Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
3. Kuunteleminen
Me alamme kuunnella itseämme hyväksymällä sisältämme nousevat viestit hyvinä ja todellisina. Jokainen viesti kertoo jotakin meistä itsestämme. Sitä mukaa kuin me paranemme, tulemme enemmän tietoisiksi itsestämme, ja mitä paremmin me olemme selvillä itsestämme, sitä enemmän me voimme parantua. Se on positiivinen kierre, ja me alamme astua siihen. Emme yritä muuttaa yhtään ainutta viestiä emmekä itseämme. Sen yrittäminen olisi oman todellisuutemme kieltämistä. Opimme tuntemaan itsemme entistä paremmin ja opimme näkemään itsemme uudella tavalla - tavalla joka perustuu totuuteen, rakkauteen ja hyväksymiseen. Itsemme kuuntelemisen tarkoituksena on tulla selville siitä mitä meissä tapahtuu, ja siitä että nuo tapahtumat ovat meille ainoita oikeita. Niiden kuuluu tapahtua meille sen tähden, mitä me olemme. Kun me kuuntelemme itseämme, me opimme, miksi ne ovat meille oikeita. Silloin me huomaamme, että muunlaiset tapahtumat olisivat olleet meille vääriä. Kaikki sisäiset viestimme ovat meille oikeita, sillä ne kertovat totuuden meistä itsestämme. Ne ovat aina kertoneet. Vika ei ole koskaan ollut niissä, vaan siinä, että emme ole halunneet kuunnella niitä.
Sisällämme virtaa koko ajan suuri joukko viestejä. Mitä enemmän me paranemme, sitä selvemmiksi ne muuttuvat. Aluksi saatamme olla niistä ymmällämme. Ehkä emme tiedä miten kuunnella niitä. Ehkä emme tiedä mitä kuunnella. Emme saata kuulla mitään. Saatamme kuulla liian paljon. Emme saa yhteyttä itseemme, tai sitten me pelästymme sitä mitä me näemme. Mutta me opimme. Viestit voidaan luokitella monin tavoin. Käytän kahta perustetta: lähde ja aika.
Viestien lähteitä
Eläessämme keskellä arkipäivää monenlaisia viestejä virtaa sisällämme:
- Havaintomme : Näen ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen huulensa ovat tiukat ja hänen äänensä on kova. Olen nälkäinen.
- Tulkintamme : Ilme hänen kasvoillaan vaikuttaa vihaiselta. Hänen äänensä kuulostaa vihaiselta.
- Muistomme : Kun hän viimeksi oli vihainen, hän löi minua. Monet muistot perustuvat jo tulkintaan vihasta.
- Mielikuvituksemme : Hän saattaa lyödä minua taas.
- Odotuksemme : Toivoisin hänen ymmärtävän ja lohduttavan minua.
- Tunteemme : Minä pelkään. Tunnen pelkoa ja epätoivoa.
- Päätelmämme : Hän haluaa tämän menevän suunnitelmiensa mukaan.
- Arvomme : Ihmisten tulisi kunnioittaa toisiaan ja ratkaista tällaiset ongelmat keskustelemalla.
- Uskomuksemme : Elämällä ei ole tarkoitusta. Elämällä on tarkoitus. Ei ole Jumalaa. Jumala on hyvä. Jumala on paha.
- Päämäärämme tai tavoitteemme : Haluaisin syödä ja levätä enkä toimia hänen tahtonsa mukaan.
- Suunnitelmamme : Voisin yrittää käyttää voimaa. Voisin hankkia sääliä. Voisin yrittää halveksia häntä.
- Toimintamme : Suostun hänen suunnitelmaansa. Syön ja menen nukkumaan. Neuvottelen. Vetäydyn. Huudan. Lyön.
- Tunteemme toimintamme seurauksena : Olen masentunut. Koen olevani vahva.
Viestit ovat hienosyisesti kietoutuneet toisiinsa. Muistomme saavat aikaan tunteita, ja tunteemme nostavat esiin muistoja. Mielikuvituksemme ja odotuksemme herättävät tunteita, tunteemme ruokkivat mielikuvitustamme ja odotuksiamme, ja niin edelleen.
Kaikkien viestien tunnistaminen vaatii melkoisesti avointa tietoisuutta. Jos sisällämme on kätkettyä tuskaa, emme tavallisesti tunnista niitä, sillä tajuntamme on silloin sumentunut. Kun tajuntamme on sumea, siirrymme havainnosta toimintaan usein yhdellä automaattisella askeleella hoksaamatta, mitä itse asiassa tapahtuu. Tämä askel voi olla niin automaattinen ja ennustettavissa oleva, että sitä voidaan toiminnan ja vapaan valinnan sijasta kutsua reaktioksi. Kun kaikki on tehty ja sanottu, me saatamme tuntea itsemme kurjaksi sen takia mitä teimme, ymmärtämättä mitä tapahtui. Me ajattelemme, että meissä on perustavaa laatua olevaa vikaa, ja keräämme lisää häpeää. Myöhemmin, miettiessämme tekojamme, me saatamme ymmärtää mitä tapahtui - ainakin pinnallisesti. Tavallisesti se johtaa vain itsesääliin ja epäonnistumisen kokemuksiin. Pyrimme myös unohtamaan tuskallisen puolemme, jotta elämämme olisi edes hieman helpompaa, mikä johtaa itsemme kieltämisen lisääntymiseen. Näin alkuperäinen tuskamme hautautuu yhä syvemmälle, ja voimme vapautua siitä vain kivuliaasti menemällä kaikkien kieltämisen kerrosten läpi syvälle sisimpäämme.
Kosmisessa tietoisuudessa, joka on tietoisuuden syvin muoto, me olemme selvillä kaikista edellä esitetyistä viesteistä. Tämä tietoisuus on hyvin nautinnollinen ja erittäin rauhallinen kokemus. Tunnistamme tunteemme ja sen mistä ne ovat lähtöisin. Voimme valita niistä minkä tahansa - tai jonkin aivan muun. Pystymme erottamaan tulkintamme havainnoistamme. Sisäinen maailmamme on äärettömän rikas, eloisa ja vapaa. Löydämme suuren riemun pelkästä olemassaolostamme. Tuntuu siltä kuin kokonaan olisimme oman ohjauksemme alaisia - kuitenkaan ohjaamatta mitään. Ei ole tarvetta ohjata, koska jokainen osa itseämme on liitetty yhdeksi rauhalliseksi ja harmoniseksi kokonaisuudeksi. Kosmisessa tietoisuudessa on nautinnollinen vapaus valita: toiminta ei ole reaktiota, vaan vapaan tahdon tulosta. Siinä on myös lähes mystinen kuuluminen maailmaan, universumiin ja kaikkeen mitä teemme. Itse asiassa me olemme kaikkea, mitä teemme. En koskaan osannut kuvitella, että tällainen oleminen olisi mahdollista. Kuitenkin elän siinä ja näen monien ihmisten ympärilläni löytävän sen. Me löydämme sen. Me löydämme valtavan olemassa olemisen rikkauden, ja me löydämme sen sisältämme. Meistä tulee osa jatkuvasti virtaavaa ja muuttuvaa todellisuutta.
Todellisuuden vääristyminen tuskan tai addiktion takia liittyy usein vain osaan elämää. Me saatamme toimia hyvin ja avoimesti joissakin asioissa, kun taas automaattiset reaktiot liittyvät toisiin asioihin tai tilanteisiin. Tajuntamme on kaikkein hämärtynein niihin asioihin ja tilanteisiin liittyen, joissa meitä haavoitettiin eniten. Automaattisia reaktioita tapahtuu usein myös silloin, kun pelkäämme että addiktiomme, puutteellisuuden tunteemme, arvottomuutemme, häpeämme tai pelkomme saattavat paljastua. Haavaamme särkee niin paljon, että me teemme mitä tahansa ettei meitä enää haavoitettaisi - ja teemme sen nopeasti ja huomaamatta.
Vanha sanonta sanoo, "Uskalla olla tosi". Minä sanon että olemme aina olleet tosia itsellemme - ja aina olemme. Me emme voi olla mitään muuta kuin mitä me olemme. Kun valehtelemme, teemme sen tarkoituksella, sillä emme uskalla olla avoimia. Me olemme tosia itsellemme. Kun paranemme, me emme keskity valehtelemisen tekoon, vaan me tulemme tietoisiksi niistä syistä jotka johtivat meidät valehtelemaan. Tulemme tietoisiksi sisäisistä viesteistämme ja huomaamme, että jossakin sisällämme syttyi punainen valo. Emme kokeneet turvalliseksi kertoa totuutta. Opimme huomaamaan varoitusvalot ja niiden sisältämät viestit. Kun paranemme, emme tule enemmän tai vähemmän tosiksi itsellemme. Tulemme tietoisiksi itsestämme ja siitä, mille me itse asiassa olemme tosia. Tulemme tietoisiksi omista haavoistamme ja loukkaantumisistamme. Tulemme myös tietoisiksi halustamme olla hyvä ja rakastaa. Tulemme tuntemaan sen emotionaalisen eristymisen ja piilottelun, joka meihin on tungettu. Tulemme tietoisiksi tuskastamme ja ymmärrämme, että olemme aina olleet tosia tuskallemme. Kun paranemme, sisimpämme muuttuu syvimpiä tasojaan myöten, mutta koko ajan me olemme yhtä tosia itsellemme kuin aina olemme olleet. Me emme opi uutta käyttäytymistä, joka olisi "totisempaa" - me muutumme ja paranemme syvällä sielussamme. Tie siihen kulkee itsemme tuntemisen kautta, hyväksyen kaiken, mitä näemme. Jos yritämme muuttaa itseämme tai yhtään noista viesteistä joita kuulemme, ilman että ne saisivat kertoa meille jotakin todellista itsestämme, emme ymmärrä itseämme. Silloin me vain pakenisimme itseämme. Vähitellen me opimme pysähtymään, lakkaamme pakenemasta tunteitamme, ja annamme itsemme rentoutua ja levätä. Opimme kuuntelemaan itseämme ja teemme sen levosta käsin. Me löydämme rauhan.
Emme ehkä vielä tunne haavaamme tai haavojamme. Ne ovat piilossa syvällä sisällämme, mutta ne eivät ole ääneti. Joskus ne puhuvat hiljaa kuiskaten, ja toisinaan ne karjuvat meille. Voimme kuulla ne kun alamme kuunnella. Ne eivät lakkaa puhumasta meille ennen kuin pysähdymme kuuntelemaan. Me kuulemme ne. Me opimme tuntemaan ne. Ne puhuvat tuskasta, häpeästä ja pelosta. Sitä me kuulemme. Emme kuule hauskoja juttuja tai jännittäviä tarinoita. Kuulemme surun sanoja. Kuulemme kertomuksia tuskasta - meidän tuskastamme. Siitä tulee jännittävä matka. Kuulemme tarinoita, joita kukaan ei ole vielä kertonut. Kohtaamme tuskaa, mutta ei enempää kuin on tarpeen. Me löydämme vain sen tuskan, joka jo on meissä. Ei yhtään enempää. Emme kohtaa yhtään ylimääräistä tuskaa. Mutta sekin saattaa olla enemmän kuin luulemme.
Tämänhetkinen tietoisuutemme itsestämme on kuuntelemisemme lähtökohta. Jos emme löydä omia tunteitamme, alamme kuunnella tekojamme. Jos tiedämme tunteemme, alamme kuunnella niitä, ja niin edelleen. Saatamme myös olla selvillä tunteistamme joihinkin asioihin liittyen, muistoistamme joihinkin asioihin liittyen, ja olla täysin ilman tunteita ja muistoja toisiin asioihin liittyen. Alamme kuunnella sitä minkä kuulemme. Ensin me emme saata kuulla mitään. Se on OK. Me opimme.
Viestien ajoitus
Ruumiimme elää aina nykyhetkessä. Mielemme ei. Mielemme on usein joko menneisyydessä, pahoittelemassa virheitämme tai kokemassa onnen hetkiä uudelleen, tai tulevaisuudessa, aavistelemassa pelon, ilon tai helpotuksen hetkiä. Kuitenkin me koemme tunteet nykyhetkessä, ja suurimman osan ajasta ne kertovat, että me emme voi hyvin. Tunteemme tietävät miten me voimme. Sitä varten ne ovat olemassa. Ne kertovat meidän persoonallisesta suhteestamme maailmaan. Ne ovat meitä itseämme varten. Ne tietävät, miten me koemme itsemme ja elämämme. On lyhyitä hetkiä, jolloin me voimme elää täysin nykyhetkessä - useimmiten hieman helpotuksen hetken jälkeen. Saattaa myös olla aikoja, jolloin me koemme itsemme niin hyväksytyksi ja rakastetuksi, että itsekin hyväksymme itsemme ja rakastamme itseämme. Mutta heti kun rakkaus antaa pienimmänkin merkin siitä että se voisi kadota, me palaamme takaisin "normaaliin" tilaamme. Me elämme ulkoisen rakkauden varassa, koska emme osaa itse rakastaa itseämme. Mutta kun alamme katsoa sisällemme, me opimme, ja löydämme oman rakastettavan itsemme. Me ihastumme itseemme ja nautimme näkemästämme.
Viestien ajoitus voi olla jokin seuraavista:
- Menneisyys
- Nykyhetki
- Tulevaisuus
Usein lähes merkityksetön tapahtuma nykyhetkessä voi laukaista meissä vahvoja tunteita. Kun joku katsoo meitä tietyllä tavalla, jokin sisällämme nostaa varoituslipun: hän halveksii sinua. Se voi olla totta. Se voi olla valhetta. Mutta usein me otamme tulkintamme vastaan sellaisenaan kyseenalaistamatta sitä tai edes huomaamatta, että teimme tulkinnan. Ajatuksemme ja tunteemme keskittyvät toiseen ihmiseen. Hänestä tulee ajatustemme keskipiste: mitä hän ajattelee; mitä hän tietää; miksi hän ei pidä minusta; mitä minun tulisi tehdä, jotta hän pitäisi minusta. Me emme kuuntele emmekä ajattele omia sisäisiä viestejämme. Ajattelemme jotakuta muuta, jotakin muuta, tai ratkaisua. Saatamme yrittää miellyttää ihmisiä, kontrolloida heitä, tai voimme yrittää piiloutua heiltä. Heistä tulee kaiken keskipiste, emmekä näe itseämme. Mielenkiintomme on muualla kuin siinä missä me olemme tai mitä sisällämme tapahtuu. Emme osaa erottaa omia tunteitamme muiden tunteista, tai siitä mitä me kuvittelemme heidän tuntevan.
Sisällämme on niin paljon tuskaa. Meillä on niin paljon häpeää ja kipua. Mitätön tapahtuma voi nostaa ne esiin. Joku koskettaa kipeää haavaamme. Reaktiomme on täysin luonnollinen. Reaktiomme on hyvä. Se suojelee haavamme, jottei se aukeaisi lisää. Me tarvitsemme suojaa, ja me suojaamme itseämme. Me olemme hyviä. Me hyväksymme tunteemme ja reaktiomme syyttämättä itseämme. Sitten me alamme kuunnella niitä. Me emme muuta niistä ainuttakaan - me vain kuuntelemme. Mikään niistä ei ole väärä eikä halveksittava. Ne ovat vain meitä varten, ja juuri siksi niitä on syytä kuunnella ja kunnioittaa. Niiden kautta me voimme oppia ymmärtämään itseämme ja hyväksyä itsemme juuri sellaisina kuin olemme.
Kun tuska sisällämme alkaa lisääntyä, emmekä tiedä miten päästä siitä eroon, me tulemme hermostuneiksi. Alamme toivoa, että olisimme jossakin muualla, tekemässä ja kokemassa jotakin muuta. Ajatuksemme keskittyvät tulevaisuuteen, ennakoiden helpotusta, jonka jokin tulevaisuudessa tai jossakin muualla voisi antaa. Muutumme kiihottuneiksi tai hermostuneiksi kun ajattelemme tulevaa helpotusta. Nykyhetki on tuskallinen, ja siksi helpotuksen pitäisi tulla niin pian kuin suinkin: ei tänään, vaan muutamien tuntien tai minuuttien aikana. Jos meidän on odotettava, tulemme ärtyneiksi. Toisinaan, kun olemme ennakoineet jotakin, joka voisi viedä tuskamme pois, rauhoitumme ja voimme odottaa useita päiviä. Innostumme aina kun ajattelemme sitä. Jälleen kerran me emme kohtaa omaa tuskaamme. Sitä on liian paljon. Emme pysty kohtaamaan sitä. Haluamme unohtaa sen. Haluamme mennä sen ohi. Se on OK. Juuri näin me selvisimme.
Joskus kohdatessamme positiivisia yllätyksiä tai suurta iloa, me tulemme levottomiksi. Emme ole tottuneet käsittelemään vahvoja tunteita, ja ainoa tapa jolla saatamme kyetä "tuntemaan" ne, on pakonomaisen riippuvuutemme tai addiktiomme kautta. Suuri ilo on vahva tunne, ja suurin ilo, jonka olemme oppineet tuntemaan, liittyy hetkiin, joina olemme unohtaneet tuskamme. Paras tietämämme tapa elää iloinen hetki saattaa hyvinkin olla jonkin sellaisen toistaminen, joka on ollut suurin ilomme. Näin addiktiostamme on tullut meille merkittävin, joskus jopa ainoa tapa, jolla "koemme" tunteita - sekä iloisia että tuskallisia.
Alamme kuunnella
Me voimme alkaa kuunnella itseämme vain kun hyväksymme pakonomaisen mielemme. Se auttoi meitä selviämään elämästä. Se kätkee salaisen maailman, jonka sisällä me huolehdimme itsestämme ja elämme tuskamme kanssa. Alamme kuunnella myöntämällä addiktiivisen kehän:
- Tavallisten arkipäiviemme aikana tuska pikkuhiljaa kerääntyy sisällemme. Emme ole oppineet vapautumaan siitä. Me emme saaneet käsitellä sitä. Pidämme sen sisällämme, hymyillen iloisesti ympärillämme oleville ihmiselle. He eivät tiedä mitään. He todella luulevat että me olemme se iloinen ja energinen ihminen, jonka he näkevät. Syklin alussa edes me itse emme tunnista tuskan kertymistä.
- Tuskan edelleen kerääntyessä mekin tunnistamme sen. Tämä on äkillinen reaktio. Sisällämme on suuri umpisäiliö, joka kerää ja varastoi tuskaamme. Laitamme sen sinne, luullen sen kadonneen pois. Lopulta säiliö täyttyy ja alkaa paineistua. Paine nousee nopeasti ja alamme kaivata välitöntä vapautumista. Alamme suunnitella sitä. Tuska ei todellakaan ole vähäinen. Olemme tottuneet elämään valtavan tuskan keskellä. Ei mikään ihme, että kaipaamme välitöntä vapautumista. Kuka tahansa, jolla olisi sama tuska, haluaisi sitä.
- Kun addiktiivinen käyttäytyminen tapahtuu, me tunnemme helpotuksen. Sisäinen Lapsemme saa elää vapaasti lyhyen hetken. Olemme onnellisia saadessamme tehdä jotakin vain itsemme tähden. Olemme ilahtuneita sisäisen Lapsemme kohtaamisesta - hänen joka ei osaa teeskennellä. Me tyhjennämme tuskatankkimme.
- Helpotuksen jälkeen häpeä nousee esiin ja kerääntyy entisen päälle. Sanomme itsellemme, ettemme enää koskaan tee niin. Alamme täyttää tuskan tankkia heti - ja teemme sen itse. Joskus olemme niin epätoivoisia, että emme jaksaisi elää. Halveksimme sisäisen Lapsemme lyhytaikaista ilmentymää. Niin tehdessämme halveksimme itseämme. Joskus tuskamme on niin pinnassa, että alamme kaivata uutta helpotusta heti edellisen jälkeen. Tässä kierteessä ei ole rauhaa. Tässä noidankehässä ei ole lepoa.
Me ajattelemme tätä kehää. Me hyväksymme sen. Me elämme siinä ja sen ympärillä. Alamme kuunnella hyväksymällä elämämme ja kehämme. Me hyväksymme sen, että tuskainen sisäinen Lapsemme pyörittää meidän elämäämme. Kun me olemme rauhallisia, voimme muistella kierroksiamme. Voimme tunnistaa tuskan kerääntymisen, kaipauksemme jostakin, joka on riittävän voimakasta ottamaan tuskamme pois, helpotuksen ja sitä seuraavan häpeän. Tunnistamme noidankehämme. Emme syytä itseämme. Me vain tunnistamme. Kuuntelemme itseämme ymmärtääksemme itseämme. Emme yritä muuttaa mitään, sillä me olemme voimattomia tuskamme suhteen. Me olemme tarpeeksi hyviä. Tiedämme parhaan tavan pitää huolta itsestämme juuri nyt. Toistaiseksi mitään muuta ei tarvita. Olemme hyviä.
Emme yritä katsoa ja kuunnella vain sitä mitä me teemme, vaan myös sitä, mitä me tunnemme. Tunteet eivät koskaan ilmesty ilman syytä. Tunteita voi ymmärtää vain kun ne hyväksytään täysin ilman moraalista arviointia. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ne ainoastaan ovat, ja ne ovat aina tosia. Ne eivät valehtele meistä. Jos ne kertovat että voimme pahoin, se on totta. Tunteet eivät koskaan nouse sattumalta, eikä se mitä me koemme, ole sattumaa. Tunteet ovat tositarinaa meistä. Me itse valehtelemme itsellemme jos kiellämme ne.
Kuuntelemme itseämme ja hyväksymme kaiken mitä kuulemme. Alamme ymmärtää itseämme myötätuntoisesti. Tunnistamme ja hyväksymme tuskamme ja helpotuksemme. Meistä tulee itse itsemme rakastajia. Meillä ei ole mitään hävettävää. Meillä on vain pieni salaisuus. Meillä on oma tapamme kohdata tuskallinen todellisuus, tapa jota kukaan ei voi viedä meiltä pois. Sen piti olla sellainen. Se oli tarpeen sellaisten tunteiden kohtaamiseksi, joita vanhempamme eivät hyväksyneet. Me katselemme itseämme yrittämättä muuttaa itseämme. Kaikkein tärkein asia on, että opimme tuntemaan itseämme. Varaamme aikaa itsemme kuuntelemiseen. Jos me yritämme muuttaa itseämme liian pian, ymmärtämättä itseämme, yritämme muuttaa vain käyttäytymistämme. Se ei poista tuskaamme. Se ei anna meille rauhaa. Mutta nyt me lepäämme. Me paranemme.
Itse asiassa salaisuutemme ei ole pieni. Käyttäytymisemme on pieni salaisuus, mutta todellinen Salaisuus on sisällämme - oma tuskamme. Se on salaisuus, joka annettiin meille ilman omaa osuuttamme. Muut kielsivät tuskamme todellisuuden, ja he sanoivat, ettei kukaan ollut niin kuin me, ja että ei ollut OK tuntea sitä mitä me tunsimme. Se on salaisuus, jonka me olemme kätkeneet omin käsin. Tehtävämme on löytää se. Me emme tiedä mikä se on, mutta me tunnistamme sen heti kun osumme siihen. Olemme kuin seikkailijoita etsimässä aarretta, joka on kätketty arkkuun ja kaivettu hiekkaan. Aallot ovat huuhtoneet jäljet pois, mutta me olemme kuulleet huhuja. Kukaan muu ei uskonut siihen, mutta me lähdimme matkalle. Emme halua kaikkien tietävän mitä etsimme. Edes me emme tiedä miltä se näyttää, mutta tunnistamme sen heti kun löydämme sen. Löydämme kätketyt tunteemme ja unohtuneet muistomme. Tunteemme eivät voi vahingoittaa meitä. Muistomme eivät voi vahingoittaa meitä. Tuskamme voi. Addiktiomme voi. Tunteet ovat vain tunteita, ja muistot vain muistoja. Tuskamme on todellinen, ja pakonomainen elämämme on todellinen.
Missä tahansa vahingollisessa systeemissä sekaannus on normaalia. Me ahdistumme ja käytämme suuren osan ajastamme sen selvittämiseen, mitä tapahtuu. Me yritämme ymmärtää, ajatellen, että jos vain ymmärtäisimme, me saisimme asiat haltuun. Mutta usein me yritämme ymmärtää kaikkea muuta kuin itseämme. Meille on opetettu, että jos ymmärrämme asiat, voimme hallita niitä. Näinhän koululaitos ja yhteiskunta toimivat. Mutta asioiden hallitseminen on illuusio. Me voimme hallita vain itseämme, ja sitäkin vajavaisesti. Tieto kyllä auttaa meitä, mutta tieto yksin ei paranna meitä.
Sekaannus ei ole vain addiktiivisen mielen sivutuote; se näyttelee tärkeää osaa riippuvuuden ylläpitämisessä. Se pitää meidät voimattomina ja kontrolloitavina. Niin kauan kuin emme ymmärrä, ja meidän mielestämme pitäisi ymmärtää, me emme osaa tehdä mitään. Kukaan ei ole niin helposti kontrolloitavissa kuin sekaannuksen vallassa oleva ihminen. Monet tietävät tämän varsin hyvin, ja siksi he kylvävät ympärilleen sekaannusta. Ne, jotka haluavat kontrolloida meitä, yrittävät saada meidät sekaannuksen valtaan. Tämä ei koske vain yksilötasoa, vaan myös kokonaisia kansoja ja yhteiskuntaluokkia.
Ennen kaikkea sekaannus estää meitä ottamasta vastuuta omasta elämästämme. Kukaan ei odota, että sekaannuksissa oleva ihminen alkaisi huolehtia itsestään. Silti se synnyttää huolehtimisen ja tekemisen tunnun, koska se pitää meidät kiireisinä. Me käytämme aikaamme ja energiaamme yrittäessämme saada selvyyttä johonkin, josta emme lopulta edes tiedä, mihin. Me luemme kirjoja, tutkimme suuria oppeja ja etsimme ihanteita joskus valtavan palon keskellä, mutta emme katso lähelle; emme katso arkista elämäämme. Sekaannus johtaa meidät kiireiseen ja paniikinomaiseen olotilaan, jossa ei tapahdu mitään muuta kuin hermoilemista. Sivumennen sanoen, tämä lienee yksi "tietämysyhteiskunnan" tuloksista, koska se pyrkii toimimaan vasemmalla, rationaalisella, aivopuoliskolla. Tunteiden sanotaan usein liittyvän oikeaan aivopuoliskoon. Tutkimukset ovat kuitenkin antaneet viitteitä, että vasen aivopuolisko pystyy kokemaan yhtä hyvin voimakasta tunnetta: paniikkia. Kun se ei saa asioita järjestykseen, sen sekaannus lisääntyy, ja se joutuu paniikkiin.
Tähän on yksi lääke: pysähtyminen ja odottaminen. Tärkeitä päätöksiä ei tehdä, ne keksitään. Ne otetaan vastaan. Ymmärtämisen yrittäminen ei toimi. Me emme ole jumalia. Me olemme rajallisia ihmisiä. Jos yritämme ymmärtää kaiken, me emme elä täyttä ihmisyyttä. Elämämme muuttuu yksinkertaisen arjen muuttumisen kautta, eikä suurien viisauksien löytämisen ja "omaksumisen" kautta. Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Asiat vain tapahtuvat. Ne tulevat ja menevät. Ymmärtämisen yrittäminen vain ruokkii illuusiota siitä, että me voimme kontrolloida asioita tai itseämme. Jokainen, joka haluaa parantua addiktioista, joutuu kohtaamaan "sivistyksen" valheen: että kun me ymmärrämme asioita, me voimme kontrolloida niitä. Mutta tällaisen ajattelun seurauksena ei synny muuta kuin kontrolloinnin illuusio ja sen seurauksena masennus, väsyminen ja epätoivo - sekä yksilön että koko yhteiskunnan tasolla. Kun yhteiskunta ei toimikaan niin kuin se kuvitellut toimivansa, se joutuu sekaannukseen. Mutta kukaan ei kerro meille, että meidän ei tarvitse enää yrittää ymmärtää enempää. Alkoholistin, joka haluaa parantua, ei tarvitse ymmärtää mitään alkoholista eikä sen vaikutuksista. Mutta hänen on kohdattava itsensä ihmisenä. Jos me näemme itsessämme jotakin, siinä ei tarvitse olla järkeä. Riittää, kun tunnustamme sen olemassaolon. Järki tulee aikanaan, ja silloin se on oikeaa viisautta, joka on sopusoinnussa elämän kanssa, eikä ponnistele sitä vastaan. Vain järjettömyys ponnistelee elämää vastaan. Silti siinäkin on järkensä: kun tuskamme on liian suuri kohdattavaksi, me emme katso sitä, vaan katsomme sen yli suuriin ihanteisiin. Tällöin me voimme jopa luulla etsivämme paranemista, kun vain välttelemme tuskamme kohtaamista. Valitettavasti tämä vain lisää tuskaa.
Tunteiden kuunteleminen
Tuska on se voima, joka ajaa levotonta mieltämme, addiktioitamme ja riippuvuuksiamme. Tuskamme on piilossa pimeydessä. Se on niin kamala hirviö, että me kiellämme sen olemassaolon. Me syytämme kaikkea muuta ja kaikkia muita paitsi itseämme: muiden käyttäytymistä, heidän olemustaan, heidän äänensävyjään, pientä palkkaamme, ja niin edelleen. Saatamme kyllä myös syyttää itseämme, mutta syytämme vain käyttäytymistämme tai omaa puutteellisuuttamme. Kuitenkaan käyttäytymisemme ei ole tuskamme syy. Käyttäytymisemme saattaa lisätä tuskaamme, mutta se ei ole tuo Hirviö.
Hirviö ei ole ruma. Se on pienen sisäisen Lapsemme tuska - liian suuri, jotta hän olisi osannut käsitellä sen. Se ei ole hänen syytänsä; se annettiin hänelle kun hänellä ei ollut valinnanvaraa. Hän vain otti sen vastaan. Nyt me olemme aikuisia ja voimme olla hänen lähellään. Me voimme olla hänen lohduttajansa. Me voimme olla hänen turvansa ja rakkautensa, mutta vain jos lähestymme häntä rakastaen ja hänen tuskaansa kuunnellen. Hän haluaa itkeä, mutta hänellä ei ole ollut ketään, jonka kanssa itkeä.
Sisäinen Lapsemme vain on. Hän on todellinen minämme - luova, leikkisä, spontaani ja innostunut minämme. Levottomuutemme syy on kriittisen väärän vanhemman ääni, joka koko ajan vain tekee. Hän yrittää olla jotakin muuta, kuin mitä me luonnollisena omana itsenämme olisimme. Hän kuuli kriittiset ja syyttävät äänet ja ymmärsi, että hän ei saa olla oma itsensä. Hänen oli teeskenneltävä. Tämä vaatii tekemistä. Se ei ole olemista rauhassa. Se on selviämistä aktiivisuudessa. Hän ei tiedä miten vain olla. Kriittisen väärän vanhemman syyttävä ääni pitää sisäisen Lapsemme jäykistyneenä piilossa. Kuitenkin hän on kaikkien naamioiden takana meidän todellinen minämme. Hän on mitä on. Hän ei osaa teeskennellä. Hän ei osaa naamioitua. Hän osaa vain piiloutua. Me löydämme hänet ja olemme iloisia siitä mitä löydämme.
Tunteemme eivät ole me. Me emme ole tunteemme. Mitä enemmän me paranemme, sitä enemmän me huomaamme, että tunteemme ovat sisällämme, mutta ne eivät ole yhtä kuin me. Pakkomielteisen mielen kokemus on kuitenkin se, että tunteet ovat yhtä kuin me. Ne ajavat meitä. Ne kontrolloivat meitä. Me olemme tunteemme. Emme pysty sanomaan, "Tunnistan levottomuuden tunteen". Sen sijaan me sanomme, "Olen hermostunut". Tämä johtuu osaltaan siitä että kuulimme sellaisia viestejä kuin, "Olet paha", "Olet epäonnistunut", "Älä häiritse minua läsnäolollasi". Opimme läksymme hyvin. Usein ainoat tunteet joita tunnistamme, ovat enemmän tai vähemmän yleiset hermostuneisuuden, häpeän, innostumisen tai pelon tilat. Me emme ole yhtä kuin tunteemme, mutta niin kauan kuin uskomme olevamme, me olemme yhtä kuin tunteemme. Jos emme pysty tunnistamaan tunteitamme, me olemme yhtä kuin tunteemme, tietämättä sitä. Tämä ei kiellä sitä tosiasiaa, että monet meistä painavat eteenpäin tunteitaan vastaan pelkällä tahdonvoimalla - kunnes helpotus on tarpeen. Tunteet ottavat lopulta vallan. Me olemme yhtä kuin tunteemme, kunnes opimme tunnistamaan ne ja tuntemaan niitä, sen sijaan että tekisimme sitä mitä ne kehottavat meitä tekemään.
Kun levottomuus alkaa nousta, me syytämme olosuhteita, muita ihmisiä, mitä tahansa ulkopuolellamme olevaa. Saatamme olla epäonnistuneet jossakin, mutta silloinkaan me emme pelkää itseämme: pelkäämme sitä miten muut reagoivat jos, tai kun, he huomaavat että olemme epäonnistuneet. Siirrämme pelon itsemme ulkopuolelle. Juuri näin me selvisimme. Tavallisesti me emme tunnista emmekä arvosta levottomuutta tunteena tai tunteina. Sen sijaan me alamme ajatella helpotusta. Alamme toivoa olevamme jossakin muualla. Kun olemme keksineet jotakin, joka voisi tuoda helpotuksen, alamme tuntea innostusta. Alamme odottaa helpotuksen tapahtumista. Olemme jälleen paenneet tuskaamme. Emme kiinnittäneet siihen paljoa huomiota. Me emme pystyneet. Se on Tuska joka saa meidät polvillemme. Ohitamme sen niin nopeasti kuin kykenemme. Meillä ei ole työkaluja sen kohtaamiseen. Meillä ei ole niitä vielä, mutta me löydämme ne. Me opimme tuntemaan mitä kauhu on. Mutta ei ennen kuin me olemme siihen valmiit.
Me voimme alkaa kuunnella itseämme aluksi kolmessa syklimme vaiheessa: kun olemme rauhallisia, kun levottomuus alkaa nousta, ja välittömästi helpotuksen jälkeen. Erityisesti alussa on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, kuunnella itseämme suunnitelman laatimisen ja helpotuksen saamisen välillä. Myöhemmin me opimme kuuntelemaan itseämme myös tänä aikana. Emme yritä muuttaa itseämme, ainoastaan kuunnella, ymmärtää ja hyväksyä. Haluamme kuulla tuskamme äänen. Ensin me kuulemme vain hiljaisen kaiun pimeydestä. Jo sekin voi olla pelottavaa, mutta tuskan ääni ei vahingoita meitä. Se elää vain pimeydessä. Kun vähitellen tuomme valoa pimeään, se kuolee pois. Rauha jää.
Ennen kun alamme parantua, me emme useinkaan tiedä, mihin me reagoimme. Jotakin tapahtuu ja sisällämme syntyy tunne. Usein me reagoimme salamannopeasti tuohon tunteeseen, joka tulee meistä itsestämme. Sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä tapahtuman todellisen merkityksen kanssa, tai sen kanssa mitä joku sanoo tai on sanomatta. Me vain koemme tilanteessa jotakin, reagoimme omaan kokemukseemme, ja kuvittelemme sen olevan osa tuota tilannetta.
Paranemisen myötä me opimme kiinnittämään huomiota siihen mitä tapahtuu. Alussa me olemme voimattomia muuttamaan omaa käyttäytymistämme, eikä se ole edes tarpeen. Tärkeää on vain huomata, syyllistämättä itseämme siitä mitä tapahtuu. Paranemisen jatkuessa me alamme tunnistaa tunteemme ja huomaamaan ne ilman, että meidän olisi välittömästi reagoitava niihin. Syntyy lyhyt hetki, jonka aikana me hoksaamme, mitä sisällämme tapahtuu. Tässä hetkessä me voimme valita vain antaa tunteen olla sisällämme reagoimatta siihen sen enempää. Siinäkin me usein epäonnistumme, mutta voimme aina palata tilanteeseen jälkikäteen ja oppia tuntemaan itseämme ja niitä haavoja, joita jokin tilanne kosketti. Tunteiden ja reaktioiden välitön yhteys alkaa katketa.
Lopulta me annamme tunteidemme vain olla. Mitä enemmän vanhat haavamme paranevat, sen enemmän tunteemme kertovat meille siitä, mitä nykyhetkessä todella tapahtuu, ja nykyhetki muuttuu rikkaaksi. Tunteista tulee kuin herkät korvat: me kuulemme ääniä, ja nuo äänet paljastavat meille paljon enemmän kuin uskommekaan. Sisäinen maailmamme muuttuu rikkaaksi ja se saa virrata vapaasti. Me emme enää tarvitse tuota lyhyttä hetkeä pannaksemme itsemme kuriin, koska ei ole mitään kuriin laitettavaa. Me elämme avoimesti, mutta tämä avoimuus on lähtenyt tuossa lyhyessä hetkessä tehdystä valinnasta antaa tunteiden vain olla.
Tapahtumia
Me olemme tottuneet ajattelemaan elämää ulkoisten tapahtumien kautta: joko muistelemme menneitä tapahtumia tai ennakoimme tulevia. Meidän mielemme ei pidä tuskasta. Se haluaa käsitellä sen. Se pyrkii luonnostaan tuskaa kohti, ellei tuska ole liian suuri kohdattavaksi. Siinä tapauksessa mielemme pyörii tuskan pinnalla, uskaltamatta astua sisään. Silloinkin tuska on mielemme keskus. Hyvin harvat meistä haluavat olla itsekkäitä, mutta missä on tuskaa, siinä on itsekästä käyttäytymistä, jonka tarkoitus on suojella meitä uutta tuskaa vastaan. Emme voi nähdä selkeästi itseämme, muita ihmisiä tai elämän tapahtumia niin kauan, kun katsomme niitä tuskan verhon läpi. Ajattelemme tuskaamme tapahtumien kautta, ja puhumme niistä ikään kuin ne olisivat tuskamme. Tapahtumien ajatteleminen synnyttää ikäviä tuntemuksia ja levottomuutta - tai saa aikaan turtumista. Muistot, tuskaiset tunteet ja tapahtumat ovat kietoutuneet toisiinsa niin, että me emme pysty erottamaan niitä toisistaan. Mutta me opimme erottamaan ne. Opimme ymmärtämään että tunteemme ovat yksi asia, tapahtumat ovat toinen, ja muistomme ja mielikuvituksemme ovat muita asioita. Me yritämme päästää irti tapahtumista. Ne ovat tapahtuneet. Niiden seuraukset ovat yhä vielä avoimia ja me voimme vielä vaikuttaa niihin - ainakin omalta osaltamme. Me emme voi kontrolloida sitä mitä tapahtuu. Mutta me paranemme. Muut ihmiset voivat löytää oman paranemisensa. Me unohdamme tapahtumat.
Me emme syytä ketään tai mitään - emme edes itseämme. Me keskitymme sisäisiin viesteihimme, erityisesti tunteisiimme ja muistoihimme. Yritämme vastustaa kiusausta palata tapahtumien kimppuun. Emme anna ajatustemme siirtyä itsemme ulkopuolisiin asioihin. Tällä hetkellä me emme halua ymmärtää tapahtumien kulkua, muita ihmisiä, emmekä heidän tekojaan. Haluamme ymmärtää itseämme - eikä mitään meidän ulkopuolellamme. Emme halua muuttaa itseämme. Edes viiden minuutin ajan emme halua korjata itseämme emmekä tapahtumia. Jos epätoivo nousee, me annamme sen nousta. Se ainoastaan kertoo meille, että emme voi hyvin. Tunteemme eivät voi vahingoittaa meitä. Me kuulemme vain oman itsemme äänen. Jos ääni on tuskallinen, se todella tarkoittaa jotakin.
Voi olla, että me emme kuule mitään. Ei muistoja, ei tunteita, ei mielikuvia. Se on OK. Ei ole tarpeen teeskennellä. Joka tapauksessa opimme, että emme kuulleet mitään. Meillä ei ole yhteyttä sisäiseen maailmaamme. Se on arvokas havainto. Haluamme oppia tuntemaan todellista itseämme ja me edistymme. Hyvä. Me hyväksymme sen minkä kuulemme.
Me saatamme kuulla liian paljon. Saatamme vajota itsesääliin. Jatkamme sen toistamista, mitä olemme sanoneet itsellemme kauan aikaa. Me olemme niin kurjia, niin huonoja. Miksi me olemme niin huonoja? Yritämme tunnistaa jonkun syyn, jonkun tosiseikan. Kun löydämme sellaisen, me keskitymme siihen. Onko se totta? Jos se on totta, mitä sitten? Jos se ei ole totta, miksi me surkuttelemme itseämme? Mitä haluamme sanoa itsellemme? Me sanomme sen.
Saatamme haluta lakata kuuntelemasta hyvin pian. Se on OK. Opimme, että emme halua kuunnella itseämme. Ehkä me kuulimme, että haluaisimme olla jossakin muualla ja tehdä jotakin muuta. Me opimme, että tuskamme ajaa meitä suurella voimalla. Me hyväksymme sen. Olemme voimattomia tuskaisen mielemme suhteen. Joka tapauksessa me kuulimme jotakin. Saatamme kokea turhautumista, mutta turhautuminen yleensä edeltää kasvua. Olemme astumassa uuteen maailmaan ja joskus suurin vaikeus on portin löytämisessä. Nyt saatamme tuntea vain tuskaisen mielemme, emmekä ole koskaan uskoneet, että jossakin olisi portti. Portti on olemassa ja se on selkosen selällään. Kun me löydämme sen, on vaikea kuvitella, että se oli piilossa silmiltämme. Kun astumme sen läpi, olemme uudessa maailmassa ja alamme tutkia sitä suuren kiinnostuksen vallassa.
Toisinaan me voimme palata tapahtumiin. Ne ovat arvokkaita, erityisesti jos niihin liittyy vahvoja reaktioita tai tunteita. Yritämme erottaa toisistaan havaintomme, tulkintamme, muistomme, odotuksemme ja tunteemme. Mitättömiltä näyttävät tapahtumat voivat saada meissä aikaan valtavia reaktioita.
Kerran huomasin, että kirja, jonka olin lainannut työkaverilleni, oli kahtia revenneenä tuolini edessä toimistoni lattialla. Tulin hulluksi. Kuka haluaa vahingoittaa minua? Mitä tämä tarkoittaa? Aloin ajatella kaikkea muuta ja kaikkia muita paitsi omaa reaktiotani. Pari tuntia myöhemmin rupesin ajattelemaan asiaa uudelleen. Havaintoni: Kirja on kahtia revenneenä lattialla tuolin edessä. Tulkintani: Joku haluaa vahingoittaa minua. Aloin kyseenalaistaa sitä. Todennäköisesti kirja oli hajonnut käytössä ja se joka palautti sen, oli laittanut sen tuolilleni, josta se putosi alas. Miksi tulkitsin sen haluna vahingoittaa: Muistin, että kun olin pieni, vanhempani rikkoivat tavaroitani ja lelujani. Mieleeni nousi muisto. Nuorena poikana olin kiinnostunut lintujen katselemisesta. Minulla oli syntymäpäivä ja sain lahjaksi melkoisen summan rahaa. Se oli juuri tarpeeksi, jotta saatoin ostaa kaukoputken, jota olin ihaillut pitkään kaupan ikkunassa. Olin todella onnellinen ja innostunut. Menin kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Kun äitini palasi, ryntäsin iloisena näyttämään hänelle uutta kaukoputkeani. Hän paiskasi sen lattiaan, ja se meni kappaleiksi. Olin kauhuissani. En tiennyt mitä tehdä. Menin huoneeseeni ja istuin hiljaa nurkassa. Tätä kirjoittaessani kyyneleet nousevat silmiin. Itken sitä vieläkin. Miksi olin kauhuissani: Revennyt kirja laukaisi tämän muiston ja kauhun tunteet tulivat sen mukana. Mitä tein: Kun menin töistä kotiin, menin suoraan vuoteeseen, vedin peiton korvilleni, ja annoin paniikin ja kauhun tunteiden tulla. Se oli kauhea kokemus, mutta se vapautti minut pelosta ja kauhusta. Suru on vielä jäljellä, mutta se on parantavaa surua. Se on pienen lapsen surua siitä, että häntä ei rakastettu. Paraneminen ei poista muistojamme. Paraneminen nostaa muistomme esiin, niin että ne voivat parantua ja vapautua kauhun tunteista, mutta muistot jäävät. Me saamme rauhan. Olen vielä surullinen tämän muiston takia, mutta se ei aiheuta pienintäkään levottomuutta. Se nostaa esiin surun ja pari kyyneltä. Se tuntuu hyvältä ja rauhalliselta. Muisto on saanut levon. Minun tuskaani ei pidetty todellisena kun olin lapsi. Olin liian kauhuissani, en pystynyt vapautumaan siitä, eikä minulla ollut keinoja sen kohtaamiseen. Miten pieni lapsi saattaisi kohdata kauhun, joka uhkaa hänen olemassaoloaan? Saatoin vain lukita sen sisääni. Se ei mennyt pois. Se odotti yli kaksikymmentä vuotta. Sinä aikana se ei heikentynyt eikä vähentynyt. Tuona yönä itkin kaikki ne kyyneleet, joita tuo pieni lapsi ei pystynyt itkemään. Kohtasin hänen kauhunsa ja paranin. Aamulla elämä hymyili minulle. Kauhu oli poissa. Olin rauhallisempi kuin koskaan ennen.
Ei meidän syytämme
Tämä tapahtuma oli jotakin, jolle tuolla pikkupojalla ei ollut selitystä. Se ylitti hänen käsityskykynsä. Kun hän meni ostamaan kaukoputkea, hän luuli, ettei hän tekisi mitään väärää. Kuitenkin oli ilmiselvää, että hän oli tehnyt hirmuisen rikoksen. Hänen maailmansa sortui. Hänellä ei ollut arvostelukykyä sanoa, "Äidilläni näyttää olevan ongelma. Hän ei pysty kontrolloimaan tunteitaan. Hänellä on varmaan paljon tuskaa". Hänellä oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko hänen äitinsä oli kaheli, tai hän itse oli kaheli. Jos hänen äitinsä olisi ollut hullu, ainoa ihminen, jonka piti rakastaa häntä, olisi ollut hullu. Hän olisi kadottanut ainoan turvapaikkansa maailmassa. Hän ei selviäisi hengissä. Hän valitsi turvallisemman selityksen, että hän itse oli hullu. Äiti oli oikeassa. Hän ei voinut luottaa tunteisiinsa eikä aisteihinsa. Jokin hänessä oli pahasti vialla ja hävettävää. Hän ei pystynyt erottamaan oikeaa väärästä eikä hyvää pahasta. Hän ei enää uskaltanut olla vapaa ja innostunut. Hänen piti kontrolloida itseään ja teeskennellä olevansa joku toinen. Hän ei voinut enää kuulua maailmaan omana itsenään. Hänen piti eristää oma itsensä teeskentelyn taakse. Hän oppi pitämään naamioita ja piilottamaan pelkonsa juuri siltä ihmiseltä, jonka tehtävä olisi ollut auttaa häntä vapautumaan kaikista peloistaan.
Hän teki tietysti kaiken tämän alitajuisesti. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Itse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Se ei ollut hänen syynsä. Tästä eteenpäin se oli hänen syynsä. Se oli hänen syynsä yli kaksikymmentä vuotta. Tuona yönä päästin menemään jotakin, joka ei kuulunut minulle. Tuo yö vakuutti minulle, että en ole hävettävä, että olen vapaa olemaan oma itseni, ja että voin kuulua tähän maailmaan omana itsenäni. Monia samanlaisia öitä oli vielä tulossa.
Ajattelemme tapahtumia jotka saivat aikaan vahvoja reaktioita. Mitä tapahtui? Miten me reagoimme? Miksi? Mitä me pelkäsimme? Mitä emme halunneet kertoa? Mitä olisimme halunneet kertoa, jos olisimme olleet varmoja hyväksynnästä ja rakkaudesta? Mitä olisimme halunneet sanoa tai tehdä? Miksi emme tehneet niin? Minkälaisen vaikutelman halusimme antaa? Miksi? Mitä halusimme suojella paljastumiselta? Mitä olisi tapahtunut, jos se olisi paljastunut? Entä sitten? Onko menneisyydessämme jotakin, joka muistuttaa tätä tapahtumaa?
Mikä oli havaintomme? Mikä oli tulkintamme? Voisiko olla muita tulkintoja? Miksi valitsimme tämän tulkinnan? Mitä tunteita nousi esiin? Mitä muistoja nousi, vai eikö mitään? Mitä odotuksia meillä oli?
Me kuuntelemme. Me varaamme aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Harjoittelemme sitä jonkin aikaa, ja hitaasti siitä tulee osa jokapäiväistä asennoitumistamme. Kysymme kysymyksiä. Jos emme kuule mitään, olkoon niin. Kuulemme kun sen aika on tullut. Alamme pienistä asioista. Kun luottamuksemme ja hyväksyntämme kasvaa, suurempia asioita nousee esiin. Ne odottavat kunnes olemme valmiita. Ne eivät ilmesty hetkeäkään ennen kuin olemme valmiit kohtaamaan niitä. Opimme päästämään tuskamme pois hitaasti. Opimme kohtaamaan ensin pieniä asioita. Sisällämme on suojaava järjestelmä, joka ei anna meille enempää kuin me pystymme käsittelemään. Se antaa meille heti kun olemme valmiita ottamaan vastaan. Se ei viivyttele, mutta se ei myöskään hajota meitä. Arvostakaamme sitä.
Avoin tietoisuus
Kosmisessa tietoisuudessa on kirkas ja selvä tietoisuus omasta itsestä, ja se on erittäin nautinnollinen olotila. Siinä on myös syvä kuulumisen tunne. Kun puhun jonkun kanssa, tuntuu siltä kuin kuuluisin siihen ihmiseen, jonka kanssa olen. Toisinaan tuntuu siltä kuin koko tietoisuuteni olisi toisen ihmisen kanssa - silti olen tietoinen myös omasta itsestäni. Me kaksi olemme yhtä, eikä erillisyyttä ole. Kuulun siihen paikkaan, jossa satun olemaan ja jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan. Olen osa kokonaisuutta, ja kokonaisuus minut mukaan lukien on hyvä ja levossa. Ei ole mitään syytä paeta tällaisesta systeemistä toiseen paikkaan tai aikaan. En halua paeta, vaan haluan vain kuulua ja olla omana itsenäni ilman mitään naamioita. Tästä rauhasta käsin voin täysin keskittyä toiseen ihmiseen, mikä on avannut mieleni näkemään heidän tuskansa, pelkonsa ja häpeänsä aivan uudella tavalla. Kun olen levossa tarvitsematta suojata itseäni, voin nähdä muiden ihmisten tuskan. Olen huomannut, että olen myös peili heille: kun he huomaavat minun rauhani, he tulevat tietoisiksi omasta rauhattomuudestaan. On myös aikoja, jolloin vanhat haavat nousevat pintaan ja sanelevat käyttäytymistäni jonkin aikaa, mutta olen myös tietoinen noista hetkistä. Ne ovat osa minua ja osa paranemistani. Siinä, että olen tietoinen omasta itsestäni ja hyväksyn kaiken näkemäni, on suuri lepo. Olen mitä olen, ja hitaasti opin tuntemaan itseäni ja haavojani yhä syvemmin. Olen ihminen, josta nautin, eikä ole mitään syytä teeskennellä itselleni. En aina tee sitä mitä tahtoisin, ja joskus tunteeni ohjaavat käyttäytymistäni. Tällä tavoin me opimme tuntemaan itseämme, mutta vain kun hyväksymme kaiken mitä näemme. Kun tulemme tietoisiksi siitä mitä me olemme, me löydämme itsemme. Me saatamme löytää jonkun, joka on peloissaan, loukkaantunut ja katkera, tai jonkun joka epätoivoisesti hakee rakkautta ja hyväksyntää. Se olemme me, ja me rakastamme häntä kun emme yritä kieltää tai muuttaa yhtään siitä mitä me näemme. Me vain tulemme tietoisiksi.
Me alamme kuunnella itseämme. Aluksi olemme kömpelöitä ja taitamattomia. Se on luonnollista. Emme ole tehneet niin aiemmin, mutta me opimme. Olemme matkalla itseemme. Löydämme tuskaa, mutta vain sitä tuskaa, joka on jo meissä. Koemme tuskaa, mutta vain niin paljon kuin on tarpeen sen pois päästämiseksi. Olemme matkalla kohti paranemista. Emme yritä muuttaa itseämme. Me muistamme, että jokainen meidän reaktiomme on meille ihan oikea. Jokaisella reaktiollamme on hyvä syynsä olla juuri sitä mitä se on. Sen pitää olla juuri sitä, mitä se on. Sillä ei ole vaihtoehtoa. Me hyväksymme itsemme. Me rakastamme itseämme juuri sellaisena kuin olemme: addikteina, joita heidän sisäisen Lapsensa tuska piiskaa eteenpäin. Mutta silti alamme löytää tietä ulos tuskastamme.
Emme voi pakottaa sisäistä muutosta. Voimme oppia tuntemaan itseämme hyväksymisen kautta tulemalla enemmän tietoisiksi itsestämme. Opimme tarkkailemaan itseämme, emme ainoastaan tietoisten harjoitusten aikana, vaan keskellä arkipäivän elämää. Ikään kuin seisoisimme itsemme vierellä ja tekisimme muistiinpanoja. Tämä on taito, joka voidaan oppia, ja se voidaan oppia vieläpä suhteellisen nopeasti, muutamassa kuukaudessa, mutta vain jos hyväksymme kaiken minkä näemme. Me näemme itsemme, ihmisen joka on kaiken rakkautemme ja hyväksymisemme arvoinen, ja me annamme hänen levätä. Lopultakin me annamme hänen olla oma itsensä ja puhua omasta puolestaan, omia asioitaan.
Syklimme
Addiktiomme auttoi meitä selviämään hengissä, mutta se sysäsi meidät tuskalliselle kurssille elämässä. Sen seuraus, pakonomainen mieli, on kätketyn tuskan ajama. Se ei parane itsestään. Itse asiassa se kerää koko ajan hitaasti uutta tuskaa. Pitkän aikaa se on ollut ainoa keinomme elää sen tuskan kanssa, joka oli joskus niin suuri, että emme osanneet kohdata sitä. Emme voi löytää lepoa, ellemme löydä terveitä ja toimivia tapoja omasta tuskastamme vapautumiseen. Emme voi parantaa pakkomielteistä mieltämme niin kauan kuin emme tunne niitä voimia, jotka pitävät sen käynnissä. Emme voi kontrolloida sitä, vaan se kontrolloi meitä. Me hyväksymme, että se oli välttämätön, jotta olisimme selvinneet. Olemme saattaneet yrittää muuttaa itseämme monta kertaa, vain huomataksemme että emme ole löytäneet lepoa. Se on luonnollista. Me emme voi. Me arvostamme pakonomaista ja levotonta mieltämme. Se on sellaisen tuskan varasto, joka meidän oli pakko pitää sisällämme, ja se pystyi varastoimaan kaiken sinne laitetun tuskan, mutta kovalla hinnalla. Pakkomielteinen mielemme paranee ja addiktiomme kuolee pois sitä mukaa kun opimme rakastamaan ja kunnioittamaan itseämme ja kaikkea sisällämme olevaa. Vasta sitten voimme oppia rakastamaan ja kunnioittamaan muita ihmisiä ja kaikkea mitä heissä on.
Jotkut paranemiskeskukset ja -ohjelmat pyrkivät lopettamaan addiktiot äkisti ja kerralla. Kemiallisten riippuvuuksien osalta se on todennäköisesti välttämätöntä. Mutta saattaa kuitenkin viedä pitkän aikaa, ennen kuin opimme rakastamaan itseämme ja kohtaamaan tuskamme terveellä tavalla. Intensiivisessä lyhytaikaisessa paranemisohjelmassa meille annetaan paljon rakkautta. Meille vakuutetaan, että me olemme hyviä. Saatamme pystyä hieman purkamaan tuskaamme. Mutta jos emme opi kohtaamaan ja käsittelemään tuskaamme uusilla tavoilla, ohjelman jälkeen me palaamme vanhoihin keinoihimme. Me emme parane, ellemme opi tuntemaan tuskaamme ja päästämään siitä irti rankaisematta itseämme. Me paranemme hitaasti. Piste. Me emme voi parantaa itseämme, mutta me paranemme itsestään, kun opimme rakastamaan itseämme ja lakkaamme rankaisemasta itseämme.
Me voimme oppia paljon itsestämme, kun arvostamme tuskaista mieltämme ja sen syklejä. Syklimme ovat alati muuttuvia ja vaihtelevia. On aikoja, jolloin tuskamme on syvässä levossa. Voimme olla tyyniä pitkän aikaa. Sitten jotakin tapahtuu, ja tuskamme nousee pintaan, laukaisten halumme etsiä helpotusta. Silloin unohtamisen hetki on ainoa asia, jota kykenemme ajattelemaan ja toivomaan. Joskus halveksimme ja syytämme itseämme, vannoen, että emme enää koskaan tee niin. Piehtaroimme itsesäälissä. On aikoja, jolloin olemme epätoivoisia, aikoja, jolloin olemme raivostuneita ja aikoja, jolloin tunnemme itsemme rauhallisiksi. Voimme oppia paljon itsestämme hyväksymällä elämämme jokaisen osan. Meissä ei ole mitään vikaa. Ei ole mitään syytä kiirehtiä. Me lepäämme. Me ymmärrämme itsemme ja tulemme parannetuiksi. Me emme parane hetkessä. Me unohdamme sellaiset ajatukset. Ei ole tarpeen kiirehtiä. Me emme edes voi kiirehtiä. Emme voi pakottaa paranemista. Me voimme vain antaa itsemme parantua hyväksymisen kautta.
Aitous
Meillä on paljon häpeää. Joskus me voimme olla siitä tietoisia, ja joskus se ohjaa meidän käyttäytymistämme alitajuisesti. Me emme käytä oikeita termejä ajatellessamme riippuvuuksiamme ja addiktioitamme. Joko vähättelemme niitä tai pyörimme itsesäälissä. Kuitenkin meidän pakonomainen mielemme on kaunis. Se auttoi meitä selviämään ja nauttimaan edes joistakin asioista elämässä. Tämä on tosiasia, ja me hyväksymme sen kiitollisina. Ajattelemme sitä yhtenä elämämme olennaisena osana. Tämä vaatii rohkeutta ja rehellisyyttä. Meillä ei ehkä ole niitä vielä, mutta me löydämme ne.
Voimme ajatella helpotuksen hetkiämme. Häpeämme tai mielemme saattavat yrittää estää meitä arvostamasta niitä. Kuitenkin jotkut noista hetkistä olivat todella hienoja. Jotkut olivat surkeita, ja jotkut keskinkertaisia. Varaamme aikaa niiden muistelemiseen. Yritämme muistaa muutamia hyviä hetkiä. Annamme itsellemme luvan elää niiden ilon uudelleen. Ne olivat hienoja hetkiä, ja me saamme iloita niistä ja hyväksyä oman ilomme. Jotkut olivat todellisia seikkailuja. Me nautimme niistä. Minulla oli joitakin tosi hienoja hetkiä. Hymyilen vieläkin kun muistelen niitä. Ne olivat hienoja. Silti en halua niitä takaisin. Vain muistan ne ilolla - ja surulla.
Myönnämme, että nuo hetket ovat menneet, mutta olemme onnellisia siitä, että selvisimme ja saimme kokea joitakin suuria elämän hetkiä. Annamme niiden säilyä muistoissamme. Olemme aitoja itseämme kohtaan. Jotkut ehkä haluaisivat syyttää meitä, mutta me tiedämme että meillä oli hyviä hetkiä. Voimme olla rehellisiä itsellemme. Saatamme hävetä itseämme niin paljon, että emme uskalla olla rehellisiä, mutta me opimme. Sitä mukaa kuin paranemme, me opimme ajattelemaan itseämme ja elämäämme oikeilla nimillä. Surun ja surullisuuden, jännityksen ja riemun, eristäytymisen ja yksinäisyyden termeillä. Asioina jotka ovat vain osa meitä, eivätkä kokonansa me. Me alamme antaa sisäisen Lapsemme puhua. Me alamme parantua. Alamme päästää irti häpeästä ja puutteellisuuden tunteista.
Me paranemme hitaasti. Levottomuutemme ja tuskamme katoavat - mutta eivät heti. Ne ovat kanssamme, kunnes me kohtaamme ne. Saattaa tulla hetkiä, jolloin me emme pysty kohtaamaan elämää ja tarvitsemme pikaista helpotusta. Olen kokenut sen. Hyväksyn sen syyttämättä itseäni. Sallin itseni paeta tuskaa, jota en pysty kohtaamaan. Helpotuksemme hetket ovat kuin aurinkolasit, jotka suodattavat tuskan. Samalla ne myös estävät meitä näkemästä sitä ja kohtaamasta sitä. Ajan olon tarve pitää laseja on lähes kokonaan kadonnut. Minulla on uusia, terveitä ja toimivia välineitä tuskan kohtaamiseen. Ne tuottavat todellista vapautta ja iloa. Ne lisäävät itsekunnioitusta ja rauhaa - toisin kuin addiktio. En kuitenkaan syytä itseäni, jos turvaudun addiktiiviseen pakenemiseen. Myönnän sen ja sitten päästän sen menemään. Senkin kautta opin tuntemaan itseäni, mutta vain jos hyväksyn sen ja kuuntelen sisäisten viestieni sanomaa. Myöhemmin käsittelen tuskani terveellä tavalla. Olen tielläni syvempään paranemiseen. Sinä löydät oman tiesi.
Sisäinen Lapsemme on aina aito ja rehellinen. Voimme löytää hänet kun olemme aitoja ja rehellisiä. Sisäinen Lapsemme kuuntelee meitä koko ajan. Me olemme hänen ainoa toivonsa, ja hän tietää sen. Saatamme yrittää hylätä hänet ja elää epärehellisyydessä, mutta hän ajaa meitä takaa, kunnes kuulemme häntä. Hän kaipaa meidän rakkauttamme ja hyväksyntäämme. Hän haluaa meidän tuntevan hänet - totuudessa ja hyväksymisessä. Hän odottaa, että me vapauttaisimme hänet vankilastaan kaikessa luovuudessaan, vapaudessaan ja ilossaan.
Me saatamme väsyä ja menettää uskomme paranemiseen. Sisäinen Lapsemme ei. Hän uskoo meihin silloinkin kun emme jaksa itse uskoa itseemme. Voimme yrittää. Voimme yrittää heittää paranemisen menemään, mutta me kuulemme hänen äänensä. Sitten me tulemme takaisin. Ehkä me tarvitsimme opetuksen. Olemme matkalla kohti paranemista.
Aika kuunnella
Me varaamme aikaa itsemme ja sykliemme kuunteluun hyväksyvinä ja uteliaina. Haluamme oppia tuntemaan itsemme sellaisina kuin me olemme, yrittämättä muuttaa yhtään mitään. Haluamme olla aitoja ja rehellisiä käyttäen oman elämämme ja omien asioidemme oikeita nimiä. Me aloitamme sykleistämme.
Alla on kuusi kysymystä, jotka käsittelevät syklejämme. Kysymysten tarkoitus on myös osoittaa se, että häpeän ja viallisuuden tunteemme eivät ole ainoastaan omiamme. Ne ovat yleisiä haavoitetun sisäisen Lapsen piirteitä. Pakonomainen käyttäytyminen on yleinen piilossa olevan tuskan ilmentymä, ja riippuvuuden ja addiktion syklit seuraavat samaa yleistä rakennetta. Häpeä ei ole oma omituinen salaisuutemme, joka on yksin meillä. Nyt muistelemme edellisiä syklejämme.
- Kuinka kauan tunsin itseni rauhalliseksi? Tunsinko itseni hyväksi, tavalliseksi vai huonoksi?
- Koska hermostuminen alkoi ilmentyä? Ilmenikö se jonkin tapahtuman jälkeen? Minkä?
- Koska aloin kaivata helpotusta? Mitä rupesin odottamaan? Miten pian?
- Miltä minusta tuntui, kun olin päättänyt tehdä jotakin? Kuinka innostuneena aloin odottaa sen toteutumista?
- Milloin toteutin suunnitelmani? Oliko se tavallinen, hyvä vai huono? Mikä oli hyvää? Mikä oli huonoa? Tapahtuiko se niin kuin olin suunnitellut?
- Miltä minusta tuntui jälkikäteen? Pitikö minun valehdella tai teeskennellä jollekulle?
Me ajattelemme asioita niiden oikeilla nimillä. Ajattelemme tuskan ja helpotuksen termeillä, hyvien ja huonojen suunnitelmien termeillä - addiktiomme termeillä. Saatamme kokea itsemme ensin epävarmoiksi. Se on normaalia. Ehkä me näemme jotakin, jota emme ole nähneet pitkään aikaan. Saatamme tuntea itsemme pelokkaiksi, typeriksi tai epätoivoisiksi. Jos niin käy, me vakuutamme itsellemme olevamme matkalla kohti paranemista. Me alamme oppia kohtaamaan tuskaamme ja niitä tapoja, joilla olemme välttäneet sitä. Alamme oppia tuntemaan totuuden itsestämme. Todellinen minämme elää vain totuudessa. Emme voi koskaan löytää todellista itseämme epärehellisyydessä. Nyt me alamme olla itsellemme rehellisiä asioista, joista kukaan muu ei tiedä mitään. Se on rehellisyyttä. Jos tunnemme olomme kurjaksi, me tiedämme, että emme voi hyvin ja tarvitsemme paranemista. Alamme oppia tuntemaan itseämme, syklejämme, ja helpotuksen tarvettamme. Alamme kuulla omia sisäisiä viestejämme. Ne kertovat tuskasta, ja ne ovat tuskallisia.
Kaipauksemme olla jossakin muualla tekemässä jotakin muuta on osoitus siitä, että toivomme pääsevämme nykyhetken tuskaa karkuun. Meillä ei ole rauhaa nykyhetkessä, emmekä kuulu siihen. Nykyhetki on tuskallinen, minkä vuoksi me toivoisimme löytävämme jotakin tarpeeksi vahvaa, johon voisimme uppoutua niin, että voisimme unohtaa tuskamme edes hetkeksi. Näin me selvisimme.
Kosmisessa tietoisuudessa me olemme rauhassa nykyhetkessä, eikä ole mitään tarvetta paeta siitä. Kaikessa mitä teemme, on vain tyytyväinen olemassaolo sen keskellä, ja mystinen kuuluminen siihen ja koko maailmankaikkeuteen. Mitä tahansa teemmekin, me olemme tyytyväisiä siinä, ja koko persoonamme on niin uppoutunut siihen, että emme kaipaa jotakin muuta. Olemme tyytyväisiä itseemme ja paikkaamme maailmassa. Tällainen olemassaolo on iloa syvimmillään. Tuska tai suru voivat olla läsnä, mutta ne koetaan selkeästi erillisiksi asioiksi, jotka eivät häiritse rauhaamme. Tunnistamme ne sisällämme, ja siinä kaikki. Voimme tuntea pelkoa, ja me hyväksymme pelon. Se vain haluaa kertoa, että jokin on meille tärkeää, ja saatamme olla menettämäisillämme sen. Tällaisessa pelossa ei ole ylimääräisiä kuormia menneisyydestä eikä tulevaisuudesta. Tunteemme säilyvät kiinni nykyhetkessä. Suru on osa elämää, ja lopulta me menetämme kaiken mitä rakastamme. Tällainen suru on rauhallista antautumista rakkauden edessä, ja vain hetken kestävän elämämme edessä.
Me kuuntelemme syklejämme jonkun aikaa. Me ajattelemme elämäämme ja sen kierroksia. Me lepäämme. Me rentoudumme. Me emme yritä muuttaa itseämme. Me annamme elämämme pyöriä niin kuin olemme tottuneet. Mutta haluamme ymmärtää sitä. Mietimme näitä kysymyksiä aina silloin tällöin. Meistä tulee omia tarkkailijoitamme arkipäivän askareissa. Yritämme tunnistaa ne tunteet, muistot, odotukset ja pelot, jotka nousevat pintaan kun ajattelemme niitä. Joka kerran, kun teemme niin, voimme olla varmoja, että kuljemme kohti paranemista. Se vaatii aikaa. Annamme itsellemme luvan parantua hitaasti. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Elämä johtaa meidät niiden asioiden eteen, jotka meidän tulee oppia, ja se on helläkätinen opettaja. Silti me kohtaamme tuskaa, mutta vain sen tuskan, joka on jo sisällämme. Elämä vetää sen pois hellästi, mutta ei ilman tuskaa.
Vastaanottaminen
Hyväksymättömyyden tarkoitus on kieltää todellisuus. Se näkee jotakin, mutta se sanoo, että asiat eivät ole niin. Se ei kerro totuutta eikä antaudu elämälle, vaan yrittää taistella sitä vastaan. Sen sanoma on "minä en tahtoisi ottaa vastaan sitä ihmistä, joka minä olen".
Se on totta mikä minä olen. Se mitä minä en ole, ei ole totta. Tuska tekee meille arvokkaan palveluksen: se paljastaa meille, mitä me olemme. Mutta tuskamme yrittää saman tien peittää sen, sillä se ei halua ottaa sitä vastaan. Kipu riisuu meidät kuvitelmista, ja siksi sen tunnistaminen on tarpeellista. Kun olemme kuulleet sen äänen, meidän on tunnistettava se ja katsottava rakastavasti sitä ihmistä, jonka se osoitti meille.
Hyväksymättömyys yrittää kertoa meille, että se mitä me olemme, on huono, epäonnistunut ja kurja. Se huutaa meille, että on väärin olla surullinen, hiljainen ja pelokas. Se karjuu meille, että meidän pitäisi tietää. Me emme saisi olla epävarmoja. Me emme saisi olla ujoja. Me emme saisi millään olla sitä mitä me olemme, sillä kaikki se on kelvotonta. Sitä paitsi kaikki muut muka tietävät, ovat varmoja, lujia, aina oikeassa, eivätkä he tee koskaan virheitä. Mutta me emme ole täällä muuttuaksemme, jotta tulisimme hyväksytyiksi. Me olemme täällä hyväksyäksemme sen ihmisen, joka me olemme.
Me emme koskaan pety tulevaisuuteen. Tulevaisuus ei koskaan tuota meille iloa. Me emme koskaan ole onnellisia tulevaisuudessa. Sillä tulevaisuudessa ei ole mitään. Me voimme pettyä ainoastaan nykyhetkeen. Ainoastaan jokainen nykyhetki voi tuottaa meille surua tai iloa. Tulevaisuus on vain pakeneva varjo, joka ei koskaan petä meitä eikä koskaan tee meitä iloisiksi. Sitä ei ole. Sitä ei koskaan tule olemaan. Kun se tulee, se on vain uusi nykyhetki.
Mitään muuta ei ole kuin nykyhetki, ja se miten maailma tapahtuu jokaisessa nykyhetkessä. Jos me petymme nykyhetken todellisuuteen, me kuvittelimme, että olisi ollut toisenlainen todellisuus, joka olisi tapahtunut toisella tavalla. Mutta tämä on illuusio. Se on kuviteltu maailma. Se on haavetta ja valhetta. Jokainen nykyhetki paljastaa meille, että on vain yksi todellisuus. Se on hienoa ja hyvin niin kauan kuin voimme hyväksyä sen ja luopua illuusioista. Mutta jos kuvittelemme, että olisimme voineet ohjata nykyhetkeä miten tahdomme, me koemme väistämättä epäonnistuvamme, sillä me emme voi. Me emme voi kontrolloida edes sitä, miten me koemme nykyhetken. Me emme koskaan voi.
Jokainen nykyhetki avautuu tavalla, johon me voimme vaikuttaa vain hyvin vähän, ja jossa me emme voi kontrolloida edes sitä, miten me koemme sen. Jokainen nykyhetki on yllätys. Meidän tunteemme siinä ovat yllätys. Hyväksymättömyys sanoo, että meidän pitäisi voida kontrolloida sekä tapahtumia että omia tunteitamme. Se pyytää meiltä mahdottomia. Tämän takia se ei voi koskaan saada mitä se pyytää, teimmepä mitä tahansa ja annoimmepa sille mitä tahansa. Se vihaa todellisuutta, eikä se siksi voi koskaan päästä vihastaan eroon. Hyväksymättömyys sanoo: Minä en halua ottaa vastaan todellisuutta.
Koska se kieltäytyy ottamasta vastaan todellisuutta, se ei voi perustella omaa olemassaoloaan muulla kuin valheella. Sen valhe tulee kaukaa, siitä meille annetusta ajatuksesta, että jos käyttäytyisin toisin, vanhempani tai muut tärkeät ihmiset rakastaisivat minua. Se sanoo, että jos käyttäytyisin toisin, voisin kontrolloida muita ihmisiä ja saada osakseni rakkautta. Mutta kun mutkille vääntyminen sattuu minuun, minä vihaan itsessäni sitä osaa, joka ei voi hyvin. Tämän itsen vihaamisen taustalla on hirmuinen pelko. Oikeastaan sen taustalla on Kauhu. Mikään muu kuin kauhu ei riitä synnyttämään meissä niitä kokemuksia, joita itsemme vihaaminen synnyttää. Ne ovat muistutuksia siitä Kauhusta, jota elämässämme on joskus ollut. Mutta itseviha ei katso tätä kauhua. Se kääntää katseensa pois meidän omista tunteistamme ulkoisiin olosuhteisiin, joko menneisyyden murehtimiseen, tulevaisuuden pelkäämiseen tai toisenlaisen tulevaisuuden tavoittelemiseen. Me voimme jäädä nykyhetkeen, kun emme lähde seuraamaan sen ajatuksia, vaan koemme omat tunteemme.
Jokaisessa nykyhetkessä maailma tapahtuu niin kuin tapahtuu, ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, me koemme sen kaiken niin kuin koemme, emmekä voi millekään näistä yhtään mitään. Hyväksymättömyys sanoo, että meidän pitäisi voida. Mutta meidän tunteemme ovat aina oikeita, ja ne kertovat siitä, mitä meidän sisällämme tapahtuu. Jäljelle jää siis vain yksi vaihtoehto: hyväksyminen. Jokainen ääni, joka syyllistää meitä, rajoittaa meitä tai väsyttää meitä, on hyväksymättömyyden ääni. Se sanoo, että jokin minussa on pahaa, puutteellista ja virheellistä. Mutta mikään niistä ei pidä paikkaansa. Paikkansa pitää vain se, että me olemme hyviä, rakastettavia ja rakastavia. Elämän suuri tehtävä on osoittaa se meille. Meidän suuri tehtävämme on ottaa se vastaan. Meidän suuri tehtävämme on rakastaa itseämme ja lähimmäistämme niin kuin itseämme.
...tapasin myös yhden ihmisen joka ennen kuului elämääni...ihmettelin aina miksi hän sai oloni epämukavaksi...hänellä oli oma riippuvuus aikaisemmin...minä siitä tiesin...nyt en hänen elämästään mitään tiedä...ontto tunne hänen lähellään on...minun tehtävä ei ole muiden ongelmia pohtia...sen hetken kun tapasin hänet...en ollut täysin oma itseni kuitenkin enemmän kuin koskaan...hyvä minä!! olen paljon viime aikoina miettinyt miten olen itse ollut itseni pahin vihollinen...jos olen tehnyt virheen olen ikäänkuin hakannut itseäni...minun pitäisi olla täydellinen en saisi tehdä virheitä...silloin tulee rangaistus...tiedän elämässäni olevan asioita mitä en voi enkä halua enää tehdä...riippuvuuteni ja toisten ihmisten tekemiseen puuttuminen...niistä minulle tulee paha olo...kuitenkin en aina pysty tai jaksa taistella taannun...juuri silloin tarvitsen eniten hyväksyntää ja rakkautta itseltäni minua kohtaan...ja on asioita joita en voi muuttaa...minun on ne hyväksyttävä...kamalinta on vaatimukset mitä olen itselleni asettanut en armosta ja hyvinvointini tähden vaan...päässäni vanhat auktoriteetit haukkuvat rääpivät suutaan etten kelpaa...haluan pyrkiä tiettyihin hyviin asioihin hyvinvointini tähden...mutta tajuan ei muut ole parempia kuin minä tai huonompia ja kaikkinensa he vastaavat itse teoistaan...minä vastaan vain minun tekemisistä...minun on itse hyväksyttävä itseni rakastettava ja arvostettava virheitä tekevänikin...olen ollut itselleni kamala...aikuinen minussa on sabotoinut sisäistä lasta...samaa laulua olen soittanut osaksi niin kuin minulle on soitettu...muut ei ole erilaisia...saan mennä ihmisten keskelle voimieni mukaan...tutustua uuteen hyväksyen itseni ja tunteeni...tämän vuoksi olen niin paljon pelännyt elämää, ihmisiä lähteä ja mennä...olen tehnyt itselleni vääryyttä...ja...jumala kuvani ankara ukko joka nauttii kun minä lyön itseäni ja pelkään...niin väärin...rakkauden jumala...joka antaa minun rauhassa etsiä ja virheittenkin kautta löytää...rakkauden silmä valvoo kulkuani...on suoja ja turva...kutsuu hyväksymään itseni ihmisenä...ei enää lyömään minua...saan laskeutua hänen rauhaan ja vapauteen siinä olen turvassa...tämä on minulle uutta jumala antakoon tämän totuuden laskeutua sydämeeni syvälle...rauhaa ja hyvää oloa...rukoile tämän asian puolesta...tästä löydöstä haluan pitää kiinni...vapauttaa...en enää halua siihen itseni tuomitsemiseen takaisin...se vie minut häkkiin...