Lukulinkkejä
Oman todellisuutemme hyväksyminen
Omistan suuren osan tästä luvusta passiivis-aggressiivisuudelle, joka on klassisen läheisriippuvuuden keskeisiä elementtejä. Sen olemus on jonkun vahvan tunteen - yleensä vihan - kieltäminen omassa todellisuudessamme. Tällöin viha kanavoituu usein epämääräiseksi peloksi. Tunteen kieltämisellä on kaksi ikävää seurausta: me emme tiedä, mitä meissä tapahtuu, ja me vahingoitamme itseämme. Kuvatakseni passiivis-aggressiivisuuden syntyä, käytän esimerkkinä vihaa ja aggressiivisia vanhempia. Myös passiivis-aggressiiviset vanhemmat voivat tehdä lapsensa passiivis-aggressiivisiksi, mutta usein myös aggressiivisiksi.
Jos lapsina ollessamme vanhemmat eivät hyväksy ja kunnioita meidän vihan tunteitamme, vaan meidän vihastuessamme he suuttuvat itse ja käyttäytyvät uhkaavasti ja pelottavasti meitä kohtaan, me koemme tilanteen kauhistavana. Viha ja suuttumus on luonnollinen ja terve osa meidän lapsuuttamme, rajojemme oppimista ja kasvuamme. Me voimme vihastua omalle epätäydellisyydellemme, kaatuvalle palikkatornille, nukkumaan menemiselle, ja ihan mille tahansa joka rajoittaa meitä. Suuttumus on meidän luonnollinen reaktiomme siihen, että me emme ole täydellisiä emmekä kykene kontrolloimaan maailmaa halujemme mukaan. Se on hyvä ja terve kokemus, ja vanhempien pitäisi kyetä antamaan siihen lupa ja ohjaamaan meitä siten, että meidän vihan tunteemme ei muutu hyökkäykseksi maailmaa vastaan. Mutta jos vanhemmat hyökkäävät meitä kohti ja vihaavat meidän suuttumustamme, me alamme pelätä omaa vihaamme. Ne tilanteet, joissa meidän vihamme nousee pintaan, ovat mielestämme aivan kauheita, koska sisältäpäin meitä uhkaa meidän oma aggressiomme ja ulkoapäin suurikokoisten ja lujaäänisten vanhempien aggressiivinen uhkailu. Nämä tilanteet tuntuvat repivän meidät kappaleiksi.
Teemmepä mitä tahansa, ja tekivätpä vanhempamme mitä tahansa, me emme mahda mitään sille, että vihan ja suuttumuksen tunteet nousevat esiin. Niiden kuuluu nousta esiin aivan samalla tavalla, hyväksyttiinpä ne tai ei. Ja ne nousevat. Hyväksymisellä ja hyväksymättömyydellä ei ole siihen mitään vaikutusta. Niiden hyväksymisen kautta me opimme kanavoimaan ne siten, että ne eivät vahingoita itseämme eivätkä muita, ja että ne toimivat jopa elämää antavana energiana. Mutta jos emme uskalla antaa niiden nousta esiin ja pelkäämme tilanteita, joissa ne ilmenevät, me alamme pelätä suuttumista. Joka kerran, kun vanhempamme hyökkäävät meitä vastaan, me koemme olemassaolomme ja turvallisuutemme uhatuiksi. Kun vanhempamme ovat hyökänneet meitä vastaan riittävän kauan, me alamme pelätä oman vihamme kokemista. Tilanteissa, joissa meidän olisi syytä vihastua, sisältämme nouseekin kauhu. Se lukitsee meidät ja pysäyttää meidät. Me emme tiedä, mitä tehdä. Vihastuminen muuttuu peloksi, jolle emme osaa antaa nimeä. Jos yritämme, osamme nimetä korkeintaan itsemme ja sisällämme olevan pelon, ahdistuksen ja lukittumisen tunteet. Me koemme itsemme täysin avuttomaksi ja olemassaolomme uhatuksi. Me emme vihaa edes vanhempiamme, koska me emme uskalla kokea minkäänlaista vihaa. Viha on naamioitunut peloksi. Meistä on tullut passiivis-aggressiivisia.
Tämä on kamala olotila. Aikuisenakin me olemme pelokkaita ja ahdistuneita. Pelkomme on epämääräistä emmekä osaa antaa sille nimeä. Se voi lukita meidän paranemisemme. Meidän sisällämme on jäätynyttä vihaa, joka meidän olisi tunnustettava ja päästettävä menemään. Mutta pelko ja kauhu pitävät sitä niin kovasti vankinaan, että me emme edes tunnista sitä. Kun se alkaa vähänkin nousta pintaan, kauhu vangitsee sen takaisin. Meistä voi tuntua siltä, että olisimme hajoamassa kappaleiksi. Kun tämän kirjan alussa kirjoitin jäniksestä, joka säikkyy rakkauden avoimen katseen alla, en vielä tiennyt, mistä kirjoitin. Nyt tiedän, että ainakin osa sitä on pelko oman vihamme kokemisesta. Rakkaus ottaa vihan vastaan ja rakastaa sitä, mutta tuo viha on nyt meidän oman kauhumme vanki. Jos me huomaisimme, että rakkauden silmät ovat osuneet salattuun vihaamme ja antaneet sille sen oikean nimen, me kauhistuisimme ja joutuisimme paniikin valtaan. Mutta parantuaksemme meidän on otettava vihamme vastaan. Meidän sydämessämme on myrkyllinen kohta, joka pitää meitä niin kovasti vankinaan, että luulemme puristuvamme kasaan tai räjähtävämme kappaleiksi.
Kappale omaa prosessiani
Ajattelin välttää henkilökohtaisen prosessini kuvaamista tässä kirjoitussarjassa. Tätä kirjoittaessani paranemiseni astui kuitenkin uuteen vaiheeseen, jonka kuvaus sopii tähän mielestäni hyvin. Paraneminen etenee usein näennäisissä jaksoissa. Siinä on pitkiä hiljaisia vaiheita, joiden aikana tapahtuu paranemista ja kypsymistä pinnan alla. Sen jälkeen me koemme kynnysvaiheen, kun mielessämme tapahtuneet muutokset tulevat tietoisuuteemme. Tämäkin kirja on lähes kokonaan omaa prosessointiani, vaikka en kirjoitakaan sitä minämuodossa. Mutta kaikki asiat joista kirjoitan, ovat omaa matkaani, kappaleita todeksi eletystä elämästä. Paranemisen keskeinen teema ei ole uuden oppiminen, vaan todeksi eläminen ja muuttuminen sen seurauksena.
Uusi vaihe alkoi, kun rupesin ihmettelemään omia kirjoituksiani. Ihmettelin, miksi niissä toistuu sana "systeemi" tai "yhteiskunta", ja miksi nuo sanat synnyttivät minussa reaktion, jota en osannut nimetä. Tuntui vain hyvältä kirjoittaa, että asiat ovat yhteiskunnan syytä. Samalla tuon kirjoittaminen herätti minussa levottomuutta. Toisessa suunnassa olin jo jonkun aika ihmetellyt vetäytymistäni joidenkin ihmisten läsnä ollessa. Toisaalta vetäytyminen tuntui minusta hyvältä, ja tiesin että en ainakaan painosta ketään enkä yritä kontrolloida ketään. Olin myös sikäli tyytyväinen vetäytymiseeni, että se oli minulle itselleni selkeä osoitus siitä, että minulla ei ollut enää tarvetta miellyttää ketään. Tunnistin omat tunteeni, myönsin niiden olemassaolon, kunnioitin niitä, mutta en antanut niiden vaikuttaa käyttäytymiseeni. Rajani olivat ennen olleet hyvin heikot ja hajanaiset, ja nyt koin pystyttäneeni muurit joidenkin ihmisten suuntaan. Olin jo jonkin aikaa ajatellut, että muurini ovat tarpeettoman korkeat, mutta olin niihin tyytyväinen ja ajattelin, että aikanaan ne kyllä korjaantuvat. Toisin sanoen, tunsin joitakin heikkouksiani, ja tunsin myös, että sisälläni on jotakin, jolle en osannut vielä antaa nimeä. Hyväksyin oman todellisuuteni, vaikka se ei ollutkaan täydellinen. Silti koin itseni joskus surulliseksi ja ahdistuneeksi, ja toivoin pääseväni eteenpäin.
Olin miettinyt myös jonkun aikaa passiivis-aggressiivista käyttäytymistä. Ajattelin, että se selittäisi monta asiaa elämässäni, mutta en osannut tehdä mitään sen enempää. Passiivis-aggressiivinen käyttäytyminen voi olla hyvin vaikeasti tunnistettavaa, ja se voi joskus naamioitua jopa "rakkauden teoiksi". Mietiskelin sitä silloin tällöin, mutta lopputuloksena olin yleensä tyytyväinen siihen, että osasin suojata itseäni, että osasin pitää muureja, että tunnistin ne tarpeettoman korkeiksi, ja että joskus tulisi aika niiden laskeutua. Se aika tuli nyt.
Heräsin aamulla vihaisena. Olin nähnyt unta, jossa yhteiskunta hyökkäsi monien ihmisten kimppuun. Se oli ihmisen hahmoinen, ja pukeutunut asuun, jossa oli valtioiden karttoja ja lakipykäliä. Vaikka katsoin tilannetta sivusta, olin itse tuo yhteiskunta. Ne ihmiset, joiden kimppuun yhteiskunta hyökkäsi, olivat juuri niitä, joiden läsnä ollessa olin ollut vetäytynyt ja sulkeutunut. Mutta heti kun tunnistin, että tuo hyökkääjä olikin minä, hyökkääjä hajosi kappaleiksi. Sitten aloin vihata yhteiskuntaa. Sitten aloin vihata noita ihmisiä ja itseäni. Lopulta vihasin kaikkea.
Ihmettelin untani, kun yhtäkkiä sisältäni suorastaan syöksyi ajatus – tai oikeastaan tietoisuus: yhteiskuntaa on helppo vihata, koska se on ei-kukaan. Jos en saa vihata ihmisiä, saan vihata sitä. Yhtäkkiä tunnistin valtavan määrän passiivis-aggressiivista käyttäytymistä sekä itsessäni, monissa lähelläni olevissa ihmisissä, että joissakin lukemissani kirjoissa. Huomasin, kuinka rankaisin vihaamiani ihmisiä pitämällä heihin etäisyyttä. Paranemiseni myötä olin oppinut arvostamaan itseäni, ja nyt halusin kieltää heiltä jotakin arvokasta - itseni ja kaiken sen tietämyksen, joka minulla oli. Halusin pitää heidät poissa elämästäni. Ja kaikki tämä sillä varjolla, että en kontrolloi muita, annan heidän ottaa vastuunsa omasta elämästään, enkä yritä työntää heitä paranemiseen!
Olin myös jonkin aikaa ihmetellyt erään avioeroprosessissa olevan tuttavani reaktioita. Nyt kaikki oli aivan selvää. Hän ei ollut masentunut eikä avuton. Hän oli äärettömän vihainen, ja tuo viha ilmeni passiivisena oman itsensä poistamisena ja muiden elämän hankaloittamisena masennuksen nimeen. Masennus on usein sisäänpäin kääntynyttä vihaa. Tunnistin myös joistakin paranemiskirjoista passiivis-aggressiivista tekstiä.
Nyt olen helpottunut, iloinen, surullinen, ja vihainen. Olen myös epätoivoinen. Kertaan mielessäni tilanteita, joissa olin kuvitellut rakastavani. Erityisen tuskallisia hyväksyä ovat ne tilanteet, joissa joku nainen epäonnistui tai teki virheen. Joissakin tällaisissa tilanteissa sisältäni tulvahti lämmin tunne, jota kuvittelin rakkaudeksi. Olin mielestäni hyvin kohtelias ja huomaavainen, ja käyttäydyin usein ikään kuin en olisi edes huomannut mitään virhettä. Mutta nyt tuo riemu, jota noissa tilanteissa koin, osoittautuikin vihaksi. Olin itse asiassa onnellinen, kun naiset tekivät virheitä! Vihasin äitiäni ja yleensä sitä valtaa, joka naisilla on miehiin. Se oli mielestäni inhottava ja vihattava valta, ja olin mielestäni menettänyt monia vuosia elämästäni sen takia. Vihasin naisia, koska heillä oli mielestäni kyky saada minut ihastumaan, rakastumaan ja antamaan sydämeni heille särjettäväksi. Tuo viha oli voimakasta. En voinut kuitenkaan osoittaa sitä suoraan naisille, koska naisia pitää kunnioittaa ja rakastaa. Mutta yhteiskunta – miten sopiva kohde vihalle! Ja miten hyvä onkaan vihata salaa, yhteiskunnan kautta, ja toivoen että se rankaisee - ja rankaisee kunnolla.
Tietenkään en ajattele näin. Mutta vihani ajatteli näin. Hyväksyn nyt taas tämän uuden todellisuuden. Kaikki edellisessä luvussa ihmisyyden prosessista kirjoittamani on lähempänä ja todellisempaa kuin hetki sitten. Prosessin keskeneräisyys on totta. Prosessin haavoittuvuus on totta. Tajuan taas pykälää paremmin, että oma särkyneisyyteni on niin suuri, että sen edessä voin vain olla hiljaa ja odottaa. Itken surusta, vapaudesta ja vihasta yhtä aikaa. On hienoa, että elämä on tuonut oman passiivi-aggressiivisuuteni esiin. Lapsena se oli minun ainoa keinoni ottaa tilani. Kun en tullut ajoissa syömään, äidille tuli hankaluuksia. Se oli minun alitajuinen kostoni oli siitä, että minulla ei ollut muuta tilaa. Rikotut lupaukset ja viivytellen tehdyt kotityöt olivat myös alitajuista kostamista ja vihan esiin tulemista "sallituilla" tavoilla. Kostin äidille monin hiljaisin tavoin – tietämättä että tein niin.
Olen kirjoittanut joistakin lapsuuteni tapahtumista kirjassa Pois tuskasta ja runoissa Missä on lapsuuteni, Takaumia, Ei minun syytäni ja Dissosiaatio. Passiivis-aggressiivisuus on tuhoisa puolustusmekanismi, joka ei koskaan synny ilman hyvää syytä. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme, mikä taas synnyttää uusia puolustusmekanismeja, mitkä taas saavat meidät vahingoittamaan itseämme, ja niin edelleen. Paranemisprosessi on tämän kerros kerrokselta syntyneen sipulin kuorimista. Seurausvahingot (läheisriippuvuus, muut addiktiot, huono itsetunto, epävarmuus, itsetuhoisuus, masennus, pelokkuus, jne.) voivat olla paljon suuremmat kuin alkuperäiset haavat. Lisäksi ne ovat ainakin osittain meidän itsemme aikaansaamia, vaikka meillä ei ollutkaan vaihtoehtoja. Me elimme parhaalla tietämällämme tavalla, ja niin elämme edelleen.
Nyt en tiedä mitä tehdä. Ei minun tarvitsekaan heti tietää. Valtavan hieno asia on se, että tunnistin passiivis-aggressiivisuuden itsessäni, ja sen seurauksena myös muissa. Oman todellisuutemme hyväksyminen on aina paranemisen alku. Nyt lepään ja odotan. Päästän myös ulos sitä vihaa, jota olen tähän asti ilmaissut passiivisesti. Ihmeellistä on, että minun ei oikeastaan tarvitse päästää sitä ulos aggressiivisesti – ainakaan vielä. Minä vain tunnistan sen olemassaolon, ja sen voima tuntuu katoavan sitä mukaa. Odotan mielenkiinnolla mitä tapahtuu. Olen myös hyvin surullinen siitä, kuinka olen vahingoittanut monia ihmissuhteita, luullen rakastaneeni heitä ja itseäni. Tämä on jälleen yksi osoitus ihmisyyden epätäydellisyydestä. Ja hyvä niin. Juuri tämmöisenä voin taas rakastaa itseäni ja hyväksyä oman todellisuuteni. Se on joskus tuskallinen ja joskus iloinen. Mutta se on minun oma todellisuuteni. Se on minun inhimillinen kokemukseni elämästä. Voin opetella taas rakastamaan uudella tavalla.
Passiivis-aggressiivisuus
Klassinen läheisriippuvuus on passiivis-aggressiivinen reaktio. Se on esimerkiksi alistumista alkoholistin vaimoksi/mieheksi, samalla alkoholistia kontrolloiden, vihaten ja ehkä jopa hiukan rakastaen. Se on riippuvuussuhde, ei rakkaussuhde. Rakkauttakin voi olla, mutta se on ajat sitten peittynyt tuskan, pelon, häpeän, avuttomuuden ja vihan alle.
Mistä tunnistaa passiivis-aggressiivisuus? Tuntuu hassulta esittää tämä kysymys, sillä olen yrittänyt opetella sen tunnistamista itsessäni oikeastaan koko paranemiseni ajan – viitisen vuotta. Terminä se tuli tutuksi heti alussa, ja tiesin kyllä mitä se tarkoittaa. Tunnistin sitä jonkin verran itsessäni. Yritän tässä antaa joitakin näkökulmia sen tunnistamiseen, sillä se on salakavala, vaikeasti tunnistettavissa, ja tuhoisa. Se voi lukita sisällemme suuren määrän vihaa ja pelkoa tuon vihan paljastumisesta. Jos vihaisen ja kontrolloivan äitimme tai isämme muisto pitää meitä vankinaan, kysymys voi hyvinkin olla passiivis-aggressiivisesta vihasta, jonka me olemme oppineet kätkemään niin hyvin että emme edes itse tunnista sitä. Me olemme oppineet piilottamaan ja kanavoimaan vihan, katkeruuden, kostamisen ja voiman käytön niin hienovaraisesti, että muutkaan eivät sitä tunnista. Vanhempamme pakottivat meidät piilottamaan vihamme. Mutta se poistanut vihaamme. Sen sijaan me opimme kanavoimaan sen hyvin hienovaraisesti. Me opimme piilottamaan sen jopa itseltämme.
Passiivis-aggressiivisuus ei ole välttämättä pelkästään torjutun vihan seurausta. Se voi olla myös turvattomuuden kokemuksen seurauksena syntynyttä. Mikä hyvänsä voimakas reaktio, jonka vanhempamme pakottavat piiloon, voi johtaa passiivis-aggressiivisuuteen. Se, että me joudumme kieltämään osan todellisuudestamme, ei poista tuota osaa, vaan kanavoi sen uudella tavalla. Se kanavoituu "hyväksytyiksi" ilmauksiksi, jotka kuitenkin pitävät sisällään tuhoavan viestin. Seuraavassa esitän joitakin piirteitä, joista voimme tunnistaa sen olemassaolon. En osaa esittää niitä vielä tärkeysjärjestyksessä, ja luulen että universaalia tärkeysjärjestystä ei edes ole.
Kykenemättömyys iloita toisen menestyksestä ja hyvästä onnesta. Jos emme sydämestämme voi iloita kun toiselle käy hyvin, me haluamme rajoittaa hänen onnellisuuttaan. Silloin me toivomme hänelle pahaa ja siis vihaamme häntä. Joskus toisen menestys voi saada meidät epätoivoon ja halveksimaan itseämme. Tämäkin on sisäänpäin käännettyä vihaa. Me emme ehkä aina uskaltaa tunnustaa edes itsellemme vihaavamme toista ihmistä, ja silloin me vihaamme tai halveksimme itseämme. Itsemme halveksiminen, ja yleensä negatiivisen arvostuksen suuntaaminen itseemme, on itsemme vihaamista. Saipa toisen ihmisen onnellisuus meidät vihaamaan itseämme tai häntä, kysymys on kuitenkin vihasta.
Pahan toivominen toiselle ihmiselle. Tämä ilmenee esimerkiksi sen toivomisena, että punaisia päin kävelevä ihminen saisi sakot tai jäisi auton alle. Me voimme toivoa, että veroissa petkuttava jäisi kiinni ja saisi mätkyt. Tai me voimme toivoa, että valehtelija jäisi kiinni valheestaan. Tällaiset toiveet ovat usein oikeutettuja, ja me voimme niiden seurauksena kokea itsemme hyviksi ja lainkuuliaisiksi kansalaisiksi. Näiden ajatusten ytimenä on myös oman paremmuuden ja ylimielisyyden kokemus. Me kanavoimme vihamme yhteiskunnan tai jonkun muun kolmannen käden kautta, ja toivomme että se rankaisisi meidän puolestamme. Jos niin käy, me olemme onnellisia, että oikeus on voittanut ja kostanut. Me vihaamme epäsuorasti.
Ylemmyydentuntoinen neuvominen ja omahyväisyys siitä, että toinen ei vielä osaa jotakin niin hyvin kuin me, ovat passiivis-aggressiivisuutta. Me halveksimme toista siitä, että hänen matkansa on vielä kesken, ja että hän ei ole vielä oppinut sitä minkä me mielestämme osaamme. Me emme iloitse hänen oppimisestaan, vaan hänen tyhmyydestään. Mutta me pelkäämme, että hän tulisi meitä viisaammaksi tai olisi meitä viisaampi. Me emme pysty oikeasti oppimaan häneltä emmekä kuuntelemaan häntä, vaan tuomme itseämme ja omia mielipiteitämme esille. Me haluamme rajoittaa, kiusata tai härnätä häntä. Rajoittaminen on heikentämistä ja näin ollen vihaamista. Kiusaaminen ja härnääminen ovat tahallista pahantekoa ja siten vihaamista. Niiden tarkoitus ei todellakaan ole saada toista ihmistä kokemaan oloaan paremmaksi.
Huokailu, viivyttely, lupausten rikkominen, voivottelu ja väkinäinen mukana oleminen ovat passiivis-aggressiivisuuden muotoja. Me emme uskalla suoraan sanoa, että emme tahdo olla mukana jossakin, tai että tahtoisimme jotakin muuta. Sen sijaan me annamme toisen huomata, että me olemme turhautuneita. Me emme kerro suoraan, vaan pakotamme toisen arvaamaan. Tämä on kiusantekoa ja siis vihaamista.
Kiehahtaminen ja satunnainen räjähtely kertovat padotusta vihasta, jota ei ole aikanaan ilmaistu. Se tulee esiin vasta sitten kun se ei enää pysy sisällämme. Toisinaan kiehahtaminen voi olla vain sekunnin murto-osan kestävä adrenaliinireaktio. Silloin me vaimennamme vihan ennen kuin edes ehtii kunnolla tietoisuuteemme.
Jos kauhistumme tilanteita, joissa joku on meille tai muille vihainen, kyse saattaa hyvinkin olla passiivis-aggressiivisuudesta. Tällaiset tilanteet voivat muistuttaa meitä lapsuuden kauhuista. Me menetämme aikuisen reagointikyvyn. Me unohdamme sen asian, johon vihastuminen liittyy, ja keskitämme kaiken huomiomme vihaisen käytöksen mahdollisimman nopeaan ja pehmeään sammuttamiseen. Mikään muu ei enää merkitse mitään. Alkuperäisellä asiallakaan ei ole enää väliä - kunhan rauha vain tulee. Tässä kaikessa me olemme täysin itsekeskeisiä. Tuska tekee meidät itsekeskeisiksi, sillä pelkomme ja tuskamme saavat meidät kiinnittämään huomiomme vain itseemme. Vaikka yrittäisimme saada pahan olomme loppumaan muita miellyttämällä, me itse asiassa miellytämme vain itseämme ja omaa tarvettamme saada paha olomme pois. Tässä passiivis-aggressiivisuuden kavala käärme näkyy erittäin selvästi! Kokeaksemme olomme paremmaksi me kontrolloimme muita, ja käytämme miellyttämistä kontrolloimisen työkaluna - silloin he tekevät juuri niin kuin me toivomme, ja me olemme saaneet tahtomme läpi!
Tällaiset tilanteet voivat pahimmillaan saada meidät dissosiaatioon, joka on aikuisen mielen äärimmäinen puolustusmekanismi. Myös väkivaltaisen elokuvan katsominen voi laukaista tällaisen kokemuksen. Me emme enää huomaa, että katsomme vain näyteltyä elokuvaa, vaan joudumme oman pelkoreaktiomme valtaan. Jälleen me menetämme kosketuksen siihen, mitä oikeasti tapahtuu, ja toivomme vain, että saisimme ahdistuksemme pois hinnalla millä hyvänsä. Me saatamme kokea esimerkiksi vain "kevyttä" ahdistusta, mutta pahimmillaan dissosiaatio voi kestää jopa päiviä, joista emme muista yhtään mitään. Muistikatkokset ja elämästämme puuttuvat tunnit ovat kohtalaisen varmoja merkkejä dissosiaatiosta. Dissosioivia aikuisia on yleensä kohdeltu lapsena erittäin pahasti.
Jos emme osaa olla aidosti, rehellisesti ja avoimesti vihaisia, me olemme sitä passiivi-aggressiivisesti. Mitä epäsuoremmin osoitamme vihamme, sen enemmän me sitä pelkäämme. Mutta jos osaamme sanoa "Olen sinulle vihainen, koska unohdit tuoda lupaamasi kirjan", ilman että teemme siitä näytelmän tai alamme kostaa, olemme jo melko pitkällä. On parempiakin tapoja ilmaista vihaa, mutta tärkeää on, että me nimeämme sen, kuka kokee (me itse) mitäkin tunnetta (vihaa) ja miksi (sinä et tuonut lupaamaasi kirjaa). Tällä tavalla me annamme itsellemme luvan kokea sitä mitä me koemme, ja myönnämme olevamme vastuussa omista tunteistamme. Yhtä hyvin me voisimme olla masentuneita tai surullisia, jos kirjaa ei olisi tullut. Me otamme vastuun omasta sisäisestä maailmastamme.
En yritäkään laatia kattavaa listaa. Edellä olevat reaktiot olkoot lähinnä esimerkkejä. Mutta entä sitten kun havaitsemme näitä piirteitä itsessämme? Jälleen palaamme paranemisen ensimmäiseen ja kaikkein tärkeimpään askeleeseen: hyväksymiseen. Kun tunnistamme näitä reaktioita, meidän on nimitettävä niitä siksi mitä ne ovat: vihaksi. Me sanomme "Minä vihaan (jotakin tai jotakuta)", "Olen vihainen" tai "Koen vihaa". Me emme osaa ehkä sanoa edes mille olemme vihaisia tai miksi, eikä meidän tarvitsekaan. Kun alamme tunnustaa vihaamme, se kyllä aikanaan kertoo itsestään. Kun alamme tunnustaa vihaamme, me alamme myös kokea sitä, ja saatamme tunnistaa adrenaliinireaktioita useastikin.
Kaikkein pahinta mitä me voimme tehdä, on yrittää vaimentaa, selittää ja piilottaa näitä vihan ilmentymiä. Aina kun me haluamme rajoittaa, kiusata, rankaista, tai olla rakastamatta, me vihaamme. Jos salaamme vihamme itseltämme, me vain jatkamme lapsuudessa kuulemiemme vahingollisten viestien mukaan. Me rankaisemme itse itseämme siitä, että me koemme vihaa. Vihan kokemisesta Irene Matiatos on kirjoittanut esimerkiksi tässä pienessä koosteessa.
Syyllisyys
Lasse on 7-vuotias, hiljainen ja ujo ekaluokkalainen. Hänen isänsä on narsisti. Hänen vanhempansa ovat joku aika sitten eronneet, ja Lasse asuu äitinsä kanssa. Lasse pelkää koulumatkoja. Hän pelkää, että joku mies tulee tarjoamaan hänelle huumeita, ja että hän ei uskalla kieltäytyä. Lasse ottaisi mieluummin myrkkypillerin ja kuolisi, kuin pahoittaisi pillerin tarjoajan mielen. Tähän asti Lassen äiti on kulkenut Lassen kanssa koulumatkat hänen turvanaan.
Kun kuulin Lassesta, olin suu auki. Muistan tuon tunteen hyvin, enkä sanoisi sitä peloksi. Se on kauhua. Olin ihmeissäni, kuinka hyvin Lasse tiesi, mistä oli kysymys, vaikka hän ei mahtanutkaan sille mitään. Hän pelkäsi sanoa "ei". Hän oli klassinen läheisriippuva. Hirvittävintä mitä hän tiesi, oli olla eri mieltä jonkun toisen kanssa - erityisesti isokokoisen aikuisen kanssa. Kauheinta mitä hänen elämässään oli ollut, oli olla eri mieltä oman isän kanssa. Lassella ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta omaan mielipiteeseen. Hänen isänsä ahdisti Lassen aina väkivaltaisesti nurkkaan, kunnes eri mieltä oleminen oli muuttunut kauhuksi.
Hiljaisen ja alistuneen pikku Lassen on opittava pitämään meteliä, korottamaan ääntään, huutamaan, olemaan eri mieltä ja tappelemaan itsensä puolesta. Nyt hänen asiansa ovat hyvin. Hän on saanut kuulla, että on OK sanoa "ei" ja on OK olla eri mieltä. Hänen lähellään on turvallisia aikuisia, jotka voivat saattaa Lassen turvallisiin "riitoihin" ja palkita hänet eri mieltä olemisesta ja oman tahtonsa ilmaisemisesta. Hänen äitinsä kertoi äskettäin, että Lasse halusi jo kulkea kouluun yksin. Tämä on oikeaa paranemista, ja Lasse tietää senkin itse. Lasse häpesi turvautua äitiinsä, mutta hänen kauhunsa oli vielä suurempi eikä antanut vaihtoehtoa. Nyt Lasse on ylpeä itsestään ja omasta rohkeudestaan. Hän on ottanut askeleen kohti rohkeutta, ja se näkyy hänestä.
Syyllisyys, pelko ja miellyttäminen ovat kamala sekasotku. Joskus ihmettelen, kuinka ylipäänsä on mahdollista saada tähän mylläkkään mitään selvyyttä. Mutta ei sisäiseen kaaokseen pelkällä järkeilyllä selvyyttä saakaan. Paranemisprosessi on joskus kamalaa katsottavaa kaikkine kiemuroineen, roiskeineen ja pimeine hetkineen. Mutta se menee eteenpäin. Voin vain ihmetellä niitä oivalluksia, joita itselläni ja monilla tuntemillani ihmisillä on omasta itsestä, elämästä ja muiden elämästä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin muistamme rukoilla tyyneysrukouksen. Kun parannamme itseämme emmekä yritä muuttaa muita, me saamme tehdä ihan mitä tahansa mikä vie meitä eteenpäin. Monesti omien kokemustemme ja mielipiteidemme esittäminen voi tuntua syyllistämiseltä ja syyttämiseltä, mutta niin kauan kuin tarkoitus on kohdata oma todellisuutemme, tunnustaa se ja kasvaa ihmisenä, kaikki on sallittua. Tämä on oikeastaan myöhemmän luvun aihe, mutta mainitsen tässä kuitenkin yhden paranemisen kultaisista säännöistä. Jos olemme vihan, katkeruuden, tai minkä hyvänsä voimakkaan tunteen vallassa jotakuta kohtaan, meidän olisi syytä puhua ensin jonkun toisen turvallisen ihmisen kanssa niin kauan ja niin monta kertaa, että tunteemme rauhoittuvat. Meillä on oikeus jauhaa samaa asiaa niin kauan, että se pääsee lepoon. Sitten, jos enää on edes tarpeen, me kykenemme keskustelemaan vihamme tai katkeruutemme kohteen kanssa niin, että siitä on jotakin hyötyä.