Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
11. Läsnäolo
Jokainen siirtymä uudelle tietoisuuden tasolle kulkee tuskan, epäröinnin ja uudessa maailmassa elämään opettelemisen kautta. Tämä on kuin opettelisimme uudelleen kävelemään uudessa maailmassa. Muistan elämässäni olleen aiemmin kaksi vastaavaa muutosta. Kosmiseen tietoisuuteen herääminen on näitä kaikkein suurin muutos, sillä tie siihen kulkee syvien varjojen läpi. Itse asiassa siirtyminen siihen tapahtuu kolmessa vaiheessa: omien varjojemme kohtaamaan opetteleminen, niistä vapautuminen ja kuulumisemme löytäminen. Kun mielemme kihisee tuskassa tai peloissa, olemme jossakin muualla kuin nykyisessä maailmassa ympärillämme. Kun olimme pieniä ja voimattomia, sisäinen Lapsemme keräsi suunnattoman määrän stressiä, jota hän ei osannut käsitellä. Nyt me olemme opetelleet kohtaamaan haavamme ja olemme olleet hänen kanssaan kauhun, paniikin ja kärsimyksen hetkinä. Hänen tuskistaan, peloistaan ja häpeästään irti päästämien oli tarpeen. jotta olisimme voineet löytää kuulumisemme. Lopulta, mutta ehkä hitaasti, me siirrymme rauhalliseen ja nautittavaan olemiseen. Ei ole mikään ihme, että sitä kutsutaan valaistumiseksi, ensinnäkin koska siirrymme Valoon Varjon jälkeen, ja toiseksi, me löydämme ja koemme rikkaan maailman tavalla, joka oli aikaisemmin meille täysin tuntematon. Me kadotamme itsemme, mutta vasta sitten me voimme olla todella läsnä kaikessa mitä teemme. Silloin me löydämme itsemme uudelleen, eikä meidän paikkamme ja meidän välissä ole enää mitään. Olemassaolostamme tulee valtava riemu, ja nykyhetki on täynnä iloa, joka oli meille aikaisemmin tuntematon. Samaan aikaan me tunnemme suunnatonta mielihyvää ja syvää rauhaa. Olemme tyytyväisiä ja levossa missä tahansa olemmekin. Olemme täysin läsnä kaikessa, kaikkien aistiemme kautta. Tietoisuutemme on kanssamme ja meidän hallinnassamme. Se ei komenna meitä, vaan me hallitsemme sitä hellästi.
Kosminen tietoisuus ja kuuluminen syntyvät vähitellen. Ensin me saatamme tuntea niitä muutaman minuutin kerrallaan. Ensimmäiset kokemukseni saivat minut hytisemään ilosta ja mielihyvästä, kun samaan aikaan tunsin itseni nöyräksi vain haluten kunnioittaa kaikkea olevaa. Vähitellen siitä on tullut jatkuvampi olotila. Toisinaan voin olla siinä koko päivän, ja siitä on vähitellen tulossa jokapäiväinen olotilani. Välillä vanhat tuskat nousevat esiin niin, että tuijotan vain niitä, kadottaen kuulumiseni hetkeksi. Tämä on osa paranemista ja osa kosmiseen tietoisuuteen siirtymistä. Omistan sen levosta käsin. Kosmista tietoisuutta ei voi pakottaa, sillä tahdolla pakottaminen ja väkisin keskittyminen ovat sen vihollisia. Se saavutetaan antautumalla, ja osa antautumista on sen prosessin hyväksyminen, jolla se saavutetaan. Se on vähittäistä, täynnä iloa ja seikkailua uudessa maailmassa. Se on myös täynnä lepoa. Kun alamme jättää taaksemme pitkää Varjon Yötä, meidän on opeteltava uudelleen kävelemään, ja jokainen oppii sen omalla tavallaan. Sen sijaan, että yrittäisin kuvata koko prosessia, kirjoitan joistakin mielestäni tärkeistä kokemuksista. Lyhyt yhteenveto tietoisuuden tasoista on esitetty luvussa 1.
Kun me alamme kuulua, me lakkaamme tulkitsemasta asioita, ihmisiä, tapahtumia ja itseämme. Tulkintojen tilalle tulee läsnäolo ja välitön kokeminen. Tulkitseminen merkitsee etäisyyden ottamista itsestämme ja kokemuksestamme, ja katsomista ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Mihin tämä liittyy? Mikä on selitys tämän tällaisuudelle? Me etsimme selityksiä, sillä me elämme älyllisesti ja haluamme "ymmärtää". Me emme huomaa, että meidän ei tarvitse selittää mitään, jotta voisimme elää ja kokea elämän virtauksen. Paranemiseen kuuluu tulkintojen muuttuminen.
Ennen kuin löydämme kuulumisen, meidän on korvattava tulkintamme hetkeksi uusilla. Me alamme katsoa itseämme, reaktioitamme ja maailmaa uudesta näkökulmasta. Ikään kuin maailma muuttuisi ja me muuttuisimme. Silti kaikki on edelleen kuten ennenkin, mutta uusien tulkintojemme avulla me voimme purkaa vanhoja. Me elämme välillä tunteiden myrskyssä, kun jokin mikä vain on, saa tulla yhä lähemmäs meitä. Ikään kuin mekin tulisimme lähemmäs itseämme. Tulkintojen muuttumiseen sisältyy väistämättä illuusio todellisuuden muuttumisesta. Silti koko universumi on sama kuin ennenkin - ainoastaan vain hieman lähempänä.
Mutta mistä me tiedämme, koska tulkinnat lakkaavat? Mistä me tiedämme, että emme taas vain tee uusia tulkintoja? Miten me tunnistamme kuulumisen?
Me tunnistamme sen ensin yhdestä merkistä: se on joka suhteessa täysin erilainen kuin kaikki aikaisemmat kokemuksemme. Se ei kutsu mielessämme esiin ainuttakaan aikaisempaa kokemusta, muistoa eikä tunnetta. Se ei tuo mielikuvia menneisyydestä eikä tulevaisuudesta. Se on aivan uusi asia. Se on joka hetki erilainen kuin koko menneisyys. Mutta tämä erilaisuus ei ole vastakohtien erilaisuutta. Menneisyys vain liukuu pois, ja sen tilalle tulee mielen hiljaisuus. Vain se. Vastakohdat ja erot, jotka tunsimme aiemmin, ovat kadonneet. Hiljaisuus on saapunut joka paikkaan.
Tässä mielen hiljaisuudessa me olemme osa kaikkea. Meidän ruumiimme on rakentunut samoista aineista kuin maailmankaikkeus. Meidän kauttamme maailman ainetta on liittynyt elämän prosessiin, ja nyt se rakastaa meidän kauttamme itseään. Tämä kokemus ei kuitenkaan ole hiljainen. Oikeampi sana olisi ehkä seesteinen. Käytän sanaa hiljainen vain kuvaamaan mielen puheen loppumista ja tulkintojen katoamista. Jokainen nykyhetki on uusi ja välitön mukana oleminen, vaivaton ohjautuminen kaikkialla yhtä aikaa tapahtuvan maailman mukana. Meidän koko olemuksemme on tullut mukaan maailmankaikkeuden tanssiin. Meistä on tullut osa sitä mikä vain on. Meidän ei enää tarvitse selittää elämää, sillä me olemme osa elämää, osa joka meidän kauttamme rakastaa itseään. Me olemme elämä itse. Jokainen ajatuksemme, silmiemme liikahdus ja käsiemme heilautus on elämää itse. Me emme ainoastaan ole elämän keskellä, vaan jokainen meistä on elämä itse juuri sellaisena kuin elämä on.
Nykyhetkessä pysyminen
Kun mielemme humisi tuskassa ja peloissa, emme voineet olla läsnä nykyhetkessä. Tuskamme ohjasi mielemme menneisyyteen ja pelkomme vei sen tulevaisuuteen. Kun tuskamme alkaa kadota ja pelkomme häipyvät, alamme kokea lyhyitä täydellisen läsnäolon hetkiä. Tätä läsnäoloa voidaan lisätä tietoisen antautumisen avulla. Kun huomaamme ajattelevamme jotakin, joka on tulevaisuudessa, menneisyydessä, tai jossakin muualla, voimme päästää ajatuksistamme irti. Jos me vaikka tiskatessamme huomaamme ajattelevamme henkilöä, joka ei ole läsnä, voimme päästää irti ajatuksistamme ja keskittyä katsomaan kuplia tai veden liikkeitä. Tai saatamme hetkeksi lopettaa tiskaamisen ja keskittyä kyseisen henkilön ajattelemiseen. Saatamme myös päättää keskittyä ensin tiskaamiseen ja sitten varata aikaa tuon henkilön ajattelemiseen. Meidän ei kuitenkaan tulisi pakottaa mieltämme. Me pelkästään päästämme irti henkilöstä ja annamme kuplista heijastuvan valon saapua mieleemme. Jos emme voi tehdä niin, silloin me vain hyväksymme, että emme voineet olla täysin läsnä nykyhetkessä. Joka tapauksessa me olemme niin läsnä kuin voimme olla, ja hyväksymme sen kiitollisina. Näin tehdessämme me tulemme vähitellen enemmän tietoisiksi itsestämme ja opimme tunnistamaan heti kun mielemme pakenee nykyhetkestä.
Luonnollisesti on aikoja, kun ajattelemme jotakin joka ei ole läsnä. Me suunnittelemme, pohdimme menneisyyttämme ja ajattelemme muita ihmisiä tai elämän tapahtumia. Kuitenkin niin tehdessämme me tiedämme tekevämme niin, ja haluamme tehdä sen nykyhetkessä kaikilla tiedoillamme ja taidoillamme. Saatamme myös haluta tehdä kahta asiaa yhtä aikaa, mutta silloinkin me tiedämme tekevämme niin. Me tiedämme, että voisimme keskittyä niistä vain jompaankumpaan, mutta haluamme keskittyä molempiin omasta vapaasta tahdostamme, eikä niin, että ne veisivät huomiomme pakonomaisesti.
Jotta me kuuluisimme, me pysymme nykyhetkessä. Mutta me emme pysty siihen suoraan. Sen sijaan päämäärämme on oppia tuntemaan itsemme niin, että huomaamme milloin mielemme karkaa nykyhetkestä. Ensimmäinen asia jonka opimme, on että me olemme usein muualla, toisessa ajassa tai paikassa. Mitä enemmän voimme päästää irti menneisyydestämme, tulevaisuudestamme ja muista ihmisistä, sitä enemmän voimme pysäyttää mielemme vaeltelun ympäriinsä. Emme yritä pakottaa itseämme analysoimaan sitä mitä teemme, vaan yritämme antaa itsemme kokea sitä mitä teemme. Paras tapa aloittaa on seurata aistejamme. Kun tiskaamme asioita, annamme itsemme tuntea veden virtauksen, kuulla lautasten tanssin, haistaa pesuaineen ja nähdä kuplista heijastuvan valon. Yritämme olla ajattelematta niitä ja annamme todellisuuden vain saapua mieleemme aistiemme kautta. Mitä enemmän voimme tehdä niin analysoimatta, sitä enemmän alamme omistaa omaa paikkaamme nykyhetkessä siinä missä olemme. Jos ajatuksia syntyy, emme yritä jahdata niitä pois, vaan olla piittaamatta niistä. Toimimme ikään kuin olisimme katsomassa elokuvaa, kun edessämme olevat ihmiset alkavat käyttäytyä levottomasti. Me emme keskity heihin emmekä yritä pakottaa itseämme keskittymään elokuvaan. Olemme vain piittaamatta edessämme olevista ihmisistä. Voimme kuvitella että ajatuksemme ovat tällaisia ihmisiä meidän ja todellisuuden välissä - me olemme piittaamatta niistä ja katsomme todellisuutta niiden ylitse. Jos me lähestymme todellisuutta pakonomaisen keskittymisen kautta, me lähestymme sitä hallitsijoina, eikä todellisuus antaudu meille. Me olemme osa valtavaa todellisuutta, jolle meidän on antauduttava, eikä päinvastoin.
Ensimmäisen kerran kun koin läsnäolon, olin lukenut siitä jotakin, ja sitten vain tuijotin tietokoneeni näppäimistöä ajatellen sitä mitä olin juuri lukenut. Yhtäkkiä kaikki mitä tiesin, oli vain näppäimistö jota katsoin. Koko tietoisuuteni katsoi näppäimistöä. Minusta tuntui kuin tuolini olisi tullut tyhjäksi, sillä en ollut enää tietoinen itsestäni. Kaikki mistä olin tietoinen, oli vain näppäimistö. Katsoin sitten kahvimukini jälkiä pöydällä, ja ne olivat kaikki mitä tiesin ja koin. Se oli upea kokemus, joka kesti viitisen minuuttia. Tuo hetki oli täynnä iloa ja riemua, mutta silti kaikki oli syvää rauhaa ja kunnioitusta. Se, miten koin näppäimistön ja kahvitahrat oli aivan uskomatonta. Minä vain ihailin niitä ajattelematta niitä sen kummemmin. Yhtäkkiä olin tietoinen näppäimistön suunnittelusta, valmistamisesta ja sen käyttämisestä - mutta silti en ajatellut niitä. Tietoisuuteni vain esitteli ne minulle, ja minä katsoin näytelmää. Vaikka näppäimistö ja tahrat olivat paikallaan eivätkä muuttuneet ollenkaan, kokemus oli hyvin dynaaminen ja sisälsi paljon enemmän kuin vain sen minkä näin. Koin elämän, joka sisältyi näppäimistöön - suunnittelun, suunnittelijat, valmistajat, myyjät - kaiken mikä liittyi näppäimistöön. Tämä sai minut kunnioittamaan näppäimistöä monen elämän ilmentymänä. Kunnioitin kahvitahroihin sisältyviä tarinoita samalla kun monet kahvin juomiseen liittyvät tapahtumat virtasivat tietoisuudessani - ei erillisinä tapahtumina, vaan harmonisena kahvin juomisen kokemuksena, joka oli läsnä tahroissa. Kuitenkaan en ajatellut tahroja enkä kahvin juomista - pelkästään katsoin mitä tietoisuuteni esitteli minulle. Vieläkin riemuitsen kun ajattelen tuota kokemusta, vaikka tällainen olotila on tullut pysyvämmäksi osaksi elämääni. Ensimmäinen kerta löi minut ällikällä, mutta pysyvämpi olotila on kadottanut ensimmäisen kerran innostuksen. Kuitenkin se on aina kaunis ja harmoninen olemassaolon kokemus - ja äärettömän rikas.
Äskettäin vaihdoin kesärenkaat autoomme. Tavallisesti se oli ikävä työ, josta en erityisemmin pitänyt. Tällä kertaa se oli täynnä iloa. Kun pyöritin renkaat pois tallista, tunsin uudella tavalla renkaan pinnan pyörivän kättäni vasten. Koin hyvin voimakkaasti kumin karhean pinnan, ja opin syvällä tavalla jotakin uutta renkaan ja tien välisestä kosketuksesta. Nyt kun ajan autoa, olen myös tietoinen renkaan ja tien välisestä kontaktista – kuitenkaan ajattelematta sitä. Samoin tunsin työkalujen teräksisen kosketuksen voimakkaana ja opin tuntemaan työkaluni hyvin henkilökohtaisesti. Minulla ei ollut kiire mihinkään. Halusin vain kokea renkaiden vaihtamisen kaikilla aisteillani, ja se oli täynnä iloa. Odotan ilolla seuraavaa renkaiden vaihtamista, vaikka en kuitenkaan kaipaa sitä. Se tulee sitten kun tulee, ja tiedän että sekin on iloinen kokemus. Olen oppinut kunnioittamaan kaikkea – jopa hiekkaa kotimme eteisen matolla. Hiekka osoittaa, että kotimme on elävä, ja se voi kertoa monia hienoja tarinoita.
Jotta voisimme kokea kuulumisemme syvällisesti, me opettelemme pysymään nykyhetkessä. Pyrimme sitä kohti avaamalla aistimme ympäröivälle todellisuudelle ja antautumalla niiden viesteille. Alamme antaa todellisuuden saapua sisällemme analysoimatta sitä. Kun otamme suihkun, annamme aistiemme paljastaa veden virtauksen ja shampoon tuoksun. Avainsana on antautuminen eikä keskittyminen. Kun otamme suihkun, kaikki mitä me silloin tiedämme on, että me otamme suihkua ja olemme siinä täysin läsnä. Silloin määrittelemme itsemme seuraavasti: Minä olen se joka ottaa suihkua. Yritämme saada mielemme pysymään kanssamme mitä teemmekin, ja jos se pakenee nykyhetkestä, me kutsumme sen hellästi takaisin. Huomaamme miten rikkaassa maailmassa me elämme koko ajan. Opimme tuntemaan maailmamme hyvin henkilökohtaisesti, tavalla jolla emme tunteneet sitä aikaisemmin. Mutta tämä on vasta alkua valaistumisen tiellä.
Vapaus valita
Kosmisessa tietoisuudessa on valtava valinnanvapaus. Me voimme valita keskittyä mihin tahansa, antautua ympäröivälle todellisuudelle tai käydä täydelliseen lepoon. Koko tietoisuutemme seuraa valintojamme. Sisäisen maailmamme vapautta ei rajoita mikään. Kun kävelen pitkin polkua, voin valita minkä tahansa monesta vaihtoehdosta. Ennen tämän kirjoittamista muistelin edellistä tekemääni kävelyä. Tein mm. seuraavaa:
- Antauduin ympäröivälle todellisuudelle ottaen vastaan kaiken, minkä aistini ja tietoisuuteni kertoivat minulle. Kun katsoin köyttä, joka sitoi kaksi laituripaalua yhteen, tietoisuuteni ja aistini esittelivät sen minulle hyvin rikkaasti. Olin selvillä köydessä olevasta jännityksestä, paalujen ja köyden kosketuksesta ja siitä, miten vesi huuhtoo köyttä. Olin tietoinen köyden karkeasta ja limaisesta pinnasta ikään kuin olisin koskettanut sitä, vaikka vain katsoin. Tunsin miten se on sään armoilla, ja miten se on merkityksellinen osa kokonaisuutta. Samaan aikaan olin tietoinen koko laiturista, yhdestä köydestä ja siitä, miten tuo köysi oli merkityksellinen osa kokonaisuutta. Tunsin syvää kunnioitusta yksinkertaista köyttä kohtaan. Viivyin tilanteessa pari minuuttia, vain antaen köyden todellisuuden virrata sisääni.
- Lakkasin ajattelemasta ja asetuin lepoon . Menin täydelliseen hiljaisuuteen, vaikka kävelin pitkin polkua. Tiesin että kävelin, aistini esittelivät todellisuuden ja kävelin pitkin polkua, kuin kuka tahansa joka kävelee. Kuitenkin mieleni oli levossa, eikä käsitellyt tietoisesti niitä viestejä jotka saapuivat, eikä mitään muitakaan ajatuksia.
- Keskityin nykyhetken asioihin . Tutkin kaunista lehteä, joka oli pudonnut polulle. Ajattelin veden virtausta sen kanavissa ja solukossa, ja tutkin sen kauneutta ja hienoa rakennetta. Koko mieleni oli kanssani ja unohdin hetkeksi kaiken muun.
- Ajattelin asioita jotka eivät olleet nykyhetkessä ympärilläni. Rukoilin vaikeaan tilanteeseen joutuneen ystäväni puolesta. Tunteeni seurasivat, tulin surulliseksi hänen puolestaan ja tunsin myötätuntoa. Minua ei häirinnyt yhtään se, että kävelin pitkin polkua.
- Käsittelin surua . Ajattelin surua, joka minulla oli ollut jonkun aikaa ja jälleen tunteeni seurasivat. Rukoilin suruni puolesta ja kiitin Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle mahdollisuuden kasvaa sen kautta.
- Suunnittelin . Ajattelin huomista ja innostuin siitä, että näkisin rakkaan ystävän pian. Ajattelin asioita, joista haluaisin jutella hänen kanssaan. Jälleen unohdin kaiken muun.
Kokemus siitä, että koko tietoisuuteni seuraa valintojani, on kerrassaan upea. En ollut koskaan osannut kuvitella, että tällainen harmoninen olotila on mahdollista. Olen levossa missä tahansa olenkin, mutta voin olla myös jossakin muualla. Kuitenkin on yksi asia, johon tietoisuuteni pyrkii itsestään, ja se on hiljaisuus. Olen oppinut olemaan hiljaa Jumalani edessä ja olen alkanut rukoilla muiden ihmisten puolesta, erityisesti niiden puolesta, jotka kärsivät tai tarvitsevat paranemista. Hiljaisuudesta on tullut myöntymistä Jumalan voimaan ja siihen, että elämäni riippuu hänestä. Se rauhoittaa mieleni ja synnyttää rakkautta. Kun mieleni ei ole kiinni menneessä, tulevaisuudessa eikä muissa ihmisissä, se on vapaa myös itsestään. Siinä ei ole hermostuneisuutta, ei katkeruutta eikä pelkoa. Menneisyys on levossa, ja tulevaisuus on rakastavan Jumalan hallinnassa, jolla on minua kohtaan paljon paremmat aikeet kuin minulla itselläni. Mieleni on vapaa huolista, ja olen sen hallitsija. Tunnen suurta iloa ja rauhaa, kun mieleni saa vain olla luojansa ja rakastajansa edessä. Hänen luokseen mieleni haluaa mennä, ja hän on se jolle minä kuulun.
On aikoja, jolloin huolet valtaavat mielen, tuska tai takauma nousee esiin, tai kun tunnen surua tai pettymystä. Kuitenkin voin panna ne syrjään melkein milloin tahansa haluan, ja olen vapaa keskittymään johonkin muuhun. Kun palaan takaisin suremaan, kohtaan suruni ikään kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Jokin aika sitten tapahtui asia, joka osoitti kuinka paljon olin riippuvainen yhden henkilön hyväksynnästä ja arvostuksesta. Sen seurauksena nousu suru jota aloin työstää, kun olin samaan aikaan luvannut katsoa vaimoni kanssa elokuvan. Kun katsoin elokuvaa, olin rauhallisesti vaimoni kanssa. Kesken elokuvaa minun piti lähteä käymään vessassa, ja lähtiessäni menemään sinne annoin surun vallata mieleni. Kasvoni vääristyivät ja ähkäisin hiljaa. Vessassa annoin koko ruumiini ilmentää tuskaa, mikä tuntui hyvältä ja parantavalta. Kun palasin vaimoni luokse, olin taas rauhallinen. Tunteeni seurasivat valintojani täydellisesti. Minulla ei ollut mitään syytä komentaa niitä – ne vain seurasivat. Tähän päivään mennessä en ole lakannut ihmettelemästä tällaisen olotilan lepoa ja rauhaa. Jopa suremisessa on suuri harmonia ja lepo, ja koko prosessi on minun hallinnassani.
Kirjoitin edellisen kappaleen ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten. Vieläkään en ole lakannut ihmettelemästä paranemisen riemua. Olen aina välillä ihmetellyt, kuinka suureksi elämän ilo voi tulla. Alan jo vihdoin uskoa, että se voi tulla aika suureksi. Olemassaolon riemu lienee yksi elämän perusominaisuuksista. Se vain tuppaa hautautumaan monimutkaisten ajatusten, tulkintojen ja odotusten alle. Elämän suunnittelu ei ole elämää. Sitä on hyvä suunnitella jonkin verran, vaikka me emme sitä voi oikeasti juurikaan suunnitella. Se vain tapahtuu. Elämä vain tapahtuu.
Huolen ja surun ajat ovat osa paranemista ja inhimillistä elämää, ja ne ovat myös Korkeamman Voimamme lahjaa. Kärsimys on hyvä ja arvokas opettaja. Joitakin asioita voidaan oppia vain kulkemalla kärsimyksen kautta. Tällä tiellä me emme ainoastaan opi mitä rakkaus on, vaan meistä tulee rakastamaan kykeneviä ihmisiä. Me ymmärrämme mitä rakkaus on, kun koemme olevamme itse rakastettuja armossa ja totuudessa, missä tahansa olemmekin. Me emme ainoastaan opi uusia asioita – me muutumme uusiksi ihmisiksi. Jumala vie meitä tilanteisiin, joissa opimme rakkauden merkityksen, ja myös mitä merkitsee olla ilman rakkautta. Me emme opi rakastamaan kirjoja lukemalla emmekä puheita kuuntelemalla. Me opimme rakastamaan antautumalla, mikä usein tarkoittaa kestämistä, irti päästämistä ja kärsimistä. Me opimme rakastamaan tavoilla, jotka jättävät muut ihmiset vapaiksi ja edistävät vapaan yksilön rakentumista. Me näemme rakkauden ruumiillistuvan kaikkialla minne menemme ja kaikessa mitä teemme. Mitä enemmän me opimme rakastamaan, sitä enemmän me rakastamme, ja sitä enemmän me tiedämme, että meillä on vielä paljon opittavaa. Tämä on lupaus elämästä, joka on joka päivä elämisen arvoista.
Ihmisten keskellä me teemme valintamme tietoisesti ja vapaasti. Tulee myös aikoja, jolloin vanhat haavamme ohjaavat reaktioitamme, mutta me huomaamme nuo tilanteet ja hyväksymme ne. Ne ovat Jumalan lahjaa, kun hän osoittaa meille tietä. Me olemme itsekkäitä, joskus siksi, että haluamme, mutta useimmiten tuskamme tähden tai siksi, että etsimme ulkoisia asioita vahvistaaksemme itseämme. Mitä enemmän löydämme arvomme Jumalan vapaina lapsina, sitä vähemmän me haluamme antaa minkään itsemme ulkopuolella olevan määritellä sitä mitä me olemme. Olemme kiitollisia jokaisesta tilanteesta, joka vie meitä kohti paranemista, ja me paranemme tietoisesti. Me emme voi olla sitä mitä me emme ole, emmekä me yritä pakottaa itseämme olemaan jotakin muuta. Mitä enemmän me paranemme, sitä vapaampia me olemme valitsemaan jotakin vain siksi, että me olemme me, emmekä muiden miellyttämisen tai ohjaamisen tähden. Me annamme heille vapauden valita, emmekä yritä vaikuttaa heidän valintoihinsa syyllisyyden, häpeän tai voiman avulla. Mitä tahansa he tekevät tai sanovat, se ei määrittele meitä. He ovat yksi, me olemme toinen, ja yhdessä me olemme yhtä. "Kenen puolella olet?" on meille merkityksetön kysymys. Meillä ei ole vihollisia silloinkaan, kun asetamme rajoja vahingollista käyttäytymistä vastaan. Kun ilmaisemme vihaamme, meillä ei ole vihollisia. Me rakastamme ja kunnioitamme muita ihmisiä, hyväksyen myös oman inhimillisyytemme ja epätäydellisyytemme. Me olemme me, vahvuuksinemme ja heikkouksinemme, ja olemme onnellisia ollessamme itsemme.
Mitä hyvänsä teemme ruumiilla, mielellä ja sielulla, se on harmoninen kokonaisuus. Voin tuntea tämän harmonian esimerkiksi kävellessäni – nautin ruumiini, mieleni ja sieluni harmoniasta. Jokainen lihakseni on hallinnassani, samoin kuin jokainen ajatus tai rukous. Tämä antaa suuren ilon ja vahvan itsekunnioituksen, joka ei perustu siihen että olisin "parempi" kuin muut. Se perustuu omana itsenäni olemiseen ja siitä nauttimiseen. Olen onnellinen ollessani minä. Se, että olen minä, on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Miten se voisi olla toisin?
Hiljaisuus
Kuulumisen yksi olennainen osa on hiljaisuus. Se tarkoittaa hiljaisuutta olosuhteissa, ajatuksissamme, mielessämme ja hengessämme. Nyky-yhteiskunta pyrkii täyttämään kaikki paikat niin monilla ärsykkeillä, että mielemme ei ehdi käsitellä niitä. Televisiot ja radiot ovat jatkuvasti päällä, ja kaupat ovat täynnään ärsykkeitä. Minulla oli usein työskennellessäni tapana kuunnella taustamusiikkia, mitä kuuntelen joskus vieläkin, mutta jonkin aikaa en halunnut kuunnella sitä ollenkaan. Musiikki, elävä tai äänitetty, on taideteos, ja me voimme antautua taiteilijan luomalle kauneudelle – samoin kuin kauniin maalauksen katsomiselle. Kauhumusiikki oli tärkeä osa paranemistani kun etsin omia haavojani, mutta nyt harmoninen ja kauniita tunnelmia sisältävä musiikki herättää unelmia ja vahvistaa niitä. Toisinaan musiikki pehmentää meluista ympäristöä ja toisinaan se kutsuu meidät muihin maailmoihin. Silti usein pidän täydellistä hiljaisuutta parempana.
Meidän on syytä kiinnittää huomiota niihin ärsykkeisiin, joiden keskellä me elämme. Tällä hetkellä en pidä yhtään sellaisten elokuvien katselemisesta, joissa ihmisiä vahingoitetaan, petetään tai kohdellaan väärin. Tämä saattaa olla väliaikainen tilanne, mutta noiden elokuvien katsominen ei tuo minulle iloa. Tiedän jo muutenkin, että liian monia ihmisiä kohdellaan väärin. Joissakin muissa tällaiset elokuvat voivat ehkä herättää parantavia ajatuksia ja halua rakastaa. Monet ärsykkeet vain saavat mielemme vain harhailemaan levottomasti. Se on usein niiden tarkoituskin, ettei meidän tarvitsisi ajatella itseämme, mutta silloin ne ovat paranemisemme esteenä ja vain lieventävät pahaa oloa hetkeksi. Joskus sekin voi olla tarpeen.
Lähestyessämme ympärillämme olevaa todellisuutta me kohtaamme sen nöyränä, hiljaisesti ja kunnioittaen. Me olemme osa todellisuutta eikä päinvastoin. Vähitellen me alamme tunnistaa tapoja, joilla luomme valheellista "todellisuutta" ympärillemme. Jos me opimme kohtaamaan "todellisuuden" tai "Jumalan" vain silloin kun tietyt tuoksut, äänet, ihmiset, kuvat tai mitä hyvänsä, ovat läsnä, me emme koe aitoa, oikeaa, kesyttämätöntä ja kontrolloimatonta todellisuutta. Silti nuo samat esineet ja asiat voivat herättää kauniita ajatuksia ja edistää halua luoda parempaa maailmaa. Mutta mitä enemmän voimme päästää irti etukäteisodotuksista ja antautua hiljaisuudessa kaikelle, sitä rikkaampi maailma eteemme avautuu. Me opimme olemaan levossa liikenneruuhkissa ja kaupunkien melussa. Me voimme myös kokea liikenneruuhkien valtavan energian ja nähdä niiden kauneuden ja harmonian, mutta tie siihen kulkee oman rauhamme ja lepomme löytämisessä niiden keskellä.
Me voimme levätä hiljaisuudessa, kun mielemme on vapaa paniikista ja peloista tai kiinnittymisestä mihin tahansa tunteeseen tai asiaan. Jos emme voi olla hiljaa, me tunnemme tunteemme ja antaudumme niille nykyhetkessä. Ollessamme surullisia itkemme surumme ja otamme paikkamme itkevinä ihmisinä. Jos olemme kauhuissamme, ainoa asia jonka tiedämme, voi olla kauhu, jolloin mielemme on täysin sisäänpäin kääntynyt. Maailma on silloin vain paikka, jossa ruumiimme kulkee kantaen kärsivää mieltämme paikasta toiseen. Silloin me omistamme paikkamme sellaisina. Me hyväksymme sisäiset viestimme ja kunnioitamme niitä. Itse asiassa me olemme silloin hiljaa ja kuuntelemme sisällämme olevaa kaaosta. Me voimme levätä myös levottomuuden keskellä, mutta vain, jos emme huolehdi itsemme ulkopuolella olevista asioista. Me kunnioitamme itseämme ja pysymme nykyhetkessä, vaikka siinä oleminen olisi vain kestämistä, mutta me myös ymmärrämme, että olemme tiellä joka vie rauhaan. Mielen hiljaisuutta ei voi pakottaa. Pakottaminen on mielen meteliä. Hiljaisuus on sellaisen mielen luonnollinen olotila, joka on vapaa tuskasta ja kiinnittymisestä ulkopuolisiin asioihin, ja joka ei ole niin voimakkaiden sisäisten tai ulkoisten ärsykkeiden keskellä, että se ei pysty prosessoimaan niitä. Toisinaan me emme saata edes tietää miten jaksaisimme elää, mutta lopulta kaikki tulee niin selkeäksi, että on vaikea muistaa aikoja, jolloin emme tienneet. Alamme löytää kuulumista, ja kun olemme löytäneet sen, voimme kuulua myös äänekkään hässäkän keskellä nauttien ympärillämme olevasta mahtavasta energiasta.
Me tulemme toisia ihmisiä lähelle hiljaisuudessa. Kun olemme levossa, me voimme kuunnella heitä ja annamme heidän olla oma itsensä. Meillä ei ole kiirettä puhua, ja meillä on aikaa kiinnittää huomiota heidän sanoihinsa ja eleisiinsä. Heillä on vapaus puhua, kunnes he ovat sanoneet kaiken. Me emme yritä ohjailla heitä emmekä vaadi, että heidän tulisi sanoa tai tehdä jotakin, jolla he voisivat saada rakkautemme. Asenteemme heitä kohtaan on nöyryys ja kunnioitus, jotka nousevat meidän omasta levostamme. Meillä on tässä maailmassa oma paikkamme ja tarkoituksemme, kuten myös heillä. Kun kuuntelemme hiljaa, olemme valmiita ja halukkaita arvostamaan heidän persoonallisuuttaan ja unelmiaan, ollen iloisia elämän rikkaudesta. Mielemme ollessa hiljainen me voimme lakata olettamasta, ja annamme muiden ihmisten määritellä itse itsensä. Mitä tahansa he tekevät tai sanovat, se on heidän oman olemassaolonsa määrittelyä eikä meidän. Kun katsomme heitä, ymmärrämme heidän olevan oma yksilönsä, ja näemme näkymättömän persoonien rajaviivan heidän ja meidän välillä. He ovat he, me olemme me, ja yhdessä olemme yhtä. Me kunnioitamme heitä, sillä me kunnioitamme itseämme. Me olemme tietoisia heistä, sillä olemme tietoisia itsestämme. Me rakastamme heitä, sillä me rakastamme itseämme. Mitä tahansa he tekevät tai sanovat, se ei vähennä meidän rakkauttamme itseämme tai heitä kohtaan. He saattavat loukata meitä, ja me saatamme loukata heitä tai itseämme, mutta parantava rakkaus jää. Joskus se voi kehottaa meitä päästämään irti. Toisinaan se voi kehottaa pyytämään anteeksi, antamaan anteeksi, tulemaan lähemmäs ja jäämään vierelle.
Löydettyämme hiljaisuuden me voimme mennä eteenpäin ja seurata unelmiamme levossa. Tiedämme, että meillä ei ole kiire mihinkään, ja joudamme ottamaan paikkamme maailmassa ja ihmisten keskellä. Annamme itsemme olla siinä missä olemme, ja olemme siinä onnellisia. Unelmoimme, mutta emme ole levottomia ja kiireisiä näkemään niiden toteutumista heti. Pyrimme nöyrinä kohti päämääräämme, tietäen että lopulta me voimme tehdä vain hyvin vähän. Mutta nekin pienet asiat joita teemme, voivat olla tärkeitä yksilöille. Meillä ei ole tarvetta olla esillä väkijoukkojen keskellä, eikä meidän tarvitse tehdä asioita, jotta olisimme arvostettuja. Me teemme virheitä, joita joskus suremme, mutta aina me muutumme ja kasvamme. Jokainen asia jota teemme tai koemme, on tilaisuus oppia, ja me iloitsemme kun huomaamme, että me opimme ja muutumme. Me lepäämme ja olemme vapaita olemaan oma itsemme. Me olemme vapaita tekemään virheitä ja oppimaan niistä. Meistä tulee avoimia, uteliaita ja spontaaneja. Me katsomme maailmaa sisäisen Lapsemme silmillä ja nautimme näkemästämme. Elämästä tulee hauskaa. Hiljaisuutemme kautta me löydämme oikeutemme olla äänekkäitä ja leikkiviä, kadottaen itsemme kaikkeen minkä kanssa leikimme. Maailmasta tulee leikkikenttämme, jota me tervehdimme avoimella hymyllä. Hiljaisuudessa me pääsemme kosketuksiin maailman rikkauden kanssa, ja se saavuttaa meidät täysin avoimien aistiemme kautta. Me emme ainoastaan ymmärrä kauneutta, vaan me koemme kauneuden. Me ymmärrämme, että kauneus on oma kokemuksemme, ja me löydämme kauneutta paikoista, joissa emme nähneet sitä aikaisemmin.
Meidän elämämme kantava voima tulee usein hiljaisuudesta ja hiljentymisestä omien arpiemme äärelle. Me saamme koskettaa niitä ja tuntea niiden läsnäolon. Me saamme hiljaisesti antaa niiden vain olla ja parantua itsestään, samalla kun ne vapauttavat niihin varastoitunutta surua ja menetystä. Me löydämme itsemme kokonaisena ihmisenä, haavoitettuna ihmisenä, ja ihmisenä joka on myös itse haavoittanut itseään.
Arjen ja paranemisen keskellä me unohdamme helposti pysähtymisen itsemme äärelle. Kun asiat alkavat sujua, me saatamme kuvitella, että elämän voima tulee vahvuuksistamme ja voimme unohtaa herkät kohtamme. Mutta herkkien kohtiemme rakastava hoitaminen luo todellisen voiman, joka kuulee omat tarpeemme ja muiden ihmisten tarpeet. Se synnyttää hiljaisen voiman, jonka lähellämme olevat ihmiset tuntevat. Se pitää meidän silmämme auki silloinkin, kun me näemme muiden ihmisten arvet. Me opimme kohtaamaan niitä samalla tavoin, hellästi ja ohimennen, tekemättä niistä suurta numeroa. Me voimme auttaa muita pysähtymään ja koskettamaan hellästi kipeitä kohtiaan.
Kasvamisella harjoituksen kautta on oma aikansa, kuten myös hiljaisella oman itsemme kohtaamisella. Toinen ilman toista pysäyttää kasvumme. Kun ne ovat yhdessä, herkkyys saa ohjata voimaamme eikä meidän tarvitse pelätä voimamme lisääntymistä. Siitä tulee voima joka ei särje, vaan parantaa - hellästi ja kuitenkin lujasti.
Zen-kalastaja
Läsnä oleminen ei ole kummallista. Se on yksinkertaisen elämän elämistä ja tyytyväisyyttä sen keskellä. Päästettyämme irti monista asioista me palaamme takaisin arkeen ja maailmaan, ja virtaamme sen mukana. Päältäpäin katsoen mikään ei ole muuttunut. Me olemme saavuttaneet valaistumisen: meistä on tullut ihan tavallisia ihmisiä, mutta silti me olemme tulleet Zen-kalastajan kaltaisiksi.
Kalastaja päätti lähteä etsimään valaistumista. Hän päästi irti kaikesta ja vietti luostarissa useita vuosia mietiskellen. Hän kuunteli itseään, luontoa ja maailmaa. Hetken ajan kaikki mitä hän tiesi, oli tuska, etsiminen, paraneminen, irti päästäminen ja itsen kohtaaminen. Hän löysi suuren ymmärryksen, saavutti valaistumisen ja palasi sitten takaisin. Zen-kalastaja palasi teeskentelemättömänä, ilman ahneutta, vihaa, pelkoa ja vahingollisuutta. Hänen vaatteensa ovat kuin kenen tahansa kalastajan ja hän puhuu kuin kuka tahansa kalastaja. Valaistumisen jäljet ovat kadonneet hänestä. Hän ei ole mitään erityistä eikä tee mitään erityistä. Hän ei pyri erottautumaan millään tavalla. Jos yrität etsiä häntä, et löydä häntä. Hän istuu laiturilla aivan kuin muutkin kalastajat, jotka odottavat, että kala nappaisi. Mutta Zen-kalastaja ei odota, että kala nappaisi. Hän ei odota mitään. Hän vain istuu siinä maailman kanssa, ja koko maailma istuu hänen kanssaan. Hän on läsnä kokonaan siinä mitä hän tekee. Hän ei odota siihen mitään lisää, sillä jokainen hetki riittää sellaisenaan. Jos kalaa ei tule, kalat ovat siellä missä niiden kuuluu olla. Jos kalaa tulee, hän panee ne talteen sinne, missä niiden kuuluu olla. Hän ei tyrkytä kenellekään mitään - ei viisaita sanoja, ei ihmeellisiä opetuksia. Sanat, ihanteet ja opit ovat kadonneet. Hän ei tarvitse symboleja, sillä niiden tilalla on se mitä ne osoittivat: läsnä olemisen kokemus.
Hän tulee joka paikkaan tyhjin käsin, valmiina käyttämään niitä, jos niitä satuttaisiin tarvitsemaan. Hän ei odota maksua siitä mitä hän tekee. Jotkut voisivat sanoa sitä rakkaudeksi ilman ehtoja. Mutta hän ei sano sitä miksikään. Hän ei kaipaa ulkopuolista arvostusta, kehua, eikä kunnioitusta, sillä hän kunnioittaa itseään. Hän ei pidä omia tekojaan erityisinä, sillä hän kunnioittaa kaikkea. Ja jos joku nauraa hänen hölmöyttään, hän liittyy mukaan nauramaan.
...minuun on taas laskeutumassa uusi asia...nyt kun en pelkää ja ole niin tuskainen ihan koko aikaa onkin tullut valinnan paikka...vanha kutsuu turrukkeineen...koska uuteen astuminen jännittää ja pelottaakin mitä tunnen uusissa tilanteissa...olen jo tehnyt uusia asioita en aina niin mukavissa tunnelmissa...vanhaan en voi palata tai psyykeni hajoaa tai kuolen se on totinen tosi...vielä minulla ei oikein uutta ole...nyt olen alkanut lenkeilläni juosta välillä se tuntuu hyvältä...uusia ihmissuhteita haluaisin kevyemmältä pohjalta...nyt olen keksinyt että menen tyttöjen harrastuksin mukaan missä tapaan muita vanhempia...uutta ja kevyttä...tämä minän luominen aikuisena käy kyllä työstä...olen ollut pari päivää tosi väsynyt...nyt minun pitää myös sanoa ystävälleni joka vetää minut heidän draamoihin mukaan...mutta jättää sitten ilmoittamatta...miten asia on mennyt tai etenee ym...olen harkinnut että sanon hänelle ettei hän enää kertoisi kyseisiä asioita minulle...minä hermostun ja jännitän sitten heidän asioita eikä toinen kerro kuinka asia järjestyi...nyt viimeistä sotkua en ole kysellyt...tuli vain viesti...päätin etten jaksa tätä enää...mietin vain miten asian mahdollisimman minä viestillä asian sanon...isänikin soitti ja pyysi anteeksi ja sanoi että unohdetaan menneet että hän on jo vanha mies eikä halua riidellä ja haluavat olla minuun ja perheeseeni yhteydessä...äitinikin soitti joten anteeksi annettu ja nyt on katsottava eteenpäin...joudun olemaan yksin ja kun päästän irti pelkään että kaikki jättää minut eikä minulle jää ketään...kuin perheeni ja terapeutti...yhteyttä ja liittymistä kaipaan mutta en oikein osaa...koska olen jauhanut aina tuskasta älyllistä soppaa enkä kuitenkaan ole ymmärtänyt mistä puhun...tämä tyhjyys ennen uutta ei ole kivaa...ja vielä minua riepotellaankin...yritän olla nyt vaan ihan rauhassa...hoitaa velvollisuudet ja paljon tarvitsen lepoa väsyn helposti...kiirettä en kestä...oppimista ymmällä oloa...tytär sai ajokortin...olen sen kyydissä matkustellut...aika hyvin tyttö kruisailee...minulla ei paljon autoa ole...isännällä oma...tyttö ajaa meidän autolla...äiti kävelee...