Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
5. Irti päästäminen
Keskeiset voimat, jotka piiskaavat pakonomaista ja riippuvaista mieltämme ovat pelko ja tuska. Kun me koemme tuskaa, teemme mitä tahansa, jotta emme kokisi sitä niin paljon. Kaipaamme edes lyhyttä helpotuksen hetkeä, lyhyttä unohtamisen hetkeä. Kuka tahansa samanlaisessa tuskassa oleva kaipaisi sitä. Tästä tuskasta nousee myös pelko kokea uutta tuskaa, joka saattaa johtua pelkästään ikävystymisestä elämään häpeän ja arvottomuuden tunteiden keskellä. Tyhjyyden tunteiden keskellä eläminen yksinäänkin voi olla meille ylitsepääsemätön tuska. Haluaisimme saada edes jonkinlaista varmuutta siitä, että olemme hyviä ja rakastettavia. Voimme tehdä mitä tahansa, jotta meitä ei kohdeltaisi rakkaudettomasti: me saatamme yrittää miellyttää ihmisiä, saatamme yrittää ohjailla heidän käyttäytymistään, tai saatamme hylätä heidät. Mitä tahansa teemmekin, tuskamme ei vähene. Jos miellytämme muita, annamme keskeisen osan itseämme pois, ja vieraannumme muista ihmisistä ja itsestämme. Samoin käy, jos yritämme ohjailla heitä - me yritämme pakottaa heitä miellyttämään itseämme. Hylkääminen on eristyneisyyden ja eristäytymisen äärimmäinen muoto. Me toistamme sitä, mitä olemme oppineet ja miten olemme aina eläneet, löytämättä lepoa ja kuulumista vain omana itsenämme olemisessa. Yrityksemme päästä irti tuskastamme vain lisäävät tuskaamme, pelkojamme ja eristäytymistämme.
Kun mielemme on pakkomielteisten ajatusten riivaama, me emme ole selvillä itsestämme emmekä siitä, mitä itsessämme tapahtuu. Me emme pysty erottamaan havaintojamme, tulkintojamme, muistojamme, odotuksiamme ja tunteitamme toisistaan. Ajatuksemme ja tunteemme ovat vain sietämätön sekasotku. Näemme elämän tuskallisten tapahtumien sarjana, ja ajattelemme että tapahtumien ohjaaminen ja halutun lopputuloksen saavuttaminen antaisi meille rauhan. Mutta niin ei käy. Sisällämme on kuohunta ja sekasotku, eikä mikään meidän ulkopuolellamme oleva voi poistaa sitä ja antaa meille rauhaa. Usein me emme edes tiedä, mitä me haluamme. Mutta kun me löydämme rauhan sisällämme, mikään ulkopuolellamme oleva ei voi saada rauhaamme järkkymään.
Mielemme on kiinni menneissä tapahtumissa, pahoittelussa ja itsesäälissä, tai tulevissa tapahtumissa, ennakoimassa ilon tai kauhun hetkiä. Ajattelemme, että jos voisimme muuttaa menneisyytemme tai muut ihmiset, kaikki olisi hyvin. Ajattelemme, että jos voisimme muuttaa käyttäytymistämme, kaikki olisi hyvin. Ajattelemme, että jos voisimme kontrolloida tulevaisuutta, kaikki olisi hyvin. Näin ajatellessamme ajattelemme ulkopuolisia asioita, kykenemättä erottamaan sisäistä maailmaamme ulkopuolisesta maailmasta. Saatamme jopa luulla, että meillä ei ole omaa sisäistä maailmaa ollenkaan, lukuun ottamatta häpeällisiä salaisuuksiamme ja tuskaamme, tai muiden ihmisten odotuksia. Kuka minä olen? Tämä on meille vaikea kysymys. Meidän ei annettu olla oma itsemme, ja me toistamme oppimaamme yhä uudelleen, koko ajan hitaasti etääntyen todellisesta minästämme. Me teimme parhaamme elääksemme maailmassa, joka vähitellen tuli meille yhä kaukaisemmaksi, maailmassa, johon me emme enää kuuluneet.
Me haluaisimme epätoivoisesti korjata kaiken, myös itsemme. Olemme huolissamme menneisyydestä, tulevaisuudesta, muista ihmisistä ja itsestämme. Ajattelemme, että mitä enemmän murehdimme, sitä paremmin asiat menevät. Murehdimme löytämättä pysyviä ratkaisuja, ja elämän ylläpitäminen väliaikaisten ratkaisujen avulla väsyttää meidät. Toisinaan väliaikaisetkin ratkaisut epäonnistuvat, ja tulemme hitaasti epärehellisemmiksi. Vieraannumme ihmisistä, joiden lähellä haluaisimme olla. Me emme kuulu mihinkään. Olemme yksinäisiä ja eristyksissä.
Väärä minämme ei voi kuulua. Väärän minän tarkoitus on suojella haavoitettua sisäistä Lastamme, todellista minäämme, uutta haavoittumista vastaan. Väärän minän tarkoitus on estää kuuluminen. Vain todellinen minämme voi kuulua. Väärä minä on suojelija, seinä sisäisen minämme ja sen maailman välissä, joka hylkäsi aidon minuutemme. Väärä minämme on syy yksinäisyyteemme. Kukaan ei tiedä, mitä me todella olemme - emme edes me itse. Tämä on äärimmäistä yksinäisyyttä, ja se on normaali olotilamme. Kun me alamme parantua, ymmärrämme miten yksinäisiä me todella olimme. Kuka tahansa kaipaisi edes hetkellistä helpotusta tällaisesta olotilasta. Olemme eristäytyneitä naamariemme taakse, joiden tarkoitus on eristää haavoitettu sisäinen Lapsemme siitä tuskallisesta maailmasta, jonka keskellä me elimme.
Jotta me voisimme kuulua, meidän on tehtävä jotakin pelottavaa: meidän on irrottauduttava, päästettävä irti. Meidän on vähitellen opittava vaimentamaan väärän minämme yritykset kuulua. Se tietää vain miten erottautua, miten teeskennellä, ja miten pitää naamioita. Se ei voi kuulua, ja sen kuulumaan pakottamisen yrittäminen ainoastaan lisäisi eristyneisyyttämme. Jotta meidän väärä minämme saattoi "kuulua", me muokkasimme käyttäytymistämme muiden ihmisten odotusten mukaisesti. Tai me teimme toisinpäin, ohjaten ja pakottaen muita olemaan sitä, mitä me halusimme (itse asiassa tekemään niin kuin me halusimme, mutta me emme huomanneet niiden eroa). Meistä tuli ameboita ilman selviä rajoja. Meistä ei tullut vapaita ihmisiä, joilla on oma vapaa mieli ja tahto. Kuulumisemme oli valheellista "kuulumista" systeemiin, jossa me emme voineet olla oma itsemme, jossa muut eivät olleet oma itsensä, tai usein molempia. Me katsoimme muihin tietääksemme keitä me olimme, ja me määrittelimme itsemme muiden ihmisten käyttäytymisen kautta. Nyt me luulemme, että se mitä me olemme, on muiden ihmisten käyttäytymisen ja ajatusten sanelemaa. Jotta voisimme kuulua, me yritämme miellyttää heitä tai ohjailla heitä. Olemme asettaneet itsemme heidän käyttäytymisensä uhriksi. Jos muita ihmisiä ei olisi, ketä me olisimme? Olisiko meillä mitään, mitä me voisimme sanoa omaksemme? Kun me päästämme irti, me löydämme itsemme yksilöllisinä ihmisinä, jotka ovat vapaita elämään omana itsenään, ja levosta käsin.
Jos meidän mielemme joutuu sekaannukseen, se ei johdu siitä, että jokin asia saa sen sekaannukseen. Se johtuu siitä, että meidän mielemme on epästabiili ja sitä voidaan häiritä. Niin kauan kuin meidän mielemme ei ole lujassa levossa, sitä voidaan häiritä. Se voi häiriintyä mistä tahansa ja miten pienestä asiasta tahansa. Kun sitä ei enää voida häiritä, mikään ei häiritse sitä, mutta me emme voi uskoa tätä todeksi niin kauan kuin mieltämme voidaan häiritä. Sen tähden matka kohti mielenrauhaa ei tule siitä, että me käsittelisimme niitä asioita, jotka häiritsevät mieltämme. Se tulee siitä, että me kohtaamme oman mielemme ne kohdat, jotka antoivat itsensä tulla häirityiksi. Tämän me teemme päästämällä irti. Me katsomme omaan mieleemme emmekä niihin asioihin, jotka "häiritsevät" sitä. Silloin meidän mielemme kertoo, miksi se häiriintyy, ja me huomaamme, että syy on meissä itsessämme. Niin kauan kuin meidän mieltämme voidaan häiritä, elämän tehtävä on häiritä sitä. Se osoittaa meille tietä paranemiseen. Se osoittaa meille tietä itseemme. Häirityksi tuleminen on elämän lahjaa ja Korkeamman Voimamme rakkautta meitä kohtaan. Sen tehtävä on viedä meidät lepoon, jossa mielemme ei voi tulla häirityksi.
Tämä on yksi paranemisen paradokseista: jotta me voisimme kuulua, meidän on erottauduttava. Me erottaudumme päästämällä irti. Yritämme erottaa sisäiset viestimme elämän tapahtumista ja muista ihmisistä. Tämä tarkoittaa sitä, että käsittelemme tunteemme ja muistomme omina asioinaan, ja tapahtumat ja muut ihmiset omina asioinaan. Lopulta me myönnämme, että se mikä on tehty, on tehty, eikä ole mitään, millä me voisimme muuttaa sitä. Tunteet ja muistot jäävät. Ymmärrämme, että ihmiset tekevät mitä tekevät, ja tuntevat mitä tuntevat, emmekä me voi sille mitään. Tunteemme, muistomme ja unelmamme jäävät. Ymmärrämme, että tulevaisuus aukeaa tavalla, jota me emme voi kontrolloida, mutta tunteemme, odotuksemme ja unelmamme jäävät. Tämän kaiken kautta opimme tuntemaan missä me lopumme ja missä maailma alkaa. Me löydämme rajamme, ja löydämme itsemme.
Me etenemme hitaasti, sisäisiä viestejämme käsitellen. Me emme voi ottaa suojaavia aurinkolasejamme kerralla pois, ja vaikka voisimmekin, ei olisi turvallista tehdä niin. Me kuolisimme tuskasta. Ensin olin tietoinen vain pienestä määrästä tuskaa. Vähitellen huomasin, kuinka valtavaa tuskaa olin koko ajan kantanut sisälläni. Oli hyvä, että se nousi hitaasti. Kun tuska tuli esiin ja kokemisen kautta lähti pois, tunsin uutta iloa ja vapautta. Hiukan myöhemmin, kun olin huomannut miten paranin, ja kuinka kuulumisen tunne alkoi tulla, olin joka kerran ilahtunut löytäessäni lisää tuskaa ja päästäessäni sitä menemään. Totta kai se oli tuskallista, mutta jokaisen tuskallisen kokemuksen jälkeen tunsin ennen kokematonta iloa ja vapautta. Ilo ja vapaus olivat erilaisia kuin hetken helpotus: ne jäivät. Se ei ollut vain hetken helpotusta. Se oli paranemista.
Irti päästämisen keskeinen sanoma on, että mikään meidän ulkopuolellamme ei voi parantaa meitä. Me saatamme odottaa, että muut sanoisivat tai tekisivät jotakin, tai että jotakin tapahtuisi. Se ei paranna meitä. He saattavat kyllä auttaa meitä, mutta ellemme me muutu, me edelleen piileskelisimme maailmalta. Olemme tottuneet sanomaan ja tekemään mitä tahansa, jotta voisimme kuulua ja tulla hyväksytyiksi, mutta ainoastaan meidän todellinen minämme voi kuulua. Me löydämme itsemme päästämällä irti.
Paranemisemme aikana, kohdatessamme arkoja asioita, me saatamme sulkeutua, pienentää elämänpiiriämme ja hakea turvallisia kuvioita. Tämä on hyväksi ja tarpeellista. Se antaa meille rauhan katsoa sisällemme ja turvalliset olosuhteet aralle sisäiselle Lapsellemme, niin että hän saa varoen astua esiin. Me opettelemme elämään herkkien kohtiemme kanssa, ja niihin totuttelu vaatii turvallisuuden kokemuksen. Haavoittuvuuden, avoimuuden, myötätunnon ja herkkyyden harjoitteleminen voi joskus satuttaa meitä. Koemme itsemme välillä aroiksi ja pelokkaiksi. Elämäämme tulee hetkeksi uusia turvallisuutta luovia tapoja, kuvioita ja käyttäytymismalleja.
Silti kuviot eivät anna meille turvaa. Meidän turvamme on itsessämme. Mutta tämän kokeminen todeksi vaatii varoen uudelleen esiin astumista, uusien askeleiden ottamista. Me alamme oppia, että se mitä ihmiset sanovat, ei ole vaarallista. Ne ovat vain sanoja, mutta ne voivat silti satuttaa, koska ne kertovat jotakin heidän asenteestaan meitä kohtaan. Aikuiset ovat joskus ajattelemattomia, piittaamattomia, tai he haluavat osoittaa ylemmyyttään. Heidän asenteensa on sitä mitä he itse ovat, eikä se mitä he ovat, läheskään aina liity juuri meihin. Muiden haavat satuttavat usein heitä itseään enemmän kuin meitä, eivätkä he aina edes tahtoisi olla sellaisia kuin he ovat. Kun me olemme haavoittuvia, avoimia ja herkkiä, me voimme nähdä aikuiset - tai heidän pienet epätoivoiset sisäiset Lapsensa - asioiden, tekojen ja sanojen takana. Me voimme olla lähellä muita, kun heidän oma kipunsa saa heidät piikikkäiksi, kun he eivät osaa kohdata omaa kipuaan, ja kun he opettelevat itse elämään.
Vetäytyminen on hyvä. Irti päästäminen on hyvä. Salli itsesi vetäytyä. Se on uusien tarpeidemme myöntämistä ja elämämme säätämistä niiden mukaan. Sen jälkeen tapahtuva esiin astuminen, vähitellen, varovasti tapahtuva turvallisen vetäytymisen rikkominen tuo meidät takaisin muiden lähelle. Ja aina on turvallista vetäytyä uudelleen. Sen jälkeen me voimme tulla taas takaisin.
Luottamus
Jotta me voisimme päästää irti, meidän tulee kyetä luottamaan siihen, että lopulta kaikki kääntyy hyväksi. Meidän tulee voida luottaa siihen, että jos emme yritä ohjailla tapahtumia, ne sujuvat paremmin kuin jos pyrkisimme ohjailemaan niitä. Meidän täytyy pystyä luottamaan siihen, että menneisyyden tapahtumien seuraukset ovat vielä avoimia, ja että niistä seuraa jotakin parempaa kuin pystymme edes kuvittelemaan. Me tarvitsemme kyvyn luottaa siihen, että tulevaisuus on hyvä, jotta me voimme lakata huolehtimasta siitä. Korkeampi Voimamme huolehtii niistä kaikista, ja myös meistä. Hän haluaa meidän olevan levossa kun paranemme. Hän ei tarvitse meidän ponnistelujamme, eivätkä muut ihmiset tarvitse niitä, erityisesti jos ne nousevat meidän peloistamme tai tuskastamme.
Kun meidän tietoisuutemme on haavojemme, tuskiemme, pelkojemme tai kokemustemme rajoittama, me näemme koko maailman, mukaan lukien tulevaisuutemme ja paranemisemme, hyvin kapeasti. Me saatamme toivoa tietynlaisia muutoksia, mutta odotuksemme ovat rajoittuneita ja kapeita. Me emme mitenkään voisi nähdä toisin. Ei ole mitään keinoa, jolla pystyisimme kuvittelemaan sitä, joka on mielikuvituksemme ulkopuolella. Silti me yritämme, ja toisinaan hyvin kovasti. Me näemme päämäärän, ja joskus suuntaamme kaikki ponnistuksemme sen saavuttamiseen. Mutta päämäärämme nousee siitä, minkä me tiedämme. Se on vielä paranemattoman mielen päämäärä, kun se yrittää kuvitella vapaata ja parantunutta mieltä. Se on väkisin rajoittunut ja usein vääristynyt päämäärä.
Totuus on, että me emme tiedä. Meidän tuskainen, haavoittunut ja ahdistunut mielemme ei voi tietää. Se, mitä me lopulta löydämme, on jotakin, joka laajentaa perspektiiviämme - jotakin, jota ei ainoastaan liitetä meidän entiseen mieleemme, vaan joka muuttaa ja vapauttaa mielemme. Tuntematon kohtaa tunnetun, ja tunnettu laajenee ja kasvaa. Meidän koko mielemme muuttuu, ja paraneminen tapahtuu. Meidän mielemme ei enää ole sitä mitä se oli, vaan jotakin, joka oli meille ennen tuntematonta.
En suhtaudu paranemiseen enää ollenkaan niin vakavasti kuin aiemmin. Mitä tahansa teenkin, se vie paranemistani eteenpäin, ja usein tavoilla, joita en osaisi kuvitella. Aikaisemmin, kun jokin tunne nousi esiin, keskityin kuuntelemaan sitä niin syvästi kuin pystyin. Toisinaan teen vielä niin. Toisinaan, kun tunnen oloni epämukavaksi, alan lukea kirjaa, täyttää työkirjaa, kirjoittaa jotakin päiväkirjaani, tai teen jotakin, joka saa minut unohtamaan sen. Olen alkanut lukea ja kirjoittaa paljon. Voin sanoa, että olen alkanut opiskella haavoittumisen ja paranemisen dynamiikkaa. Se mikä on tärkeää, on että teen jotakin joka jotenkin liittyy paranemiseen. Joskus vain kerään uutta informaatiota, tai väärää informaatiota. Eläessäni elämääni tämä informaatiovarasto muuttuu tiedoksi, kokemukseksi ja ymmärrykseksi. Mitä tahansa teemmekin, ehkä lukuun ottamatta suoranaista pakenemista, auttaa meitä ja antaa meille keinoja kohdata omat asiamme ja omat tilanteemme. Niin kauan kuin emme syytä mitään itsemme ulkopuolella olevaa, vaan otamme vastuun omasta prosessistamme, mikä tahansa käy. Joskus meillä ei vielä saata olla tarvitsemiamme keinoja kohdata asiaamme. Joskus meillä on, ja silloin tiedämme mitä tehdä.
Me saatamme nähdä vain yhden ongelman ja vain yhden hyvän ratkaisun. Usein me kuitenkin näemme hämärästi, ja näemme väärän ongelman, tai vain joitakin sen oireita ja heijastuksia. Mitä enemmän keskitymme ratkaisemaan ongelmaa, sitä enemmän ajatuksemme ovat siinä kiinni, ja sitä vähemmän me kykenemme näkemään tai hyväksymään muita ratkaisuja. Kuitenkin me voimme tehdä niin, jos meistä tuntuu siltä, että niin on hyvä tehdä, tai me voimme tehdä mitä tahansa muuta. Omat asiamme kyllä ilmaisevat meille itsensä, kunhan emme vain katso liian kauas itsestämme. Tie tuntemattomiin paikkoihin kulkee tuntemattomien maisemien kautta. Parasta mitä voimme tehdä, on odottaa ja luottaa prosessiin. Kartta ilmestyy aikanaan. Paraneminen saapuu aikanaan. Ymmärrys tulee, ja silloin me emme pelkästään ymmärrä jotakin uutta. Koko mielemme laajenee ja vapautuu. Se saa meille ennen tuntemattomia elementtejä. Ei ole tarpeen aina yrittää niin kovasti eikä työskennellä kovemmin. Elämä on elämää eikä työtä. Kun me lopulta koemme sen, on vaikea kuvitella että emme tienneet.
Me opimme, että kiirehtimiseen ei ole mitään syytä. Esiin nousevien tunteiden kanssa eläminen ei saata olla miellyttävää, mutta joskus se on välttämätöntä. Raskaat tunteet eivät tarkoita sitä, että paranemisemme kokisi takaiskuja, vaan sitä, että se menee eteenpäin. Me huomaamme ja koemme jotakin sellaista, josta emme aikaisemmin olleet tietoisia. Se on paranemista. Meistä tulee halukkaita ja valmiita päästämään siitä irti, mutta se saattaa kestää jonkin aikaa ja tapahtua tavalla, jota emme olisi itse keksineet. Me muutumme. Me emme ainoastaan opi, vaan me muutumme. Me tulemme, Maailman, Elämän ja Korkeamman Voimamme muuttamiksi.
Menneisyydestä irti päästäminen
Olin tehnyt virheen. Oikeastaan olin tehnyt monta pientä virhettä, jotka kerääntyivät toistensa päälle. Olin kauhuissani. Kun yritin ratkaista niitä ja löytää ulospääsyä, olin paniikissa. Yritin tehdä muutamia asioita, mutta tilanne tuli vain entistä pahemmaksi, enkä kestänyt sitä. Romahdin. Luulin, että en enää pystyisi elämään.
Jonkin aikaa tämän jälkeen aloin parantua. Olin vielä huolissani siitä. mitä oli tapahtunut, ja ajatukseni pyörivät tuskan ja epätoivon ympyrää. Hitaasti aloin ymmärtää, että se, mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Mitä muut ihmiset ajattelevat tai sanovat siitä, ei ole minun asiani. Se kuuluu heille. Mitä tahansa he tekevätkin, ja mitä tahansa he tuntevat, on heidän asiansa. Minun on jätettävä heidät rauhaan. Minun ongelmani on, että minä en voi hyvin. Minun on muututtava - menneisyyteni ja muut ihmiset pysyvät samoina. Kuitenkin muista ihmisistä ja menneisyyden tapahtumista irti päästäminen oli pelottavaa.
Mikään menneisyydessämme ei ole niin pahaa, ettei se voisi sisältää hyviä aineksia. Virheeni käynnistivät minun paranemiseni, ja monien muiden paranemisen. Olen tullut vahvaksi, enkä pelkää enää muiden ihmisten mielipiteitä. Sen sijaan kunnioitan elämääni ja kaikkea minkä läpi olen kulkenut. Olen oppinut elämään rauhallisemmin ja syvällisemmin. Vähitellen sain rohkeutta riisua pois naamiot ja lakata teeskentelemästä. Aloin kuulua syvästi. Löysin uuden ilon ja vapauden itsessäni. Joitakin vaikeita asioita on vielä jäljellä, mutta ne saavat minut keskittymään itseeni. En yritä muuttaa ketään muuta tai mitään muuta. Minun asiani on oma paranemiseni, ja tuskani on minun omani. Kukaan toinen ei voi parantaa minua. Tuskani katoaa sitä mukaa kuin minä paranen. Tätä kirjoittaessani tunnen suurta iloa omana itsenäni olemisesta.
Kun olin pystyttänyt verkkosivuni ja kirjoittanut tämän kirjan ensimmäisen version, huomasin että elin suuren osan elämääni verkossa. Aina kun jotakin tapahtui tai kun ymmärsin jotakin uutta, ajattelin kirjoittaa siitä. Verkkosivuistani oli tullut liian suuri osa elämääni. Päätin päästää irti ja suljin sivuni kuukaudeksi. Se oli suuri vapautus, ja pystyin nauttimaan kevään ilosta ja vapaudesta. Sinä aikana opin, että se mikä oli minulle oikein, oli työskennellä sivujeni ja tämän kirjan parissa. Se oli hienoa levon aikaa, ja nyt olen tullut takaisin uutena ihmisenä. Sivuni ovat minulle ilon lähde, samoin kuin tämä kirja. Irti päästäminen vain vahvisti haluani elää niin kuin elin. Opin, että maailma pyörii sivujeni kanssa tai ilman niitä, ja löysin rauhallisen osallistumisen maailman pyörimiseen.
Menneisyyden surkuttelu on ansa, johon me kaikki lankeamme. Se ei johda mihinkään. Menneisyydestä irti päästäminen johtaa kauheaan havaintoon: menneisyys on tapahtunut, eikä sitä voida muuttaa. Muistomme ja tunteemme jäävät. Jos muistoihin liittyy tuskallisia tunteita, me kohtaamme tunteemme. Me kohtaamme itsemme, emmekä tapahtumia. Kun ajattelemme menneisyyttä, yritämme keskittyä itseemme käyttäen sanoja "Minusta tuntuu… Minä muistan… Tämä muisto saa minut tuntemaan…", ja niin edelleen. Korkeampi Voimamme pitää huolta menneisyydestämme ja tulevaisuudestamme, ja me voimme keskittyä itseemme. Me emme pahoittele. Me emme suunnittele. Menneisyys on jo levossa, mutta me emme ole. Nyt on meidän aikamme löytää lepo, ja me löydämme sen suremalla menetyksemme. Sureminen on työskentelyä tunteidemme kanssa eikä tapahtumien kanssa. Surussa ei ole toivoa. Sureminen on irti päästämistä, lopullisesti. Jos me olemme menettäneet jonkun, hän on poissa. Hän saattaa palata jollakin tavalla, mutta se ole meidän asiamme. Meidän asiamme on menetyksemme, surumme, pelkomme elämän kohtaamisesta yksin, ja yksinäisyytemme.
Lapsuutemme on poissa. Tuskalliset tapahtumat ovat menneet. Emme voi enää tehdä mitään muuttaaksemme niitä. Muistomme ja tunteemme ovat mukanamme tänäänkin. Katkeruutemme, epäonnistumisen tunteet, itsesäälimme, vihamme ja raivomme ovat mukanamme vieläkin. Miksi? Mitä me saamme niistä? Miksi emme uskalla päästää niistä irti? Koska ne pitävät silmämme meidän ulkopuolellamme. Me emme uskalla päästää niistä irti, koska silloin me olisimme yksin tunteidemme kanssa. Emme ehkä tiedä miten, kohdata tunteemme. Me emme koskaan opi, jos katsomme muita ihmisiä tai tapahtumia.
Ei ole välttämätöntä olla täysin vapaa tuskasta, jotta pääsisimme kosmiseen tietoisuuteen. Meillä saattaa vielä olla lapsuuden haavoja tai muita haavoja, ja kun ne valmistuvat parannettaviksi, niiden tuska nousee pintaan. Se on kuitenkin täysin erilainen kuin pakonomaisen mielen tuska: me tiedämme mistä tuska tulee. Ainakin hetken päästä me tiedämme, että vanha haava kypsyy suremista ja paranemista varten. Me olemme levossa. Me tiedämme, että se on meidän sisäinen asiamme, eikä mikään ulkopuolellamme voi parantaa sitä. Kunnioitamme haavaamme ja olemme nöyriä sen edessä. Osaamme jo odottaa tulevaa iloa. Tuska ei aja meitä paniikkiin eikä epätoivoon. Se vain on, ja me hyväksymme sen. Tuska on todellinen, mutta myös rauhamme on todellinen. Tässä tilassa tuska ei estä kuulumistamme, vaan on osa kuulumistamme. Kuulumme maailmaan omana itsenämme, paranevina addikteina. Me olemme oma itsemme, ja löydämme rauhan kuulumisessamme, samalla kun käsittelemme sisäistä tuskaamme, joka ei ole enää seinä maailman ja meidän välissä. Se on muuttunut tieksi maailman ja meidän välissä. Se syventää meidän kuulumistamme.
Muista ihmisistä irti päästäminen
Suuri osa tuskastamme aiheutuu siitä pelosta, että me emme kelpaa muille. Silloin me yritämme epätoivoisesti keksiä ratkaisuja, jotka saisivat heidät arvostamaan meitä ja pitäisivät heidät meidän lähellämme. Teemme mitä tahansa: teeskentelemme, manipuloimme, miellytämme, yritämme ohjailla tai yritämme syyllistää heitä. Hermostuneisuudestamme käsin me keksimme vain huonoja ratkaisuja. Jos me teeskentelemme, muut saattavat jäädä fyysisesti lähellemme, mutta he eivät koskaan näe meidän todellista itseämme. Me emme voi levätä ja rentoutua omana itsenämme. Jos me manipuloimme tai yritämme ohjailla, me emme anna toisten olla oma itsensä, emmekä mekään ole avoimesti oma itsemme. Jos yritämme syyllistää heitä, he voivat tehdä mitä tahansa välttääkseen tulemasta hylätyiksi, erityisesti jos me olemme heille tärkeitä. He teeskentelevät, emmekä me saa nähdä heidän omaa itseään. Mitä hylkäämistä! Tämä on kaksinkertaista hylkäämistä, missä kukaan ei voi olla oma itsensä, eikä kukaan voi kuulua. Ainoastaan fyysinen läheisyys on jäljellä, mutta se on juuri sitä, johon me olemme tottuneet tyytymään. Teimme mitä tahansa voidaksemme pysyä lähellä isää ja äitiä tai muita tärkeitä ihmisiä. Olimme fyysisesti lähellä, mutta emotionaalisesti ja mieleltämme eristyksissä. Tämä oli meille kuulumista.
Teeskentely ei paranna meitä. Se ei paranna muita. Se ei johda kuulumiseen, vaan se johtaa meidät ja muut ihmiset eristäytymiseen. Olin tehnyt virheitä, ja minulla oli juuri tämmöinen käsitys kuulumisesta. Yritin keksiä ratkaisuja samalla pysyen uskollisena itselleni, mutta niistä jokainen johti teeskentelyyn, eristäytymisen lisääntymiseen ja uusiin virheisiin. Pelkäsin tulevani hylätyksi. Lopulta jouduin hylätyksi. Se antoi minulle rauhan, koska ymmärsin, että en voi enää tehdä mitään muuttaakseni sitä. Ihmiset tekevät mitä he tekevät, eikä minulla ole oikeutta yrittää muuttaa tai kontrolloida sitä. Heidän asenteensa minua kohtaan ovat heidän asenteitaan, ja jos ne eivät ole parantavan rakkauden asenteita, se on heidän ongelmansa, eikä minun. Heidän on löydettävä oma paranemisensa, ja niin kauan kuin teeskentelen, estän heitä näkemästä todellisuutta ja kohtaamasta oman käyttäytymisensä seurauksia. Niin kauan kuin minä teeskentelen, vältän kohtaamasta todellisuutta, enkä voi löytää omaa itseäni enkä kuulumistani.
Muut ihmiset ovat turvallinen kohde peloillemme ja epävarmuudellemme, sillä se auttaa meitä välttämään omien asioittemme kohtaamisen. Mutta he jatkavat elämäänsä ilman meitä. He eivät tarvitse meidän teeskentelyämme. He eivät tarvitse meidän väärää minäämme. Me tarvitsemme. Toisinaan voi näyttää siltä, että he tarvitsevat meidän väärää minäämme saavuttaakseen päämääränsä, mutta jos heidän päämääränsä nousevat heidän haavoistaan, he eivät tarvitse niiden saavuttamista. Jos he eivät kykene rakastamaan, jos he ovat epärehellisiä tai syyttäviä, he tarvitsevat paranemista eivätkä päämääriensä saavuttamista. Jos me teeskentelemme ja annamme heidän käyttää meitä, he saattavat saavuttaa päämääränsä, ja me saattaisimme saada heidän "rakkautensa", mutta kukaan ei olisi onnellinen, eikä kukaan voisi kuulua.
Jos, ja kun, me päästämme irti muista ihmisistä ja löydämme rauhan, hyvät ratkaisut syntyvät luonnostaan. Me olemme levossa, ja muut näkevät meidän lepomme. He näkevät meidän todellisen itsemme. Jos he ovat aiheuttaneet meille surua, meillä ei ole mitään syytä estää heitä näkemästä sitä. Me saamme olla surullisia, ilman teeskentelyä, niin kauan kuin tunnemme surua. Tarkoituksemme ei ole käyttää suruamme manipulointiin, vaan olla aito itsellemme ja muille. Me olemme surullisia, ja siksi me olemme surullisia. Muut tekevät mitä tahtovat, ja jos he päättävät tulla luoksemme, todellinen kuuluminen syntyy. Jos he eivät tule, todellinen kuuluminen syntyy silti meille. Me olemme aitoja, ja meillä on oma paikkamme maailmassa ja ihmisten keskellä.
Tavoitteemme on parantua. Me voimme parantua vain totuudessa, ilman teeskentelyä. Me voimme parantaa vain itsemme, eikä kukaan muu voi parantaa meitä. Me emme voi parantaa ketään muuta, ellei hän itse halua parantua. Muut saattavat tarjota meille väliaikaisia ratkaisuja, jotka voivat helpottaa elämäämme hetkeksi, mutta ne eivät paranna meitä. Niin kauan kuin suhteessa on syyttämistä, kontrollointia, miellyttämistä tai manipulointia, se ei ole parantava suhde. Parasta mitä voimme tehdä, on päästää irti ja olla oma itsemme.
Me saatamme luulla, että muilla ihmisillä on avain onneemme tai paranemiseemme. Saatamme odottaa tiettyä käyttäytymistä, tiettyjä sanoja tai tiettyjä tapahtumia. Saatamme ajatella, että jos he todella rakastaisivat meitä, he auttaisivat meidät pois kurjuudestamme. Vaikka he tekisivätkin niin, se ainoastaan tekisi elämämme hieman helpommaksi, mutta se ei parantaisi meitä. Jos he rakastavat meitä parantavalla rakkaudella, he antavat meidän kohdata surkeutemme itse, sillä se on ainoa tapa parantua. He eivät voi surra meidän menetyksiämme eivätkä itkeä meidän tuskiamme. He eivät voi päästää irti meidän tarpeestamme teeskennellä. Vain me voimme, mutta he voivat tukea meitä ja olla meidän kanssamme. Toisinaan saatamme odottaa, että he antaisivat anteeksi, tai että he etsisivät meidän anteeksiantoamme. He tekevät sen kun, tai jos, he ovat siihen valmiita. Silloin se perustuu totuuteen ja kuulumiseen. Jos me yritämme manipuloida heitä antamaan anteeksi, olemme tulleet takaisin teeskentelyyn ja eristäytymiseen. Tarkoituksemme on parantua niin, että olemme valmiit antamaan anteeksi. Se, etsivätkö he meidän anteeksiantoamme vai eivät, on täysin heidän oma asiansa. Kun me olemme valmiit antamaan anteeksi, me olemme jo antaneet anteeksi, ja asia on meidän puoleltamme päässyt lepoon. Me valmistaudumme antamaan anteeksi parantamalla itsemme riippumatta siitä, mitä muut ihmiset tekevät tai eivät tee.
Niin kauan kuin me luulemme, että jollakulla on meihin valtaa, me sabotoimme suhdettamme häneen. Me vetäydymme, olemme piilossa, kontrolloimme, vihaamme, kapinoimme, emme sano mitä ajattelemme tai tunnemme, emmekä ole vapaita nauttimaan hetkestä. Mutta kenelläkään ei ole meihin valtaa. Jonkun olemus saattaa laukaista vanhoja haavojamme tai pelkojamme. Joku voi sanoa jotakin, joka muistuttaa meitä tuskallisista kokemuksista. Me voimme pelätä heikkoutemme näkymistä. Ne ovat meidän omia haavojamme, ja tuo ihmissuhde on meille muistutus siitä, että paraneminen on vielä kesken.
Jos pelkäämme omia tunteitamme ja kipujamme, voimme alkaa sabotoida suhdetta, joka muistuttaa meitä niistä. Me voimme hylätä ihmisen jota rakastamme, emmekä kykene ottamaan vastaan muiden rakkautta. Nuo suhteet ovat kuitenkin elämän kutsu meille kohdata oma sydämemme. Kun me otamme itse vastaan omat kipumme, pelkäämme omat pelkomme ja suremme omat surumme, me huomaamme, että emme enää reagoi samalla tavalla. Kun me opimme tunnistamaan, milloin jokin tilanne laukaisee vanhoja emotionaalisia muistoja, voimme kuunnella itseämme ja antaa elämän viedä paranemistamme eteenpäin. Silloin me ymmärrämme, että kenelläkään ei ole meihin valtaa.
Se valta, jota me kuvittelemme muilla olevan meihin, on meidän oma takaumamme joka vie meidät lapsuuden muistoihin ja kokemuksiin. Kun me paranemme niistä, huomaamme, että valta olikin vain illuusio, lyhyt hetki, jonka me yhdistimme vääriin asioihin. Silloin me olemme kiitollisia niistä ihmisistä, joiden me kuvittelimme hallitsevan meitä. He auttavat meitä näkemään jotakin, jota emme olisi voineet nähdä ilman heitä. He auttavat meitä vapautumaan menneisyyden painolastista, mutta vain jos me itse kohtaamme sen, minkä he nostavat meissä pintaan. Silloin me myös huomaamme, minkälaisen taakan olimme ripustaneet heidän harteilleen - oman menneisyytemme. Sille he eivät voi mitään. Se ei kuulu heille. Se kuuluu meille.
Joskus muut saattavat todella kuvitella, että heillä on valtaa meihin, eivätkä he välttämättä osaa iloita siitä, että me emme enää reagoi samalla lailla. Meidän paranemisemme voi kohdata vastustusta. Suhteet muuttuvat, ja jotkut voivat jopa loppua, kun emme enää käyttäydy niin kuin ennen. Kun me kunnioitamme itseämme, me herätämme kunnioitusta myös toisissa. Silloin me kunnioitamme myös heitä. Me emme ole heitä ylempänä emmekä alempana. Me emme yritä hallita emmekä sabotoida suhdetta, emmekä suostu itse hallittaviksi. Me emme enää yritä pitää omalla kustannuksellamme hengissä suhdetta, joka vahingoittaa meitä, vaan uskallamme antaa sen mennä. Me emme enää kysy, kummalla on suhteessa voima, sillä kummallakin on oma voimansa kulkea toisen vierellä, vapaana ja vapaasta tahdostaan tasavertaiseen ystävyyteen sitoutuneena. Tällaista suhdetta ei tarvitse sabotoida eikä kontrolloida, sillä se on suora, luottava ja avoin, ja kummankin parasta tavoitteleva. Siinä kukoistaa hyvyys, sydänten yhteys ja ilo toisesta ihmisestä. Tällainen suhde jättää toisen vapaaksi olemaan juuri sitä mitä hän on, ja juuri siinä vaiheessa missä hän on.
Vahingollisista ihmisistä irti päästäminen
Kun paranemiseni alkoi, lähelläni oli muutamia ihmisiä, jotka eivät olisi halunneet antaa minun olla oma itseni – se kurja, tuskaisa, levoton ja paraneva addikti, joka olin. Minun kanssani ei varmasti ollut hauska olla. He syyttivät minua ja vaativat minua olemaan iloinen ja hymyilevä, ja unohtamaan koko typerän lapsuusjutun. Annoin heidän mennä. He saivat minut tuntemaan oloni niin pahaksi, että päätin olla tapaamatta heitä vähään aikaan. Siitä tuli pitkä aika. Yksi heistä on tullut takaisin, kunnioittaen uutta minääni. Suhteemme ei ole hänelle vielä parantava, mutta olemme ystäviä, eikä ystävyys nyt perustu teeskentelyyn eikä takertumiseen. Siinä on vapautta, ja parantavan rakkauden elementit ovat läsnä – toisin kuin ennen. Olen valmis toivottamaan loput kolme tervetulleiksi, mutta he välttelevät minua, koska he tietävät, että käsittelen nyt asioita rehellisesti ja avoimesti. Olen valmis antamaan anteeksi ja parantamaan, mutta heillä on asioita, joita he eivät halua nähdä itsessään – tai joitakin muita syitä. En halua arvailla. Ihmiset tekevät mitä tekevät, ja niistä syistä, joita heillä sattuu olemaan. Joka tapauksessa arvauksemme olisivat vääriä. Me emme oleta emmekä yritä määritellä muita ihmisiä. He määrittelevät itse itsensä sanojensa ja tekojensa kautta.
Meidän asiamme on parantaa itsemme. Olemme itse vastuussa sellaisen ympäristön luomisesta, joka on turvallinen, ja jossa meidän ei tarvitse teeskennellä. Jos alamme teeskennellä tai puolustaa itseämme, me eksymme tieltä. Meidän ei tarvitse päästää irti lopullisesti. Paranemiseni aikana oli vaihe, jolloin en halunnut tavata ketään. Ostin kolme seikkailupeliä ja vietin kaksi viikkoa lukien, pahaa oloa tuntien, tuskaani itkien, kirjoittaen ja pelaten. Se oli täydellinen irti päästäminen ihmisten miellyttämisestä. Kun joku soitti ja sanoi haluavansa tavata, sanoin EI. Kun vaimoni pyysi minua siivoamaan lattiaa, sanoin EI. Aloin löytää omaa voimaani pitää huolta itsestäni enkä miellyttänyt muita – vaimoni mukaan lukien. Hän ymmärsi, mitä olin tekemässä, ja hän kunnioitti sitä. Se oli todella hieno kaksiviikkoinen – ja minulle hyvin tärkeä. En kuitenkaan suosittele sitä, koska jokaisen pitää löytää oma polkunsa. Nykyään siivoan myös lattioita ja jopa nautin siitä.
Merkittävä osa vahingollisista ihmisistä irrottautumista on vihan löytäminen. Se ei ole ainoastaan hyvä, vaan välttämätöntä paranemisen kannalta. Niin kauan kuin emme löydä sitä, tunteemme ovat kieroutuneet ja kannamme sisällämme väärää syyllisyyttä. Jos joku on kohdellut meitä väärin, hänen tekonsa ansaitsevat ja vaativat tulla vihatuiksi. Tämä on keskeinen elementti uhrin asemasta vapautumisessa. Usein tämän vihan löytyminen edellyttää irrottautumista, ja tämä viha on mieluusti koettava silloin, kun he eivät ole paikalla. Kun me olemme purkaneet vihamme, olemme valmiit olemaan heidän kanssaan tekemisissä, mutta ei mielellään silloin, kun olemme sen vallassa. Meidän on itsemme takia ehdottomasti koettava se, mutta edes väärintekijät eivät ansaitse tulla kohdelluiksi epäkunnioittavasti. Se ei paranna ketään. Me vihaamme tekoja, mutta emme ihmisiä. Tosin vihan tunteiden kokemisen aikana me usein vihaamme myös ihmisiä, ja se on OK. Tästä lisää myöhemmin luvussa viha.
Kun me alamme parantua ja kokea elämisen iloa, me luonnostaan haluaisimme auttaa muita paranemaan. Tämä oli minulle tosi kova paikka. Olin vielä vahvasti läheisriippuvainen, ja halusin tehdä muille "hyvää". Melkein kahden vuoden ajan halusin työntää muita paranemisen alkuun. Oli hyvin vaikeaa päästää irti ihmisistä, joita rakastin. Kannoin paljon väärää syyllisyyttä, joka kuului muille eikä minulle - kuten useimmat uhrin asemaan asettuneet. Kun lopulta pystyin irrottautumaan, tunsin suurta vapautta ja iloa. Nyt tiedän, että ainoa keino rakastaa muita on päästää heidät vapaiksi. Niin kauan kuin yritän työntää heitä paranemaan, toistan samaa vääristynyttä viestiä jota olin kertonut itselleni pitkän aikaa: et ole tarpeeksi hyvä. Vasta kun voimme päästää irti kaikesta ohjaamisesta ja vaatimisesta, muut voivat kokea olevansa hyväksyttyjä sellaisenaan, omana itsenään.
Joskus muut yrittävät sysätä vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan meille. Monesti he tekevät niin huomaamattaan, ja joskus tietoisesti. Jos olemme esimerkiksi sopineet jonkun kanssa jotakin, ja hän haluaakin muuttaa suunnitelmiaan, hän voi sanoa meille "voisitko joustaa vähän". Jos emme halua joustaa, hän voi sanoa meitä joustamattomaksi, jolloin ainoa keino osoittaa olevamme joustava, on hyväksyä suunnitelman muutos.
Jos hän ottaisi vastuun omasta käyttäytymisestään, hän sanoisi "Haluaisin muuttaa tekemäämme sopimusta. Käykö sinulle tehdä näin". Jos joku kysyy meiltä, "haluaisitko joustaa vähän", me voimme palauttaa vastuun omistajalleen kysymällä "haluaisitko siis muuttaa tekemäämme sopimusta".
Monesti vastuun sysääminen toiselle tapahtuu niin hienovaraisen syyllistämisen ja kyseenalaistamisen kautta, että me emme edes tiedä, mikä meihin osui. Meistä vain tuntuu siltä, kuin meitä ajettaisiin nurkkaan. Mutta kun katsomme sitä, mitä on tapahtumassa, ja kuka on tapahtuman alullepanija, me tiedämme, kenelle vastuu kuuluu ja mistä. Vastuu kuuluu sille, joka haluaa muuttaa sovittua asiaa. Me voimme myöntyä siihen tai olla myöntymättä, mutta meidän ei tule ottaa väärää vastuuta itsellemme. Se saa meidät voimaan pahoin, myönnyimmepä tai emme. Mutta kun jaamme vastuun oikein, me voimme hyvin siinä minkä valitsemme.
Meidän ei tarvitse ottaa osaksemme muiden vihaa, häpeää, katkeruutta, eikä heidän mielensä ailahteluja. Lapsena me tunsimme, että vanhempiemme tunteet olivat meidän vastuullamme, ja että me saatoimme kontrolloida sitä mitä he tunsivat. Me ajattelimme, että käyttäytymällä tietyllä tavalla, sanomalla tai tekemällä jotakin, vanhempiemme olotila - siis myös meidän olomme - tulisi paremmaksi.
Mutta ihmisten tunteet ovat heidän omiaan. Heidän levottomuutensa, katkeruutensa, vihansa ja kaikki tunteensa nousevat siitä, mitä on heidän sydämessään ja mielessään. Me emme voi pelastaa heitä heiltä itseltään. Heidän tunteensa ovat heidän vastuullaan, ja jos he eivät osaa kohdata niitä, he voivat viskellä niitä ympäriinsä. Meidän ei tarvitse ottaa niitä vastaan, sillä ne eivät ole meidän tunteitamme. Me voimme antaa niiden mennä ohitsemme. Me huomaamme ne, tunnustamme ne siksi mitä ne ovat, ja annamme niiden mennä. Me kunnioitamme itseämme yksilöinä kieltäytymällä ottamasta vastaan muiden viskelemiä tunteita. Sen sijaan, että taistelisimme niitä vastaan yrittäen torjua niitä, me vain emme ota niitä vastaan. Mutta me annamme niille luvan olla heidän tunteitaan. Me voimme yksinkertaisesti sanoa "en ota tätä vastaan".
Me voimme silti välittää heistä. Mutta me emme voi pelastaa heitä heidän omalta tuskaltaan. Jos he eivät ota sitä itse vastaan, me emme voi pakottaa heitä kohtaamaan sitä. Se ei kuulu myöskään meille. Me voimme ymmärtää, että he etsivät vielä omaa paranemistaan, ja parasta mitä me voimme tehdä auttaaksemme heitä, on jatkaa omaa paranemistamme. Vasta sitten kun kykenemme kohtaamaan heidät ottamatta heidän tunteitaan omien tunteidemme sekaan, me kykenemme auttamaan heitä. Siihen asti me lepäämme heidän lähellään, ja tämän levon me löydämme antamalla heidän olla, ja antamalla itsemme olla. Heidän tunteensa saavat olla heidän omiaan, ja meidän tunteemme saavat olla omiamme. Molemmat ovat yhtä oikeita ja yhtä todellisia.
Katso kun tunteet lentävät, ja anna niiden vain roiskua, tarttumatta niihin. Jos et voi olla tarttumatta, mene pois. Mutta älä vihaa, sillä viha saa aikaan vain lisää vihaa. Meidän ei tarvitse taistella heitä vastaan. Me olemme heidän puolellaan. Jos he eivät halua kohdata jotakin itsessään, sen pakottaminen tekisi meistä heidän vihollisiaan. Me olemme heidän puolellaan kun hyväksymme heidät, annamme heidän olla, ja kun säilytämme oman lepomme.
Tulevaisuudesta irti päästäminen
Tulevaisuus ei ole meidän hallinnassamme. Me voimme suunnitella omat tekomme, mutta emme lopputulosta. Me emme voi – tai voimme kyllä – suunnitella muiden ihmisten tekoja. Mutta me emme voi saada niitä tapahtumaan. Jos me suunnittelemme heidän siirtojaan, suunnittelumme ei ole ainoastaan turhaa vaivannäköä, vaan se estää meitä ottamasta vastuuta itsestämme ja omasta elämästämme. Se jättää meidät arvailemaan heidän motiivejaan, joita me emme arvaa. Me annamme toisten ihmisten määritellä itse itsensä. Heidän motiivinsa ovat meille salassa, kunnes he kertovat ne. Tulevaisuus ei ole meidän. Nykyhetki on. Paras tapa valmistautua kohtaamaan tulevaisuus on pitää hyvää huolta itsestämme nykyhetkessä – parantaa itsemme nykyhetkessä. Silloin me olemme valmiita kohtaamaan tulevaisuuden, oli se mikä tahansa. Se on kuitenkin meille paras mahdollinen oppitunti rakkaudessa itseämme ja muita kohtaan.
Jos me olemme huolissamme tulevaisuudesta, me pelkäämme, etteivät tarpeemme tulisi täytetyiksi, mutta me ajattelemme tarpeitamme ikään kuin ne olisivat tapahtumia. Mitkä ovat tarpeemme noiden tapahtumien takana? Meidän tulisi tunnistaa tarpeemme, eikä niitä tapoja, joilla ne tulisivat täytetyiksi. Kun me tunnistamme tarpeemme, huomaamme, että niiden täyttymiseen on monia tapoja. Kenties me haluamme päästää irti joistakin tavoista, erityisesti jos ne perustuvat teeskentelyyn, ihmisten miellyttämiseen, ohjailuun tai heidän ongelmiensa ratkaisemiseen.
Me haluamme kohdata tulevaisuuden aitona itsenämme, totuudessa ja ilman teeskentelyä. Me haluamme kuulua, ja me voimme kuulua vain kun totuus ja parantava rakkaus ovat meissä läsnä. Kun ne ovat, tulevaisuus on hyvä. Tulevaisuus on valmiina meitä varten, ja me olemme valmiita kohtaamaan sen.
Olen oppinut luottamaan Korkeamman Voimani ajoitukseen täydellisesti. Kun lakkasin yrittämästä saada asioita tapahtumaan ja muita käyttäytymään mielestäni hyvällä tavalla, tulevaisuus osoittautui paljon paremmaksi kuin olin osannut kuvitella. Jos olisin yrittänyt saada asioita tapahtumaan, en olisi itse ollut valmis niissä tilanteissa, jotka olisin luonut. Kun Korkeampi Voimani antaa minulle elämäntilanteita, voin olla varma siitä, että olen valmis, ja että niillä on hyvä tarkoitus – ei pelkästään minulle, vaan myös kaikille muille. Jos olisin toiminut liian nopeasti, en olisi huomannut kolikon toista puolta, eivätkä muut ihmiset olisi saaneet niitä lahjoja, jotka Korkeampi Voimani oli varannut heille. Korkeampi Voimamme ei viivyttele. Hän antaa meille heti, kun voimme ottaa vastaan, ja niin paljon kuin voimme ottaa vastaan. Hän rakastaa meitä, ja hän valmistaa meitä rakastamaan itseämme ja muita. Joskus se tuntuu hyvältä, ja joskus se sattuu. Joskus se kestää vähän aikaa. Minulla se kesti yli kaksikymmentä vuotta tuskassa ja häpeässä. En kuitenkaan haluaisi muuttaa pienintäkään osaa elämästäni. Nyt olen sellaisen elämän alussa, jota olen odottanut murrosiästä lähtien, ja tiedän olevani valmis siihen. Se oli pitkä ja mutkainen tie, mutta se oli rakkauden ilmentymä.
Verkkosivuillani olevat runot ovat ajanmukaisessa järjestyksessä. Jos luet niitä, huomaat miten ne ensin käsittelevät elämän tapahtumia ja muita ihmisiä. Sitten ne alkavat vähitellen kertoa omista sisäisistä asioistani. Pitkän paranemisen jälkeen ne alkavat uudelleen kertoa ulkopuolisista asioista, mutta kohde on nyt toisenlainen. Ne kertovat halusta rakastaa ja jättää ihmiset vapaiksi. Tämä kirja on minun Rakkausrunoni, ja tätä kirjoittaessani olen aito itseni kätkeytymättä naamioiden taakse. Kirjoitan, koska kunnioitan sinua ja kunnioitan itseäni. Elin elämäni omalla tavallani, ja se oli hyvä.
Itseemme keskittyminen
Jos automme moottori alkaa yskiä tai varoitusvalot syttyvät, me tiedämme missä vika on: meidän autossamme. Jos tiedämme mitä tehdä, me avaamme oman automme konepellin ja yritämme ymmärtää, mitä on tapahtunut. Jos emme tiedä, me viemme oman automme korjaamolle. Mutta läheisriippuvat eivät tee näin. Kun meidän koneemme alkaa yskiä, me alamme availla muiden ihmisten konepeltejä ja etsiä vikaa niiden alta. Kun meidän varoitusvalomme syttyvät, mielenkiintomme kohdistuu heti muualle. Mitä minun pitäisi hänessä korjata? Miten minun pitäisi olla, jotta hän muuttuisi? Me saatamme ajatella, että korjaamme omaa vikaamme, koska teemme itse jotakin, mutta toimintamme kohdistuu toiseen ihmiseen. Yritämme saada omat varoitusvalomme sammumaan säätämällä jotakuta toista.
Tämä antaa meidän elää kuvitellen, että oma koneemme on kunnossa ja käy hienosti - että varoitusvalot ja sivuäänet tulevat jonkun toisen moottorista. Me säilytämme vauhtimme ja pidämme kierroksemme korkeina, vaikka kone uhkaa jo leikata kiinni. Ratkaisu löytyy kuitenkin vasta kun käännämme avainta ja katkaisemme virran. Hiljaisuus. Pysähdys. Muut ajavat ohi. Vasta kun suostumme antamaan koneemme jäähtyä, jotta voisimme alkaa tutkia sitä, me voimme alkaa koskettaa sitä polttamatta käsiämme. Hätäiset pysähdykset eivät auta. Jos oman koneemme sytytys pätkii, meitä ei auta se, että yritämme säätää jonkun toisen moottorin sytytystä. Se ei auta koskaan. Vaikka emme tietäisi mitä tehdä, me voimme tehdä aina yhden asian: pysähtyä, antaa muiden ajaa omaa ajoaan ja antaa oman koneemme jäähtyä. Vasta kun olemme pysähtyneet, voimme edes alkaa ajatella omaa moottoriamme. Kuinka olen huoltanut sitä? Minkälaista polttoainetta olen antanut sille? Osaanko tehdä itse jotakin, tarvitsenko korjauskäsikirjan vai asiantuntijan apua?
Me pidämme mielellämme muiden koneet käynnissä ja hyvässä kunnossa - vaikka väkisin. Me voimme tehdä sen esimerkiksi syyllistämällä, osoittaen heille miten surullisia me olemme, jos emme saa säätää heidän moottoreitaan, pestä kuraisilla teillä likaantunutta koria ja tankata oikeaa polttoainetta. Me olemme mielestämme siinä hyviä.
Kuitenkin me tiedämme sisimmässämme, millaisessa kunnossa oma moottorimme on. Uskaltaisimmeko lähteä yksin pitkälle matkalle? Jos me emme osaa pitää omaa moottoriamme kunnossa, meillä ei ole minkäänlaisia edellytyksiä pitää muiden moottoreita kunnossa. Me emme löydä lepoa, koska emme osaa erottaa tärkeitä ja vähemmän tärkeitä oireita. Me tartumme kaikkeen. Mutta jos avaamme oman konepeltimme ja alamme säätää omaa konettamme, me löydämme levon ja luottamuksen. Me tiedämme mihin sivuääniin ja varoitusvaloihin on syytä reagoida heti, ja mitkä voivat odottaa. Me uskallamme luottaa siihen, että ihan kaiken ei tarvitse kiiltää, että jostakin saa tihkua öljyä, jossakin saa olla ruostetta, ja silti koneemme ärjäisee tarvittaessa reippaasti. Avaa oma konepeltisi. Se on sinun vastuullasi. Muut eivät ole.
Vapaa ja takertumaton mieli voi vaihtaa ajatuksesta toiseen kevyesti, ilman että hetki sitten ajatellusta ajatuksesta on jälkeäkään. Mutta usein meidän mielemme on kiinnittynyt johonkin tai pyrkii välttämään jotakin. Vaikka kuinka tahtoisimme, se ei taivu muuhun. Meidän mielemme taistelee jonkin - yleensä tuskallisen - ajatuksen kanssa, eikä tahtoisi päästää siitä irti. Mutta ne tulevat entistä harvinaisemmiksi ja menevät nopeammin ohi.
Kuulen ihmisten sanovan usein, että he kaipaavat etäisyyttä jostakin, rauhaa jostakin, ja lepoa jostakin asiasta. Vaikka he sanovat näin, minä kuulen sen toisin. Minä kuulen heidän sanovan, että he kaipaavat lepoa omista reaktioistaan. Koska he eivät osaa olla reagoimatta, heidän on otettava etäisyyttä johonkin tilanteeseen, asiaan tai ihmiseen. Sekin auttaa hetkellisesti, mutta sillä tavoin me emme kohtaa todellista ongelmaa, joka on meidän oma reagoimisemme. Kun me tulemme vapaiksi, meidän ei enää tarvitse ottaa etäisyyttä. Silloin voimme sanoa, että olemme parantuneet läheisriippuvuudesta ja monesta muusta riippuvuudesta. Meillä voi olla edelleen tuskallisia hetkiä ja ongelmia, mutta nyt me osaamme avata oman konepeltimme. Me osaamme katsoa omia reaktioitamme.
Jos me emme osaa olla reagoimatta, meidän on todellakin hyvä ottaa etäisyyttä silloin, kun oma tilamme alkaa käydä liian raskaaksi. Se antaa meille rauhan eheytyä, parantua, ja kohdata oma reagoimisemme. Suostun siihen, että joskus on tehtävä näin. Silloin pidän huolta itsestäni ja annan itselleni mahdollisuuden kasvaa rauhassa. Mutta mistä minä tiedän, mitä minun on hyvä tehdä?
Minun ei ole tarpeen tietää sitä etukäteen. Minä en voi tietää sitä etukäteen. Etukäteen minä voin vain kuvitella erilaisia tilanteita, jotka voivat mennä kuvitelmieni mukaan tai eri tavalla. Ja jos olen laatinut ennakkokuvitelmia, olen rajoittanut kykyäni nähdä toisin. Kun tilanne tulee, minä voin tehdä vain parhaani, ja sen mitä on tarpeen tehdä. Kun menen töihin, en tiedä mitä päivän mittaan tulee. Joku voi pyytää minua pitämään esitelmän, korjaamaan paperit pöydältä, pyytää minua ratkaisemaan ongelman, tai vetämään viisivuotista projektia. Kun en reagoi niihin itsestäni käsin enkä ennakko-odotuksistani käsin, voin tehdä sitä mitä minulta pyydetään. Ja jos minua on pyydetty vetämään viisivuotista projektia, joka vie kaikki resurssini, tiedän että en voi ottaa vastaan muita suuria tehtäviä. Pidän hyvää huolta projektista, mutta olen samalla avoin näkemään, jos tilanne muuttuu viiden vuoden aikana siten, että projektia on syytä muuttaa tai se on hyvä keskeyttää. Koska olen vapaa siitä, en menetä kunniaani, jos se ei toteudu. Mutta menetän kunniani, jos en ole ollut läsnä tuon projektin kanssa samalla tavoin kuin lumen luoja liikkeittensä kanssa. Kun en ole sitonut itseäni väärällä tavalla tuohon projektiin, voin tarvittaessa todeta, että minulla ei ole taitoja tai kykyä hoitaa sitä loppuun. Silloin pidän siitä hyvää huolta antamalla sen asiantuntevampiin käsiin. Silloin minä elän itseäni suuremmalle päämäärälle tekemättä siitä omaa henkilökohtaista päämäärääni. Minä vain luon lunta, mutta en turhaan. Ja luon sitä niin hyvin kuin kykenen väsyttämättä itseäni. Kun ajatukseni ovat mukanani nykyhetkessä siinä mitä teen, minä toimin tehokkaasti, luonnollisesti ja itsestään.
Minulla voi olla elämän mittaisia projekteja. Silti voin hoitaa niitä ikään kuin niillä ei olisi päämäärää. Minä en ole alistettu niille, vaan ne ovat tulosta niistä liikkeistä ja ajatuksista, joita minä teen mielelläni. Jos en tee niitä mielelläni, miksi kiusaan itseäni? Mutta jos pidän ojan kaivamisesta, ja kaivan koko elämäni, saan aikaiseksi juuri niin pitkän ojan kuin mihin elämäni riittää. Siitä tulee pitkä, vaikka en olisi asettanut sen pituudelle tavoitetta. Eikä minun edes tarvitse miettiä, kuinka pitkä se on tai kuinka pitkä se voisi olla.
Syvä juuri
Itsemme rakastaminen on siementen istuttamista sydämemme maaperään. Me kaivamme ne mustaan multaan, hautaamme ne piiloon. Pienet ajatukset, teot ja sanat, jotka olivat hetken mielessämme, ja joilla rakastimme itseämme, katoavat näkyvistä. Me pidimme niitä hetken käsissämme, ja nyt ne tuntuvat olevan poissa. Tapahtuiko mitään? Olivatko ne ystävälliset sanat, joita sanoin itselleni, turhia? Oliko tämä hetkeen heittäytyminen, itseeni panostaminen ja hyvän olon luominen jotakin, joka katosi pois?
Paranemisemme aikana me koemme monenlaisia hetkiä. Jotkut niistä ovat iloisia, uuden löytämistä, oivaltamista ja kokemista. Monet niistä tuntuvat katoavan uusien huolten ja tilanteiden alle. Mutta ne ovat kaikki sydämessämme. Siementen kova kuori pehmenee ja pieni juuri alkaa kasvaa. Siemenet hakeutuvat ensin syvemmälle. Maan pinnalla ei näy vielä merkkejä siitä elämästä, joka tapahtuu mustan mullan keskellä. Ainutkaan lehti ei kasva ilman juurta.
Itsemme rakastaminen voi synnyttää hetkellisiä ilon purkauksia, uutta riemua ja kauniita kokemuksia. Mutta se ei ole itsemme rakastamisen hedelmä. Nämä kokemukset auttavat meitä jaksamaan, mutta usein ne katoavat pian. Katseemme kääntyy siihen, mitä me emme vielä ole, tai siihen kokemukseen, jonka juuri menetimme.
Itsemme rakastamisen hedelmä on tuo juuri joka kasvaa alaspäin, ja kun se on tarpeeksi vahva, se kasvattaa idun ylöspäin. Aikanaan siitä tulee se puu tai kukka, jonka siemenen me kylvimme. Jos me huolestumme ja kaivamme siemenet ylös mullasta nähdäksemme, onko siellä mitään, ne kuolevat. Rakkaus on hiljainen. Hyvyys on hiljainen. Samoin luottamus. Kun me vain olemme hyviä itsellemme, me saamme huomata, että sydämemme siemenet ovat luottamuksemme arvoisia. Me itse olemme oman hyvyytemme arvoisia.
Kun hyväksymme itsemme, me hämmästymme, kuinka hyväksi tunnemme itsemme ja olomme, missä tahansa olemmekin. Me olemme saattaneet huiputtaa itsemme uskomaan, että tarvitsemme tiettyjä ihmisiä, esineitä, asioita ja paikkoja kokeaksemme elämän hyvyyttä. Sen todellinen hyvyys tulee kuitenkin itsestämme, siitä missä me olemme ja millaisia me olemme. Se tulee omaan sydämeemme luottamisesta, omiin tunteisiimme luottamisesta, ja siitä, että rakastamme itseämme missä tahansa olemmekin ja mitä tahansa tapahtuukin. Älä anna huiputtaa itseäsi uskomaan, että onnesi olisi kiinni jostakin sinun ulkopuolellasi olevasta. Se ei ole.
Jos me olemme nykyhetkessä pelokkaita ja tuskaisia, me pyrimme usein laatimaan suunnitelmia, joiden tarkoitus on helpottaa oloamme tulevaisuudessa. Tämä voi olla tarpeen, jos meidän on muutettava joitakin elämämme tapoja. Mutta usein näin ei ole. Monesti ainoastaan meidän olomme on kurja, ja se saa meidät laatimaan suunnitelmia, joiden tarkoitus on joskus tulevaisuudessa helpottaa oloamme. Silti meidän pelkomme ei ole tulevaisuudessa tapahtuva menetys, vaan nykyhetken kauhu. Me pelkäämme, että kurjuutemme kestää pitkään eikä helpotu ajan oloon. Ja jos me olemme onnellisia, me alamme pelätä, että onnemme katoaa joskus tulevaisuudessa.
Seuraava ohje on mielestäni kaikessa selkeydessään lähes tyyneysrukouksen vertainen. Se kuuluu: Älä yritä lyhentää epämiellyttävien tunteiden kestoa äläkä pidentää miellyttävien tunteiden kestoa. Ota itsesi vastaan sellaisenaan, äläkä tarraudu mihinkään. Sinun reaktiosi ovat sinulle oikeita. Ja jos reaktiosi on tarrautua, sekin on sinulle oikea. Älä tarraudu siihenkään. Annan senkin olla ja ota itsesi vastaan sellaisena. Ota vastaan tunteet niin kuin ne virtaavat, ja tee kaikki se, mitä mielestäsi elämässä juuri nyt pitää tehdä. Tämä yhteiskunta opettaa meille, että kenenkään ei tarvitse kokea tuskaa; että meillä on oikeus tehdä mitä tahansa, jotta emme kokisi epämiellyttäviä tunteita. Samalla yhteiskuntamme muuttuu yhä epäkypsemmäksi, sillä tuska on hyvä kasvattaja. Se ei ole miellyttävää, mutta jos se tulee sisältämme, sillä on siihen hyvät syyt. Kenties se ei haluakaan kertoa, että olisi aika ottaa uusi "lääkitys", tai että olisi aika alkaa pelätä tai huolehtia. Ehkä se ei kerrokaan pahasta unesta, vaan elämän todellisuudesta ja meidän todellisuudestamme. Ehkä se ei haluakaan ajaa meitä suurempaan vauhtiin, vaan sanoa meille, että vauhtimme on liian kova.
Kun me lakkaamme pakenemasta epämiellyttäviä tunteitamme huolehtimiseen, ne saavat olla. Ne voivat kertoa meille, että kaikki ei ole hyvin. Silloin ne kehottavat meitä antamaan anteeksi - maailmalle, itsellemme, luonnonlaeille, mille tahansa. Kun me hyväksymme, annamme anteeksi, ja otamme elämän vastaan, me saamme levon. Silloin meidän ei enää tarvitse lisätä kurjuuttamme pelkäämällä. Silloin me opimme, että tunteemme vain ovat. Ja koemmepa mitä tahansa, nykyhetkessä kaikki on hyvin. Nosta silmäsi ja katso ympärillesi. Juuri nyt kaikki on hyvin. Jotakin raskasta voi olla tapahtunut hetki sitten tai kaksikymmentä vuotta sitten, mutta juuri nyt kaikki on hyvin. Katso ympärillesi ja totea, että juuri nyt, juuri tässä hetkessä kaikki on hyvin. Tässä hetkessä voi olla kipua, mutta sekin on hyvin. Se kertoo, että jokin sisälläsi ei voi hyvin, mutta kun sinä kuuntelet sitä, kaikki on juuri niin kuin pitää. Kun sinä kuuntelet sitä, olet jo hyväksynyt sen.
Irti päästäminen on hyväksymistä. Se on sen myöntämistä, että todellisuus on niin kuin se on, ja että mitään muuta todellisuutta ei ole. Se on sen kohtaamista, minkälaisia tunteita todellisuus herättää meissä. Sen tähden irti päästäminen ei ole torjuntaa. Jos me torjumme jotakin, me vain teeskentelemme, että asiat eivät ole niin kuin ne ovat. Me suljemme silmämme ja uskomme, että todellisuus muuttuu toisenlaiseksi. Jos emme pidä minkkitarhoista, ne eivät sillä katoa. Torjunnan seurauksena ei muutu mikään muu kuin se, että me tulemme sokeiksi. Irti päästäminen ei ole myöskään luovuttamista. Jos me luovutamme, me olemme vain väsyneet taistelemaan todellisuutta vastaan. Luovuttaminen on merkki siitä, että emme ole hyväksyneet. Me tahtoisimme että asiat olisivat toisin, mutta emme enää jaksa taistella. Vain hyväksyminen avaa meidän silmämme todellisuudelle. Se estää meitä luovuttamasta. Niin kauan kuin se, mitä me näemme, ei miellytä meitä, meidän on päästettävä irti, kunnes voimme hyväksyä, että asiat ovat niin kuin ovat. Vasta silloin me voimme alkaa muuttaa minkkitarhoja siten, että me näemme ne osana kokonaisuutta. Silloin me voimme huomata, että meidän saattaa olla parempi pyrkiä rakastamaan minkkitarhojen omistajia kuin vihata heitä. Viha ei koskaan muuta mitään paremmaksi, sillä se nousee torjunnasta, mistä seuraa se, että me näemme puutteellisesti. Irti päästäminen avaa meidän sydämemme rakkaudelle. Se juurruttaa meidät syvästi todellisuuteen, sillä se antaa todellisuudelle luvan olla sitä mitä se on. Se kautta me huomaamme, että me voimme vaikuttaa moniin asioihin rakastamalla niitä, mutta vasta sitten kun olemme kohdanneet omat reaktiomme ja hyväksyneet ne. Silloin meillä on vapaus valita. Silloin me näemme. Silloin me myös kuulumme, vaikka maailmassa olisi asioita, joita haluamme muuttaa paremmiksi. Vasta silloin me voimme muuttaa niitä paremmiksi rakkauden ja hoitamisen kautta.
...mulle tuli aivan kamala tunne takauma...olin todella kauhuissani muutaman päivän...sen mukana tuli myös...muita ikäviä tunteita...muistoja...se liittyy teinivuosiin miten miellytin muita ja häpäisin itseäni...en koskaan ollut kertonut asiasta kenellekään...nyt kerroin ystävälleni...häpesin itseäni...vaikka minulle tehtiin vääryyttä...tämä tunne takauma oli erittäin voimakas ja tunsin jopa järkeni lähtevän päästä...annoin tunteen vyöryä ja yritin kestää...iso askel minulle...ja samalla muistin elämässäni ajan jolloin olin ja uskalsin tehdä asioita...silloin en ollut riippuvainen...se oli elämäni onnellisinta aikaa...oli ihanaa muistaa se aika...matkustelin silloin junalla yksin ja siitä jatkoin määränpäähäni yksin bussilla...istuin rautatieasemalla katsoin ihmisiä jos jonkinlaisia...siis elämässäni on ollut rauhaa...uskallusta...miksei se aika voi palata...nyt on ollut kivun ja pelkojen aika...samalla aikaa näen ja muistan kipujani ja tunnen niitä ja samalla muistan hyviä aikoja...ja joskus tämä päivä voi tuoda rauhan niinkuin tänään...lapsi minussa oli turvassa...mutta tiedän taistelu jatkuu ja valitettavasti täysin pimeitä päiviä on varmaan edessä...missä toivoa ei ole...sen täytyy antaa tulla mitä enemmän estän sitä sitä pahemmin se puskee päälle...vain jumala voi viedä minut rauhaan...luottamukseen ja vapauteen...en voi pimeyttäni eristää ja totuutta elämästäni...siihen on kuulunut paljon rikkinäisyyttä väärin kohtelua...olen ja tunnen välillä niin suurta raivoa että tuntuu kuin halkeaisin raivon määrästä...tietyt tilanteet tai lähinnä kun minua kohdellaan väärin...ja se osuu vanhaan haavaan...yksi päivä lenkillä tuli sellainen itku ettei henki kulkenut...kaikki tunteet menee aivan ääri päähän...eikä niillä ole tämän päivän kanssa tekemistä...vanhoja tunne takaumia ja lukkoja...olen pelännyt kamalasti...kuitenkaan mitään kamalaa ei ole tapahtunut...vielä on tunne lukkoja...ja luotan huonosti...siihen että minunkin voi käydä hyvin...voin olla vapaa elämään...lentää unelmia kohti...jatkan matkaa...