9. Pelko

Pelko on yksi elämämme tehokkaimmista pysäyttäjistä. Toisinaan se halvaannuttaa meidät, joskus se saa meidät paniikkiin, ja välillä se saa meidät keksimään uskomattomia tapoja yrittää kontrolloida elämää ja muiden käyttäytymistä. Joskus teemme mitä tahansa välttääksemme joitakin ihmisiä tai tilanteita.

Pelko on myös yksi aliarvostetuimpia tunteitamme. Sitä pidetään heikkouden merkkinä. Monet halveksivat niitä, jotka pelkäävät tai näyttävät pelkonsa. Ujoutta pidetään usein negatiivisena ominaisuutena. Ihmisiä, jotka kuuntelevat paljon ja puhuvat vähän, ei arvosteta, koska yhteiskuntamme ajattelee, etteivät he pysty pitämään huolta itsestään. Tämä individualismin aikakausi arvostaa äänekkäitä ihmisiä, jotka puhuvat paljon ja pystyvät ottamaan haltuunsa tilanteen kuin tilanteen. Kuitenkin useimmat ihmiset ovat peloissaan rohkeutensa naamion takana. Kun he pitävät tai me pidämme yllä rohkeuden naamiota, samaan aikaan halveksien pelokkuutta, me vihaamme ja halveksimme myös itseämme. Me pidämme yllä väärän minän ulkokuorta, koska haluaisimme epätoivoisesti ansaita rohkean ihmisen nimen. Pelko saa meidät salaamaan itsemme ja piileskelemään, ja se estää meitä kuulumasta. Teeskennellessämme olevamme rohkeita me olemme itse asiassa hyvin pelokkaita, sillä emme uskalla kohdata sitä, mikä todella on olemassa. Me pelkäämme omaa todellisuuttamme - omaa pelkoamme - ja haluamme ohittaa sen.

Mitä pelko sitten oikein estää ja pysäyttää? Aivan varmasti se estää meitä menemästä vaarallisiin tilanteisiin. Se pitää meidät maissa kun meri on myrskyinen ja saa meidät välttämään paikkoja, joissa voisimme tulla ryöstetyiksi. On aikoja, jolloin meitä uhkaa todellinen vaara, ja silloin me kunnioitamme pelkoamme. Näissä tapauksissa pelko toimii meidän parhaaksemme, eikä se estä meitä kuulumasta. Mutta jos me elämme "normaaleissa" olosuhteissa, nämä ajat ovat vain pieni osa elämäämme. Tällainen pelko ei saa meitä huolehtimaan, ellei joku tai jokin meille tärkeä ole todellisessa vaarassa. Kun vaara on ohi, pelko katoaa ja me unohdamme sen. Meidän ei tarvitse vaientaa eikä piilottaa tällaista pelkoa. Se ei estä meitä kuulumasta, vaan on osa kuulumistamme.

Useimmat tilanteet, joissa tunnemme pelkoa, eivät sisällä todellisia uhkia. Usein niihin liittyy meille tärkeitä ihmisiä. Mitä tärkeämpiä he ovat meille, sitä enemmän me saatamme pelätä heitä. Me pelkäämme heitä, vaikka olemme aikuisia, olemme turvassa, eikä mikään todellinen vaara uhkaa meitä. Pelko estää meitä toimimasta spontaanisti ja me kohotamme puolustuksemme. Sisäinen Lapsemme ei tunne olevansa turvassa, ja me suojelemme häntä väärällä minällämme. Niin tehdessämme me kadotamme kuulumisemme, ja muista ihmisistä tulee vihollisiamme. Elämästä tulee vihollinen. Niin kauan kuin "voitamme" pelkomme teeskentelemällä, me emme löydä yhteyttä emmekä pysty kuulumaan levosta käsin. Pelko tahtoo vain sanoa, että sisäisellä Lapsellamme, oikealla minällämme, on jotakin tärkeää sanottavaa. Hän haluaa sanoa: "Lakkaa teeskentelemästä ja kuuntele minua. Minä en voi hyvin. Haluan olla täällä noiden ihmisten kanssa, mutta sinä viet minua vain heistä kauemmas. Minä haluan kuulua, mutta sinä pelkäät niin kovasti olla oma itsesi, että kuuluminen on mahdotonta."

Pelko on hyvä. Pelko on todellinen tunne, ja kuten kaikki muutkin tunteet, sitä tulee kunnioittaa ja arvostaa. Hyvin yleinen neuvo on: "Älä anna pelkosi hallita sinua. Hengitä syvään ja mene. Vaienna se. Älä kunnioita sitä". Minä tein niin pitkän aikaa ja luulin, että se oli oikea tapa. Ajattelen vieläkin, että se on hyvä tapa joissakin tilanteissa, esimerkiksi kun suojelemme rajojamme tai päästämme irti. Mutta tämän ansiosta pelko on kaikkein aliarvostetuin tunteemme. Meitä on opetettu ja olemme opettaneet itsemme olemaan kunnioittamatta pelkoa. Niin tehdessämme me emme kunnioita sisäistä maailmaamme, sisäisiä viestejämme, emmekä huolestunutta sisäistä Lastamme. Me ajamme itsemme yli. Pelko on hyvä. Pelkoa tulee kunnioittaa. Muut ihmiset eivät ehkä kunnioita pelkoa, sillä he ovat voineet oppia, että pelon kokeminen ei ole OK. Me olemme oppineet samoin. Tästä syystä pelkojen jakaminen on erityisen vaikeaa, ja kaikkein eniten niille, joita me pelkäämme. Jos he eivät ole turvallisia ihmisiä, he saattavat vain rikkoa meitä. Hyvin harvat ihmiset, jos ketkään, ovat näyttäneet meille terveitä tapoja kokea pelkoa, vaientamatta sitä. Me olemme saattaneet oppia vaientamaan sen niin, että emme edes tiedä milloin toimimme pelon ohjaamina. Me luulemme, että pelko on vaarallista.

Minä pelkäsin. Pelko oli yksi yleisimmistä tunteistani. Olen kokenut paniikkireaktioita ja olen pelännyt muita ihmisiä niin paljon, että välttelin joidenkin tapaamista. Olin addikti, ja yksi elämäni keskeisiä alueita oli pelko. Pelko on ollut osa elämäämme niin kauan kuin olemme pystyneet tuntemaan sitä. Meidät on hylätty ja olemassaolomme on ollut vaarassa monta kertaa - fyysisesti tai henkisesti. Me olemme oppineet varomaan jokaista vihan ja hylätyksi tulemisen merkkiä, ja olemme oppineet teeskentelemään niin hyvin, että emme ole aina edes itse tietoisia pelostamme. Olemme oppineet elämään pelon kanssa. Meillä ei saata olla minkäänlaista käsitystä siitä mitä on elää ilman pelkoa. Meidän lapsuudessamme pelko ei ollut pysäyttäjä. Se oli vastaansanomaton osa elämäämme ja olennainen osa suhteestamme maailmaan. Pelko ja varuillaan olo olivat edellytys sille, että me pystyimme jatkamaan elämäämme.

Kun me alamme parantua ja löydämme sisäisen Lapsemme, me kohtaamme oman todellisen itsemme, ja huomaamme että hän on kauhuissaan. Ellemme tiedä miten kohdata hänen pelkonsa, emme pysty vapauttamaan häntä hänen paniikkinsa vankilasta. Me löydämme pelon, eikä hänen pelkonsa ole ollenkaan mitätön. Me saatamme löytää kauhua. Me saatamme tuntea hänen kauhunsa. Hän odottaa kovasti, että me vapauttaisimme hänet hänen kauhujensa varjomaailmasta. Me astumme hänen maailmaansa. Me tunnustamme hänen pelkonsa, ja hän tunnustaa meidät todellisina ihmisinä, jotka eivät pelkää pelkoa, ja jotka voivat turvallisesti kokea pelkoa. Me opimme, että pelko on vain tunne, joka ei ole alussa miellyttävä sellainen. Mutta me löydämme pelon kauneuden, ja lopulta ymmärrämme, että pelko on vain yksi sisäinen viesti. Se on tunne, joka kertoo jotakin meistä itsestämme.

Pelko ei ole harmillinen eikä vaarallinen. Kaikkien tunteiden tarkoitus on ohjata meitä elämässä kohti parastamme, eikä pelko ole poikkeus. Me menemme sisäisen Lapsemme kauhun läpi, mutta tunnelin toisessa päässä on rauha ja lepo. Me löydämme pelon, joka on yhtä rakentava ja positiivinen tunne kuin mikä tahansa muu tunne. Me löydämme pelon, joka ei pysäytä meitä. Me löydämme pelon, joka osallistuu elämään yhtä spontaanisti kuin kaikki muutkin tunteet - ja olemme onnellisia silloinkin kun tunnemme pelkoa. Me opimme arvostamaan sitä, sillä se kertoo meille paljon suhteestamme maailmaan.

Pelkomme on jo näyttänyt meille miten hyvä ja tärkeä tunne se on. Lapsuudessamme oli paljon kauhua, mutta pelkomme opasti meitä ja auttoi meitä selviytymään rikkinäisestä ja turvattomasta lapsuudesta. Ellemme olisi tunteneet pelkoa ja säätäneet käyttäytymistämme sen mukaisesti, emme ehkä olisi selvinneet. Me löysimme salaisen keinomme elää tämän seurauksena syntyneen tuskan kanssa. Suuri osa tuskastamme muodostuu hylätyn ja vihaa saaneen sisäisen Lapsemme peloista ja kauhuista. Me löydämme hänen valtavat pelkonsa ja me koemme ne, mutta ne eivät voi vahingoittaa meitä. Ne tapahtumat, jotka aiheuttivat pelon, ovat poissa, ja me olemme nyt aikuisia. Jos emme anna itsemme kokea noita kauhuja, vahingoitamme itseämme, sillä silloin pelot ja kauhut jäävät sisällemme, kontrolloiden meitä missä tahansa olemmekin, ja estäen meitä kuulumasta. Mutta nyt me voimme antautua tuntemaan kauhua, sillä me olemme turvassa. Vaikka kokisimme miten paljon tahansa Kauhua sisällämme, se ei voi vahingoittaa meitä. Se vain ei tunnu mukavalta. Maailma saattaa kadottaa värinsä vähäksi aikaa, mutta ne tulevat takaisin hohtavina ja kirkkaina. Jokainen kauhun kokeminen jonka kestin ja menin läpi, avasi aistini uudella tavalla, ja voin todellakin sanoa, että värit ovat kirkkaampia ja äänet selkeämpiä, ihan kirjaimellisesti.

Pelon kohtaaminen

Tavat, joilla olin tottunut käsittelemään pelkoa, olivat usein pois selittäminen tai vaientaminen. Kumpikaan niistä ei tunnustanut sitä, vaan jäädyttivät sen ja pitivät sen sisälläni. Kun huomasin, että pelkoni ovat aina kanssani ja seuraavat minua joka paikkaan, ymmärsin, että ne tulevat sisältäni eivätkä ulkopuoleltani. Mikään, mikä on sisälläni, ei voi vahingoittaa minua. Ymmärrettyäni tämän päätin alkaa kuunnella pelkojani samalla tavoin kuin kuuntelin muitakin tunteitani. Aloin sanoa: "Kaunis pelkoni, rakastan sinua. Sinä olet hieno ja haluan nähdä sinua enemmän. Olen onnellinen siitä, että voin tuntea pelkoa ja sen vaikutuksia". Alussa kun aloin kunnioittaa pelkoani, jokin otti minut valtaansa, ja kului pari minuuttia kun vain mumisin: "Kaunista, kaunista, kaunista…". Tämän kokemuksen jälkeen päätin alkaa etsiä pelkojani samalla tavoin kuin etsin surujani, aina siihen pisteeseen asti, että pystyin itkemään ne pois. En tiennyt mitä olisi edessäni, enkä sitä miten voisin purkaa pelkoni. Ainoa asia jonka tiesin, oli se, että en halunnut enää vaimentaa niitä. Tässä luvussa en yritä kuvata koko prosessia, vaan joitakin mielestäni olennaisia kokemuksia ja tapahtumia.

Kun me alamme käsitellä pelkojamme, meidän tulisi muistaa, että mikään sisällämme oleva tunne ei voi vahingoittaa meitä. Tämä antaa meille rohkeutta antautua tuntemaan pelkoamme. Annamme sen ottaa meidät haltuunsa, samalla tietäen, että me olemme turvassa. Saatamme tuntea pelkoa, joka saa meidät vapisemaan, ulisemaan tai oksentamaan, mutta se ei vahingoita meitä. Taivas ei putoa niskaamme. Talomme ei romahda. Mitään pahaa ei tapahdu. Me olemme turvassa. Kokemukset eivät taatusti ole miellyttäviä, mutta pelolle antautuessamme me löydämme sen olemuksen: se on vain tunne, joka voidaan päästää menemään kokemalla ja tunnustamalla se. Näin tehdessämme löydämme toisenlaisen pelon, joka on ystävämme. Kun me olimme pieniä, se pelko, jonka kanssa elimme, oli kauhua, joka uhkasi meidän olemassaoloamme. Nyt me olemme aikuisia, mutta yhä vielä kriittisen vanhemman ääni estää meitä tunnustamasta pelkojamme. Tämä on hullua: meillä ei ole mitään syytä tuntea pelkoa, mutta me tunnemme sitä ja säilytämme sen sisällämme. Syy on sisällämme, ja seuraus jää sisällemme, kuten kuvassa 2. Kun päästämme pelkomme pois, virtaus kääntyy päinvastaiseksi: syy on meidän ulkopuolellamme, ja sisällämme me tunnemme pelkoa ja kunnioitamme sitä tärkeänä viestinä, joka kertoo meille jotakin olennaista ympäröivästä todellisuudesta. Lopulta me huomaamme, että maailmassa on hyvin vähän pelättäviä asioita, ja silloin pelkomme ovat todellisia reaktioita maailman vaaroihin. Me opimme luottamaan tunteisiimme, ja jos ne kertovat pelosta, me ymmärrämme, että pelkoon saattaa todellakin olla hyvä syy. Jos ei ole hyvää syytä, me emme tunne pelkoa. Tie tähän vapauteen kulkee haavoitetun sisäisen Lapsemme pelkojen tunnustamisen ja hyväksymisen kautta. Me opimme myös tuntemaan uusia piirteitä pelosta. Me alamme pitää siitä, sillä se on meidän oma reaktiomme, ja se on hyvä. Se on osa kuulumistamme.

Kuva 2. Vaiennetun ja heijastetun pelon kerääntyminen.

Tapa, jolla olemme tottuneet käsittelemään pelkoa, on esitetty kuvassa 2. Pelon tunne nousee sisällämme, mutta me emme tiedä, että pelko on vain tunne. Me heijastamme sen itsemme ulkopuolelle, josta se palaa välittäen ajatuksen, että joku tai jokin itsemme ulkopuolella uhkaa meitä. Ainoa tapa, jolla olemme oppineet kohtaamaan näin saapuvan pelon, on sen vaimentaminen sisällemme, ja niinpä me vaimennamme sen. Ilman ulkopuolellamme olevan kohteen osallistumista prosessiin me eristäydymme siitä ja lakkaamme kuulumasta siihen. Me teemme sen kaiken ihan itse, keräten vaimennettua pelkoa kaikkialta missä liikumme. Lopulta meillä voi olla niin paljon kätkettyä pelkoa, että tulemme fyysisesti sairaiksi. Kun me opimme, että pelko on vain tunne, opimme tuntemaan sitä ja siten päästämään sen menemään. Me opimme erottamaan pelon ja ulkoisen maailman toisistaan. Kun me opimme, että pelko on vain sisäinen viesti, joka voidaan erottaa havainnoistamme ja ulkopuolisista kohteista, me opimme tuntemaan sitä heijastamatta uhkaa ja kokematta siitä seuraavaa turvattomuutta. Me lakkaamme ajattelemasta, että maailma tahtoo meille pahaa.

Aloin listata kaikkia tuntemiani pelon sanoja ja piirtää kuvia pelosta. Yksi kuva oli hyvin paljastava. Piirsin itseni pieneksi lähelle paperin reunaa, ja sitten aloin piirtää loputonta mustaa viivaa joka kierteli pitkin paperia, välillä syöksyen nopeasti kohti pientä pelokasta kuvaani. Viiva ei kertaakaan osunut minuun. Olin hämmästynyt: pelko ei vahingoita minua. Se saa voimansa mustan kynän suurista ja nopeista syöksyistä, mutta se ei osu minuun. Kuvan valmistuttua laitoin toisen paperin sen viereen ja piirsin polun, jota pitkin kävelin pelon läpi keskelle uutta valkoista paperia. Piirin itseni siihen melkein niin suurena kuin paperille mahtui. Siinä kuvassa minä hymyilin.

Hieman myöhemmin minulla oli toinen melko samanlainen kokemus. Laitoin pienen nuken tyynylleni nukkumaan ja esitin itse pelkoa. Vaikka en ollut suunnitellut osaani etukäteen, huomasin käyttäytyväni aivan samoin kuin musta kynä. Sihisin ja ulvoin tanssien vuoteen ympärillä, välillä tehden aggressiivisia liikkeitä pikku nukkea kohti. En koskenut nukkeen kertaakaan. Muutaman minuutin päästä nauroin ääneen: tätäkö pelko on. Kuinka huvittavaa. Se sihisee ja ulvoo, mutta matkan päässä - kuin lasten kauhuelokuvassa. Mutta itse asiassa se on pienen lapsen kauhu – pelokkaan sisäisen Lapsemme kauhu. Se on hänellä niin kauan kunnes otamme sen häneltä pois. Aikuiselle - meille - hänen kauhunsa on kuin pila, mutta hänelle se on totisinta totta. Se on totta meille niin kauan kuin se on totta hänelle, ja se odottaa, että me tunnustaisimme sen. Pelolla on meihin suuri voima siksi, että se on vaimennettu sisällemme. Me olemme oppineet, että pelko voisi jotenkin vahingoittaa meitä. Se ei voi, mutta kun olemme vaimentaneet pelkomme sisällemme, olemme sotkeneet yhteen pelot ja ne vahingolliset olosuhteet, joissa me tunsimme pelkoa. Ne kulkevat vieri vieressä kuin pahasti sotkeutunut kahden langan kerä. Kun me alamme tunnustaa ja käsitellä pelkojamme, me alamme vetää pelon langasta, ja alamme hiljalleen erottaa toisistaan pelon tunteet ja ne menneisyytemme tapahtumat joissa me tunsimme pelkoa. Me huomaamme, että pelkomme on yksi asia, ja sitä aiheuttaneet tapahtumat ovat toinen. Me vapautamme pelkomme ja opimme tuntemaan elämää antavan ja iloisen pelon - pelon, joka on meidän puolellamme ja syventää kuulumistamme. Me opimme tuntemaan pelon, jossa ei ole eristäytymistä.

Pelon tunne johtuu useimmiten siitä, että jokin nykyhetkessä liipaisee takauman. Me yritämme epätoivoisesti löytää ratkaisuja vääriin ongelmiin, sillä pelkomme ei ole minkään nykyhetkessä olevan asian aiheuttama. Keskittyessämme ratkaisemaan nykyhetken "ongelmaa" me emme löydä takaumaamme, emmekä pääse kokemaan pelkoa vain puhtaana tunteena. Lopulta me opimme käsittelemään pelkoa kuin mitä tahansa muuta tunnetta: me erotamme toisistaan tunteen ja tapahtumat. Tärkein haasteemme on se, että tunnemme pelkoa, ja ne asiat, jotka laukaisivat tunteen, ovat vähäpätöisempiä. Me emme pahoittele. Me emme suunnittele. Me yritämme lakata ajattelemasta tapahtumia tai tulevaisuutta, ja keskitymme pelon tuntemiseen. Me yritämme tunnistaa havaintomme, tulkintamme, muistomme, mielikuvituksemme ja tunteemme. Kieltäydymme ajattelemasta ratkaisuja ja keksimästä kaikkia mahdollisia tapoja, joilla maailma voisi vahingoittaa meitä. Näin tehdessämme me saatamme ensimmäistä kertaa elämässämme kokea puhtaan pelon tunteen ilman kytkentää mihinkään muuhun. Kun me tunnemme sen, huomaamme, että se ei ole niin kauheaa. Se on vain tunne. Me opimme tunnistamaan pelon tunteena eikä ulkoisena tilanteena tai olosuhteena. Voimme antautua pelon tunteen tuntemiselle, jolloin huomaamme, että se on tunne, jolla on hyvin vähän yhtymäkohtia ympärillämme olevaan nykyhetken todellisuuteen. Pelkomme kertovat meille unohdetusta maailmasta, jossa me elimme kauan sitten. Kun me erotamme pelkomme nykyhetken tapahtumista, ne johtavat meidät unohdettuun maailmaamme. Me alamme vetää pelon langasta, ja sen mukana saattaa tulla muistoja monista tapahtumista, jotka on vaimennettu pelkomme mukana. Mikään niistä ei ole pelko. Ne ovat tapahtumia, joissa me tunsimme pelkoa, ja me opimme erottamaan toisistaan pelkomme ja nuo tapahtumat. Kun erotamme pelkomme tapahtumista, muistomme saavat rauhan ja niistä tulee rikkaita. Meistä tulee vapaita kokemaan pelkoa, ja me myös nautimme uudesta pelostamme.

Rauha parantua

Joskus pelko voi kutsua meitä päästämään irti. Me saatamme olla niin kiinni jossakin henkilössä tai asiassa, että emme pysty ajattelemaan selvästi. Saatamme pelätä jonkun tai jonkin menettämistä. Saatamme kokea takauman aina joissakin olosuhteissa. Jos me voimme elää pelkomme kanssa, samalla pystyen erottamaan toisistaan pelon ja sitä aiheuttavat asiat, irti päästäminen ei ehkä ole välttämätöntä. Mutta jos me vain huolehdimme ja yritämme keksiä ratkaisuja, irti päästäminen voi olla tarpeen. Vaikeiden olosuhteiden kestäminen saattaa hyvinkin viedä meitä kohti paranemista, mutta meidän on aina muistettava rukoilla Tyyneysrukous. Jos me toimimme pelosta käsin, emme löydä hyviä ratkaisuja, ja alamme pelätä pelon kokemista. Pelko on vain tunne, jota meidän ei tarvitse pelätä, mutta me emme voi parantua, jos olemme jatkuvasti huolissamme itsemme ulkopuolella olevista asioista. Paniikkireaktio on esimerkki pelosta, joka on heijastettu ulkopuolisiin asioihin tai tilanteisiin, vaikka pelko on vain sisäinen viesti. Paniikkireaktiot kertovat meille, että meillä on paljon vaimennettua pelkoa, jonka kokemista vastaan me taistelemme kaikin voimin. Kun opimme tuntemaan puhtaan pelon tunteen, me voimme alkaa kokea sitä ja vapautumaan siitä, jolloin paniikkimme häipyy pois. Me opimme, että mitään todellista vaaraa ei ollut niissä tilanteissa, jotka laukaisivat paniikkimme. Paniikkimme on sisällämme eikä ulkopuolisissa olosuhteissa.

Kun olin jonkin aikaa opetellut erottamaan pelon tunteen ulkopuolisista tapahtumista, pystyin kokemaan pelkoa olematta peloissani. Se oli hieno kokemus, jonka jälkeen sain rohkeutta kutsua pelkoa ottamaan minut valtaani. Joskus se sai minut haukkomaan henkeäni, toisinaan vapisemaan ja muutaman kerran oksentamaan. Jokaisen tuollaisen kokemuksen jälkeen värit olivat kirkkaampia ja äänet selkeämpiä, ja tunsin suurta iloa. Löysin pelon tunteen ja opin, että se ei pakota minua olemaan peloissani. Se on vain tunne, ja tässä tilassa vieläpä hyvin iloinen tunne. Toisinaan se painosti sydäntäni tai sai minut huohottamaan, mutta samaan aikaan tunsin syvää iloa. Jokaisen tällaisen kokemuksen jälkeen tunsin syvää rauhaa.

Me saatamme joskus kokea epämääräistä uhkaa, josta me emme tiedä, uhkaako joku toinen meitä vai me häntä. Tällainen tilanne saa meidät pelkäämään, jäykistymään, vetäytymään ja kontrolloimaan omaa puhettamme ja omia tekojamme.

Pieninä me olemme saattaneet elää tilanteessa, jossa me olemme kokeneet, että oma käyttäytymisemme on laukaissut aikuisen vahingollisen käyttäytymisen meitä kohtaan. Se, mitä me olemme tehneet tai sanoneet, on synnyttänyt vanhemmissamme tuhoavan raivon. Kun tämä toistuu, me alamme kokea, että meillä on jotakin salaperäistä ja meille tuntematonta voimaa, jolla me voimme saada tämän aikaan. Me voimme ohjailla vanhempiemme meitä paljon suurempaa ja itseämme tuhoavaa voimaa, mutta emme tiedä miten se tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Me ahdistumme ja yritämme saada tämän voiman haltuumme, mutta vanhempiemme reaktiot vain jatkuvat meille ennustamattomina.

Tämä on voinut jättää meidät uskomaan, että meillä on vieläkin jotakin salaperäistä voimaa, jolla me voimme laukaista itseämme tai toista ihmistä tuhoavan tilanteen. Tämä on hirvittävän ahdistava kokemus, ja se voi tuntua jopa fyysisenä jäykistymisenä, kun yritämme varoa, että tuo voima ei vain käynnistyisi. Me varomme kaikkea ja kaikkia, sillä me emme tiedä miten tuo voima toimii.

Mutta mitään tällaista voimaa ei ole. Vanhempamme käyttäytyivät ennustamattomasti, koska heidän emotionaalinen tilansa oli ennustamaton. Muut ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, eikä meillä ole siihen mitään voimaa. Meillä ei ole mitään salaperäistä voimaa, jolla me voisimme uhata itseämme tai laukaista toisen ihmisen uhkaamaan meitä. Jos hän rakastaa, hän rakastaa, ja jos hän vihaa, hän vihaa. Se lähtee hänestä itsestään, hänen omasta mielestään ja sydämestään. Se ei ole meidän aikaansaamaamme. Me voimme joskus joutua uhkaaviin tilanteisiin, mutta se ei ole meidän syytämme. Ja kun emme syytä itseämme siitä, me voimme poistua hyvillä mielin tietäen, että me emme voi saada toista ihmistä rakastamaan emmekä vihaamaan. Silloin meidän ei tarvitse kokea olevamme uhka itsellemme. Me voimme alkaa vapautua ja uskallamme päästää oikeat voimamme esiin. Meidän ei tarvitse enää varoa, että meillä olisi voimia, joita emme osaa hallita.

Kauhu

Kun me käymme läpi pelkojamme, saatamme kokea kauhun hetkiä. Meissä on suojaava järjestelmä, joka antaa meidän kokea äärimmäistä kauhua vain sellaisia jaksoja, että me kestämme sen. Sisäinen Lapsemme tietää, minkä verran me voimme ottaa häneltä vastaan. Korkeampi Voimamme haluaa parantaa meidät - ja toisinaan hän toimii kuin hammaslääkäri. Kauhun hetket ovat kaikkein eniten ja upealla tavalla avanneet aistejani, ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen maailma on ollut täynnä värejä ja ääniä.

Kauhumusiikkikokoelmassani on kappale nimeltä "Lähellä vaaraa". Se kuvaa kuinka kauhu lähestyy hitaasti raskain askelin. Kerran sitä kuunnellessani esiin nousi vahva muisto. Muistin kirkkaasti talon, jossa asuimme kun olin kuuden ikäinen. Muistin huoneeni kuluneet tapetit, vuoteeni ja leluni sekä kuulin humalassa olevan uuden isäni lähestyvät askeleet. Minulla oli tapana mennä häntä piiloon ullakolle, ja muistossa tunsin maalaamattomien tikapuiden kosketuksen kädelläni sinne kiivetessäni. Tunsin sen vaatepinon lämmön jonka alle menin piiloon. Tämä takauma toi tullessaan valtavan kauhun ja kaikki musteni. Polvistuin lattialle. Tunsin vain kauhua. Luulin vetäväni viimeisen henkäisyni, mutta se kesti vain viitisen minuuttia, jonka jälkeen se vähitellen häipyi pois. Kun avasin silmäni, en ollut uskoa todeksi ympärilläni olevan maailman värien kirkkautta. Ikään kuin olisin ollut yhtä värien kanssa tai silmäni olisivat vetäneet ne pääni sisään. Kuuluin uuteen värikkääseen maailmaan.

Toinen tapaus sattui, kun olin muutamien ystävien luona ja keskustelimme lapsuuskokemuksistamme. Minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsin hetken yksin. Tiesin, että he ymmärtäisivät ja kerroin heille sen. Menin läheiselle mökille, kävelin jonkin aikaa rannassa ja tein tulen takkaan. Yhtäkkiä aloin tuntea kauhua. Polvistuin lattialle ja valitin kuin pieni lapsi. Saatoin vain ynistä. Muutaman minuutin päästä kauhu häipyi pois ja olin rauhallisempi kuin koskaan ennen. Ulos mennessäni hämmästyin kukkien ja puiden värejä ja tuulen, veden ja lintujen ääniä. Olin uudessa rikkaassa maailmassa. Vieläkään en tiedä mikä se kauhu oli, eikä sitä ole tarpeen tietää. Tiesin että olin päästänyt pois kauhua, joka oli ollut sisälläni. Se saattoi olla sellaisen pienen lapsen kauhua, joka ei vielä osannut puhua, eikä hänellä ollut käsitteitä sitä varten. Toisinaan kun tunnustamme pelkomme, me koemme pienen lapsen avuttomuuden kauheiden olosuhteiden keskellä. Hän kohtasi jotakin mitä hän ei ymmärtänyt, mutta se oli todellinen ja täynnä kauhua. Hänellä ei saata olla sanoja sen selittämiseen, mutta hänen tunteensa selittävät kaiken. Riittää kun me ymmärrämme ne.

Meillä on paljon vaimennettua pelkoa ja sen pois päästäminen saattaa viedä pitkän ajan. Mutta me opimme erottamaan pelon tunteen ja ulkoiset tapahtumat suhteellisen nopeasti. Kun löydämme pelon omana tunteenaan, me voimme kokea pelkoa, joka ei pakota meitä olemaan peloissamme. Kun me löydämme tämän pelon, me yhä tunnemme pelkoa, mutta samaan aikaan me tunnemme iloa, ja alamme omistaa kuulumistamme syvemmin. Me emme pelkää maailmaa. Me tiedämme päästävämme pois vaimennettua pelkoa, eikä se estä meitä kuulumasta. Me olemme levossa ja uusi maailma avautuu eteemme, maailma joka on meidän kotimme. Me löydämme oikean kotimme johon me kuulumme, ja johon me olemme aina tervetulleita - ja me huomaamme että kotimme on aina meidän mukanamme. Se on turvallinen koti, jossa on hyvin vähän syitä pelätä.

...sitten minulle tuli vielä hyvin voimakas tunne takauma viime vuodesta kun silloin voin erittäin huonosti...en sitä heti tajunnut ihmettelin vain voimakasta…ahdistusta...minulla oli terapia ja olin jumalalle hyvin vihainen siitä 7 kk täydellisestä pimeydestä ja pelosta...terapiasta kotiin ajaessa itkin koko matkan...kun minuun tulee se vanha päälle koen olevani kuin räsynukke jota heitellään seinästä toiseen...muistan lapsuudesta mielikuvan kävelen talvi illassa, muistan vaatteet jotka on ylläni...olemukseni on täynnä surua, ahdistusta, kauhua ja pelkoa...se oli olotilani mitä kukaan ei koskaan selittänyt mitä se on...se vain oli kukaan ei ota pikku tyttöä syliin ja selitä tunteita ja ajatuksia...ne on vain minussa ja painuu syvälle ja kapseloituu...nyt ne sitten tulee kysymättä ja välillä sellaisella voimalla etten meinaa jaksaa enkä kestää...tällaisena romuna kaikki tuntuu vaikealta, yksinäiseltä ja pahalta...tarvitsisi syliä ja rakkautta...tilaa olla jonkun lähellä...nyt olo kipeä...vatsa temppuilee...nyt on näin...tähän on jäätävä...jumalan kämmenelle tällaisena...