Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
13. Vastuu
Vastuu oli minulle vaikea asia. En tuntenut itseäni, enkä siis tiennyt kenelle olisin ollut vastuussa. Kun mieleni oli pakonomainen ja addiktoitunut, muut ihmiset ja olosuhteet sanelivat paljolti omaa elämääni ja käyttäytymistäni. Todellista minääni ei ollut, tai se oli tuntematon. Halusin tehdä monia asioita, mutta nekin saivat alkunsa jostakin muualta kuin minusta itsestäni. Halusin antautua elämää suuremmille asioille. Minulla oli kauniita unelmia siitä, mitä olisin halunnut tehdä, ja miten maailmasta olisi tullut parempi paikka. Sitouduin niihin innokkaasti ja palavin sydämin, mutta ne eivät kestäneet pitkään. Yleensä niistä tuli taakka, ja minusta alkoi tuntua, että minun piti ruveta taistelemaan niitä vastaan eikä niiden puolesta. Halusin olla vastuullinen ja luotettava, mutta epäonnistuin usein.
Kun aloin parantua, ymmärsin olevani ihmisten miellyttäjä ja tekeväni monia asioita vain siksi, että kuvittelin minulta odotettavan niitä. Valintojeni lähtökohtana oli usein syyllisyys tai häpeä. Päätin lakata tekemästä yhtään asiaa, jonka tein syyllisyydestä, vain huomatakseni, että mitään ei jäänyt jäljelle. Olin ällistynyt. Mitään ei jäänyt jäljelle. Minulla ei ollut mitään, jota olisin voinut sanoa todella omakseni. Olin elänyt koko elämäni vain täyttäen muiden odotuksia. Itkin paljon ja kyselin, "Miten voisin löytää jotakin, mitä tahansa, joka olisi vain minun omaani?" Kesti pitkän aikaa, mutta lopulta löysin yhden asian: Halusin kerätä kaikki yhden bändin levyt. Kun löysin sen, itkin vielä lisää, kahdesta syystä: ensiksi, löysin lopulta jotakin omaa, ja toiseksi, se mitä löysin, oli niin merkityksetöntä ja pientä. Tunsin paljon iloa ja surua. Löysin pienen osan itseäni, eikä se ollut kuitenkaan mitään. Itken vieläkin sitä muistellessani. Se oli pitkän matkan alku, kun sydämeni alkoi vähitellen avautua ja sisäinen Lapseni alkoi ilmaista itseään heikosti ja arasti. Opin kunnioittamaan hänen ujoa ja avutonta ääntään, kun hän alkoi toivoa itselleen jotakin. Hän oli tottunut luopumaan toiveistaan ja tulemaan lyödyksi, jos hän uskalsi pyytää jotakin vain itselleen.
Me voimme olla vastuullisia vain jos meissä on joku, joka voi olla vastuullinen ja joku, jolle me voimme olla vastuullinen. Jos emme tiedä kuka me olemme, meissä ei ole ketään, joka voisi olla vastuullinen. Jos meillä ei ole omia unelmia, meillä ei ole ketään. jolle olla vastuullinen, paitsi muut ihmiset, mutta me emme voi elää todeksi heidän unelmiaan, jos omat sydämemme ovat tyhjiä. Silloin "meidän" unelmamme ovat vain taakka meille. Kun sitoumuksemme lähtevät meidän omista unelmistamme, vastuullisuus on iloa, ja me elämme elämää, joka todella tyydyttää meitä.
Elämässäni ei ollut juurikaan rakennetta. Yksin ollessani ajelehdin asiasta toiseen, eikä päivittäisiä rutiineita juuri ollut. En tiennyt mitä halusin, ja usein se mitä halusin, oli tuskan pakenemisen sanelemaa. Olin levoton, ja aloin tehdä jotakin siinä toivossa, että se olisi nautittavaa. Keskityttyäni johonkin parin tunnin ajan olin entistä levottomampi ja halusin tehdä jotakin muuta. Ajelehdin keskeneräisestä projektista toiseen. Olin hyvä suunnittelemaan uusia projekteja, ja minulla oli pitkiä tehtävälistoja, jotka kasvoivat koko ajan. Niiden katseleminen teki minut usein epätoivoiseksi, vaikka suurin osa niiden asioista oli sellaisia joita halusin tehdä. Enkä kuitenkaan halunnut tehdä niitä, sillä usein motiivi niiden tekemiseen oli syyllisyys, ahdistus tai tuskan välttäminen. Elämäni oli tuskan sanelemaa, tai oikeammin sen pakenemisen sanelemaa. Mikään minussa ei ollut levossa. Ei ollut mitään keinoa, jolla olisin saanut mukavaa rakennetta elämääni, sillä minulla ei ollut sisäistä rakennetta.
Kun aloin parantua, elämäni kadotti senkin vähäisen rakenteen, joka siinä oli ollut. Päätin välttää monia vastuita ja vain olla itseäni varten. Yli vuoden ajan en halunnut tehdä sopimuksia enkä sitoumuksia, paitsi sellaisia, jotka liittyivät terapiaan ja paranemiseen. Kaikki mitä tiesin, oli oma tuskani, omat suruni ja tuleva paranemiseni. Aloin elää itseäni varten, vaikka sekin oli siihen aikaan vielä lähinnä tuskan sanelemaa. Ajelehdin asiasta toiseen, itkin ja olin epätoivoissani. Kuitenkin tunsin surujeni keskellä uuden elämän heräävän. Minun oma persoonani alkoi herätä, ja aloin tuntea elämää sydämessäni. Tällä hetkellä olen levossa melkein kaikessa mitä teen ja voin antautua rauhallisesti mihin tahansa mitä teen. Minulla ei ole enää levotonta tarvetta olla jossakin muualla, tehdä jotakin muuta ja kokea jotakin muuta. Minun sisälläni on joku joka haluaa olla vastuullinen ja joku joka voi olla vastuullinen.
Ensimmäiset vastuun ottamisen askeleemme saattavat olla sitoutuminen paranemiseen ja ulkoisista asioista irti päästäminen. Meidän tulee ymmärtää, että addiktiivinen helpotus vahingoittaa meitä ja estää meitä paranemasta. Sen sijaan, että pakenisimme tuskaamme helpotukseen, meidän on opittava kohtaamaan se. Meidän on myös opittava antamaan itsellemme anteeksi, jos epäonnistumme, ja meidän on opittava irrottautumaan niistä siteistä, jotka sitovat meidät häpeään ja itsesääliin epäonnistumisen jälkeen. Meidän on opittava istumaan hiljaa tuskamme kanssa, jotta pääsisimme siitä irti. Meidän on löydettävä joku, jolle voimme puhua tuskastamme niin paljon kun koemme tarpeelliseksi. Meidän on löydettävä uusia tapoja tuskamme käsittelemiseksi, kuten piirtäminen, kirjoittaminen, puhuminen, verkkosivujen tekeminen, ja tunteidemme kokeminen. Meidän on myös opittava välttämään olosuhteita, jotka voisivat käynnistää helpotuksen etsimisen, kunnes paranemme ja voimme turvallisesti elää niissä. Meidän tulisi opiskella paranemista, haavoittumista ja ihmisenä olemista yleensä. Kaikki tämä on tarpeellista ja tarpeeksi - alussa.
Meidän on myös ymmärrettävä, että on paljon muutakin kuin tuskastamme irti pääseminen ja menneisyyden siteistä vapautuminen. Meidän on opittava elämään uudella tavalla, joka rakentaa tervettä elämää. Meidän on opittava pitämään huolta fyysisistä, henkisistä ja hengellisistä tarpeistamme. Me olemme vapauttaneet sisäisen Lapsemme hänen vankilastaan, ja hän on astumassa siitä ulos. Meidän ei tulisi vain jättää häntä siihen, katselemaan maailmaa kun se kulkee hänen ohitseen. Meidän on löydettävä oma voimamme elää ja olla vastuussa itsestämme. Meidän on katsottava rahojamme, ystäviämme, työtämme, opiskeluamme ja koko maailmaa ympärillämme. Mihin se johtaa? Jos me vain päästämme irti muodostamatta uusia ja terveitä siteitä, me joudumme eristyksiin. Jos me revimme vanhat rakenteet rakentamatta uutta ja korjaamatta vanhaa, elämästämme tulee hylätyn kaupungin kaltainen. Meidän on rakennettava uusia rakennuksia, istutettava uusia puistoja ja muutettava elämämme viihtyisäksi paikaksi. Voimme tehdä niin, jos kunnioitamme kaupunkiamme ja pidämme sitä hyvän huolenpidon arvoisena. Paraneminen tapahtuu arjen keskellä.
Me olemme hylänneet itsemme ja laiminlyöneet itseämme pitkän aikaa, minkä jälkeen hyvän huolen pitäminen itsestämme voi tuntua oudolta. Elämämme oli tuskan välttämisen sanelemaa ja helpotuksen etsimistä, mutta mitä me teemme nyt kun tuskamme katoaa? Vastauksemme saattaa olla, että emme tiedä. Minä en tiennyt. Minulla oli monenlaisia ajatuksia, mutta niiden toteuttaminen tuntui oudolta. Se oli outoa. En ollut tehnyt niitä ennen, ja minun oli opittava. Tuskani kohtaaminen oli luonnollista ja tuttua, sillä olin tottunut tuskaan. Irti päästäminen oli luonnollista, sillä olin tottunut menetyksiin, ja tuskan kokeminen sai minut kokemaan olevani elossa. Tiesin olevani olemassa kun koin tuskaa ja itkin. Sisäinen maailmani muuttui, ja astuin toisenlaiseen maailmaan. Nyt jouduin kohtaamaan täysin tuntemattoman tehtävän - elämän rakentamisen, todellisen elämän rakentamisen. Olin viettänyt suuren osan elämääni harhakuvitelmissa, eläen jossakin muualla kuin ympäröivässä todellisuudessa. Mitä elämä on? Miten minun pitäisi reagoida siihen? Miten elän tuskattomassa maailmassa? Mitä ihmettä minä teen? Nämä olivat kovia kysymyksiä eikä minulla ollut vastauksia. Ehkä siksi aloin tehdä verkkosivuja ja kirjoittaa tätä kirjaa. En tiennyt muita tapoja elää. Elämäni pyöri vielä menneisyyteni ympärillä, ja jotta voisin jättää sen taakseni, minun oli löydettävä jotakin uutta.
Kun pääsin irti tuskastani, syyllisyydestäni ja häpeästäni, elämääni ajava voima heikkeni paljon. Miksi tehdä mitään? Miksi vaivautua? Minulla oli joitakin mukavia asioita joita halusin tehdä, mutta ei montaa, eivätkä ne veisi elämääni paljoakaan eteenpäin. Ei ollut mitään syytä pyrkiä mihinkään. Olin levossa ja nautin vain omana itsenäni olemisen hiljaisuudesta. Se oli hienoa aikaa, ja ansaitsin levon kaikkien levottomien vuosien jälkeen. Elämä työnsi ja veti sinne ja tänne, mutta minä ajattelin, "miksi vaivautua". On hyvä olla tässä ja olla hiljaa. Minä lepäsin. Vähitellen aloin nauttia uusista asioista ja aloin unelmoida. Aloin ajatella, että ansaitsin jotakin. Ei vain mitään pikkujuttuja, vaan jotakin Suurta. Ansaitsin tulla kunnioitetuksi, ei sen tähden mitä teen tai en tee, vaan siksi, että minä olen minä. Ansaitsin oman kunnioitukseni. Ymmärsin, että tuskasta irti päästäminen ei anna minulle uutta elämää. Se antaa minulle mahdollisuuden uuteen elämään. Minulla oli paljon opittavaa, ja on edelleen.
Me olemme vastuussa itsellemme ja itsestämme, mutta me emme ole vastuussa muista ihmisistä. Me olemme vastuullisia heille, ja he saattavat olla vastuussa meille tekemistään sitoumuksista. Jos me olemme vastuussa muista ihmisistä, olemme vastuussa heidän virheidensä korjaamisesta, mutta silloin me estämme heitä elämästä vapaina ja vastuullisina ihmisinä. Silloin me luomme riippuvuutta ja meistä tulee läheisriippuvia - mihin me olemme tottuneetkin. Mutta jos olemme vastuussa muille, otamme oman paikkamme ihmisinä, jotka ovat vapaita valitsemaan omat sitoumuksensa muiden suhteen. Me päätämme mitä haluamme ja sitten pysymme siinä. Olemme myös vapaita muuttamaan sitoumuksiamme, eikä meidän tarvitse roikkua mukana syyllisyydentunteiden takia. Me olemme vapaita, ja muut ihmiset ovat vapaita. Muut ihmiset ovat vastuussa meille omista sitoumuksistaan eikä mistään muusta. Rakastaminen on vastuullisena elämistä eikä kontrollointia, manipulointia tai miellyttämistä sillä tavoin, että me tuhoamme vastuullisuutta ja saamme aikaan riippuvuutta. Rakastaminen on myös ymmärtämistä ja myötätuntoa, mutta siten, että me kunnioitamme muita ihmisiä ja näytämme, että me uskomme heidän kykyynsä pitää huolta itsestään - halusivatpa he pitää huolta itsestään tai eivät. Me emme voi käskeä heitä pitämään huolta itsestään, ja jos me autamme heitä elämään vahingollista elämää, me luomme riippuvuutta ja vastuuttomuutta. Yrittäessämme olla vastuussa muista me luomme vastuuttomuutta. Yrityksemme eivät silloin ole ainoastaan tuhlattua aikaa ja energiaa, vaan myös vahingollisia kaikille osapuolille. On mahdotonta todella kuunnella ja ymmärtää muita ihmisiä niin kauan kuin haluamme ohjailla tai kontrolloida heitä. Me voimme kuunnella heitä kohottamatta omaa puolustustamme vain kun hyväksymme heidät levosta käsin, ja me voimme kuulla heitä vain kun meillä ei ole salaisia odotuksia eikä suunnitelmia. Jos haluamme omistautua muiden rakastamiselle, meidän vastuullamme on parantaa itsemme niin, että voimme laskea puolustuksemme alas ja rakastaa heitä niin kuin he ovat, eikä niin kuin heidän mielestämme pitäisi olla. Meistä tulee turvallisia ihmisiä, kun me otamme vastuun itsestämme.
Jotta löytäisimme levon, näkisimme unelmiemme toteutuvan ja voisimme rakastaa, meidän on tehtävä parhaamme seuraavilla alueilla: itsemme tunteminen, itsemme toteuttaminen ja itsestämme irti päästäminen. Ne ovat hienosyisesti kietoutuneet toisiinsa, ja ne kaikki ovat tarpeen jotta eläisimme palkitsevaa elämää. Jos menetämme yhdenkin niistä, elämämme kärsii paljon. Ne tukevat toinen toistaan, ja meidän olisi nähtävä itsemme kasvavan kaikilla kolmella alueella. Me emme voi toteuttaa itseämme, ellemme tunne itseämme. Silloin itsemme toteuttaminen olisi muiden toteuttamista. Emme voi päästää itsestämme irti, jos pelkäämme tai koemme tuskaa, koska ne saavat meidät suojelemaan itseämme, mikä johtaa itsekkääseen käyttäytymiseen. Me voimme päästää itsestämme irti vain kun se on tietoinen osa itsemme toteuttamista. Itsestämme irti päästäminen ei ole itsemme uhraamista, vaan olennainen rakastamisen osa, jonka me itse valitsemme palvellaksemme ja rakentaaksemme muita ihmisiä. Se joka rakastaa, on halukas palvelija eikä uhrautuva marttyyri. Halukas palvelija synnyttää ja kokee itse iloa ja onnea, mutta uhrautuva marttyyri saa vain muut tuntemaan olonsa kurjaksi, eikä hän tunne itsekään iloa.
Itsemme tunteminen
Itsemme tunteminen on sitä, että olemme selvillä sisäisistä viesteistämme, tunteistamme, odotuksistamme ja päämääristämme. Tunteemme kertovat meille meidän henkilökohtaisesta suhteestamme todellisuuteen ja muihin ihmisiin. Ne ovat meidän omaisuuttamme, ja me todennäköisesti koemme sellaisen yhdistelmän tunteita, jota kukaan muu ei koe. Tunteemme ovat merkittävä osa omaa yksilöllisyyttämme. Mielipiteemme, tekomme ja päämäärämme ovat objektiivisempia, ja muut voivat analysoida niitä ainakin jonkinlaisella objektiivisuudella. He voivat jopa sanoa, että jotkut niistä ovat "oikeita" ja jotkut "vääriä", mitä ei voida sanoa tunteista. Tunteemme kertovat meille, voimmeko hyvin vai huonosti, toisin kuin päämäärämme tai mielipiteemme. Käyttäytymistämme voidaan pitää sopivana tai sopimattomana, mutta tunteemme ovat aina sopivia. Käyttäytymisemme voi myös kertoa meille jotakin itsestämme, mutta vasta kun katselemme sitä huolellisesti, omia tunteitamme ja odotuksiamme kuunnellen. Meidän päämäärämme voivat olla omia vapaita valintojamme tai ne voivat olla muiden aikaansaamia. Jotkut niistä voivat olla kompensoivia, jotkut johtua syyllisyydestä ja jotkut voivat olla jopa muiden pakottamia. Me opimme tuntemaan omat päämäärämme, kun kuuntelemme niihin liittyviä tunteita. Seuraava luettelo korostaa itsensä tuntemisen tärkeyttä /Lessons in Loving, Philip St. Romain/:
Olet vaarassa tulla addiktiksi jos elämässäsi on seuraavia piirteitä:
- Epärehellisyys. Tämä voi olla valehtelemista jostakin elämäsi alueesta, sen laajuudesta, voimakkuudesta tai seurauksista. On myös epärehellistä teeskennellä, että mikään ei ole pielessä silloin kun jokin on pielessä. Addiktit valehtelevat tavallisesti addiktioistaan.
- Itsekeskeisyys. Emotionaalinen tuska aiheuttaa puolustusjärjestelmän, joka pitää sinut itsekeskeisyyteen lukittuna. Addiktio ja narsismi kulkevat käsi kädessä.
- Vääristyneet käsitykset. Näet letkut käärmeinä ja muut ihmiset uhkina. Muistot vääristyvät siten, että ikävät asiat jäävät piiloon, ja muistat ainoastaan helpotusten hetkien miellyttävät puolet.
- Virheellinen ajattelu. Uskot, että et voi olla olemassa ilman addiktiosi kohdetta, olipa se asia (alkoholi, ruoka), henkilö (esimerkiksi rakastaja), tai aktiviteetti (osteleminen, TV:n katsominen). Koet myös olevasi huono, koska et voi hallita käyttäytymistäsi.
- Tunteiden sotkeutuminen. Koska et käsittele omia tunteitasi, räjähtelet ja syytät muita ihmisiä pahasta olostasi. Puolustat addiktiivista käyttäytymistäsi ja siihen liittyviä asioita hyvin voimakkaasti, mikä tekee sinut kyvyttömäksi muuttumaan.
- Suuntautuminen ulkopuolisiin asioihin. Keskityt itsesi ulkopuolella oleviin asioihin etkä omiin sisäisiin viesteihisi. Sen seurauksena syytät muita ongelmistasi.
- Kontrollointi. Yrität kontrolloida omaa elämääsi ja muiden elämää sanallisin tai fyysisin uhkauksin ja väärinkäytöksin. Illuusio omasta kyvystä kontrolloida on yhteinen kaikille addiktioille, ja tämä on yksi vaikeimmista asioista voittaa.
Luku 3 käsitteli oman itsemme kuuntelemista, erityisesti tuskallisten tunteidemme ja muistojemme kuuntelemista. Me opimme kuuntelemaan (tai oikeammin kuulemaan) iloisia viestejämme samalla tavoin, sillä ne kertovat asioista, jotka tuntuvat meistä hyviltä, ja joista me pidämme. Me löydämme omat ilomme ja omat unelmamme kuuntelemalla iloisia viestejämme. Me kyselemme samoja kysymyksiä kuin tuskallisia tunteitamme käsitellessämme, ja niin me saamme selville, mikä tuo meille iloa ja miksi. Me opimme tuntemaan oman iloisen puolemme ja todellisuuden iloisen puolen - ei pelkästään kokemalla iloa silloin kun se tulee kohti, vaan löytämällä unelmamme ilojemme kautta.
Päiväkirjan kirjoittaminen on ollut hyvä tapa oppia tuntemaan itseäni. En kirjoita joka päivä, vaan 3-5 kertaa viikossa. Aloitan tunteistani tai mistä tahansa pinnalla olevasta asiasta. Yritän kirjoittaa miettimättä, ilman taukoja, mutta en pidä siitä tiukasti kiinni. Kirjoitan sen, mikä tulee luonnostaan, analysoimatta sitä. Annan kirjoittamiseni ohjata itse itseään. Joskus kirjoitan vain muutamia lauseita, toisinaan taas monia sivuja. Milloin tahansa koen oloni epämukavaksi, kirjoitan. Kirjoittaessani olen kokenut monta kertaa, että se mitä juuri kirjoitin, oli tärkeää. Välillä kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, kun huomasin mitä olin kirjoittanut. Olen oppinut monia asioita itsestäni, ja ne ovat tuottaneet paljon iloa. Kirjoittaessani minun ei useinkaan tarvitse yrittää "kaivautua" hermostuneisuuden tunteeseen tai mihin tahansa tunteeseen niin kuin aiemmin. Olen oppinut, että ikäviä tunteita aiheuttavat asiat voivat nousta esiin kirjoittamisen aikana paljon vähemmällä vaivalla kuin pelkästään niiden kokemisen yrittämisen kautta. Mutta kirjoitan vain itsestäni, omista tunteistani ja reaktioistani, enkä spekuloi muilla ihmisillä.
Me opimme tuntemaan itseämme myös muiden ihmisten kautta. He ovat meidän peilejämme - joskus kirkkaita, joskus sumeita ja vääristäviä. Tämä vaatii kuitenkin, että voimme laskea puolustuksemme alas ja olla avoimia huomaamaan ja oppimaan. Ennen kuin voimme tehdä sen, meidän on itse koettava olevamme turvassa, jotta voisimme todella kuunnella muita ihmisiä - ei ainoastaan heidän sanojaan, vaan heidän koko persoonallisuuttaan. Meidän on pystyttävä päästämään irti itsestämme, etukäteisodotuksistamme ja olettamuksistamme siitä, mitä muut aikovat sanoa. Joskus kirjoitan myös merkittävän kohtaamisen jälkeen, olipa se miellyttävä tai ei. Yritän palauttaa sen mieleeni ja miettiä erityisesti asenteita, tunteita, odotuksia ja oletuksia - mitä toinen ihminen todella kommunikoi, ja mitä minä todella kommunikoin; ei ainoastaan sitä mitä yritin kommunikoida. Muut näkevät käyttäytymisemme ja kuulevat sanamme, mutta he eivät lue meidän ajatuksiamme. Viestinkö sen mitä oletin? Viestikö toinen henkilö todella sitä mitä ajattelin, vai oletinko jotakin? Monta kertaa olen huomannut, että minulla oli vahvoja oletuksia. Oppimalla tuntemaan olettamukseni olen tullut avoimeksi oppimaan tuntemaan muita sellaisina kuin he todella ovat. Jos emme ole selvillä tulkinnoistamme ja oletuksistamme, me otamme ne vastaan sellaisenaan, emmekä näe toista ihmistä niiden takaa.
Yksi itsemme tuntemisen tärkeä rakennusaine on lukeminen. Lukiessamme me voimme arvioida omia mielipiteitämme ja käsityksiämme muiden mielipiteitä ja käsityksiä vastaan - eikä vain kenen tahansa, vaan sellaisten ihmisten, joilla on merkittävää ja syvällistä näkemystä. Luen paljon, ja usein luen samoja tekstejä tai kirjoja moneen kertaan. On hienoa huomata, että monet asiat joista olen lukenut ja joita olen halunnut saada omalle kohdalleni, ovat tulleet osaksi minua. Ymmärrän myös aikaisemmin lukemiani kirjoituksia uudella ja syvemmällä tavalla, ja saan paljon iloa kun huomaan miten olen muuttunut.
Meidän olisi sitouduttava itsemme tuntemaan oppimiseen. Kaikilla tunteillamme on hyvä syy olla olemassa, ja niin kauan kuin emme tiedä miksi ne ovat olemassa, emme tunne itseämme emmekä omaa suhtautumistamme maailmaan. Se, että opimme tuntemaan itsemme levollisesti, on yksi tärkeimmistä vastuistamme itseämme ja lähellämme olevia ihmisiä kohtaan. Kun olemme tyytyväisiä itseemme ja hyväksymme itsemme ja oman paikkamme, muut näkevät meissä jotakin, jota hekin haluaisivat saada omalle kohdalleen. He kokevat olevansa hyväksyttyjä ja he voivat levätä meidän lähellämme. Me rakastamme parantavalla rakkaudella vain olemalla läsnä omana itsenämme.
Itsemme tunteminen vaatii työtä, ainakin harjoitusta, kunnes siitä tulee luonnollinen osa omaa itseämme. Olemme viettäneet pitkän aikaa reagoiden alitajuisesti muihin ihmisiin ja elämään, reagoiden tiedostamattomiin tunteisiimme, muistoihimme ja odotuksiimme. Me emme tienneet, että me reagoimme omaan tiedostamattomaan mieleemme, tehden melkein mitä tahansa, mitä se esitteli meille. Meistä voi tulla oman mielemme hallitsijoita - ensin paranemalla sisäisestä tuskastamme ja sitten oppimalla tuntemaan mitä sisällämme tapahtuu. Tuskasta irti pääseminen tekee elämämme paljon helpommaksi, mutta se ei automaattisesti takaa itsemme tuntemista. Itsemme kuunteleminen ja omien tarpeittemme täyttäminen johtaa iloiseen ja vapaaseen elämään, jonka jokainen päivä on uusi seikkailu. Yksi suurimmista iloista joita olen tullut tuntemaan, on omana itsenäni olemisen ilo, eikä kukaan voi viedä sitä minulta pois.
Me emme löydä itseämme menemällä päämme sisään. Me löydämme itsemme arjen keskellä. Me löydämme itsemme katsomalla sitä, miten me reagoimme. Jos vetäydyn pääni sisään, voin kuvitella olevani vaaleanpunainen lohikäärme. Mutta kun katson omia reaktioitani ja sitä, miten maailma peilaa minua, huomaan, että en ole vaaleanpunainen lohikäärme. Me opetamme itseämme omilla reaktioillamme. Minä kerron itselleni koko ajan omilla tunteillani, ajatuksillani, teoillani ja sanoillani, mikä minä olen. Eikä minun tarvitse yrittää ymmärtää sitä. Minun tarvitsee vain ottaa se vastaan.
Roger Whittaker laulaa laulussa New World in the Morning, "I can feel a new tomorrow coming on, and I don’t know why I have to make a song" (Voin kokea uuden huomisen saapuvan, enkä tiedä miksi minun on tehtävä laulu). Hän näkee itsensä siinä, että hänen on tehtävä laulu. Hän ei tiedä, eikä hänen tarvitse tietää, miksi niin on. Mutta hän tietää, että niin on, kun hän huomaa, mitä hänen on tehtävä. Hän ei näe sitä kaivautumalla omiin ajatuksiinsa päänsä sisällä, vaan siinä, että hänen on tartuttava kynään ja paperiin ja alettava kirjoittaa. Hän katsoo sitä, mitä hän tekee. Hän katsoo omaa arkeaan. Ja kuinka kevyesti hän sen laulaakaan! Hän ohittaa sen aivan täydellisenä itsestäänselvyytenä.
Minä näen itseni siinä, että minuun sattuu asiat, jotka eivät satu toisiin ollenkaan, ja että en piittaa yhtään asioista, jotka saavat toiset aivan kauhuihinsa. Minä en ole pelkästään se nykyhetkessä oleva minä, jonka koen ja jonka muut näkevät - minä olen koko se polku, jota pitkin olen tullut tähän nykyhetkeen. Sisäinen paraneminen ja itsen hyväksyminen ei ole vain sitä, että nykyhetken minän ajatukset muuttuvat toisiksi. Se on sitä, että koko polku paranee ja tulee rakkauden palvelukseen. Koko minuus eheytyy. Menneisyys laskeutuu lepoon. Meidän on otettava vastaan koko polku, ja kaikki se, mitä se on tehnyt meille. Ja katso, ihme tapahtuu! Koko polku alkaa loistaa. Sen jokaikinen osa alkaa säteillä olemassaolon riemua. Lopulta me huomaamme, että se työnsi meidät vastaansanomattomalla tavalla juuri siihen, mitä me olemme tällä hetkellä.
Sisäistä paranemista voidaan sanoa oman itsemme löytämiseksi, kotiin tulemiseksi tai kotimatkalla olemiseksi. Se tuo meidät takaisin itseemme, siihen olemukseen, joka on jäänyt piiloon puolustusmekanismiemme alle. Aiemmin me koimme, että sisältämme nousevat viestit lähinnä häiritsivät elämäämme. Me emme osanneet ottaa niitä vastaan, sillä me luulimme niiden arvostelevan meitä. Me luulimme, että on huono asia jos ne kertovat pahasta olosta, tuskasta, vihasta, pelosta, väsymyksestä tai ahdistuksesta.
Meillä oli suunnitelmia, tavoitteita ja päämääriä, joiden toteutuminen mielestämme toisi meille onnen. Niitä kohti pyrkiessämme sisimpämme joskus puhui meille, mutta me koimme usein, että sisimpämme viestit lähinnä häiritsivät elämäämme. Me laitoimme niitä syrjään, sillä meidän oli jaksettava ja mentävä eteenpäin kohti tulevaisuutta. Kaikki surullisuus, ahdistus ja väsymys olivat estettä, haittatekijää, jotakin jolla sisimpämme kiusasi meitä.
Nyt me otamme jokaisen viestin vastaan hyvillä mielin. Jos ne kertovat vihasta, pelosta tai kivusta, me tiedämme, että ne eivät ole kokonansa me. Ne kertovat jostakin osastamme, joka ei voi hyvin. Jos me tulemme tietoiseksi omasta pelostamme tai vihastamme, me tiedämme, että se on vain osa meitä - osa jolla on hyvät syyt olla sitä mitä se on. Me ilahdumme siitä, että rikkinäinen osamme ilmaisee meille itsensä. Me otamme sen vastaan onnellisina rakastaen sitä. Se voi saada meidät hetkeksi kokemaan, että meissä ei ole muuta kuin tuo rikkinäinen osa, mutta hetken surun jälkeen me ymmärrämme, että se on vain osa meitä.
Jos viestit kertovat väsymyksestä, me myönnämme että ne ovat totta. Meitä väsyttää. Väsymyksen ja kivun viestit eivät ole meille enää elämän esteitä, vaan osa sitä polkua, jolla me parannamme itsemme niin, että voimme elää elämää, josta olemme unelmoineet. Joskus ne voivat kertoa meille, että me olemme kuulleet valheita, ja että sen tavoitteleminen, mitä me tavoittelemme, ei olekaan meille hyväksi. Välillä ne voivat saada meidät tuskastumaan, mutta ne ovat aina hyviä ja meidän parhaaksemme. Yksikään noista viesteistä ei ole paha eikä kerro meidän vajavaisuudestamme. Ne kertovat niistä asenteista ja puolustusmekanismeista, jotka meidän oli omaksuttava selvitäksemme. Kun me otamme ne vastaan ja rakastamme niitä, ne kertovat meidän hyvyydestämme, myötätunnostamme ja rakastamisestamme. Ne ovat meidän elämämme hienoja asioita, ja kun otamme ne vastaan, ne kasvattavat meistä rakastavia, herkkiä ja hyviä ihmisiä. Silloin ne ohjaavat meitä. Me elämme yksinkertaista elämää: lepäämme ollessamme väsyneitä, syömme ollessamme nälkäisiä, suremme ollessamme surullisia ja nauramme ollessamme iloisia.
Positiiviset mielikuvat ovat tärkeitä, mutta yksinään ne eivät johda mihinkään. Se "positiivinen ajattelu" jota usein esitellään, on lähinnä mielen pakottamista. Se on varjon kieltämistä ja sen työntämistä syvemmälle. Se ei johda lepoon eikä kokonaiseksi tulemiseen, vaan jakautumiseen ja ajatustemme pakonomaiseen hallintaan. Se ei johda paranemiseen.
Oikeat positiiviset mielikuvat vievät meitä kohti varjoamme, sen kohtaamiseen ja siitä irti päästämiseen. Ne kertovat meille, että varjomme ei ole yhtä kuin me. Ne kertovat meille, että voimme kohdata sen mitä olemme torjuneet, ja että se voi mennä pois. Ne auttavat meitä tunnistamaan oman häpeämme kun se alkaa nousta esiin, sillä tuo häpeä ei ole yhtä kuin me. Ne antavat meille rohkeuden kohdata häpeämme samalla kun ne kertovat, että meillä ei ole mitään hävettävää. Ne auttavat meitä näkemään, että olemme koko ajan eläneet parhaan kykymme mukaan. Me olemme hyviä.
Oikeat positiiviset mielikuvat johtavat itsemme syvempään hyväksymiseen. Ne eivät torju mitään eivätkä paina pois mitään. Ne antavat kaiken tulla esiin, ja ne muuttavat kaiken levoksi. Ne kertovat meille jotakin perimmäistä meistä itsestämme. Ne eivät koskaan ole valheita. Ne ovat hetken ajatuksia, jotka saavat kuolla pois. Ne ovat portti mieleen, jossa niitä ei tarvita. Ne ovat hetken väline, työkalu jonka avulla me lopulta pääsemme niistä irti. Ne johtavat meidät mieleen joka vain on, ja jonka olemassaolo ei riipu siitä mitä se ajattelee ja kokee. Ne ovat vain sanoja, osoittimia jotka osoittavat johonkin muualle kuin itseensä. Mielikuva ei ole itsetarkoitus, vaan sen tarkoitus on siinä mitä se osoittaa. Oikeat mielikuvat osoittavat meille todellisen ihmisyyden ja kuulumisen maailmaan aitoina, levossa olevina ihmisinä, ja ne johtavat meidät siihen. Tuo lepo ei tarvitse enää mielikuvia, sillä mieli itse lepää.
Itsemme toteuttaminen
Itsemme toteuttaminen voi olla spontaania tai suunniteltua. Mitä enemmän me tulemme yhdeksi rauhaisaksi kokonaisuudeksi, sitä enemmän ne osoittavat samaan suuntaan: persoonallisuutemme ja tarkoituksemme kukoistamiseen. Me voimme nähdä oman kokonaisuutemme tai hajanaisuutemme asettamalla spontaanin ja suunnitellun itsemme toteuttamisen rinnakkain. Mitä enemmän me opimme tuntemaan tarpeitamme, unelmiamme ja odotuksiamme, sitä enemmän koko meidän olemuksemme muuttuu yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka johtaa meitä oman elämämme täyteyteen. Kuitenkaan tarkoituksenmukainen itsemme toteuttaminen ei ole itsemme tuntemisen automaattinen seuraus. Itsemme tunteminen ilman itsemme toteuttamista jättää meidät tietämään mitä me haluamme, mutta ei anna meille sitä. Meidän on lähdettävä liikkeelle, mutta ei hermostuneisuuden eikä kärsimättömyyden motivoimina. Me saavutamme suunnitellun itsemme toteuttamisen päämäärien kautta, mutta me emme voi toteuttaa päämääriämme suoraan. Me voimme suunnitella toimintamme ja tekomme, mutta hyvin harvoin ne takaavat päämäärien saavuttamisen. Me emme voi kontrolloida, mutta me voimme vaikuttaa. Me voimme mennä eteenpäin levossa, kun hyväksymme kontrolloimisen ja vaikuttamisen välisen eron.
Koska emme voi taata tekojemme seurauksia, valintojen ja tekojen tekeminen tarkoittaa riskin ottamista. Tämä koskee erityisesti asioita, joihin liittyy muita ihmisiä. Ottaessamme riskejä me tarvitsemme uskoa, luottamusta ja halukkuutta - tai ainakin valmiutta - hyväksyä odotuksistamme poikkeavat lopputulokset. Voimme olla valmiita kohtaamaan odottamattomia lopputuloksia kun ymmärrämme, että päämäärämme eivät ole tärkein asiamme; tärkein asiamme on tarpeemme ja unelmamme. Saatamme havaita, että jotta näkisimme unelmiemme toteutuvan, meidän on tarpeen saada uusia asenteita, uutta tietoa tai uusia taitoja. Me emme ainoastaan saavuta unelmiamme ja päämääriämme - ne muokkaavat meitä, olivatpa ne tiedostettuja tai tiedostamattomia. Marshall McLuhan on kirjoittanut erinomaisen kirjan, Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man), jota suosittelen kaikille, jotka ovat kiinnostuneita siitä miten ympäristömme muokkaa meitä. Kun tunnistamme ne signaalit, joita jokapäiväinen ympäristömme meihin suuntaa, me voimme hyväksyä tai hylätä niiden takana olevat arvot.
Spontaani toimintamme kertoo paljon persoonallisuudestamme. Yksi suurimmista iloista on saada nähdä spontaanin toimintamme tulevan samansuuntaiseksi unelmiemme kanssa, sillä se kertoo että olemme parantuneet. Me emme voi muuttaa spontaania toimintaamme tahdonvoimamme avulla, sillä silloin emme olisi spontaaneja vaan kontrolloisimme itseämme. Itsemme tunteminen on avain spontaanin käyttäytymisemme muuttamiseen, mutta se ei käy helposti. Avainsana on jälleen antautuminen eikä kontrollointi. Se, että voi olla spontaanisti ilman pelkoja, on suuri ilo jota kannattaa tavoitella. Mutta tämä tavoittelu on oikeastaan tavoittelemisesta luopumista. Itsemme kontrolloimisesta irti päästäminen ja niiden pelkojen ja häpeän paraneminen, jotka synnyttävät tarpeen kontrolloida itseämme, avaa meille uuden, onnellisen, iloisen ja vapaan elämän.
Itsemme toteuttamisen tärkeä osa-alue on lepo. Tulee aikoja jolloin meidän on tehtävä enemmän kuin oma osamme, mutta emme voi elää tervettä elämää, jos kulutamme itsemme loppuun fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti. Joskus meidän on asetettava rajoja muille ihmisille, heidän vaatimuksilleen ja myös omille odotuksillemme. Vaatii nöyryyttä myöntää, että emme pysty tekemään kaikkea mitä meiltä pyydetään, emmekä edes kaikkea mitä itse haluaisimme tehdä. Mitä enemmän me opimme tuntemaan itseämme ja voimme irrottautua ulkonaisista asioista, sitä paremmin me voimme rauhaisasti levätä. Me lepäämme, kun mielemme on rauhallinen ja vapaa helpotuksen etsimisestä. Helpotus ei anna meille lepoa. Me löydämme uusia tapoja levätä, jotka sopivat eri tarkoituksiin. Hiljaa oleminen on hyvin tehokasta lepoa. On myös hetkiä, jolloin emme kykene olemaan hiljaa, ja silloin toiminta saattaa saada meidät hetkeksi unohtamaan kiireisen maailman. Kuitenkaan irti päästämiselle ja vain hiljaa olemiselle ei ole vastinetta. Jos emme voi olla hiljaa itsemme kanssa, se on merkki levottomuudesta, joka meidän tulisi päästää pois. Me lepäämme, kun ruumiimme ja mielemme lepäävät. Niin kauan kuin levottomuus ajaa jompaakumpaa, me emme voi todella levätä.
Toisinaan tarvitsemme paljon lepoa, ja joskus voimme paiskia kovasti töitä pitkiä aikoja. Kun tunnemme itsemme - ruumiimme ja mielemme - me voimme levätä silloin kun se on tarpeen, ja silloin meillä on voimaa myös tehdä se mikä on tarpeen. Ollessamme väsyneitä me emme näe asioita selkeästi, teemme työmme huolimattomasti, ja lopputuloksena on elämä, joka ei tyydytä meitä. Vain harvat asiat ovat niin tärkeitä, että ne vaativat levon uhraamista. Emme voi olla onnellisia haluamiemme asioiden kanssa ollessamme väsyneitä, mutta voimme olla onnellisia ilman monia asioita, kun olemme levossa ja levollisia. Jos koemme itsemme koko ajan väsyneiksi tai hermostuneiksi, meidän olisi ehkä syytä katsoa elämäämme irti päästämisen silmin. Miten me määrittelemme itsemme? Tarvitsemmeko todella sitä mitä tavoittelemme? Tyytyisimmekö vähäisempään täydellisyyden tasoon? Eikö olisi mukava vain päästää irti ja rentoutua? Kuka minä olen? Jos emme voi olla onnellisia ilman jotakin, emme ehkä kykene olemaan onnellisia silloinkaan, kun meillä on se. Kamppailtuamme pitkän aikaa jonkin tähden, voimme ehkä joutua huomaamaan, ettei se antanutkaan meille sitä mitä toivoimme, ja olemme haaskanneet elämäämme juoksemalla (h)aaveiden perässä. Jos olemme levänneet ja nauttineet yksinkertaisesta elämästä, me olemme kokeneet jotakin hyvin vahvaa olemassa olemisesta, emmekä kadu sitä. Elämä on kokemus koko matkan ajan, eikä vasta lopussa, kun olemme keränneet kaiken, mistä olemme haaveilleet. Kuoleman hetkellä olisi kamalaa havaita, että emme eläneet. Sitä paitsi me emme tiedä milloin ikuisten jäähyväisten aika on käsillä. Jos emme lepää ja nauti nykyhetkestä, emme voi syyttää ketään muuta. Me voimme levätä vain kun löydämme oman voimamme olla oma itsemme, emmekä määrittele itseämme ulkonaisten asioiden kautta.
Tehdessämme jotakin asenteemme tulisi olla "kaikki mitä teet, tee hyvin". Tämä koskee myös lepoa. Tehdessämme jotakin, jota emme halua tehdä hyvin, meidän tulisi kysyä itseltämme, onko se ollenkaan tekemisen arvoista. Meillä saattaa olla ulkopuolelta asetettuja päämääriä, esimerkiksi työhön liittyen, mutta miksi haluaisimme tehdä ne huonosti? Useimmiten vastaus lienee se, että emme ole rauhassa itsemme kanssa. Silloin pääasiamme on löytää sisäinen rauha, eikä tehdä työmme huonosti. Meidän on ehkä varattava aikaa itsellemme, jotta voisimme tehdä työmme hyvin. Meidän on kysyttävä itseltämme, "mikä on minun päällimmäinen huoleni juuri nyt". Kun me löydämme sisäisen rauhan, voimme antautua rauhallisesti kaikelle mitä teemme, ja haluamme pitää siitä hyvän huolen. Lopulta me näemme oman persoonallisuutemme ruumiillistuvan kaikessa mitä teemme, jopa lattioita pestessämme, kokouksissa istuessamme tai sanoessamme "moi". Kun me olemme rauhallisia, meillä ei ole levotonta tarvetta olla jossakin muualla, tehdä jotakin muuta ja kokea jotakin muuta. Me vain olemme, olemme läsnä kaikessa mitä teemme, ja olemme siinä onnellisia.
Niin kauan kuin itsemme toteuttamisen lähtökohta on rakkaus, meidän ei tarvitse huolehtia siitä. Rakkaus itseämme ja muita ihmisiä kohtaan johtaa meidät tekemään oikeita asioita oikeaan aikaan. Meillä on paljon opittavaa, ja olen huomannut, että mitä enemmän haluan rakastaa, sitä enemmän ymmärrän olevani rakkauden aloittelija. Tämä saa aikaan kahdenlaisia tunteita: onnellisuuden sen ymmärtämisessä että kasvan rakkaudessa ja rauhallisen tietoisuuden siitä, että minulla on vielä paljon opittavaa. Tiedän, että elämäni on seikkailu rakastamisen oppimisessa. Kaikkein eniten minua hämmästyttää kokemus siitä, että voin rakastaa. Samaan aikaan tiedän kuitenkin, että minulla on paljon opittavaa siinä, miten rakastaa, mutta se tuottaa minulle paljon iloa, sillä tiedän että voin oppia.
Itsemme rakastaminen on itsekkyyden vastakohta. Rakastaessamme itseämme me varaamme aikaa paranemiselle ja pelkojemme ja tuskiemme käsittelemiselle. Ellemme tee niin, ne kontrolloivat meitä ja meidän on kohotettava puolustuksemme, mikä johtaa itsekkääseen käyttäytymiseen. Itsekkyys on vihan, halveksunnan, pelkojen ja häpeän ruokkimaa - lyhyesti sanottuna varjojen ja pimeyden ruokkimaa. Siinä ei ole rakkautta. Kun me olemme kohdanneet varjomme, emmekä enää pelkää mahdollisten uusien varjojen tuomista valoon, me olemme vapaita rakastamaan. Meillä ei ole enää mitään, mikä saisi meidät kohottamaan puolustuksemme, eikä mikään muuta meidän asenteitamme muita ihmisiä tai itseämme kohtaan. Kun me ymmärrämme, että jokainen elämämme yksityiskohta voi olla rakkauden palveluksessa, kaikki johtaa meitä kohti rakkautta ja rakastamista. Silloin kaikki se minkä läpi olemme kulkeneet, on antautunut Korkeammalle Voimallemme, ja hän käyttää koko meidän menneisyyttämme muiden ihmisten rakastamiseen. Meidän ei tarvitse huolehtia siitä. Kun haluamme antautua rakkaudelle, miten heikosti hyvänsä, rakkaus pitää huolen lopusta. Mutta jos haluamme antautua rakkaudelle, huomaamme että elämämme ei ole helppoa. Me joudumme kohtaamaan oman epätäydellisyytemme ja monia suruja, sillä ei ole mahdollista rakastaa ilman oppimista, kasvamista ja kärsimistä. Rakkaus on itsemme antamista pois, eikä se tule helposti. Kuitenkaan mikään ilo ei ole siihen verrattavaa. Sen kautta me löydämme oman paikkamme syvimmällä mahdollisella tavalla, jolloin me tiedämme mitä kuuluminen on. Rakastaessamme olemme yhtä Jumalan hengen kanssa ja ihmiskunnan kaikkein kauneimpien runojen ja laulujen kanssa.
Rakkaus kunnioittaa muiden ihmisten arvoa ja vapautta. Rakkaus kunnioittaa meidän omaa arvoamme ja vapauttamme. Jos me menetämme vapautemme läheisriippuvuuteen, muiden miellyttämiseen tai kontrollointiin, me lakkaamme rakastamasta, sillä silloin meistä itsestämme tulee oman huomiomme kohteita. Me teemme oman osamme, mutta päästämme irti lopputuloksesta. Me kunnioitamme muita ihmisiä, ja he ovat vapaita valitsemaan mitä he sillä tekevät, mutta me emme tuhlaa aikaamme emmekä energiaamme tekemällä jotakin, joka ei johda mihinkään. Me voimme jatkaa oman osamme tekemistä silloinkin, kun se ei näytä tuottavan toivomiamme tuloksia, jos se lähtee sydämestämme ja unelmistamme, sillä mahdottoman saavuttaminen vie aikaa. Monia asioita ei voi saavuttaa yhden sukupolven aikana, mutta niitä ei voi saavuttaa koskaan ilman uneksijoita ja ilman ihmisiä, jotka uskovat sellaiseen, joka näyttää nyt mahdottomalta. Jokaisella meistä on omat unelmansa, oma itsensä tuntemisensa ja oma itsensä toteuttamisensa. Jokainen meistä löytää omat unelmansa ja omat keinonsa pyrkiä niitä kohti. Se mitä tiedämme tänään, on erilaista kuin mitä tiedämme huomenna. Mikään unelma ei ole liian sankarillinen, jos Elämä on antanut sen meidän sydämeemme. Jos se tuntuu liian kunnianhimoiselta, myöntäkäämme, että Korkeampi Voimamme tuntee meidät paremmin kuin me itse, ja pyrkikäämme kohti sitä mikä tällä hetkellä näyttää vielä saavuttamattomalta. Jokaisella miestä on omat lahjansa ja kykynsä, joita me voimme käyttää muiden rakastamiseen ja tämän maailman muuttamiseen paremmaksi paikaksi meille kaikille. Tämä vaatii itsemme tuntemista. Me olemme yhtä heikkoja kuin suurin heikkoutemme, mutta me olemme myös yhtä vahvoja kuin suurin vahvuutemme. Kun rakastamme nöyrästi heikkouksillamme ja rohkeasti vahvuuksillamme, me elämme elämää, joka vääjäämättä parantaa tämän maailman haavoja.
Jos meillä on paha olla, se ei välttämättä tarkoita sitä, että osallistuisimme vahingolliseen systeemiin. Me voimme itse olla luomassa sellaista. Me saatamme yrittää saada jonkun sellaisen pitämään meistä, joka ei pidä meistä. Me saatamme yrittää saada jonkun sellaisen arvostamaan sitä mitä me teemme, olemme tai sanomme, joka ei arvosta sitä. Me saatamme olla liian kilttejä ja yrittää hankkia arvostusta kiltteydellämme. Me saatamme yrittää muuttaa jotakuta tai kiskoa jostakusta jotakin, mitä hän ei halua tai voi antaa.
Jos meistä tuntuu pahalta, me saatamme toimia itsestämme luopumisen hinnalla. Ei ole ollenkaan väärin yrittää hankkia arvostusta, positiivista palautetta, rakkautta, välittämistä, myötätuntoa tai kiinnostusta. Ei ole väärin pyytää muita mukaan siihen mitä me teemme. Ei ole väärin olla kiltti ja kohtelias. Mutta jos tilanne alkaa tuntua meistä pahalta, olemme saattaneet tehdä sen itsestämme luopumisen hinnalla.
On hyvä tehdä hyviä tekoja ja joustaa. Niin kauan kuin se tuottaa meille iloa, teemme oikein. Mutta jos se alkaa tuntua tuskalliselta ja jatkamme sitä, alamme joutua vaikeuksiin. Muiden hyväksynnän hankkiminen on saattanut tulla meille tärkeämmäksi kuin itsemme hyväksyminen. Jos alamme selittää tunteitamme ja jäädyttää niitä, alkaa olla aika katsoa tilannetta uudelleen. Paha olo ei koskaan nouse ilman syytä. Joskus me emme tunne itseämme emmekä omia tarpeitamme, ja silloin paha olo on merkki tutkia itseämme.
Paranemiseen kuuluu vaiheita, joissa joudumme menemään pahan olon läpi. Mutta pahan olon luominen ei kuulu paranemiseen. Jos meillä alkaa olla paha olla, yleensä muillakaan ei ole hyvä olla. Jos yritämme hankkia hyväksyntää miellyttämällä, voimme korkeintaan saada muutkin osallistumaan vahingolliseen systeemiin. Se vahingoittaa kaikkia. Jos olemme olleet liian kilttejä, meidän on opeteltava olemaan tuhmia. Jos olemme yrittäneet saada jonkun pitämään meistä, meidän on annettava vapaus olla pitämättä. Me opettelemme pitämään itse itsestämme. Vain kun muut saavat valita oman suhtautumisensa siten, että emme yritä muuttaa heidän valintaansa millään keinolla, heillä on vapaus valita. Silloin meidän oma arvomme ei riipu heistä. Vaikka joutuisimme harjoittelemaan sitä vaikeuksien kautta, me rakastamme itseämme ja luomme itsellemme hyvää oloa.
Ennen kuin me aloimme parantua, meissä virtasi monenlaisia hallitsemattomia energioita. Teimme asioita milloin mistäkin syystä. Tunteemme tai ajatuksemme ajoivat meitä tekemään asioita, joita me hetken päästä kaduimme. Me vahingoitimme itseämme tai muita. Me toivoimme usein, että teoillamme ei olisi ollut niitä seurauksia jotka niillä oli. Me toivoimme, että olisimme saaneet samalla teolla aikaan erilaisia seurauksia kuin ennen. Usein me emme edes halunneet tehdä sellaisia tekoja, joilla olisi ollut haluamamme seuraukset. Ja vaikka halusimmekin, me emme pystyneet tekemään niitä, tai emme jaksaneet kuin hetken. Koko ajan me selitimme itseämme itsellemme ja keksimme syitä teoillemme tai tekemättömyydellemme.
Kun me paranemme, ajatuksemme ja tunteemme eivät enää aja meitä pakonomaisella voimalla. Me alamme tehdä uusia tekoja ja luovumme vanhoista. Me alamme katsoa tekojamme niiden seurausten kautta. Me alamme tehdä niitä siksi, että me haluamme nähdä niiden seurauksia. Tekojemme syy alkaa olla niiden seurauksissa. Aikaisemmin me näimme syyn, jota emme osanneet hallita, ja siitä erillisen seurauksen, joka saattoi olla aivan päinvastainen kuin syy. Niillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Olisimme halunneet syyn ilman seurausta tai seurauksen ilman syytä. Ajattelimme, että teko tarvitsee siitä erillisen syyn. Ajattelimme, että tuo syy herää meissä itsestämme riippumatta, ja vaatii että me toteutamme sen jotenkin. Mutta nyt me alamme ajatella syytä seurauksen kautta. Syy alkaa olla seurauksessa, eikä niiden välillä ei ole mitään mitä pitäisi selittää. Syy ja seuraus ovat erottamattomasti yhtä. Eikä meidän tarvitse keksiä seurauksesta erillistä syytä.
Me alamme tehdä asioita vain sen vuoksi, että haluamme nähdä tekojemme seuraukset. Tämä on kokonaista elämää nykyhetkelle antautuneena. Muunlainen syy olisi oikeastaan järjetön, mutta sitä me emme ennen huomanneet. Miksi tekisimme jotakin, ellemme haluaisi nähdä tekomme seurauksia? Nyt me olemme vapaat valitsemaan aivan mitä tahansa minkä haluamme tapahtuvan, eikä meidän tarvitse selittää sitä millään muulla. Kun syy ja seuraus ovat yhtä, elämämme on harmoninen ja ehjä. Se on myös hyvin yksinkertainen, sillä tekojemme motiivi on niiden lopputuloksessa. Silloin meidän ei tarvitse selittää mitään edes itsellemme, vaan tiedämme syyn samalla kun ajattelemme lopputulosta. Silloin olemme luopuneet itsestämme oikealla tavalla. Meissä ei ole enää selittäjää eikä sitä, kenelle selitetään. Ei ole mitään selitettävää. Motkottaja ja motkotettu ovat poissa, ja niiden tilalla on hiljaisuus ja tyytyväisyys.
Paraneminen ei ole yrittämistä. Se ei ole itsemme pakottamista eikä väkisin eteenpäin menemistä. Mutta se ei ole myöskään yrittämisestä luopumista silloin, kun olemme juuttuneet johonkin missä emme haluaisi olla. Kysymys on vain siitä, miten yritämme. Joskus paraneminen on kuin lumeen juuttuneen auton irrottamista. Jos me vain painamme kaasua, vajoamme vain yhä syvemmälle. Mutta me voimme päästä irti, jos saamme auton luonnolliseen heijausliikkeeseen, jossa jokainen heilahdus kerää lisää vauhtia.
Kun kohtaamme jonkin asian tai menemme johonkin tilanteeseen, me painamme kaasua ja otamme heilahduksen eteenpäin. Kun päästämme jalan kaasulta ja koemme tunteemme ja muistomme, otamme taaksepäin heilahduksen, jonka ansiosta me pääsemme seuraavalla kerralla hieman pidemmälle. Kun löydämme lumen ja auton luonnollisen rytmin, kaikki tapahtuu kuin itsestään. Vähitellen lumi antaa periksi ja heilahdukset pitenevät, kunnes jokin niistä murtaa lumivallin kokonaan. Yksikään heilahdus eteen ja taakse ei ole turha, vaikka muista voi näyttää siltä että me vain heilumme samassa kuopassa.
Joskus me voimme painaa kaasua väärässä kohtaa ja joudumme pois luonnollisesta rytmistämme. Mutta sekin auttaa meitä tuntemaan itseämme ja antamaan itsemme olla sitä mitä me olemme. Toisinaan voi olla syytä pysäyttää moottori hetkeksi, nousta ylös autosta ja katsella tilannetta uusista näkökulmista. Kun me kärsivällisesti haemme omaa rytmiämme, me viestimme universumille, että me etsimme sopusointua itsemme, ympäristömme ja kaiken kanssa. Ehkä tässä onkin juuttumisen opetus meille. Me emme lakkaa yrittämästä, mutta me lakkaamme pakottamasta. Yksikään juuttuminen ei ole turha, sillä me emme koskaan juutu ilman syytä. Joskus nuo syyt voivat olla niin syvällä, että tarvitaan aika monta heilahdusta, ennen kuin olemme vapaat. Silloin me emme enää koskaan juutu samaan kuoppaan uudelleen.
Irti päästäminen
Päästä irti. Päästä irti niistä ihmisistä joita rakastat, sillä he eivät määrittele sinua. Anna heille sydämesi mutta älä sieluasi. Päästä irti itsesi tuntemisesta, sillä se ei määrittele sinua. Päästä irti itsesi toteuttamisesta, sillä se ei määrittele sinua. Sinä määrittelet itsesi itselläsi, ja se on paljon enemmän kuin oma käsityksesi itsestäsi tai sinun tekosi.
Me voimme oppia tuntemaan itseämme, ja me voimme oppia rakastamaan siten, että muut kokevat olevansa rakastettuja. Mutta me emme voi suunnitella tekojamme etukäteen. Rakkaus kuuntelee muita ihmisiä ollakseen heidän lähellään ja koskettaakseen heitä parantavalla kosketuksella. Kuka voi suunnitella sitä etukäteen? Meillä ei ole valmiita ratkaisuja, joita voisimme valmistella etukäteen ja sitten vain ojennella niitä sopivina hetkinä. Me seisomme toisen ihmisen edessä, eläen ja toimien ohikiitävässä nykyhetkessä. Ellemme unohda pyrkimyksiämme, me emme voi olla täysin läsnä nykyhetkessä. Ellemme unohda itseämme, me emme voi todella kuulla mitä toinen sanoo. Meillä ei ole etukäteen valmistettuja vastauksia. Kysyykö joku edes kysymystä? Ellei, vastauskaan ei saata olla paikallaan.
Me rakastamme maailmaa kun me nautimme siitä, rakastamme itseämme kun nautimme itsestämme ja rakastamme muita ihmisiä kun nautimme heidän kanssaan olemisesta. Meillä saattaa olla omat haavamme, ja saatamme joskus loukata niillä itseämme ja muita. Muilla saattaa olla omat haavansa, ja he saattavat loukata niillä meitä tai itseään. Me emme voi elää ottamatta riskejä. Me olemme epätäydellisiä, ja muut ovat epätäydellisiä. Anteeksi antaminen avaa tien täysimääräiseen elämään. Me saatamme kohdata ihmisiä, jotka antavat anteeksi ja ihmisiä, jotka eivät anna anteeksi. Kukaan ei ole meidän vihollisemme, vaan jokainen on suuren rakkauden arvoinen. Kulkiessamme kohti unelmiamme me emme voi kontrolloida miten ne lopulta täyttyvät tai kuolevat. Jokainen unelma on oman olemassaolonsa arvoinen. Jotkut unelmat saattavat kuolla tai löytää uuden muodon. Toiset pysyvät. Elämä saattaa kutsua meitä tekemään tänään yhden asian ja huomenna toisen. Kadonneetkin unelmat ovat yhä elossa, jos ne koskettivat edes yhden ihmisen elämää. Ne muuttivat ainakin meitä. Me emme tiedä, koska kylvämämme siemen alkaa itää ja kantaa hedelmää. Kaikki mitä meidän tarvitsee tehdä, on kylvää parhaita siemeniä joita voimme. Kun olemme liian väsyneitä kylvämään, voimme rukoilla niiden siemenien puolesta, joita olemme jo kylväneet. Ja kun olemme liian väsyneitä siihen, me lepäämme.
Elämä ei ole meidän käsissämme, vaan me olemme elämän käsissä. Mitä tahansa tuleekin kohdallemme, sen oli tarkoitus tulla - ilo tai suru, rakkaus tai tuska. Ne ovat meidän oppituntejamme rakastamisessa. Ne ovat osoitus Korkeamman Voimamme rakkaudesta hänen jakaessaan meille suuresta viisaudestaan ja hyvyydestään. Joskus meidän on kuljettava pimeiden metsien läpi, jotta pääsisimme avoimille laitumille. Aikanaan me tiedämme. Meidän sydämemme tietää, ja se ohjaa meitä oikeaa tietä pitkin kohti unelmiamme.
Meidän tarinamme
Jokaisella ihmisellä, jonka kohtaamme, on oma tarinansa. Se on kertomus seikkailuista, saavutuksista ja suruista. Se on kertomus löytämisestä, kohtaamisesta ja jättämisestä tai jätetyksi tulemisesta. Se on tarina selviytymisestä. Jotkut ovat selviytyneet hiljaisesti ja jotkut vaatimalla oman osansa lähes väkisin. Jotkut ovat tulleet hiljaisiksi katsojiksi ja jotkut äänekkäiksi ottajiksi. Jotkut ovat menettäneet uskonsa elämän hyvyyteen, toiset ovat tulleet elämälle katkeriksi, ja jotkut ovat tyytyväisiä kaikkeen. Jotkut eivät ole kestäneet ja ovat päättäneet paeta johonkin, josta he löytävät edes hetken unohduksen.
Myös meillä on oma tarinamme. Se on kertomus tuskasta, sen läpi kulkemisesta, antautumisesta elämälle ja toivon ja levon löytämisestä. Meidän ei enää tarvitse kantaa itseämme, vaan me olemme antautuneet elämän kannettaviksi. Me selvisimme. Me saatamme olla hiljaisia katsojia tai äänekkäitä puhujia. Me olemme juuri siinä missä meidän kuuluukin olla. Meidän tarinamme on kertomus uudesta rakkaudesta. Me olemme kokonaisia, kun kunnioitamme omaa tarinaamme sellaisena kuin se on. Me saamme olla siitä ylpeitä - ei kerskaillen vaan tyytyväisessä nöyryydessä.
Anna oman tarinasi näkyä. Se on juuri sellaisena paras mahdollinen kertomus rakkaudesta, hyväksymisestä ja hyvyydestä. Mitään osaa korostamatta, mitään osaa vähättelemättä, se on kaunis. Se on kertomus ihmisyydestä ja ihmisestä - sinusta kokonaisena ihmisenä. Me emme kerro omaa tarinaamme selittämällä, vaan olemalla oma itsemme. Ylimääräisiä sanoja ei tarvita. Me kerromme oman tarinamme, rakkauden ja hyväksynnän tarinan, vain elämällä.
Me aloimme parantua luultavasti siksi, että yksi pala elämästämme ei sopinut muiden joukkoon. Me yritimme kovasti saada sitä sopimaan, mutta mitä enemmän yritimme, sitä kipeämmältä se tuntui. Paranemisemme alussa saimme ymmärrystä siitä, miksi se ei sopinut. Alussa me näimme vain tuon epämuotoisen palan ja koimme siihen liittyvän kivun. Me keskitimme kaikki voimamme tuohon yhteen palaan.
Ajan saatossa me aloimme ymmärtää palaamme. Me raivasimme sille tilaa olla sitä mitä se oli. Pikku hiljaa se ei enää puristanut niin kovasti, ja jotkut sen kulmat tuntuivat loksahtavan oikeisiin paikkoihin. Kipu ei enää ollutkaan vain yhdessä paikassa. Kun tuon palan puristus alkoi helpottaa, me aloimme nähdä, että aivan kaikki muutkaan palat eivät olleet paikallaan. Niidenkin kipu alkoi tuntua.
Meidän ei enää tarvitse keskittyä yrittämään yhtä palaa paikkaan, johon se ei tunnu menevän. Me voimme irrottaa katseemme siitä ja työskennellä sen palan kanssa, jonka elämä kulloinkin antaa eteemme. Vaikka jokin pala tuntuisi vielä puristavan, me voimme antaa sen olla hetken, ja katsella palapeliämme laajemmin. Meidän ei enää tarvitse yrittää saada neliönmuotoista palaa pyöreään paikkaan. Jos yksi pala ei tunnu menevän paikalleen, sen sijaan, että me yrittäisimme muotoilla sitä uudelleen, me voimme katsoa ovatko muut palat paikallaan.
Jokainen palamme on tarpeen. Älä hyljeksi yhtään palaasi, sillä ne ovat sinun elämäsi. Jotkut voivat näyttää sellaisilta, että emme haluaisi niitä mukaan palapeliimme, mutta kun ne löytävät oikean paikkansa, niistä rakentuu hieno kokonaisuus. Rosoisetkin palat ovat kauniita. Ne ovat osa meidän tarinaamme, osa meitä itseämme. Ilman niitä palapelimme ei olisi täydellinen. Ilman niitä se valehtelisi meistä. Joskus ne ovat paloja, jotka pitävät muita paloja koossa ja antavat niille oikean ympäristön, jossa ne pääsevät esiin.
Me emme enää keskity vain yhteen palaan, vaan näkökenttämme on muuttunut leveämmäksi. Jos me emme onnistu saamaan yhtä palaa paikalleen, meidän ei tarvitse yrittää kovemmin. Meidän ei tarvitse tehdä itsellemme väkivaltaa. Sen sijaan me voimme päästää irti, levähtää hetken ja kokeilla toisesta kohdasta. Kun jokin ei tunnu sopivan, me voimme joutua elämään hetken sopimattoman palan kanssa. Me voimme joutua purkamaan jotakin, jonka luulimme jo saaneemme valmiiksi. Me päästämme irti itsestämme. Koko ajan me kirjoitamme omaa tarinaamme. Tästä eteenpäin se saa olla kertomus rakkaudesta.
Tässä hetkessä
Levollisuuden löytyminen on hieno osa paranemisprosessia. Se voi olla myös hämmentävä osa, sillä tie siihen kulkee usein näennäisen väsymisen ja kyllästymisen kautta. Se alkaa usein parin paranemisprosessissa vietetyn vuoden jälkeen. Se voi alkaa myös aikaisemmin tai myöhemmin. Me alamme nauttia omasta olemassaolostamme. On hyvä vain olla hiljaa ja viikonloppuisin vaikka vain makailla puoleenpäivään tekemättä yhtään mitään. Moni asia lakkaa kiinnostamasta, ja monet asiat alkavat tuntua rasitteilta. Huusholli voi mennä sekaisin, tiskit jäädä roikkumaan tiskipöydälle, vaatteet voivat ajelehtia missä milloinkin, eikä kovinkaan monella asialla ole niin suurta väliä.
Tämä voi olla hämmentävä kokemus, ja me voimme erehtyä luulemaan sitä väsymykseksi. Mutta elämän tärkeät asiat vain asettuvat kohdalleen. Moni asia, jota me ennen pidimme tärkeänä, ei enää olekaan niin tärkeä. Tämä on elämälle antautumisen aikaa, uuden tärkeysjärjestyksen saapumista mieleemme, ja monesta turhasta miellyttämisestä ja esittämisestä luopumisen aikaa. Tämä on irti päästämisen aikaa. Me huomaamme, että tärkeitä asioita on vain vähän, ja yksi niistä on omasta olemassaolostamme nauttiminen. Monien kiivaiden vuosien jälkeen me tarvitsemme lepoa, ja meidän on hyvä olla siinä. Ota tuo aika vastaan levollisesti ja nauti itsestäsi, sillä sen parempaa aikaa elämä ei voi tarjota. On vain hyvä olla, ja me huomaamme, että me emme tarvitse kovin monimutkaisia asioita, jotta elämä tuntuisi kivalta.
Tämäkin aika muuttuu. Me katselemme elämää uusin silmin levosta käsin, ja vihdoin tunnistamme oman tarpeemme levätä. Sitten, kuin uusi itu sisällämme, meissä alkaa kasvaa halu nähdä omaa vaikutustamme ympärillämme. Se tulee itsestään, ja aivan yhtä helposti ja luonnollisesti kuin lepo. Se tulee huolehtimatta, huolestumatta ja rakastaen. Silloinkin meidän on hyvä olla. Mutta anna ensin leposi tulla ja nauti omasta olemassaolostasi. Se on elämän suuri lahja sinulle, sillä se nauttii sinun olemassaolostasi. Se on elämän lahja itselleen sinun kauttasi. Sinussa elämä nauttii itsestään, ja oman nauttimisensa kautta se alkaa virrata vapaammin ja avoimemmin.
Meillä on taipumus määritellä itsemme ja muut ihmiset sen mukaan, mitä me olemme olleet, ja mitä he ovat olleet. On vaikeaa määritellä itseämme ja muita sen mukaan, mitä me olemme tai mitä he ovat, sillä se on vielä avoin, hetkellinen ja jatkuvasti muuttuva. Se mitä me olemme kunakin hetkenä, on elävää, taipuisaa eikä vielä täysin määrättyä.
Menneisyytemme on suljettu ja siksi helppo ymmärtää. Se on jotakin, jonka me voimme ottaa käsiimme ja sanoa, "olen tätä". Mutta me emme silloin katso edes koko menneisyyttämme. Me poimimme "tärkeitä" tai "merkityksellisiä" asioita ja määrittelemme itsemme niiden mukaan. Ne asiat, joita poimimme, ovat enemmän tai vähemmän satunnaisia, oman kulttuurimme, tunteidemme tai arvojemme määräämiä. Näin tehdessämme oma määritelmämme itsestämme on epätäydellinen, jonkin verran mielivaltainen, ja jotakin jota ei enää ole. Me emme ole sitä mitä me olimme kaksikymmentä vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten tai kuukausi sitten. Me määrittelemme itsemme muutamilla yksityiskohdilla, joita me emme ole, vaikka sanomme "juuri tätä minä olen". Tämä kaikki on menneisyydessä kiinni olemista ja suljettua.
Näin me määrittelemme joskus myös muut ihmiset. He ovat tehneet tai eivät ole tehneet jotakin - joskus hyvin kauan sitten. He ovat kenties sanoneet jotakin, ja me muistamme joitakin heidän eleitään. He eivät ole silmiemme edessä nykyhetkessä, sillä tavoin vapaasti virtaavina kuin he todellisuudessa ovat.
Vaatii melkoisesti avoimuutta, joustavuutta ja turvallisuutta, jotta antautuisimme määrittelemään itsemme sen mukaan, mitä me olemme kussakin hetkessä. Me olemme käsitelleet menneisyyttämme ja päästäneet irti, päästäneet irti, ja yhä päästäneet irti. Pitkän aikaa olemme määritelleet itsemme sen mukaan, mitä me olemme olleet, mitä olemme tehneet, mitä emme ole tehneet, ja mitä meille on tapahtunut. Tämä kaikki on ollut välttämätöntä, sillä keskeneräiset ja käsittelemättömät asiat sitovat meidät menneisyyteen. Kun me alamme päästä spontaanisuuden pelosta, alamme määritellä itseämme sen mukaan, mitä me olemme ohikiitävässä hetkessä.
Kukaan ei voi ennustaa meitä, eikä kenenkään tulisi yrittää ennustaa meitä. Meidän ei tulisi yrittää ennustaa kenenkään käyttäytymistä. Voimme antaa itsellemme ja muille luvan reagoida nykyhetkeen juuri sellaisina kuin me olemme. Sama koskee muita ihmisiä. Joka kerran heidät nähdessämme meillä tulisi olla uudet silmät, ja meidän tulisi toivottaa heidät tervetulleiksi vapaudessa ja avoimuudessa. Mutta me voimme tehdä niin vain, kun koemme olevamme turvassa eikä meillä ole tarvetta kontrolloida elämää eikä muita ihmisiä. Kun omanarvontunteemme ja itseluottamuksemme löytävät levon omana itsenämme olemisessa, me voimme päästää irti menneisyyteen perustuvista itsemme määrittelyistä. Mennessämme ostoksille määrittelemme itsemme "sellaisena joka on ostoksilla". Kun joku kysyy meiltä, "kuka sinä olet", voimme sanoa, "minä olen se joka puhuu kanssasi". Kun me löydämme rauhan itsemme ja menneisyytemme kanssa, me voimme määritellä itsemme sanomalla "minä olen se joka tekee", tai "minä olen se joka on". Tämä määrittely on vaihtuva, avoin ja jatkuvasti muuttuva - mikä on juuri sitä, mitä me olemme. Silloin olet se joka olet - virtaava, muuttuva, ennustamaton ja kokonansa läsnä tässä hetkessä. Sinä olet elämä itse, ja yhtä ennustamaton, arvaamaton ja rikas kuin elämä itse.
Eläessämme elämäämme me huomaamme, että ne vastaukset, joita me etsimme, ovat läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Me emme ole koskaan näkemättä ja tiedostamatta niitä. Me vain emme kiinnitä niihin huomiota. Mikään ei ole piilossa. Mikään ei ole ollut meiltä koskaan piilossa. Me emme vain ole katsoneet. Lopetan tämän kirjan Trudy Dixonin kuvaukseen vapaasta ja läsnäolevasta ihmisestä. Lopetan tämän kirjan kuvaukseen sinusta itsestäsi eheytyneenä ja parantuneena.
Sinussa toteutuu se täydellinen inhimillinen vapaus, joka on jokaisen ihmisen omistettavissa. Sinä elät vapaana, koko olemuksesi täyteydessä. Sinun tietoisuutesi virtaus ei ole itsekeskeisen tietoisuuden toistuvia suljettuja kierroksia, vaan se syntyy spontaanisti ja luonnollisesti nykyhetken olosuhteiden mukaan. Tämän seuraukset sinun elämäsi laatuun ovat poikkeuksellisen upeita - keveys, elinvoima, suoruus, yksinkertaisuus, nöyryys, seesteisyys, iloisuus, tavaton kestävyys, ja vertaansa vailla oleva myötätunto. Sinun koko olemuksesi kertoo, mitä on elää nykyhetken todellisuudessa. Ilman, että sinä sanoisit mitään tai tekisit mitään, pelkkä sinun tapaamisesi voi olla tarpeeksi muuttamaan toisen ihmisen koko elämäntavan. Mutta kuitenkaan se, joka sinussa hämmentää, kiehtoo ja kutsuu, ei ole sinun poikkeuksellisuutesi, vaan sinun täydellinen tavallisuutesi. Koska sinä olet vain oma itsesi, sinä olet peili toiselle. Kun me olemme sinun lähelläsi, me tunnemme omat vahvuutemme ja puutteemme ilman pienintäkään kehua tai arvostelua sinun taholtasi. Sinun lähelläsi me näemme aidot kasvomme, ja sinun erinomaisuudessasi me näemme vain oman todellisen olemuksemme. Kun me avaudumme ja uskallamme olla sitä mitä me olemme, raja välillämme katoaa suureen olemassaolon iloon koko mielemme tullessa esiin.
...päiväni alkoi tänään lenkillä hirveässä myrskyssä...satoi lunta tuuli niin että pelkäsin puitten kaatuvan päälleni...koin olevani ainut ihminen koko universumissa...itkin yksinäisyyden tunnettani niin että henki meinasi loppua nykyään kun itken se tulee niin syvältä tunnen tukehtuvani itkuuni....tulin kotiin ja lapset tuli kotiin...heti alkoi valitus ettei me järjestetä mitään kivaa...vaikka edellisenä päivänä olimme ostoksilla ja jokainen sai uutta...olemme tehneet muutakin kivaa...lapset ovat jo pari päivää olleet kiukkuisia...vanhempi mukaan lukien...laitoin kaikille lapsille rajat...pienemmät saavat tämän päivän olla kotona...ja vanhempi ei nyt syyslomalla pääse ystävänsä luokse...hänkin sekoili ja minä laitoin rajan...minulta meni voimat...lapsille on vaikea asettaa rajat...itse tulee syylliseksi vaikka olisi oikeassa...nukuin päivällä vähän...sain tänään puhelinsoiton minun entisestä työpaikasta...sieltä on nyt sitten 4 ihmistä burn out lomalla ja yksi on sanonut itsensä irti ja yksi on keväällä lähdössä pois...minulle tuli karmea olo...minä kun töissä ollessani yritin saada ihmisiä asioista puhumaan laitoin itseni täysin likoon enkä osannut itseäni suojata...samalla huomaan...kun minun pitää puolustaa itseäni tai kantaani pelkään...itseni asettaminen nyt ihan ensimmäiseksi...miten hoidan itseäni mistä aineista pysyn kaukana etten sillä lisää omaa pahoinvointia vaikka hyväksyn ja katson armahtaen myös virheitäni...minun sisällä joku voimakas mutta erittäin hiljainen...puhuu minulle antaa terää...en vain näiltä vanhoilta toiminta malleilta en meinaa kuulla...minussa on sekä että puoli...vähän uudempi ja vanha joka yrittää vanhalla tavalla ratkaista asioita...nyt oli taas levottomuuden annettava tulla...se etten tosiaankaan ole osannut olla itseni puolella...kuinka olen pelännyt ihmisiä...vaikka kipeät ihmiset olen työpaikalla huomannut heti...mutta minä laiton pääni suoraan ampiaispesään...vanhasta tottumuksesta...kuvaannollisesti sain taas turpiini...olen myös kauhean pahoillani surullinen itseni puolesta...nyt en halua vahingoittaa millään en ruualla, alkoholilla, ihmisillä en millään itseäni...minä olen niin tärkeä ja rakas...minun vastuulla on miten itseäni kohtelen...pelkään välillä käyn vanhassa...mutta silloinkin yritän muistaa sanasi hyväksy ja rakasta itseäsi kun olet epäonnistunut...antautumalla, tukeutumalla toisiin...antautuminen on minusta avain sana ei enää mitään piiloon...näkyville vaikka sydän verillä pelkoa tuskaa täynnä...rakastaen sitä ja hyväksyen kaiken näkemänsä ja tunteensa...samalla pitää itsestään huolta hyvää sellaista...tässä riittää tuntemista joka päivälle...tunteet on ne vaikein asia...sietää niitä ne on niin sairastuneet...kipeät...