Parantaja, paranna itsesi

Parantaja, paranna itsesi

  1. Pelottava rakkaus
  2. Väärä katse
  3. Peloton rakkaus
  4. Harhakuvia
  5. Todellisuuksia
  6. Itsetunto
  7. Rajat
  8. Oman todellisuutemme hyväksyminen
  9. Omien tarpeidemme täyttäminen
  10. Oman todellisuutemme ilmaiseminen
  11. Murtuminen

Itsetunto

Millainen on hyvä itsetunto? Vastaus riippuu täysin siitä, mistä viitekehyksestä käsin sitä tarkastellaan. Se itsetunto, mitä usein opetetaan itsetuntokursseilla, on tämän yhteiskunnan näkökulman mukaan hyvä itsetunto, sillä se palvelee yhteiskuntaa sellaisena, kuin yhteiskunta itsensä käsittää. Kun sanon, että yhteiskuntani käsittää itsensä jonkinlaisena, tarkoitan sitä kollektiivista tietoisuutta, johon olen kasvanut, jonka arvot hallitsevat elämääni, ja jonka perusteella määrittelen itseni hyvänä tai huonona ihmisenä. Hyvä itsetunto auttaa meitä siis esiintymään, uskomaan itseemme, jaksamaan ja kestämään. Se auttaa meitä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Tämä on tarpeellista, jotta yhteiskunta jaksaisi uskoa itseensä, ja jotta me uskoisimme itseemme sen hyödyllisinä osina. Tällaista itsetuntoa voitaisiin verrata pituuden kasvamiseen. Mitä parempi itsetunto meillä on, sen pidemmäksi me koemme itsemme suhteessa muihin.

Se itsetunto, josta tässä kirjoitan, on jotakin aivan muuta. Se on itsemme löytämistä tavalla, jossa mikään ei uhkaa itsemme olemassaoloa. Se on puolustusmekanismien laskemista alas, valehtelun, teeskentelemisen ja näyttelemisen lakkaamista, ja koko tietoisuuden esiin tulemista. Se on samalla kertaa omasta itsestämme tietoiseksi tulemista ja tämän tietoisuuden lakkaamista. Itsetuntomme tervehtyessä me löydämme itseämme tavalla, jossa löydettyjä osia ei uhkaa mikään. Me voimme siis unohtaa ne. Rajamme madaltuvat, mutta ne madaltuvat vain sitä mukaa kun osaamme erottaa "itsen" ja "muut". Tästä enemmän seuraavassa luvussa.

Tällaisen itsetunnon kypsymistä voitaisiin nimittää leviämiseksi. Olen itse monta kertaa kokenut lähes fyysisesti, kuinka persoonani litistyy, sen rajat madaltuvat ja juuret kasvavat syvälle maahan. Olen kokenut, kuinka valheiden, teeskentelyn ja väärän kuvan antamisen pois jääminen tuo syvän kuulumisen ja levon. Minun ei tarvitse pelätä minkään paljastumista. Minun ei tarvitse teeskennellä pitäväni jostakin, mistä en pidä. Minun ei tarvitse omistaa samoja arvoja kuin muilla on. Tällaisessa tietoisuudessa on syvä kuuluminen. Kuuluminen on aina rajojen yli tapahtuva kokemus, jossa todellisuuden ja meidän itsemme rajat ovat niin matalia, että koemme olevamme osa todellisuutta. Tällaisessa kokemuksessa on vahva elämisen ja virtaamisen tuntu. Koko tietoisuutemme on läsnä, ja läsnäolomme perustuu kokemukseen siitä, että olemme osa todellisuutta, josta emme yritä erottautua, vaan me vain kuulumme siihen. Kuten olen kirjoituksissani usein todennut, me emme voi kuulua jos teeskentelemme. Hyvä itsetunto ei koskaan ole esittämistä, sillä itseä ei voi esittää. Mutta kun olemme se ihminen, joka me oikeasti olemme, paras mahdollinen itsetunto syntyy luonnostaan, koska se tulee meistä itsestämme.

Robert Bly ja William Booth luonnehtivat tämän yhteiskunnan kasvatusta "valolla kasvattamiseksi". He tarkoittavat sitä, että niin sanottuja "hyviä" ominaisuuksia valaistaan, ja niin sanotut "huonot" ominaisuudet jäävät pimeään. Mitä parempia me olemme joissakin asioissa, sen enemmän vanhempamme, opettajamme, sukulaisemme, kaverimme ja koko yhteiskunta valaisee näitä kohtia. Mitä kirkkaammassa valossa nuo kohdat loistavat, sen enemmän me itse ja muut haluamme nähdä vain niitä ja unohtaa pimeässä olevat kohdat. Ja vaikka ne välillä tulisivatkin esiin, ne yleensä painetaan takaisin pimeään ja lisää valoa kohdistetaan jo valaistuihin kohtiin. Tämän seurauksena valon ja varjon kontrastit lisääntyvät. Meistä halutaan tehdä valkoisia joutsenia, jotka sopivat siihen porukkaan, jonka keskellä me olemme.

Mutta vain joidenkin kohtien valaiseminen ei poista niitä kohtia, joita ei valaista. Vastasyntyneenä ja vauvana me olemme täyden ympyrän ihmisiä. Me tuomme esiin jokaisen ajatuksemme ja tuntemuksemme. Me reagoimme kaikkeen. Me tutkimme kaikkea, kosketamme kaikkea ja näytämme kaiken. Olemuksemme koko 360 astetta tulee esiin. Mutta pikkuhiljaa me opimme, että kaikkea ei saa näyttää eikä kaikkeen saa reagoida siten kuin meistä olisi hyvä reagoida. Me alamme leikata ympyrämme 360 asteesta erikokoisia siivuja pois, kunnes säteilemme vain hajanaisiin suuntiin ja reagoimme vain hajanaisiin suuntiin. Lopulta me säteilemme vain kapeissa keiloissa, mutta emme itsekään huomaa puuttuvia pimeitä kulmia. Tai jos huomaamme, me yritämme unohtaa niiden olemassaolon jollakin "sallitulla" tavalla. Useimmiten me emme kuitenkaan tiedä, että olemme huomanneet jotakin, koska me emme osaa antaa sille nimeä. Me koemme epämääräisen tuntemuksen, että kaikki ei ole kunnossa. Varjossa olevat kohdat ovat itseltämmekin piilossa. Toiset huomaavat ne herkemmin - tai ehkä pitäisi sanoa, että he vaistoavat ne. He eivät välttämättä tiedä mistä on kysymys, eivätkä osaa aina antaa kokemukselleen nimeä, mutta he kokevat ne ja reagoivat niihin. He reagoivat niihin siksi, että ne ovat yhtä todellinen osa meitä kuin valaisevatkin kohdat. Mutta koska ne eivät näy suoraan, he kokevat ne usein sinä epämääräisenä tunteena, miltä meidän läheisyytemme "maistuu". He kokevat sen siinä ilmapiirissä jonka me luomme ympärillemme. Eikä heilläkään ole sille välttämättä nimeä.

Mitä tapahtuu sille osalle joka ei säteile? Pimeys ei saa sitä lakkaamaan olemasta. Sen valta ei vähene siitä, että me emme halua nähdä sitä. Me emme koskaan pääse siitä eroon, vaan sen valta yllättää meidät juuri silloin kun emme odota. Kun muut ovat mielestämme ymmärtäneet meidät väärin, he ovat hyvin todennäköisesti ymmärtäneet meidät oikein. He ottivat vastaan viestin, joka tuli pimennostamme. Varjomme ovat aina mukanamme ja värittävät meidän kanssakäymistämme, olemustamme ja tunteitamme. Muut kokevat nuo salatut viestit, mutta me kyseenalaistamme mieluummin heidän kokemuksensa ja sanomme, että he eivät ymmärrä meitä. Me emme itse tunnista tätä, ennen kuin olemme parantuneet niin paljon, että hyväksymme reaktiomme ja osaamme tarkkailla niitä. Silloin me huomaamme myös varjon hyväksymisen ja kohtaamisen voiman - me alamme säteillä entistä laajempiin kulmiin ja tiedämme entistä paremmin, mitä säteilemme. Me alamme olla levossa ja nauttia olemuksemme jokaisesta osasta. Meissä ei ole enää puuttuvia kulmia, vaan valkoisen, harmaan ja mustan eri sävyjä. Muut näkevät meissä joka kulmassa jotakin, ja me annamme heidän nähdä vapaasti. Puolustuksemme laskeutuu alas, ja me voimme lakata "suojelemasta" itseämme.

Robert Bly kuvaa tätä hienosti: hän puhuu variksesta joutsenen ja korppikotkan sijaan. Ihminen joka on löytänyt oman variksensa, on luonnollinen, vakuuttava ja levossa. Opettajan, joka tuo luokkahuoneeseen variksensa, ei tarvitse yrittää pitää oppilaitaan kurissa - toisin kuin jos hän toisi joutsenen tai korppikotkan. Hänessä on luonnollista auktoriteettia, sillä tuo varis voi lennähtää mihin tahansa, ja se on siinä täysin levossa ja aina valppaana. Muut kuuntelevat häntä vaistonvaraisesti, sillä jokin heidän sisällään tunnistaa oikean variksen. Kukaan ihminen ei ole joutsen eikä korpikotka. Liiassa valkoisuudessa on teeskentelemisen maku, kuten myös liiallisessa pimeydessä. Variksen harmaudessa ja mustuudessa ilmenee myös sellaisen ihmisen huumori, joka on kohdannut ja hyväksynyt omat varjonsa. Tämä on omalaatuista kyynisyyttä, joka ei kuitenkaan tunnu kyynisyydeltä vaan lempeydeltä. Se yllättää aina uudelleen ja odottamattomalla tavalla, sillä varjossa viihtyvät olennot ovat kieroja ja luovia. Se heijastaa myös suurta elämänviisautta.

Sisäisen lapsen paraneminen, läheisriippuvuudesta paraneminen, muista riippuvuuksista paraneminen ja varsinkaan varjojen kohtaaminen ei ole tavallista. Se ei ole "normaalia". Se on harvinaista. Yleisen "normaaliuden" määritelmän mukaan me olemme "epänormaaleja". Me emme enää tahdokaan piilottaa mustaa ja tulla valituilta kohdin entistä valkoisemmaksi, vaan koko ympyrässä harmaan, valkoisen ja mustan eri sävyiksi. Ennen kaikkea, se on valtavan upeaa, hauskaa, luovaa, riemullista, vapauttavaa - ja välillä tuskallista.

"Jos joku lyö sinua poskelle, käännä hänelle toinenkin poski ... jos joku pyytää takkisi, anna hänelle aluspaitasikin ... jos joku pakottaa sinut kävelemään kanssaan pari kilometriä, kävele neljä." Valon psykologia näkyy esimerkiksi siinä, kuinka näitä Jeesuksen opetuksia usein tulkitaan, ja minkälainen kasvatus näiden tulkintojen perusteella syntyy. Valon psykologia johtaa väistämättä mustavalkoiseen elämään, koska sillä ei ole mitään keinoja kohdata varjoja. Se voi ainoastaan yrittää piilottaa ne, samalla piilottaen kaiken voiman, järkevyyden ja tasapainon joka niiden omistamiseen liittyy. Valon psykologia tekee ihmisistä joko heikkoja ja passiivisia, tai vihaisia ja aggressiivisia. Laittaessaan "pahat" puolet pimentoon, yhteiskuntamme ei opeta meille niihin liittyvän voiman hallitsemista.

Jungin mukaan yksi sekä miehen että naisen arkkityyppi on taikuri. Taikuri on salatun tiedon ja voiman hallitsija, salaisuuksien tuntija, henkien kuuntelija, ja salattujen lainalaisuuksien hallitsija. Hän on esimerkiksi insinööri, psykologi, mestarikokki, runoilija, vaatesuunnittelija tai pappi. Taikurilla on aina kaksi puolta: pimeä ja valkoinen. Psykoterapeutilla on salattua tietoa, jolla hän voi tehdä potilaalleen hyvää tai pahaa. Insinöörillä on sama valta omien salaisuuksiensa suhteen. Taikurin arkkityyppi ei voi omistaa vain valkoista valtaa. Hänen on nähtävä valtansa molemmat puolet, jotta hän osaisi valita. Jollei psykoterapeutti tunne oman valtansa pimeää puolta, hän käyttää sitä tahattomasti, vahingossa ja huomaamattaan. Mutta kun hän tuntee oman valtansa pimeän puolen ja myöntää sen olemassaolon, hän kykenee valitsemaan. Kemisti, joka ei tunne käyttämiensä aineiden pimeää puolta, voi pyrkiessään kohti yhteistä hyvää, tehdä tahtomattaan paljon tuhoa. Mutta mitä paremmin hän tuntee mahdollisuutensa pimeyden tekoihin, sen paremmin hän osaa olla tekemättä niitä vahingossa. Ja sitä suurempi on hänen valtansa tehdä pimeyden tekoja tietoisesti. Vain se, joka kykenee olemaan kääntämättä toista poskea, voi valita kääntää toisen posken. Jeesuksen kehotus ei ole tulla vaihtoehdottomaksi heikoksi, joka ei pidä puoliaan. Sen sijaan se on kehotus valita oikein.

Jeesus ei sano "jos joku haluaa hakata kätesi poikki, anna hänen hakata toinenkin käsi". Hän ei sanonut tästä mitään, mutta kuvittelen, että hän olisi voinut sanoa "jos joku yrittää hakata kätesi poikki, älä tapa häntä, jos mahdollista". Poskelle lyöminen ei ole fyysistä hyökkäämistä toisen ihmisen kimppuun, vaan kunnian riistämistä. Se ei ole väkivallan, vaan halveksunnan teko. Jeesus sanoo, että jos joku halveksuu sinua, osoita että sinun kunniasi on toisenlaista. Sillä, miten joku toinen sinuun suhtautuu, ei ole mitään vaikutusta sinun kunniaasi.

"Jos joku pyytää takkisi, anna hänelle aluspaitasikin." Jos joku pyytää sinulta jotakin, etkä anna sitä, vahvistat hänen uskoaan siihen, että hän on onneton siksi ettei hänellä ole sitä mitä hän pyysi, ja että sinä et luovu omastasi siksi, että se tekee sinut onnelliseksi. Vahvistat omaa uskoasi siihen, että onnellisuutesi vähenisi, jos antaisit jotakin pois. Vahvistat omaa uskoasi siihen, että toinen ei ansaitse samaa "onnea" kuin sinulla on. Me pidämme kiinni jostakin vain silloin, kun ajattelemme menettävämme jotakin tärkeää sen mukana, tai kun pelkäämme jonkun toisen käyttävän antamaamme asiaa "väärin", tai kun pelkäämme, että hän tulisi onnellisemmaksi kuin me. Tämä on kehotus luopua väärästä itsekkyydestä. Se ei ole kehotus lakata pärjäämästä. Se ei ole kehotus hulluuteen, vaan rakastamaan. Se on kehotus antamaan sitä, mikä ei tee meitä onnelliseksi, jotta me tulisimme onnelliseksi.

"Jos joku pakottaa sinut kävelemään kanssaan pari kilometriä, kävele neljä." Miksi joku pakottaisi meidät kävelemään kanssaan? Ehkä suojaksi rosvoja vastaan, kantamaan hänen tavaroitaan, tai vain kuuntelemaan hänen juttujaan. Kerro hänelle, että hän on sinulle ihminen, ja että hän olisi voinut yhtä hyvin vain pyytää sinua, ja että olisit tullut. Hänellä oli syynsä. Joko hän pelkäsi, oli väsynyt tai yksinäinen.

Valon psykologia tarvitsee sääntöjä, periaatteita ja ajatusrakennelmia. Sillä pitää olla jotakin, minkä avulla uhkaavat mustat, harmaat tai tuntemattomat elementit voidaan heittää pimentoon ja torjua "luvallisesti" ja "objektiivisesti", jotta meidän ei tarvitsisi ahdistua siitä mitä me emme osaa käsitellä. Jotta meidän ei tarvitsisi kohdata varjoa. Varjossa liikkuvat nauravat tälle. He eivät tarvitse sääntöjä eivätkä he vaivaa päätään turhilla periaatteilla. He elävät tapahtumien keskellä, luottaen siihen että kukin tilanne tulee vastaan siten kuin tulee ja sitten kun tulee. Toisaalta on mielenkiintoista pohtia, kuinka voisin rakastaa ihmistä joka osoittaa minua pistoolilla. Toisaalta se on täysin järjetöntä. Emme ehkä koskaan joudu sellaiseen tilanteeseen. Jos joudumme, kysymys on meidän henkiinjäämisestämme. Saatamme joutua tappamaan, tai sitten emme. Voimmeko tappaa jonkun jota rakastamme? Voimmeko potkaista hänen kätensä murskaksi? Entä kaksi sormea? Luodessaan kategorisia periaatteita, valon psykologia menettää otteensa elämään ja virtaavaan nykyhetkeen. Valon psykologia ei tule toimeen harmaalla alueella.

Anne Wilson Schaef nimittää kirjassaan "When Society Becomes an Addict" tällaista yhteiskuntaa Valkoisen Miehen Systeemiksi, Naisen Reaktiiviseksi Systeemiksi tai Addiktiiviseksi Systeemiksi – jotka kaikki ovat saman asian eri puolia. En oikeastaan pidä tuosta nimestä, jota Schaef käyttää, mutta kirjassaan hän esittää tämän nimen syntyhistorian ja perustelut sen käytölle. Lyhyesti voitaisiin sanoa, että tämän yhteiskunnan keskeisiä piirteitä ovat pahan olon välttäminen korvaamalla tai sivuuttamalla se mahdollisimman nopeasti, erillisyyden ja egon vahvistaminen ja siitä seuraava yksilöiden keskinäinen taistelu "rajallisesta" kunniasta, maineesta ja vallasta. Nimi Valkoisen Miehen Systeemi johtuu siitä, että yhteiskuntatutkijana Schaef on nähnyt nämä piirteet kaikkein selkeimmin valkoisen patriarkaalisen yhteiskunnan ihmissuhteissa. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki valkoisen miehen yhteiskunnan piirteet ja ihmissuhteet olisivat vahingollisia, vaan sitä, että tällaista vahingollisuutta ei ole Annen mukaan niin selkeästi muissa yhteiskunnissa, vaikka niissä on valkoisen miehen systeemin näkökulmasta kenties muita "ongelmia". Mutta kaikki Annen antamat nimet ovat tärkeitä, sillä ne esittävät saman asian eri puolia. Nimitys Naisen Reaktiivinen Systeemi pitää sisällään sen, että näissä patriarkaalisissa yhteiskunnissa nainen on usein joutunut reaktiiviseen asemaan. Erityisesti tämän yhteiskuntatyypin romanttiset suhteet päätyvät liian usein tähän surulliseen tilaan. Addiktiivinen Systeemi tarkoittaa myös sitä, että me identifioidumme asioihin ja mielipiteisiin, jopa sillä tavoin että koemme perustavaa laatua olevan erilaisuuden uhkaavan omaa olemassaoloamme, emmekä osaa kohdata sitä levossa.

Aikaisemmin käytin tästä yhteiskuntatyypistä samaa nimitystä kuin Schaef, mutta koska se on helposti harhaanjohtava, erityisesti jos ei perehdy hänen kirjansa taustoihin, kutsun sitä Erillisyyden Systeemiksi. Erillisyyden kokemus ja siitä seuraava egojen keskinäinen taistelu on yksi sen vahingollisimmista piirteistä. Ihmiset, yhteisöt ja valtiot kokevat taistelevansa toisiaan vastaan saadakseen rajallisista resursseista itselleen mahdollisimman paljon ja voidakseen kokea olevansa turvassa. "Jos joku saa, toinen häviää" on sen keskeinen lause. Tällaisen asetelman mukaisesti hyvä itsetunto on sillä, joka nostaa itseään eniten ja työntää itseään esille eniten, riippumatta siitä, kuinka todellisen kuvan hän antaa itsestään.

Vaikka tämä artikkeli kritisoi joitakin yhteiskuntamme piirteitä, se ei tarkoita sitä että ihailisin jotakin muuta mallia, tai että haluaisin korvata sen jollakin muulla. En myöskään kirjoita analysoidakseni erilaisia yhteiskuntia sen mukaan, miltä ne näyttävät ulospäin tai vertaillakseni niiden paremmuutta. Kirjoitan siksi, että näkisimme, että yhteiskuntamme antaa meille ne eväät, joiden mukaan me elämme, ajattelemme ja tunnemme. Se antaa meille eväät, jotka määrittelevät "hyvän itsetunnon", "onnistuneen ihmissuhteen" ja "elämässä menestymisen". En tiedä, onko kovinkaan paljoa merkitystä sillä, mitä yhteiskuntamme arvot ovat, jos se elää johdonmukaisesti ja ennustetusti niiden mukaan. Mutta vahingollista on se, jos yhteiskuntamme esittää omistavansa yhdenlaisia arvoja, ja toimii käytännössä toisenlaisten arvojen mukaan. Ja kaikkein vahingollisimmillaan tämä suhtautumistapa on silloin, kun päämäärä on "hyvä", mutta keinot joilla siihen pyritään, ovat ristiriidassa päämäärän kanssa. Lutterin mukaan me sokeudumme sitä helpommin, mitä "ylevämpi" päämäärä meillä mielestämme on, ja mikä kiihkoutuneemmin me taistelemme sen puolesta. Poliittisella tasolla tästä yksi ajankohtainen esimerkki on Yhdysvalloissa viime aikoina käynnistynyt kriittinen keskustelu siitä, kuinka se toimii itse juuri sillä tavalla, josta se halveksii muita maita. Sen käyttäytyminen on ristiriidassa sen omien arvojen kanssa.

Politiikassakin sillä on merkityksensä, mutta vielä vahingollisempaa on, että tällaisen yhteiskunnan jäsenet eivät näe, että he toimivat henkilökohtaisissa elämässään ja ihmissuhteissaan yhtä ristiriitaisesti ja tuhoavasti. Meidän "arvomme" ovat meidän mielestämme ylevät, mutta meidän käyttämämme keinot ovat ristiriidassa päämäärämme kanssa, jolloin ne tekevät sen saavuttamisen mahdottomaksi. Me yritämme saada elämäämme jotakin, mutta mitä kovemmin me yritämme, sitä kauemmas me joudumme päämäärästämme. Me vain väsytämme itseämme ja vahingoitamme itseämme ja muita - emmekä tiedä miksi niin käy. Tämä ei ole kovin otollinen alusta itsetunnon kasvulle.

Rakkaus ei ole koskaan päämäärä johon voitaisiin pyrkiä joillakin keinoilla. Rakkaus on aina, ainoastaan ja vain nuo keinot. Kun keinot ovat rakkautta, siihen ei enää tarvitse pyrkiä. Jos rakkaus ei ole keinoissa, sitä ei mistään muualtakaan putkahda esiin. Minun mielestäni tämä on hyvin surullinen toteamus, sillä kun katson sitä yhteiskuntaa jossa elän, se osoittaa, kuinka vähän ihmiset tietävät mitä oikea rakkaus on. Surullista on se, että kuvitellessamme pyrkivämme kohti rakkautta me emme pääse sinne. Mutta tämän välttämiseksi on yksinkertainen sääntö: Me emme voi pyrkiä kohti rakkautta. Me voimme vain rakastaa.

Kun me kasvamme yhteiskuntamme keskellä, me imemme sen toimintamallin - ristiriitaisen tavan elää - osaksi itseämme, jopa niin että emme osaa kyseenalaistaa sitä. Meillä on paha olla, emmekä tiedä miksi. Me emme näe sitä, sillä se on ne silmät, joilla me katsomme. Mutta kun katsomme muita kulttuureja tai oman yhteiskuntamme osia siten, että ne tökkivät silmiämme, me voimme alkaa huomata, että meidän silmissämme saattaa olla vikaa. Jos "hyvän itsetunnon" hankkiminen kuluttaa ja väsyttää meitä, ehkä vika ei olekaan meissä, vaan siinä itsetunnon määritelmässä, jonka me olemme omaksuneet ja jota kohti me pyrimme. Jos hyvä itsetunto johtaa salailuun, väsymykseen ja tavallisen minän ohittamiseen, olen valmis heti kyseenalaistamaan tuollaisen itsetunnon määritelmän. Kyseenalaistan sen välittömästi ja ilman ehtoja. Hyvä itsetunto johtaa lepoon ja persoonan esiin tulemiseen kokonaisena. Tällaisen itsetunnon hankkiminen tapahtuu kyseenalaistamalla ulkopuolinen arvomaailma, ensin luopumalla siitä kipeästi, ja sitten huomaamalla että sillä ei ole mitään väliä, ja se saa vain olla. Se johtaa lepoon, oman itsen kunnioittamiseen ja muiden kunnioittamiseen.

Jotta voisin saada paljon, minun on oltava täydellisin - mutta systeemin mittojen mukaan. Niinpä yksi erillisyyden systeemin keskeisistä piirteistä on täydellisyyden tavoittelu. Täydellisyyden tavoittelun keskeinen osa on määritteleminen, nimen antaminen ja järjestykseen laittaminen. Vain se voi olla olemassa, jonka systeemi on hyväksynyt, luokitellut ja jolle se on antanut kategorian, nimen ja paremmuusjärjestyksen. Jos jollekin ei ole annettu nimeä, sitä ei ole olemassa, eikä sitä niin ollen tarvitse kohdata eikä siitä välittää. Me olemme omaksuneet hyvin syvään juurtuneen ajatusmallin, joka kuuluu seuraavasti: "Jos jokin asia kiusaa sinua, teeskentele että sitä ei ole olemassa, niin se katoaa". Me sanomme "en usko siihen", kun itse asiassa tarkoitamme "en halua ajatella sellaista mahdollisuutta". Me valitsemme kohdata vain niitä asioita, jotka sopivat yhteen meidän kaikkitietävyytemme kanssa. Tämä saa meidät panemaan paljon asioita varjoon. Me voimme jopa uskoa, että kun unohdamme "pahojen" asioiden olemassaolon ja tyrkkäämme ne pois, ne katoavat ihmeellisesti. Vanhempamme uskoivat niin. Opettajamme uskoivat niin. Työnantajamme ja alaisemme uskovat niin. Kun me pidämme asenteemme ja tunteemme piilossa, kaikki on hyvin. Kun emme näytä muille ihmisille pelkoamme, häpeäämme ja epävarmuuttamme, he kuvittelevat että meillä on hyvä itsetunto. Jos he kuitenkin uskaltavat epäillä meidän teeskentelevän ja olevankin itse asiassa heikkoja, epävarmoja ja pelkureita, me puolustamme itseämme valehtelemalla ja hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Juuri näin erillisyyteen perustuva systeemi toimii.

Meille on opetettu, että valehtelu on osa elämää. Mutta me emme näe, kuinka sairas osa se on. Se on niin yleisesti hyväksyttyä, että minua hirvittää. Väärän kuvan antaminen omasta itsestä, tosiasioiden vääristäminen, väärän kuvan antaminen muista, uskomattomat selitykset – kaikki ne ovat yleisesti hyväksyttyjä jopa korkean tason päätöksenteossa. Mutta kenenkään hälytyskellot eivät soi. Koululaitoksesta lähtien kaikki tukeutuu väärän kuvan antamiseen. Koulussa meitä opetetaan "markkinoimaan" itseämme, antamaan hieno kuva itsestämme – sellainen jota työnantajat, opettajat, rahoituslaitokset, ynnä muut odottavat. Kukaan ei kysy, kuinka tosia ja inhimillisiä nämä kuvat ovat. Ei ihme, että me kaikki väsymme. Ei ihme, että emme enää jaksa uskoa itseemme ja siihen mitä me oikeasti olemme. Eikä kovinkaan moni uskalla kyseenalaistaa tällaista yhteiskuntaa, sillä se kyseenalaistaa kaikki omat kyseenalaistajansa. Mutta on myös ihmisiä, jotka ovat eläneet erillisyyden ja egon pönkittämisen ehdoilla, kunnes ovat huomanneet että se on johtanut vain heidän pahoinvointinsa lisääntymiseen. He uskaltavat kyseenalaistaa systeemin, sillä he ovat löytäneet jotakin, joka on saanut heidät voimaan hyvin, kun he ovat luopuneet egonsa rakentamisesta. Valehtelu ja väärän kuvan antaminen ovat addiktien ominaisuuksia. Jokainen addikti, joka haluaa parantua, kavahtaa niitä kuin ruttoa. Hän tietää, että ne ovat osa sitä liukua, jota pitkin arvomaailmamme rapistuu ja alamme toimia itseämme vastaan. Valehtelu on addiktille ensimmäinen hälytysmerkki. Siitä on niin helppo luiskahtaa takaisin. Vain rehellisyys pitää meidät kiinni itsessämme ja ympäröivässä todellisuudessa.

Valehtelu on yksi osa todellisuuden kieltämistä ja itsemme pettämistä. Se on myös luonnollinen seuraus erillisyyteen perustuvasta systeemistä - sillä se johtaa meidät markkinoimaan itseämme jotta menestyisimme. Systeemi opettaa meille ensinnäkin, että se itse on ainoa joka olemassa, tai vähintäänkin ainoa hyväksyttävä vaihtoehto. Siksi se määrittelee todellisuuden ja kertoo mikä on olemassa. Mutta Systeemi ei osaa selittää - usein se osaa vain antaa nimen. Systeemin mielestä jotakin ei ole olemassa, ennen kuin systeemi on antanut sille nimen. Tällöin se on mielestään tehnyt suuren asian: se on luonut jotakin uutta. Se on keksinyt jotakin. Sen tutkimus on edennyt ja todellisuus on laajentunut. Sillä systeemi ei ota vastaan mitään, mikä on sen ulkopuolella (erityisesti monet uskonnolliset yhteisöt ja tiedeyhteisöt ovat tässä hyvin ansioituneita). Jos systeemi myöntäisi, että sen ulkopuolella on jotakin, se joutuisi myöntämään oman erehtyvyytensä ja rajallisuutensa. Mutta se ei myönnä, vaan turvautuu moniin keinoihin, kuten vähättelyyn, kieltämiseen, syyllistämiseen, pelotteluun, unohtamiseen, teeskentelyyn ja valehteluun. Nämä kaikki ovat addikteille tuttuja. Paraneva addikti tunnistaa ne silmänräpäyksessä toisessa addiktissa. Addikti ei voi parantua niin kauan kuin hän on mukana addiktiivisessa tai erillisyyteen perustuvassa systeemissä. Tämän voi jokainen paraneva addikti vahvistaa. Siksi 12 askeleen ohjelmat ovat vahvasti yhteisöllisiä - kun yksi jäsen menestyy, kaikki iloitsevat hänen menestymisestään. Ne ovat avoimia ja rehellisiä, ja yksilön "arvo" määräytyy vain hänen olemassaolostaan. Siksi nämä yhteisöt ovat rakastavia ja hyväksyviä, koska muutoin ne toimisivat itseään vastaan. Kun aloin ymmärtää, kuinka laajat mittasuhteet valehtelu, todellisuuden vääristäminen, teeskentely ja niiden seurauksena syntyvä läheisyyden pelko ovat yhteiskunnassamme saaneet, olin hyvin nolostunut. Häpesin erillisyyden systeemin mielettömyyttä, sen kehäpäätelmiä, ja ennen kaikkea sitä, kuinka se tuhoaa elämää. En väitä, että mikään muu systeemi olisi parempi, mutta tämän Systeemin hulluus on siinä, että se uskoo omaan erehtymättömyyteensä. Kuitenkin kaikki ihmiset erehtyvät. Kansakunnat ja parlamentit erehtyvät. Mutta Systeemi ei voi myöntää erehtyneensä. Sen sijaan se käyttää todellisuutensa kieltämiseen addiktin koko repertuaarin, jolla se yrittää uskotella itselleen ja muille, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin olla, ja että muunlaiset päätökset olisivat olleet virheellisiä. Presidentit selittelevät, valehtelevat ja piilottelevat. He pönkittävät omaa egoaan, jonkin ryhmän egoa tai kansakunnan egoa, mutta vailla todellisuuspohjaa. Onko tämä hyvää itsetuntoa?

Addiktiivinen Systeemi vie itsetunnon ja saa meidät syyllistämään itseämme. Tämä johtuu siitä, että se laittaa suuren painon syy-seuraussuhteille. Jos ymmärrämme syy-seuraussuhteet, voimme kontrolloida tapahtumia. Jos meille on tapahtunut jotakin huonoa, joko emme ole ymmärtäneet syy-seuraussuhteita, tai olemme ymmärtäneet ne mutta olemme tehneet huonosti itsellemme. Olemme siis vastuussa joko teoistamme tai tietämättömyydestämme. Olemme syyllisiä. Olemme joko tyhmiä, epäonnistuneita tai pahoja – todennäköisesti kaikkea tätä. Paraneminen on tästä harhakuvasta luopumista. Usein todellisuus vain tapahtuu, ja meillä on siihen vähäinen valta. Meillä ei ole täydellistä valtaa edes itseemme. Meillä ei ole täydellistä tietoa edes itsestämme.

Pelot, valheet, tuska ja häpeä saavat meidät näkemään todellisuuden uhkaavana. Ne tekevät meistä itsekeskeisiä. Silloin me koemme kaikki tapahtumat hyvin henkilökohtaisesti ja varustaudumme reagoimaan kaikkeen tapahtuvaan henkilökohtaisesti. Me kuvittelemme, että muut ihmiset tekevät jotakin nimenomaan meille, meidän takiamme tai meitä varten – tai ovat tekemättä jotakin meidän takiamme. Mutta tämäkään ei aina pidä paikkaansa. Vaikka olisimme heille auktoriteetteja, heillä olisi aivan omat syynsä seurata meitä: palkka, kunnianhimo, työpaikan pysyvyys, pelko – mitä tahansa. Lähimpiemmekin teoista suurin osa ei kohdistu meihin. Me emme ole edes lähimpien ihmisten tapahtumien keskipiste. Usein maailma vain tapahtuu. Me voimme vain reagoida siihen. Todellisuudessa maailman tapahtumat antavat meille jatkuvasti herätteitä ja siten "kontrolloivat" meitä - eikä päinvastoin. Syy-seuraussuhteet tulevat useimmiten ulkoa päin meitä kohti. Vain hyvin harvoin me olemme tapahtumien syy, eikä meidän silloin tarvitse ottaa seuraustakaan niskoillemme, kuten tyyneysrukous sanoo. Kun myönnämme olevamme seuraus, osallistumme koko universumin elävään prosessiin.

Tie oikeaan itsetunnon tervehtymiseen – siis puolustusmekanismien pois riisumiseen niiden pullistamisen vastakohtana - kulkee 12 askeleen ensimmäisten askeleiden kautta. Meidän tulee hyväksyä, että maailma vain tapahtuu, ja että elämämme vain tapahtuu. Me olemme olleet voimattomia. Me olemme ottaneet vastaan. Meillä on voinut olla monenlaisia harhaluuloja, mutta koskaan me emme voi tietää. Me emme ole jumalia, meidän ei koskaan kuulu olla jumalia, eikä kukaan voi sitä asemaa ottaa. Olen kuullut sanottavan, että me olemme hyviä silloinkin kun me teemme virheitä. Se, joka sanoi tämän, oli kyllä tajunnut, että me emme ole jumalia. Mutta hän ei ollut vielä tajunnut, että me olemme ihmisiä. Me emme voi olla hyviä ellemme tee virheitä. Jotta kasvaisimme, meidän on pakko oppia. Kun huomaamme, että jokin, mitä olemme tehneet, ei toimi, me opimme juuri niin kuin ihminen vain voi oppia.

Mitä enemmän me paranemme, sitä enemmän meidän on tunnistettava Erillisyyden Systeemiä. Jos haluamme muiden paranevan, ja lapsillemme terveen kasvupaikan, meidän on alettava luoda uutta systeemiä. Mutta ennen kaikkea meidän on itsemme tajuttava, että emme koskaan voi olla vapaita ihmisiä, elää täydessä inhimillisyyden kokemuksessa ja saada hyvää itsetuntoa, ellemme näe Systeemin "ansioita" sellaisina kuin ne ovat. Se, joka valehtelee, ei halua kuulla totuutta. Se, joka haluaa antaa väärän kuvan, ei voi haluta nähdä oikeaa kuvaa. Se, joka pelkää menettävänsä vallan, kunnian tai aseman, ei halua kohdata mitään, mikä horjuttaisi niitä. Se, joka ei halua nähdä, ei näe. Se, joka valehtelee, ei voi johdattaa toista totuuteen. Se, joka pelkää läheisyyttä, ei voi haluta tulla lähelle, tai että me tulisimme häntä lähelle. Nämä kaikki on sisäänrakennettu systeemiin, joka määrittelee hyvän itsetunnon erillisyyden ja egon vahvistamisen kautta.

Addikti voi parantua vain kun hän itse haluaa sitä enemmän kuin hetken helpotusta - ja tässä vaiheessa oikeastaan kaikki muu on menettänyt merkityksensä, aivan samoin kuin kaikki muu menetti aikaisemmin merkityksen addiktion rinnalla. Näin käy sitten, kun helpotuksen etsiminen on tullut riittävän tuskalliseksi. Silloin tuskamme saa meidät elämään avoimesti, rehellisesti, ja haavoittuvina ihmisinä, juuri siinä missä me olemme. Silloin me emme enää piilottele niitä haavoja, joita salasimme aikaisemmin. Me emme myöskään ole haavoistamme katkeria, vaan otamme ne vastaan oman inhimillisyytemme kokemuksina. Me emme taistele systeemiä vastaan. Se vain lakkaa meille olemasta. Siitä tulee irrelevantti.

Näin ollen, en voi muuta kuin yhtyä Robert Burneyn puskuritarrassa olevaan lauseeseen: "Edistä maailman rauhaa, paranna sisäinen lapsesi". Mutta lisäisin tähän vielä yhden näkökulman. Maailman rauhan edistäminen ei riitä. Sotatilan lakkaaminen ei tee maailmaa automaattisesti hyväksi paikaksi elää. Niin kauan kuin maailmamme on sellainen, että se pakottaa ihmisensä suojautumaan valehtelemalla, teeskentelemällä ja pakenemalla todellisuudesta addiktioihin, se ei ole hyvä paikka elää. Mutta kun se houkuttelee tulemaan esiin, kuulumaan siihen ja uppoutumaan siihen koko persoonan voimalla, se on hyvä paikka olla. Rakastakaamme siis armolla ja totuudella, sillä ilman niitä molempia Systeemi on hukassa. Ilman niitä emme voi saada oikeaa itsetuntoa. Mutta kun ne ilmenevät meissä, "itsetunto" on meille tarpeeton sana. Silloin me vain olemme. Silloin muut vain ovat ja saavat olla. Niin on hyvä.