Astun askeleen.
Mieletöntä.
Pitäisikö kotkan kävellä?
Vain askelia toisensa perään.
Alhaalta puut näyttävät suurilta
ja ruoho takertuu jalkoihin.
Kompastun.
Ystävä vierelläni seisoo ylpeänä
voimakkaana ja vapaana
joka hetki valmiina siivilleen.
En kadehdi häntä.
Vielä me lennämme yhdessä.
Silloin levitän ylpeänä siipeni
tuntien sisälläni voiman
joka nostaa minut taivaalle.
Läps.
Mitään ei tapahdu.
Lukuunottamatta kipua siivissäni
lukuunottamatta tuskaa sydämessäni.
Minun on pakko: kivun on tultava.
Tämä tuskainen harjoittelu
on vietävä loppuun.
Jonakin päivänä elän uudelleen
sen minkä nyt vain muistan;
Näen puiden pienuuden
ja horisontin kaukaisuuden.
Vain levitän siipeni
ja lepään ilmassa
tuulella ratsastaen.
| 