Lukulinkkejä
Pelottava rakkaus
Rakkaus on pelottavaa. Se on hirvittävän pelottavaa, sillä sitä ei pysäytä mikään. Sen silmät eivät kaihda mitään, vaan ne katsovat kaikkea juuri sellaisena kuin se on. Ainutkaan suojavarustuksemme ei hätkäytä sitä. Se ei häpeä suurinta häpeäämme, ei pelkää suurinta pelkoamme, eikä se edes huomaa suurinta raivoamme. Se näkee kaikkien pystyttämiemme seinien läpi. Se ei hetkeksikään kiinnitä huomiota mihinkään esteeseen, jonka yritämme sille pystyttää. Se näkee jokaisen naamion läpi ikään kuin niitä ei olisikaan. Yksikään luomamme illuusio ei hämmennä sitä eikä ei tartu sen silmiin, sillä ne ovat sille olemattomia.
Se katsoo kaikkea eikä pelästy mitään. Sen silmät ovat aina auki, ja sen olemus on aina yhtä hievahtamaton. Se tuo valon joka paikkaan, näyttäen kaiken, ja se katsoo kaikkea paljastamaansa täydellisessä tyyneydessä. Mikään ei saa sitä kääntämään katsettaan pois eikä sulkemaan silmiään. Yksikään este, jonka sen eteen yritämme asettaa, ei pysäytä sen avointa ja kysyvää katsetta.
Mikä voisi olla pelottavampaa? Minkä edessä me voisimme olla alastomampia? Mikä voisi järkyttää elämämme perustuksia enemmän kuin jokin, joka ei edes huomaa niitä? Jokin, johon ne eivät tee vaikutusta? Jokin, joka ei edes huomaa kauheimpia salaisuuksiamme eikä ylevimpiä saavutuksiamme? Jokin, joka ei kiinnitä minkäänlaista huomiota siihen, puhummeko totta vai valehtelemmeko, koska ne eivät sitä kiinnosta?
Mutta se jokin on hiljaa. Se ei tule voimalla. Se näkee kaiken avoimin silmin, sellaisetkin asiat joita me emme haluaisi sen näkevän. Sen edessä me huomaamme, että me emme haluaisi nähdä jotakin, mitä se katsoo vailla ainuttakaan järkytystä. Sen edessä me toivomme, että se ei näkisi. Sen edessä me joudumme tunnustamaan, että me emme näe, koska pelkäämme katsoa. Sen edessä me joudumme kauhun ja paniikin valtaan. Sitäkin se vain katsoo lempeästi hymyillen, kunnes me vihdoin huomaamme, että se ei uhkaa meitä. Sen täydellisen tyyneyden edessä me kauhistumme omia pelkojamme, uhkiamme, muistojamme ja mielikuviamme.
Kuka haluaisi kohdata tällaisen rakkauden? Kuka haluaisi kohdata jonkin, jonka silmät näkevät kaikkien pystyttämiemme seinien läpi, ja jonka levollista olemusta ei väräytä ainutkaan näky joka sitä kohtaa? Kuka haluaisi kohdata jonkin, jonka hievahtamaton olemus saa meidät säntäilemään paikasta toiseen kuin pelästynyt jänis, mutta joka katsoo säntäilyämme samalla täydellisellä tyyneydellä? Jonkin, jonka edessä me joudumme tajuamaan, että olemme kuin aavikolla säntäilevä jänis, täysin vailla suojaa. Jonkin, jonka hiljainen kutsu odottaa, että lakkaisimme säntäilemästä ja alkaisimme tulla sitä kohti, ensin epäillen, arkana ja joka hetki valmiina säntäämään pakoon. Uskallammeko luottaa siihen, että me voisimme joskus seisoa sen rinnalla ja katsoa kaikkea samalla vastaansanomattomalla tyyneydellä?
Niin kauan kuin me säikymme jotakin, me olemme tuon jäniksen kaltaisia. Jos me tällä tavoin rakastaen katsomme jotakin ja säikähdämme, me emme vielä rakasta, vaan tuomitsemme näkemämme oman kauhistumisemme kautta. Me pelkäämme omia pelkojamme. Vaikka kuinka haluaisimme rakastaa, me kommunikoimme hylkäämistä, torjuntaa ja vihaa. Jos me emme kestä katsoa, kuinka me voimme auttaa toista katsomaan? Jos emme kestä katsoa hänen säntäilyään täydellisessä tyyneydessä, vaan säntäilemme mukana, me olemme vain onnistuneet herättämään levottomuutta, kurjuutta ja tuskaa. Sen lisäksi me olemme kasvattaneet omaa levottomuuttamme, koska olemme itse alkaneet säntäillä mukana. Me olemme unohtaneet, että rakkaus ei säntäile, vaan on läsnä hiljaa.
