan me voimme vain keskittyä suremiseen ja antaa kauhun käydä ylitsemme, mutta tiedämme myös, että voimme panna sen sivuun milloin tahansa niin tahdomme. Olemme turvassa.

Kun elämme elämäämme, muut reagoivat meihin ja me reagoimme heihin. Meitä kohtaan tulee turvallisten ja vahingollisten ihmisten reaktioita. Me reagoimme turvallisiin ja vahingollisiin ihmisiin. He saattavat puhua tai olla hiljaa, ja he voivat puhua totta tai valehdella. Saatamme keskustella ydinasioista tai pinta-asioista. Keskustelut voivat käsitellä eri aiheita suoraan tai epäsuorasti. Koko elämän ja ihmisten kirjo on edessämme, reagoiden ja vaatien reaktioita. Kaikissa olosuhteissa suunnantarkistuksemme on yksinkertainen: lisääntynyt kuuluminen. Alamme tuntea olevamme levossa, ja alamme kuulua mihin tahansa mitä teemme, missä olemme, tai keihin tahansa, joiden kanssa me olemme. Tunnistamme sen ensin turvallisten ihmisten kanssa ja turvallisissa olosuhteissa, ja vähitellen siitä tulee koko olemassaolomme peruskokemus.

Turvalliset ihmiset

Kuulumisemme vihollinen numero yksi on häpeä. Se on jotakin, minkä tahdomme kätkeä kaikilta, itsemme mukaan lukien. Alemme päästää irti häpeästämme ensin hyväksymällä addiktiomme hyvänä ja ymmärtämällä että meitä on miljoonia. Emme ole yksin. Me olemme täydellisiä ihmisiä. Meillä on paljon yhteistä muiden haavoitettujen sielujen kanssa, ja paljon yhteistä kaikkien muiden kanssa. Parasta, mitä voimme itsemme ja kuulumisemme kannalta tehdä, on jakaa häpeän tunteemme jonkun turvallisen ihmisen kanssa. Hän saattaa olla joku, jota emme näe koskaan sen jälkeen, joku, joka pysyy kauan vierellämme, tai siltä väliltä. Voimme liittyä turvalliseen paranemisryhmään ja huomata, että jokainen ilahtuu meidän tapaamisestamme. Meidän tulisi jakaa häpeämme jollekulle, mutta ei ole mitään syytä kiirehtiä. Teemme sen, kun hetki tuntuu olevan oikea. Kun teemme sen, vapaudumme monista salaisuuksiimme liittyvistä peloista, ja huomaamme, että voimme jatkaa elämäämme, vaikka joku tuntee häpeällisimmät heikkoutemme. Tämä on tärkeä askel kuulumisessa, kun huomaamme, että me voimme jakaa kauheimmat salaisuutemme jonkun kanssa ja olla edelleen oma itsemme.

Ensimmäinen askel on usein kaikkein vaikein, sillä me emme ole vielä saaneet luottamusta kykyymme kävellä. Kun olemme jakaneet pakkomielteemme, haavamme ja tuskamme jonkun turvallisen henkilön kanssa, koemme syvää kuulumista. Meillä on paljon yhteistä jonkun meidän ulkopuolellamme olevan kanssa. Silloin meillä on paljon enemmän yhteistä ihmiskunnan kanssa, ja otamme paikkamme maailmassa omana itsenämme, ja levossa. On ainakin yksi ihminen, jolle meidän ei tarvitse teeskennellä. Jos hän on joku, joka jää lähellemme - ystävä, terapeutti tai sielunhoitaja - alamme odottaa uutta tapaamista ilolla. Alamme kuulua, ja löydämme siitä levon.

Kun me olemme hysteerisiä, turvallinen ystävä on usein paras suunnantarkistajamme. Kun olin paniikissa enkä pystynyt näkemään asioita selkeästi, paras ystäväni sai minut usein näkemään, miten pieniä ne asiat olivat, jotka olivat saaneet minut täysin pois tolaltani. Hän oli vapaa minun levottomuudestani, ja hän pystyi näkemään syy- ja seuraussuhteet selvästi. Hän ei pakottanut minua. Hän pelkästään esitti toisen näkökulman ja kysyi kysymyksiä. Hän johdatti minut pois sekaannuksestani, ja pystyin päästämään irti. Hän auttoi minua näkemään, että ongelmani eivät olleet ulkoiset asiat, vaan hermostumiseni ja paniikkini. Hän auttoi minua tajuamaan, että ne kauheat "virheet", joita olin tehnyt, eivät olleet oikeastaan mitään. Jotkut niistä olivat pelkästään typeriä liikkeitä, ja minä keskityin huolehtimaan niistä ja kuvittelemaan niille pahimmat mahdolliset seuraukset. Hän nauroi joillekin huolilleni, ja ymmärsin että perspektiivini oli pahasti vääristynyt. Monta kertaa ylitsepääsemättömät huoleni olivat melkein yhtä tyhjän kanssa, sillä minun ongelmani oli muiden miellyttäminen ja välittömien ratkaisujen etsiminen vääriin ongelmiin. Ongelmani olivat kiinnittymiseni muihin ihmisiin, ja uskomukseni, että jokaiseen ongelmaan oli vain yksi hyvä ratkaisu, jonka löytyminen oli minun vastuullani. Miten paljon tuhlasinkaan energiaa tyhjään! Minun tehtäväni oli päästää irti ja ymmärtää, että muut eivät tarvitse epätoivoisia yrityksiäni ratkaista heidän ongelmiansa. Monesti löysin levon ystäväni sanoissa.

Kun alamme löytää rauhaamme, alamme oppia kuuntelemaan turvallisia ihmisiä uudella tavalla. Olemme levossa ja humina päässämme alkaa vähentyä. Alamme kokea vähemmän tarvetta puolustaa itseämme, ja voimme keskittyä toisen ihmisen ymmärtämiseen. Meistä tulee vapaita oppimaan. Intuitiomme lakkaa vähitellen poimimasta heidän odotuksiaan, ja sen sijaan alamme tuntea myötätuntoa ja empatiaa. Alamme kuulua toiseen ihmiseen. Alamme kuunnella muita uudella tavalla, ja he kokevat tulevansa kuulluiksi. Myös me itse koemme ymmärtävämme heitä. Alamme nauttia ystävyyden ja kuulumisen uusista piirteistä, ja me huomaamme olevamme merkityksellisiä ihmisiä.

Kun häpeämme alkaa häipyä ja pelkomme vähenevät, me huomaamme, että meillä on paljon kokemuksia, jotka voivat palvella muita. Me emme ainoastaan kuuntele heitä uudella tavalla, vaan alamme jakaa omia kokemuksiamme rakentavasti. Me tiedämme, mitä tuska on, minkä takia voimme tuntea vahvaa myötätuntoa. Opimme kunnioittamaan kokemuksiamme ja jakamaan niitä armollisilla ja parantavilla tavoilla. Me kunnioitamme itseämme ja muita. Me tiedämme, mitä häpeä ja eristäytyminen ovat, ja meistä tulee turvallisia ihmisiä elämän kaikkein vaikeimmissa asioissa. Muut ihmiset kokevat vapautta ja kuulumista, ja he voivat myös levätä meidän edessämme. Meistä tulee parantajia.

Vahingolliset ihmiset

Kun me paranemme, alamme ymmärtää, että vahingolliset ihmiset eivät ole vahingollisia siksi, että he haluaisivat olla, vaan koska he eivät pysty olemaan turvallisia. Kun he kohtelevat meitä rakkaudettomasti, he eivät sano, että he eivät rakasta meitä, vaan että he eivät rakasta itseään. Alamme ymmärtää heidän käyttäytymisensä taustaa. Kun me olimme tuskan vallassa, me emme pystyneet valitsemaan käyttäytyä toisin kuin käyttäydyimme. Silti mekin halusimme rakastaa ja olla hyviä.

Minulla oli tapana valehdella paljon. Kerroin tarinoita, jotta ihmiset olisivat kunnioittaneet minua, mutta siten saatu kunnioitus ei ollut todellista. Se vain lisäsi pelkoani olla oma heikko itseni heidän silmiensä edessä. Minulla oli tapana teeskennellä pitäväni jostakin, vain löytääkseni itseni tilanteista, jotka olivat ristiriidassa persoonani tai arvojeni kanssa. Halusin pitää päämääräni salassa, koska pelkäsin että ne eivät täyttyisi, jos pyytäisin suoraan. Valehtelin lähes jokaisesta pakonomaiseen ja pelokkaaseen mieleeni liittyvästä asiasta, koska häpesin erityisesti sitä. Yritykseni kuulua johtivat vain eristäytymisen lisääntymiseen.

Kun muut valehtelevat meille, he eivät tee niin ilman syytä. Valehteleminen lisää aina eristäytymistä, ja he tuntevat sen. Heillä on hyviä syitä valehdella. He saattavat pelätä, että me hylkäämme heidät, jos he kertovat totuuden. He eivät ehkä koe olevansa arvostettuja, ja jos he kokevat elämänsä tyhjäksi, he kertovat valheita, jotta he voisivat kokea saavansa edes hiukan arvostusta ja kunnioitusta. Heillä saattaa olla päämääriä, joita he pitävät häpeällisinä. He saattavat olla pakkomielteensä ajamia tai tuntea häpeää. He saattavat odottaa meidän tekevän jotakin, mutta pelkäävät sanoa sitä. Heillä voi olla salaisia suunnitelmia, ja he pelkäävät menettävänsä ne, jos he paljastavat ne meille. Heidän sanansa ja käytöksensä voivat olla ristiriidassa. Kun paranemme, me alamme tunnistaa erilaisia näkökantoja heidän valheidensa takana. Me opimme kunnioittamaan heidän valheitaan, ja ymmärrämme, että heillä on syynsä piileskellä. Me annamme heidän piileskellä, koska he valitsevat sen, mutta me myös kommunikoimme olevamme turvallisia ihmisiä, jotka eivät hylkää heitä, jos he kertovat totuuden. Me emme pakota heitä totuuteen, mutta emme myöskään anna heidän valheidensa kontrolloida elämäämme. Jos heidän valheensa tuhoaisivat elämäämme, me omistamme oman voimamme niin rakastavasti kuin voimme, ja puolustamme itseämme. Jos heidän valheensa ovat merkityksettömiä, me annamme heidän valehdella. Emme välitä heidän valheistaan - emme välitä siitä, mitä he kertoivat meille, mutta välitämme siitä, että ymmärsimme, että heillä oli syynsä valehdella. Sen sijaan me voimme arvostaa jotakin todellista heissä tai heidän elämässään. He saattavat pelätä meitä. He tietävät, että he valehtelevat, ja heillä on siihen syynsä. Syyttämisen ja hylkäämisen sijaan me viestimme hyväksyntää. Me emme hyväksy heidän valheitaan, vaan me hyväksymme heidät rakkauden ja kunnioituksen arvoisina ihmisinä. Jos meidän on valittava, me kunnioitamme heidän valheellisia sanojaan, koska he sanoivat ne, mutta pidämme myös huolen siitä, että me kunnioitamme omaa elämäämme ja itseämme, emmekä anna heidän kontrolloida itseämme valheillaan.

Me emme yritä muuttaa muita ihmisiä. Jos on tarpeen, me asetamme rajoja heidän käyttäytymiselleen tai irrottaudumme heistä. Kun me paranemme, alamme saada voimaa olla itsemme, ja annamme muiden olla oma itsensä. Jos he tekevät väärin meitä kohtaan, me annamme heidän tietää, että he ovat tehneet väärin, mutta annamme heidän tietää myös, että olemme antaneet anteeksi. Me alamme tietää missä me lopumme ja missä muut ihmiset alkavat - persoonallisuutemme alkaa saada rajoja. Me voimme kuulua vain kun tiedämme keitä me olemme, ja me opimme tuntemaan itseämme kuulumisen kautta. Alamme kokea olevamme ainutlaatuinen ihminen, joka kuuluu kaikenlaisten ihmisten maailmaan. Alamme kokea rauhaa ja lepoa kaikkialla missä olemme ja kaikkien ihmisten parissa. Alamme kokea kuuluvamme silloinkin, kun olemme tekemisissä vahingollisten ihmisten kanssa. Alamme huomata heidän häpeänsä, pelkonsa ja eristäytymisensä. Kun me olemme levossa, intuitiomme näyttää meille uusia tapoja viestiä rakkautta ja hyväksyntää. Kun me olemme levossa, muut huomaavat oman levottomuutensa. He saattavat pitää siitä tai olla pitämättä, mutta se on täysin heidän oma asiansa. He saattavat tulla luoksemme tai mennä pois, mutta meidän elämämme jatkuu, ja me nautimme siitä yhä enemmän.

Me emme ole vastuussa muiden käyttäytymisestä. Me emme ole vastuussa siitä, että auttaisimme heidät pois ongelmista, joihin heidät käyttäytymisensä on johtanut heidät. Jos olemme heidän pelastajiaan, estämme heitä törmäämästä yhteen todellisuuden kanssa. Kun me paranemme, alamme antaa muiden kohdata tekojensa seuraukset. Saattaa olla hetkiä, jolloin heidät on pelastettava heille ylivoimaisesta ongelmasta, mutta ne ovat ehdottomasti poikkeuksia. Alamme antaa muiden kohdata omat tuskansa itse. Jos me yritämme poistaa heidän tuskansa, emme auta heitä, vaan teemme heille mahdolliseksi jatkaa elämäänsä oppimatta kohtaamaan omaa tuskaansa. Silloin me estämme heitä paranemasta. Opimme olemaan heidän kanssaan rauhassa, kun he kohtaavat käyttäytymisensä seuraukset, emmekä yritä ratkaista heidän ongelmiaan. Alamme luottaa siihen, että he kasvavat, kun he kohtaavat vaikeutensa itse, jolloin he saattavat tajuta, että heidän on tarpeen muuttua. Olemme saatavilla ja valmiita rakastamaan heitä parantavalla rakkaudella. Emme painosta emmekä ohjaile heitä.

Eräs tuttavani on melko levoton, ja hän tuli silloin tällöin luokseni kehumaan saavutuksillaan. Hänellä oli tapana puhua saavutuksistaan lähes loputtomiin, kunnes sain siitä tarpeekseni. Ennen kuin aloin parantua, se ärsytti minua, ja joskus kohtelin häntä tylysti. Muutama päivä sitten hän tuli taas luokseni, mutta tällä kertaa tunnistin intuitiivisesti monia asioita hänen käyttäytymisensä taustalla. Olin rauhassa ja levossa, ja kun katsoin hänen silmiinsä, koin vahvan kuulumisen tunteen - ikään kuin olisin ollut hän. Tunsin voimakasta myötätuntoa. Kun hän huomasi rauhani ja leponi, hän tuli tietoiseksi omasta rauhattomuudestaan, ja tuli entistä rauhattomammaksi. Pian hän lähti pois. Ensimmäistä kertaa elämässäni kaipasin häntä, kun hän oli mennyt. Kaipaan häntä vieläkin, ja toivoisin voivani näyttää hänelle tien paranemiseen.

Elämän tapahtumat

Kun me paranemme, alamme olla levossa nykyhetkessä. Emme ole enää niin hermostuneita etenemään jonnekin muualle, toiseen paikkaan tai kokemukseen. Alamme kokea nykyhetken hyvänä, ja alamme ymmärtää, että se on kaikki mitä meillä on. Meidän on tarpeen suunnitella tulevaisuutta, mutta niin tehdessämme teemme sen nykyhetkessä tietäen, että suunnittelemme, ja olemme siinä onnellisia. Meillä ei ole hermostunutta tarvetta saada nähdä suunnitelmiemme tulos välittömästi. Meidän on tarpeen pohtia menneisyyttämme ja menneisyyden tapahtumia, mutta niin tehdessämme tiedämme, että pohdimme nykyhetkessä, eikä siihen liity levottomuutta tai vastemielisyyttä. Tiedämme, että pohdimme nykyhetkessä, koska haluamme oppia ja kasvaa, eikä siksi, että pahoittelisimme tai haluaisimme muuttaa menneisyyttämme.

Opimme tunnistamaan milloin teemme surutyötä, ja pystymme sanomaan, "Nyt minä suren". Kun me suremme, annamme itsellemme luvan pahoitella menneisyyttämme, tekojamme ja menetyksiämme. Yritämme käyttää kaikkia tunteitamme ja sisäisiä viestejämme päästäksemme kosketuksiin asioidemme kanssa. Toisinaan saatamme surra niin kovasti, että emme pysty tekemään muuta kuin voihkimaan ja valittamaan. Annamme tunteidemme ottaa vallan, ja elämme tuskan ja kivun hetket uudelleen. Niin tehdessämme me olemme jatkuvasti enemmän selvillä siitä, että suremme, ja että voimme myös lopettaa sen milloin tahansa haluamme.

Miettiessämme tulevaisuuttamme me opimme erottamaan tekomme ja niiden lopputulokset toisistaan. Olemme yhä enemmän selvillä siitä, että voimme suunnitella vain omat tekomme, mutta emme muiden tekoja tai lopputulosta. Opimme päästämään irti lopputuloksesta, tietäen että olemme tehneet parhaamme. Jos lopputulos on jotakin muuta kuin odotimme, voimme suunnitella uusia tekoja, tai me voimme surra menetyksemme ja huomata, että voimme silti elää onnellista elämää. Opimme luottamaan Korkeampaan Voimaamme, ja hyväksymme odottamattomat lopputulokset hänen lahjoinaan, jotka ovat parempia kuin meidän suunnitelmamme. Ne eivät saata olla sitä mitä halusimme, mutta siinä tapauksessa ne ovat parempia. Korkeammalla Voimallamme on meitä varten kaksitahoinen suunnitelma: antaa meille onnellinen ja merkityksellinen elämä, ja tehdä meistä onnellisia ja merkityksellisiä ihmisiä. Hänen tarkoituksensa ei ole antaa meille helppoa elämää - hänen tarkoituksensa on tehdä meistä ihmisiä, joiden on helppo olla missä tahansa me olemmekin. Kun meidän on tarpeen kasvaa, hän saattaa viedä meidät vaikeisiin olosuhteisiin, ja kun meidän on tarpeen levätä, hän antaa meille lepoa.

Korkeampi voimamme tahtoo meidän rakastavan elämäämme ja kaikkea mitä meillä on. Meillä on hänen lupansa ja käskynsä rakastaa autojamme, talojamme ja suosikkikahvimukejamme. Meillä on hänen käskynsä rakastaa itseämme ja lähimmäisiämme. Silti me tiedämme, että lopulta menetämme kaiken mitä rakastamme. Kahvimukimme särkyy palasiksi, ja me suremme surumme. Ihmiset jättävät meidät ja kuolevat, ja me suremme surumme. Olen kuullut monien sanovan, että me emme saisi rakastaa maallista omaisuuttamme. Ajattelen kuitenkin, että me menetämme paljon, jos emme uskalla rakastaa kahvimukejamme, autojamme, puutarhojamme tai matkamuistojamme. Mitä enemmän paranemme, sitä enemmän me olemme selvillä siitä, että ne ovat itse asiassa merkityksettömiä, ja me voimme jatkaa elämäämme ilman niitä. Silti ne ovat meille tärkeitä, koska ne muistuttavat meitä hyvistä ajoista ja synnyttävät miellyttäviä tunteita. Toisinaan me emme uskalla iloita niistä, koska pelkäämme surua niiden menettämisestä. Kun me paranemme, annamme itsellemme luvan rakastaa kaikkea ympärillämme olevaa, ja alamme kokea elämän täyteyttä yksinkertaisista ja pienistä asioista. Kaikki ympärillämme alkaa kuulua meille, ja me alamme kuulua kaikkeen ympärillämme olevaan. Alamme kokea kuuluvamme kotiimme, kyläämme tai kaupunkiimme, maahamme, mantereeseemme, planeetta maahan, galaksiimme ja universumiimme. Erillisyys lakkaa. Me lepäämme ja kuulumme.

...kyllä minä teen ihan kuin sydän sanoo muuhun en pysty...minulla on nyt halu sisustaa kotia olen ostanut lamppuja, uusia sohva tyynyjä, kasveja, koriste huopia...nätin näköistä...tytöille ostin toppahousut kun aina kadoksissa ym...nyt kestävät...olin kaupoissa ja kuuluin ja tein mitä halusin…nyt olen myös parille ihmiselle jotka tukivat minua tässä ja kuitenkin loukkasivat ja koin hylkäämistä...olen sanonut heille suoraan miltä minusta tuntui ja tuntuu...on pelottava tuoda tunteensa minä viestillä suoraan...toisen reaktioon kun ei voi vaikuttaa...mulle tapahtuu vain tällaista uutta ja samalla se on raskasta...kun ei enää niele toisten sanoja ja tekoja vaikka heillä on oikeus tehdä kuin haluavat...mutta minun oikeus on saada tuntea niin kuin tunnen ja sanoa se ääneen vaikka kyseiset ihmiset häviäisivät elämästäni...alkaa ikään kuin ottaa ohjia omiin käsiin ja ajaa hevostaan...arkaillen...mutta haluan kunnioittaa minun tunteitani...oli ne sitten oikeita tai vääriä...mutta ne on minun...toisia ihmisiä paljon tarvitsin ja tietysti vieläkin...siinä tulin myös väärin kohdelluksi...yksi ihminen hylkäsi...sattui ja sanoin sen hänelle...näkyväksi tulo pelottaa seistä itsensä takana vaikka toiset ei hyväksy...taas uusi vuori valloitettavaksi...