Lukulinkkejä
Omien tarpeidemme täyttäminen
Epäterve kasvatus vahingoittaa lapsia monin tavoin. Se jättää jälkensä siihen, millaisia aikuisia meistä tulee. Se voi jättää ruumiiseemme arpia; se voi tehdä ruumiimme sairaaksi, alipainoiseksi tai ylipainoiseksi; se voi viedä meiltä kokemuksen terveestä seksuaalisuudesta; se vääristää ajattelumme ja hengellisen elämämme; ja se voi synnyttää kummallista ja virheellistä käyttäytymistä. Lisäksi se synnyttää aina virheellisiä tunteita.
Läheisriippuvan aikuisen elämä on hirmuisen vaikeaa. Me yritämme täyttää tarpeita joita emme voi täyttää, me yritämme täyttää tarpeitamme väärällä tavalla, emmekä me edes tiedä mitä tarpeita meillä on. Joskus koko elämämme voi näyttää vain yhdeltä suurelta tarpeelta. Meidän tunteemme ovat usein ylivoimaisen voimakkaita tai näennäisesti järjettömiä. Tai sitten me olemme niin irti tunteistamme, että olemme turtuneita. Me saatamme kokea palan nousevan kurkkuun tai vatsamme kipristelevän, ja ihmettelemme kun emme oikein jaksaisi elää. Tai me saatamme lääkitä ahdistavia tunteitamme aineilla, ruualla, seksillä tai adrenaliinia nostavilla aktiviteeteillä. Kaiken lisäksi se tunnemaailma, jossa me elämme suurimman osan ajasta, koostuu sellaisista tunteista, joita yhteiskuntamme nimittää "huonoiksi" tai "ei-haluttaviksi". Koska nämä tunteet ovat usein hyvin voimakkaita, me koemme usein olevamme "huonoja" ja "ei-haluttavia". Luonnollisesti me haluamme pois näistä tuntemuksista, ja niinpä ne hallitsevat meidän tarpeiden täyttämisen maailmankuvaamme. Ne ovat yksinkertaisesti kestämättömiä, ja sellaisia, joista terveessä ja turvallisessa perheessä kasvaneella aikuisella ei ole aavistustakaan.
Me emme käyttäydy järjettömästi. Mutta meidän käyttäytymisemme selitys tulee usein kaukaa, paljon kauempaa kuin me luulemme. Me yritämme kohdata monia tarpeita joita luulemme itsellämme olevan, mutta jotka perustuvat meihin siirtyneisiin tunteisiin. Tunteet ovat hyviä. Ne ohjaavat meitä pitämään itsestämme huolta. Mutta niin kauan kuin tunnemme jonkun muun ihmisen tunteita, me emme voi pitää itsestämme huolta, varsinkaan jos nämä tunteet ovat voimakkaita. Emmekä me voi pitää tuosta toisestakaan ihmisestä huolta. Suuri osa elämämme ponnisteluista suuntautuu aktiviteetteihin, joiden seurauksena ei tapahdu mitään, mutta joita meidän tunteemme ajavat meitä yrittämään. Monesti nämä aktiviteetit ovat ristiriidassa niiden tarpeiden kanssa, joita me voisimme kohdata ja joita meidän olisi hyvä kohdata. Tämä lisää tuskaamme entisestään, ja kaikkemme yrittämisen jälkeenkin me syytämme itseämme saamattomiksi, kyvyttömiksi, heikoiksi, typeriksi ja järjettömiksi.
Tunteet ovat energiaa. Ne siirtyvät ihmisestä toiseen ihan itsestään. Joku voi olla puhumatta sanaakaan. Mutta jos olemme hänen lähellään, me koemme jotakin hänen tunnemaailmastaan. Jos omat tunteemme ovat päässeet rauhaan, emmekä kanna mukanamme menneisyydestä tulevia tunteita, me koemme toisen ihmisen tunnetilan. Hän ei voi sitä estää, emmekä mekään. Se vain siirtyy. Parhaimmillaan, jos olemme herkkiä ja rajamme ovat kunnossa, me tunnemme toisen ihmisen tunteet, osaamme erottaa ne omistamme, ja voimme ohjata kommunikaatiotamme ja käyttäytymistämme niiden perusteella yhteiseksi hyväksi. Omat tunteet säilyvät ominamme, ja ne voivat olla hyvinkin erilaiset kuin tuon toisen tunteet. Mutta on kaksi tilannetta, joissa vain otamme vastaan toisen ihmisen tunteet siten, että ne sotkeutuvat omiimme: lapsena, ja aikuisena jonka rajat ovat olemattomat. Terve aikuinen, jonka rajat ovat kunnossa, voi helposti estää toisen ihmisen tunteiden siirtymisen itseensä. Mutta lapsi ja rikkinäiset rajat omaava aikuinen eivät voi mitään - he suorastaan imuroivat toisen ihmisen tunteet sisäänsä ja kokevat ne, luullen niitä omikseen. Jälkeenpäin aikuinen saattaa pystyä erottelemaan ne, mutta lapseen ne jäävät. Tällöin ne ovat lapseen siirtyneitä tunteita, ja aikuisiällä ne ovat lisäksi piintyneitä tunteita, koska ne kulkevat vielä mukanamme. Näistä kaksi tuhoisinta ovat häpeä ja syyllisyys.
Häpeä ja syyllisyys
Mikään tunne ei ole kategorisesti "hyvä" tai "paha". Jokainen tunne on meidän parhaaksemme, eivätkä nämäkään ole poikkeus. Jokaisen tunteen tarkoitus on ohjata meitä elämässä kohti omaa parastamme. Ja sen ne tekevätkin silloin, kun ne ovat meidän omiamme. Mutta aina näin ei ole.
Ennen kuin käsittelen tunteiden siirtymistä, määrittelen mitä tässä yhteydessä tarkoitan häpeällä ja syyllisyydellä.
Häpeä liittyy omaan olemukseemme ja sen epätäydellisyyteen. Terve häpeä muistuttaa meitä siitä, että olemme ihmisiä ja inhimillisiä, emmekä Jumalia tai erehtymättömiä Korkeampia Voimia. Me voimme kokea häpeää itseksemme, mutta useimmiten me koemme sitä kun muut näkevät oman epätäydellisyytemme. Kun kaadamme kahvikupin, kompastumme portaissa tai pudotamme maljakon, me saamme muistutuksen epätäydellisyydestämme. Tällaisissa tilanteissa me voimme nolostua. Me voimme kuulla väärin, me voimme ymmärtää väärin, muistaa väärin, tai me voimme haluta vääriä asioita huomaamattamme. Me voimme saada raivokohtauksen. Häpeän tunteen tarkoitus on tällöin kiinnittää tietoisen mielemme huomio johonkin, mitä on tapahtumassa. Kaikille näille asioille yhteistä on, että ne ovat muistutusta meidän epätäydellisyydestämme ruumiimme, mielemme ja tahtomme suhteen. Vaikka me saatamme nolostua, meillä ole mitään syytä nolostua. Jos olemme tahtomattamme aiheuttaneet vahinkoa, esimerkiksi pudottamalla arvokkaan maljakon, me voimme tarjoutua korvaamaan sen. Jos olemme äkkinäisessä tilanteessa ottaneet liikaa vaihtorahaa, vaikka huomasimme sen, häpeä voi muistuttaa meitä tahtomme epätäydellisyydestä, minkä jälkeen me voimme palauttaa rahat ja/tai antaa anteeksi itsellemme. Tällä tavoin me rakastamme omaa epätäydellisyyttämme emmekä anna sen aiheuttaa vahinkoa itsellemme tai muille. Sitten me voimme ohittaa sen ja unohtaa tuon tilanteen. Me opimme elämään oman epätäydellisyytemme kanssa. Meidän ei tarvitse jokaisen maljakon kohdalla jännittää hirveästi ja keskittää koko huomiotamme siihen, että emme pudottaisi sitä. Epätäydellisyytemme hyväksyminen antaa meille luvan elää vapaasti. Se on myös muistutus siitä, että joidenkin maljakoiden kohdalla meidän on syytä ottaa epätäydellisyytemme huomioon ja pitää niitä erityisen varovasti. Oman epätäydellisyytemme hyväksyminen - siis virheidemme hyväksyminen tekojen, tiedon ja tahdon suhteen - on rakastavan häpeän sanoma. Se kertoo, että olemme täydellisesti inhimillisiä.
Terve häpeä on hengellisyyden edellytys. Korkeamman Voimamme edessä me myönnämme oman rajallisuutemme niin taitojen, tietojen kuin tahdonkin suhteen. Tämä antaa meille nöyryyden, jonka avulla voimme kohdata muut ihmiset tasavertaisesti ja inhimillisinä. Tämä antaa meille vapauden tehdä virheitä, muistaa väärin ja haluta väärin. Meidän ei tarvitse aina tietää oikein. Me voimme luottaa Jumalaan, ja siihen että hän on tehnyt meidät hyviksi. Jos luoja olisi halunnut, että emme tee virheitä, hän olisi luonut meidät toisenlaisiksi. Mutta hänen luomistyönsä sanoma onkin toisenlainen: virheet kuuluvat meille. Ei meidän niihin tarvitse takertua, vaan me voimme vain ohittaa ne. Elämä on jossakin ihan muualla kuin virheiden kammoamisessa. Terve häpeä auttaa meitä siten, että epätäydellisyydessämme emme tahtomattamme vahingoita muita. Se on vapauttava ja iloinen tunne. Se sisältää hyvin paljon elämän vapaudesta, riemusta, innostuksesta ja ilosta. Se antaa meille luvan olla juuri sitä mitä olemme, ja se suojelee meitä täydellisyyden tavoittelulta. Rakastava tietoisuus omasta epätäydellisyydestämme - rakastava häpeä - tekee läheisyyden mahdolliseksi. Se luo perustan anteeksiantamiselle ja -saamiselle. Se antaa meille vapauden vain elää, ja sitten kun sillä on meille jotakin asiaa, se kyllä kertoo sen. Häpeä on lupaus elää vapaasti, jotta meidän ei koko ajan tarvitsisi kiinnittää huomiota virheiden välttämiseen. Me emme voi elää kuin jumalat. Mutta me voimme elää kuin ihmiset.
Jumala on antanut meille vapauden jota hänellä ei ole: epätäydellisyyden. Me emme ole jumalia, vaan ihmisiä. Jotta emme epätäydellisyydessämme vahingoittaisi itseämme tai muita ihmisiä, luoja antoi meille häpeän - tietoisuuden omasta epätäydellisyydestämme. Terve häpeä voi olla pientä tai suurta, mutta ei koskaan ylivoimaista. Lisäksi se menee ohi kun kohtaamme oman epätäydellisyytemme, sillä silloin se on tehnyt tehtävänsä, eikä sitä enää tarvita. Mutta siirtynyt häpeä on lähes poikkeuksetta ylivoimaista, eikä se mene ohi. Sen sijaan se saa meidät toistamaan tilanteita mielessämme kuin urheilukilpailun hidastuksessa - yhä uudelleen ja uudelleen, samalla kun mielemme kommentoi tapahtumia kuin asiantuntijat studiossa. Tämä kertaaminen ei johda vapautumiseen - itse asiassa se ei johda mihinkään muuhun kuin korkeintaan omassa pahassa olossamme pyörimiseen.
Terve tietoisuus omasta inhimillisyydestämme on vapauttava ja riemullinen kokemus. Tätä ei läheisriippuvilla ole. Sen sijaan, että me kokisimme olevamme vapaita olemaan epätäydellisiä, me yritämme saada vapautta epätäydellisyydestä. Se ei tietenkään onnistu vaikka yrittäisimme kaikkemme. Sen yrittäminen on oman inhimillisyytemme kieltämistä. Silloin me kiellämme myös inhimillisen elämänkokemuksen kaikessa riemullisuudessaan. Piintynyt häpeä istuu meissä kiinni ja peittää alleen nykyhetken terveen ja vapauttavan häpeän.
Syyllisyys nousee esiin kun rikomme omia arvojamme vastaan. Se on joskus tietoinen valinta, ja joskus seurausta siitä, että emme uskalla olla totuudellisia. Jos me valehtelemme, me koemme usein sekä syyllisyyttä että häpeää. Syyllisyys johtuu omia arvojamme vastaan toimimisesta, ja häpeä oman epätäydellisyytemme kokemuksesta. Jokin meissä oli kenties niin heikkoa tai pelokasta, että emme uskaltaneet puhua totta. Mutta emme myöskään halunneet puhua totta.
Jos emme tiedä, koemmeko syyllisyyttä vai häpeää, voimme kysyä itseltämme kysymyksen: Oliko tässä kyse minun epätäydellisyydestäni, vai teinkö tietoisesti jotakin, joka oli arvojani vastaan? Hyvin usein me huomaamme, että kysymys ei ollut oikeastaan kummastakaan, vaan meidän sisällämme oleva piintynyt häpeä on aktivoitunut. Ja kun se aktivoituu, nykyhetkestä tulevat epäonnistumisen ja epätäydellisyyden tunteet moninkertaistuvat hetkessä. Usein ne syntyvät myös ilman syytä.
Häpeän siirtyminen
Häpeän tarkoitus on auttaa vanhempia kasvattamaan lapsiaan terveesti, heitä tukien ja ohjaten. Jos vanhemmat menettävät hermonsa, heidän häpeänsä tulisi kiinnittää heidän huomionsa siihen ja ohjata heidän käyttäytymistään. Jos he kohtelevat lasta epäkunnioittavasti, syyttävästi, väkivaltaisesti tai piittaamattomasti, heidän pitäisi kokea tervettä häpeää, heidän pitäisi tunnistaa se, ja heidän pitäisi ohjata omaa käyttäytymistään sen mukaisesti. Jos he käyttäytyvät itsekkäästi, uppoutuvat addiktioihinsa, unohtavat lupauksensa tai valehtelevat, häpeän pitäisi jälleen muistuttaa heitä heidän epätäydellisyydestään, jotta he voisivat korjata käyttäytymisensä. Terve häpeä suojelee perhettä siten, että sen jäsenten epätäydellisyys ei vahingoita muita.
Tämä edellyttää sekä häpeän tuntemista että vastuun ottamista omasta käyttäytymisestä. Mutta vanhempamme saattavat olla oman piintyneen häpeänsä vankeja siten, että he eivät tunnista nykyhetken tilanteen häpeällisyyttä - on häpeällistä kohdella lasta vahingollisesti. Sen sijaan he ovat oman ylivoimaisen häpeäkokemuksensa vankeja, eivätkä näe tilannetta oikein. He saattavat myös nähdä tilanteen oikein, mutta eivät ota siitä vastuuta. Silloin se häpeä, jota heidän pitäisi kokea ja johon heidän pitäisi reagoida, siirtyy lapseen, joka ei tiedä mitä sillä tehdä. Se jää hänen sisälleen ja kertyy ajan oloon piintyneeksi häpeäksi. Aikuisenakin me voimme kokea, kuinka tuollainen tunnustamaton häpeä synnyttää meissä tunteita, jotka eivät kuulu meille. Jos joku aikuinen kohtelee lähellämme lasta tai toista aikuista hävettävällä tavalla, meissä voi syntyä viha, häpeä, "oikeudenmukaisuuden raivo" tai muu vahva tunne. Jos joku ei kuuntele itse häpeän sanomaa, muut kuulevat sen ja reagoivat siihen emotionaalisesti. Aikuiset osaavat nimetä sen, mutta lapsi ei. Hän jää yksin ottamaan vastaan iljettäviä tunteita isokokoisilta aikuisilta, eikä hän usein saa edes ilmaista niitä. Häneen syntyy piintynyt häpeän ydin, joka ei ole hänestä itsestään lähtöisin.
Lapset ovat vielä epätäydellisempiä kuin aikuiset. He eivät vielä tiedä, että nenän kaivaminen julkisesti ei ole soveliasta. Lapselle on luonnollista kaivaa nenää jos sitä kutisee. Aikuisen tehtävä on ohjata lasta käyttämään nenäliinaa, ottaen huomioon, että lapsen on opittava tämä käyttäytyminen. Lapsi ei tee virhettä jos hän kaivaa nenää vielä kymmenennen muistutuksen jälkeen. Hänen oppimisensa on epätäydellistä ja se kestää aikansa. Jos hänen äitinsä sisällä on häpeän ydin, äiti yrittää usein saada arvostuksensa itsensä ulkopuolelta - siitä että hänen lapsensa käyttäytyy aikuismaisesti. Tällöin, välttääkseen omaa häpeän kokemustaan, hän saattaa syyllistää lapsensa ja kohdella tätä häpeällä. Lapsi ei mielestään tehnyt virhettä, mutta hänet leimattiin syylliseksi, tyhmäksi ja hävettäväksi. Nenän kaivaminen ei hänen mielestään ollut hävettävää, eikä se synnytäkään lapsessa häpeän kokemusta. Sen sijaan äidin olisi pitänyt kokea häpeää omasta käyttäytymisestään. Se onkin tuo äidin puuttuva häpeä, jota hän ei kokenut tai ei kunnioittanut, joka siirtyy lapseen. Jos äiti olisi sanonut "Ei ole kaunista kaivaa nenää julkisesti. Jos nenäsi vaivaa sinua, käytä tätä nenäliinaa", tilanteessa ei olisi ollut mitään häpeää. Mutta nyt äidin hävettävä käytös herätti lapsessa häpeän, joka ei kuulunut lapselle. Silti lapsi imuroi sen, eikä tiedä mitä sillä tehdä. Hän koki häpeää, joka tuli "ei mistään". Koska lapsi nolostui, eikä osannut palauttaa häpeää oikeaan osoitteeseen, se jäi hänelle. Se on hänellä niin kauan, kunnes hän palauttaa sen oikeaan osoitteeseen.
Kun vanhempani erosivat, minä jäin äidilleni. Äitini purki minulle pettymystään, vihaansa, katkeruuttaan ja pelkojaan. Hän opetti minut vihaamaan isääni. Varmaankin se helpotti häntä, mutta tuollainen käytös on hävettävää. Ei lapsi osaa mitään tuollaisille aikuisten asioille tehdä. Ne eivät kuulu lapselle. Eikä ketään saa opettaa vihaamaan toista ihmistä. Äitini häpeän olisi pitänyt ohjata häntä purkamaan sydäntään muualle. Kaikki se häpeä, joka häneltä jäi tunnustamatta, tuli minuun. Sen mukana tuli myös viha. Molemmat jäivät piiloon, kunnes palautin ne oikealle omistajalleen. En ole puhunut juurikaan äitini kanssa, mutta olen tehnyt itselleni ja muutamille muille tiettäväksi, mikä on oikea osoite ja mitä siihen pitäisi lähettää. Tuon häpeän mukana tuli aivan kauhea tunnemaailma, sillä äiti opetti minut vihaamaan aikuista miestä, ja minusta oli vääjäämättä tulossa sellainen. Olin määrätty kasvamaan kohti häpeää. Kesti pitkään ennen kuin uskalsin sanoa olevani mies.
Lapsi imuroi kaiken häpeän, jota perheessä ei tunnusteta eikä kunnioiteta. Jos vanhemmat huutavat toisilleen karkeuksia, eivätkä tunne tai kunnioita häpeäänsä, se siirtyy lapseen. Aikuisenakin meillä voisi olla vaikeuksia olla tuollaisessa tilanteessa, vaikka rajamme olisivat kunnossa. Lapsella ei vielä ole rajoja, ja voimme vain kuvitella, minkälainen hänen kokemuksensa on. Jos isä huutaa lapselle ja äiti on vain hiljaa, molempien käytös on häpeällistä. Isä antaa vihalleen vallan eikä äiti puolusta lasta isän vihaa vastaan. Jos äiti vielä kokee pelkoa, eikä tunnusta sitä, lapseen siirtyy hänen oman pelkonsa lisäksi hirvittävä sekasotkuinen tunnemaailma - eikä se kuulu hänelle. Vaikka lapsi olisi tehnyt virheen, aikuiset käyttäytyvät hävettävällä tavalla eivätkä auta lasta hyväksymään omaa epätäydellisyyttään. Jos lapsi ei ole tehnyt tietoisesti väärin, vaan ainoastaan ollut epätäydellinen, hän on täysin hämmennyksissä eikä osaa selittää mitään.
Vanhemmat ovat epätäydellisiä. He tekevät virheitä, he saavat tehdä virheitä, ja heidän kuuluukin tehdä virheitä. Jos terve häpeä ohjaa heitä, he myöntävät epätäydellisyytensä ja pyytävät lapselta anteeksi. Tällä tavoin he rakastavat omaa epätäydellisyyttään ja auttavat lasta hyväksymään oman epätäydellisyytensä. He vapauttavat lapsen tähän siirtyneestä häpeästä kertomalla, että se ei ollutkaan lapsi, vaan vanhemmat, jotka tekivät virheen. Häpeä palautuu oikeaan osoitteeseen, ja kun se tunnustetaan ja sitä kunnioitetaan, se muuttuu epätäydellisyyden rakastamiseksi. Se tuo ilon ja vapauden. Se tuo oikean ihmisyyden. Virheet kuuluvat elämään. Sitten pyydetään anteeksi ja ehkä korvataan vahinko, ja elämä jatkuu. Lapsi oppii elämän virtauksen, luonnollisuuden ja helppouden. Hänen ei tarvitse jännittää ja hän uskaltaa olla avoin. Hän oppii kunnioittamaan muidenkin epätäydellisyyttä. Eikä hän kanna aikuisuuteen sairasta ja tuskallista piintyneen häpeän ydintä, joka ei kuulu hänelle.
Olen kirjoittanut häpeän syntymisestä aiemmin tämän konfliktia käsittelevän luvun lopussa. Daniel Nylund on kirjoittanut aivan erinomaisen kokonaisen nettikirjan nimeltä Häpeä. Suosittelen, niin kuin kaikkia muitakin Danielin kirjoituksia.
Omat tarpeemme
Kirjassa You Mean I'm not Lazy, Stupid or Crazy?! Kate Kelly ja Peggy Ramundo esittävät listan kysymyksistä, joihin emme ehkä ole koskaan pysähtyneet vastaamaan. Jotkut niistä tuntuvat turhilta, liian yksinkertaisilta, tai niiden ajatteleminen voi synnyttää levottomuutta, joka saa meidät pian siirtymään muihin puuhiin. Nämä kysymykset auttavat meitä kuitenkin arvioimaan elämämme tasapainoa:
- Mikä on päivittäinen/viikoittainen kapasiteettini työskennellä (käydä töissä ja tehdä kotitöitä)?
- Kuinka paljon lepoa ja unta tarvitsen, mukaan lukien "tyhjäkäyntiaika", jolloin kukaan ei odota minulta mitään - en edes minä itse?
- Mikä on vähimmäistarpeeni rahan suhteen - kuinka paljon minun on tienattava, jotta elintasoni on hyväksyttävä?
- Kuinka paljon aikaa minun tulisi viettää perheen ja ystävien parissa?
- Mitä minun on tehtävä, jotta uudistuisin hengellisesti - ei vain uskon/uskonnon suhteen, vaan kaiken sen suhteen, mikä antaa elämääni merkityksen?
- Kuinka paljon ja minkälaista rentouttavaa toimintaa tarvitsen voidakseni hyvin?
- Kuinka kauan jaksan työskennellä yhtäjaksoisesti, ennen kuin minun on pidettävä tauko?
- Mitä velvollisuuksia minun on täytettävä? Ovatko ne oikeasti minun velvollisuuksiani vai asioita, joita "pitäisi" tehdä?
- Mitkä asiat tekevät elämäni turhan monimutkaiseksi, niin että minun olisi syytä yksinkertaistaa sitä?
- Kuinka paljon käytän päivittäin aikaa itsestäni huolehtimiseen: syömiseen, puhdistautumiseen, pukeutumiseen ja terveydestäni huolehtimiseen?
Joillekin meistä nämä kysymykset ovat naurettavia - ja joillekin kauhistuttavia edes ajateltavaksi. Jotkut meistä osaavat vastata kaikkiin kysymyksiin suoralta kädeltä. Jotkut eivät osaa vastata ollenkaan. Ja jotkut eivät osaa vastata omasta puolestaan. Toiset voivat odottaa, että joku toinen kertoisi vastaukset.
Meidän ei tarvitse vastata niihin täydellisesti, mutta meidän on hyvä tutkia elämämme tasapainoa. Ovatko vastaukset ja niihin liittyvät emotionaaliset reaktiot sopusoinnussa? Sellaisia kuin toivoisimme niiden olevan? Vai vastasimmeko niin kuin toivoisimme niiden olevan? Miten asiat oikeasti ovat? Vastausten tarkoitus on helpottaa meidän elämäämme, eikä vaikeuttaa sitä.
Joskus oman elämämme helpottaminen voi tuntua sen vaikeuttamiselta. Robert Burney kirjoittaa: "Tutut asiat houkuttelevat meitä. Sillä ei ole mitään väliä, ovatko ne tuskallisia vai eivät. Kunhan ne vain tuntuvat tutuilta, ne houkuttelevat meitä, emmekä me voi sille mitään, ennen kuin paranemme". Me emme voi tuolle houkuttelulle mitään. Mutta kun me myönnämme sen, me voimme tehdä myös niitä asioita, jotka eivät aina houkuttele meitä, jos tiedämme niiden olevan tarpeellisia. Silloin me tiedämme rakastavamme itseämme ja antavamme itsellemme sitä, mitä me tarvitsemme. Me emme ehkä aina osaa uskoa ansaitsevamme parasta mitä itse voimme itsellemme antaa. Meidät on opetettu antamaan parhaamme muille ja mitätöimään oman elämämme tasapaino. Meidän elämässämme oli joskus niin tasapainottomia ihmisiä, että ainoa keino saada elämäämme tasapainoa, oli yrittää tasapainottaa heitä. Mutta nyt me voimme tasapainottaa itseämme.
Tuskan ja syyllisyyden houkutus
Miksi tuska ja syyllisyys houkuttelevat meitä? Meille on opetettu, että rakkaus kärsii, ja mitä enemmän kärsimme, sitä enemmän me siis rakastamme. Meille on opetettu, että koska Jumala rakasti meitä, hän kärsi meidän puolestamme. Mutta ei Jeesuksen ristinkuolema meitä pelasta. Jos Jeesus olisi vain kuollut ristillä ja astunut sieltä alas pimeyteen, meille esiteltäisiin vain Jumalan tappio synnin edessä. Jumala olisi yrittänyt parhaansa, kärsinyt meidän puolestamme, ja päätynyt ikuiseen pimeyteen. Näinhän Jeesus meille usein esitetään: ristillä roikkuvana, meitä rakastavana, meidän puolestamme kärsivänä ja kohta kuolevana - tai jo kuolleena. Jumalana, josta meille ei ole mitään hyötyä, joka on vain muistutus meidän rikoksistamme, ja joka on niiden edessä avuton. Jumalana, joka sanoo "Yritin parhaani, mutta tässä on tulos. Olen pahoillani. Koettakaa pärjätä".
Ilman ylösnousemusta Jeesuksen kuolema olisi tappio - Jumalan kuolema. Rakastava Jumala ilmestyy meille kuitenkin ylösnousemuksessa, kirjaimellisesti uudessa elämässä, hohtavana ja loistavana. Ruumiissa, joka ei tunne kipua, ja sydämessä joka ei tunne tuskaa. Jumalan rakkaus ilmestyy siinä, että hän on unohtanut rikokset häntä vastaan, ja että hänen uusi olemuksensa ei muistuta meitä niistä, vaan ilmaisee olevansa niistä vapaa. Meille ilmestyy Jumala, joka on "parantunut".
Me naulitsemme itsemme ristille, painamme orjantappurakruunun päähämme, ja näytämme tätä kuvaa lähellämme oleville ihmisille. Me näytämme heille, kuinka paljon heitä rakastamme, koska kärsimme heidän puolestaan. Joka kerran, kun näytämme heille tällaista kuvaa, me muistutamme heitä heidän vääryyksistään. Samalla me ihmettelemme, miksi he eivät ole iloisia meidän rakkaudestamme, vaan välttelevät meitä. He välttelevät, koska jokainen tällaisen kuvan näyttäminen osoittaa heille, että heidän rikoksensa ovat sovittamattomia, ja että he vielä joskus joutuvat maksamaan niistä. Me osoitamme heille, että meille he ovat kuolemaksi eivätkä elämäksi. Me annamme heidän haistaa oman kalmamme hajua, ja sanomme heille, että tällainen on heidän vaikutuksensa meidän elämässämme.
Tämä ei ole rakastamista, vaan vihaamista. Vaikka emme sitä huomaa, me ostamme oman viattomuutemme syyllistämällä muita. Tuo kuva, jossa kärsimme muiden rikosten tähden, on meille hyvin rakas - ja muille se on muistutus heidän rikoksistaan. Me emme ole vielä antaneet anteeksi. Ja se kertoo heille, että heidän elämänsä vaikutus meihin on tuhoisa ja myrkyllinen - mutta me olemme niin hyviä, että siitä huolimatta yritämme pärjätä heidän kanssaan.
Anteeksianto ilmenee uutena elämänä. Jos Jumala olisi kuollut, tilanteemme olisi vielä kauheampi, kuin ennen hänen kuolemaansa. Mutta nyt hän näyttää meille kuvaa ylösnousseesta, jossa tekojemme seuraukset on tehty tyhjäksi. Tällaista kuvaa meidän tulisi näyttää muille. Mekin joudumme kulkemaan ristin kautta. Me voimme saada paljon arvostusta, jos näytämme muille kuvaa, jossa olemme ristillä jonkun toisen puolesta. Mutta tällainen kuva haisee lähestyvältä kuolemalta. Jos me rakastamme, me voimme joutua kulkemaan tällaisen vaiheen läpi, mutta me emme saa jäädä siihen. Meistä tulee surkeita, ja teemme maailman ikäväksi paikaksi.
Kun näytämme muille kuvaa, jossa olemme poistuneet ristiltä, ja elämme uutta hohtavaa elämää, me näytämme toisenlaisen kuvan. Se kertoo, että meidän ei tarvitse muistella muiden rikoksia eikä ansaita heidän kunnioitustaan (tai omaa kunnioitustamme) kärsimisen kautta. Meissä voi olla jälkiä kärsimisestä - Jeesuksellakin oli - mutta kärsimisemme ei enää ole se keskeinen seikka, mitä me näytämme. Sitä ennen meidän on nähtävä, että kärsimisellä ei ole mitään arvoa, ellei se johda pois kärsimyksestä. Tämän myöntäminen voi olla kipeää. On niin helppoa ansaita rakastavan ihmisen nimi ja kunnia kärsimällä. Kärsimisen näyttäminen muille on myös hyvä ja turvallinen keino muistuttaa heitä heidän rikoksistaan. Ja jos he eivät sattuisi pitämään siitä, me kärsimme vielä senkin.
Rakkaus näyttää kummun, jolla ei ole ristiä, vaan jolla seisoo hohtava, ryhdikäs ja puhdas olento. Silloin me kerromme muille, että me elämme heidän ansiostaan. Että me olemme heidän olemassaolonsa heijastumia, onnellisia, vapaita ja kauniita. Sen tähden paraneminen ja vapaaksi tuleminen on aina rakkauden osoitus. Onnelliseksi tuleminen on rakkauden osoitus, kun onnettomaksi jääminen on vihan sivallus muita kohtaan. Tuskaan juuttumisen takana voi olla halu ostaa oma "viattomuutemme" syyllistämällä muita. Mutta sillä et rakasta. Rakastat vain jättämällä tuskan ja tulemalla uudelleen onnelliseksi. Mutta sitä ennen voimme joutua hikoilemaan verta.
Niin kauan kuin ihannoimme tuota kuvaa kärsivästä ja kuolevasta itsestämme, me emme pysty täyttämään omia tarpeitamme, sillä kuolemaa odottavalla on vain vähän tarpeita. Tuohon rikoksen, vihan ja rakkaudettomuuden kuvaan ihastuminen estää meitä myös suunnittelemasta elämää, sillä kuolemaa odottavalla ei ole kovin monia asioita, mitä suunnitella. Mutta elämään rakastuminen kääntää meidän katseemme eteenpäin. Me alamme huomata, kuinka vahingollista oman kurjuutemme ihannointi on - ja kuinka "ylevien" päämäärien ja "hienojen" tavoitteiden saavuttamiseksi se voi olla naamioitunut.
Kurjuuden ihannoimisen tunnistamiseen riittää yksi kriteeri: se tuntuu kurjalta. Siitä luopuminen voi tuntua vaikealta ja ahdistavalta, mutta ei kurjalta. Sen tekee vaikeaksi se, että me vihdoin kohtaamme sen vihamme, jota olemme muiden päälle kaataneet, ja jonka kohtaamista olemme paenneet kurjuutemme kautta syyllistämiseen. Meidän on myös jätettävä nuo tutut - vaikkakin tuskalliset - kuviot, joista luopuminen johtaa meidät ihmettelemään, miten me nyt sitten oikein elämme. Mutta kun kysymme tämän kysymyksen, kysymme itse asiassa: Miten voisin täyttää omat tarpeeni? Ilman tämän kysymyksen kysymistä se on mahdotonta. Ja kun vastaamme tähän kysymykseen, me olemme hyvällä tiellä.