Parantaja, paranna itsesi

Parantaja, paranna itsesi

  1. Pelottava rakkaus
  2. Väärä katse
  3. Peloton rakkaus
  4. Harhakuvia
  5. Todellisuuksia
  6. Itsetunto
  7. Rajat
  8. Oman todellisuutemme hyväksyminen
  9. Omien tarpeidemme täyttäminen
  10. Oman todellisuutemme ilmaiseminen
  11. Murtuminen

Peloton rakkaus

Rakkaus ei pelkää mitään. Se on aina tyyni, ja se katsoo kaikkea samalla täydellisellä tyyneydellä. Sen voima tulee sen täydellisestä säntäilemättömyydestä, sillä sen silmät eivät näe mitään, mitä me yritämme sen eteen laittaa. Se katsoo meissä siihen kohtaan, jolle emme voi mitään, ja se tietää, että silloin se katsoo vain itseensä. Sen silmät katsovat kaikkein kauheimpiakin tekojamme ilman värähdystäkään, sillä se katsoo niiden yli. Ne eivät sitä kiinnosta. Mutta juuri tällaisen katseen edessä me pelkäämme, ja toivomme että se ei näkisi. Mitä me oikein pelkäämme?

Me emme pelkää sitä, että rakkaus löytäisi meissä jotakin arvosteltavaa. Mielestämme rakkauden kuuluukin löytää meistä pahuutta, jotakin tuomittavaa, jotakin halveksittavaa ja sille kelpaamatonta. Jotakin, johon se kiinnittäisi huomionsa ja lakkaisi katsomasta meitä. Me olisimme turvassa ja saisimme jatkaa niin kuin ennenkin.

Meidän pelkomme on vielä kauheampi. Me pelkäämme sitä, ettei rakkaus löytäisikään meissä pahuutta. Että se katsoisi meihin kuin vertaiseensa, tulisi vierellemme ja pyytäisi meitä katsomaan itseensä. Että se viihtyisi meidän lähellämme ja vain jatkaisi katsomistaan. Vanhempiemme katseet ovat olleet pelottavia. Ne ovat katsoneet siihen, mille me emme voineet mitään, eivätkä ne pitäneet siitä mitä ne näkivät. Me opimme säntäilemään, sillä me emme nähneet, että vika olikin katsojassa. Me opimme pakenemaan katsetta joka näkee. Me emme halunneet, että aluksi meitä rakastaen lähestyvä katse näkisi jotakin, jolle me emme voi mitään, sitten pettyisi ja alkaisi hyökätä. Mutta rakkaus ei hyökkää. Miten me osaisimme olla, jos joku kohtaisi meidät täydellisellä hyökkäämättömyydellä? Jos mikään, mitä se näkee, ei synnyttäisi siinä hyökkäysenergiaa? Silloin meidän omalle hyökkäämisellemme ei olisi selitystä.

Olisi hirvittävää hyväksyä se ajatus, että etsiessään pahuutta siitä kohdasta, jolle me emme voi mitään, rakkaus ei löytäisikään sitä. Että kaikki ne katseet jotka ovat meitä katsoneet, olisivat erehtyneet. Vika ei olisi ollutkaan meissä, vaan silmissä jotka katsoivat. Emme edes osaa ajatella tällaista tilaa, vaan etsimme vikaa itsestämme. Tämä juuri on meidän vastauksemme. Minun on pakko teeskennellä. Minä en ole rakkauden vertainen. Me emme olleet vanhempiemme suunnitelmien vertaisia. Ja nyt, kun rakkaus katsoo meitä, meidän on pakko myöntää, että emme tunne rakkautta. Me pelkäämme, että rakkaus sittenkin näkisi meissä itsensä. Kaikki meidän vanhat vastauksemme katoaisivat. Se vetäisi maton, tai oikeastaan koko meidän maailmamme meidän altamme pois.

Mutta rakkaus ei tätä pelkää. Se tietää mitä se katsoo. Se haluaa katsoa vain itseään. Juuri siksi se ei huomaa ainuttakaan kuortamme. Juuri siksi se ei tyydy siihen, että me tarjoaisimme sille "hyviä" tekoja oman "pahuutemme" korvikkeina. Juuri siksi se pysyy aina tyynenä. Juuri siksi se ei säikähdä. Se näkee jotakin mitä me emme uskalla katsoa: ihmisen joka rakastaa. Se näkee itsensä. Tämä olisi meille kauhun hetki. Me joutuisimme myöntämään sen, että emme ole olleet uskollisia sisällämme olevalle hyvyydelle, kauneudelle ja viattomuudelle. Kuitenkin me tiedämme niiden olevan olemassa, sillä kun emme rakasta, me tunnemme toimivamme itseämme vastaan. Jokin sisällämme tietää, että me ansaitsemme toisenlaisen kunnioituksen. Kaukainen sisäinen kutsu pyytää meitä sopusointuun itsemme kanssa. Pelottavaan sopusointuun. Hirvittävään sopusointuun. Mutta hyvään sopusointuun.

Tämä tietoisuus on voinut kadota jonnekin niin monien väärien katseiden ja väärien vastausten alle, että keskellä jokapäiväistä elämäämme me emme muista sitä. Se voi olla niin äänekkäiden vastausten alla, että me emme kuule sen levollista hiljaisuutta. Mutta kun me hiljennymme, me muistamme sen. Me muistamme sen Voiman, sen Levon, sen Suuren Toiveen, sen Jonkin, joka on niin olennainen osa meitä, että emme voi sitä koskaan täysin unohtaa. Sen kutsu on hiljainen, ja me kuulemme sen vain harvoina hetkinä, mutta me kuulemme sen niin kauan, että alamme seurata sitä. Jokaisen hiljaisen kutsun jälkeen me tiedämme, että rikomme itseämme jos emme seuraa sitä. Mutta tuo hiljainen kutsu on helppo vaimentaa. Sen kuuluukin olla, sillä muutoin se ei olisi rakkauden kutsu.

Koska me pelkäämme juuri tätä kutsua, rakkaus ei tule voimalla. Se ei voi tulla, sillä silloin pelkomme olisi aiheellinen. Juuri tämän levollisen odottamisen ja hiljaisen kutsun kautta rakkaus kertoo, että meidän ei tarvitse pelätä. Silti me pelkäämme, sillä me pelkäämme menettävämme vastauksemme. Me pelkäämme koko maailmamme romahtavan. Mutta niin ei kävisi. Vain vastaukset romahtavat ja niiden takaa paljastuu Todellinen itsemme.

Kun Rakkaus saapuu, näin käy vähän kerrallaan. Me alamme nähdä, että vastauksemme eivät olleetkaan yhtä kuin me itse - eivätkä ne olleet todellisuutta, vaan kummallisia selityksiä, joiden ansiosta me saimme rakkaudettomuuden näyttämään rakkaudelta. Ne loivat jotakin, joka kyllä näytti rakkaudelta mutta ei oikeasti tuntunut siltä. Sen sijaan, että ne olisivat täyttäneet sydämessämme olevan aukon, ne tyhjensivät sitä. Mutta nyt, joka kerran kun väärät vastaukset saavat mennä, me tunnistamme välähdyksen lailla tämän aukon, ja huomaamme kuinka se alkaa seuraavassa hetkessä täyttyä levollisella suloisuudella. Me alamme nähdä rakkauden todellista luonnetta. Ja mitä enemmän me näemme sitä, sen kauniimpi se on. Tähän tullessamme paljon on jo muuttunut. Me olemme oppineet rakkauden tavan elää: ei voimalla, vaan hiljaa odottamalla. Me annamme itsemme olla sitä mitä me olemme, ja muiden olla sitä mitä he ovat. Me alamme Muistaa. Ja mitä enemmän me Muistamme, sitä enemmän me alamme Tietää. Ja kun me alamme Tietää, me alamme Nähdä.

Me tiedämme, että jossakin väärien vastausten takana on ovi, jota me emme voi koskaan täysin lukita, niin että se kätkisi lopullisesti sen, mitä sen takana on. Me saatamme haluta unohtaa sen, mutta me emme voi. Tietoisuus siitä kulkee mukanamme etäisen muiston lailla. Me myös tiedämme, että emme lopulta tyydy mihinkään, mikä on oven tällä puolen. Me haemme ja etsimme koko ajan, mutta me emme löydä, sillä emme halua avata tuota ovea. Me uskottelemme itsellemme löytävämme ihmiselämän arvokkuuden vastausten tältä puolen, vaikka tiedämme valehtelevamme itsellemme. Me kuitenkin tiedämme totuuden, tai ikään kuin muistamme sen kaukaisen muiston lailla. Me olemme yrittäneet vaientaa tuota muistoa, mutta me emme voi, sillä tuo muisto on me itse. Ovelle asti pääseminen on vaikeaa ja reitti lähes tuntematon, sillä olemme halunneet yrittää unohtaa sen. Mutta kun olemme ovella ja alamme raottaa sitä, ja sen takana oleva valo pääsee valaisemaan mielemme, me tiedämme tulleemme kotiin, siihen jota olemme koko ajan kuitenkin etsineet. Me huomaamme, että se on juuri se rakkaus jonka olemassaoloa me emme pystyneet unohtamaan. Me katsomme Rakkautta jota me emme koskaan täysin unohtaneet, emmekä lopulta edes halunneet unohtaa. Me tiesimme, että emme olisi tyytyväisiä vähempään. Lopulta ovi on täysin auki ja sen häikäisevän kirkkaassa valossa me näemme kaiken selkeästi.

Miehen kolme unelmaa

Vihan tällaisia luokitteluja. Vihaan sitä, että joku tulee ja sanoo minulle "tässä ovat sinun kolme unelmaasi". En halua sanoa näin. Otan vain esille kolme asiaa, jotka eivät edes liity rakkauteen. Mutta ne liittyvät Muistoon. Ne kenties auttavat meitä palauttamaan mieleemme jotakin ovesta, siitä mitä oven takana on, ja tiestä ovelle.

Muistele Hollywoodin menestyneimpiä elokuvia. Ajattele ikivanhoja satuja ja kertomuksia. Niissä kaikissa on kolme asiaa, jotka ovat kestäneet kymmenien ja satojen sukupolvien testin. Ne auttavat meitä muistamaan miehuudesta jotakin hyvin olennaista. Ne synnyttävät suuria unelmia. Ne ovat

Muistele hetki niitä elokuvia jotka ovat saaneet sinut haluamaan olla mukana. Palauta mieleesi ne lapsuuden kirjat, jotka innostivat sinua johonkin Suureen. Mikä sai sinun silmäsi loistamaan?

Taistelu

Taistelu ei ole mikä tahansa taistelu. Se on taistelu hyvän puolesta pahaa vastaan, sorrettujen puolesta sortajia vastaan, oikeuden puolesta vääryyttä vastaan, heikkojen puolesta väkeviä vastaan, totuuden puolesta valhetta vastaan, ja Valon puolesta Pimeyttä vastaan. Yksistään tämä jo kertoo jotakin meidän sydämestämme. Missä olet, pahuus?

Mikä sai sydämeni toivomaan olevansa yksi sankareista? Olisiko kaukainen muisto sytyttänyt mieleni? Olisiko jokin minussa muistanut ja nähnyt minut sellaisena kuin se tietää minun pohjimmiltani olevan?

Taistelu ei ole tavallinen taistelu, eikä taistelija ole tavallinen taistelija. Vaikka hän taistelee, hänellä ei ole vihollista. Hänen päämääränsä on enemmän kuin taistella yhden joukon puolesta toista vastaan. Hän ei halua heikentää ketään. Hän ei halua tuhota, sillä hän ei koe itseään heikoksi, eikä hän koe itsellään olevan vihollisia.

Vain jos me koemme itsemme heikoksi, meillä on tarvetta heikentää muita. Se joka kokee itsensä vahvaksi, ei koe tarvetta heikentää muita, vaan hän haluaa kutsua heidätkin vahvuuteen. Vain kokiessamme itsemme uhatuksi, me haluamme heikentää toista. Me heikennämme toista hyökkäämällä hänen kimppuunsa, rajaamalla häntä ja ottamalla häneltä jotakin pois. Silloin me emme voi haluta parantaa häntä. Silloin me emme myöskään paranna itseämme, sillä toisen heikentäminen ei paranna meitä. Jos me annamme heikkouden, avuttomuuden ja turvattomuuden kokemuksien synnyttää meissä halun heikentää muita, me heikennämme myös itseämme, sillä silloin me vahvistamme uskoamme omaan avuttomuuteemme.

Tämän taistelun keskellä taistelijalla ei ole vihollista. Hänen tehtävänsä on parantaa, eikä hän kysy, ketä parantaa ja ketä ei. Hän ei etsi ihmisiä tuhotakseen heitä, vaan tuodakseen heidät vankeudesta vapauteen, pimeydestä valoon ja heikkoudesta lepoon voimassa. Taistelija ei hyökkää pimeyttä vastaan tuhotakseen sen, vaan osoittaakseen, että se on tarpeeton.

Meillä ei ole vihollisia. Meillä ei ole ketään jota meillä olisi syytä heikentää. Kun me lähdemme tästä levosta, taistelumme ei ole taistelua ketään vastaan, vaan rakkauden puolesta. Tästä taistelusta Kahlil Gibran kirjoittaa seuraavasti:

Kun rakkaus kutsuu sinua, seuraa häntä, vaikka hänen polkunsa ovat jyrkkiä ja vaikeita. Ja kun hänen siipensä avautuvat, lähesty häntä, vaikka hänen höyhentensä kätköissä oleva miekka voi haavoittaa sinua. Ja kun hän puhuu sinulle, usko häntä, vaikka hänen äänensä voi murtaa sinun unelmasi niin kuin pohjatuuli muuttaa puutarhan jätteiksi. . .

Kaiken tämän rakkaus tekee sinulle jotta tuntisit sydämesi salaisuudet, ja että se tässä tiedossa tulisi osaksi Elämän sydäntä.

Mutta jos peloissasi etsit vain rakkauden rauhaa ja mielihyvää, on parempi että peität alastomuutesi ja pakenet Rakkauden puimatantereelta harmaaseen maailmaan, jossa naurat, mutta et koko nauruasi, ja itket, mutta et kaikkia kyyneleitäsi.

Rakkaus ei koskaan anna muille kuin itselleen eikä ota muilta kuin itseltään. Rakkaus ei ota omaksi eikä sitä voida ottaa omaksi; sillä rakkaudelle riittää vain rakkaus. . .

Rakkaudella ei ole muuta halua kuin täyttää itsensä. Mutta jos sinä rakastat ja tarvitset kaipauksia sen toteuttamiseen, olkoot kaipauksesi nämä: Sulaa virtaavaksi puroksi joka laulaa lauluaan yölle; Tuntea liian suuren hellyyden tuska; Haavoittua siitä miten itse ymmärrät rakkauden; Vuotaa verta omasta halustasi ja iloiten. Herätä aamun koitteessa kun sydämelläsi on siivet, ja kiittää uudesta päivästä rakastaa; Levätä keskipäivällä ja mietiskellä rakkauden riemua; Palata illalla kotiin kiitollisin mielin; Ja sitten nukkua sydämesi rukoillessa rakastetun puolesta ja huultesi laulaessa ylistyslaulua.

Tällaisessa taistelussa me unohdamme itsemme täysin; meillä itsellämme ei ole mitään merkitystä itsellemme. Rakkaus on sulautunut meihin ja me rakkauteen tavalla, jossa me kadotamme itsemme siihen. Silloin me huomaamme, että meillä ei ole vihollisia. Me emme koskaan voineet löytää ketään sellaista, että kun me olisimme heikentäneet häntä riittävästi, me olisimme onnellisia. Nyt me olemme vapaat paljastamaan miekkamme, sillä me emme enää halua haavoittaa ketään, vaan parantaa kaikki. Me uskallamme tarttua siihen lujasti ja kaksin käsin. Se kutsuu meitä taisteluun, taisteluun jonka tuskallisimmat ja jaloimmat näytökset tapahtuvat meissä itsessämme. Niiden taistelujen jälkeen meidän tarvitsee vain kohottaa hohtava miekkamme, ja se avaa tien meidän puolestamme. Niiden taistelujen jälkeen vihollisemmekin tietävät, että me tulemme heidän luokseen voimassa. Me tulemme kutsumaan heitä pois omien puolustustensa takaa ja osoitamme heille, että heidän sotansa ei paranna edes heitä itseään. Silloin he näkevät Taistelijan joka ei ole tullut taistelemaan, vaan voittamaan. Hän ei ole tullut alistamaan, vaan esittämään kutsun. Hän ei ole tullut johtamaan, vaan sitä varten että häntä seurattaisiin.

Seikkailu

Seikkailu on matka tuntemattomaan, sen paljastamista mitä ei vielä tiedetä, sinne menemistä jossa kukaan ei ole vielä käynyt, sellaisen taideteoksen laatimista joka näyttää jotakin, mitä kukaan ei ole vielä nähnyt, universumin salaisuuksien tuomista kaikkien katsottavaksi. Se on tutkimusmatkailijan matka uuteen paikkaan, tiedemiehen tutkimusten tuottama uusi löytö, matemaatikon laatima uusi kaava, tai kokin luoma uusi elämys.

Se on matka johonkin, jossa tulevaisuutta ei voida ennustaa, ja jossa menneisyyden perusteella laaditut suunnitelmat eivät riitä. Se on menemistä sellaiseen nykyhetkeen, jossa henkiinjäämisen eväät ovat vain nykyhetkessä ja sen kohtaamisessa uudella tavalla. Se on tulemista nykyhetken yllättämäksi, tuntemattoman riskin ottamista ehdoin tahdoin, ja luopumista menneisyydessä käytetyistä keinoista. Se on uskoa siihen, että on jotakin muuta, ja luottamusta siihen, että me voimme löytää sen ja päästä paikkaan, jota emme vielä tunne, ja johon vievää tietä me emme vielä tunne.

Suurin seikkailu ei olekaan meidän ulkopuolellamme, vaan sisällämme. Uskallammeko lakata selittämästä siten kuin olemme aina selittäneet, ja lähteä siitä luottamuksesta, että jokainen nykyhetki pitää sisällään kaiken sen, mitä me tarvitsemme siinä? Kun uskallamme, jokainen nykyhetki on seikkailu. Kun lakkaamme suunnittelemasta tulevaisuutta menneisyyden kautta ja otamme nykyhetken vastaan sellaisenaan, edessämme on tulevaisuus, joka on hyvin erilainen kuin menneisyys. Se on niin erilainen, että emme tiedä, miten eläisimme siinä. Me pelkäämme ottaa riskiä, lähteä turvallisesta paikastamme ja seikkailla. Silti seikkailu kutsuu meitä luottamaan jokaiseen nykyhetkeen.

Seikkailu on vaarallista. Me haluaisimme seikkailla vain itse valitseminamme hetkinä, emmekä koko ajan. Seikkailija ei aina tiedä missä hän on menossa, mikä häntä odottaa, ja miten toimia viiden minuutin päästä. Mutta hän on vapaa ja onnellinen. Hän kulkee valppaana ja suunnittelematta, mutta ei valmistautumatta. Hänellä on tietoja ja taitoja joihin hän luottaa. Hän luottaa selviävänsä seuraavasta hetkestä, vaikka ei tiedä millainen se on. Hän on hankkinut tarvittavia esineitä, joiden käyttöä hän inspiroi aina uusin tavoin. Hän luottaa itseensä, omaan inspiraatioonsa, omiin taitoihinsa ja vaistoihinsa. Mutta hän ei suunnittele niiden käyttöä. Jos hän erehtyy ajattelemaan tulevaisuutta tai menneisyyttä, hän voi menettää valppautensa nykyhetken suhteen ja joutua vaaraan. 

Kun me emme anna asioille ja tapahtumille turhia ja ylimääräisiä merkityksiä, me olemme mukana seikkailussa joka virtaa joka hetki. Kun nykyhetken tapahtumat eivät herätä meissä ylimääräisiä menneisyyteen liittyviä tunteita, intuitiomme on vapaasti läsnä nykyhetkessä. Silloin me olemme seikkailijoita joka hetki muuttuvassa seikkailussa, emmekä me yritä hallita todellisuutta enempää kuin todellinen vaikutusvaltamme on. Silloin meidän voimamme on meillä itsellämme, ja me käytämme sitä parhaalla ja tehokkaimmalla tavalla.

Kaunotar

Mies haluaa kaunottaren yhdestä syystä: se on kauneinta mitä hän voi kokea. Mies haluaa kokea hänen rakkautensa, tuntea kauneuden vallan ja upota sen ekstaasiin. Hänen vuokseen mies tappaa lohikäärmeen, kiipeää linnan torniin, kaataa jättiläisen, tuhoaa noidan ja voittaa armeijan.

Mies voi olla ylpeä siitä, että hän taisteli sodassa joka hävittiin. Hän voi olla ylpeä epäonnistuneesta seikkailusta. Mutta hän ei voi olla ylpeä epäonnistuneesta yrityksestä pelastaa kaunotar. Taistelun syy ei ole taistelussa itsessään, vaan sen ulkopuolella. Tämä syy ei katoa, vaikka taistelu hävittäisiin. Mies voi aloittaa uuden taistelun saman päämäärän puolesta. Samoin syy seikkailuun on jossakin seikkailun ulkopuolella. Uusi seikkailu saman päämäärän vuoksi on aina mahdollista. Mutta kaunottaren pelastamisen motiivi on kaunottaressa itsessään.

Jokin meissä kaipaa ihailla ja tulla ihailluksi. Me haluamme ihailla kauneinta minkä me tiedämme. Me kaipaamme tulla itse Kauneuden ihailemaksi. Kuinka me voisimme kaivata sitä niin syvästi, ellei jokin sisällämme Muistaisi jotakin? Ellei jokin kaukainen muisto palauttaisi mieliimme Kauneutta? Ellemme jossakin kokisi niin syvästi sitä Kauneutta joka ilmentää itseään maskuliinisuuden ja feminiinisyyden - jokaisen solumme - kautta?

Silti meidän on saatava miehisyytemme ilman kaunotarta. Taistelu on ensin. Lohikäärme on ensin. Sotilas ja seikkailija on ensin. Miehisyys on jotakin jonka me annamme kaunottarelle. Hän ei anna sitä meille, vaan hän voi ainoastaan herättää sen, mikä meissä on. Sen herättämisessä hän näkee oman kauneutensa, sillä hän herättää sen olemalla oma itsensä. Se on hänen kauneutensa peili, niin kuin hänen ihailunsa on meidän sankaruutemme peili. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden voimat kohtaavat rajusti ja voimalla, kun ne tulevat eri suunnista toisiaan kutsuen.

Nainen voi herättää maskuliinisuuden, mutta nainen ei voi synnyttää maskuliinisuutta. Jos me etsimme omaa miehuuttamme naisesta, nainen on tuomittu epäonnistumaan. Hän voi yrittää olla miehuutemme herättäjä, mutta hän ei voi olla sitä. Jos hän yrittää sitä, hän kuihtuu kuiviin ja menettää itsensä. Lohikäärme on naisen ja miehen välissä, ja sen tappaminen on miehen tehtävä. Miehisyys on ennen kaunottaren kohtaamista. Se on lohikäärmettä vastaan taistelemisessa ja jättiläisen kukistamisessa.

Me emme ole nähneet lohikäärmeitä. Mutta meillä on muureja joiden yli meidän on kiivettävä. Korkeimmat niistä ovat meidän omat haavamme. Seuraavaksi korkeimmat ovat kaunottaren haavat.