1. Pelottava rakkaus
2. Väärä katse
3. Peloton rakkaus
4. Harhakuvia
5. Todellisuuksia
6. Itsetunto
7. Rajat
8. Oman todellisuutemme hyväksyminen
9. Omien tarpeidemme täyttäminen
10. Oman todellisuutemme ilmaiseminen
11. Murtuminen

Todellisuuksia

Vaikka on vain yksi todellisuus jossa me kaikki elämme, me emme näe sitä. Jokainen meistä elää omassa todellisuudessaan. Itse asiassa todellisuus muodostuu "oikeasta" todellisuudesta ja jokaisen ihmisen omasta todellisuudesta. Oikeaan todellisuuteen kuuluu se, että jokainen näkee sen eri tavalla. Se on yksi, mutta se koostuu valtavan hienosta vuorovaikutuksesta erilaisten todellisuuksien kesken. Nämä eri ihmisten todellisuudet ovat koko ajan muuttuvia ja ennustamattomia. Sen tähden todellisuus ei ole suljettu, eikä sitä voida määritellä tyhjentävästi. Mitä terveempiä ja vapaampia me olemme ihmisinä, sitä avoimempi on meidän suhtautumisemme todellisuuteen ja muiden ihmisten todellisuuksiin sen osina. Erilaiset käsitykset, mielipiteet, tunteet, toimintatavat, reaktiot ja tyylit saavat rauhassa olla osana koko todellisuutta ja ihmisten kirjoa.

Jos olemme kasvaneet terveessä kodissa, me olemme oppineet pitämään huolta itsestämme, ympäristöstämme ja muista ihmisistä toimivalla tavalla. Silloin me ilmaisemme itseämme - ajatuksiamme, tunteitamme, tarpeitamme, halujamme ja toiveitamme - ikäämme nähden sopivalla ja koko ajan kypsyvällä tavalla. Saamamme kokemuksen ja palautteen perusteella me kasvamme ja opimme koko ajan uutta. Me pystymme kasvamaan ja muuttumaan, koska olemme selvillä omista tunteistamme ja ajatuksistamme sekä omasta arvostamme - tai ne tulevat meille selviksi oppimisen kautta. Me emme pyri muuttumaan saadaksemme lisää arvoa, vaan elääksemme helpommin, palkitsevammin, muihin sopeutuen ja muita rakastaen. Me havainnoimme ympäristöämme, omaa vaikutustamme siihen ja sen vaikutusta meihin. Me voimme erottaa toisistaan terveellisen vaikutuksen ja vahingollisen vaikutuksen sekä yrittää muuttaa olosuhteita tai omaa käyttäytymistämme parempaan suuntaan. Me olemme läsnä, avoimia nykyhetkessä ja aktiivisia toimijoita siinä.

Vaikka emme näekään asioita "objektiivisesti", me pystymme muuttumaan havaintojemme seurauksena hyvään suuntaan. Tämän ansiosta oma olomme paranee ja me kypsymme ihmisinä. Me pystymme käsittelemään tuskaa, surua ja menetyksiä sekä toipumaan niistä. Elämämme paranee koko ajan ja lähentyy todellisuutta rakastaen sitä.

Mutta jos olemme kasvaneet vahingollisessa ympäristössä, joka ei ole ollut hoitava ja terveitä valmiuksia luova, todellisuutemme voi olla hyvin kummallinen ja sulkeutunut. Mitä huonommin toimivassa perheessä me olemme kasvaneet, sen omituisempia selviämiskeinoja me olemme oppineet. Silti ne eivät ole meistä omituisia. Ne olivat se maailma jossa kasvoimme. Me totuimme niihin. Ne olivat se tapa jolla perheessämme elettiin. Niiden ansiosta me selvisimme. Meistä tuntuu vain siltä, että me emme ymmärrä muita eivätkä muut meitä. Olen usein hämmästynyt, kuinka sokea olen ollut itselleni ja muille. Ja yhä uudelleen hämmästyn, kuinka sokeita muut voivat olla - ennen kaikkea itselleen. En väitä, että en olisi enää sokea. Mutta olen nähnyt, kuinka sokea olen ollut. En yhtään ihmettele, että elämäni oli vaikeaa. Enkä olisi ikinä uskonut sitä todeksi - olinhan sentään fiksu ja pärjäävä mies. En ollut hullu enkä sulkeutunut - vain tuskainen ja pelokas läheisriippuva. Mutta siinäkin oli tarpeeksi.

Tätä sokeutta on kahta lajia. Ensimmäinen on se, että me huomaamme kyllä jonkin olevan vialla, mutta emme välitä siitä. Me tiedostamme oman tilanteemme ja osaamme antaa sille jopa nimen. Mutta se ei kulkeudu syvemmälle tietoisuuteemme. Se ei saa mitään aikaan. Me voimme esimerkiksi huomata olevamme nälkäisiä, mutta mieleemme ei juolahda että meidän pitäisi syödä. Jos joku huomauttaa, että meidän pitäisi syödä, saatamme hämmästyneinä lähteä syömään tai yhtä hyvin olla syömättä. Tai me voimme olla väsyneitä ja meidän olisi hyvä mennä nukkumaan, mutta me teemme jotakin vähemmän tärkeää.

Toinen laji on todellista sokeutta. Me emme huomaa, miten me toimimme, mitä me ajattelemme tai mitä me tunnemme. Silloin meillä ei ole mitään mahdollisuuksia parantua ennen kuin me alamme huomata. Me emme tunnista oikeita tarpeitamme emmekä näe vahingollisia tapojamme kohdata niitä harvoja tarpeita, jotka me tunnistamme. Tämä sokeus johtuu usein voimakkaista emotionaalisista reaktioista, jotka estävät meitä samaistumasta muiden ihmisten todellisuuteen. Joku esimerkiksi saattaa sanoa, että ei toivoisi meidän käyttäytyvän jollakin tavalla. Se saattaa herättää meissä niin suuren epäonnistumisen ja häpeän tunteen, että emme ymmärrä mitä toinen sanoo. Sen sijaan, että me ymmärtäisimme hänen toivoneen esimerkiksi, että me lakkaisimme kirjoittamasta hänelle henkilökohtaisia viestejä työpapereiden sekaan, me lopetamme kaiken kommunikaation hänen kanssaan. Tai me voimme kokea tulleemme uhatuksi ja hyökätä hänen kimppuunsa. Me emme ymmärtäneet, että toinen ihminen toivoi vain meidän käyttäytyvän toisella tavalla häntä kohtaan, koska meidän tekomme tekivät hänen oman todellisuutensa tuskalliseksi. Meidän ei tarvitse ymmärtää, millä tavalla tuo tuska syntyi. Se voi tulla vaikkapa sellaisten muistojen kautta, joista hän ei halua puhua meille. Mutta meidän on hyväksyttävä hänen toiveensa ja jos mahdollista, muutettava omaa käyttäytymistämme.

Pahimmat vaikeudet, sokeat pisteet ja väärinymmärrykset keskittyvät seuraavaan viiteen alueeseen:

1. Itsetunto
2. Rajat
3. Oman todellisuutemme hyväksyminen
4. Omien tarpeidemme ja halujemme täyttäminen
5. Oman todellisuutemme ilmaiseminen kohtuullisesti

Läheisriippuvuus on oikeastaan kesken jäänyttä ihmiseksi kasvamista. Vanhempien tehtävänä on kasvattaa lapsensa ja opettaa heille, että he ovat arvokkaita omana itsenään, heidän tulee kunnioittaa omia ja muiden ihmisten rajoja, heillä on oikeus kaikkiin sisäisen maailmansa kokemuksiin, heillä on oikeutettuja välttämättömiä tarpeita ja oikeutettuja vähemmän tärkeitä haluja, ja heidän tulee ilmaista sisäiset kokemuksensa kohtuullisesti ja muita kiusaamatta. Jos kukaan ei opeta meille näitä asioita, me joudumme rakentamaan ne tyhjästä. Jos me olemme oppineet vahingollisia asenteita ja tapoja, meidän on opittava uusia.

Pia Mellodyn mukaan kahden ensimmäisen - itsetunnon ja rajojen - tervehtyminen on elinehto muiden tervehtymiselle. Niin kauan kuin itsetuntomme ei ole kunnossa, kokemamme vahvat emotionaaliset reaktiot pitävät meitä vankinaan, ja me olemme voimattomia muuttumaan. Niin kauan kuin rajamme eivät ole kunnossa, emme osaa erottaa itseämme, ajatuksiamme tai tunteitamme muista ihmisistä, yritämme muuttaa muita kuin itseämme, tai eristäydymme siten että emme voi kasvaa.

Me lepäämme elämässä, jos kaksi asiaa toteutuu:

1. turvallinen juurtuminen omaan henkilökohtaiseen todellisuuteemme yhtenä ihmisen todellisuutena.
2. sen ymmärtäminen, että on vain Yksi Oikea Suuri ja Muuttumaton Todellisuus, jossa me kaikki elämme ja jonka näemme eri tavoilla.

Kun nämä toteutuvat, me uskallamme vierailla muiden ihmisten todellisuuksissa ilman, että kokisimme omamme vaarantuvan. Me uskallamme hetkeksi heittää menemään oman todellisuutemme ja astua ihmetellen toisen ihmisen maailmaan. Tullessamme sieltä takaisin, me palaamme omaan todellisuuteemme, kenties hieman rikastuneena, mutta emme koskaan köyhtyneenä. Mutta jotta voisimme edes kuvitella vierailevamme jonkun toisen ihmisen todellisuudessa, meidän itsetuntomme tulee kestää eroavaisuudet, ja meidän rajojemme tulee suojella meitä itseämme ja toista ihmistä. Se, mitä tulee näiden jälkeen, on taitoa liikkua oudoissa todellisuuksissa, ihastella niitä, oppia niistä ja uskallusta antaa oman todellisuutemme loistaa oudossakin paikassa.