Lukulinkkejä
Harhakuvia
Taistelija, seikkailija ja rakastaja on parhaimmillaan vapaa, hieno ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka eri näkökulmat osallistuvat elämään vaivattomasti vaihdellen. Ne joustavat, sopeutuvat, pilkahtavat ilosta, kohta taas voimasta, sitten rohkeudesta, myötätunnosta, seksuaalisesta rikkaudesta, vastuusta ja elämän riemusta. Kaikki osat kuuluvat elämään aktiivisesti, näkyvästi, avoimesti ja virtaavasti. Mutta se voi olla myös surullinen ja jäykkä hahmo joka ei kuulu mihinkään - yksinäinen sotamies, alistunut, väsynyt, elämänuskonsa ja -halunsa menettänyt mies. Tai se voi olla väkivaltainen tuhon tuottaja jolle sana "rakkaus" ei enää merkitse mitään. Se voi olla yksinäinen ratsastaja, desperado, joka ei enää kuulu mihinkään eikä löydä lepoa mistään.
Pienenä lapsena me kuuluimme todellisuuteen täysin ja kontrolloimatta. Koko meidän persoonamme virtasi vapaasti. Me seikkailimme, taistelimme ja rakastimme niin kuin pieni poika vain voi. Mutta sitten jotakin alkoi tapahtua. Muiden ihmisten katseissa alkoi välähtää jotakin, joka sattui. Me emme ymmärtäneet mitä se oli. Mutta me tiesimme, että meidän oli muututtava. Meidän isämme ei pitänyt näkemästään. Meidän äitimme ei pitänyt näkemästään. Niinpä meidän oli estettävä heitä näkemästä. Me aloimme huomaamattamme kysyä edellä mainittuja kysymyksiä
Millainen ihminen minun on oltava jotta joku haluaisi minua ja rakastaisi minua?
Millainen ihminen minun on oltava jotta saavuttaisin jotakin jota muut arvostavat?
Kuuluminen ei lakkaa itsestään, vaan muutaman oppimamme harhakuvan seurauksena. Me emme kovin helposti emmekä mielellämme tunnusta näitä harhakuvia, sillä ne ovat hyvin vanhoja ja muodostavat elämämme perustan. Ajattelumme on hyvin syvästi niiden sanelemaa. Nämä harhakuvat ovat väistämätön seuraus vääristä vastauksista noihin kysymyksiin.
Kun me huomaamme, että voimme näyttää erilaisilta eri ihmisille, todellisuutemme alkaa pirstoutua. Me jaamme todellisuuden osiin ja näytämme eri osia eri ihmisille. Me emme enää kuulu todellisuuteen yhtenä kokonaisena, vapaasti virtaavana ihmisenä. Pientä lasta uhkaavissa tilanteissa jotkut osat jähmettyvät ja toiset osat kiirehtivät peittämään sen. Me huomaamme avuttomina, kuinka alamme valehdella ja antaa väärää kuvaa itsestämme. Me tiedämme että asiat eivät ole niin kuin me annamme muiden ymmärtää niiden olevan. Me tiedämme, että emme sisällämme ole sitä minkä kuvan annamme muille. Emmekä me voi sille mitään. Itsemme ja todellisuuden välille syntyy kuilu - kuulumattomuuden kuilu. Aluksi se tuntuu turvalliselta, sillä sen tarkoitus on antaa turvaa. Mutta kun emme enää ole niissä vahingollisissa olosuhteissa, joissa me tarvitsimme sitä, sen vahingollisuus alkaa paljastua.
Erottautuminen on aikanaan suojannut meitä. Valitettavasti se on joutunut suojaamaan meitä juuri niiltä ihmisiltä, joiden olisi pitänyt rakastaa meitä. Ajan saatossa siitä on tullut syvä ja leveä - niin leveä että luulemme tuhoutuvamme jos yritämme ylittää sen. Kuitenkin me voimme vain kävellä sen yli. Sitä ei oikeasti ole olemassa. Se on mielemme luomus, joka on tarjonnut meille turvallisuuden tunteen. Meidän ajatuksemme ovat paenneet tämän kuilun taakse, mutta mikään muu ei. Todellisuus ei ole etääntynyt meistä, emmekä me todellisuudesta. Me kuulumme edelleen todellisuuteen - ja me kuulumme siihen aina samalla tavalla, täysin riippumatta omista ajatuksistamme. Ajatuksemme voivat vaikuttaa siihen, miten me itse koemme todellisuuden, mutta niillä ei ole mitään vaikutusta siihen, mitä todellisuus on. Todellisuus on edelleen vain yksi, ja me olemme siinä koko ajan. Todellisuus ei ole koskaan ristiriidassa itsensä kanssa. Se on aina meitä yhtä lähellä. Me vain pelkäämme sitä.
Erillisyys
Eläessämme erillisyydessä me ajattelemme todellisuuden koostuvan erillisistä osista. Me ajattelemme, että jokaisella on oma ja muista riippumaton todellisuutensa. Meillä on oma totuutemme ja muilla omansa. Muiden ihmisten todellisuudet eivät kuulu yhteen meidän todellisuutemme kanssa, vaan ne taistelevat omista elintiloistaan. Me voimme mielestämme olla yhdelle ihmiselle yhtä, toiselle jotakin aivan päinvastaista ja itsellemme jotakin näistä riippumatonta - eivätkä ne koskaan kohtaa. Todellisuus on jakautunut erillisiin osiin, ja me kohtelemme todellisuuden eri osia toisistaan riippumattomina, ja yritämme järjestää niitä yhdeksi kokonaisuudeksi. Me olemme tulleet tähän, koska olemme suojelleet itseämme. Ollessamme pieniä, jotkut ihmiset saattoivat olla niin uhkaavia, pelottavia ja tuskallisia, että meidän oli eristettävä heidät. Miten toisenlaista elämämme olisikaan ollut, jos olisimme voineet vain kuulua!
Nyt näkemässämme todellisuudessa voi olla keskenään ristiriitaisia ja yhteen sovittamattomia osia, jotka säilyvät hengissä siksi että emme tuo niitä yhteen. Jos me toisimme ne yhteen, toinen niistä joutuisi katoamaan, emmekä me etukäteen tiedä, kumpi niistä voittaisi - kumpi niistä olisi todellinen. Mutta kumpikaan niistä ei ole todellinen. Todellisuudessa ei ole "osia". Todellisuus on yksi kokonaisuus, jossa kaikki on yhtä aikaa ja koko ajan. Jos me ottaisimme todellisuudesta palan erilleen, pala ei olisi todellisuutta, eikä todellisuus olisi totta ilman tuota palaa. Jokaisen teon, jonka me teemme, me teemme koko todellisuudelle, itsemme mukaan lukien. Jokainen tekomme määrittelee meitä itseämme todellisuudessa, joka on yksi. Pieninkin hyökkäys todellisuutta vastaan kertoo, että emme halua kuulua kokonaiseen todellisuuteen. Me emme voi torjua yhtä osaa todellisuudesta, ikään kuin se ei kuuluisi siihen, hylkäämättä itseämme, kaikkia muita ja koko todellisuutta.
Me emme voi jakaa todellisuutta osiin ja olla hyökkäämättä sitä vastaan. Jakaessamme sen osiin, me synnytämme vastakkainasettelun sen osien välillä. Sen sijaan, että nämä kaksi osaa kuuluisivat yhteen ja samaan todellisuuteen, ne alkavat taistella toisiaan vastaan. Kun me jaamme todellisuuden osiin, jokaisesta osasta tulee vihollisemme. Jos me yritämme kuulua yhteen osaan, muut hyökkäävät meitä vastaan, ja jos me yritämme kuulua muihin, toiset hyökkäävät meitä vastaan. Todellisuus on vain yksi, ja suhtautumisemme on aina suhtautumista koko todellisuuteen.
Ollessamme pieniä, meidän oli yritettävä kuulua perheeseemme ja samalla suojeltava itseämme siltä. Me keksimme ratkaisun erottautumisesta, mutta emme nähneet, että ainoastaan oma suhtautumisemme todellisuuteen oli se joka muuttui. Perhe oli edelleen sama. Alkoholismi tai muu ongelma oli edelleen sama. Erillisyys oli hyvä, sillä se auttoi meitä selviämään. Mutta se teki meistä kuulumattomia, irrallisia ja luottamattomia. Nyt todellisuus tuntuu olevan kaukana, vaikka olemme keskellä sitä.
Kun luomme yhden illuusion, koko todellisuus peittyy illuusioiden taakse. Todellisuus ei tietenkään siitä muutu, mutta sen sijaan me näemme sen erillisenä, harhakuvan lailla. Kun me teemme näin, luomme väistämättä samalla harhakuvan siitä, että jokainen ihminen elää omassa, muista riippumattomassa todellisuudessaan. Sen ansiosta me voimme vihata yhtä ja rakastaa toista.
Niin kauan kun kuvittelemme, että jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, me joudumme väistämättä puolustamaan omaamme, joka eroaa muiden ihmisten totuudesta. Muutoin oma totuutemme katoaisi ja tukahtuisi muiden ihmisten totuuksien alle. Me olemme pakotettuja puolustamaan, suojelemaan, hyökkäämään ja taistelemaan. Mutta kun voimme katsoa ihmisiä bussissa, metrossa, junassa, tai missä tahansa tilassa, ja ymmärtää, että me elämme kaikki samassa todellisuudessa, me ymmärrämme myös, että on vain yksi Totuus. Meidän ei tarvitse ymmärtää sitä eikä osata selittää sitä; me voimme vain kuulua siihen. Silloin me tajuamme, että jokainen ihminen kuuluu samaan todellisuuteen, eikä kenenkään asema todellisuudessa riipu mistään. Silloin me myös ymmärrämme, että todellisuuden laadusta kiisteleminen on aivan turhaa, eikä vaikuta meidän asemaamme siinä. Pikemminkin liiallinen halu selittää todellisuutta voi estää meitä kuulumasta siihen sen yhtenä ja elävänä osana. Kun me havaitsemme, että todellisuus on liian suuri selitettäväksi, me voimme löytää sen - ei selittämällä, vaan kuulumalla siihen ja antautumalla sille.
Pahuus
Me emme voi (tai emme halua) kuulua todellisuuteen, jos koemme itsemme, todellisuuden, tai molemmat pahoiksi, julmiksi, ilkeiksi, hävettäviksi, syntisiksi, tai miksi hyvänsä mikä hyvänsä on pahin tietämämme termi. Jos todellisuus on paha, minun on puolustauduttava sitä vastaan. Jos todellisuus on hyvä ja minä olen paha, todellisuuden kuuluu antaa minulle oikeudenmukaisesti kuuluva rangaistus, ja minun on pelättävä todellisuutta. Pahuudella en tarkoita tekemiämme tekoja, vaan perusolemustamme, sitä mitä me koemme olevamme syvällä sisällämme.
Pahuuden, syntisyyden tai ilkeyden tuntemus synnyttää halun erottautua, hyökätä, suojautua ja puolustautua. Se estää meitä kuulumasta. Se estää meitä kokemasta rauhaa, sillä rauhaa ei voi puolustaa. Heti kun puolustautuminen käynnistyy, kyseessä on sotatila, rauhan vastakohta. Rauha voi vain olla. Se voi syntyä vasta, kun huomaamme, että meillä ei enää ole mitään mitä vastaan puolustautua. Vasta kun me lakkaamme puolustautumasta, rauha voi virrata sisäämme. Rauhallinen ja rakastava todellisuus vain on, ja se ympäröi meitä kaikkialta.
Puolustautuminen ei suojaa meitä todellisuudelta, vaan synnyttää harhakuvan, että me emme kuulu siihen. Me olemme aivan yhtä hyvä osa todellisuutta kuin jokainen puu, kukka, kivi, aurinko, tähti, tunne, kuka tahansa ihminen, tai Jumala tai Jeesus tai Buddha tai Neitsyt Maria. Meissä ei ole mitään vikaa, eikä meissä ole koskaan ole ollutkaan mitään vikaa. Me olemme juuri niin täydellisiä ihmisiä kuin ihminen voi olla. Me olemme ehkä tehneet virheitä, mutta täydelliseen ihmisyyteen kuuluu kasvaminen, virheiden tekeminen, ja oppiminen. Me olemme täydellisiä juuri siinä vaiheessa missä olemme, ja juuri tässä omassa vaiheessamme me kuulumme koko todellisuuteen. Todellisuus on onnellinen silloin kun me omistamme oman kuulumisemme siihen, sillä silloin se on täydellinen.
Erilaisuus ja erityisyys
Rakkaus ei erottele. Se ei erottele kohteen, ajan eikä paikan suhteen. Jos me kuvittelemme, että Jumala voisi antaa meille joinakin ajan hetkinä erityisiä rakkautensa osoituksia, me emme tunne Jumalan rakkautta. Jos me luulemme, että hän voisi rakastaa jotakuta joskus enemmän kuin jotakuta toista, me emme tunne hänen rakkauttaan. Se vain virtaa. Sitä on koko ajan niin paljon kuin sitä voi olla. Sitä ei ole joskus enemmän tai vähemmän, vaan kaikki on sitä täynnä koko ajan. Oikeastaan ainoa oikea ilmaisu Jumalan rakkaudesta on, että se on.
Niin kauan kuin ajattelemme olevamme erityisiä, me varjelemme omaa erityisyyttämme. Silloin me emme voi haluta jakaa sitä muille ja rakastaa sillä. Niistä, jotka antavat meille erityisyytemme tunnun, on näin tullut sekä identiteettimme että vihollisemme. Meidän erityisyytemme on olemassa vain heidän tavallisuutensa takia. Jos he saisivat saman erityisyyden, me olisimme heidän kaltaisiaan - tavallisia. Kun erityisyytemme tulee meille rakkaaksi, voimme puolustaa sitä millaisella julmuudella hyvänsä ja kokea sen oikeutetuksi. Ilman sitä me lakkaisimme olemasta, joten meidän on puolustettava itseämme.
Rakkaus jakaa. Se antaa omastaan, ja silloin se lisääntyy. Rakkaus voi vain lisääntyä. Rakkaus joka haluaa pitää itsellään, ei ole rakkautta vaan erityisyyttä. Me rakastamme muita, mutta vain jos heistä ei tule liian vahvoja. Silloin me alamme hyökätä ja heikentää. Näin käy aina kun rakastamme erityisyyden kautta. On auttaja ja autettava. On vahva ja heikko. Mitä siitä tulisi, jos kaikki olisivat vahvoja? Tai jos minä olisinkin oikeasti yhtä heikko kuin muut? Joka ikinen erityisyyden kautta tapahtuva rakastaminen pitää sisällään valmiuden hyökkäykseen, sillä erityisyyden menettäminen veisi halumme rakastaa. Se veisi oman identiteettimme. Se tappaisi meidät, ja tappajaa vastaan on oikeutettua hyökätä.
Erityisyys on pahuuden, synnin, ilkeyden ja hyökkäämisen perusta. Ilman erityisyyttä ajatus pahuudesta ei olisi edes mahdollinen. Ajatus pahuudesta ja huonommuudesta pitää erityisyyttä yllä. Me emme uskalla luopua pahuuden ajatuksesta, koska menettäisimme erityisyytemme. Silloin me kuolisimme. Me joutuisimme tunnustamaan, että on vain yksi todellisuus, jossa mikään ei ole erityistä. Me rakastamme ajatusta omasta huonommuudesta - meidän tai muiden - koska toinen vaihtoehto olisi ykseys, kuuluminen ja antautuminen.
Sinä et ole erityinen. Minä en ole erityinen. Jumala ei ole erityinen. Jumala haluaa antaa, jakaa ja kuulua kaikkeen - tai oikeammin kaikki kuuluu häneen. Jumala ei tahdo pitää mitään itsellään, eikä hänellä ole mitään syytä varjella itseään. Hänen "identiteettinsä" ei synny erottautumisen ja erilaisuuden kautta, vaan kuulumisen ja kaikkialla läsnä olemisen kautta. Hän ei erottaudu mistään eikä kenestäkään. Hän ei kiellä keneltäkään mitään itsensä osaa. Ja koska hän ei erottaudu meistä - olemmeko me pahoja?
Kukaan ei ole Jumalalle erityinen. Mikään aika ei ole Jumalalle erityinen. Mikään teko ei ole Jumalalle erityinen. Hänen ajatuksensa ovat aina keskenään täysin ristiriidattomia, täydellisessä rauhassa, täydellisessä sopusoinnussa, eikä mikään niistä ole toista tärkeämpi.
Todellisuus heijastaa sitä mieltä josta se on lähtöisin. Siinä ei ole mitään mitä Jumala ei ole luonut, sillä mitään mitä hän ei ole luonut, ei ole olemassa. Me voimme kuvitella, että jotakin sellaista olisi olemassa, mutta se ei tee sitä todeksi. Sen sijaan kuvitelmamme estävät meitä näkemästä sitä, mikä todella on olemassa. Jos kuvitelmamme ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa, ne synnyttävät taistelun. Taistelu on kuitenkin vain taistelun illuusio, sillä todellisuuteen kuulumaton taistelija ei ole olemassa eikä hänen pelottavuutensa ole totta. Erityisyys on illuusio, joka synnyttää väistämättä illuusion taistelusta. Ilman erityisyyttä ajatus taistelusta on mahdoton.
Ykseys
Parantajaa ei ole. Parannettavaa ei ole. On vain todellisuus, ja hetkiä jolloin me opimme tuntemaan sitä paremmin. Jokainen ihminen on meidän parantajamme ja parannettavamme. Jokainen hetki on meille mahdollisuus kasvaa. Kaikella mitä me teemme, me kasvatamme muita. Jokaisessa hetkessä me paljastamme itsestämme jotakin ja näemme muiden paljastavan itsestään jotakin. Jokainen ihminen voi paljastaa vain sen, mitä hänellä on. Jokainen voi antaa vain sitä, mitä hänellä jo on.
Kun me annamme muille ja näemme heidän reaktionsa, me huomaamme, mitä me annoimme. Silloin me huomaamme mitä meillä oli. Miten usein se onkaan jotakin muuta kuin kuvittelimme meillä olevan! Jos me otamme heidän reaktionsa vastaan erityisyyden kautta, me syytämme heitä siitä, että he ymmärsivät meidät väärin. Mutta kun otamme heidän reaktionsa vastaan ykseyden kautta, me ymmärrämme että todellisuus kertoo meille, mitä me oikeasti annoimme. Silloin me itse opimme, kasvamme ja paranemme. Muiden ihmisten yllättävät vastaukset eivät olekaan väärin ymmärryksestä johtuvia, vaan siitä, että he näkivät meidät oikein. He ovat meille Universumin antama lahja, jotta se saisi koskettaa meitä syvältä ja tulla niin lähelle, että voisimme kokea olevamme sen rakastavassa syleilyssä. Silloin vanha toteamus "parantaja, paranna itsesi" muuttuu oikeaan muotoon, "parantaja, anna parantaa itsesi".
Me ajattelemme symboleilla. Kun luet sanan "näppäimistö", mitä tulee mieleesi? Mieti hetken aikaa.
Todennäköisesti mieleesi tulee kategoria, ajatus jostakin esineiden luokasta, johon sana "näppäimistö" voidaan liittää. Ehkä mieleesi tulee jokin tämän luokan erityinen edustaja. Kenties liität siihen joitakin ominaisuuksia. Mutta näppäimistö on edessäsi, vailla ainuttakaan symbolia, ilman mitään kategoriaa. Voit ottaa sen käteesi ja puristaa sitä. Voit tunnustella sitä poskeasi vasten. Voit puraista sitä, istua sille, laskea sillä mäkeä, pyörittää sitä johdosta (jos siinä on) tai heittää sitä kuin kiekkoa. Voit kirjoittaa sillä. Voit lyödä sillä itseäsi tai toista päähän. Silloin kohtaat todellisuuden, ja kaikki symboliin "näppäimistö" liittyvät rajoitukset ovat poissa. Kun teet näppäimistöllä mitä tahansa, olet yhtä sen kanssa, mutta jos ajattelet sitä symboleilla, olet siitä erillinen.
Me emme kohtaa todellisuutta ajattelemalla symboleita ja kategorioita. Me kohtaamme sen ilman niitä. Me kohtaamme sen elämällä, tuntemalla aisteillamme ja tunteillamme, ja lakkaamalla pohtimasta sitä symbolisilla käsitteillä. Kun me lakkaamme kysymästä edellä olleita vääriä kysymyksiä ja alamme kysyä oikeaa kysymystä "Millainen ihminen minä oikeasti olen?", me päästämme irti symboleista, kuvitelmista ja kategorioista ja kohtaamme todellisuuden. Se, että meidän "pitäisi" olla jonkinlaisia, on mielemme illuusio. Me olemme jotakin koko ajan, eikä meidän olemuksemme muutu toiseksi sillä, että sen "pitäisi" olla toisenlainen. Me voimme ohjata elämäämme valintojemme kautta, mutta me teemme sen juuri sellaisena kuin me olemme. Me emme voi saada ketään rakastamaan itseämme yrittämällä olla jotakin mitä emme ole. Me voimme kyllä "saada" jonkun rakastamaan rahojamme, valtaamme, vaatteitamme ja tekojamme, mutta emme itseämme. Silloin me emme myöskään voi kokea olevamme rakastettuja, koska emme ole. Me voimme kokea olevamme rakastettuja vain silloin kun joku rakastaa meitä itseämme.
Kun alamme kysyä, "millainen ihminen minä olen", me voimme saada oikean vastauksen katsomalla itseämme sellaisena kuin me olemme ja ottamalla vastauksen vastaan. Saatamme joutua paniikkiin. Mutta se on kuulumisen alku. Kun luovumme symboleista, ideologioista, filosofisesta spekuloinnista ja siitä mitä ei oikeasti ole, me voimme alkaa kokea sitä mikä todella on. Luultavasti se on erilaista kuin olemme kuvitelleet. Sisältämme voi nousta jotakin mitä mielestämme ei saisi siellä olla.
Zen on kategorioista vapautumista, symbolisen ajattelun lakkaamista ja sen korvautumista välittömällä kokemisella. Zen-oppilaat etsivät sitä määrätietoisesti vuosikausia. He kasvavat etsimisen kulttuurin keskellä. Mutta hekin, vaikka elävät sisäiseen rauhaan pyrkimisen ympäristössä, pääsevät siihen vain murtumisen kautta, lopulta yksinkertaisesti ottamalla vastaan vain sen, mitä he ovat, ja huomaamalla että he olivat sitä koko ajan. Tämä murtuminen, etsimisen lakkaaminen ja oman itsensä vastaanottaminen erilaisena kuin kuvitteli sen olevan, on niin väkevä kokemus, että Zen-opettaja tunnistaa sen oppilaastaan välittömästi ja ilman sanoja. Zen-oppilaat löytävät itsensä ja todellisuuden antautumalla niille. He tietävät, että näin sen kuuluu tapahtua. Länsimaissa me emme ole tottuneet luottamaan siihen. 12 askeleen ohjelmat ovat tuoneet sen mukanaan, ja niistä se on siirtynyt myös joihinkin terapiamuotoihin. Kuuluuhan jo ensimmäinen askel näin: Myönsimme voimattomuutemme (mihin tahansa) nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään.
Me kohtaamme todellisuuden seikkailuna, heittäytymällä siihen kuten Indiana Jones elokuvassa Kadonneen aarteen metsästys:
Kun Jones ja hänen kaverinsa löysivät vihdoin arkin, he olivat menettäneet kaikki hienot varusteensa. Heillä ei ollut enää mitään kättä pidempää. Saksalaiset olivat juuri saaneet arkin autoon ja tekivät lähtöä. Jones sanoi kaverilleen "Mene Omariin. Hanki kuljetusväline, auto, laiva, mitä tahansa ja odota minua siellä. Menen hakemaan arkin". Hänen kaverinsa kysyi "Miten?" Jones vastasi "En tiedä… keksin jotakin". Sitten hän alkoi juosta.