Virtaava energia

Virtaava energia

  1. Energeettinen vuorovaikutus
  2. Sisäinen selkeys
  3. Rajapinta
  4. Puolustus­mekanismit
  5. Konflikti
  6. Sovinto

5. Konflikti

Siirtäminen (projektio, siirtokuva, transference) on heijastus omasta alitajuisesta maailmastamme jonka aistimme muiden ihmisten kautta, ja joka ilmenee ollessamme näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Debbie Ford nimittää sitä varjoksi, ja Charles Whitfield esittää, että se on sisällämme olevan keskeneräisen ja loppuun käsittelemättömän tunteen heijastumaa. Molemmat tarkoittava samaa. Joka tapauksessa se on tunne tai ajatus joka muistuttaa meitä vanhasta haavasta tai konfliktista jota emme koskaan onnistuneet ratkaisemaan tai parantamaan. Se voi olla myös oma vahvuutemme jolle emme ole antaneet lupaa astua esiin, tai jota vanhempamme eivät halunneet tunnustaa, ja joka houkuttelee meitä muissa. Heijastus on siis oman itsemme tiedostamattoman osan näkeminen toisessa ihmisessä. Se on jotakin joka ei ole saanut lupaa meissä itsessämme.

Konflikti on hyvin yleinen negatiivisen heijastuksen tulos. Konfliktin keskellä oleminen sattuu meihin lähes aina, ja osa meistä haluaa saada tuskan loppumaan. Jos näemme konfliktin vain nykyhetken tapahtumien syynä, emme useinkaan ymmärrä omaa käyttäytymistämme, omia tunteitamme, emmekä vastapuolen käyttäytymistä ja motiiveja. Mutta konfliktin näkeminen heijastuksen kautta avaa silmämme näkemään ja mielemme tutkimaan alitajuisia uskomuksiamme, ajatuksiamme, tunteitamme, toiveitamme ja päätöksiämme. Sen sijaan että syyttäisimme vastapuolta tai vastapuolia tai itseämme, voimme suhtautua konfliktiin tilanteena jonka kautta voimme kuunnella omaa mieltämme ja oppia tuntemaan itseämme.

Charles Whitfieldin mukaan konfliktissa on kolme tasoa:

  1. Kaikkein ilmeisin taso on nykyhetken ristiriita tässä ja nyt. Mutta olipa ristiriita suuri tai pieni, jos konflikti on vain tällä tasolla, se on suhteellisen helppo ratkaista.
  2. Toinen taso on syvällä Todellisessa Itsessämme, ehkä jopa alitajunnassamme, siinä osassa josta emme ole normaalisti tietoisia konfliktin keskellä. Ristiriita ei olekaan nykyhetken vastapuolen kanssa, vaan tunteemme ovat keskellä jotakin vanhaa konfliktia jota emme pystyneet ratkaisemaan, tai jonka lopputulos satutti meitä pahasti. Tunteemme voivat olla niin vahvoja että ne saavat meidät valtaansa tavalla joka estää meitä kohtaamasta nykyhetken konfliktia. Emme pysty ratkaisemaan ristiriitaa rakastavasti tai edes järjellisesti.
  3. Kolmas taso on vielä syvemmällä ja vielä varhaisempi. Se sisältää tuskallista materiaalia jonka olemme vaimentaneet alitajuiseen mieleemme. Ne voivat olla uskomuksia meistä itsestämme, muista ihmisistä, tai oppimiamme kirjoittamattomia sääntöjä siitä miten elämässä tulisi "elää". Nämä ovat yleensä kaikkein vahvimpia konfliktin ratkaisua ohjaavia voimia, sillä ne ovat osa sitä miten me määrittelemme itsemme ja "onnistuneen" ratkaisun, ja miten me koemme konfliktin osapuolten "syyllisyyden", vastuun, oikeudet ja velvollisuudet.

Mutta ennen kuin käsittelen näitä tasoja, otan esille vielä yhden näkökulman, Bowlbyn kiinnittymisteorian, jonka avulla voimme kenties tunnistaa jotakin omaan ratkaisutapaamme liittyvää. Kiinnittymisteoria on saanut alkunsa lasten kehitystä selittävä teoriana, mutta sen nykytutkimus on osoittanut, että hyvin varhaisessa vaiheessa kehittynyt kiinnittymistyyli jatkuu suurella todennäköisyydellä (75%) läpi elämän. Kiinnittymistyyli voi muuttua parempaan suuntaan jos lapsi löytää myöhemmin jonkun turvallisen ihmisen josta tulee hänen elämänsä tukikohta, tai jos perhe muuttuu merkittävästi parempaan suuntaan. Tämä on kuitenkin melko epätodennäköistä. Joidenkin tutkimusten mukaan vanhemmat välittävät lapsilleen oman kiinnittymistyylinsä 75-85% todennäköisyydellä. Oman varhaislapsuutemme kuvioista voi löytyä hyvinkin monenlaista selitystä siihen, miten me kiinnitymme meille tärkeisiin ihmisiin ja miten ratkaisemme meille emotionaalisesti merkitseviä konflikteja. Kiinnittymisteoria käsittelee lapsen kiintymistä ja kiinnittymistä hänelle tärkeisiin ihmisiin, varhaislapsuudessa erityisesti äitiin ja myöhemmässä vaiheessa muihin huolenpitäjiin. Se, millaisen vasteen lapsi saa huolenpitäjiltään, vaikuttaa vahvasti siihen, millainen kiinnittyjä ja kiintyjä hänestä tulee.

Varhaislapsuudessa on neljä kiinnittymisjaksoa:

  1. Kiinnittyminen alkaa jo vastasyntyneellä, jolla on biologisia valmiuksia läheisyyteen. Hän kommunikoi itkemällä, imemällä ja tarttumalla vaistonvaraisesti. Mikäli huolenpitäjä on johdonmukaisesti saatavilla, lapselle syntyy luottamus.
  2. Parin kuukauden iästä alkaen lapsi alkaa suosia tiettyä henkilöä ja keskittää viestinsä hänelle.
  3. Lapsi alkaa lähestyä itselleen läheisintä henkilöä ja yrittää ylläpitää läheisyyttä.
  4. Lapsi ymmärtää että huolenpitäjä on erillinen ihminen, ja että tällä voi olla eri tunteita kuin hänellä itsellään.

Kiinnittymistyylit

Oman kiinnittymistyylimme tunnistaminen voi auttaa meitä näkemään selvemmin tapamme käsitellä konflikteja. Mitä tärkeämpi joku henkilö on meille emotionaalisesti, sen herkemmin varhainen kiinnittymistyylimme on käyttäytymisemme taustalla. Jos meillä ei ole emotionaalisesti merkittävää suhdetta johonkin ihmiseen tai asiaan, me pystymme toimimaan järjen varassa. Mutta mitä vahvempi emotionaalinen side, sitä enemmän konflikti aktivoi vanhoja nauhojamme ja varhaisia kokemuksiamme ja muistojamme. Oman kiinnittymistyylimme tunnistaminen voi antaa meille etäisyyttä itseemme ja konfliktikäyttäytymiseemme, niin että voimme ymmärtää miksi toimimme siten kuin toimimme. Lienee tarpeetonta muistuttaa, että hyväksyvä ymmärtäminen ja oman itsemme rakastaminen sellaisina kuin olemme, on paranemisen lähtökohta.

Vanhempien, ja erityisesti ensisijaisen huolenpitäjän eli useimmissa tapauksissa äidin, tulisi tarjota lapselle tämän ensimmäisinä elinvuosina turvallinen tukikohta, josta käsin tämä voi tutkia maailmaa. Lapsi palaa tukikohtaan kokiessaan uhkaa ja jatkaa tutkimista kun uhkaa ei ole. Mikäli lapsi voi ehdottomasti luottaa tällaisen tukikohdan olemassaoloon ja sen tuottamaan turvallisuuteen, hyväksyntään ja rakkauteen, hänestä tulee turvallisesti kiinnittynyt. Hän on levollinen ja rentoutunut äidin seurassa eikä välttele tai yritä kontrolloida tätä. Suhde äitiin on hyvin erityinen, lämmin, positiivinen, rauhallinen ja mukava. Äiti on turvallinen tukikohta missä tahansa ympäristössä.

Lapsi tietää itsekin, ettei hän selviä ilman aikuisen tuottamaa turvaa. Aikuisen läsnäolo ja huolenpito on ehdoton vaatimus. Vaikka tämä aikuinen olisi lapselle tuskallinen ja vaarallinen, lapsi silti tarvitsee häntä. Lapsen turvallinen tukikohta muuttuu tässä tapauksessa tuskalliseksi, mutta se on silti lapsen selviämisen edellytys. Tässä tapauksessa äidin läsnäolosta tulee tukikohta, mutta äidin läheisyys on tuskallinen. Lapsesta tulee turvattomasti tai välttelevästi kiinnittynyt, koska äidin läsnäolo on hänelle elintärkeä, mutta jos äiti tulee liian lähelle, lapsi kokee sen tuskallisena. Lapsi ei enää luota äidin eikä oman tukikohtansa hyvyyteen. Välttelevästi kiinnittynyt kontrolloi tunteitaan, jotta huolenpitäjä ei reagoisi niihin voimakkaasti eikä tulisi liian lähelle. Lapsi on välinpitämätön ja etäinen. Hän ei ilmaise äidilleen positiivista mielihyvää eikä negatiivista vihamielistä käytöstä, vaan kohtelee äitiään kuin naapuria tai opettajaa, sivistyneesti mutta ei mitenkään erityisesti.

Jos äiti tai tärkein huolenpitäjä on emotionaalisesti epärehellinen, hän voi esimerkiksi hymyillä ollessaan vihainen ja kurittaa lasta hymyillen yhteen puristettujen hampaitten läpi. Hän voi myös näytellä surullista jotta saisi lapsen toimimaan haluamallaan tavalla. Surusta tulee manipuloinnin työkalu. Näissä olosuhteissa lapsi ei opi erottamaan aikuisen tunteita eikä ennustamaan hänen käyttäytymistään. Aikuisten pitäisi näyttää vihaisilta silloin kun he ovat vihaisia ja lempeiltä silloin kun he ovat lempeitä. Muussa tapauksessa lapsi oppii yhdistämän uhkan kokemisen ja sen, miltä positiivisen tunteen ilmaiseminen näyttää. Kun joku hymyilee avoimesti ja kauniisti, hänessä herää ristiriitaisia tunteita ja epäilys hymyilijän motiiveista. Hyväksynnän kommunikaatiosta tuleekin hylkäämisen ja epämääräisen ahdistuksen kokemus. Lapsi on silloin ristiriitaisesti kiinnittynyt, eikä tiedä milloin on turvallista olla lähellä ja milloin ei. Hän ei uskalla kokea empatiaa, sillä se oli keino saada hänet töihin tai kuriin, eikä hänelle tule kokemusta siitä mitä todellinen empatia on. Ristiriitaisesti kiinnittynyt ilmaisee tunteitaan lähes ilman kontrollia ja etsii niille peiliä jota ei ole vielä löytänyt. Hän ei kuitenkaan tunne omia tunteitaan. Hän ei pysty ymmärtämään itseään ja kokee sen pelottavana. Hän etsii jatkuvasti turvaa ja voi kiinnittyä lähes kehen tahansa, jonka hän kokee turvallisena. Hän kokee äitinsä suhteen voimakasta mutta epäkypsää ja jäsentymätöntä riippuvuutta. Hän yrittää saada äitinsä huomiota erikoisella käyttäytymisellä, kuten sormien imemisellä, pään hakkaamisella lattiaan, "vauvakielen" käyttämisellä, ja niin edelleen. Nämä käyttäytymiset heijastavat epävarmuutta ja itseriittoisuutta, sillä niiden tarkoitus on houkutella toista ihmistä etäältä käsin, jotta lapsen ei tarvitsi ottaa lähestymisen ja hylätyksi tulemisen riskiä. Hän on se joka houkuttelee, eikä äiti.

Jäsentymättömästi kiinnittynyt osoittaa kolmen muun kiinnittyjän tuntomerkkejä. Hän pyrkii kontrolloimaan äitiä - tai oikeastaan säätelemään suhdetta äitiinsä, sillä lapsi on se joka pitää käsissään aloitteen etääntymisestä ja lähestymisestä. Turvan lähde on hänelle niin epävarma ja vahingollinen, että hänen on pakko luottaa omaan kykyynsä säädellä omaa suhdettaan tukikohtaansa. Monet tähän ryhmään kuuluvat lapset myös toimivat jäsentymättömästi. Heidän eleensä ja liikkeensä saattavat olla hajanaisia, epätäydellisiä tai vajaita, heidän ilmeensä kummallisia ja tilanteeseen kuulumattomia, ja heidän ruumiin kielensä jäsentymätöntä. He saattavat myös usein jäykistyä, mikä johtuu siitä, etteivät he kykene valitsemaan sopivaa toimintaa vaan jähmettyvät sisäisen ristiriitansa keskellä. He vaikuttavat usein masentuneilta. He ovat usein väärin kohdeltuja, ja monessa tapauksessa monin eri tavoin väärin kohdeltuja. Samoin liiallisen stimuloinnin (esimerkiksi jatkuva kutittaminen hysteriaan asti) ja laiminlyönnin vaihtelun sanotaan johtavan jäsentymättömään kiinnittymiseen. Taustalla on usein myös pelko vanhempia kohtaan. Jäsentymättömästi kiinnittynyt lapsi voi tunkeutua vanhempiensa lähelle tuijottaen poispäin tai hän voi lähestyä heitä esimerkiksi takaperin. Hänellä on suunnaton tarve etsiä turvaa, mutta hän pelkää sitä ainoaa paikkaa jossa se voisi olla. Huolenpitäjän näkeminen aktivoi hänessä yhtä aikaa toisiaan vastustavat ja yhtä voimakkaat lähestymisen ja välttämisen halut. Tukikohta on hänen elinehtonsa, mutta myös se paikka joka hajottaa häntä kaikkein eniten. Hän kuolee fyysisesti jos ei tule siihen, mutta emotionaalisesti jos hän tulee siihen.

Turvallisesti kiinnittynyt

Turvallisesti kiinnittynyt luottaa itseensä ja pystyy solmimaan sosiaalisia suhteita sekä ylläpitämään tasapainoisia ystävyyssuhteita. Hän osaa ratkoa konflikteja ja sovitella, mistä syystä hänen ei tarvitse olla koko ajan varuillaan. Mutta hän voi olla myös "naiivin turvallinen" ja hän voi odottaa että muut ihmiset ja heidän motiivinsa ovat hyviä. Hän ei välttämättä osaa ennakoida julmuutta eikä väkivaltaa. Silti hän luottaa omiin kykyihinsä ja osaa tukeutua muiden apuun. Mutta avun merkitys ei ole kuitenkaan niin suuri kuin turvattomasti kiinnittyneillä. Selviytymiskeinot vaihtelevat konfliktin ja ympäristön vaatimusten mukaan, ja niitä on hyvä valikoima (toimintaa, mielensisäisiä keinoja, tunteiden kokemista, uusien syy- ja seuraussuhteiden luomista, oppimista, käyttäytymisen muutosta, lohdutuksen ja turvan etsimistä sekä muista ihmisistä että itseilmaisusta). Hän on avoin uusille kokemuksille ja osaa yhdistää niitä omaan tietämykseensä. Hän on optimistinen mutta realistinen, ja tuntee osaavansa hoitaa ne asiat ja tilanteet joissa hän valitsee olla mukana. Hän osaa kokea tunteensa ja ilmaista niitä, minkä takia hän näkee myös muiden tunteet ja osaa ottaa niiden ilmaisuja vastaan, sekä osaa ainakin jollakin tasolla erottaa muiden tunteet omistaan.

Välttelevästi kiinnittynyt

Välttelevästi kiinnittynyt ei uskalla luottaa muhin eikä osaa turvautua muiden apuun. Hän epäilee muiden halua ja kykyä välittää hänestä, tukea häntä ja antaa turvaa, mikä saa hänet usein vähättelemään konfliktin vakavuutta. Tämä voi saada hänet yrittämään yksinään keksiä epätoivoisia ratkaisuja. Hän voi luottaa lähes yksinomaan omiin kykyihinsä siinä määrin, ettei hän ymmärrä omia rajoituksiaan ja kapasiteettiaan. Hän voi arvioida omat voimavaransa suuremmaksi kuin ne ovat, jolloin hän voi sietää väärinkohtelua ja traumaattisia olosuhteita pitkiä aikoja, tunnistamatta mitä ne vaikuttavat hänen psyykeensä. Hän ei pysty luottamaan muiden apuun eikä auttamishalukkuuteen, vaan kokee heidät välinpitämättömiksi. Hän epäilee niitä jotka tarjoavat apua, eikä useinkaan edes havaitse tarjottua apua, vaan tulkitsee ystävällisetkin eleet välinpitämättömiksi. Konfliktin keskellä hän vähättelee omia tunteitaan, yrittää kontrolloida niitä lähes loputtomiin tai jopa kieltää ne. Hän välttää kielteisten tunteiden suoraa ilmaisemista vastapuolelle, mutta ne tulevat kuitenkin hänen läpi käyttäytymisestään. Hän keskittyy usein enemmän konfliktiin ja sen syiden keksimiseen kuin ratkaisun ja ulospääsyn etsimiseen. Tunnepitoiset konfliktit sitovat hänen energiaansa, sillä tunteiden tukahduttaminen vaatii koko ajan mielen energiaa, jolloin sitä ei riitä ratkaisun hakemiseen, vaan lähinnä vain jatkuviin miksi-kysymyksiin. Hän on herkkä minimoimaan emotionaalista elämäänsä ja emotionaalista kärsimystään. Jos hän kokee tuskaa, hän kohdistaa sen usein itseensä ja syyttää siitä itseään. Konfliktitilanteessa välttelevästi kiinnittynyt turvautuu itseensä ja voi paeta lohduttaviin mielikuviin tai addiktiivisiin lohdutuksiin (pelaaminen, seksi, alkoholi, huumeet, osteleminen, ruoka, energeettiset harrastukset).

Ristiriitaisesti kiinnittynyt

Ristiriitaisesti kiinnittynyt odottaa muilta pahuutta ja hylkäämistä. Hän ei osaa kontrolloida tunteitaan, minkä seurauksena hän on altis konflikteille. Hänen mielensä on täynnä erilaisia uhkia joiden keskellä hän kokee olonsa turvattomaksi. Hän kuvittelee konfliktin paljon vakavammaksi kuin se on, ja omat selviytymistaitonsa vähäisemmiksi kuin ne ovat, minkä takia hän voi kokea pienenkin konfliktin hyvin uhkaavana. Koska hän ei luota omiin selviytymiskykyihinsä, hän voi odottaa muilta kohtuuttoman paljon apua ja hänen odotustensa huomioon ottamista. Koska muut usein pakenevat hänen reaktiivista olemustaan, he eivät ymmärrä eivätkä pysty täyttämään hänen odotuksiaan. Tämä synnyttää hänessä vain lisää vihaa muita kohtaan ja vahvistaa hänen käsitystään siitä että muut eivät piittaa hänestä. Tämä puolestaan saa hänet kokemaan olevansa täysin yksin, ja voi johtaa paniikkireaktioihin. Erityisesti ristiriitatilanteessa hän on yliherkkä tulkitsemaan neutraalinkin mielipideilmaisun vahvaksi henkilökohtaiseksi kritiikiksi, pahantahtoisuudeksi ja hyökkäämiseksi häntä vastaan. Vaikka konflikti päätyisikin kohtalaiseen ratkaisuun, hänen tunnepitoiset tulkintansa toisista ihmisistä jäävät voimaan ja keräävät hänen mieleensä pettymystä, masennusta ja raskasta oloa. Hän kokee vain harvoin onnistuneensa ratkaisemaan konfliktin siten, että se syventäisi hänen välejään vastapuolen kanssa. Usein hän vain etääntyy konfliktin aikana tai sen jälkeen.

Jäsentymättömästi kiinnittynyt

Jäsentymättömästi kiinnittynyt voi vaihtaa selviämiskeinojaan ilman näkyvää syytä. Hän saattaa esimerkiksi ensin etsiä läheisyyttä ja sovintoa, ja sitten pienestä (toisen ihmisen näkökulmasta katsottuna) impulssista heittää kaiken pois ja alkaa miltei paniikinomaisesti välttelemään toista ihmistä tai tilannetta. Hänen ympäristönsä on ollut niin epästabiili ja ennustamaton, ettei mikään toimintatapa ole ollut luotettava turva. Hän saattaa ilmentää vastariippuvuutta äärimmäisillä tavoilla - toisen ihmisen vetäytyessä hän voi tulla perässä, ja kun tämä alkaa palata läheisyyteen, hän vetäytyy kauhuissaan. Tämä toimintapa saa helposti muut ihmiset suunniltaan, ja hän vakuuttuu siitä ettei hän voi luottaa kehenkään. Pelko on hänelle voimakas motivaattori, ja ristiriidassa läheisyyden etsimisen kanssa. Hän taistelee ristiriitaisten motiivien keskellä, tilanteessa jossa pienikin signaali voi heilauttaa hänen tunnetilansa ja toimintatapansa laidasta toiseen. Hänen elämänsä on jatkuvaa konfliktia ja stressiä, eikä hänen tapaansa käsitellä yksittäistä konfliktia voi ennustaa.

Seuraavassa taulukossa on yhteenveto eri kiinnittymistyylien konfliktien kokemisesta ja selviytymiskeinoista.

Kiinnittymis-
tyyli		 Käsitys uhkasta Resurssien käyttö Toimintatavat
Turvallinen - Realistinen kuva vaarasta
- Sisäiset mallit ja havainnot ympäristöstä tasapainossa		 - Sosiaalisen tuen etsiminen
- Omiin kykyihin ja muiden hyvään tahtoon luottaminen		 - Tilanteeseen sopivia
- Laaja valikoima
- Aktiivisia ja passiivisia
- Käyttäytymiskeinoja ja mentaalisia keinoja
- Tunnekeskeisiä ja ongelmakeskeisiä
Välttelevä - Vaaran kieltäminen
- Sisäisten uhkakuvien aktivoituminen		 - Omaan vahvuuteen luottaminen
- Epäluottamus toisten hyvää tahtoa ja auttamiskykyä kohtaan		 - Vetäytyminen
- Vältteleviä keinoja
- Käyttäytymiskeinot hallitsevat
- Ongelmakeskeinen strategia
Ristiriitainen - Vaaran liioitteleminen
- Sisäiset uhkakuvat hallitsevat tulkintoja		 - Epätoivo ja epäluottamus saatavilla olevia resursseja kohtaan
- Ei koe tarjottua apua riittävänä eikä toimivana		 - Tunnekeskeinen strategia
- Takertuminen toisiin
Jäsentymätön - Paniikki ja levottomuus
- Katastrofin odottaminen		 - Impulsiivinen ja jäsentymätön toiminta
- Kokee itsensä uhriksi ristiriitaisten tulkintojen keskellä		 - Selviytymiskeinot eivät vastaa tilanteen vaatimuksia
- Jäsentymättömiä ja ailahtelevia selviämisyrityksiä

 

Mitä turvallinen kiinnittyminen vaatii?

Turvallinen kiinnittyminen tapahtuu lopulta yksinkertaisten sääntöjen vallitessa: kun lapsi haluaa tulla lähelle, hän saa tulla lähelle, ja kun hän haluaa olla yksin, hän saa olla yksin. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi vain sitä, että äidin siivotessa lapsi saa roikkua äidin jalassa. Kuuluminen syntyy silloin kun lapsi kokee kuuluvansa kaikkeen mitä perhe tekee, eikä se useinkaan vaadi mitään erityishuomiota eikä sitä, että lapsen liittyessä mukaan tilanteeseen vanhemmat lakkaisivat tekemästä sitä mitä he kulloinkin ovat tekemässä. Tekeminen voi hidastua, ja joskus lapsi kaipaa erityistä huomiota, mutta ei läheskään aina. Tärkeintä on, että vanhemmat ovat lapsen käytettävissä ja toimivat lapsen läheisyyden/etäisyyden tarpeen ehdoilla. Turvallinen kiinnittyminen syntyy, jos lapsi saa kokea olevansa osa perheen normaalia elämää ja kuuluvansa kaikkeen mitä siihen kuuluu.

Lapsen tehtävä on hakea läheisyyttä. Tämä alkaa jo vauvana takertumisena ja jatkuu myöhemmin seuraamisena. Hänen omanarvontuntonsa syntyy siitä, että aikuiset hakevat hänen läheisyyttään hänen erillisyyttään ja ajan oloon syntyvää yksinolon ja erillisyyden tarvettaan kunnioittaen. Turvaton kiinnittyminen on seurausta siitä, että lapsi on joutunut käyttämään häntä itseään tuhoavia keinoja kontrolloidakseen liian voimakasta vanhempien tuhoavaa läheisyyttä. Hän on joutunut hakemaan turvallista etäisyyttä tuhoavista vanhemmista, jotka kuitenkin ovat hänen elinehtonsa ja turvansa. Tässä suhteessa niin sanottu "laatuajan" käsite ja "laatuajan antaminen lapselle" on tuhoisaa, jos se tapahtuu aikuisen ehdoilla. Lapselle kaikki aika on laatuaikaa, vaikka hän vain takertuisi äidin jalkaan kun tämä siivoaa. Se on hänelle hieno paikka, eikä hän koskaan tule siihen ilman syytä. Jos häneen ei silloin reagoida suopeasti, hänen tarpeensa jää kohtaamatta. Vanhempien ehdoilla annettu laatuaika on pahimmillaan vanhempien tunkeutumista väkisin lapsen maailmaan vain vanhempien lähtökohdista käsin. Se on vielä tuhoavampaa kuin piittaamattomuus. Vanhempien kalenteriin varattu laatuaika saattaa olla tekemässä lasta turvattomasti kiinnittyneeksi.

Äitini toimi juuri yllä kuvatulla tavalla. Kuinka monesti petyinkään kun hän ajoi minut pois läheltään silloin kun kaipasin saada olla hänen lähellään ja jakaa omia tunteitani ja ajatuksiani. Kun hän taas tuli minun luokseni, hän tuli niin valtavalla voimalla että ahdistuin suunnattomasti. Vanhemmat eivät usein tajua, että lapsi kokee heidän ison kokonsa, kovan äänensä ja lujan tahtonsa helposti uhkaavina. Vaimoni oli usein kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen seisoessaan minun tielläni minä vain pysähdyin ja odotin sanomatta sanaakaan, että hän huomaisi minut ja väistäisi. Nämä tilanteet ovat nyt avanneet kokemuksen lapsuuteni reaktioihin. Muistan monia vastaavia tilanteita lapsuudessani, ja nuo muistot ovat täynnä yksinäisyyttä, avuttomuutta, pelkoa ja äitini ennustamattoman reaktion hiljaista odottamista. Silti tuo seisominen äidin takana piti sisällään vahvan kaipauksen: huomaa minut, ole hyvä minulle ja rakasta minua.

Pienenä pidin onkimisesta ja edelleenkin kalastan mielelläni. Pikkupoikana minusta oli mukavaa onkia yksin. Joskus äiti halusi lähteä mukaan kalaretkelle. Ne olivat kauheita kokemuksia. Hän käyttäytyi niin naisellisesti että se tuntui pikkupojasta pahalta. Hän tuli emotionaalisesti hyvin lähelle tavalla joka pelotti, ja hän luuli tietävänsä miten kalastetaan. Hän ei antanut minulle peruskuulumista eikä siihen liittyvää turvallisuutta, ja kun hän tuli lähelle, hän tuli sellaisella voimalla että se oli ahdistavaa ja tuhoisaa. Väärinkohtelun ei tarvitse olla kovin kummallisen näköistä. Siihen riittää se, että lapsi ei saa tulla lähelle silloin kun hänellä olisi syy tulla, ja että vanhemmat tunkeutuvat hänen lähelleen väkisin (ja erityisesti heidän ehdoillaan) silloin kun hän haluaa etäisyyttä. Jos lapsella ei ole tilaisuutta surra menetyksiään, hän ei pääse takaisin turvalliseen kiinnittymiseen.

Yksipuolinen konflikti

Bartholomew jakoi vuonna 1990 aikuisen kiintymystyylit neljään ryhmään minäkuvan (käsitys itsestä) ja sinäkuvan (käsitys toisesta) perusteella. Tämä jako on esitetty kuvassa 1. Minäkuva ja sinäkuva ilmenevät kahdella tasolla. Ensimmäinen on kokonaisvaltainen yleiskokemus itsestä ja toisesta - miltä suhde toiseen ihmiseen "maistuu" ja millaiset tunnelmat liikkuvat sisällämme. Toinen taso koostuu siitä millaiseksi koemme itsemme yksittäisillä persoonallisuuden osa-alueilla. Suhteessa saattaa olla miellyttävä ilmapiiri, mutta tietyt asiat laukaisevat epävarmuuden, ahdistuksen ja muun hyökkäysenergian kokemuksen. Saatamme esimerkiksi pitää itseämme hyvinkin miellyttävänä ja mukavana seuraihmisenä, mutta voimme hävetä seksuaalisuuttamme tai ruumistamme. Hyökkäysenergia ei herää ilman hyvää syytä. Sen tarkoitus on osoittaa meille, että johonkin on syytä kiinnittää huomiota. Mutta tämä huomio voi olla aivan erilaista kuin hyökkäysenergian käyttäminen. Konfliktitilanne on meille ennen kaikkea tilanne jossa voimme oppia tuntemaan itseämme. Kukaan tuskin haluaa konfliktia. Me haluamme jotakin, mutta emme osaa "ottaa" sitä rauhassa. Konfliktit ovat mahdollisuuksia kasvaa, parantua ja muuttua. Läheisyys syntyy usein konfliktien kautta, sillä niiden avulla me opimme mitä me haluamme ja mitä emme halua - ja mitä toinen haluaa ja ei halua. Konfliktin välttäminen silloin, kun se tuntuu olevan ilmassa, pitää ihmiset erillään toisistaan. Konflikti tuntuu usein tuskalliselta, mutta sen läpi meneminen on toiselle ihmiselle arvostuksen ja luottamuksen osoitus. Konfliktin pakeneminen puolestaan kommunikoi, että toisen läheisyys ei ole vaivan arvoista. Se viestii myös sitä, että emme luota toisen kykyyn kasvaa konfliktin kautta - tai omaan kykyymme. Aina ei ole myöskään syytä luottaa.


Kuva 1. Aikuisen kiintymystyylit sinä/minäkuvan suhteen.


Luottava aikuinen ymmärtää että konfliktin tarkoitus voi olla toisen kohtaaminen, ymmärtäminen ja lähelle tuleminen. Tällainen aikuinen on jo saanut kokemuksen kuulumisesta ja yhteydestä. Mutta se, jonka identiteetti syntyy egon erillisyyden kokemisen kautta, ei voi nähdä konfliktissa juuri mitään muuta kuin ylimääräistä vaivaa oman elämänsä ylläpitämiseksi. Konfliktin rakentava ratkaiseminen edellyttää ketjun havainto -> tulkinta -> tunne -> tahto -> toiminta kommunikointia. Läheisyyttä pelkäävä jättää kolme keskimmäistä pois. Hänen kannaltaan konflikti kyllä tuntuu ratkenneen rakentavasti koska se ei johtanut läheisyyteen (suhteessa toiseen ja itseen). Mutta hän ei muutu eikä kasva, vaan pikemminkin kerää käsittelemättömiä asioita painolastikseen.

Se, mikä meistä tuntuu konfliktilta, ei toiselle välttämättä ole sitä. Jokainen pyrkii välttämään sitä, minkä hän itse kokee konfliktiksi. Runnominen saattaa olla osa jonkun strategiaa, jolloin toiset kokevat hänen tuottavan heille konflikteja, mutta hän itse kokee konfliktin vasta kun hänen strategiansa ei toimi. Läheisyyteen pyrkivä voi kokea konfliktin kun toinen alkaa vetäytyä, vaikka ilmassa ei olisi riidan hajuakaan. Konflikti syntyy silloin kun muut ihmiset eivät käyttäydy siten kuin toivoisimme. Sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi (epä)oikeudenmukaisuuden, rakkauden tai rakkaudettomuuden kanssa. Kyse on meidän omasta sisäisestä kokemuksestamme, joka on lapsuutemme kiinnittymistyylin värittämä. Konflikti ei tarvitse toista osapuolta. Kun vanhat nauhat ovat pyörähtäneet soimaan, me voimme heijastaa varjojamme kehen tahansa ilman heidän omaa syytään. Ja kun ne soivat, voimme alkaa itse kuunnella soittamaamme musiikkia. Jotta me kuulisimme sen, meidän on päästettävä irti. Omat tunteemme ovat eri asia kuin konflikti, ja "ratkaisu" niihin ei ole sama kuin konfliktin ratkaisu. Jokainen konfliktin kolmesta tasosta vaatii oman ratkaisunsa. Kun osaamme työskennellä kaikilla tasoilla toisistaan riippumatta ja niihin erillisiä ratkaisuja hakien, konflikteista tulee välineitä jotka lähentävät meitä itseemme ja toisiin.

Aikaisemmin konfliktit minun ja vaimoni välillä syntyivät siitä kokemuksesta, että emme täyttäneet toistemme tarpeita. Niiden tarkoitus oli saada toisen käytös muuttumaan. Tällaisen konfliktin ratkaiseminen pinnallisella tasolla johtaa vain huonoon tulokseen. Joko me alamme miellyttää toista oman itsemme hinnalla tai toteamme että toisen tarpeet eivät kiinnosta. Niihin sisältyy painostusta toista ihmistä kohtaan, eivätkä ne ole turvallisia. Nyt kun olemme ottaneet vastuun itsestämme, emme enää pyri muuttamaan toista. Toinen muuttuu vain jos itse haluaa. Tämä on tuonut vapauden ja halun auttaa toista kasvamaan siinä missä hän haluaa kasvaa. Konfliktien työstämisestä tasoilla 2 ja 3 on tullut mielenkiintoinen matka paranemiseen ja toistemme tukemiseen, mikä on antanut toiselle myös luvan olla niin heikko kuin hän on. Konfliktit eivät enää ole tahtojen taistelua, vaan yhteinen matka paranemiseen ja toistemme ja itsemme tuntemiseen. "Riidat" ovat loppuneet ja niiden tilalle on tullut levollinen ja nöyrä kuunteleminen, mikä on synnyttänyt halun olla hyvä toista kohtaan. Parisuhde ei ole enää niinkään asia jota pitäisi hoitaa, vaan se hoitaa meitä.

Konfliktin tasot

Tunteet ovat olennainen osa itseämme vaikka emme osaisi nimetä emmekä tunnistaa niitä. Psyykkinen hyvinvointimme on kiinni ennen kaikkea tunteistamme, mutta älymme tyydyttämistäkään ei tule väheksyä. Harvoin kuulen kuitenkin ihmisten sanovan, että he voivat huonosti koska heidän älynsä vaivaa heitä. Useimmiten huonovointisuus liittyy tunteisiin, vaikka emme sallisi niiden edes nousta tietoisuuteemme. Jos emme pysty kokemaan omia tunteitamme, emme pysty käyttämään niitä, jolloin emotionaalinen tilamme on suljettu. Tällöin me voimme käsitellä vain konfliktin pinnallisinta tasoa, eli tasoa 1. Mitä enemmän opimme tutkimaan, hyväksymään ja kokemaan tunteitamme, sitä syvemmälle me voimme mennä konfliktin käsittelyssä. Seuraava taulukko kuvaa emotionaalisen tilamme vaikutusta konfliktin eri osa-alueisiin.

Emotionaalinen tilamme Kommunikaatio Itsemme avaaminen Vuorovaikutus ja kyky kasvaa
Suljettu Pinnallinen keskustelu, havaintojen ja toiminnan ilmaiseminen Ei ollenkaan
Ilmeiset tosiasiat		 Ei ollenkaan
Alamme tutkia Omia ajatuksia ja mielipiteitä Varautunutta
Satunnaista		 Vähän
Tutkimme ja ilmaisemme Aitoa itsemme jakamista ja toisen kuuntelua Halukkuus
Avoimuus		 Paljon
Avoin, tunnistamme, hyväksymme ja ilmaisemme Rauhallinen oleminen ja levossa toimiminen Täysin auki silloin kun se on hyödyksi Eniten

 

Kaikilla ihmisillä on tunteita, ja monet haluaisivat ilmaista niitä enemmän kuin ilmaisevat. Alkaessamme oppia löytämään ja tunnistamaan niitä, saatamme aluksi ilmaista niitä varoen mielipiteiksi naamioituina. Emme ehkä aluksi osaa jouhevasti kokea niitä ja ilmaista niitä, jolloin mahdollisuutemme kasvaa niiden kautta on vähäisempää kuin myöhemmässä vaiheessa. Lopulta me hoksaamme, että tunteemme eivät ole yhtä kuin me, ja silloin ne saavat alkaa virrata vapaasti. Silloin tunteemme ovat tasapainossa meidän sisällämme. Läheisriippuvina me yritimme kontrolloida tunteitamme väärästä kohtaa. Me yritimme estää itseämme kokemasta niitä. Se ei toimi. Sen sijaan me voimme tarpeen vaatiessa estää itseämme tekemästä sitä mitä jokin tunne kehottaa meitä tekemään tai sillä voimalla kuin se kehottaa tekemään. Me opimme istumaan hiljaa ja vain kokemaan tunnetta - ja kokemaan niitä mitä tahansa teemmekin - sillä tunne on vain samanlainen viesti kuin ääni, kosketus tai näkeminen. Nekään eivät vaadi meitä tekemään jotakin. Ainoa ero on, että tunteemme kertovat meille, miten me itse voimme. Joskus vain olomme on niin tuskainen, että emme kestäisi yhtään ylimääräistä "ääntä". Silloin me päästämme irti ja kohtaamme tunteemme omana asianaan, ja konfliktin omana asianaan.

Taso 1 - nykyhetken ristiriita tässä ja nyt

Kuten aiemmin todettu, konfliktin rakentava ratkaiseminen edellyttää ketjun havainto -> tulkinta -> tunne -> tahto -> toiminta kommunikointia, ja että osapuolet ymmärtävät toisen osapuolen ketjun, vaikka eivät hyväksyisikään sitä. Tasolla 1 tämä kommunikaatio koskee vain vallitsevaa konfliktia. Esimerkiksi tunneilmaisu sisältää vain konfliktiin ja sen ratkaisuun liittyvät tunteet. Vaikkapa lapsuuden pelkojen ilmaiseminen ei liity tälle tasolle. Voitaisiin sanoa, että tällä tasolla konflikti on vain järjestely-, sopimis- ja neuvottelukysymys. Meidän tulee vain muistaa se, että vastapuoli ei ole vastuussa meidän tunteistamme - emmekä me hänen. Me emme voi kuitenkaan käyttää tätä tekosyynä toisen loukkaamiseen.

Usein tämä on ainoa taso jolla konfliktia on hyvä työstää vastapuolen kanssa. Poikkeuksena ovat turvalliset ihmiset (Pois tuskasta, luku 4). He voivat auttaa meitä selvittämään tunteidemme alkuperää joko osana konfliktin ratkaisua tai siitä erillään. Usein kuitenkin turvallinen ihmisemme on joku muu kuin vastapuoli. Konfliktin työstäminen vastapuolen kanssa vain tasolla 1 ei heikennä yhtään onnistuneen ratkaisun löytämismahdollisuuksia. Ratkaisun avaimet ovat viisiportaisen havainto -> tulkinta -> tunne -> tahto -> toiminta ketjun täydellisyydessä. Jos me ilmaisemme tai vastapuoli ilmaisee vain välittömiä tosiasioita linjalla havainto ->->->-> toiminta, parantavan ratkaisun mahdollisuudet heikkenevät. Lopputulos voi silti olla hyvä. Aina ei ole edes syytä ilmaista kaikkea, kuten esimerkiksi työhön liittyvissä konflikteissa. Mutta oman kasvamisemme kannalta meidän on tarpeen työstää konfliktiamme syvemmilläkin tasoilla.

Kysymykset joiden kanssa painimme, ovat hyvin käytännönläheisiä:

Taso 2 - keskeneräinen vanha konflikti

Mielemme ei pidä tuskasta. Se pyrkii siitä eroon, ja jos tämä tuska on alitajunnassamme, mielemme pyrkii nostamaan sen tietoisuuteemme. Mikäli me emme halua ottaa tunteitamme vastaan, mielellämme on vielä yksi keino: se vie meidät tilanteisiin joissa emme voi välttyä näkemästä tuskaamme. Tätä kutsutaan toistamispakoksi (repetition compulsion). Mielemme vie meitä alitajuisesti tilanteisiin, joissa lukkomme tulevat esiin. Niihin voi usein liittyä lähes tietoinen ajatus: tällä kertaa teen sen oikein. Mutta me emme voi koskaan tehdä sitä oikein nykyhetken konfliktissa. Kun olemme tällaisessa tilanteessa, nykyhetken konfliktilla on valtava painolasti, eikä mikään ratkaisu ole hyvä, sillä nykyhetken konfliktin ratkaisu ei korjaa alkuperäistä haavaa. Vastapuoli on lohduttomassa asemassa, ja vastuussa kaikista aikaisemmista konflikteistamme. Toistamispakko ei koskaan tuo ratkaisua ratkaisemalla ongelman vihdoin oikein. Ainoa keino jolla se voi tuoda lopullisen ratkaisun, on että me vihdoin havahdumme sille tuskallemme, jota mielemme yrittää meille jatkuvasti osoittaa. Koska emme voi eheytyä tasolla 1, joudumme silloin siirtymään tasoille 2 ja 3. Ellemme tee niin, mielemme ei jätä meitä rauhaan, vaan löydämme itsemme yhä uudelleen samanlaisista konflikteista. Toistamispakon edessä on aivan turha tehdä tietoista päätöstä: en enää koskaan tee näin. Toistamispakon voima jo itsessään osoittaa meille, että me olemme voimattomia alitajunnassa olevan tuskan edessä. Juuri tätä se haluaakin kertoa, jotta vihdoin olisimme valmiit kokemaan sisäisen tuskamme ja kauhumme, ja saisimme rauhan.

Jos löydät itsesi yhä uudelleen samankaltaisista tilanteista, epäonnistumisista ja konflikteista, kuuntele tarkkaan mitä kerrot vastapuolesta ja hänen käyttäytymisestään joko hänelle itselleen tai jollekin toiselle. Nimittäin sinä et kerro hänestä, vaan itsestäsi. Sinä kerrot omasta heijastuksestasi. Sinä kerrot omasta varjostasi. Sinä kerrot itsestäsi, mutta sellaisesta itsestäsi jota et haluaisi tunnustaa todeksi. Jos haluat antaa hänelle neuvoja, ne koskevat sinua. Jokainen neuvo on sinua itseäsi varten. Jos arvostelet häntä, arvostelet omaa varjoasi. Tämän tunnustaminen ei ole helppoa, koska varjo on juuri se osa itseämme, jota emme haluaisi nähdä. Minäkään en halunnut. Mutta nyt tiedän, että tämä on totta. Katsoessani taaksepäin, huomaan että ne asiat, jotka olivat vastapuolessa kaikkein kipeimpiä, olivatkin minun Varjoni. Nyt osaan kuunnella oikein sitä, mitä kerron konfliktitilanteessa, sillä tiedän kertovani itsestäni. Olen huomannut, että tämä on totta myös toisinpäin: se mistä joku arvostelee minua kaikkein rankimmin, on hyvin usein hänen oma varjonsa jota hän ei halua vielä nähdä.

Oikeastaan kysymys kuuluu: millä tavalla olen houkutellut tämän kokemuksen itselleni? Meidän ei ole aina hyvä katsoa välitöntä konfliktia, vaan sitä tapahtumien ketjua joka on johtanut siihen. Elämämme tapahtumat eivät noin vain tule meille. Usein ne seuraavat ketjua uskomukset -> ajatukset -> tunteet -> päätökset -> valinnat -> käyttäytyminen -> elämän kokemukset. Kun alamme kääntää katsettamme omaan menneisyyteemme ja omaan osuutemme, olemme jo ottaneet etäisyyttä nykyhetken ristiriitaan ja siirtyneet tasolle 2. Me voimme miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

Keskeneräiset ja toistuvat konfliktit ovat usein merkki siitä, että sisällämme on tuskallista materiaalia, joka pyrkii pintaan. Se koostuu malleista, säännöistä ja uskomuksista jotka ovat vaimentuneet alitajuntaamme, mutta jonka silti uskomme todeksi. Alitajuntamme antaa tietoisuuteemme vain sellaista aineistoa joka on sopusoinnussa sen uskomusten kanssa. Kun siirrymme kohti tasoa 3, voimme kysyä itseltämme menneisiin konflikteihin liittyen seuraavia kysymyksiä:

Taso 3 - tuskallinen materiaali

Huonosti toimivat perheet, varsinkin sellaiset joissa jollakin perheenjäsenellä on addiktio (alkoholi, seksi, pelaaminen, kiihkouskonto, syöminen, jne.) tai muu ongelma, muokkaavat siinä olevien ihmisten asenteita ja uskomuksia vahingollisilla tavoilla. Usein tällaisilla perheillä on yksi tai useampia salaisuuksia jotka erottavat perheen muista ihmisistä, ja perheen jäsenet joutuvat olemaan aina varpaillaan. Nämä perheet toimivat usein häpeän kautta ja rakentavat jäykkiä sääntöjä, joita ylläpidetään negatiivisten viestien avulla.

Häpeä

Kaikkein tuskallisin evästys elämään, jota tällaiset perheet kasvateilleen antavat, on häpeä. Häpeä asettaa meidät kuvassa 1 oikeaan alanurkkaan - negatiivinen kuva itsestä ja muista. Häpeän kantajana me koemme olevamme huonoja, hävettäviä ja häpeällisiä. Samasta syystä me koemme muiden suhtautuvan meihin negatiivisesti, koska siihen mikä on hävettävää, ei kukaan voi suhtautua positiivisesti. Tämä häpeä synnyttää pelkoa, ja me koemme itsemme pelokkaiksi. Se on kuitenkin "toisenlaista" pelkoa, sillä sen ydin ei ole siinä, että jotakin tapahtuu, vaan että jotakin paljastuu. Me emme saa näyttää häpeäämme.

Tämä sukupolvelta toiselle siirtyvä häpeä on kuin täynnä myrkkyä oleva hauras lasipallo, jonka edellinen sukupolvi siirtää seuraavalle sanoen "nyt on sinun vuorosi kantaa tätä". Se on hirvittävä lasipallo, koska emme saa näyttää sitä kenellekään. Mutta me emme saa myöskään piilottaa sitä liian hyvin. Jos piilottelemme lasipalloa liian selkeästi, kaikki huomaavat että me piilottelemme jotakin, ja he arvaavat että me piilottelemme sitä. Meidän on oltava ikään kuin sitä ei olisikaan, samalla huolellisesti varjellen sitä muiden katseilta. Tällainen häpeä jäykistää ja saa meidät vetäytymään, jotta meidän ei tarvitsisi tehdä äkkiliikkeitä eikä lasipallomme näkyisi.

Pelko voidaan voittaa, se voidaan kohdata tai selittää pois. Mutta häpeä on näille immuuni. Häpeästä voidaan vain päästä eroon, lähinnä kahdella tavalla. Ensimmäinen on lasipallon antaminen takaisin entisille sukupolville sanoen "Hävetkää itse. Katsokaa mitä te olette minulle tehneet ja hävetkää vielä lisää". Toinen keino on ottaa lasipallo esiin turvallisessa ympäristössä ja sanoa "katsokaa mitä minulla on". Jos olet mielestäsi pelokas, kuuntele itseäsi. Kokeile, miltä tuntuisi sanoa itsellesi "minua hävettää", sen sijaan että sanot "minua pelottaa". Katso miten sydämesi reagoi siihen.

Usein se, mitä lasipallossa on, on meille salaisuus - me tunnemme vain sen valtavan häpeän joka kuuluu siihen. Tämä häpeä on istutettu meihin pikkuhiljaa, esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

Nämä eivät liity pelkästään lapsuuteen, vaan koko meidän elämämme ajan muut ihmiset voivat antaa meille samanlaisia viestejä. Terveessä perheessä kasvanut voi pudistaa tällaiset viestit hartioiltaan ajatellen "ei koske minua", mutta häpeään kasvaneina me emme pysty siihen. Vaikka yrittäisimmekin, aina jotakin jää meihin, ja pikkuhiljaa keräämme lisää häpeää. Me voimme yrittää selittää sitä pois, mutta se ei onnistu. Vain antamalla se takaisin sille jolta se tuli, voimme saada siitä vapauden. Häpeä jäykistää sisäisen lapsemme, sillä kaikki yllä olevat väärinkohtelut kertovat sille, että se ei saa ilmaista itseään.

Jos konfliktin vastapuoli käyttää edellä mainittuja keinoja, hän voi hyvinkin helposti saada meidät takautumaan kotimme olosuhteisiin ja tuntemaan itsemme voimattomaksi ja avuttomaksi pieneksi lapseksi. Jos niin käy, se on merkki häpeästä. Anna konfliktin herättämän takauman viedä sinut lapsuutesi emotionaaliseen maisemaan. Muistele, tunsitko joskus samaa kuin nyt keskellä konfliktia.

Jäykät säännöt

Jäykät säännöt ovat syviä ajatuksia ja malleja siitä miten "pitäisi elää", miten konfliktit tulisi ratkaista, ja miten me määrittelemme onnistuneen lopputuloksen. Mutta jos olemme kasvaneet vahingollisessa perheessä, mallimme ovat väkisin vahingollisia. Niiden mukaan eläminen ei ainoastaan tee elämäämme hankalaksi, vaan vahingoittaa meitä ja muita. Sen lisäksi ne estävät paranemista, koska ne synnyttävät tunteen siitä, että lapsuutemme olosuhteiden myöntäminen olisi kapinaa vanhempiamme vastaan. Kapina voi olla osa paranemista, ja usein onkin, mutta paraneminen johtaa sen taakse. Se johtaa meidät viimein rakastamaan sekä itseämme että vanhempiamme. Jos emme vapaudu tuskasta, emme kykene rakastamaan heitä muutoin kuin vanhoilla tavoillamme, jotka voivat olla usein kyseenalaisia.

Jäykät säännöt ovat aina negatiivisia. Joskus ne voivat pinnallisesti näyttää hyvää tarkoittavilta, mutta sitä ne eivät ole. Usein niiden tarkoitus on vain tehdä sanojan olo helpommaksi ja piilottaa hänen oma häpeänsä, kykenemättömyytensä tai salaisuutensa. Ne ovat kohtuuttomia vaatimuksia, jotka synnyttävät epäonnistumista ja häpeää:

Jäykät säännöt ovat "rakastetuksi" tulemisen edellytys, ja niinpä lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin noudattaa niitä. Samat säännöt sekä ohjaavat lasta että sitä, miten lapsi saa ilmaista kokemuksensa niistä. Sen lisäksi että ne rajoittavat hänen käyttäytymistään ja mielenkiintonsa kohteita, ne määrittävät sen, mitkä tuntemukset ovat sallittuja, eli mitä hän saa näyttää sisäisestä maailmastaan. Konflikteissa vanhempiensa kanssa hän ei voi olla aito. Tai oikeastaan hän on aito - hän on kasvanut tällaiseksi. Hän on sisäistänyt tavan käsitellä vaikeita asioita oman itsensä kustannuksella. Me olemme sisäistäneet nämä säännöt alitajuisesti, sillä olemme kasvaneet niiden keskellä. Ne kuitenkin hallitsevat tunteitamme, ja sitä enemmän, mitä tärkeämpi konfliktin vastapuoli meille on emotionaalisesti. Vaikka järkemme yrittää keksiä hyviä ja rakastavia ratkaisuja, alitajuntamme ja tunteemme ovat näiden sääntöjen vankeja, kunnes paranemme.

Negatiiviset viestit

Vahingollisesti toimivassa perheessä perheen jäsenet, erityisesti vanhemmat, jakavat toisilleen negatiivisia viestejä. Koska lapsi ihannoi vanhempiaan (yleensä seitsemänteen ikävuoteen saakka), hän ottaa nämä viestit vastaan ja muodostaa niiden perusteella uskomuksia itsestään. Nämä uskomukset jäävät alitajuntaan, kunnes niistä paraneminen käynnistyy. Murrosiän kapina on usein yritystä parantua, mutta jos kukaan ei auta lasta paranemaan, pelkkä kapina ei paranna häntä. Silloin kapina jää vain vahingollisen systeemin tunnistamiseksi ja sen kanssa selviämiseksi yhtä vahingollisin keinoin. Negatiivisia viestejä ovat esimerkiksi seuraavat:

Negatiiviset viestit joko määrittelevät meidät tavalla joka ei ole oikea, tai ne ilmaisevat meistä jotakin sellaista jolle emme voi mitään. Jos ne kumoavat meidän tunteemme tai kyseenalaistavat kokemuksemme, ne kertovat että emme voi luottaa itseemme. Tämäkin sisältää sanoman jolle emme voi mitään. Negatiiviset viestit synnyttävät vaikutelman että me olemme syntyneet huonoksi ihmiseksi, emmekä voi luottaa omaan kokemukseemme. Tämä tekee meistä konflikteissa uhreja ja altavastaajia ja synnyttää tuskallisen kokemuksen. Aktivoituessaan ne saavat meidät piiskaamaan itseämme yhä enemmän ja hakemaan entistä enemmän suuntaa muualta kuin itsestämme.

Konfliktit ovat arvokkaita paranemisen välineitä jos ne palauttavat mieleemme lapsuutemme tuskallisia emotionaalisia muistikuvia. Niiden työstäminen on joskus raskasta ja voi kestää kauankin. Me emme voi kiirehtiä niistä selviämistä. Mutta konfliktien kautta me voimme kasvaa aitoon läheisyyteen. Lopulta me tulemme tilaan jossa mikään ulkopuolinen sekaannus ei aktivoi meissä konfliktin kokemista. Mielessäni on usein Robert Burneyn lause: Tärkeintä on seurata elämän kutsua ja tehdä havaintoja. Kun opimme havainnoimaan itseämme hyväksyvästi keskellä konfliktejamme, olemme jo parantuneet paljon ja matkastamme tulee helpompi.