Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
2. Hyväksyminen
Haluan helpotuksen. Haluan vain unohtaa hetkeksi. Kun se on ohi, halveksin itseäni. Kun se on ohi, en enää koskaan halua tehdä niin. Haluan lopettaa. En pysty lopettamaan. En halua lopettaa. Haluan unohtaa. En halua unohtaa. En tiedä mitä tahdon. Ainoa asia, josta olen varma, on epätoivo. Haluaisin vain olla jossakin muualla ja tehdä jotakin muuta.
Olen addikti. Levoton mieleni piiskaa minua. Hyvä. Paha. Erittäin paha. Olen tiennyt sen pitkän aikaa, mutta en ole myöntänyt sitä itselleni. Tämä on nöyryytyksen hetki ja totuuden hetki. Kuinka minä voin olla yksi niistä, jotka eivät kykene kontrolloimaan tunteitaan? Minun piti olla vahva. Haluaisin vain päättää ja sitten olla vapaa. Kunpa minulla olisi vain pieniä ongelmia, jotka voisin ratkaista tahdonvoimalla ja sitten vain unohtaa ne. Tiesin kyllä - ainakin ajatuksen tasolla - että pakonomainen käyttäytyminen on sisäisen tuskan aikaansaamaa. Tiesin, että monet ovat parantuneet, ei taistelemalla sitä vastaan, jota vastaan ei voi taistella, vaan kohtaamalla oman tuskansa ja siten vapautumalla siitä.
Minulla oli kyllä jonkun verran tuskaa, jonka tunsin. Ei paljoa. Olin tehnyt virheen, enkä tiennyt miten korjata se. Eikä se edes ollut minun vikani. Olin vain väärinymmärretty - ainakin ajattelin niin. Tiesin joskus pelkääväni ihmisiä. Olin levoton. Tiesin, että lapsuuteni oli onneton. Entä sitten? Aloin lukea. Menin terapiaan, en puhuakseni addiktiostani, vaan ratkaistakseni tekemäni virheen ja kyetäkseni jatkamaan elämääni niin kuin se oli ollut. Silti halusin oppia tuntemaan sen tuskan, joka sisälläni oletettavasti oli. Jatkoin lukemista ja hitaasti aloin ymmärtää. Siihen mennessä olin jo lakannut kieltämästä addiktioni olemassaolon. Myönsin olevani addikti, riippuvainen.
Olen yksi niistä, jotka eivät kykene kontrolloimaan itseään. Olen yksi niistä, joita halveksin. Silti olen yksi niistä, joita ymmärrän. Tästä lähdin liikkeelle. Tästä me lähdemme liikkeelle. Me olemme oma itsemme. Mitä muutakaan me voisimme olla? Me häpeämme itseämme, mutta silti tiedämme olevamme hyviä ihmisiä, jotka ansaitsevat tulla hyväksytyiksi ja rakastetuiksi. Olemme arvokkaita ja ansaitsemme tulla kunnioitetuiksi. Olemme addikteja, ja meitä on miljoonia, kaikissa ammateissa ja yhteiskuntaluokissa. Tämän myöntäminen asettaa meidät paranemisen tien alkuun. Olemme addikteja, ei siksi että halusimme olla, vaan siksi että se on seurausta siitä ainoasta keinosta, jolla selvisimme hengissä niin tuskallisista kokemuksista, että ne vaaransivat meidän olemassaolomme henkisesti tai fyysisesti. Vieläkin me kannamme sisällämme noiden kokemusten tuskaa, emmekä ole levossa. Meillä ei ole lepoa nykyhetkessä, minkä takia toivoisimme olevamme jossakin muualla, tekemässä ja kokemassa jotakin muuta, joka voisi tuoda meille edes hetken ilon ja levon.
Haavoitettu sisäinen Lapsemme piiskaa meitä, koska häntä ei hyväksytty eikä rakastettu, ja sen myrkyllisen häpeän takia, joka annettiin meille, kun emme pystyneet sanomaan "ei". Emme edes tienneet mitä meille tapahtui, eikä meillä ollut ainuttakaan keinoa kieltäytyä siitä. Meille tuli pakkomielteitä, koska tuskamme oli liian suuri, jotta olisimme voineet käsitellä sen niillä keinoilla, joita meillä silloin oli. Se ei ollut meidän syymme. Se annettiin meille vähitellen, pala kerrallaan, emmekä me voineet tehdä mitään. Meille annettiin paljon tuskaa, eikä kukaan kertonut, miten me olisimme päässeet siitä irti. Meidän ei annettu olla haavoittuvia ja haavoitettuja ihmisiä. Ainoa keinomme oli kätkeä tuskamme, ja me kätkimme sen itsemme sisään. Se ei mennyt pois, eikä se ole heikentynyt yhtään niinä vuosina, jotka ovat noiden tapahtumien ja nykyhetken välissä. Meillä ei ollut tilaisuutta ilmaista tuskaisia tunteita kun olimme lapsia, tai kun traumaattiset tapahtumat tulivat eteemme. Kukaan ei itkenyt meidän kanssamme eikä meidän tähtemme. Sen sijaan meille sanottiin, että me emme tunne sitä mitä me tunsimme. Meidän tuskamme sivuutettiin. Meidät sivuutettiin. Meitä ei rakastettu lapsina ja ihmisinä, jotka kokivat tuskaa. Me emme saaneet olla oma itsemme. Kun me olimme pieniä, sydämemme oli täysin avoinna vanhemmillemme, mutta he sulkivat sen pala palalta. Kuitenkaan hekään eivät halunneet tehdä niin. Heidän asenteensa meitä kohtaan todennäköisesti oli rakastava, mutta heillä oli omat haavansa. He antoivat meille perinnön, saman joka heillä oli.
Piilossa
Seitsemän ikäisenä aloin nähdä painajaisia. Yksi niistä oli oikein karmiva: On kahdenlaisia mörköjä. Toiset ovat niitä metsässä asuvia, karvaisia, likaisia, haisevia ja pelottavia otuksia. Toiset ovat ihmismörköjä, jotka ulkoapäin näyttävät ihmisiltä, mutta sisältä ovat mörköjä. Kerran ihmismörön elämässä oikeat möröt kerääntyvät hänen ympärilleen, ja sitten yksi niistä katsoo hänen silmiinsä. Sitten möröt palaavat takaisin metsään. Sen jälkeen kaikki tietävät, että tuo, joka kyllä näyttää ihmiseltä, ei ole oikea ihminen, vaan ihmismörkö. Painajaisessa möröt lähestyivät minua jonossa, ja minä yritin piiloutua. Mihin tahansa meninkin, ne löysivät minut, ja sitten yksi niistä katsoi minua silmiin. Tämä uni oli vahva ilmentyvä siitä häpeän tunteesta, jota tunsin jo tuolloin. Jokin minussa on peruuttamattomasti viallista, enkä kuulu ihmisten joukkoon. Vaikka möröt eivät halunneet vahingoittaa minua, tämä oli kauhein painajaiseni. Häpeä siitä, että minä olen minä, epäinhimillinen olento, oli hirvittävä. Olin vasta pieni lapsi, mutta minulle oli annettu valtava häpeä, joka piiskaisi minua monina tulevina vuosina.
Eräs mies, joka myös on matkalla kohti paranemista, kertoi omasta painajaisestaan. Unessa hän oli aikuinen mies, hyvin vahva ja miehekäs, mutta hänellä oli pikkupojan penis. Hän sanoi, että se oli hirvittävä uni. Se oli hirvittävä, koska se oli sisäisen vajavaisuuden fyysinen ilmentymä. Mikään ei uhannut häntä ulkopuolelta. Hän oli itse oma kauhunsa, eikä hän voinut tehdä mitään korjatakseen itsensä. Jokin hänessä oli perustavalla tavalla pielessä, ja hän ansaitsi tulla hylätyksi. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia elää tavallisen miehen elämää. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia kokea miehen seksuaalista täyttymystä, eikä hän voinut lunastaa paikkaansa miehenä maan päällä. Hän oli ihmismörkö, kurja virhe. Hän voisi teeskennellä olevansa oikea mies niin kauan kun hän pitäisi muut matkan päässä - mutta hän tiesi mikä hän oli. Hänen olisi kätkettävä todellinen olemuksensa muilta ihmisiltä, jotta hän näyttäisi mieheltä heidän silmissään. Ainoastaan hän tietäisi sen.
Syvällä sisimmässämme me koimme ja koemme edelleen hylkäämistä ja häpeää. Kun me olimme lapsia, meitä ei hyväksytty sellaisina kuin olimme omine tuskallisine tunteinemme. Opimme torjumaan itsemme ja omat tunteemme. Se todellisuus, jossa me elimme, kielsi ne. Mutta me keksimme toisen tavan. Me löysimme oman salaisen maailmamme, oman turvapaikkamme, jossa saimme helpotuksen. Toisenlainen tietoisuus, tai monia tietoisuuksia, syntyi sisällämme. Keksimme keinon selvitä hengissä, mutta maksoimme hirvittävän hinnan niistä olosuhteista, jotka ajoivat meidät siihen. Pidimme huolta itsestämme, koska kukaan muu ei pitänyt. Se oli tarpeellista ja välttämätöntä. Se oli tarpeellista silloin. Mutta nyt me olemme aikuisia. Tuskallinen ympäristö on kadonnut. Aikuisia ei enää voi hylätä samalla tavoin kuin lapsia. Me emme kuole, jos jäämme yksin. Voimme ja osaamme pitää huolta itsestämme. Salainen tuskan piiskaama maailmamme ei ole enää tarpeen, mutta me emme osaa tulla sieltä pois. Me olemme yrittäneet ja tiedämme sen. Meistä on tullut oman mielemme vankeja. Jossakin sisällämme on tuskainen pieni Lapsi, joka hylättiin. Me tiedämme, kuinka kovasti halveksimme itseämme, ja kun teeskentelemme kätkeäksemme häpeämme, me hylkäämme itsemme. Ensin meidät hylättiin, ja nyt me jatkamme itse itsemme hylkäämistä. Mutta tuo Lapsi, meidän todellinen itsemme, haluaa tulla takaisin elämään. Itse asiassa hän on niin vahvasti elossa, että me emme pysty kontrolloimaan häntä. Aina silloin tällöin hän murtautuu ulos vankilastaan ja elää avoimesti hetken, vaikka yrittäisimme miten kovasti tahansa pitää hänet telkien takana. Hän jatkaa tuskansa keskellä, kunnes otamme sen häneltä pois. Hänellä ei ole muuta keinoa kuin se, minkä me hänelle annoimme, ennen kuin annamme hänelle vapauden olla oma itsensä. Me löydämme hänet ja annamme hänelle vapauden.
Meidän häpeämme on johtanut meidät kätkemään itsemme - todellisen minämme - muilta ihmisiltä. Halu kuulua, kykenemättä todella kuulumaan, lisää tuskaamme hitaasti koko ajan. Meidät torjuttiin - meidän ei sallittu kuulua omana itsenämme. Kuitenkin kuuluminen on yksi perustarpeistamme, ja kosminen kuuluminen on todella upea kokemus, sillä se täyttää tämän tarpeen syvimmällä mahdollisella tavalla - ja levosta käsin. Yritys kuulua häpeään pohjautuvan käyttäytymisen kautta on vain tuskaa tuskan päälle, sillä se saa aikaan vain erillisyyttä ja uutta häpeää. Missä on häpeää, siellä ei ole kuulumista, ja missä on todellinen kuuluminen, siellä ei tarvita häpeää. Meidät on tuomittu loputtomaan epätoivoon - ja ainoa tietämämme keino paeta epätoivoamme edes hetkeksi johtaa vain sen lisääntymiseen. Kun me kohtaamme tuskaa, tietoisuudestamme nousee esiin uusi osa tai uusia osia. Ne ottavat meidät otteeseensa ja vievät mennessään salaiseen paikkaan, jossa koemme ensin vapautta ja sitten häpeää ja tuskaa. Näillä osilla on hyvin vähän tekemistä tavallisen arkipäiväisen tietoisuutemme kanssa, sillä niiden tarkoituksena on paeta liian suurta arkipäivän ja todellisuuden tuskaa. Niiden ansiosta me selvisimme hengissä. Niihin on varastoitu paljon enemmän tuskaa kuin voimme edes kuvitella, koska niiden tarkoitus on pitää tuo tuska eristettynä arkisesta tietoisuudestamme. Ne ovat omia maailmojaan, ja löytöretkemme niihin on nyt alkamassa.
Kieltäminen
Sisäinen Lapsemme on oma todellinen minämme - luova, leikkivä, huoleton, spontaani ja onnellinen minämme. Mutta hänen ei annettu olla sellainen. Vanhempamme eivät hyväksyneet tällaista lasta. He halusivat jotakin muuta. Kuitenkaan sisäinen Lapsemme ei osaa teeskennellä. Hän osaa vain piiloutua. Hän on aina avoin, aina rehellinen ja aina rakastava. Hän itkee tuntiessaan surua ja hymyilee ollessaan onnellinen. Mutta tätä ei meille sallittu. Me rakensimme väärän minän ja opimme teeskentelemään kätkeäksemme sen, mitä me olimme ja tunsimme. Nyt me tiedämme, miten levottomia me olemme, mutta emme osaa olla toisin. En edes tiennyt, miten vääristynyt omakuva minulla oli, ennen kuin aloin parantua. En itse elänyt omaa elämääni. Sen sijaan elin epämääräisten odotusten mukaisesti, sen perusteella, mitä kuvittelin muiden minusta haluavan ja millainen toivoin itseni olevan. Todellinen minäni oli mennyt piiloon, ja hyvin vähän oli jäljellä aidosta minuudestani, aidosta sydämestäni, sielustani, unelmistani ja toiveistani.
Jokin meissä kaipaa kauneutta, vapautta ja viisautta. Me ikävöimme totuutta, rakkautta ja tarkoitusta. Sisäinen Lapsemme ei ole kuollut. Me kaipaamme niin paljon, mutta pystymme toteuttamaan vain niin vähän. Haluamme rakastaa. Haluamme kuulua. Meissä on paljon hyvää. Emme halua vahingoittaa ketään. Olemme ihmisiä ja inhimillisiä. Saatamme olla vahvoja joillakin elämänalueilla, mutta olemme myös haavoittuvia. Emme ole pahoja. Sisäinen Lapsemme on syvästi haavoitettu ja kauhuissaan. Olemme suuren rakkauden arvoisia ja hyväksytyksi tulemisen arvoisia. Emme saaneet rakkautta kun tarvitsimme sitä, mutta me löydämme sen nyt. Koko universumi on meidän puolellamme. Löydämme rakkauden maailman, johon me kuulumme, ja jossa me olemme rauhassa. Löydämme maailman, jossa meidän ei tarvitse teeskennellä. Väärä minämme kuolee pois, mutta hitaasti ja suurella tuskalla. Ja kun se kuolee, uusi on valmis. Silloin me huomaamme, että se oli koko ajan valmis, vain ottaaksemme sen vastaan.
Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että koemme itsemme tarpeeksi hyviksi ihmisiksi, juuri nyt, juuri tässä, ja juuri sellaisina kuin olemme. Hyväksymme, että me olemme todellisia, ja että havaintomme ja tunteemme ovat todellisia. Hyväksymme, että tunteemme kertovat meille itsestämme: sisällämme on jotakin tuskallista. Sisällämme on jotakin todellista. Tunteet eivät koskaan ilmesty ilman syytä. Niillä on erittäin hyvä syy olla sitä, mitä ne ovat. Annamme niille luvan olla olemassa: On OK kokea tuskallisia tunteita. On OK kaivata helpotusta niiden keskellä. Addiktiomme pelasti meidät ja teki mahdolliseksi jatkaa elämäämme tuskallisessa ja emotionaalisesti epärehellisessä ympäristössä.
Meille kerrottiin, että tunteemme olivat vääriä. "Et saisi tuntea noin. Etkö näe kuinka paljon rakastan sinua? Hyi häpeä". Älä luota tunteisiisi. Kätke ne. Teeskentele että niitä ei ole. Älä ilmaise niitä. Elä niitä vastaan. Me opimme läksymme hyvin. Me kätkemme tuskamme sisällemme, kunnes emme enää kestä sitä, ja sisimpämme haluaa helpotuksen - jo liiankin tutun addiktiivisen helpotuksen. Helpotuksen jälkeen me toistamme oppimaamme: hyi häpeä. Joskus me toivoisimme vain olevamme jossakin muualla, tekemässä ja kokemassa jotakin muuta, odottaen edes lyhyttä tuskan unohtamisen hetkeä. Noina hetkinä tuskamme on nousemaisillaan pintaan, ja me teemme mitä tahansa pitääksemme sen piilossa. Sisäinen Lapsemme koputtaa vankilansa oveen, mutta meillä ei ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Me emme halua pysähtyä. Me emme uskalla pysähtyä.
Tuskallisten tunteiden hyväksyminen on vaikeaa ja - tuskallista. Me olemme oppineet vaientamaan sisäisen Lapsemme tuskan monin tavoin. Kun "pahan olon tunteet" alkavat nousta, me voimme piiloutua niiltä ainakin seuraavilla tavoilla:
- Vaiennamme ne . Kuinka usein olemmekaan kuulleet sanottavan, "Älä ajattele sitä. Ajattele sen sijaan tätä". Niin tehdessämme me menetämme mahdollisuuden oppia tuntemaan todellista itseämme, eikä tuskamme pääse vapaaksi. Me mitätöimme omat tunteemme. Me mitätöimme omat kokemuksemme ja sisäisen todellisuutemme. Me mitätöimme keskeisen osan itseämme. Kehotamme itseämme olemaan luottamatta intuitioomme ja itseemme. Kuten myöhemmin näemme, tämä on juuri sitä, mitä meille on opetettu.
- Pakenemme niitä . Teemme jotakin, joka on voimakkaampaa kuin omat tunteemme. Käytämme aineita tai aktiviteetteja. Ajan kuluessa niistä kehittyy riippuvuuksia ja addiktioita, joista tulee turvapaikkamme tässä maailmassa. Tämä johtaa itsemme vahingoittamiseen ja vihan, pelon, häpeän ja heikon itsetunnon kerääntymiseen. Tämän me jo tiedämme.
- Teeskentelemme . Pidämme naamion. Olemme vahvoja ja rohkeita. Yritämme elää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuitenkin me tiedämme, että jotakin on tapahtunut, ja niin kiellämme keskeisen osan itsestämme. Kiellämme itseltämme omana itsenämme olemisen. Meistä tulee epärehellisiä ja vieraannumme itsestämme. Juuri tähän meidät on opetettu.
- Yritämme muuttaa maailmaa . Käytämme voimaa. Yritämme muuttaa muita ihmisiä tai olosuhteita, jotta ne täyttäisivät kuvittelemamme tarpeet, juuri niin kuin vanhempamme kohtelivat meitä. Vaikka onnistuisimmekin, menetämme tilaisuuden kuunnella sisäisiä viestejämme. Muut voivat menettää vapautensa saada olla oma itsensä. Vaikka onnistuisimmekin, emme tulisi vapaaksi tunteidemme piiskaavasta voimasta, sillä emme oppineet mitään itsestämme. Väsytämme itsemme, ja etäisyytemme lähellämme oleviin ihmisiin vain kasvaa.
Kaikille näille tavoille yhteistä on, että ne lisäävät eristyneisyyttämme muista ihmisistä ja estävät kuulumistamme maailmaan. Me etäännymme myös itsestämme, lopulta jopa niin, että kadotamme kaikki tunteemme ja muutumme turtuneiksi. Turtuneinakaan me emme ole vapaita tunteistamme - päinvastoin. Kätketyt tunteemme piiskaavat meitä valtavalla voimalla ja saavat meidät käyttäytymään tavoilla, joita emme itsekään ymmärrä. Me emme voi kontrolloida addiktiota ja riippuvuuksia, koska kiellämme itsestämme juuri sen osan, joka voisi hallita niitä. Niin kauan kuin sisäinen maailmamme on meiltä piilossa, me emme ymmärrä itseämme emmekä omia reaktioitamme. Sen sijaan me sanomme, "En tiedä mikä minuun meni. En tiedä miksi tein sen". Saatamme myös sanoa, "Minä vain olen tällainen", ymmärtämättä mitä tarkoitamme. Emme halua edes ajatella sitä. Emme halua oppia tuntemaan itseämme - mutta samaan aikaan epätoivoisesti toivoisimme tuntevamme itsemme. Meitä pelottaa, sillä tuskamme on niin suuri, että emme haluaisi enää yhtään lisää.
Katsominen
Jos meillä olisi haava ruumiissamme, toimisimmeko yhdelläkään edellä mainituista tavoista? Me emme sano, "Käteeni sattuu, mutta juon niin kauan että en tunne sitä. Jalkani vuotaa verta, mutta ajattelen päätäni, joka on kunnossa. Vatsaani koskee, mutta teeskentelen, ettei siihen satu. Rannettani särkee koko ajan, mutta muutan maailman sellaiseksi, että on epänormaalia jos ranne on kivuton". Jos huomaamme jonkun lyöneen jalkaansa kirveellä, me emme sano, "Älä ajattele sitä. Huomenna pidämme hauskaa", tai "Oletpa tehnyt kamalan virheen! Olet niin kömpelö", tai "Se ei haittaa. Aika parantaa haavat" tai "Ei tuo mitään. Minä olen kokenut pahempaakin. Unohda se". Ruumiillisen haavan kyseessä ollessa me hyväksymme haavan ja katsomme sitä juuri sellaisena kuin se on. Ennen kuin teemme mitään, me haluamme ymmärtää mitä on tapahtunut ja oppia tuntemaan haavan niin hyvin kuin voimme.
Tärkein asia, joka meidän tulee pitää mielessämme, on, että me emme yritä muuttaa itseämme. Me vain katsomme. Me emme keskitä huomiotamme addiktioomme emmekä riippuvuuteemme. Emme yritä muuttaa jotakin, jota ei voi muuttaa. Se ei ole edes kovin tärkeä. Mutta se, mikä on tärkeää, on tuska sisällämme. Jos yritämme poistaa piiskaavan voiman vaikutukset poistamatta itse voimaa, me vain tuhlaamme aikaamme ja energiaamme. Me tiedämme sen jo. Pakonomainen käyttäytymishäiriö on juuri sitä - häiriö. Käsityksemme maailmasta ja itsestämme on pahasti häiriintynyt, ja me voimme parantua vain korjaamalla häiriön. Addiktio on häiriön tuote, ja häiriö puolestaan on sen ympäristön tuote, jonka keskellä me kasvoimme. Meille annettiin vääristynyt kuva ja malli siitä, millainen oikea ihminen on. Vanhempamme ja opettajamme eivät mallintaneet ehjää ihmisyyttä, vaan rikkinäisen - sellaisen joka heillä oli. Nyt on meidän vuoromme ja aikamme parantua ja löytää ehjä ja aito ihmisyys.
Kun ajattelemme, "Haluan muuttua tässä asiassa", niin itse asiassa sanomme, "En hyväksy tätä itsessäni, joten minun on paras muuttaa se". Miksi me haluaisimme muuttaa sen? Siihen saattaa todellakin olla hyviä syitä, mutta ne voidaan löytää vain tutkimalla asiaa rauhassa ja hyväksymisen kautta. Jos tulemme lopputulokseen liian nopeasti emmekä levosta käsin, me pakenemme olennaisia kysymyksiä. Juoksemme karkuun pelon, häpeän ja torjunnan takia. Häpeämme itseämme. Emme hyväksy itseämme, vaan juoksemme kauhistuneina pakoon. Ajattelemme olevamme virheellisiä ja huonompia kuin muut. Me luulemme, että jokin meissä on perustavalla tavalla pielessä ja hävettävää. Me luulemme, että emme ansaitse tulla hyväksytyiksi omana itsenämme, ilman muuttumista. Minun on pitänyt muistuttaa itseäni monta kertaa seuraavin sanoin: Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät. Kun hyväksymme addiktiomme ja riippuvuutemme hyvinä ja tarpeellisina ja itsemme tarpeeksi hyvinä, me saamme levon. Selvisimme hengissä varastoimalla tuskamme sisällemme, mutta nyt on tullut aika päästää se menemään. Meistä on tullut tarpeeksi vahvoja, sillä me emme enää ole lapsia. Me emme pysty muuttumaan, jos taistelemme itseämme vastaan. Mutta me voimme muuttua, ja me muutumme, kun taistelemme itsemme puolesta.
Joskus me haluamme muuttua, koska kaipaamme kauneutta itsessämme. Haluamme rakastaa ja olla lempeitä. Haluamme kuulua. Toivoisimme olevamme viisaita ja vapaita. Nämä ovat hyviä ja kauniita motiiveja, mutta nekin voivat nousta epätoivosta, itsesäälistä ja hylkäämisestä. Me haluaisimme ansaita oman paikkamme. Nyt me lepäämme. Paraneminen on prosessi, jossa me löydämme sisäisen Lapsemme kaikessa kauneudessaan ja kivussaan. Me löydämme itsemme. Me löydämme kauniin, vapaan ja eloisan itsemme, mutta ainoastaan kuorimalla pois väärän minämme keräämät itsemme kieltämisen kerrokset. Väärän minän tarkoitus oli suojella sisäistä Lastamme erottamalla hänet tuskallisesta ympäristöstä, jottei hän kuolisi. Se kuitenkin johti siihen, että emme enää itsekään hyväksy sisäistä Lastamme ja hänen tunteitaan. Väärän minän tarkoitus on eristäytyä, suojella, olla kuulumatta ja olla hyväksymättä. Se suojelee meitä tuskalliseen ympäristöön kuulumiselta. Se oli tarpeen joskus, mutta nyt se vahingoittaa meitä.
Me alamme hyväksyä itseämme sanomalla, "Olen tarpeeksi hyvä juuri tässä, missä olen nyt. Olen rakastettu ja rakastettava". Tämä saattaa ensin tuntua omituiselta kaikkien niiden negatiivisten viestien jälkeen, joita olemme sanoneet itsellemme. Aluksi riittää se, että olemme vain puolueeton tarkkailija, joka havainnoi elämäämme ja sen tapahtumia syyllistämättä meitä: nyt hän pelkää, nyt hän on onnellinen, nyt hän on levoton, nyt hän on innoissaan, nyt hän kirosi tuolle, ja nyt hän potkii kiviä. Sitten sanomme itsellemme, "minä se olin", kritisoimatta mitään, mitä teimme tai miten teimme sen. Alamme katsoa itseämme ja olemistamme ilman syyllistämistä. Me lähdemme liikkeelle siitä, mitä me olemme. Se on parasta, mitä voimme tehdä. Se on ainoa oikea ja todellinen asenne. Kukaan ei voi syyttää meitä itsemme hyväksymisestä. Emme halua enää piilottaa itseämme itseltämme. Me olemme saaneet siitä tarpeeksemme. Kun me teemme parhaamme, olemme hyviä. Kun me olemme liian väsyneitä tekemään parhaamme, olemme hyviä.
Olemme voineet menettää yhteyden sisäiseen maailmaamme niin, että emme tiedä mitä tunteita sisällämme on. Kuitenkin paljon yleisempää on, että tunteemme ovat naamioituneet vääriksi tunteiksi. Olemme oppineet teeskentelemään myös itsellemme, vieläpä niin hyvin, että emme edes itse tiedä teeskentelevämme. Saatamme luulla häpeää vihaksi, levottomuutta peloksi, ja niin edelleen. Häpeä, pelko ja viha ovat yleisiä muiden tunteiden naamioita. Niin on myös riippuvuus, addiktio. Joskus se on Naamio, joka kätkee alleen joka ikisen tunteemme. Kun me ryntäämme kokemuksesta toiseen, levottomuus on ainoa asia, jonka tiedämme itsestämme. Tiedämme myös, että jos lopetamme, tunnemme olomme kurjaksi. Mutta emme salli itsemme tietää, että tiedämme. Kiellämme myös oman kieltämisemme. Muutoin emme voisi elää kieltämisessä. Olisi mahdotonta elää, jos koko ajan sanoisimme itsellemme "Kiellän oman tuskani", koska silloin olisimme selvillä omasta tuskastamme. Olemme voineet oppia kieltämään omat tunteemme niin hyvin, että emme osaa nimetä niitä, tai annamme niille vääriä nimiä. Jos emme tiedä miltä meistä tuntuu, voimme tarkkailla käyttäytymistämme: potkin, kirosin, huusin, pelasin, join, olin hiljaa, menin metsään, ja niin edelleen. Sitten me hyväksymme sen: näinhän minä tein. Myöhemmin me alamme tunnistaa ja tuntea tunteita niiden takana. Se voi viedä jonkin aikaa, mutta me pääsemme siihen hyväksymisen kautta.
Hyväksyminen on ensimmäinen ja kaikkein tärkein askel. Ilman hyväksymistä me emme halua kuunnella sisältämme tulevia viestejä, vaan pyrimme reagoimaan välittömästi ajamalla ne pois heti kun niitä alkaa nousta. Tämä on usein alitajuinen reaktio, ja niin nopea ja huomaamaton, että emme tiedä tukahduttavamme omia tunteitamme. Myöhemmissä luvuissa opimme kiinnittämään tähän huomiota. Tunteita on oikeastaan vain kahdenlaisia: iloisia ja tuskallisia. Me opimme hyväksymään ja kuuntelemaan molempia.
Sisäisiä viestejä
Sisältämme nousee iloisia viestejä monissa tilanteissa, mutta nyt me katsomme asiaa lähinnä tuskamme kannalta. Iloisia viestejä ilmenee silloin, kun pääsemme pakoon tuskaamme edes hetkeksi. Kun olemme laiminlyöneet sisäistä minäämme tarpeeksi kauan, sisäinen minämme ilmentää itseään addiktiomme kautta, ja löydämme hetkeksi yhteyden sisäiseen Lapseemme. Tämä tuo helpotuksen - hetken kestävän ilon ja helpotuksen, jotka katoavat hyvin pian häpeän ja uuden kieltämisen kerroksen alle. Jokaisen helpotuksen jälkeen me halveksimme itseämme, halveksien samalla sisäisen Lapsemme hetken kestänyttä ilmentymää. Jokaisen toiston jälkeen me etäännymme hieman kauemmas itsestämme, menettäen oman itsemme hyväksymisen raa'an tuskallisella tavalla. Meistä tulee automaatteja, jotka toistavat samaa kuviota yhä uudelleen ja uudelleen, halveksien itseämme kiertokulkumme jokaisessa vaiheessa. On aikoja, jolloin emme salli edes itsemme tietää, että häpeämme itseämme. Silloin me alamme kaivata uutta helpotusta heti kun edellinen on tuskin päättynyt. Juoksemme itseämme karkuun tietäen, että jos pysähdymme, tunnemme olomme masentavan kurjaksi. Haluaisimme vain olla jossakin muualla. Näinä aikoina emme uskalla pysähtyä. Toisinaan kätkemme häpeämme, pelkomme ja tuskamme vihalla – silloin koko maailma saa tietää, että kaikki on sen syytä.
Tuskalliset viestit ovat juuri niitä - tuskallisia, surullisia, pelottavia ja häpeällisiä. Hitaasti me opimme kunnioittamaan ja arvostamaan niitä, sillä ne kertovat, että me emme voi hyvin. Miten usein me juoksemmekaan niitä karkuun, haluten vaientaa kaikkein tärkeimmät viestit, joita koskaan olemme kuulleet! Ei ole helppoa istua alas ja antaa tuskan tulla, sitä kuunnellen ja rohkaisten. Sen voi tehdä ainoastaan rakastavalla ja hyväksyvällä asenteella. Voimme tehdä niin ainoastaan kun luotamme paranemisprosessiin. Tie valoon kulkee pimeyden kautta. Kuitenkaan tuo pimeys ei ole meille uutta. Se on ollut sisällämme koko ajan. Ainoa uusi asia on, että vihdoinkin me myönnämme sen. Lopultakin me sanomme itsellemme, "Kyllä, minä olin oikeassa. Kaikki käskivät minua unohtamaan sen. He sanoivat että olin väärässä, että en saisi tuntea itseäni hylätyksi ja halveksituksi. Mutta olin oikeassa. Tunteeni olivat todellisia".
Eräs ensimmäisiä tuskallisia viestejä, joita pysähdyin kuuntelemaan, oli ihmispelkoni, joka oli muiden miellyttämisen takana. Kun hyväksyin pelkoni ja annoin itselleni luvan olla siitä tietoinen, en pystynyt kahteen viikkoon lähtemään pois kotoani, paitsi lyhyille kävelyille metsään. Kun menin kuppilaan kahville, annoin itselleni luvan pelätä, ja olin aivan kauhuissani. Kun hyväksyin pelkoni, sen voima löi todella lujaa. Kuitenkin olin tottunut työskentelemään ihmisten kanssa ja osallistumaan kansainvälisiin tapahtumiin. En olisi ikinä uskonut, että pelkäsin ihmisiä niin paljon. Useimmat tapaamani ihmiset pitivät minua avoimena ja ymmärtävänä ihmisenä. Mutta minä tiesin, että minulla oli salaisuus, joka oli se, että en ole tarpeeksi hyvä ihminen. Alkuperäinen häpeäni keräsi koko ajan uutta häpeää. En ollut avoin, mikä oli tarpeeksi aiheuttamaan pelkoa ja eristäytymistä, jotka lisääntyivät aina kun tiesin valehtelevani ja teeskenteleväni. Sitä oli todella paljon. Esiin noussut pelko kesti kaksi viikkoa ja sitten se oli poissa. Se loppui yhtä äkisti kuin alkoikin, enkä koskaan enää sen jälkeen ole pelännyt ihmisiä. Joskus saatan olla surullinen tai murtunut muista syistä, mutta pelko on poissa. En olisi ikinä uskonut, että näin voi käydä, ellen olisi itse kokenut sitä.
Jokainen iloinen viesti ja jokainen iloinen tunne kertoo, että me voimme hyvin. Jokainen tuskallinen viesti kertoo, että me emme voi hyvin. Nyt on aika pysähtyä kuuntelemaan noita viestejä. Me saatamme hävetä itseämme - ja vakuutamme pikaisesti itsellemme, että jonakin päivänä myöhemmin me katsomme tarkemmin. Me saatamme kätkeytyä ylpeyden taakse ja sanoa, "Olen vain tällainen", ei siksi että haluaisimme ymmärtää itseämme, vaan jotta meidän ei tarvitsisi ajatella itseämme. Paetaksemme itsemme kohtaamista me saatamme jopa osallistua kurssille tai koulutukseen, ja ajattelemme sen hoitavan asian. Minä tein niin monta kertaa. Kun yritämme kontrolloida tunteitamme tai paeta niitä, me pakenemme viestejä, jotka yrittävät kertoa meille itsestämme. Näin me olemme tottuneet tekemään. Mutta tämä on hylkäämistä. Hyväksyminen antaa meidän tietää miltä meistä tuntuu. Hyväksyminen johtaa meidät myöntämään, että reaktiomme ja tunteemme eivät ole minkään meidän ulkopuolellamme olevan aikaansaamia - ne nousevat sisältämme. Tavoitteenamme ei ole muuttaa itseämme, vaan hyväksyä itsemme ja ymmärtää itseämme. Me lakkaamme katsomasta itseämme virheellisten odotusten silmin ja alamme katsoa itseämme myötätuntoisin silmin. Alamme kiinnittää huomiotamme sisältämme tulevien viestien todelliseen sisältöön, eikä siihen, mitä niiden pitäisi mielestämme olla. Ellemme tee näin, emme kykene myöskään hyväksymään muita sellaisina kuin he ovat, mutta se ei ole tärkeää juuri nyt. Mikä on tärkeää tällä hetkellä, on se, että ellemme hyväksy itseämme, emme hyväksy itseämme - ja olemme tuomittuja elämään hylkäämisen, häpeän ja epätoivon keskellä. Jatkamme itsemme pakenemista. Emme löydä rauhaa missään.
Älä muutu
Osa hyväksymistä, erityisesti paranemisen alkuvaiheissa, on se, että emme hyväksy itseämme täydellisesti. Hyväksymisemme on vajavaista. Hyväksymme myös vajavaisen hyväksymisemme. Hyväksymme itsemme epätäydellisinä. Kun me hyväksymme itsemme epätäydellisinä ihmisinä, hyväksymme ihmisyytemme täydellisesti. Jos olemme kertoneet itsellemme vain negatiivisia viestejä, sisäinen Lapsemme ei ole tottunut kuulemaan rakkauden ja kunnioituksen sanoja. Se voi alussa tuntua kömpelöltä ja kummalliselta. Sisäinen Lapsemme ei ole tottunut kuulemaan positiivisia ja rakentavia viestejä. Hän ei usko meitä. Hyväksyminen syntyy hitaasti, mutta se ei synny koskaan, jos odotamme täydellisyyttä. Tulee myös aikoja, jolloin emme halua hyväksyä itseämme. Hyväksymme senkin. Me rakastamme sitä ihmistä, joka ei tahtoisi millään hyväksyä itseään.
Hyväksymme pakonomaisen mielemme suurella arvostuksella, koska se on sivutuote siitä, että pidimme itsestämme huolta vääristyneessä ja hajottavassa ympäristössä. Meidän oli paettava pois maailmasta, joka ei rakastanut eikä hyväksynyt meitä. Mielemme on meille suuri lahja. Sisäisen Lapsemme ei annettu purkaa tuskaansa, ja niinpä hän kätki sen sisällemme. Me kannamme sitä edelleen, ja addiktiomme on ollut meidän keinomme elää sen kanssa. Nyt me olemme aikuisia, ja tuskalliset tapahtumat ja ympäristöt ovat poissa, mutta tuskamme ei. Se ei koskaan katoa itsestään. Me voimme kohdata sen tuskan, joka piiskaa addiktioitamme, mutta voimme kohdata sen ainoastaan hyväksymisen ja rakastamisen kautta: Me emme yritä muuttaa mitään. Haluamme vain ymmärtää itseämme ja olla ystävällisiä itsellemme. Vain tämä lähtökohta antaa meille rauhan, josta käsin voimme kuunnella itseämme ja sisäisen Lapsemme tunteita.
Addiktiot eivät aina ole negatiivisia tai häpeällisiä - pinnalta katsottuna. Monia addiktioita pidetään yleisesti "huonoina": alkoholi, seksi, pelaaminen, väkivalta, huumeet, liiallinen syöminen tai laihduttaminen, ja niin edelleen. Mutta myös "hyvät" addiktiot, kuten työ, urheilu, taide, musiikki, lukeminen, jne., tuottavat häpeää silloin kun emme pysty kontrolloimaan niitä tai itseämme. Vaikka emme tunnistaisikaan niihin liittyvää häpeää, ne tukahduttavat tunteemme ja estävät meitä paranemasta. Kovin paljoa rehellisyyttä ei tarvita niiden tunnistamiseksi addiktioiksi (mutta sekin voi olla usein liikaa vaadittu): me emme voi elää ilman niitä, me turhaudumme ja tulemme kireiksi, ellemme pääse hakemaan niistä helpotusta. Me puolustamme aggressiivisesti oikeuttamme osallistua niihin. Jos joku uskaltaa kritisoida niitä, me iskemme raivoissamme takaisin. Haluamme unohtaa tuskamme tekemällä jotakin. Me emme tiedä, kuinka me muutoin selviäisimme sen kanssa. Me emme osaa levätä emmekä uskalla pysähtyä.
Läheisriippuvuus - riippuvuus muista ihmisistä - on kaikkein perimmäinen addiktio, ja usein se on muiden addiktioiden taustalla. Emme osaa elää omana itsenämme, vaan elämme muiden ihmisten kautta. He eivät kuitenkaan ole me, eivätkä he voi elää meidän elämäämme. Tämä yksin synnyttää niin suuren tuskan, että sen kanssa eläminen vaatii muita keinoja, jotta me emme sortuisi sen alle. Emme osaa erottaa omia tunteitamme ja ajatuksiamme muiden ihmisten tunteista ja ajatuksista. Merkittävä osa sisäistä paranemista on oman sisimmän löytyminen niin, että se ei riipu muista ihmisistä. Silloin me löydämme vapauden olla oma itsemme muiden ihmisten toimista ja asenteista riippumatta.
Jos sisältämme nousee automaattinen viesti, joka kertoo että meidän tulisi muuttua, ja sitten me yritämme muuttaa itseämme, me hylkäämme itsemme. Me kerromme itsellemme, että emme hyväksy itseämme sellaisina kuin olemme, ja sitten pakenemme pikaratkaisuun ymmärtämättä itseämme. Ehkä meidän todellakin pitäisi muuttua, mutta vain hyväksyminen voi avata silmämme uusille mahdollisuuksille ja antaa meille vapauden valita muuttua tavalla, joka toimii ja on hyvä meille. Kuitenkin on hyvin todennäköistä, että hyväksymisen jälkeen meidän ei tarvitse muuttua, koska hyväksyminen johtaa meidät käyttäytymisemme todellisiin syihin: avoimen haavan tuskaan ja sisäisen Lapsemme jäädytettyyn kipuun. Haavan paraneminen muuttaa meidän käyttäytymisemme itsestään ja levosta käsin. Tämä vaatii kuitenkin kärsivällisyyttä - jotakin jota meillä ei vielä ole. Kärsivällisyys kasvaa hyväksymisen aikana ja sen jälkeen. Tuskamme on niin suuri, että sen kanssa eläminen vaatii välitöntä helpotusta heti kun se nousee pintaan. Se on OK. Sitä mukaa kun paranemme, me opimme jaksamaan odottaa viivästynyttä hyvää oloa, ja löydämme siitä suuren ilon. Huomaamme että se parantaa meidät.
Todellisuus on meille addikteille hyvin tuskallinen. Emme mitenkään voisi hyväksyä sitä kaikkea kerralla haluamatta tehdä itsemurhaa. Hyväksyminen syvenee hitaasti sitä mukaa kun tuskamme lähtee pois. Ensiksi hyväksymme vain addiktiomme vääristyneen, epärehellisen ja vihamielisen ympäristön tuotteena. Me kunnioitamme sitä. Me sanomme itsellemme, "olen onnellinen että selvisin". Me hyväksymme voimattomuutemme addiktiomme suhteen. Me emme yritä muuttaa käyttäytymistämme. Paranemisen aikana me löydämme oman tuskamme. Kun se pääsee pois, addiktiomme piiskaava voima katoaa ja se kuolee itsestään. Käyttäytymisemme muuttuu sisältä käsin eikä ulkoa käsin. Me paranemme, todella paranemme. Löydämme sisäisen rauhan. Löydämme rauhan, joka ei ole tahdonvoimamme aikaansaamaa eikä riipu siitä. Löydämme rauhan, joka vain on sisällämme suuressa levossa, ja joka antaa tahdollemme levollista voimaa.
Me saatamme olla kovia ja säälimättömiä itseämme kohtaan, sillä me tyydymme vain täydellisyyteen. Me emme uskalla epäonnistua, koska se tuottaa lisää tuskaa, ja sitä meillä on jo tarpeeksi. Meidän ei sallittu epäonnistua. Meille sanottiin, että jos tekomme epäonnistuvat, me olemme itse epäonnistuneita. Emme oppineet rakastamaan itseämme, koska meille ei kerrottu, että olemme rakastettavia ja tarpeeksi hyviä silloinkin kun epäonnistumme. Emme saaneet rakkautta ja hyväksyntää ilman ehtoja, vaan hylkäämistä ja syyttelyä - ja nyt me edelleen hylkäämme itsemme ja syytämme itseämme. Paraneminen alkaa, kun me ensimmäisen kerran ajattelemme, että ehkä, vain ehkä, minä olen rakastettava, juuri tässä, juuri nyt, omana itsenäni, kaikkine tuskineni, ja silloinkin kun epäonnistun.
Me aloitamme sanomalla itsellemme, "Olen tarpeeksi hyvä. Rakastan itseäni sillä pienellä rakkauden pisaralla, joka minulla on. Kunnioitan itseäni. Kunnioitan addiktiotani, joka todistaa että sisäinen Lapseni ei ole kuollut. Hän on vahvasti elossa, itse asiassa niin vahvasti, että en pysty kontrolloimaan häntä. Haluan kuunnella häntä ja vapauttaa hänet vankilastaan. Rakastan häntä. Hän on turvassa sisälläni jo nyt."
Addiktiomme on meidän onnemme ja surkeutemme. Siitä me löydämme helpotuksen ja jännityksen. Siinä on paljon tuskaa. Se kerää uutta tuskaa. Se on tärkeä osa elämäämme. Kuka antaisi vapaaehtoisesti pois suuren osan elämästään, erityisesti jos sen tilalle tulisi vain tyhjyyttä - tai kurjia tunteita? Meidän täytyy löytää suurempi ilo kuin se, minkä nyt tiedämme. Me löydämme sen, eikä se ole kaukana. Lopulta me löydämme ilon, joka vain on meidän sisällämme.
Hyväksy. Älä yritä muuttaa itseäsi. Lepää. Rentoudu. Olet jo yrittänyt tarpeeksi. Jos ajattelet, että addiktiosi ei haavoita vakavasti sinua itseäsi eikä ketään muutakaan seuraavan vuoden aikana, hyväksy se. Muussa tapauksessa hae apua välittömästi. Hyväksy elämäsi. Rakkaus ei ole päämäärä, johon pyrimme tekojemme seurauksena; se on ne keinot, jotka saavat aikaan sen oman ilmestymisensä. Viha ei voi saada aikaan rakkautta. Väkivalta ja häpeä eivät synnytä rakkautta. Torjunta ei synnytä rakkautta. Hyväksyminen synnyttää. Myötätunto ja armahtaminen synnyttävät. Lopputulos on aina käytettyjen keinojen seurausta. Enemmän kuin mitään muuta, me tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Me hyväksymme. Me rakastamme. Saatamme nyt vihata ja halveksia itseämme, mutta löydämme tien rakkauteen ja hyväksymiseen. Huomaamme, että kaikki mikä meissä on, ansaitsee tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ymmärrämme, että pakonomainen käyttäytyminen on sisäisen Lapsemme keino käsitellä tuskaansa. Se annettiin meille, kun meillä ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä. Ei ollut mitään mahdollisuutta. Me emme halveksi itseämme. Me arvostamme itseämme. Me kannamme tuskaa, jota emme ole vielä osanneet panna pois, eikä tuo tuska edes kuulu meille. Se kuuluu niille, jotka antoivat sen meille. Me olemme hyviä ja hyvän huolenpidon arvoisia. Me olemme oman huolenpitomme arvoisia, ja oma huolenpitomme parantaa meidät.
Ongelma vai ongelmia?
Me olemme kasvaneet ympäristössä, jossa mikään ei ollut normaalia. Me teimme jotakin ja saimme siitä erilaista ja vaihtelevaa palautetta sen mukaan, mitä vanhempamme tai muut ihmiset kulloinkin tunsivat. Ainoa, mikä oli normaalia, oli ennustamattomuus. Aikuisinakin me vielä arvailemme asioita ja etsimme normaaliutta. Me haluaisimme kestävän perustan, jolla voisimme levätä, ja josta tietäisimme, että se kestää elämämme loppuun saakka. Sellaista meillä ei ollut, ja siksi me voimme helposti tuoda elämäämme sen kotimme epänormaaliuden, jossa me kasvoimme. Me voimme alitajuisesti heijastaa maailmaan vääristyneitä äiti-, isä-, veli- ja siskosuhteita. Me tuomme ihmissuhteisiimme niitä käyttäytymismalleja, joiden keskellä me kasvoimme, jotka haavoittivat meitä, ja joilla me haavoitimme itseämme. Vaikka ne ovat tuskallisia, ne tuntuvat tutuilta, ja me tiedämme, kuinka niiden keskellä eletään.
Jokainen ihmissuhde on meille opetus ja kasvumahdollisuus normaaliuteen - omaan normaaliuteemme, joka voi olla erilainen kuin muiden normaalius, mutta itsellemme oikea. Joskus oman elämämme hyväksyminen voi olla vaikeaa. Me turvaudumme vanhaa tuttuun "jos vain" ajatteluun. Jos vain voisin tehdä näin... Jos hän vain sanoisi niin... Jos vain voisin vakuuttaa häntä... Jos vain tietäisin... Jossittelu on merkkiä siitä, että emme tahtoisi hyväksyä itseämme. Me saatamme kuvitella, että emme tahtoisi hyväksyä toista henkilöä, mutta meidän on vain vaikea hyväksyä omia tuntemuksiamme ja reaktioitamme. Meitä hermostuttaa mennä jonnekin, olla jossakin tai kohdata jotakin. Tällaisissa tilanteissa me joudumme myöntämään, että emme olleetkaan sitä, mitä kuvittelimme olevamme. Me halusimme olla jotakin muuta, me halusimme olla "jos". "Jos" ei ole hyväksymistä. Se on ehdollistettua rakkautta, juuri sitä, jonka keskellä me olemme kasvaneet. Se joutaa pois, ja kun se on mennyt, sen alta löytyy hyväksytty ja rakastettu ihminen, joka on levossa, todellinen ja pysyvä.
Me voimme kuvitella, että meillä on paljon erilaisia ongelmia, ja että elämässämme ilmenee aina uusia ja monenlaisia ongelmia. Mutta me kohtaamme vain niitä ongelmia, joita me kannamme mukanamme koko ajan. Kun me emme ole selvillä ongelmistamme, ne näyttävät putkahtelevan esiin hallitsemattomasti ja ilman syytä. Me emme huomaa, että nuo erilaiset ongelmat ovat saman ongelman erilaisia ilmenemismuotoja. Me emme törmää ainoaankaan ongelmaan, jota meillä ei alunperin ollut, mutta koska me emme tunne omaa ongelmaamme, me emme osaa odottaa sen erilaisia ilmenemismuotoja. Siksi on hyvä nähdä ne ongelmat, jotka kulkevat aina mukanamme. Elämämme ongelmat ovat ongelmia vain siksi, että me emme näe sitä ongelmaa, jonka eri ilmenemismuotoja ne ovat.
Me emme voi hyväksyä itseämme ennen kuin hyväksymme ne ongelmat, joita meillä on. Silti ne eivät ole meidän todellinen ongelmamme. Vasta kun me olemme kärsivällisiä, ja odotamme kunnes elämämme ongelmissa näyttää olevan jotakin järkeä, me voimme alkaa nähdä todellista ongelmaa. Silloin me huomaamme, että elämämme ongelmien tarkoitus on saada meidät näkemään sisällämme oleva ongelma. Kun me näemme sen ja otamme sen vastaan, elämämme kaaos lakkaa. Jokainen asia elämässämme voi olla rakkauden palveluksessa. Silloin me olemme onnellisia niistä. Hyväksymisen kautta kaikki minun elämäni tuskaisimmatkin hetket ja asiat ovat tulleet rakkauden käyttöön. Ne ovat osa minun ihmisyyttäni, ja muut voivat niiden kautta nähdä omaa ihmisyyttään. Minun on hyvä olla. Olen itselleni normaali.
Jos me emme hyväksy sitä ongelmaa, minkä me näemme, me aiheutamme itsellemme lisää ongelmia etsimällä jotakin muuta. Mutta ei ole tarpeen etsiä mitään muuta. Juuri tuo ongelma kertoo meille kaiken, mitä meidän tarvitsee sillä hetkellä nähdä. Kun hyväksymme sen, me voimme arvostaa sitä, että olemme sillä hetkellä juuri siinä kohdassa. Wendell Berry sanoi "Kun emme enää tiedä mitä tehdä, todellinen työmme on alkanut, ja kun emme enää tiedä minne mennä, todellinen matkamme on alkanut". Meidän ei tarvitse tietää. Meidän tarvitsee vain ottaa vastaan se tilanne, missä me olemme. Todellinen matkamme alkaa, kun uskallamme olla tietämättä.
Hyväksyminen voi joskus tuntua hienolta. Se voi tehdä olomme kevyemmäksi hengittää. Se antaa meille luvan olla sitä, mitä me olemme. Me saamme pysähtyä, levätä, olla ja epäröidä. Me saamme lakata juoksemasta ja yrittämästä. Me saamme olla oma itsemme. Meidän ei tarvitse enää väsyttää itseämme. Tämä on hyväksymisen helppo puoli.
Paranemisen aikana me kohtaamme joskus asioita, joita emme tahtoisi hyväksyä millään. Me tahtoisimme torjua, piilottaa, juosta karkuun ja katsoa muualle. Me emme millään haluaisi ottaa vastaan sitä, mikä näyttää olevan suoraan edessämme. Me taistelemme, potkimme vastaan, käymme kauppaa ja kieltäydymme ajattelemasta. Me huomaamme, että hyväksymisen vaikeus ei ole helpoissa asioissa. Se on niissä, joita emme haluaisi millään ottaa vastaan. Hyväksyminen ei aina tarkoita sitä, että meihin ei sattuisi. Silloin meidän ei tarvitsisi hyväksyä eikä taistella hyväksymisen kanssa. Silloin me osaisimme jo hyväksyä automaattisesti. Hyväksymisen ongelma ei ole koskaan niissä asioissa, jotka me osaamme jo ottaa vastaan, vaan niissä asioissa, joita emme tahtoisi millään ottaa vastaan.
Sen tähden suuri hyväksyminen ei tapahdu arjen keskellä. Se ei tapahdu niissä tilanteissa, jotka ovat meille liian vaikeita. Se tapahtuu hiljaisuudessa jälkikäteen. Me tuomme tuskallisen asian omaan tietoisuuteemme, ja se tekee meidän tietoisuutemme ensin levottomaksi. En tahtoisi, että asiat ovat näin. En tahtoisi kokea näin. Mutta en mahda sille mitään. Ne ovat nyt näin. Minä koen nyt näin. Minä taistelen sitä vastaan, enkä haluaisi tätä ollenkaan. Pikku hiljaa minä kuitenkin annan todellisuudelle luvan olla sitä mitä se on, ja alan ottaa sitä vastaan. Joskus vastaan ottaminen voi kestää kauan. Mutta jos hyväksyn, pääsen lopulta takaisin lepoon.
Jos taas en hyväksy todellisuutta, minun leponi ei palaa. Sen sijaan minä alan jatkuvasti miettiä, kuinka voisin muuttaa asiat tai itseni. Minun mieleni ei palaa siihen, miten minä voin juuri nyt ja miten asiat ovat juuri nyt. Minun mieleni ei palaa nykyhetkeen, vaan on pahoittelemassa menneisyyttä tai suunnittelemassa tulevaisuutta. Minun leponi ei palaa. Minä alan katsella muualle ja keksiä uusia ongelmia, joita voisin sitten ratkoa. Minä alan väsyttää itseäni.
Hyväksymisen ensimmäinen askel on luvan antaminen sille, että maailma on niin kuin se on, minä koen niin kuin koen, ja olen niin kuin olen. Tämä ei oikeastaan ole vielä edes hyväksymistä, vaan todellisuuden myöntämistä. Varsinainen hyväksymisen askel on se, että minä hyväksyn sen, minkälaisia tunteita tämä kaikki herättää minussa. On hyvin surullista, jos minun kokemukseni todellisuudesta on vihaa, pelkoa tai kauhua. On hyvin surullista, jos minun kokemukseni todellisuudesta on surua, ärtymystä tai levottomuutta, sillä minä itse olen osa tätä samaa todellisuutta. Hyväksyminen on sitä, että otan vastaan omat reaktioni, sillä ne ovat sitä, mikä minä olen. Joskus omat reaktioni vain taistelevat hyväksymistä vastaan. Me hyväksymme ne silloinkin. Meidän ei tarvitse hyväksyä sitä, minkä keskellä me olemme, mutta meidän tarvitsee hyväksyä se, mitä on olla sen keskellä. Silloin me käännämme katseemme itseemme ja otamme itsemme vastaan.
Hyväksyminen voi kuulostaa passiiviselta, mutta se ei ole sitä. Luovuttaminen on passiivista. Mutta luovuttaminen ei ole hyväksymistä. Jos me olemme luovuttaneet, me olemme väsyneet yrittämään. Me emme halua ottaa vastaan sitä mikä on, ja toivomme että se olisi toisin, mutta olemme väsyneet toivomaan, että asiat olisivat toisin. Me olemme mielestämme jonkin meitä suuremman voiman uhreja ja toivomme että tuo voima ei olisi niin kuin se on, mutta emme jaksa enää taistella sitä vastaan. Me joudumme passiivisuuteen toivomme menettäneinä.
Hyväksyminen puolestaan on aktiivista: se vaatii kaikki meidän ponnistelumme, ehdottoman halukkuutemme, suurimman viisautemme ja kaiken myötätunnon, jonka me voimme antaa. Hyväksymisessä ei ole kyse siitä, pidänkö jostakin vai en, vaan se on tämän yläpuolella. Jos en pidä jostakin, se on silti olemassa, ja minun on käytettävä kaikki voimani, jotta voisin myöntää tämän. Hyväksyminen on aktiivista vastaan tulemista ja itsemme rakastamista ilman ehtoja. Se on jotakin, jolle ei ole vastakohtaa. Hyväksyminen käärii sisäänsä kaiken ja yrittää olla vihaamatta mitään. Se sisältää myös sen, että me joskus vihaamme, eikä tee siitä numeroa. Kun hyväksymme sanan todellisessa merkityksessä, me emme ole enää pelkästään hyväksynnän antajia - me olemme hyväksyntä itse. Kun me ponnistelemme, jotta emme olisi itseämme vastaan missään asiassa, hyväksyminen on jo ruumiillistunut meihin, ja alamme rakastaa itseämme juuri siinä missä me olemme. Silloin me emme ole luovuttaneet emmekä koskaan enää halua luovuttaa, sillä hyväksyminen avaa meille laajemman näkökulman. Se motivoi meitä. Tämä on paranemisen paradoksi. Me alamme muuttua aivan itsestään silloin, kun emme enää halua muuttaa mitään itsessämme. Rakkaus parantaa. Se on lepoa, mutta silti se voi vaatia enemmän ponnisteluja kuin itsemme muuttamisen yrittäminen. Me olemme tottuneet olemaan itsellemme pahoja, ja nyt me opettelemme jotakin aivan muuta. Me emme enää kuvittele, että jokin muuttuisi paremmaksi siksi, että me hylkäämme sen ja vihaamme sitä. Se muuttuu paremmaksi vasta kun me alamme rakastaa sitä ja olemme yhtä sen kanssa. Lähtisikö suru sillä, että me vihaamme sitä? Se lähtee vain silloin, kun me hyväksymme sen, myönnämme sen olemassaolon, tunnemme sen, olemme yhtä sen kanssa, ja teemme mitä se kehottaa meitä tekemään.
Herkät kohtamme
Herkät kohtamme ovat niitä, joilla me aistimme rakkauden, uskollisuuden, uhrautumisen, sankaruuden ja aidon ihmisyyden. Se voi tapahtua katsoessamme elokuvaa, jossa joku tuo esiin totuuden oman työpaikkansa menettämisen hinnalla. Se voi olla kohtaus, jossa ihminen elämänsä ensimmäisen kerran tulee ymmärretyksi ja rakastetuksi. Se voi olla kohtaus, jossa armo käy oikeudesta. Jokin musiikkikappale voi saada meidät unelman tai muiston valtaan. Herkät kohtamme ovat niitä, jotka näkevät todellisuuden kauneuden ja kaikkien ihmisten kauneuden, arvokkuuden ja rakastettavuuden. Herkkien kohtiemme avulla me voimme antaa muiden olla turvassa meidän lähellämme. Ne ovat usein niin herkkiä, että me kirjaimellisesti tiedämme, miltä toisesta ihmisestä tuntuu ja mitä hän kaipaa. Niiden ansioista me voimme rakastaa hellyydellä, ilman painostusta ja omien asioidemme ajamista.
Mutta herkät kohtamme ovat myös niitä, jotka särkyivät ensimmäisenä. Jotkut niistä ovat voineet olla rikki niin kauan kuin muistamme. Niihin sattuu. Ne ovat kipeitä, ja herkkyytensä takia ne kokevat rikkinäisyytensä kivun joskus kovana. Joskus me suojelemme niitä korkeilla seinillä. Niin on hyvä tehdä. Välillä me voimme varjella itseämme hajoamasta eristämällä herkän kohtamme. Mutta meidän ei tulisi eristää niitä itseltämme. Meidän ei tulisi hyljätä niitä, vaan ottaa ne vastaan omana ihmisyytenämme ja inhimillisyytenämme. Herkkyys on hieno asia.
Herkät kohtamme ovat aarteitamme, ja juuri ne voivat tehdä elämämme syvästi elämisen arvoiseksi. Niiden ansioista me näemme elämän tavalla, jolla kukaan muu ei sitä näe. Jos kiellämme ne, kiellämme kaikkein syvimmän yhteytemme maailmaan, ihmisiin ja Korkeampaan Voimaamme. On totta, että meitä on satutettu. Olemme myös itse satuttaneet itseämme. Olemme vieneet itsemme olosuhteisiin, joissa meihin on sattunut. Vaikka herkät kohtamme ovat kertoneet meille, että tähän ei ole hyvä tulla, me olemme uudelleen ja uudelleen tulleet siihen. Me emme ole aina osanneet kunnioittaa herkkiä kohtiamme. Lapsuudessa meillä ei ollut edes vaihtoehtoa. Vanhempammekaan eivät ehkä kunnioittaneet herkkiä kohtiamme.
Nyt ne saavat olla. Jos niiden on tarpeen vielä olla hetken muurien takana, anna niiden olla siellä turvassa. Mutta ole itse niitä lähellä. Niistä löydät rikkauden - oman rikkautesi ja elämän rikkauden. Ne tekevät sinusta sinun näköisesi ihmisen. Ja kun kuuntelet niitä, opit tuntemaan, minkä näköinen ihminen olet. Jos olemme eristäneet niitä ja niiden kipua itseltämme pitkään, olemme ehkä unohtaneet, millaisia ne olivat ennen kuin ne menivät rikki. Ne olivat aarteitamme. Ne ovat edelleen. Ota ne vastaan oman elämäsi rikkauden tähden. Joskus niiden vastaanottaminen voi kestää vuosia, mutta ne ovat elämän kauneimpia vuosia. Niiden aikana me tulemme siksi herkäksi ja avoimeksi ihmiseksi, joka me kerran olimme.
Meillä ei ole kiire
Tuttavani teetti mökilleen takan. Hän oli sopinut muurarin kanssa könttisumman. Muurari teki töitä huolella ja keskittyneesti, tehden kaiken niin hyvin kuin taisi. Hänen kätensä hyväilivät jokaista tiiltä, jonka hän asetti paikalleen. Hän teki työnsä rakkaudella. Mutta työ edistyi hitaammin kuin kaverini oli suunnitellut. Hän sanoi muurarille "Ei sen tarvitse olla niin viimeisen päälle. Minulle riittää vähempikin". Muurari vastasi "Kun vieraasi katsovat sitä, he eivät kysy, kuinka kauan sitä tehtiin, vaan kuka sen teki".
Kun me muutumme, paranemme, ja kohtaamme ihmisiä, he eivät kysy "kuinka kauan se kesti?" He katsovat lopputulosta. He katsovat sitä, mitä me olemme muuranneet. Joskus he voivat ihmetellä, miksi me muuraamme niin hitaasti. Mutta tärkeää on vain se, miten me muuraamme. Me emme saata vielä olla valmiita, mutta tuon muurarin lailla me voimme rakastaa jokaista tiiltä, jonka asetamme paikalleen. Se energia, jolla me teemme työmme, tulee osaksi lopputulosta. Jos me muuraamme rakkaudella, lopputulos on aivan erilainen, kuin jos muuraisimme ärtymyksellä, vihalla tai levottomuudella.
Meidän muuraustyömme voi olla avoin monesta kohtaa. On monta paikkaa, johon voisimme laittaa uuden tiilen. Sillä, mitä kohtaa me muuraamme, ei ole niin suurta väliä kuin sillä, miten me sen muuraamme. Silti me voimme muurata vain yhtä tiiltä kerrallaan. Elämä kiinnittää huomiomme johonkin. Jotakin nousee sisältämme. Jotakin tapahtuu tai ei tapahdu. Käsiimme tulee aivan uusi tiili, tai sellainen jota olemme jo aiemmin yrittäneet sovittaa paikalleen. Joskus me voimme joutua pyörittelemään samaa tiiltä monta kertaa, ennen kuin sille löytyy sopiva paikka. Toisinaan jokin tiili loksahtaa heti paikalleen. Jos me emme osaa laittaa käsissämme olevaa tiiltä johonkin kohtaan, vika ei ole tiilessä eikä meissä. Sen aika ei ole vielä tullut. Me voimme antaa sen odottaa. Kun sen paikka vihdoin löytyy, se menee siihen aivan itsestään. Se sopii silloin paikalleen täydellisesti. Kun me muuraamme rakkaudella, me rakastamme lopputulosta jo ennen kuin se on valmis. Meidän ei tarvitse odottaa rakkautta, sillä rakkaus alkaa heti, kun me alamme katsella elämämme tiiliä, kun otamme ne yksi kerrallaan käteemme ja silitämme niitä hellästi. Ne ovat meidän elämämme rakennusaineita, ja ne ovat korvaamattoman kauniita osia. Ne ovat itsemme osia, jotka eivät ansaitse yhtään vihaa. Ne ansaitsevat rakkautta ja lämpöä.
...olen kivulias ja herkkä...löysin eilen...jutun vihasta ja sisäisestä syyttäjästä...minä huomaan että minun sisälläni on nyt syyttäjä joka koko ajan mitätöi minua vertailee ja arvostelee...heikkoja kipeitä kohtiani...vertailen itseäni ihmisiin jotka ainakin ulos päin näyttää hyvinvoivilta ja vahvoilta...en kyllä halua edes kipeää puolta yrittää painaa alas...sen on nyt annettava elää...se on niin yksinäinen, turvaton ja pelkää tarttua asioihin...sielu menisi kippuraan...vatsa kivuistakin olen miettinyt onko minulla syöpä ja kohta kuolen...se ajatus ei tällä hetkellä ainakaan pelota...minä olen tässä samalla kantanut petivaatteita ulos ja meinaan vähän siivoilla...on vaikea tarttua toimeen...koska kipu vetäisi vaan pitkälleen vällyn alle laittamaan silmät kiinni olla hiljaa kivun kanssa...mutta nyt on toimittava...minä en taas ymmärrä mistään mitään...olen vihainen tästä kivun määrästä mitä osakseni sain...siksi tartun sinun teksteihin...tuntuu hyvältä tietää että tiedät mitä koen...on joku joka ymmärtää ja tietää on itse kokenut...mitä on kun sisällä repii ja raastaa niin että on polvilleen mennä...minun on tänään myöhemmin palattava siihen...nyt on tartuttava arjen töihin...vaikka koskee...