Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
12. Usko
Usko on vaikea asia käsiteltäväksi, sillä eri ihmisille se merkitsee hyvin eri asioita. Yritän kuitenkin käsitellä sitä, sillä me emme voi elää ilman uskoa. Me uskomme aina johonkin, ja meidän arvomme perustuvat siihen mihin uskomme. Tiedän hyvin, että en voi kirjoittaa tätä kirjoittamatta omasta uskostani tietoisesti, ja todennäköisesti vielä enemmän alitajuisesti. En halua tyrkyttää omaa uskoani, mutta jos sinusta tuntuu, että teen niin, päästä irti.
Hengellisyys, usko ja luottamus ovat sisäisen Lapsen ominaisuuksia. Kun sisäinen Lapsemme pääsee esiin, myös näihin liittyvät kysymykset nousevat esiin. "Uskon kriisin" käynnistyminen kuuluu sisäiseen eheytymiseen, ja se on merkki sisäisestä paranemisesta. Se ei ole merkki luottamuksen kadottamisesta, vaan vielä syvemmän luottamuksen etsimisestä. Hengellinen kriisi käynnistyy usein parin vuoden paranemisen jälkeen, kun sisäinen Lapsemme pääsee uudella tavalla esiin. Se voi käynnistyä myös aikaisemmin tai myöhemmin. Joillekin se on kipeää etsimisen aikaa, ja joillekin se on vanhan uskon luottavaista vahvistumista. Me emme etsisi, ellemme tietäisi, mitä me etsimme. Tieto siitä on meissä itsessämme. Me emme löydä etsimäämme itsemme ulkopuolelta, sillä se ei ole siellä. Meidän kysymyksemme ovat mielessämme siksi, että me tiedämme vastaukset, vaikka emme uskaltaisi tietää. Me emme ole tyytyväisiä itsemme ulkopuolelta tuleviin vastauksiin, sillä ne eivät oikea vastaus.
Tähän asti me olemme uskoneet sen, mitä meille on sanottu. Tai me olemme kapinallisesti valinneet uskoa aivan päinvastoin kuin meille on sanottu. Mutta uskomme on perustunut enemmän tai vähemmän muiden sanomisiin. Muut ovat määritelleet, mihin olisi syytä uskoa, jotta meille ei kävisi huonosti. Uskon kriisin käynnistyessä me alamme etsiä itsellemme jotakin syvempää. Me emme enää halua ottaa vastaan sitä, miten muut ovat määritelleet uskon ja uskomisen. Ennen paranemistamme me olimme jakautuneet kahteen osaan, ja näiden osien välissä oli paksu muuri, kuten kuva 3 esittää.
Kuva 3. Muuri aikuisen ja sisäisen Lapsen välissä.
Pään alueella ovat tietoisuus, järki ja tahdonvoima. Niiden avulla me pystyimme jatkamaan elämäämme senkin jälkeen, kun sisäinen Lapsemme oli mennyt piiloon. Mutta tämä piiloutuminen ei syntynyt järjen eikä tahdonvoiman avulla. Sisäinen Lapsemme rakensi vahvan suojan haavoitetuksi tulemisen kokemusten jälkeen. Muuri rakennettiin sisältäpäin, sillä se oli tarpeen suojelemaan sitä, mikä jäi muurin sisälle. Se suojeli meidän herkkiä osiamme eristämällä ne maailmasta. Se mitä jäi jäljelle, oli järki ja tahdonvoima. Sen tähden järkemme ja tahdonvoimamme eivät ole oikeita työkaluja tuon muurin purkamiseen. Muuri syntyi sisäisen haavoittumisen seurauksena, ja sen purkaminen tapahtuu ottamalla vastaan ja tunnustamalla se, mitä on muurin sisällä. Muuri purkautuu sisältä päin, kun me alamme ottaa vastaan sitä, mitä sen takaa tulee. Muuri syntyi siksi, että meille sanottiin, että meissä ei ole sitä, mitä meissä oli. Muuri johtuu ristiriidasta todellisen itsemme ja sen maailman välillä, joka ei antanut meidän olla sitä mitä me olimme. Motiivi muurin rakentamiseen on emotionaalinen. Se ei ole älymme rakentama, eikä älymme voi myöskään purkaa sitä. Silti älymme voi olla oppaana sen purkamisessa. Me voimme ymmärtää, mitä on tapahtunut ja miksi, mutta meidän on myös elettävä sisäinen eheytyminen todeksi.
Valitettavasti meidän kulttuurimme ihannoi juuri sitä osaa, joka jää näkyviin haavoittumisen jälkeen - järkeä ja tahdonvoimaa. Kuitenkin tuo tahdonvoima on hyvin vaatimaton verrattuna sisäisen Lapsemme kutsumuksen voimaan ja elinvoimaan. Pelkästään olematon kykymme hallita itseämme, tunteitamme ja kokemuksiamme osoittaa sen. Tahdonvoima on lähinnä verrattavissa uudenvuodenlupauksiin. Se ei kanna meitä. Sisäisen Lapsemme kutsumuksen voima näkyy muun muassa siinä voimassa, jolla hän vie meitä kohti paranemista sen jälkeen, kun muurin purkaminen on käynnistynyt. Sisäinen lapsemme vihaa tuota muuria, sillä se jättää hänet yksin ja ilman mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Hän alkaa itse purkaa sitä heti, kun otamme vastaan hänen viestinsä ja todellisuutensa. Jos muuri on paksu, me voimme olla yhteydessä muihin ihmisiin ja maailmaan vain sen yläpuolella olevan kolmen elementin kautta. Ihmissuhteemme tulevat pinnallisiksi ja tuskallisiksi. Tuo muuri myös estää sisäistä Lastamme saamasta kovasti kaipaamiaan positiivisia viestejä, jotka vahvistaisivat hänen olemassaolonsa. Me emme usko muiden kiitoksiin emmekä osaa ottaa niitä vastaan.
Kun me alamme tunnustaa sisäistä todellisuuttamme ja muuri alkaa purkautua, meidän elämäämme alkaa tulla uusia elementtejä. Tunteet alkavat virrata. Intuitiomme herää. Kutsumus alkaa nousta, ja me alamme kokea kutsua olla oma itsemme ja tehdä jotakin, joka lähtee syvältä sisältämme. Me alamme kokea olevamme läsnä maailmassa. Ihmissuhteisiimme alkaa tulla uusia piirteitä. Hengellisyytemme alkaa herätä. Siihen asti meidän "hengellisyytemme" on toiminut paljolti järjen ja tahdonvoiman avulla. Meidän "hengellisyytemme" on perustunut muiden sanomisiin. Mutta hengellisyys on jotakin aivan muuta. Se on meidän oma kokemuksemme elämän tarkoituksesta ja Jumalan läsnäolosta. Se on yhtä kaukana järjestä kuin tunteet. Ja se on yhtä kaukana tunteista kuin järki. Se on jotakin aivan muuta. Silti siitä voidaan puhua järjellä ja se voidaan kokea tunteissa. Se on uuden aistin kaltainen, jonka avulla me tunnemme Tarkoituksen ja otamme vastaan Huolenpidon ja Rakkauden.
Hengellinen kriisi alkaa, kun meidän oma hengellinen osamme alkaa kysellä ja kutsua meitä. Jokin meissä haluaa itse kokea Korkeamman Voiman läsnäolon. Ellemme me koe sitä, se kyseenalaistaa kaiken "uskoomme" liittyvän. Se ei välttämättä sano, että uskomme olisi väärä, vaan että me emme ole vielä löytäneet sitä omalle kohdallemme. Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, vaan se on sisällisesti teissä... Jumalan valtakuntaa eivät ole kirkot eivätkä temppelit, vaan ihmissydän. Jokin meissä kaipaa täyttymystä. Tällöin se vaatii meitä kyseenalaistamaan kaikki vanhat uskomuksemme, kunnes löydämme oman persoonallisen ja sydämessämme todeksi koettavan suhteen elämään ja elämän tarkoitukseen. Silloin meidän uskomme ei enää perustu siihen, mitä muut ovat sanoneet, vaan meidän omaan kokemukseemme. Se tulee ja usko syntyy, sillä se on sisäisen Lapsemme keskeinen osa. Hän ei osaa elää ilman sitä, sillä jokainen meistä on Korkeamman Voimamme lapsi. Uskon kriisi alkaa, kun me emme enää hyväksy etäisiä järjen selityksiä, vaan haluamme kokea jotakin todellista. Kun me löydämme uskomme, meidän ei enää koskaan tarvitse kyseenalaistaa sitä. Se ei enää riipu järjestä eikä tahdonvoimasta, vaan se antaa perustan tahtomme voimalle. Siitä tulee yhtä vahva kuin se elämän kutsu, joka on meidän sisällämme. Silloin me huomaamme myös, että meidän ei tarvitse etsiä kutsumustamme järjellä. Meidän sisäisellä Lapsellamme on voittamaton halu ilmentää itseään. Se tulee muurin takaa yhtä varmasti kuin kaikki muukin. Silloin se tulee suuressa luottamuksessa Elämään, Jumalaan ja itseemme. Me uskallamme elää, ja lakkaamme kyselemästä, mitä meistä pitäisi tulla. Me tiedämme olevamme sitä, mitä me olemme aina olleet, ja annamme itsemme tulla esiin entistä vapaammin, emmekä kysele, onko se oikein vai väärin.
Pään alueella olevaa uskoa ei oikeastaan voi sanoa edes uskoksi. Se on enemmänkin epäuskoa, sillä sen käyttövoimana on usein pelko: jos en ajattele oikeita asioita ja tee oikeita tekoja, minulle käy huonosti. Se ei niinkään anna elämälle voimaa, vaan rajaa sitä. Eikä se juurikaan pysty hyväksymään omasta uskosta poikkeavaa uskoa. Se toimii järjellä, yrittäen selittää asioita, jotka eivät ole täysin selitettävissä. Se yrittää korvata muurin takana olevan sisäisen Lapsen hengellisyyden aikuisen älyllä. Sydämen usko ja hengellisyys eivät sisällä pelkoa, vaan suuren luottamuksen. Siinä on varmuus omasta tiestä, ja se hyväksyy muiden erilaiset tiet. Uskon keskeinen osa on turvallinen luottamus ja siihen kuuluva lepo. Sen ei tarvitse jatkuvasti kyseenalaistaa, vaikka se voi kyseenalaistaa turvallisesti ja aidosti.
Kaiken minkä teemme, me teemme uskossa. Kun me kävelemme ja laskemme jalkamme maahan, luotamme siihen, että se kantaa meidän painomme, ja että hermomme ja lihaksemme ohjaavat sitä oikein. Kun valitsemme päämääriämme ja tekojamme, teemme sen niihin uskomuksiin perustuen, joita meillä on maailmasta ja sen syy-seuraussuhteista. Monet valintamme ja tekomme ovat niin "yksinkertaisia", että toimimme tiedostamattomasti, esimerkiksi kun kävelemme. Teemme myös monimutkaisia päätöksiä tietämättä, miten ne lopulta menevät. Me luotamme siihen, että teemme itsemme kannalta oikeita asioita silloinkin, kun emme tunne syy-seuraussuhteita tarkasti. Silloin päätöksemme perustuvat uskoon (tai uskomuksiin). Monissa tapauksissa uskomuksemme ovat alitajuisia ja saattavat olla ristiriidassa niiden uskomusten kanssa, joita me sanomme itsellämme olevan.
En puhu vain niistä uskomuksista joita sanomme itsellämme olevan. Saatamme sanoa uskovamme rakastavaan Jumalaan, joka on antanut syntimme anteeksi ja ikuisen elämän, mutta jos valintamme ja päämäärämme eivät perustu siihen, se on vain mielipiteemme. Saatamme sanoa uskovamme vahvimman eloonjäämiseen, mutta jos valintamme ja päämäärämme eivät perustu siihen, se on vain mielipiteemme. Silloinkin kun olin tuskan kontrolloima, ajattelin uskovani rakastavaan Jumalaan. Kuitenkin minulla oli paljon vahvempia alitajuisia uskomuksia, että en ollut rakastettava ihminen, ja että maailma oli vahingollinen paikka. Jotkut valinnoistani perustuivat tietoiseen uskooni, mutta alitajuiset uskomukseni sanelivat sen, miten elin jokapäiväistä elämääni. Mitä enemmän me alamme yksinkertaisesti vain elää sen mukaan mihin me sanomme uskovamme, sitä vähemmän meillä on tarvetta puolustella mielipiteitämme siitä. Usko ei ole älyllinen käsite. Uskomuksemme ovat kaikkein syvin osa olemustamme, olivatpa ne tiedostettuja tai alitajuisia. Ne muodostavat perustan, jolla me määrittelemme itsemme ihmisinä.
Monet sanovat, että usko voi olla vahva tai heikko. En ole ollenkaan varma. Me uskomme aina johonkin, mutta monissa tapauksissa emme ole selvillä siitä, mihin uskomme. Kun olimme täynnä pelkoa ja tuskia, me koimme, että maailma on kauhea paikka, jossa ainoa keino välttää kärsimystä on teeskennellä ja piiloutua, mikä aiheutti vain lisää tuskaa. Olemme saattaneet luottaa erinomaiseen älyymme ja kykyymme saada muut tekemään halumme mukaan. Olemme saattaneet uskoa, että ihmisten miellyttäminen antaisi meille rauhan ja rakkauden. Ajattelen, että uskomme määrä on vakio: me uskomme jonkinlaiseen elämän malliin ja elämme sen mukaan. Tajuntamme ollessa sumentunut uskomuksemme ovat meiltä piilossa, mutta silti me elämme niiden mukaan. Kun puhumme heikosta tai vahvasta uskosta, me puhumme tiedostetuista uskomuksista. Kun joku sanoo, "Uskoni on heikko", hän saattaa tarkoittaa sitä, että hänen uskollaan Jumalaan on vain vähän vaikutusta hänen päivittäiseen elämäänsä. Silloin hän sanoo, että hänen uskollaan muihin asioihin on enemmän vaikutusta kuin hänen uskollaan Jumalaan. Jos hän haluaa vahvistaa uskoaan Jumalaan, hänen on siirrettävä uskoaan muista asioista uskoonsa Jumalaan. Mutta hän voi tehdä niin ainoastaan, kun hän tulee tietoiseksi muista uskomuksistaan, jonka jälkeen hän voi päättää muuttaa tai olla muuttamatta niitä. Tämä on myös paranemisen ydin: me päästämme irti niistä vahingollisista uskomuksista, joita olemme omaksuneet, ja saamme uusia uskomuksia, jotka edistävät elämäämme. Me emme voi parantua, jos pidämme kiinni vanhoista uskomuksistamme. Me kohtaamme itsemme, uskomuksemme itsestämme ja muista, suremme sen osan elämäämme jonka olemme eläneet vahingollisten uskomusten vallassa, ja olemme iloisia saadessamme uutta ja toimivaa uskoa. Näin tehdessämme uskomme kokonaismäärä ei muutu. Uskomuksemme ovat aina vahvoja, ja me elämme niiden mukaan, joko tietoisesti tai alitajuisesti. Mitä tietoisemmiksi uskomuksemme tulevat, sitä enemmän me voimme päästää irti niistä uskomuksista jotka saavat meidät elämään epäsointuista elämää. Meistä tulee harmoninen kokonaisuus syvimpiä tasojamme myöten.
Miten me opimme kävelemään? Ensin meistä oli normaalia, että kaikki muut meitä lukuun ottamatta kävelivät kahdella jalalla. Mieleemme ei koskaan juolahtanut, että jonakin päivänä käveleminen voisi olla yhtä helppoa ja luonnollista kuin nyt. Muut uskoivat, että jonakin päivänä me kävelisimme. He olivat lähellämme ja osoittivat kävelemisen olevan luonnollinen osa heidän elämäänsä. He auttoivat meitä nostamalla meidät ylös ja tukemalla meitä, kun aloimme liikuttaa jalkojamme. Sitten tuli aika, kun kykenimme seisomaan kahdella jalalla, heiluen edestakaisin. Otimme ensimmäisen askeleemme. Nousimme ja kaaduimme, nousimme ja kaaduimme, mutta eräänä päivänä me kävelimme. Me opimme juoksemaan, ja nyt me tiedämme että osaamme kävellä. Periaatteessa me olisimme voineet kieltäytyä kävelemisestä, mutta elämämme olisi silloin paljon rajoittuneempaa. Kun olimme pieniä, mielemme oli avoin maailmalle, ja meistä oli luonnollista mukautua siihen mitä me näimme ja kuulimme.
Usko ei ole pakottamista eikä tahdonvoimaa. Se ei ole pusertamista. Uskon olennainen elementti on antautuminen, ja me antaudumme uskomuksillemme jo nyt. Mitä tahansa teemmekin, nousee "uskostamme". Kun me opettelimme kävelemään, antauduimme kävelemään oppimisen prosessille, emmekä kiistelleet siihen liittyvistä teorioista. Me emme ajatelleet kävelemistä kaukaisena päämääränä, vaan olimme joka hetki vain läsnä omassa harjoituksessamme. Sillä, mitä me ajattelimme kävelemisen päämäärästä, teoriasta tai tarkoituksesta, ei ollut yhtään mitään väliä. Meille riitti, että teimme yksinkertaisia asioita nykyhetkessä.
Jos vain teemme sen, mitä on tarpeen nyt tehdä, me kasvamme. Meidän ei tarvitse tietää mitään muuta. Me saatamme mielestämme uskoa rakastavaan Jumalaan, mutta jos syvällä sisimmässämme koemme olevamme taakka muille ihmisille, tuo arvottomuuden kokemus sanelee elämisemme, eivätkä muiden rakkauden osoitukset mene perille sydämeemme. Me etsimme uusia ihmisiä, jotka voisivat vakuuttaa meille, että me olemme arvokkaita. Alitajuinen uskomme ohjaa meitä, ja lopulta hakiessamme hyväksyntää saatamme päätyä olemaan vain taakka muille ihmisille. Meidän uskomuksemme toteuttavat itseään. Vasta kun me antaudumme arvottomuutemme tunteen kokemiselle, voimme löytää arvomme Jumalan lapsina, joilla on suuri arvo itsessään, ja jotka voivat rakastaa armolla ja totuudella. Hyvin paljon tästä saavutetaan suremalla syvällä olevat asenteemme sen jälkeen, kun olemme löytäneet ne. Annamme Jumalan rakkauden korvata rakkauden etsintämme, ja niin tehdessämme jumalallinen rakkaus tulee osaksi meitä ja meidän elämäämme. Se loistaa meille ja muille ihmisille sitten kun aika on oikea, eikä hetkeäkään ennen. Jumalan rakkaus on tuonut meidät siihen missä olemme nyt, ja se ohjaa meitä kohti uutta elämää rakkaudessa ja rauhassa. Jumalan rakkaus ilmenee rikkinäisten ja vajavaisten ihmisten kautta, ja sellaisten ihmisten kautta, jotka hyväksyvät oman henkilökohtaisen ihmisyytensä. Me annamme Jumalan parantaa haavamme, joista syvimmät saattavat olla uskomme omaan arvottomuuteemme ja kykenemättömyyteemme rakastaa parantavalla rakkaudella.
Kuva itsestämme
Meillä itsellämme on kaikki se voima, minkä me tarvitsemme. Mutta sillä kuvalla, jonka olemme itsestämme tehneet, ei ole yhtään. Se ei tunne mitään, ei tahdo mitään eikä tee mitään. Se on yhtä voimaton kuin peilikuva, mutta se on kummallisen peilin kuva. Sen sijaan, että se kertoisi millaisia me olemme, se kertoo, millaisia meidän pitäisi olla. Tuo kuva on mielikuvituksen ja pelkojen tuotetta, vailla todellisuutta. Se sisältää vanhempiemme ja yhteiskunnan odotuksia, ja pelkojamme siitä, millaisia me olemme näiden odotusten valossa. Se sisältää epävarmuutta, koska me emme itse tiedä, millaisia meidän pitäisi olla. Sen erilaisuus itsemme kanssa vain lisää pelkojamme, sillä yrittäessämme tulla tuon kuvan kaltaiseksi me joudumme sisäiseen taisteluun, joka vie voimamme itseltämme pois. Jokainen voima, jonka me annamme tuolle kuvalle, muuttuu voimattomuudeksi, sillä tuo kuva ei osaa käyttää sitä. Vain me itse voimme ajatella, tuntea, kokea, valita ja elää. Kuva ei kykene näistä mihinkään, sillä sitä ei oikeasti ole.
Meidän voimamme palaa meille vähitellen sitä mukaa kuin tuon kuvan ote meistä vähenee ja hyväksymme itsemme sellaisena kuin olemme. Silloin meidän voimamme on suuri ja niin sulavassa sopusoinnussa itsemme kanssa, että emme edes huomaa olevamme voimakkaita. Se on levossa olevaa vahvuutta, joka ei heikennä itseään asettumalla taisteluun itseään vastaan. Tällainen voima ei ole väkevyydessä, vaan sen vahvuus on levossa. Se ei ilmene väkevinä tekoina, vaan liikkumattoman läsnäolon kautta. Me tiedämme, että se riittää joka paikassa ilman, että sen tarvitsisi nostaa meteliä. Me tunnemme tuon voiman siitä, että sen ei tarvitse liikahtaa. Sen ei tarvitse tehdä mitään väkisin. Se on vahvinta silloin kun sen ei tarvitse heikentää itseään käymällä taisteluun. Tällä voimalla ei ole mitään, mitä vastaan se taistelisi, sillä se on kaikkien ystävä.
Mutta me luulemme, että tuolla itsemme kuvalla on kaikki voima. Se väittää tietävänsä miten elämää eletään, sillä se on muodostunut omista parhaista opeistamme. Siksi se uhoaa, että jos lakkaamme kuuntelemasta sitä, me emme enää osaa elää. Tämä pitääkin paikkansa, sillä luopuessamme tästä itse pystyttämästämme kuvasta me luovumme myös omista elämänopeistamme. Me luulemme katoavamme noiden oppien mukana, sillä me luulemme olevamme tuo kuva ja katoavamme sen myötä. Mutta vain kuva katoaa. Me joudumme hetkeksi hämillemme, sillä entiset oppimme eivät enää "auta" meitä. Me kohtaamme elämän riisuttuina ja aseettomina, mutta silloin myös elämä kohtaa meidät ja osoittaa, että silläkään ei ole aseita. Se osoittaa meille, että voiman käyttäminen elämää vastaan on tarpeetonta - ja johtaa vain siihen, että voimamme heikentää itseään turhassa taistelussa, jota se ei voi voittaa. Se osa, joka ennen heikensi itseään asettumalla elämää vastaan, on nyt lakannut heikentämästä itseään ja saanut voimansa takaisin. Meidän lepomme lisääntyy tuon kuvan kadotessa ja me koemme, että elämä soljuu eteenpäin ilman vastustusta ja ponnistelua. Koko olemuksemme asettuu lepoon, jossa vahvuus on koko ajan läsnä. Me emme enää petä itseämme uskottelemalla, että kuvalla on voimaa, jota sillä ei oikeasti ole, eikä meidän enää tarvitse kokea sen synnyttämiä pettymyksiä. Me lakkaamme hyljeksimästä sitä mitä olemme ennen hyljeksineet ja katsomme kaikkea levollisesti, antaen elämän ja maailman olla sellaisuutensa levossa. Meidän voimamme palaa kotiinsa, eikä meidän tarvitse ponnistella. Ja kun me katsomme kaikkea voimamme levätessä, me rakastamme sitä minkä näemme. Rakkaus on joskus suuria tunteita, mutta jatkuva rakastaminen on lepoa voiman liikahtamattomuudessa. Silloin voimamme on rakastavaa voimaa, joka ei karkota muita asettumalla taisteluun ja vastustamalla tai torjumalla, vaan olemalla täydellisesti levossa.
Me opimme tuntemaan tuota kummallista itsemme kuvaa hiljaisuudessa, kuunnellen tunteitamme ja intuitiotamme, mietiskelemällä valintojamme ja päämääriämme, ja hyväksyen kaiken mitä me näemme. Me antaudumme itsellemme. Niin tehdessämme me löydämme hitaasti todelliset uskomuksemme. Hitaasti ja tuskallisesti me joudumme myöntämään, että se, mihin todella uskomme, ei ollutkaan sitä, mitä luulimme sen olevan. Silloin me voimme alkaa omistaa uusia terveitä uskomuksia, jotka lähtevät tietoisista uskomuksistamme. Niin tehdessämme uskomme määrä ei muutu. Kun tuomme alitajuiset uskomuksemme valoon, me hyväksymme ne ja antaudumme niille, minkä jälkeen voimme päästää niistä irti tai pitää ne. Me ymmärrämme, että uskomme ei ollut ollenkaan heikko, vaan se kontrolloi meitä väkevästi, meidän tietämättämme. Alitajuiset uskomukset ovat aina meitä itseämme vahvempia. Ne ovat meidän herramme. Kun ne tulevat tietoisiksi, ne menettävät paljon voimastaan, tai jos ne ovat sellaisia, jotka me haluamme pitää, ne vahvistuvat. Me voimme saada lujia ja kestäviä unelmia vain, kun unelmamme ja todelliset uskomuksemme ovat yhdensuuntaisia. Jokainen ihminen tulee elämänsä aikana oman uskonsa ilmentymäksi, uskoipa hän mitä tahansa.
Uskomuksia
Meidän omat ajatuksemme, uskomuksemme, tulkintamme ja arvostuksemme vaikuttavat siihen, minkälaisia tunteita me koemme. Niin myös meidän menneisyytemme ja haavamme. Ne kaikki vaikuttavat siihen, mitä me sanomme ja miten me käyttäydymme. Ne houkuttelevat meitä kohti yhdenlaisia tilanteita ja pois toisenlaisista tilanteista.
Jos me koemme jonkin asian tai tilanteen tuskallisena, me emme kovin helposti sano "En pidä siitä, miltä minusta tuntuu, ja niinpä toivon olleeni väärässä". Sen sijaan me sanomme "En pidä siitä, miltä minusta tuntuu, ja niinpä toivon olleeni oikeassa". Jos meistä tuntuu pahalta, olemme mieluummin oikeassa kuin väärässä. Oikeassa olemisella en tarkoita pelkästään ajatuksiamme jostakin yksittäisestä tilanteesta, vaan kuvaamme itsestämme, elämästä, menneisyydestämme, tulevaisuudestamme, muista ihmisistä, Jumalasta, elämän tarkoituksesta ja elämisestä yleensä. Tarkoitan hyvän ja pahan määritelmiä, emotionaalista maisemaamme, tapaamme käsitellä itseämme ja sitä, minkälaisella jänteellä me katsomme elämäämme.
Jos me olemme oikeassa kun meillä on paha olla, me voimme olla varmoja, että emme voi oppia mitään, mikä poistaisi pahan olomme, sillä oikeassa oleva ei voi nähdä mitään opittavaa. Mutta jos paha olomme on erehtymisemme, keskeneräisyytemme, tai väärän suhtautumisen aikaansaamaa, me näemme tien ulos. Me voimme nähdä, että tie on pitkä, mutta me tiedämme, että me opimme ja kasvamme. Me uskallamme muuttua, ja me näemme, että meillä on vielä paljon opittavaa. Me alamme nähdä nöyryyden arvon ja alamme lähestyä elämää kysellen. Meidän ei tarvitse tietää, olemmeko oikeassa vai väärässä, emmekä me voi sitä aina edes sanoa. Me saatamme kärsiä muiden tekemistä virheistä, jotka ovat saaneet meidät omaksumaan tuskallisia puolustuskeinoja. Mutta silloinkin me voimme huomata omat keinomme tuskallisiksi, tarpeettomiksi, ja turhiksi. Ne vahingoittavat meitä, ja silloin me toivomme, että meidän kasvuympäristömme olisi ollut väärässä. Sen virheet ovat vaikuttaneet meihin syvästi, mutta nekin ovat vain virheitä, vaikka meille nyt hyvin tuskallisia.
Rakkaus ei kysy meiltä, olemmeko oikeassa vai väärässä. Ne eivät merkitse sille mitään. Se lähestyy meitä aina. Mutta meidän ei tarvitse pelätä sitä niin paljon, jos joskus uskallamme toivoa tai edes myöntää olevamme väärässä. Silloin elämä antaa meille parhaan lahjansa. Silloin me löydämme itsemme entistä kokonaisempana, ja otamme itsemme vastaan tuntien oman erehtyväisyytemme. Silloin me uskallamme päästää irti, ja tulemme entistä vapaammiksi. Eikä meidän tarvitse olla aina oikeassa. Joskus on parempi olla väärässä. Usein me olemme oikeassa vasta, kun myönnämme olevamme väärässä.
Uusien uskomusten saaminen ja niiden todellinen liittäminen elämäämme on vaikeaa. Tätä kirjoittaessani olen hyvästelemässä uskomustani siitä, että olen arvoton ja taakka muille ihmisille. Muutamaa kuukautta aiemmin löysin häpeällisen perhesalaisuuden, joka liittyi lapsuuteeni. Tiesin, että se oli minulle tärkeä, vaikka löytäessäni sen minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, miten käsitellä sitä. Ajattelin sitä silloin tällöin, ja vähitellen se alkoi nostaa esiin surun ja arvottomuuden tunteita. Tiedän, että olen arvokas enkä ole taakka muille. Tiedän myös, että Jumalani rakastaa minua suurella rakkaudella, ja että pystyn itse rakastamaan. Tämä antaa minulle rohkeuden ja luottamuksen antautua sille väärälle uskomukselle, että olen arvoton, mikä synnyttää paljon surua. Antautuessani tälle uskomukselle näen, kuinka elämäni on ollut sen sanelemaa. Uskomuksen ollessa tiedostamaton sillä oli suuri valta minuun, mutta en tiennyt sitä. Nyt olen selvillä siitä, mikä on kamalaa, mutta olen myös päästämässä siitä irti. Minä suren sitä ja niitä vaikutuksia, joita sillä on ollut elämääni. Olen turvassa, sillä tiedän että arvottomuus on väärä uskomus, eikä sille antautuminen tarkoita, että ottaisin sen vastaan. Pikemminkin se tarkoittaa sitä, että voin antautua niille tunteille ja menetyksille joita se on aiheuttanut, minkä jälkeen voin antautua suremaan sitä.
Uskon omaan paranemiseeni, ja tämä usko on paljon voimakkaampi kuin usko omaan arvottomuuteeni. Niin kauan kuin uskoni omaan arvottomuuteeni oli tiedostamaton, se ei vaivannut minua. Alitajuisten uskomusten paljastuminen on toisinaan kauhistuttavaa, kun me näemme miten ne ovat sanelleet elämäämme. Me emme kuitenkaan yritä vaimentaa niitä, vaan antaudumme niille hyväksyen ne ja ymmärtäen itseämme. Niin tehdessämme meillä on mahdollisuus surra ne pois. Silloin tietoiset uskomuksemme korvaavat ne luonnollisesti ja ilman pakottamista. Sureminen valmistaa tien uusille uskomuksille, minkä jälkeen ne ovat lujia eivätkä alitajuiset vastakkaiset uskomukset enää häiritse niitä. Jos en surisi pois väärää uskoani arvottomuuteen, minun täytyisi käyttää tahdonvoimaani jatkuvasti vakuuttaakseni itselleni, että olen arvokas. En olisi levossa ja vanha usko arvottomuuteeni kiduttaisi minua aina silloin tällöin. Suremisen olemus on irti päästäminen, mutta emme voi surra antautumatta sille mitä suremme. Antaudun väärän uskoni aikaansaamille tunteille ja menetyksille. Antautuessani uskolle omaan arvottomuuteeni en pyöriskele itsesäälissä, sillä tiedän että se on väärä usko. Ilman tätä tietoa säälisin itseäni, mutta nyt minä suren ja päästän irti siitä. Koko prosessin ajan olen onnellinen, sillä tiedän että paranen.
Ajatellessani tuota tapahtumaa ihastelen jälleen kerran sitä, kuinka täydellisesti kaikki tapahtuu. Jos tuo salaisuus olisi paljastettu minulle hetkeäkään aikaisemmin, en olisi pystynyt kohtaamaan sitä rakentavasti. Minulla ei ollut pienintäkään osaa sen selvittämisessä, vaan minulle annettiin virallinen asiakirja, jonka vain luin. Jumalani tietää mitä minä tarvitsen, ja hän antaa sen minulle heti kun pystyn ottamaan sen vastaan. Hän rakastaa minua Parantavalla Rakkaudella, Armossa ja Totuudessa.
Aloin parantua lukemalla muiden ihmisten paranemisesta, ja nuo kertomukset antoivat minulle alkusuunnan ja luottamusta siihen, että ehkä minäkin voisin seurata samaa tietä. Keskustelin turvallisten ihmisten kanssa, ja he vakuuttivat, että suuntani oli oikea. En tiennyt mitä edessäni olisi, mutta tein minkä pystyin ottaakseni omia askeleitani. Ajan kuluessa olen muuttunut tavoilla, joita en olisi koskaan osannut kuvitellakaan. Tällä hetkellä tiedän, että Jumalani rakastaa minua suurella rakkaudella, ja että hänen viisautensa ylittää kaikki omat ajatukseni. Uskoni on tullut vahvaksi, ja mitä vahvempi se on, sitä vähemmän minulla on tarvetta puolustaa sitä tai väitellä siitä. Uskoni ei ole mielipide, vaan luottamusta Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Me voimme väitellä mielipiteistä, mutta emme luottamuksen kokemisesta.
Mitä enemmän me luotamme rakastavaan ja parantavaan Korkeampaan Voimaan, sen syvempiä asioita hän voi viedä meitä kohtaamaan itsessämme. Me opimme olemaan onnellisia ja täynnä toivoa myös suuren surun ja tuskan käsittelyn keskellä. Me näemme lopputuloksen uskossa etukäteen ja näemme unelmiemme toteutuvan pala palalta. Jokainen sureminen lisää uskoamme, ensinnäkin siksi, että vahingollisista uskomuksista irti päästäminen antaa tilaa terveelle uskolle, ja toiseksi, me näemme kuinka elämämme muuttuu prosessin aikana. Pääsemme vapaaksi alitajuisista uskomuksista, jotka kontrolloivat meitä salaa, ja saamme tuoreita ja terveitä uskomuksia itsestämme, muista ihmisistä, Jumalasta ja maailmasta. Silmämme avautuvat sille valtavalle rakkaudelle, jonka keskellä me elämme, ja me opimme rakastamaan kaikkia ja kaikkea. Kun antaudumme Jumalan loputtomalle rakkaudelle, meistä tulee levossa olevia rakastajia. Silloin me näemme näkymättömän todellisuuden ja tajuamme, että unelmamme ovat totta jo nyt.
Odottaminen
Usko sisältää kolme tärkeää elementtiä: tiedon, luottamuksen ja unelmat. Usko rakentuu sille minkä me tiedämme, eikä sille mitä me emme tiedä. Näin ollen uskoa voidaan koetella ja se voi muuttua - se voi kasvaa. Jos uskomme on sokea, me tarraudumme siihen silloinkin kun todellisuus on jatkuvasti ristiriidassa sen kanssa. Addikti elää juuri näin, tietämättä sitä itse. On tietenkin aikoja, jolloin meidän on odotettava ja luotettava, ja painettava eteenpäin silloinkin kun kaikki näyttää olevan uskoamme vastaan - tämähän on uskon todellinen sisältö. Se mitä tarkoitan sokealla uskolla, on usko, jota ei voi avoimesti kritisoida, ja joka ei muutu, ei uudistu eikä kasva. Tällaista uskoa täytyy puolustaa aggressiivisesti, sillä sen perustana on jäykkä oppijärjestelmä, jolloin "pelastuminen" on seurausta siitä, että meillä on oikea oppi. Tällöin pelastuminen perustuu kuitenkin meidän ajatuksiimme ja tekoihimme, jolloin uskon kohde on itse asiassa omien ajatustemme oikeellisuus, eikä luottamus Jumalaan, joka voi pitää meistä huolen silloinkin kun me olemme väärässä. Tällaisessa uskossa ei ole lepoa eikä unelmia, lukuun ottamatta luottamusta siihen, että meillä on oikea oppi, mikä siis tarkoittaa luottamusta meidän omaan ajatteluumme. Me uskomme itseemme emmekä Korkeampaan Voimaamme. Tällainen usko saattaa olla tarpeellinen askel matkalla kohti syvempää luottamusta, mutta siitä voi tulla levollinen luottamus vain sen kautta, että me koemme Jumalan hyvyyden keskellä jokapäiväistä elämäämme. Jos usko ei vie meitä lepäämään Jumalamme rakkaudessa, me emme voi kokea olevamme rakastettuja ilman ehtoja. Jos me syvällä sisimmässämme koemme, että Jumala, Elämä tai Maailma rakastavat meitä vain kun teemme oikeita asioita, meistä tulee omien tekojemme uhreja, eikä omanarvontunteemme silloin perustu siihen mitä me olemme, vaan siihen mitä me teemme. Me teemme hyviä tekoja siksi, että me olemme hyviä, mutta me emme ole hyviä siksi, että teemme hyviä tekoja. Korkeampi Voimamme rakastaa meitä aina. Millään mitä teemme, emme voi vaikuttaa hänen asenteisiinsa meitä kohtaan.
Parhaimmat hetkemme ovat usein niitä, jotka tulevat antautumisen ja odottamisen jälkeen. Olemme päästäneet irti ja etsineet omaa itseämme, ja vihdoin universumi antaa meille jotakin, jota olemme odottaneet kauan. Se ei saata olla juuri sitä, mitä olemme odottaneet, vaan erilainen vastaus odotuksiimme. Kuitenkin se koskettaa meitä syvältä ja me ymmärrämme, että juuri tämä vastaus on kaikkein paras. Se ei ainoastaan anna sitä mitä me toivoimme, vaan paljon enemmän, ja se näyttää suuntaa jonnekin kauemmas.
Suurimmat pettymyksemme, katkeruutemme ja vihamme johtuvat usein siitä, että olemme luottaneet muihin enemmän kuin itseemme. Me olemme unohtaneet itsemme ja seuranneet muiden neuvoja ja odotuksia, vain huomataksemme, että se mitä saimme, ei ollutkaan meitä varten. Anna tällaisten tilanteiden vahvistaa luottamustasi siihen, että sinä itse tiedät. Oma tiesi saattaa olla täysin erilainen kuin muiden, mutta vain se vastaa sinun sydämesi kutsuun. Oma tiesi saattaa kääntyä pimeään metsään silloin kun muut kulkevat pellon laitaa, mutta vain se vie metsän toiselle puolelle, paikkaan jossa et ole ennen käynyt. Jos sydämesi kutsuu sinua sinne, se on sinun paikkasi. Sydämesi halua ei voi tyydyttää antamalla sille jotakin muuta kuin mitä se toivoo, eikä myöskään antamalla sille vähemmän kuin se toivoo. Sen halu on aito, todellinen ja puhdas. Sillä ei ole kiirettä saada jotakin puolinaista, vaan se jaksaa odottaa saadakseen jotakin täydellistä. Luota siihen, että sydämesi ei halua mitään sellaista, jota se ei voisi saada. Sydämesi on elämän lähde, elämän antama ja elämän kanssa sopusoinnussa. Se tietää mistä sinun elämäsi tulee. Luota siihen, äläkä kuuntele muiden sydämiä, sillä ne ohjaavat heitä. Sinun sydämesi on sinua varten.
Kokonaiseksi tuleminen
Jos me haluamme antaa hyvän vaikutelman itsestämme, kuka on se joka antaa vaikutelman ja kenestä se annetaan? Jos me vihaamme itseämme, kuka on se joka vihaa ja ketä vihataan? Jos me rakastamme itseämme, kuka on se joka rakastaa ja ketä rakastetaan? Jos annamme anteeksi itsellemme, kuka on se joka antaa anteeksi ja kenelle annetaan anteeksi?
Aiemmin otin tämänkaltaiset sanonnat itsestäänselvyyksinä. Nyt olen ymmärtänyt niiden järjettömyyden, mutta tätä järjettömyyttä ei voi kokea todeksi ilman Varjon kohtaamista. Kaksijakoisen suhtautumisen liikkeellepaneva voima on Varjo, se osa itseämme, jota emme halua muiden näkevän, ja jota emme edes itse hyväksy. Kaikki ne asiat, jotka ovat joutuneet piiloon muurin taakse, ovat mielestämme pahoja. Me emme välttämättä tunnista sitä, että pidämme niitä pahoina, mutta ne ovat pahoja siksi, että ne ovat muurin takana. Ellei ulkoinen todellisuus olisi sanonut, että ne ovat pahoja, meillä ei olisi ollut mitään syytä panna niitä piiloon. Me uskoimme, että ne olivat pahoja ja vääriä, ja vieläkin me luulemme, että muurin takana olevat asiat ovat pahoja. Mutta ne eivät ole pahoja. Kohtaamalla varjomme, hyväksymällä sen, ja vähitellen antamalla sen tulla esiin, muuri hajoaa pois ja me huomaamme, että sen takana ei ollutkaan mitään pahaa. Siellä on vain se puuttuva osa itseämme, jota me olemme kaivanneet koko ajan, ja jonka puuttumisen me tiesimme. Muutoin me emme olisi etsineet. Me tiesimme, että meiltä puuttui jotakin. Silti se ei ollut poissa, vaan sai meidät toimimaan tavoilla, joita emme itse käsittäneet, koska se osa joka olisi voinut käsittää, oli myös tuolla muurin takana. Kun muuri avautuu, me opimme rakastamaan kaikkia piirteitä itsessämme ja lakkaamme vihaamasta niitä. Lopulta ei ole vihattavaa eikä vihaajaa. Kun tajuamme ja koemme, että kaikki mikä meissä on, voi olla rakkauden palveluksessa, ei jää mitään salattavaa. Me ymmärrämme, että me voimme rakastaa olemalla oma itsemme, ja parasta mitä voimme itsestämme antaa, on kokonainen itsemme. Kaiken hyväksymisen kautta rakastaja ja rakastettu sulautuvat yhdeksi.
Suhteemme itseemme loppuu. Valaistumisen jälkeen ei ole kaksijakoisuutta, vaan yksi hiljainen tyytyväinen mieli, joka on tyytyväinen silloinkin kun se kokee surua, tuskaa tai menetyksiä. Kaiken pohjalla on rauha ja suuri tila, joka antaa kaiken inhimillisen tulla ja mennä. Sisäiset ristiriidat eivät ainoastaan katoa, vaan myös "sisäinen ystävyys" katoaa, sillä emme enää ole monta vaan yksi. Ei ole enää ketään kenen kanssa keskustella sisäisesti. Sisäinen keskustelu ilmentää hajanaisuutta ja erilaisia mielipiteitä, mutta meillä on vain yksi mieli. Sana, jolla kuvaisin valaistunutta mieltä, on "yksinkertainen". Koko olemukseemme tulee helppous, mukana oleminen ja kuuluminen, jotka ovat läsnä ilman minkäänlaisia ponnisteluja. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme joutuisi pohtimaan, miettimään ja ottamaan riskejä, vaan sitä, että kaikissa niissä on helppous. Helppous johtuu sisäisten ristiriitojen poistumisesta, siitä että emme enää ole sodassa omien pyrkimystemme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Tiedämme myös, että olisimme yhtä lailla olemassa ilman pyrkimyksiämme, ja ne saavat levon. Tämä lepo ei ole luopumista pyrkimyksistämme, vaan sen kokemista, että pyrkimyksemme ovat toissijaisia - mitä tahansa tapahtuukin, me jatkamme olemista levossa, eivätkä ne hallitse meitä vaan me niitä.
Kaksijakoisuuden loppu saa aikaan myös itsemme puolustamisen loppumisen. On vain minä, ja se on olemassa samanlaisena täysin riippumatta siitä, mitä muut siitä sanovat. Jos heidän asenteensa ei ole parantavan rakkauden asenne, me huomaamme sen, ja annamme sen vain mennä ohi. Heidän asenteensa ovat heidän omiaan eivätkä meidän. Meidän kaikki suhteemme muuttuvat rakkaussuhteiksi, sillä meihin ei jää muuta kuin parantava rakkaus - juuri se, joka aikanaan teki meistä itsestämme kokonaisia. Sisäisten konfliktien kadottua kiinnostus ulkoisia konflikteja kohtaan loppuu, ja me koemme ne järjettöminä. Ne eivät enää kuulu meidän maailmaamme. Me olemme niiden keskellä levossa omana itsenämme, ilman pelkoa. Olemus, jossa ei ole varjoja, ei joudu paniikkiin, vaan se levittää ympärilleen omaa valoaan ja rauhaansa. Se luo itsestään oman tilansa, ja ne, jotka sellaisen tilan lähelle tulevat, huomaavat sen. Ehjä, aito, levossa oleva ja rauhallinen ihmisyys näkyy kauas. Me tiedämme sen itsekin. Me muistamme ihmiset siitä, millaisia he ovat.
Kokonaiseksi tuleminen on yksinkertaisuuden ja eheyden löytymistä kaikessa inhimillisyydessään. Me tulemme siksi, joka me olemme aina olleet. Me löydämme suuren levon, täydellisen ihmisyyden johon kuuluu puutteellisuus. Me nöyrrymme oman epätäydellisyytemme edessä ja saamme olla juuri sitä mitä me olemme. Kun löydämme ja hyväksymme itsemme epätäydellisinä ihmisinä, omistamme oman ihmisyytemme täydellisesti. Me löydämme olemassa olemisen levon. Koko persoonallisuutemme saa puhjeta kukkaan, sillä emme enää kiellä mitään osaa siitä. Itsemme rakastaminenkin katoaa, ja sen tilalle tulee rauha ja hyvyys kaikkea olevaa kohtaan.
Meidän uskomme on kokonaan yhdistynyt elämäämme silloin, kun emme enää osaa erottaa sitä elämässämme, kun kaikki mitä uskomme, ajattelemme, sanomme tai teemme on sopusoinnussa keskenään. Silloin meidän elämässämme ei ole erityisesti Jumalalle varattua paikkaa, emmekä voi enää tunnistaa "uskoa", sillä se ei ole sisällämme erillisenä asiana. Kun meissä ei ole enää epäuskoa, emme voi myöskään tunnistaa itsessämme uskoa. Kaiken minkä teemme, vain teemme, emmekä enää kysy kysymystä, onko se tehty uskossa vai ei. Se on tehty uskossa, mutta me emme voi tunnistaa uskoa jossakin kohtaa ajatuksiamme tai tunteitamme. Eläminen muuttuu olemiseksi, kun me vain olemme oma itsemme, emmekä voisi mitenkään olla toisin. Tässä paradoksissa me kadotamme uskomme, koska emme enää voi tunnistaa sitä erillisenä asiana ja sanoa, "se on vahva". Haluaisin mieluummin sanoa, että "uskoni on heikko", koska en tiedä, missä se on tai minkälainen se on. Mutta tiedän myös, ettei minun tarvitse puolustaa sitä. Mitä saavuttaisin sillä? Jumala rakastaa minua, uskoni kanssa tai ilman sitä. Uskollani ei ole osaa eikä arpaa hänen suhtautumisessaan minuun. Koen Jumalan rakkauden minua kohtaan kaikessa mitä minulle tapahtuu. Onko jotakin jota minun pitäisi puolustaa? Jumalan rakkaus yllättää minut melkein joka päivä. Hän toimii tavoilla, joita en voi ennakoida. Jos puolustaisin jotakin, puolustaisin vain omaa näkemystäni Jumalasta, eikä se ole minkäänlaisen puolustamisen arvoinen. Jumala ei ole kiinnostunut älyllisestä käsityksestäni hänestä. En minäkään. Usko on jollekin sellaiselle antautumista, jota ei voida määritellä tyhjentävästi eikä objektiivisesti, ja joka yllättää meidät joka päivä.
Korkeampi Voimamme rakastaa meitä ilman ehtoja. Mitä tahansa mikä meille tapahtuu, on parasta, mitä meille voisi tapahtua. Olin aikaisemminkin ajatellut niin, mutta syvällä sisimmässäni kyseenalaistin monia minulle tapahtuneita asioita ja kapinoin niitä vastaan. Nyt olen oppinut, että kaikki palvelee rakkautta ja rakastamista. On vain yksi todellisuus, ja se on se, joka tapahtuu. Mitään muuta ei ole. Me opimme rakastamaan tätä todellisuutta, ja silloin meistä tulee rakastamaan kykeneviä ihmisiä. Me voimme antautua Jumalalle täysin vasta kun tiedämme ja koemme, että hän rakastaa meitä, ja että hänellä on voima rakastaa meitä koko todellisuuden kautta. Kapinallisen ääni hiljenee vähitellen, kun koko mielemme antautuu Jumalalle. Silloin uskon päämerkitys on tyytyväinen ja toiveikas oleminen. Uskon välineistä (kirjat, kynttilät, merkit, mitä tahansa) tulee silloin yksinkertaisia asioita, jotka suuntaavat mielemme Jumalaan, ja ne kadottavat paljon "pyhyydestään". Niistä tulee osa antautumistamme Jumalalle, mutta me ymmärrämme myös, että voimme antautua hänelle ilman niitäkin. Kysymys on kuitenkin Jumalan antautumisesta meille, ja se on niin lopullinen, että me voimme käsittää siitä vain pienen pieniä yksityiskohtia.
Mennessäni raskaiden aikojen lävitse, pahoitellen menneisyyttä ja huolehtien tulevaisuudesta, minulla ei ollut pienintäkään ajatusta siitä, millainen minä lopulta olisin. Luulin, että päätyisin syömään masennuslääkkeitä selvitäkseni. Nyt hämmästyn itseäni lähes joka päivä, eikä vähiten siksi, että minulla ei ole enää puolustusmuureja ympärilläni. Minun ei tarvitse puolustaa itseäni, sillä kaikki on rakastavan Jumalan käsissä. Vaikeita aikoja on, mutta ne ovat opetuksia, joille tulee antautua, eikä taistella niitä vastaan. Ne ovat Jumalan keino rakastaa minua - samoin kuin miellyttävätkin hetket. Aikaisemmin minulla oli tapana varata erityisiä aikoja Jumalalle ja uskoni "rakentamiseen". Olen varma siitä, että Jumala toimi niiden kautta, mutta suurimmat työnsä elämässäni hän on tehnyt odottamattomien asioiden kautta. Niiden kautta hän on osoittanut, että se mitä hän toivoo, on nöyrä mieli, joka on halukas kysymään kysymyksiä, eikä mieli joka "tietää" miten elää. Nöyrä ja hiljainen mieli oppii kaikissa olosuhteissa, eikä ainoastaan "pyhien" asioiden ja ihmisten kautta. Se, joka on kohdannut kaikkialla läsnäolevan Korkeamman Voiman, karsastaa kaikenlaista "pyhää". Hänelle Jumala on yhtä pyhä sekä kirkossa että vessassa. Jumalaa ei voida määritellä eikä rajata inhimillisillä termeillä. Meidän elämässämme ei ole enää "pyhiä" hetkiä, sillä koko elämämme on pyhä ja Jumalan käsissä. Me teemme virheitä, kysymme typeriä kysymyksiä, kapinoimme ja olemme vihaisia Jumalalle, mutta ne ovat osa oppimista ja kasvamista. Jumalamme tietää, kuinka rajoittunut näkemys meillä on hänestä, ja hän ilahtuu saadessaan ilmaista meille suuruuttaan. Me kapinoimme, kun meidän periaatteitamme asetetaan kyseenalaiseksi, ja olen varma, että meidän kapinamme huvittaa Jumalaa. Jumala tulee meitä lähelle rakkaudella ja nöyränä majesteettina, opettaen meitä kaikissa olosuhteissa.
Mikä tulee kokonaiseksi ja miten? Mitä liitetään mihin? Kaikki yhdistyy Melkein Olemattomaan, tai päinvastoin. Meidän vanha jokapäiväinen erillinen identiteettimme katoaa, tai oikeammin sillä ei ole enää merkitystä. Me löydämme merkityksemme tietämättä mikä se on, mutta tiedämme myös, ettei meidän tarvitse tietää. Tämä prosessi on radikaali, vaikka se tapahtuu hitaasti ja usein suurella tuskalla. Minusta on outoa sanoa, että olen tullut epäitsekkääksi ja tyytyväiseksi siihen mitä minulla on. Egoni ei ole enää sama kuin ennen - se on olemassa yhdessä elämän kanssa, levollisesti elämään kadonneena, osana elämää, ollen elämä itse. Tiedän, että voisin alkaa haluta monia asioita itselleni, mutta miksi? Olen rauhallinen ja tyytyväinen levossani todellisuuden keskellä. Monet asioista, joita aiemmin tavoittelin, ovat tulleet merkityksettömiksi. Ne eivät yksinkertaisesti enää tunnu miltään. Elämä yllättää minut lähes joka päivä, sisäisesti tai ulkonaisesti, ja tiedän, että parasta mitä voin tehdä, on ottaa se vastaan. Elämästä on tullut yksi kokonaisuus, jossa ei ole enää suuria "pyhiä" hetkiä, vaikka on aikoja, jolloin haluan olla hiljaa Jumalani "lähellä". Silti nämä hetket eivät ole sen pyhempiä kuin muu aika hyvän elämän yrittämisessä tai siinä epäonnistumisessa. Jokainen epäonnistuminen on pyhä, jos me opimme antamaan itsellemme anteeksi, ja ymmärtäessämme, että emme voi elää virheetöntä elämää, me opimme antamaan anteeksi myös muille. Jokainen tavallisen elämän elämisen hetki on pyhä. Ja jokainen suuri onnistumisen hetki on vain yhtä pyhä. Me olemme koko ajan ihmisiä, inhimillisiä, ja hyviä. Me olemme parasta, mitä meille on koskaan tapahtunut. Ellemme opi arvostamaan sitä, meillä ei ole lepoa.
Tätä kirjoittaessani olen juuri lukenut Soulin artikkelit rajatilahäiriöstä (epästabiili persoonallisuushäiriö, BPD, Borderline Personality Disorder) toiseen kertaan. Olen tunnistanut itsessäni monia rajatilahäiriön oireita, mikä tuntuu vain luonnolliselta. Artikkelien lukeminen uudelleen herätti suuren surun niistä vuosista, jotka olin viettänyt vihaten itseäni, vihaten jotakin joka ei ollut minä, vaan sen puuttuminen, tai oman identiteettini puuttuminen. Suru oli rauhallista, vaikka voimakasta, sillä ymmärsin, että olen oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan itseäni. Pakkomielteeni, häpeäni ja levottomuuteni ovat jo poissa, jättäen tilaa hienovaraisemmille asioille. BPD:n oireet, tai paremminkin enää niiden jäljet, ovat enemmän tai vähemmän mahdollisuuksia kasvaa ja oppia rakastamaan itseäni uusilla ja tuoreilla tavoilla. Minun on itkettävä vielä monia kyyneleitä, mutta ne tuntuvat kevätsateen lämpimiltä pisaroilta, jotka synnyttävät uutta, raikasta ja joka päivä elämisen arvoista elämää. Ymmärsin myös syvällisesti, kuinka herkkä, hauras ja säikky sisäinen Lapseni on. Hylkäsin hänet ja rankaisin häntä, vaikka mikään ei ollut hänen vikansa. Ei ihme, että hänen on itkettävä monia kyyneleitä. Lähestyessäni häntä hän on niin surullinen ja niin viaton, että voin vain rakastaa ja ymmärtää. Hän on kaiken sen hyvyyden ja uskon arvoinen, jonka voin hänelle antaa. Haluan suojella häntä kaikin tavoin joilla pystyn.
Olen myös alkanut entistä enemmän ajatella, että se mitä monet sanovat luonteeksi, on enemmänkin kokoelma selviytymiskeinoja. Olen nähnyt monien ihmisten muuttuvan paranemisen myötä aivan erilaisiksi. He ovat muuttuneet niin paljon, että on vaikea uskoa heitä samoiksi ihmisiksi. Jopa heidän ulkonäkönsä on muuttunut. Kuitenkin ajattelen, että heidän luonteensa ei ole muuttunut, vaan se on tullut esiin vapaammin. Ehkä meidän luonteidemme erot eivät olekaan niin suuria kuin olemme ajatelleet. Ehkä me emme olekaan ihmisinä niin erilaisia kuin olemme ajatelleet. Kenties meidän eromme ovat enemmänkin eroja selviytymiskeinojen kokoelmassa kuin omassa omituisuudessamme. Tuon kokoelman kutistuessa ja haihtuessa meistä saattaa tulla hyvin samanlaisia, samalla tavalla kokevia, samalla tavalla näkeviä ja samalla tavalla eläviä.
Onnistumisen pelko
Rikkinäisten perheiden lapsina me olemme tottuneet elämään kriisissä - surkeuden, riittämättömyyden, puutteen ja epäuskon emotionaalisessa ilmapiirissä. Yrittäminen koskaan onnistumatta on meille tuttua. Ja jos onnistuimme, ilo ei kestänyt kauaa. Me emme uskaltaneet olla iloisia, sillä meidän ilomme oli uhka muille. Kenties me koimme, että meillä ei ollut oikeutta olla iloisia. Iloamme varjostivat aina mielessämme oleva elämän raskaus ja kokemuksemme, että emme ansainneet iloa ja vapautta. Me koimme syyllisyyttä. Ilo oli harvoin sydämen riemullista vapautta.
Tämän kaiken me hallitsemme hyvin. Uuttera yrittäminen ilman palkkiota on meille tuttua. Voittaminen, ilo hyvästä suorituksesta ja hyväksytyksi tuleminen onnellisena ja onnistuneena ovat sen sijaan vieraita. Miten me eläisimme siinä olotilassa? Olisiko kaikki hyvin, avautuisiko meille voittajan hieno emotionaalinen maailma? Olisimmeko syvällä sydämessämme onnellisia ilman syyllisyyttä, ahdistusta ja pelkoa, jos kokisimme itsemme hyviksi?
Monet meistä eivät olisi. Me joutuisimme aivan vieraaseen emotionaaliseen maailmaan, josta meillä ei ole mitään kokemusta. Tunnen monia, jotka pelkäävät tuota vierasta olotilaa. He ovat ahkeria, tekevät töitä ja menestyvät - kunnes projekti alkaa olla melkein valmis. Silloin he masentuvat, tulevat saamattomiksi, ahdistuvat, joutuvat paniikkiin, tai muuten vain eivät kestä. He pelkäävät tuota outoa onnistumisen tilaa. He pelkäävät kokea sitä, että he olisivat hyviä, sillä he eivät itse usko siihen. Minäkään en uskonut.
On paljon turvallisempaa elää siinä, mikä tuntuu tutulta. Me osaamme elää sen kanssa. Osaatko elää, jos kaikki tekosi onnistuvat, jos koet että olet hyvä, että Elämä on iloinen kun menestyt vaivattomasti, ja että sinulla on siihen oikeus? Katso elämääsi. Tuletko sitä iloisemmaksi, mitä enemmän menestyt? Vai alatko luoda kriisejä, kun onnistuminen uhkaa? Oletko itseesi avoimesti tyytyväinen, kun kaikki alkaa mennä hyvin ja maali on silmiesi edessä? Syöksytkö maaliin purjeet pystyssä? Oletko onnellinen vai vaivautunut? Onko sinulla tapana alkaa keksiä vaikeuksia ja selityksiä, kun kaikki on hyvin tai uhkaa tulla hyväksi?
Tätä sanotaan onnistumisen peloksi, mutta se ei ole sitä. Se on outoon emotionaaliseen maisemaan joutumisen pelkoa. Tutut asiat houkuttelevat meitä, vaikka ne olisivat kuinka tuskallisia hyvänsä. Sen me tiedämme jo addiktiomme perusteella. Me tiedämme, kuinka silloin elää. Me tiedämme, kuinka kriisissä eletään. Mutta jos onnistuisimme aina, mitä me silloin murehtisimme? Mitä me silloin ajattelisimme? Olisiko meillä mitään mitä ajatella? Ellemme ajattele kauhua tai siitä pois pääsemistä, mitä me sitten miettisimme? Ellei jokin hallitsisi ajatuksiamme ja vetäisi niitä pakonomaisella voimalla kohti kriisin ratkaisua, vaan saisimme täydellisessä vapaudessa valita omat ajatuksemme, mitä me ajattelisimme?
Jos kaikki olisi hyvin eikä nostaisi mieleemme ainuttakaan pelkoa eikä epävarmuutta, mitä nousisi sisältämme? Me joutuisimme kohtaamaan oman sisäisen tuskamme. Me emme voisi antaa ahdistukselle ulkopuolisia nimiä. Meillä olisi paha olo ilman syytä. Kaaos ei olisikaan enää olosuhteissa, vaan mielessämme. Mutta kun olemme parantuneet, me huomaamme, että ajattelemme joko hyviä, onnellisia ja vapaita ajatuksia, tai emme yhtään mitään. Me voimme antaa ajatustemme laskeutua hiljaisuuteen ja vain olla läsnä aistiemme välityksellä. Tämä on hyvin onnellinen, helppo ja rakastava olotila, ja se on aina levossa, johon ainutkaan kriisi ei pääse tunkeutumaan.
Onnistumisen pelosta ei voi parantua suoraan. Mutta kun mielemme paranee ja saa rauhaa, me emme enää tarvitse ulkopuolista kaaosta. Me kohtaamme omat tunteemme ja annamme niiden vain olla niin kuin ne ovat. Ne eivät saa meitä enää yrittämään lääkitä itseämme olosuhteilla. Me alamme onnistua aivan itsestään. Maailma tulee meitä vastaan. Meidän elämämme asettuu rauhaan ja me alamme menestyä. Me alamme toivoa menestymistä ja viihdymme siinä. Me nautimme siitä ja alamme luontaisesti vastustaa kaaosta. Elämämme alkaa heijastaa mielemme rauhaa. Siitä tulee rakastava, hyvä ja helposti menestyvä. Se on täynnä riemua.
Me alamme olla levossa kaikessa mitä me teemme, ja me huomaamme onnistuvamme kaikessa, sillä me emme enää määrittele onnistumista millään tavalla. Me vain elämme omaa elämäämme, ja sen sivutuotteena syntyy paljon onnellisuutta. Mutta sekin kadottaa merkityksensä, ja jäljelle jää vain elämä ja minä - yhdessä, yhtenä virtana. Silloin me olemme levossa, ja kaikki ympärillämme lepää. Silloin me huomaamme, että usko tarkoittaa samaa kuin "minä olen, ja olen elämä itse".
Mahdollisuuksia
Todellisuus ei tarvitse meidän apuamme ollakseen sitä mitä se on. Se ei tarvitse meidän tulkintojamme, selityksiämme, ajatuksiamme eikä tunteitamme. Mikään siinä ei kaipaa yhteistyötä meidän puoleltamme ollakseen sitä mitä se on. Jos vihaamme sitä tai nautimme siitä, se on edelleen sama. Vain meidän kokemuksemme siitä muuttuu. Meidän ajatuksemme määrittävät sen, mitä me siinä näemme. Kun etsimme yhdenlaisia selityksiä, me näemme niitä. Jos emme osaa ajatella jotakin, me emme silloin osaa etsiä sitä silmillämme, emmekä me voi huomata sitä. Me näemme yksipuolisen osan todellisuutta - sellaisen kuin haluamme, vaikka se olisi meille vastemielinen. Joskus todellisuuden on tultava voimalla, jotta me voisimme nähdä sen toisin. Joskus sen on annettava meille monta oppituntia, ennen kuin suostumme katsomaan toisin. Mutta silloinkaan todellisuus ei muutu. Sen sijaan me muutumme ja näemme avoimemmin. Me hyväksymme itsessämme jotakin, jota emme ennen hyväksyneet. Me annamme todellisuudelle luvan näyttää toisenlaiselta.
Siksi on tärkeää toivoa ja unelmoida. On tärkeää odottaa hyvyyttä, rakkautta, kauneutta ja lepoa. Unelmoiminen ei tuo päämääriämme lähemmäs. Mutta se auttaa meitä näkemään jotakin, jota emme muuten näkisi. Kauneuden, sopusoinnun ja rakkauden ajatteleminen auttaa meitä näkemään niitä ympärillämme. Me näemme sitä, millä ruokimme sydäntämme ja ajatuksiamme. Meidän ajatuksemme eivät muuta todellisuutta, mutta ne muuttavat sen, mitä me näemme ja miten me suhtaudumme näkemäämme. Silloin me huomaamme, että todellisuus on hyvä ja rakastava, ja se toimii meidän parhaaksemme. Me näemme sen, mitä meidän mielessämme on.
Elämä on täynnä mahdollisuuksia. Usein meistä voi tuntua siltä, että olemme tukossa ja kaikki asiamme ovat umpikujassa. Me näemme vain suljettuja mahdollisuuksia ja tilanteita. Me haluaisimme saada asiat sujumaan, mutta emme tiedä miten. Me olemme nähneet harvoja mahdollisuuksia saada asiat kuntoon, ja monia mahdollisuuksia epäonnistumiseen, syyllisyyteen, ahdistukseen, itsemme uhraamiseen ja epätoivoon.
Muta nyt me voimme nähdä uudet mahdollisuudet. Me voimme nähdä, että elämä opettaa meitä ja muuttaa meitä. Meidän ei enää tarvitse puskea eteenpäin, kun tie on tukossa. Sen sijaan me voimme kysyä itseltämme, miksi me haluamme edelleen puskea. Me voimme hiljentyä ja kuulla, että meidän ei tarvitsekaan muuttaa elämää ja sen tilanteita, vaan me voimme itse muuttua.
Sen sijaan, että etsimme mahdollisuuksia vain ulkopuoleltamme ja muista ihmisistä, me voimme etsiä omia mahdollisuuksiamme. Olemmeko me keskellä elämän oppituntia? Ehkä umpikuja kertookin enemmän meistä itsestämme kuin jostakin ulkopuolellamme olevasta. Entä jos me itse muuttuisimme ja tulisimme samaan tilanteeseen toisenlaisena ihmisenä?
Silloin meidän mahdollisuutemme eivät ole ulkopuolelta rajattuja. Me voimme itse muuttua. Me voimme avautua ja löytää uutta luovuutta. Silloin me huomaamme, että olemme vapaita niistä rajoituksista, joiden sisällä me ennen yritimme nähden vain yhden mahdollisuuden. Meistä itsestämme tulee Mahdollisuus. Meistä itsestämme tulee tie itsellemme. Me voimme kysyä itseltämme, millaisia ihmisiä me haluaisimme tässä tilanteessa olla. Me voimme löytää vastauksen siihen, miksi olimme umpikujassa. Me emme nähneet omia mahdollisuuksiamme. Mutta kun me löydämme ne, me löydämme toisenlaisen tien, joka ei ole koskaan tukossa. Me emme löydä ratkaisua pelkästään yhteen ongelmaan, vaan me muutumme rakkauden kautta - sen rakkauden, jolla elämä meitä rakastaa. Me löydämme mahdollisuutemme hiljentymällä ja kuuntelemalla itseämme elämän oppituntien keskellä. Me löydämme mahdollisuutemme päästämällä irti kaikesta, mikä sitoo meitä. Silloin me näemme vain mahdollisuuksia.
Joskus me vain odotamme, että mahdollisuudet ilmaantuisivat eteemme. Me toivomme tai pelkäämme, usein molempia yhtä aikaa. Meidän ajatuksemme hakeutuvat johonkin, joka ei ole vielä tullut. Vaikka kuinka yrittäisimme ajatella muuta tai tehdä muuta, mielemme vain odottaa ratkaisua.
Odottaminen on tarpeellista aikaa, jolloin me tulemme valmiiksi saamaan jotakin. Me voimme saada sen, mitä me toivomme, tai me voimme saada sen, mitä me pelkäämme. Me emme vielä tiedä. Mutta yksi asia on varma. Kaikki käy hyvin. Joskus me odotamme jotakin niin suurta, että me pelkäämme toiveemme toteutumistakin. Me emme tiedä, miten me sitten eläisimme. Joka tapauksessa sitten kun me saamme jotakin, se on erilaista kuin täsmällisinkään toiveemme. Se on todellisuudessa ja todellista. Se on meidän edessämme ja meidän kohdallamme.
Silloin me huomaamme, että odottaminen ei ollut turha. Sen aikana tapahtui jotakin. Me tulimme valmiiksi ja muut tulivat valmiiksi. Korkeampi Voimamme ei kuljeta meitä sattumanvaraisessa maailmassa, jossa me olisimme alttiina muiden ihmisten mielijohteille. Kaikki tapahtuu yhtä aikaa, ja kaikki tapahtuu hyvin. Odottaessammekin me voimme tuntea, kuinka koko maailma valmistautuu antamaan meille jotakin. Ja kun se antaa, se antaa juuri sen, mitä me tarvitsemme sillä hetkellä. Silti se ei ole vain nykyhetkeä varten, vaan evästä koko matkallemme. Me muutumme, ja jotta voisimme muuttua, me emme aina saa sitä, mitä me luulemme tarvitsevamme eniten. Me emme muuttuisi, jos tietäisimme etukäteen. Mutta kun emme tiedä, ja otamme vastaan universumin lahjan, me voimme olla varmoja, että me muutumme.
...kipeä jumala suhde ei armahtava ja rakastava jumala jonka syliin mahdun tällaisena...jotakin loksahti paikoilleen on sama olenko kirkossa vai ravintolassa kunhan kannan vastuuni etten vahingoita itseäni enkä muita...jumala ei ole sidottu paikkaan eikä edes tekemisiini...huonoista valinnoista kärsin itse ja joudun kantamaan kipeät tunteeni...vastuun itsestäni...jumala on oikeasti niin suuri että minä mahdun siihen sellaisena kuin olen...sallimus sallii myös kipeää elämääni jotta parannun yksin hän ei jätä...olen matkalla prosessissa...minä mahdun tällaisena...olen väsynyt tänään lepään ja olen vain...minä sanon nyt minä saan olla ja minä mahdun...en ole ulkopuolella...saan rakastaa itseäni kantaa vastuun...nyt tuntuu hyvältä minulla on niin paljon suurempi isä kuin minä.....huomaan että elämän pelkoni estää minua elämästä kun minun olisi uskallettava ottaa elämän suuntaan askelia jään kiinni vanhaan...kotiin makaamaan tuskan kanssa...jumitun...en enää ota askelia tuska on niin suuri etten uskalla...minä en haluaisi en tätä vanhaa...uskallan niin harvoin ottaa niitä uusia askelia...vaikka olen ihan yhtä hyvä kuin muut ja saisin elämän epävarmuudesta huolimatta elää niin kuin muutkin...minä pelkään elää ja elämää toisaalta pelkään etten koskaan parane ja minusta jää kroonisesti sairas...aina en tuskalta pysty ottamaan askelia...haluaisin olla rohkea ja luoda pikku hiljaa uutta polkuani...inhoan ja vihaan tuskaani välillä kun se ottaa niin kokonaisvaltaisesti minut valtaansa...ja minä annan periksi enkä silloin uskalla tehdä mitään makaan vain...silloin iskee toivottomuus...aina kun saan otettua askelia eteenpäin tulee takapakkia ihan kun minulla ei olisi lupaa voida hyvin...haluan avata uuden oven katsoa sen takana olevaa kukka merta ja mennä sinne tekemään tavallisia asioita...kyllä elämä on minulle pelkoa antanut...harjoitus kuolemia jo kaksi...ja valitusta riittää...haluan olla rohkea ja elää enkä antaa periksi...toisaalta olen itkenyt tällä viikolla paljon...tuskaani ja pahaa oloani...itkenyt koska saan rauhan uskallan elää ja liittyä vailla pelkoa tuskaa...sitä kysyin tänään...Jumalalta...eikö tämä jo riitä vieläkö pitää kärsiä...vastausta en saanut...mutta tein tänään sentään jotain...pienestäkin olen onnellinen...vaikea on tuskaa kohdata...näin se vaan on...enkä minä voi sitä aikatauluuni sovittaa ja päättää...se ei minun käskyjäni usko...ainoastaan voin vain lähteä liikkeelle vaikka pelottaa...haluan uskaltaa sitä enemmän...