Lukulinkkejä
Retkahduksen ehkäisyn käsikirja (.pdf)
Haitallisia uskomuksia retkahtamisesta (.pdf)
Vierivä kivi ei sammaloidu (.pdf)
Mindfulness harjoituksia (.pdf)
7. Sureminen
Me emme ole levossa. Sisällämme on paineistettu säiliö täynnä tuskaa, ja me olemme yrittäneet estää sitä halkeamasta lisäämällä painetta sen ulkopuolella, painamalla sitä kasaan. Olemme usein luulleet, että ulkoiset olosuhteet voisivat antaa meille rauhan, ja joka kerran olemme pettyneet. Olemme voineet kokea lyhyitä "rauhan" tai vähäisemmän rauhattomuuden aikoja, mutta sekasortomme palasi joka kerta. Itse asiassa se ei koskaan edes lähtenyt pois.
Me emme löydä rauhaa niin kauan kun säiliössä on painetta. Mikään meidän ulkopuolellamme ei anna meille rauhaa. Tämä on yksinäänkin pelottava ajatus, ja se voi hyvinkin olla ensimmäinen surtava asiamme. Kukaan toinen ei voi antaa meille rauhaa. Muut voivat olla kanssamme, ja he voivat opastaa meitä, mutta he eivät voi antaa meille rauhaa, vaikka he tahtoisivat sitä miten epätoivoisesti hyvänsä. He voivat antaa meille turvallisen ympäristön ja rakastaa meitä, mutta he eivät voi päästää pois painetta meidän säiliöstämme.
Me voimme laskea paineen pois, ja teemme sen suremalla. Mutta ennen sitä meidän on poistettava se paine, joka yrittää pitää säiliötä kasassa, paine jota me itse ylläpidämme sen ulkopuolella. Vasta kun paine säiliössä on suurempi kuin sen ulkopuolella, säiliö alkaa säröillä ja vuotaa. Suuri osa tästä saavutetaan hyväksymisen kautta, ja sen kautta, että myönnämme tuskallisten tunteidemme olevan todellisia. Me pelkäämme tutkia sitä ainetta, joka vuotaa ulos säiliöstä, koska saatamme ajatella, että meidän täytyy yrittää muuttua heti kun näemme jotakin inhottavaa tai likaista. Mutta niin ei ole. Me yritämme ymmärtää ja hyväksyä, emmekä yritä muuttaa tai parantaa itseämme. Me lepäämme. Me saatamme nähdä jotakin, josta emme pidä, mutta me katsomme sitä. Me kunnioitamme sitä, sillä se tulee syvältä sisältämme, ja se on todellista. Se saattaa olla likaista, ja me suremme likaisuuden. Se saattaa olla pelottavaa, ja me suremme pelkomme. Se saattaa olla tuskallista, ja me suremme tuskamme. Se saattaa olla häpeällistä, vihaista tai surullista, ja me suremme sen, mutta samalla me lepäämme emmekä yritä muuttaa itseämme. Se vain kertoo meille jotakin siitä, mitä on syvällä meissä itsessämme.
Sureminen on työkaluistamme kaikkein parantavin. Se muuttaa paniikkimme, epätoivomme, pelkomme ja levottomuutemme suruiksi, ja kun löydämme surumme, alamme jo omistaa lepoamme niistä. Suru on parantavaa. Aina. Surun perimmäinen olemus on irti päästäminen. Surussa me löydämme nöyryyden meitä suuremman elämän edessä. Surussa me löydämme levon, ja muistomme saavat rauhan. Sureminen näyttää meille tien. Kun me alamme surra jotakin asiaa, saatamme alkaa paniikilla, epätoivolla, pelolla, vihalla tai millä hyvänsä. Käsittelemme tunteitamme, ja ne käsittelevät meitä. Lopulta jokainen asia muuttuu suruksi. Mutta se tapahtuu ainoastaan jos emme yritä muuttaa itseämme. Me emme ole päässeet suruun aiemmin, sillä olemme yrittäneet muuttaa itseämme tai käyttäytymistämme heti kun pelottavat tunteet nousivat pintaan - tai sitten me vaiensimme ne ja pakenimme niitä.
Kun äitini rikkoi kaukoputkeni, kun uudet isäni tappoivat lemmikkejäni, tai kun he löivät minua, minun ei annettu löytää suruani. Minun ei annettu itkeä. Kukaan ei puhunut niistä jälkikäteen. Kukaan ei tunnustanut suruani jonkin minulle rakkaan asian menettämisestä, eikä suruani lyödyksi tulemisesta. Muutin itseni ja omistin väärän minän, joka ei ostanut kaukoputkia eikä halunnut lemmikkejä. Jos minun olisi annettu itkeä, olisin surrut särkyneen kaukoputkeni, ja monien kyynelten jälkeen olisin taas hymyillyt. Kukaan ei tunnustajut surujani, ja opin olemaan luottamatta intuitiooni. Ollakseni hyvä lapsi minä mitätöin omat suruni. Luulin niin. Kuitenkaan asenteellani surujani kohtaan ei ole niihin minkäänlaista vaikutusta. Ne pysyvät mukanani, kunnes tunnustan ne ja kunnioitan niitä. Ne kulkevat mukanani, kunnes ne pääsevät kyynelinä pois. Monien lapsuuteni haavojen ja myöhempien haavojen sureminen alkoi jollakin muulla kuin surulla. Tavallisesti ne alkoivat epätoivolla, pelolla tai katkeruudella. Lopulta opin pyrkimään kohti irti päästämistä ja surua. Vasta sitten kun olin löytänyt menetysten aiheuttaman katkeruuden taustalla olevan surun, pystyin itkemään ja paranemaan.
Me opimme vahvistamaan omat menetyksemme. Opimme unohtamaan kaiken "objektiivisuuden". Kun uusi isäni tappoi sammakkoni, olin kauhuissani. Myöhemmin aikuisina saatamme ajatella, että se oli vain yksi pieni likainen sammakko. Se ei ollut mitään. Miksi itkisin sitä vielä? Mutta me emme vahvista sitä aikuista joka me olemme nyt. Me hyväksymme ja vahvistamme sen pienen lapsen, joka me olimme, jotta voisimme omistaa aikuisuutemme nyt. Menetin sammakkoni, eikä se ollut paljon. Jos vanhempani olisivat olleet suruni kanssa, olisin ymmärtänyt, että se oli vain sammakko, ja voisin saada uuden sammakon tai jotakin muuta. Kadotin paljon enemmän kuin sammakon. Kadotin vanhempieni rakkauden. Kadotin tunnustuksen siitä, että olin lapsi, joka rakasti sammakoita. Kadotin tunnustuksen siitä, että olen lapsi, joka tuntee. Kadotin kuulumiseni, ja otin jälleen yhden askeleen kohti eristäytymistä. Minulla oli paljon surtavaa. Olen itkenyt monta kertaa tätä ja muita samanlaisia tapahtumia. Tunnen vieläkin surua ja myötätuntoa tuota pientä poikaa kohtaan, mutta myös hymyilen kun muistan hänet. Alussa kun aloin työskennellä näiden muistojen kanssa, tunsin itseni levottomaksi ja typeräksi. Mutta nyt, kun muistoihin liittyvä kauhu on kadonnut, voin vieläkin tuntea sammakon ihon kosketuksen, kun pidin sitä kädelläni. Muistoni ovat tulleet rikkaiksi, ja ne tuovat minulle paljon iloa. Menneisyyteni on levossa.
Rakastin sammakoita vielä senkin jälkeen kun sammakkoni oli tapettu. Leikin niiden kanssa, mutta jokin oli muuttunut. Pelkäsin, että uusi isäni näkisi minut. En uskaltanut kertoa vanhemmilleni siitä ilosta, jota sammakot tuottivat minulle. Aloin kätkeä joitakin osia elämästäni. Aloin tuntea häpeää. Aloin omistaa addiktin elämän elementtejä. Ne annettiin minulle vähitellen, pala palalta, enkä voinut tehdä mitään. Olemme pakkomielteisiä, riippuvaisia ja addikteja niiden rakennusaineiden takia, jotka annettiin meille, kun emme pystyneet kieltäytymään niistä. Olemme addikteja sen häpeän ja eristäytymisen takia, joka annettiin meille ennen kuin meistä tuli sellaisia. Pakkomielteemme lisäävät häpeäämme ja eristyneisyyttämme, mutta ne eivät ole addiktiomme aikaansaannosta. Addiktiomme ja pakkomielteemme ovat meissä niiden alkuperäisten häpeän, eristäytymisen ja arvottomuuden tunteiden tähden, jotka meille annettiin. Emme saata vielä olla selvillä alkuperäisestä häpeästämme ja eristäytymisestämme, mutta me löydämme ne surun kautta. Nyt me kuitenkin lepäämme. Me hyväksymme itsemme ja ne elämän eväät jotka meille annettiin. Me olemme hyviä. Me teimme parhaamme, ja me selvisimme.
Tunteemme
Pakkomielteisen ja terveen mielen ero on esitetty karkeasti kuvassa 1. Kuva perustuu omiin kokemuksiini ja havaintoihini, ja sen tarkoitus on vain kuvata niitä ajatuksia, joista kirjoitan tässä luvussa. Se näyttää addiktiivisen mielen ja terveen mielen toiminnan pääalueet, vaikka kummatkin mielet voivat väliaikaisesti vierailla toistensa alueilla. Parantunut mieli voi kokea tuskaa, ja häpeään perustuva mieli voi kokea onnea, mutta ne ovat melko lyhytaikaisia kokemuksia. Paksut kaaret osoittavat molempien mielien pääalueet tai -kokemukset.
Kuva 1. Pakonomaisen ja parantuneen mielen päätoiminta-alueet.
Pakonomainen, addiktoitunut mieli kieppuu tuskan, pelon, häpeän, turtuneisuuden, jännityksen ja kiihottumisen välillä. Addikti on kokenut monia ylitsepääsemättömiä suruja ilman että hän olisi kyennyt tai hänen olisi sallittu kohdata ja käsitellä niitä. Tuska, jota koemme, johtuu suurelta osin siitä, että estämme itseämme kokemasta näitä vielä sisällämme olevia suruja. Painesäiliössä on kova paine, jolloin sen hajoamisen estäminen vaatii suuria ponnisteluja. Paine synnyttää pelkoa, sillä me pelkäämme, että se jonain päivänä hajoaisi, emmekä tietäisi mitä silloin tehdä. Koska emme ole selvillä suruistamme, me emme pysty vapautumaan tuskastamme ja peloistamme. Tämä saa meidät kokemaan, että meissä on perustavaa laatua olevaa vikaa, mikä taas saa meidät häpeämään itseämme. Ajattelemme, että me ansaitsemme pelkomme ja häpeämme. Me emme tiedä miten kohdata tuskamme, muutoin kuin helpotuksen ja voimakkaan kokemuksen kautta, ja kun teemme näin, joudumme ensin kiihottumiseen, jota seuraa turtuminen ja häpeä. Kierrämme kehää kiihottumisesta tuskaan, ja siirrymme sitten takaisin kiihottumiseen tai jännitykseen. Itse asiassa me kuljemme aina kohti paranemista, joka on sisäisen Lapsemme luonnollinen suunta, mutta me emme koskaan pääse tuskamme läpi suruun. Sen sijaan me vältämme tuskaamme pakenemalla jonnekin muualle, tekemään jotakin niin voimakasta, että se saa meidät unohtamaan.
Addiktoitunut mieli voi olla vaarallinen meille itsellemme. Osa tätä vaarallisuutta ovat ne itsellemmekin ilmeiset käyttäytymisen muodot, joihin me pakenemme, ja jotka saavat meidät vahingoittamaan itseämme. Mutta toinen osa johtuu siitä, että mielemme ei ole läsnä nykyhetkessä. Silloin me joudumme kaikenlaisiin pikku onnettomuuksiin ja kömpelyyksiin. Kun meidän mielemme ei ole meidän mukanamme, me pudottelemme tavaroita, kaatelemme laseja, kompastelemme, ja rikomme esineitä. Me voimme murjoa itseämme työkaluilla ja leikellä haavoja veitsillä. Joskus nämä vahingot eivät ole pieniä. Ne kertovat meille, että mielemme ei ole meidän mukanamme tekemässä sitä mitä me teemme. Kun mielemme palaa luoksemme nykyhetkeen, tällaiset tietoisuuden poissa olemisesta johtuvat kömpelyydet ja vahingot katoavat pois.
Suru ja onnellisuus ovat hyvin lähellä toisiaan, niin kuin myös suuren surun ja suuren ilon fyysiset ilmentymät - kyyneleet silmissä, vääristyneet kasvot, ja niin edelleen. Usein tarvitaan vain ajattelutavan tai viitekehyksen muutos, jotta siirtyisimme surusta onnellisuuteen, ja se voi olla hyvinkin nopea muutos. Tämä johtuu osittain siitä, että kun tunnemme surua, olemme yhteydessä tunteisiimme, toisin kuin tuskaa välttävä mieli. Voimme löytää onnellisuuden melkein välittömästi kun löydämme surumme ja ymmärrämme, että olemme matkalla kohti paranemista. Vapaudumme tuskastamme tulemalla siitä ensin tietoisiksi ja siirtymällä sen läpi suruun. Niin tehdessämme me alamme kokea onnea surujemme keskellä, mikä johtuu siitä viitekehyksen muutoksesta, että olemme astuneet paranemisprosessiin. Tällainen onnellisuus ei ole jännitystä eikä kiihotusta - se on rauhallista luottamusta joskus suurenkin surun keskellä.
Niin kauan kuin mielemme painesäiliössä on painetta ja me yritämme puristaa sitä kasaan, sinne ei myöskään mahdu mitään uutta. Muiden antamat rakkauden osoitukset, kiitokset, kehut ja ystävällisyys eivät mahdu sinne. Me kyllä kuulemme ne, mutta ne eivät uppoa meihin niin, että me ottaisimme ne vastaan. Me emme usko niihin, vaikka tarvitsisimme niitä epätoivoisesti. Jokainen halkeama, josta jotakin vuotaa ulos, avaa reitin jollekin mennä sisään. Vasta sitten, kun olemme ottaneet vastaan omat tunteemme, jollekin uudelle avautuu reitti tulla sisään samaa halkeamaa pitkin. Me olemme nähneet itsessämme jotakin aitoa ja uskomme siihen, vaikka emme pitäisikään siitä. Mutta me olemme myöntäneet sen itsellemme todeksi. Kun muiden antamat rakkauden osoitukset koskettavat sisällämme tätä aitoa kohtaa, me otamme ne vastaan. Silloin meidän on hyvä olla, ja alamme luottaa itseemme uudella tavalla.
Kun me paranemme, mielemme työskentelyalue siirtyy kuvassa 1 myötäpäivään. Toisella puolella me siirrymme tuskan läpi suruun ja onnellisuuteen, ja toisella puolella jännitys, kiihotus ja turtumus vähenevät. Sitten pääsemme eroon häpeästä, mutta työskentelemme vielä pelkojemme kanssa. Kiihottuminen korvautuu ilolla ja mielihyvällä, jotka ovat rauhallisia hyvän olon kokemuksia. Ilo ja mielihyvä ovat nykyhetkessä tapahtuvaa hyvän olon kokemista, ja me alamme olla läsnä. Jännitys ja kiihottuminen voivat johtua myös jostakin nykyhetkessä olevasta - kuten avoautolla ajaminen 170 kilometriä tunnissa - mutta silloin myös ilo ja onnellisuus ovat mukana. Meille jännitys oli aiemmin tavallisesti tulevan helpotuksen ennakoimista, usein ilman iloa tai onnellisuutta. Se ei ollut hyvän olon kokemista nykyhetkessä, vaan halua paeta nykyhetken tuskaa tulevaisuuteen tai jonnekin muualle.
Parantunut mieli ei koe tuskaa, paitsi ehkä lyhyitä jaksoja. Tuska johtuu siitä, että taistelemme itseämme vastaan emmekä kuuntele sisäisiä viestejämme. Jos parantunut mieli kokee menetyksen, se tuntee surua tuskan sijaan. Itse asiassa paranemisen jälkeen me tunnemme enemmän surua kuin ennen sitä, koska olemme yhteydessä tunteisiimme, mutta surumme on parantavaa surua, joka sallii meidän hyväksyä menetyksemme ja sanoa niille jäähyväiset. Kun vaimoni pudotti teekannun ja se meni palasiksi, hän itki kuin pieni lapsi. Ensin ajattelin, että hänen reaktionsa oli tasapainoton, mutta sitten ymmärsin, että hän salli itsensä menettää jotakin rakasta - erityisesti ne hiljaiset hetket vuoteessa, jolloin tee kaadettiin juuri tuosta kannusta. Hän itki kun keräsin sirpaleet ja näytin ne hänelle. Hetken päästä hän hymyili onnellisesti, ja hän oli täynnä iloa, kun menimme ostamaan uutta kannua. Siitä jonka ostimme, tuli hänelle heti hyvin rakas. Oman surunsa omistamisen kautta hän pystyi siirtämään kaikki kauniit muistonsa uuteen teekannuun. Hän ymmärsi, että hänen rakkaat muistonsa eivät liittyneet mihinkään erityiseen teekannuun, vaan niihin hetkiin, jotka hän muisti. Ne olivat hänen omaisuuttaan, eikä niitä voitu ottaa pois ottamalla pois se esine, joka oli osa hänen muistojaan. Kun hän vahvisti menetyksensä, hän saattoi liittää uuden teekannun niihin kauniisiin hetkiin, jotka hän muisti. Se on myös minulle rakas, ei siksi, että se on juuri tuo teekannu, vaan siksi, että se on rakas vaimolleni. Käsittelen sitä kunnioituksella ja olen onnellinen siitä, että meillä on se.
Surutyö voi käynnistyä monilla tavoin. Usein se käynnistyy kömpelösti, rumasti, haparoiden ja monia mutkia kierrellen. Se ei ole todellakaan kaunista katsottavaa. Haluamme surra ja paeta, liikumme edestakaisin, emmekä tiedä mitä tehdä. Kuljemme kohti jotakin, joka toisaalta houkuttelee, ja jota toisaalta kartamme kuin ruttoa. Joskus olemme täysin jonkin vahvan tunteen valtaamia - kuten paniikin, itsesäälin, katkeruuden tai pelon. Toisinaan koemme vain nalkuttavaa levottomuutta. Joskus tunne tai muisto kysyy lupaamme nousta pintaan, ja toisinaan me houkuttelemme sen esiin. Välillä ne hyökkäävät kuin norsulauma kysymättä meiltä minkäänlaista lupaa. Toisinaan ne häilyvät aavistuksena horisontissa suuren lintuparven lailla, ja joskus ne tulevat suoraan kipeimpään kohtaamme kuin ohjus. Joskus me voimme kokea voimakkaan tunteen vahingollisissa olosuhteissa ja elämme sen uudelleen turvallisessa paikassa. Suremisemme voi alkaa millä tahansa seuraavista:
- paniikki tai kauhu
- epätoivo
- häpeä
- itsesääli
- katkeruus tai viha
- pelko
- takauma tai kontrollin menetys
- nalkuttava levottomuus
- tietoisuus kätketystä muistosta tai tunteesta
- suru
Kaikissa tapauksissa me pyrimme kohti surua, ja kun löydämme sen, voimme itkeä menetyksemme pois. Kun kokemuksemme surutyöstä karttuvat, alamme oppia ajattelemaan asioitamme surun ja menetyksen näkökulmasta. Opimme tunnistamaan sisäisiä viestejämme, ja ne tulevat selkeämmiksi. Opimme, että tulevaisuuden pelon taustalla ovat ennakoimamme menetykset. Opimme, että vihamme johtuu siitä, me että yritämme estää menetystä tapahtumasta. Mitä enemmän päästämme irti, sitä lähemmäs surua me pääsemme.
Paniikki
Olin paniikissa. Pitkän aikaa olin yrittänyt ymmärtää ihmistä, jonka sanat ja käyttäytyminen olivat ristiriidassa. Minulla ei ollut edes lupaa puhua tunteistani hänelle. Minua kohdeltiin epäsuorasti ja johdatettiin kapeaa polkua pitkin päämäärään, josta en ollut selvillä. Jos seurasin suunnitelmaa, minua kohdeltiin rakastavasti. Jos epäonnistuin, vastassani oli viha, ja ilman selityksiä. Halusin säilyttää ystävyyden, ja yritin epätoivoisesti ymmärtää mitä hän halusi, mutta tulin vain hulluksi. Jonkun ajan päästä ajatukseni vain kiersivät kehää tämän ihmisen ympärillä. Yritin tehdä asioita, joiden ajattelin säilyttävän ystävyyden, mutta kaikki meni vain huonompaan suuntaan. Paniikistani käsin tein typeryyksiä. Lopulta minulla oli salaisia päämääriä. En ollut avoin. Sitten päätin päästää irti. Lakkasin reagoimasta kaikkeen epäsuoraan kommunikaatioon, kuitenkin yrittäen olla avoin suoralle keskustelulle. Irti päästäminen antoi minulle rauhan, ja pystyin huomaamaan takertumiseni ja sisäisen haluni miellyttää muita. Koin paljon tuskaa itseni takia, menetykseni takia, ja niiden tapojen takia, joilla olin itse ottanut osaa vahingolliseen suhteeseen. Aloin kantaa vastuuta itsestäni ja aloin parantua. Tämä suhde oli itse asiassa yksi parhaista paranemiskokemuksistani, sillä opin sen kautta paljon itsestäni, mutta vasta sen jälkeen, kun olin päästänyt irti.
Kun me olemme jonkin tunteen vallassa, se ottaa meidät haltuunsa, emmekä me voi lakata kokemasta sitä. Saatamme olla epätoivoisia, kauhuissamme, saatamme tuntea vihaa tai pelkoa, tai voimme olla paniikissa. Näissä tapauksissa ensimmäinen tehtävämme on päästää irti. Myönnämme, että meillä ei ole minkäänlaista valtaa kontrolloida muiden tekoja, tunteita tai ajatuksia. He tekevät mitä tahtovat, tuntevat mitä tuntevat ja ajattelevat mitä ajattelevat. Ne ovat täysin heidän oma asiansa, ja me olemme voimattomia niiden suhteen. Myönnämme, että mitä on tapahtunut, on tapahtunut, mitä me olemme tehneet, on tehty, ja mitä muut ovat tehneet, on tehty. Niiden muuttamiseen ei ole ainuttakaan keinoa. Hyväksymme, että tulevaisuus avautuu tavalla, jota emme voi kontrolloida. Hyväksymme, että me emme ole vastuussa muiden ongelmien ratkaisemisesta. Hyväksymme, että muut eivät ole vastuussa meidän ongelmiemme ratkaisemisesta. Myönnämme voimattomuutemme muiden ihmisten suhteen, ja se voi aiheuttaa meille lisää surua, mutta se antaa meille vapauden kohdata omat asiamme.
Jos ajatuksemme ovat kiinni elämän tapahtumissa tai muiden ihmisten reaktioissa ja asioissa, ensimmäinen tehtävämme on päästää niistä irti. Niin tehdessämme voimme kokea lisää kauhua, mutta sillä me lopetamme ajatustemme piirileikin ja lakkaamme yrittämästä löytää ratkaisuja vääriin ongelmiin. Lopulta meidän on ehkä ratkaistava joitakin ongelmia, mutta jos olemme paniikissa, keksimme vain huonoja ratkaisuja. Ongelmamme numero yksi on paniikkimme. Kun päästämme irti ja myönnämme voimattomuutemme, tulemme vapaiksi pitämään itsestämme huolta. Muut ihmiset pitävät huolen itsestään. Toisinaan irti päästäminen on hidasta ja tuskallista, ja se voi kestää kuukausia tai vuosia. Joskus voimme päästää irti heti, kun huomaamme, että meidän pitäisi tehdä niin. Mitä enemmän paranemme, sitä helpommaksi irti päästäminen tulee, koska tulemme vähemmän riippuvaisiksi ulkoisista olosuhteista. Opimme rukoilemaan Tyyneysrukouksen aikaisemmin.
Kun olemme päästäneet irti, voimme alkaa kokea tunteitamme. Irti päästäminen antaa meille vapauden kuunnella tunteitamme sen sijaan, että ajattelisimme ongelmaa. Irti päästäminen saattaa tai ei saata saada meidät tuntemaan olomme paremmaksi, mutta se ei ole irti päästämisen hedelmä. Niin kauan kun ajatuksemme laukkaavat ympyrää yrittäen keksiä ratkaisuja tai pahoitellen menneisyyttä, emme kohtaa itseämme emmekä parane. Päästämme irti tapahtumista, ihmisistä ja tulevaisuudesta. Lakkaamme kysymästä "Mitä he ajattelevat minusta? Miksi tein sen? Mitä minun pitäisi tehdä? Miksi he tekivät sen? Mikseivät he tee niin tai näin?" ja alamme kysyä "Mitä minä menetin? Miksi se oli minulle tärkeä? Millä tavoin olen sitonut onnellisuuteni muihin ihmisiin tai asioihin?" Me emme yritä ratkaista ongelmia. Me yritämme ymmärtää itseämme muuttamatta mitään tai ketään, itsemme mukaan lukien. Me hyväksymme itsemme, oman polkumme ja omat kokemuksemme sellaisina kuin ne näyttäytyvät meille.
Takaumat
Kaunis nainen hymyili minulle lämpimästi. Hirmuinen suru nousi pintaan ja melkein puhkesin kyyneliin. Kovalla tahdonvoimalla pystyin hillitsemään itseni, mutta huomasin myös, mitä oli tapahtunut. Sisälläni oli avoin haava, ja tämä tapahtuma laukaisi siihen liittyviä vahvoja tunteita ja muistoja. Reagoin haavan tuskaan, enkä nykyhetken miellyttävään tapahtumaan. Reagoin menneisyyteen. Tämä on takauma, ja se on yksi arvokkaimmista työkaluistamme paranemisemme polulla. Toinen esimerkki takaumasta on kahtia revennyt kirja luvussa 3.
Pari vuotta aiemmin olin rakastunut pitkäaikaiseen ja hurmaavaan ystävään. En kuitenkaan ollut halunnut rakastua enkä halunnut seurata tunteitani. Mutta elämäni tuli hulluksi, sillä en päässyt irti tästä rakkaudesta. Suuren epätoivon keskellä päätin kertoa sen hänelle, kertoen samalla että halusin vain vapautua siitä. Ystävyytemme loppui melkein vuodeksi, mutta vähitellen olimme alkaneet pyrkiä kohti jälleenrakentamista. En ollut itkenyt kaikkia tähän liittyviä surujani ja menetyksiäni. Kun suru nousi pintaan, painoin mieleeni hymyn, joka laukaisi sen. Tuo tilanne ei ollut turvallinen tilanne itkeä, ja päätin antaa itkun tulla myöhemmin turvallisessa ympäristössä. Sinä iltana lähdin kävelylle meren rantaan ja annoin surun tulla. Itkin paljon, kahdesta syystä: ensinnäkin sitä tuskallista aikaa, jolloin olin rakastunut tavalla, joka ei voisi käydä toteen, ja toiseksi sen vuoksi, että lämmin hymy sai minut itkemään. Olin kokenut kaksi menetystä. Toinen oli menetykseni menneisyydessä, ja toinen oli nykyhetkessä kokemani, mutta menneisyyteni aiheuttama. Itkin näitä menetyksiä monta iltaa, ja lopulta saatoin hymyillä. Nyt kun joku lahjoittaa minulle lämpimän hymyn, koko sydämeni hymyilee, ja olen vapaa vastaamaan siihen rakastavasti. Kun muistelen näitä tapahtumia, hymyilen ja olen onnellinen siitä rakkaudesta, jota minulle annettiin, vaikka en pystynytkään silloin ottamaan sitä vastaan. Molemmat muistot ovat saaneet levon, ja niistä on tullut elämän kauniita kokemuksia.
Merkityksetön tapahtuma voi laukaista meissä vahvoja tunteita. Me voimme painaa mieleemme nuo laukaisevat tapahtumat ja kokea raskaat tunteemme myöhemmin. Kun me paranemme, alamme olla omia tarkkailijoitamme, katsellen miten me reagoimme tapahtumiin, joita elämä antaa meille. Alamme olla tietoisia itsestämme, ei ainoastaan silloin kun koemme vahvoja reaktioita, vaan myös jokapäiväisessä elämässä. Kun koemme takauman, sanomme itsellemme, että tämä ei ole turvallinen tilanne kokea sitä mitä me koemme, ja koemme sen myöhemmin. Meidän tulisi elää tilanne uudelleen turvallisessa paikassa niin pian kuin mahdollista. Annamme tunteillemme vallan, yrittämättä ymmärtää mitään muuta kuin sisäisestä maailmastamme nousevia viestejä. Niin tehdessämme kunnioitamme sisäistä todellisuuttamme. Saatamme kokea häpeää, vihaa, surua, itsesääliä tai mitä tahansa. Yritämme antaa niiden tulla ja edetä kohti surua niistä menetyksistä, joita koimme. Meillä on ainakin yksi menetys - emme voineet olla täysin läsnä nykyhetkessä, koska jokin sisällämme otti meistä vallan. Alkuperäinen menetys saattaa olla piilossa, ja se voi paljastaa itsensä hitaasti. Se kertoo itsestään, kun me kunnioitamme niitä tunteita, joilla se alkoi puhua. Jos se oli viha, tunnemme vihamme. Jos se oli pelko, koemme pelkomme. Yritämme houkutella tunteemme esiin ja annamme niiden vallata meidät. Vanhan haavan kyseessä ollessa voi olla, että emme koskaan löydä sitä, eikä se ole aina edes tarpeen. Ei ole tarpeellista, eikä usein edes mahdollista, löytää järkeviä selityksiä tunteillemme. Me vapautamme sisäämme lukkiutuneet tunteet, ja niin tehdessämme omistamme itsemme kokonaisena. Niin tehdessämme saamme yhteyden siihen sisäiseen Lapseemme, jonka tunteet ottivat vallan siitä aikuisesta, joka me olemme nyt. Takaumat vahvistavat sen, että sisäinen Lapsemme, aito ja teeskentelemätön minämme, on elossa. Me kunnioitamme häntä ja kuuntelemme häntä. Me emme käske häntä pitämään suunsa kiinni ja olemaan hiljaa. Me kutsumme hänet esiin, ja annamme tunnustusta jokaiselle viestille, jonka häneltä kuulemme. Monien kyynelten jälkeen hän hymyilee jälleen.
Nalkuttava levottomuus
Joskus me koemme nalkuttavaa levottomuutta, joka kertoo koko ajan taustalla, että asiat eivät ole hyvin. Tämä epämiellyttävä levottomuus voi nousta hitaasti, tai se voi tulla äkisti jonkin tapahtuman jälkeen. Se saattaa saada meidät kokemaan olomme epämukavaksi vain tietyissä olosuhteissa, tai se voi olla läsnä koko ajan ja kaikkialla. Jokin sisällämme kypsyy parannettavaksi, mutta se tapahtuu hitaasti. Toisinaan suuret haavat alkavat ilmaista itseään tällä tavoin. Jokin sisällämme pyytää lupaamme saada tulla esiin. Sisäisellä Lapsellamme on sanottavaa, mutta hän ei ole tottunut sanomaan sitä. Hänen ei annettu sanoa sitä, eikä häntä rakastettu, jos hän sanoi sen. Hän pyytää meidän rakkauttamme ja lupaamme saada olla todellinen. Näissä tilanteissa meidän ei koskaan tulisi yrittää säätää äänenvoimakkuutta pienemmälle. Niin tehdessämme me mitätöisimme oman tietoisuutemme siitä, että kaikki meissä ei ole hyvin. Saattaa olla hyvinkin epämiellyttävää kestää tällaista olotilaa, mutta se on parasta, mitä me voimme tehdä itsellemme. Meidän tulisi oppia kunnioittamaan sisäisen Lapsemme arkaa ja huolestunutta ääntä, kun hän alkaa kysellä: "Rakastatko minua? Rakastatko minua jos kerron sinulle jotakin?".
Tällaisina aikoina meidän tulisi sanoa itsellemme: "Rakas levottomuuteni, rakastan sinua. Olet kaunis ja haluan nähdä sinua enemmän. Sinulla ei ole mitään syytä kiirehtiä, mutta olisin ilahtunut sinun tapaamisestasi". Toisinaan voimme yrittää houkutella tunnetta esiin tekemällä sitä, mitä se kehottaa meitä tekemään, mieluusti yksin tai jonkun turvallisen ihmisen kanssa. Saatamme keskustella siitä jonkun turvallisen henkilön kanssa, joka ei väheksy tunteitamme eikä yritä nimetä niitä liian pian. Me lepäämme ja kestämme, tietäen, että se ilmentää itsensä kun se on valmis, emmekä me voi tehdä mitään pakottaaksemme sisäistä Lastamme sanomaan jotakin, mitä hän ei uskalla sanoa. Hän sanoo sen, kun hän on valmis, eikä hetkeäkään ennen. Hän sanoo sen heti, kun hän on valmis, ja kun hän tietää, että me kuuntelemme häntä rakastavasti ja hyväksyvästi.
Joskus saattaa olla hyväksi tietää, että jokaisen tuskan ja jokaisen haavan taustalla on suru. Me voimme yrittää saada kosketusta suruihimme, ja voimme yrittää ajatella lapsuuttamme tai tuskallisia tapahtumia surun ja menetyksen näkökulmasta. Me koemme jo ainakin yhden menetyksen: levottomuuden. Kun yritämme saada kosketusta levottomuuteemme surun näkökulmasta, saamme myötätuntoa sisäistä Lastamme kohtaan, ja hän voi kokea olonsa turvallisemmaksi ja rakastetuksi. Voimme yrittää myös etsiä pelon tai häpeän merkkejä. Taustalla oleva asia voi lopulta ilmoittaa itsensä kauhun, paniikin, pelon, häpeän, tai minkä tahansa muun tunteen kautta. Me hyväksymme sen, me kuuntelemme sitä ja odotamme kärsivällisesti.
Usein olen kokenut, että levottomuus häipyi sen jälkeen kun myönsin sen olemassaolon ja annoin itselleni luvan kuunnella sitä. Joskus saatoin mennä kävelylle ja antaa itseni kokea tuon levottomuuden. Toisinaan istuin vain hiljaa sen kanssa. Muutaman kävelyn tai istumisen jälkeen se oli poissa, ja tunsin itseni vapaaksi ja rauhalliseksi. Se vain halusi tulla tunnustetuksi. Kun hyväksyin sen todellisena ja tärkeänä asiana, vahvistin omat tunteeni ja sisäiset viestini. Vahvistin sisäisen Lapseni tärkeän puheen, ja hän oli tyytyväinen. Se saattoi olla asia, jolle hän ei löytänyt sanoja, eikä ole tarpeen ymmärtää tunteitamme "järkevästi". Me aliarvioimme tunteemme, jos yritämme selittää niitä antamatta itsemme tuntea niitä. Tunteet tulee tuntea eikä analysoida. Ne eivät ole ajatuksia. Me voimme oppia itsestämme paljon tunteiden kautta, mutta emme järkiperäistämällä niitä. Me opimme kokemalla ne. Tunteet eivät ole ajatuksia, eikä niitä voi käsitellä kuten ajatuksia. Me voimme ajatella niitä, ja me voimme ymmärtää niitä, mutta me voimme kunnioittaa niitä vain tuntemalla ne.
Toisinaan nalkuttava levottomuus voi osoittaa meille asiaa, jolle meidän tulisi tehdä jotakin. Olemme saattaneet tehdä väärin jollekulle, ja meidän tulisi pyytää anteeksi. Meillä voi olla tehtävä, jota emme ole vielä saattaneet loppuun. Näissä tapauksissa levottomuus ei ole aina läsnä, vaan ainoastaan silloin, kun muistamme jonkin asian, tapaamme jonkun ihmisen tai joudumme joihinkin olosuhteisiin. Joskus me emme koe olevamme valmiita tekemään niitä asioita, joihin levottomuus viittaa. Olemme ehkä päästäneet irti jostakin ihmisestä ja saatamme tuntea väärää syyllisyyttä. Tässä tapauksessa tehtävämme on parantaa ensin itsemme, ja kun olemme valmiit, me tunnemme myös sen. Sitten me toimimme - tai saatamme päättää olla tekemättä mitään vanhalle asialle, joka on mennyt lepoon. Muissa tapauksissa, erityisesti keskeneräisen tehtävän kyseessä ollessa, saatamme päättää suorittaa sen loppuun. Mutta me emme toimi pelosta tai paniikista käsin. Parasta mitä me voimme tehdä, on luottaa intuitioomme. Me emme luota pelkoon, häpeään tai syyllisyyteen. Me luotamme intuitioomme. Me käsittelemme pelkomme, häpeämme ja syyllisyytemme erikseen ja ensin. Tiedämme, mikä on meille parasta, ja opimme luottamaan siihen.
Joskus nalkuttava levottomuus voi viitata johonkin ulkopuolellamme olevaan. Saatamme tuntea olomme epämukavaksi joidenkin ihmisten kanssa tai joissakin olosuhteissa. Jotkut asiat tekevät olomme epämukavaksi. Näissä tapauksissa levottomuus saattaa kutsua meitä päästämään irti. Saatamme osallistua vahingolliseen systeemin, tai joku voi yrittää ohjailla meitä häpeän tai syyllisyyden kautta. Me saatamme itse olla epärehellisiä, ja meillä voi olla salattuja tavoitteita. Saatamme olla sitoutuneita johonkin, joka ei tunnu enää meille oikealta. Toimimme tunteitamme vastaan tai todellista minäämme vastaan. Saattaa olla tarpeen päästää irti. Irti päästäminen on turvallista, sillä sen ei tarvitse olla pysyvää. Jos huomaamme, että irti päästäminen ei ollut oikea teko, me tulemme takaisin. Irti päästäminen toimii aina. Kun päästämme irti, saamme vapauden ajatella itseämme ilman ulkopuolisia paineita, ja saamme selville, mitä me itse todella tahdomme.
Tietoisuus kätketystä asiasta tai tunteesta
Olin kokenut nalkuttavaa levottomuutta jonkin aikaa. Eräänä iltana lähdin kävelylle, ja olin päättänyt yrittää kokea sitä niin paljon kuin mahdollista. Kutsuin sitä esiin ja vakuutin sille, että se oli hyvä ja rakastettava. Tein niin muutamien minuuttien ajan, ja kummallinen kuva välähti silmissäni sekunnin murto-osan ajan: olin pieni poika, melkein vauva, makasin selälläni ammeessa, ja äitini painoi minua veden alle. Olin järkyttynyt. Mielessäni alkoi pyöriä kaksi ajatusta: "Ei voi olla. Jos on, mitä sitten?" Ajatukseni kieltäytyivät ajattelemasta sitä. Tunteeni kieltäytyivät tuntemasta sitä. Levottomuus oli kuitenkin tiessään. Minulla ei ole mitään kuvaa siitä, mitä ajattelin tai tunsin sen jälkeen. Se oli kauhistuttava näky, mutta se kuoli yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, jättäen minulle kummallisen tietoisuuden ja monia kysymyksiä.
Seuraavien muutamien kuukausien aikana pohdiskelin tuota välähdystä silloin tällöin. Minulla on viisitoista vuotta nuorempi sisko, ja muistan miten äitini menetti malttinsa monta kertaa, kun siskoni oli pieni. Joskus sisareni itkiessä äiti painoi hänen suutaan kädellään hiljentääkseen hänet. Toisinaan hän piti kättään siskoni suulla niin kauan, että sen jälkeen hän saattoi vain pitkän aikaa haukkoa henkeään. En kuitenkaan pystynyt palauttamaan välähdystä mieleeni, enkä pystynyt päättelemään oliko se totta vai valhetta. Välillä unohdin sen, mutta aina silloin tällöin välähdyksen muisto palasi. Olin vain hämmentynyt.
Muutama kuukausi välähdyksen jälkeen eräs nainen kommunikoi minulle vihaa epäsuorasti. Ei paljoa, mutta koin vahvan takauman ja sisältäni nousi kauhu. Pystyin elämään päiväni normaalisti, mutta illalla menin jälleen kävelylle aikomuksenani elää tuo takauma uudelleen. Silloin näky iski kaikella voimallaan, eikä se tällä kertaa ollut välähdys. Tunsin lämpimän veden kosketuksen ihollani ja äitini kädet olkapäälläni. Tunsin pienen lapsen tunteet, eivätkä ne olleet kauhua. Ne olivat avuttomuutta sellaisten asioiden edessä, joille hän ei voinut mitään. Hän oli luovuttanut. En kauhistunut enkä järkyttynyt. Olin surullinen. Tunsin myötätuntoa tuota pikkupoikaa kohtaan. Itkin hänen takiaan ja niiden tapahtumien takia, jotka hänen piti kestää. Kirjoitin Takaumia ja Ei minun syytäni. Kun kirjoitan tätä, kyyneleet nousevat silmiini, mutta ne ovat rakkauden ja parantavan surun kyyneliä. Voin vielä muistaa tuon kaiken, ja näen vielä äitini kasvot veden läpi, mutta muisto on saanut levon. Toisinaan itken sitä vielä, mutta niin tehdessäni koen rauhallista surua tuon pikkupojan puolesta.
Kun nalkuttava levottomuus nousi, sisäinen Lapseni halusi huomiotani. Hän sanoi: "Minulla on jotakin kerrottavaa. Kuunteletko minua?" Sanoin kyllä, ja aloin kuunnella levottomuuttani. Kun välähdys tuli, hän sanoi: "Jos kerron sinulle tämän, kuunteletko minua ja rakastatko minua?" Sanoin kyllä, ja hän alkoi valmistaa minua. Aloin ajatella äitiäni ja sitä miten hän kohteli pientä siskoani. Minua valmistettiin. Kun muisto lopulta tuli, olin valmis ja kykenin lohduttamaan pientä sisäistä Lastani. Jos muisto olisi tullut heti, olisin voinut pelästyä, ja olisin jättänyt sisäisen Lapseni yksin epätoivonsa kanssa. Hän oli jo luovuttanut. Lohdutin häntä ja ymmärsin häntä.
Meissä on suojaava järjestelmä, joka antaa meille vain sen verran kuin voimme kohdata. Kaikki paranemiseen tarvittava on jo meissä ja jokaisessa ihmisessä. Paraneminen alkaa, kun me löydämme ne itsessämme. Monet paranemisen parissa työskentelevät sanovat, että sisäinen Lapsemme on paranemisemme päämäärä ja myös sen tärkein väline - itse itsensä parantaja - kun hän saa meidän rakkautemme. Hän tietää miten parantaa itsensä, ja mikä on hänen lopullinen ja aito olotilansa. Hän ei osaa teeskennellä, vain piiloutua. Antakaamme hänelle niin paljon rakkautta, että hän alkaa tulla pois piilostaan. Silloin me huomaamme, että me olimme koko ajan sitä, mitä me nyt etsimme.
Me olemme haavoitettuja ihmisiä, joiden sisällä voi olla hirvittäviä asioita. Me saamme selville miksi me olemme pakkomielteisiä, ja vastauksessa me löydämme kauhua. Sisäinen Lapsemme ei anna meidän kokea kaikkia muistojamme hetkessä, koska se olisi vahingollista. Me kohtaamme ne yksi kerrallaan. Joskus asiat nousevat esiin hitaasti. Toisinaan ne ilmestyvät äkisti, saaden meidän huutamaan kauhistuneina muutamia päiviä tai viikkoja. Ne ilmenevät tavoilla, jotka ovat meille hyviä, ja tavoilla, jotka vievät meitä kohti parantavaa surua. Tie voi kulkea vihan, pelon, kauhun, tai minkä tahansa muun tunteen kautta, mutta se päätyy aina suruun. Me löydämme myötätunnon itseämme kohtaan. Me itkemme rakkauden puuttumista. Me itkemme vihaa tai väkivaltaa, joka ei kuulunut meille. Me paranemme ja löydämme rauhan.
Olemme kokeneet monia menetyksiä, joista suurimmat ovat eristyneisyytemme ja epäluottamuksemme itseämme kohtaan. Ennen kuin meistä tuli pakkomielteisiä, tunsimme olevamme erilaisia, eristyksissä ja hävettäviä. Meillä on paljon surtavaa, ja monia syitä olla vihaisia ja katkeria. Me kohtaamme surumme menemällä vihamme läpi. Kun pääsemme irti vihasta ja katkeruudesta, saamme vapauden menneisyydestämme. Vapaus odottaa meitä. Rauha odottaa meitä. Ilo ja onnellisuus odottavat meitä. Me löydämme ne, ja ne löytävät meidät.
Suuri murros
Surutyön käynnistyminen ja Varjon kohtaaminen on valtavan suuri murros. Älä aliarvioi sitä. Se on hyvin todennäköisesti elämäsi suurin murros. Paljon mukanamme kulkenutta tuskaa nousee pintaan, ja sen kohtaaminen vie voimia. Monet jäävät tässä vaiheessa parin kuukauden sairaslomalle tai helpottavat työskentelyään muulla tavoin. Meidän on syytä katsoa elämäämme uudelleen ja pyrkiä tekemään sitä helpommaksi. Meidän on hyvä miettiä, kuinka voisimme yksinkertaistaa elämäämme hetkeksi ja jättää siitä pois turhia kuvioita. Ehkä voit keskustella työnantajasi kanssa ja keventää työtaakkaasi hetkeksi. Kenties voit jakaa perheesi rutiineja uudella tavalla. Meidän ei tarvitse juuri nyt huolehtia kaikista asioista. Huusholli saa olla sotkuinen. Me saamme lakata osallistumasta moniin asioihin. Me voimme luoda uusia rutiineja, jotka ovat vain meitä itseämme varten, ja jotka tekevät elämämme helpommaksi. Ja jos tuska tuntuu sittenkin liian suurelta, lääkkeet voivat olla hyvä apu raskaimman vaiheen yli. Ne ovat kuin kainalosauvat, joiden avulla me pääsemme eteenpäin silloin, kun jalkamme eivät vielä kanna meitä. Kaikki tämä antaa meille mahdollisuuden katsella elämäämme hieman rauhallisemmin ja arvioida sen kuvioita uudelleen.
Tie paranemiseen kulkee itseemme keskittymisen kautta. Meidän on tarpeen katsoa omaan sieluumme ja unohtaa kaikki muu ja kaikki muut, edes hetkeksi. Me pidämme huolta itsestämme, ja on oikein olla itseemme keskittyneitä jonkin aikaa. Me tunnemme tunteemme ja ymmärrämme, että ne ovat vain meidän. Me parannamme haavamme ja ymmärrämme, että ne ovat vain meidän. Itseemme keskittymisessä ei ole mitään väärää niin kauan kuin olemme siitä itse tietoisia emmekä tee vääryyttä muiden ihmisten oikeuksille. Meidän ongelmamme johtuivat osaltaan siitä, että luovuimme itsestämme tietämättämme, koska meillä ei ollut vaihtoehtoa.
Olin kiinni itsessäni pitkän aikaa. Kaikkialla mihin menin, keskityin vain omiin tunteisiini. Se oli hyvää ja tarpeellista. Mutta me emme voi elää vain itseämme varten. Me voimme kuunnella omia tunteitamme ja luottaa omaan intuitioomme, mutta järjen täytyy kesyttää ne. Meidän tunteemme ovat tosia ja todellisia, mutta ne eivät saa viedä meitä koko ajan. Me tunnemme sen minkä tunnemme, ja me myönnämme sen. Meidän on ehkä joskus elettävä tunteitamme vastaan, mutta se ei tarkoita sitä, että eläisimme itseämme vastaan. Me elämme itseämme vastaan, jos emme kunnioita emmekä koe tunteitamme. Kokiessamme tunteemme me opimme tuntemaan ne viestit, joista ne tahtovat kertoa. Jos ne kertovat vanhoista haavoista, saatamme valita elää tunteitamme vastaan tietäen, että millä tahansa mitä teemme nyt, ei ole vaikutusta tunteisiimme. Vanhat haavat kiusaavat meitä kaikkialla, paitsi silloin kun antaudumme hetken unohdukseen. Mutta se ei paranna niitä, vaan estää niitä paranemasta.
Vanhat haavat ja tunteet pyrkivät ohjaamaan meitä vanhoihin tuttuihin kuvioihin. Niillä on taipumus viedä meidät olosuhteisiin, jotka estävät paranemistamme. Ne haluavat olla niin kuin ne ovat aina olleet, ja ne haluavat meidän olevan niin kuin olemme aina olleet. Ne puolustavat itseään sellaisia olosuhteita vastaan, jotka ovat jo kadonneet, mutta ne eivät tiedä mitään muuta keinoa itsensä puolustamiseen. Me tiedämme, mutta toisin toimiminen on tahdon ele. Joskus toisin toimiminen on lähes teeskentelyä. Se on vastuullisuuden ele.
Me tiedämme koska on aika mennä eteenpäin. Itseemme keskittyminen tulee vaikeammaksi ja ärsyttävämmäksi kuin muuttuminen. Elämä saa meidän huomiomme. Silloin itseemme uppoutumisesta irti pääseminen tulee iloiseksi kokemukseksi. Me alamme nähdä ympärillämme olevassa maailmassa uusia asioita. Me alamme toimia uusilla tavoilla, jotka eivät ole itsekeskeisiä.
Paranemisen alkuvaiheessa minusta tuntui välillä siltä kuin koko ruumiini olisi ollut täynnä tuskaa. Oli aikoja jolloin kipu oli päässäni, sydämessäni, rinnassani tai monissa paikoissa yhtä aikaa. Sitten tuska tuntui pieneltä säilykepurkilta lähellä sydäntäni. Se oli selkeästi erillinen asia sisälläni. Nyt se on kokonaan poissa. Tämä on antanut minulle rohkeutta palata niihin olosuhteisiin ja paikkoihin, joissa minua on haavoitettu. Se ei ollut helppoa, ja pelkäsin. Opin kuitenkin, että voin elää niissä, eivätkä ne enää haavoita minua. Tämä on auttanut minua paranemaan lisäämällä itseluottamustani. Ymmärsin, että menneisyys on menneisyyttä ja minä elän nykyhetkessä, vapaana menneisyydestä.
Me emme saa olla kovia itsellemme. Me annamme itsellemme luvan olla itseemme uppoutuneita niin kauan kuin se on tarpeen. Kun olemme valmiit menemään eteenpäin, me tiedämme sen. Itseemme keskittyminen ei tunnu enää oikealta. Tunteemme ja intuitiomme kertovat meille milloin on aika elää tunteitamme vastaan jonkin aikaa, jotta pääsisimme vapaiksi niistä. Korkeampi Voimamme on meidän kanssamme. Hän antaa meille rohkeuden, sillä hän haluaa näyttää meille koko maailman - ei vain meitä itseämme.
Anna itseesi uppoutumisen tulla, ja anna itsellesi kaikki se huomio, jonka tarvitset. Älä kiirehdi siitä pois. Se lähtee kun se on valmis lähtemään, ja kun se on tehnyt tehtävänsä. Se ei ole itsekkyyttä, vaan itsemme rakastamisen teko, joka johtaa meidät pois itsekkyydestä. Se on osa Varjon kohtaamista ja tyhjentämistä.
..minä en tiedä minne menisin mitä tekisin...tämä armoton tuska sisälläni...kun se on saanut luvan tulla se tulee se ei lupaa kysy...siihen kipuun ei auta enää mitkään turrukkeet...jotkut ihmiset jotka mukana kulki ei enää jaksa tai ei ymmärrä...enkä itsekkään heitä jotenkin jaksa...juoksin ihmiseltä ihmiselle huutaen auttakaa...minuun koskee ota tämä kipu pois...kukaan ei sitä pysty pois ottamaan...on muutama ihminen joka jaksaa uskoa minuun...kannatella taluttaa edes hiukan...nämä kipuni vetää minut kippuraan...haluan vain olla viltin alla silmät kiinni...en jaksa että minua tarvitaan...edes lenkille en halua...juuri nyt olen niin kipeä...väsynyt kipuun...mitä enemmän annan kivun tulla se tulee...miten voi yhteen ihmisen mahtua tuskaa näin paljon...minä murenin täysin...kaikki on opeteltava alusta...mikään ei ole perustunut totuudelle...vain valheelle...saanko minä olla näin heikko, osaamaton...täysin murrettu...saanko alkaa antaa sisälleni jonkun rakentaa hiljaa uutta...välissä tämä tuska...mikä tuntuu välillä vievän mennessään...ihmispelko...elämisen pelko...syyllisyys omista teoista...olen paha...minulle kuulu tapahtua pahaa...en tiennyt mihin kouluun joudun...en tiennyt monista tuntemattomista tunteista mitä sisällä kannan...pikkuinen minussa...pyytää...tunne nämä kivut nyt kanssani...meinaan kaatua kun kipu pyörittää...kauanko vielä minun täytyy jaksaa...häpeän itseäni...heikkoutta...pystyn niin vähään...vertaan itseäni muihin...vaikka yritän armahtaa itseni...nyt on näin...huomisesta en tiedä...sen tiedän tätä kipua en enää pakoon pääse...helpolla en pääse...ovi tuskalle on avattava...annettava elämän tulla raakana...ilman mitään turrukkeita...hyväksyen itseni täydellisesti...silmäni on nyt surulliset...itkettää...jälleen avaan oven hiljaa annan kivun tulla...se tulee...tässä on nyt minä ja tuskani...