Parantaja, paranna itsesi

Parantaja, paranna itsesi

  1. Pelottava rakkaus
  2. Väärä katse
  3. Peloton rakkaus
  4. Harhakuvia
  5. Todellisuuksia
  6. Itsetunto
  7. Rajat
  8. Oman todellisuutemme hyväksyminen
  9. Omien tarpeidemme täyttäminen
  10. Oman todellisuutemme ilmaiseminen
  11. Murtuminen

Oman todellisuutemme ilmaiseminen

Olin taas ottanut uuden askeleen paranemisessa. Yksi kuori oli kuoriutunut pois, ja jokin herkkä oli päässyt kosketuksiin elämän kanssa. En tiennyt mikä se oli, miten siihen pitäisi suhtautua, miten muuttuisin sen myötä, ja mihin sitä ylipäänsä tarvittaisiin. Tiesin vain, että minuun sattui. Tiesin myös, että nykyhetkellä ei ollut mitään tekemistä tuon sattumisen kanssa, sillä se oli mukanani kaikkialla. Se ei johtunut siitä miten muut reagoivat minuun, eikä siitä, miten minä reagoin heihin. Mutta jokin siinä, miten he reagoivat minuun, kosketti minua uudella tavalla. Minä reagoin heihin uudella tavalla - tai oikeastaan vanhalla tavalla, mutta uudesta syystä: minä vetäydyin.

Suru oli niin lähellä pintaa, että minun oli hyvä olla yksin hiljaa. Vain pari ystävääni tiesi, missä olin menossa. Muille en osannut, uskaltanut tai halunnut ilmaista sitä epävarmuutta, joka oli sisälläni, sillä se oli niin herkkää, että ajattelin sen hajoavan pienestäkin tönäisystä. Olin niin usein ennen ollut tässä tilanteessa, että osasin jo odottaa rauhassa. Jokin sisälläni uskalsi nyt vasta tulla esiin ja kohdata elämän. Odottaminen kannatti. Sieltä tuli hiljainen ja syvä onnellisuus omana itsenäni olemisessa, entistä syvempi kytkeytyminen muihin ihmisiin ja kaiken hyväksyvä lepo. Kaikki tämäkin on tullut jo monta kertaa, yhä uudelleen entistä syvempänä ja herkempänä. Nyt kappale rikkinäistä seksuaalisuutta asettui paikoilleen ja antoi minulle uudenlaisen levon ja kuulumisen maskuliiniseen ja feminiiniseen maailmaan entistä kokonaisempana ihmisenä.

Tällaisessa tilanteessa oman todellisuutemme ilmaiseminen on arkaa ja rajoittunutta. Mutta meillä voi olla myös muunlaisia vaikeuksia oman todellisuutemme ilmaisemisessa. Me voimme ilmaista sen niin vahvasti, että muut karttavat meitä. Me voimme kohdistaa heidän päälleen pelkomme, vihamme, ärtyisyytemme tai pahan olomme niin vahvasti ja sitkeästi, että heidän on paha olla meidän lähellämme. Miksi siis ilmaista omaa todellisuuttamme - miten ja mitä osia siitä?

Meidän todellisuutemme muodostuu havainnoistamme, tulkinnoistamme, tunteistamme, muistoistamme, uskomuksistamme, toiveistamme, ja niin edelleen. Siihen kuuluvat myös ruumiimme tuntemukset, mutta pidän niitä havaintoina. Osa todellisuuttamme on tiedostettua, ja osa alitajuista. Alitajuiset muistot, havainnot, tunteet ja uskomukset eivät suinkaan ole hiljaisia, vaan ne ohjaavat tiedostettua todellisuuttamme. Ne ohjaavat sitä, mihin me kiinnitämme huomiomme, millaisia tulkintoja teemme, millaisia tunteita tulkintamme aiheuttavat, ja miten me käyttäydymme tunteidemme perusteella. Sisäinen todellisuutemme muodostuu joka hetki usein muutamista määräävistä ja hallitsevista tekijöistä, kuin suurista meren aalloista, ja monista pienistä tuulenvireistä näiden suurien aaltojen pinnalla.

Me emme voi ilmaista muuta kuin omaa sisäistä todellisuuttamme. Meissä ei ole mitään muuta, mikä voisi tulla esiin, kuin oma sisäinen maailmamme. Sillä ei ole mitään väliä, onko se tiedostettua vai ei. Me kommunikoimme joka hetki omaa todellisuuttamme, ja vain omaa todellisuuttamme. Jos olemme liian pelokkaita puhumaan totta ja valehtelemme, kertomalla valheita me kommunikoimme sisäistä todellisuuttamme, sen suurta ja määräävää pelon aaltoa. Jos me teeskentelemme, me teemme sen jostakin syystä, ja silloin me kommunikoimme tätä syytä. Jos me vetäydymme ja olemme hiljaa, hiljaa olemalla me kommunikoimme sisäistä todellisuuttamme. Itse asiassa me usein tunnistamme sisäisen todellisuutemme vasta kun näemme, mitä ja millä tavoin me kommunikoimme. Me saatamme tunnistaa sen "itsestään" tapahtuvan nopean reaktion kautta, kun huomaamme, minkälaisen vasteen me annoimme. Me saatamme tunnistaa sen myös jo aietasolla, jos esimerkiksi suunnittelemme kertovamme valheita.

Muut saavat meistä sen käsityksen, mitä me kommunikoimme heille. Jos me annamme sisäisestä todellisuudestamme heille johdonmukaisesti toisenlaisen kuvan kuin se on, he ottavat sen totena vastaan. Mutta jos se on sisäisesti ristiriitainen tai jos siinä paljastuu valheita, heidän on vaikea uskoa sitä, ja silloin he alkavat epäillä sitä kuvaa jonka annoimme. Mutta siihen saakka he pitävät sitä todellisena ja edustava kuvauksena meidän sisäisestä todellisuudestamme. Vain me itse olemme ristiriidassa antamamme kuvan kanssa.

Vaikka olisimme olemme rehellisiä ja avoimia, me voimme silti olla ristiriidassa kommunikoimamme kuvan kanssa. Jos emme tunne omaa sisäistä todellisuuttamme tai jos emme osaa tai halua hyväksyä jotakin osaa siitä, se tulee silti esiin ja me annamme siitä oikean kuvan, mutta itse pidämme kommunikoimaamme kuvaa vääränä. Meidän käyttäytymisemme ja puheemme lähettävät alitajuisia viestejä, jotka voivat olla itseltämmekin näkymättömissä. Kun nämä viestit sitten palaavat meille takaisin, me sanomme, että emme lähettäneet niitä. Mutta jos myönnymme siihen, että me tiedämme mitä me sanoimme vasta sitten, kun puheemme ja tekomme palaavat meille takaisin, me voimme alkaa hyväksyä alitajuntamme ilmentymiä ja päästä näkemään alitajuntaamme.

Sisältö ja muoto

Kun me kommunikoimme jotakin, me ilmaisemme sisällön muodon avulla. Nämä kaksi ovat aina erotettavissa toisistaan, ja muoto voidaan korvata toisella sisällön pysyessä samana. Me voimme kommunikoida sisällön "minä pidän sinusta" lukemattomilla eri muodoilla - sanallisesti tai sanattomasti, suoraan tai epäsuorasti, värillisenä tai mustavalkoisena, kirjoitettuna, lausuttuna tai esitettynä. Me voimme kommunikoida sen helposti tai vaikeasti ymmärrettävällä tavalla. Me voimme kommunikoida vihastumista raivokohtauksella tai toteamalla tyynesti "tämä herätti minussa vihan tunteen tuota kohtaan". Mitä enemmän me opimme tunnistamaan ja hyväksymään sisäistä todellisuuttamme, sen suurempi valinnanvapaus meillä on ilmaista se erilaisilla muodoilla.

Oman todellisuutemme sisältöön me emme voi vaikuttaa suoraan. Se on joka hetki sitä mitä se on. Me voimme vaikuttaa siihen epäsuorasti omaksumalla uusia tulkintoja ja uskomuksia, joiden ansiosta me tulkitsemme havaintomme uudella tavalla. Ne vaikuttavat jonkin verran myös havaintoihimme, sillä ne vaikuttavat siihen, mihin me kiinnitämme huomiomme. Muotoonkaan me emme pysty vaikuttamaan aina, jos olemme voimakkaan tunteen vallassa. Mutta usein me pystymme vaikuttamaan muotoon - sanavalintoihin, eleisiimme, kuuntelemmeko toista vai emme, ja puhummeko kovaa vai hiljaa. Me voimme valita syyttäviä sanoja ja epäsuoria ilmauksia, tai oman vastuumme tunnustavia ja suoria ilmauksia.

Jos me pelkäämme, ettei meitä tai jotakin meidän tekoamme hyväksyttäisi, ja valehtelemme jotta meidät hyväksyttäisiin, me kommunikoimme sisällön "minä pelkään että hylkäät minut" muodolla, joka tekee vastaanottajalle hyvin vaikeaksi lukea viestimme oikein. Ehkä emme edes itse tunnista sitä tuossa tilanteessa. Mutta jälkeenpäin me voimme miettiä, mikä oli sisäisen maailmamme todellinen sisältö, ja missä muodossa se tuli esiin. Tämä on tietenkin mahdollista vain, jos hyväksymme sekä sisäisen todellisuutemme että kommunikaatiomme muodon. Kun me kommunikoimme todellisuuden kanssa ja todellisuudelle, viestimme sisältö ei koskaan muutu, vaikka sen muoto voikin muuttua siten, että se jopa johtaa ihmisiä harhaan. Mutta ulkopuolellamme olevaa todellisuutta kohtaan viestimme sisältö ei muutu, ilmaisemme sen miten hyvänsä, koska se aina ilmentää meidän sisäistä todellisuuttamme.

Minussa vai hänessä

Kun me paranemme, me alamme tunnistaa ja erotella sisällämme virtaavia energioita. Ollessamme toisen ihmisen kanssa, meissä tapahtuu koko ajan jotakin. Me koemme tunteidemme ja intuitiomme lähettämiä viestejä. Me koemme sen, mitä toinen ihminen meissä herättää. Mitä enemmän me olemme päässeet sisäiseen lepoon, sen herkempiä me olemme kokemaan hänen meissä herättämiään reaktioita. Tämä on kuitenkin meidän itsemme kuuntelemista, sen kuuntelemista, miltä toinen ihminen meistä itsestämme tuntuu. Sanoisin tätä kommunikaation itsekkääksi puoleksi, sillä se liittyy siihen, mitä me saamme toiselta ihmiseltä. Tällainen itsekkyys voi olla lujaa ja tietoista, tai viatonta ja lapsen kaltaista, kun olemme lapsen lailla uponneet omaan kokemukseemme itsestämme ja toisesta. Me nautimme siitä, mitä meissä tapahtuu, ja keskitymme siihen niin, että muulla ei ole väliä.

Kommunikaatiossa on toinenkin puoli: mitä toisessa ihmisessä tapahtuu. Ellemme kysy itseltämme "mitä toisessa ihmisessä tapahtuu", me kommunikoimme vain itsemme ja toisen meissä herättämän kokemuksen kanssa. Se, mitä meissä tapahtuu, on maailman vaikutusta meihin. Se, mitä toisessa tapahtuu, on meidän vaikutustamme häneen ja maailmaan. Se voi olla aivan erilainen kuin hänen vaikutuksensa meihin. Siksi toisen ihmisen kuunteleminen on itsellemme kuolemista ja omalle intuitiollemme kuolemista. Toisen kuunteleminen sisältää myös jonkin verran oman intuitiomme kuuntelemista, mutta sillä tavoin, että me annamme sen kertoa vain, mitä toisessa ihmisessä tapahtuu. Siksi me emme voi kuunnella toista aidosti, jos sisällämme on vahvoja itseemme liittyviä emotionaalisia reaktioita. Silloin me kuulemme vain sen, mitä meissä itsessämme tapahtuu ollessamme toisen ihmisen kanssa. Silloin me emme kuuntele toista, vaan itseämme, omia mielikuviamme, ajatuksiamme, toiveitamme, pelkojamme ja unelmiamme.

Kun kysymme itseltämme, "mitä toisessa ihmisessä tapahtuu", me emme löydä vastausta siihen siitä, mitä meissä itsessämme tapahtuu. Vain harvoin kahdessa ihmisessä tapahtuu sama asia samaan aikaan. Mutta me löydämme vastauksen, kun otamme hänen sanansa todesta, kun arvostamme niitä, kun erotamme ne omasta sisäisestä kokemuksestamme, emmekä anna sisäisen kokemuksemme vääristää niitä. Hänen kokemuksensa on aivan yhtä arvokas kuin meidänkin, ja teemme väärin, jos katsomme vuorovaikutusta vain sen mukaan, mitä meissä itsessämme tapahtuu tai on tapahtunut. Hänen erilainen kokemuksensa ansaitsee aivan yhtä vakavan suhtautumisen kuin meidän oma kokemuksemme - emmekä me löydä sitä itsestämme. Me löydämme sen ennen kaikkea hänen sanoistaan. Me voimme löytää sitä myös omasta intuitiostamme, mutta vain kun osaamme poistaa siitä sen, mitä meissä tapahtuu, mitä tunteita me itse koemme, mitä me itse pelkäämme, ja mitä me itse toivomme.

Toisen kuunteleminen on työtä. Vain harvoin se tapahtuu itsestään. Se vaatii keskittymistä ja omien ajatustemme spontaanien polkujen katkaisemista. Se on itsemme vaientamista, jotta toisen ihmisen sisäinen maailma tulisi tietoisuuteemme. Se on siihen suhtautumista äärimmäisellä kunnioituksella ja vakavuudella. Se ei ole itsemme kuulostelua, vaan toisen ihmisen sanoihin luottamista ja niiden arvostamista. Muutoin me keskustelemme itsemme kanssa ja kävelemme hänen ylitseen. Kun tulee meidän vuoromme puhua, voimme kenties päästää ajatustemme ja tunteidemme polut taas valloilleen. Mutta aina sekään ei ole hyväksi.

Kysymys "mitä toisessa ihmisessä tapahtuu juuri nyt" tekee oman osallistumisemme helpommaksi, sillä se kääntää huomion pois itsestämme. Monta kertaa keskustelumme tekee vaikeaksi se, että mietimme, teemmekö hyvän vaikutuksen, puhumme viisaasti ja hyvin, ja näytämmekö olevamme OK. Itseemme keskittyminen ja tuntemustemme kuulostelu kiinnittää huomiomme itseemme. Toiseen keskittyminen ei tee oloamme hankalammaksi, vaan vapaammaksi. Silloin toinenkin voi kokea tulevansa kuulluksi, mikä taas vapauttaa häntä, ja hänen vapautumisensa vapauttaa edelleen meitä. Kovin paljoa lisää "normaaliin" kuuntelemiseemme ei tarvita, kun joku meidät tunteva henkilö kokee, että me todella kuulemme mitä hän sanoo.

Ja jos jälkeenpäin meille tulee mieleen, että olemme sanoneet jotakin typerää, meidän ei kannata jäädä murehtimaan sitä, vaan ensimmäisen tilaisuuden tullen me voimme palata siihen, ja kysyä, miten toinen koki sen, tai voimme sanoa olleemme mielestämme yksisilmäisiä ja esittää toisen näkökannan ja ehkä lisäkysymyksen. Minulle tämä on avannut ovia eteenpäin, ja toinen on kokenut tulleensa kuulluksi. Se on poistanut monia väärinymmärryksiä ja turhia yksinäisiä murehtimisia. Lempeä ja hyväksyvä suoruus on suoranainen hyve ihmissuhteissa.

Neljä muotoa

Meidän kommunikaatiomme määrää hyvin pitkälti sen, millaisiksi ihmissuhteemme muodostuvat. Erityisesti kommunikaation muoto on ratkaiseva. Sisältö ei merkitse läheskään yhtä paljon kuin muoto - emmekä voi muuta kommunikoidakaan kuin oman todellisuutemme sisällön. Tässä yhteydessä jaan muodon neljään ryhmään sen mukaan, mitä se viestii asenteestamme toista ihmistä ja hänen tekojaan kohtaan. Me voimme kommunikoida melkein minkä tahansa sisällön neljällä eri muodolla, joista käytän seuraavia nimiä:


Muoto Asenne persoonaan Asenne tekoihin
Syyllistäminen negatiivinen negatiivinen
Riistäminen negatiivinen positiivinen
Kasvattaminen positiivinen negatiivinen
Vahvistaminen positiivinen positiivinen

 

Me voimme pitää sisäisen todellisuutemme salassa satunnaisilta kavereilta, liiketuttavilta, ja yleensä ihmisiltä joiden kanssa olemme tekemisissä vain vähän tai vain sosiaalisesti rajatuissa muodoissa. Mutta me emme voi pitää sitä salassa niiltä, joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä, joiden kanssa me koemme elämän laajasti ja joiden kanssa me joudumme ratkomaan emotionaalisia ongelmia. Vaikka me yrittäisimme olla muuta kuin sisimmässämme olemme, vaikka emme itsekään tietäisi mitä sisimmässämme on, me elämme sisäisen maailmamme todeksi. Niin kauan kuin emme itse tiedä, mitä sisällämme on, me joudumme ristiriitoihin, joiden luulemme olevan muiden aiheuttamia, vaikka ne ovat usein meidän piilossa olevan itsemme ilmentymää tavalla, jota emme itse halua nähdä. Jos elämässämme on "tuntematonta" ristiriitaa, se on usein meidän sisäisen levottomuutemme synnyttämää. Tällainen ristiriita ei poistu pääsemällä sovintoon muiden kanssa, vaan päästämällä heistä irti ja kohtaamalla itsemme.

Jatkossa kirjoitan suhteistamme niihin ihmisiin, joiden kanssa me olemme päivittäin yhteydessä: puolisosta, ystävistä, työtovereista, ehkä sukulaisista. Me kommunikoimme koko ajan omaa arviotamme sekä heidän persoonastaan että teoistaan. Lähes kaikki, mitä sanomme ja teemme, on tällaisen palautteen antamista. Samalla tavoin me saamme heiltä koko ajan arviointia omasta persoonastamme ja omista teoistamme.

Syyllistäminen

Syyllistämisen sanoma on "en pidä sinusta enkä siitä mitä teet". Jos toinen ihminen ottaa sen vastaan ja sisäistää sen, hän omaksuu ajatuksen "olen huono enkä osaa mitään" - ja mehän toivomme usein, että muut sisäistäisivät sanomamme. Tämä vie itsetunnon ja itseluottamuksen, tekee elämän raskaaksi ja hävittää yhteisen hauskuuden. Seuraavat esimerkit ovat syyllistämistä (Building Character in Young People, Pelican Publishing Co.):

  1. Vertaaminen. "Miksi et voi olla kuten se ja se?" Vertaaminen viestii, että toinen ei kelpaa omana itsenään.
  2. Nimittely. "Hän on hidas oppija." "Hän on perheen musta lammas." Myös sellaiset nimet kuin "typerys," "pölkkypää," tai vielä pahemmat ovat sopivia esimerkkejä. Nimien antaminen keskittää huomiomme joihinkin asioihin ja vie pois avoimuutemme nähdä toisen ihmisen mahdollisuudet ja vahvuudet niiden kaikessa rikkaudessaan.
  3. Kaataminen. Tämä tarkoittaa vihamme ja turhautumisemme kaatamista toisen niskaan, kun olemme vihaisia jollekin muulle tai itsellemme. Jos kaadamme vihamme toisen niskaan, hän kokee, että hän on syyllinen meidän vihamme kaikessa ilmaisemassamme voimassa. Jos siihen liittyy vielä fyysistä väärinkohtelua, se synnyttää voimakasta häpeää.
  4. Alentaminen. Tämä on alentavaan sävyyn puhumista tai viisastelua. Se ei kunnioita toisen arvokkuutta. On totta, että erilaiset taidot ja älykkyyden lajit eivät ole jakautuneet tasan, mutta siitä ei seuraa, että ihmisten arvokkuus ei olisi jakautunut tasan.
  5. Tuomitseminen. Tuomitseminen on toisten motiivien (vieläpä rumempien) arvailua. Ihmisten sanominen hyviksi ja huonoiksi on yksi esimerkki. Tällainen tuomitseminen kuuluu vain Jumalalle. Tuomitsemiseen liittyy vielä usein sellaiset ilmaisut kuin "aina" tai "ei koskaan".
  6. Kiroileminen. "Kun vihastut, laske neljään; kun vihastut oikein paljon, kiroile." Tämä Mark Twainin sutkautus on hauska, mutta muiden kiroaminen vihaisena ei ole sitä.
  7. Negatiiviset asenteet. Tämä ei tarkoita huonotuulisuutta, vaan sellaista kyynisyyttä ja negatiivisuutta, joka kertoo toiselle "en ole iloinen ollessani tässä sinun kanssasi".
  8. Laiminlyönti. Muiden ottaminen itsestään selvyytenä, muiden vältteleminen, ja yhteisen ajan puute heidän kanssaan johtaa heidät päättelemään, että emme välitä heistä. Jos me laiminlyömme läheisiä ihmisiä, me kerromme heille, että he ovat niin mitättömiä, että emme edes kiinnitä heihin huomiota. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan apatia ja välinpitämättömyys, joka johtaa piittaamattomuuteen ja kovuuteen.

Jossakin määrin syyllistäviä ja häpeää synnyttäviä kommunikaation muotoja ovat myös esimerkiksi nalkuttaminen, sarkasmi, keskeyttäminen, vain omasta itsestämme puhuminen, toisen arvostelu muiden edessä, neuvominen pyytämättä, juoruaminen, ja poissaolevien pilkkaaminen. Nämä kuuluvat jo yllä mainittuihin luokkiin.

Syyllistämisessä on sen välittömän tuhoisan vaikutuksen lisäksi vakava vaara meille itsellemme: joka kerran, kun syyllistämme toista, vahvistamme omia negatiivisia käsityksiämme, uskomuksiamme ja tunteitamme hänestä. Tämä tappaa meistä rakastavan lämmön. Se tekee meistä ikäviä ja kovia ihmisiä, ja synnyttää muissa ihmisissä ikävän olon ja suurempiakin ongelmia. Se tappaa myös heistä rakastavan lämmön. Jos me emme viihdy oman nahkamme sisällä, ja osoitamme sen muille, hekään eivät kohta viihdy lähellämme. Usein he eivät ole syyllisiä meidän pahaan oloomme. Ja jos he ovat, meidän tulisi ensin käsitellä oma paha olomme, ja sitten käyttää rakentavia kommunikaation muotoja keskustellaksemme siitä, miten tilanne voisi parantua.

Syyllistäminen vie muiden huomion sisällöstä muotoon. Sen sijaan, että muut ottaisivat vastaan sen asian, josta yritämme puhua, he ottava vastaan syyllistämisen synnyttämät negatiiviset tunteet. Syyllistäminen on usein epäsuoraa kommunikaatioita, jossa emme ilmaise tunteitamme ja kokemuksiamme minä-muodossa. Se saa muut kiinnittämään huomiota kommunikaation muotoon ja ongelmien selvittämisen sijaan se synnyttää uusia ongelmia. Se ei ratkaise asioita, vaan lisää niihin uusia ongelmia. Jos niitä ei ratkaista, jos keskinäinen hyväksyntä, ymmärrys, sopiminen ja lämpö ei tule tilalle, syyllistäminen saa meidät itsemmekin uskomaan siihen, mitä sanoimme. Syyllistäminen ei vie edes omia negatiivisia tunteitamme itsestämme pois, vaan vahvistaa niitä.

Syyllistäminen voi olla myös seurausta omasta turhautumisestamme, kun olemme aikamme yrittäneet kontrolloida tai ohjata toista ihmistä epäsuorasti kohti jotakin, johon hän ei halua mennä. Me yritämme silloin vaikuttaa johonkin, johon meillä ei ole valtaa. Vähemmästäkin turhautuu, mutta tässä tapauksessa toinen ihminen saa täysin syyttömänä päälleen jotakin, joka ei tippaakaan kuulu hänelle. Ongelma on meidän, samoin myös ratkaisu - toisen riistämisestä luopuminen. Syyttäminen voi nousta myös esiin siitä, että me koemme toisen ihmisen yrittävän kontrolloida meitä, emmekä osaa asettaa rajojamme terveesti.

Riistäminen

Valitettavasti on ihmisiä, jotka tieten tahtoen käyttävät toisia ihmisiä hyväkseen. Joskus riistäminen voi olla seurausta persoonallisuuden ongelmista tai häiriöistä. Riistäminen, manipulointi tai kontrollointi on usein myös osa läheisriippuvan, addiktin, traumatisoituneen tai tuskaisen ihmisen käyttäytymistä. Tällöin se johtuu usein kahdesta tekijästä: oman tuskamme hallitsemasta käyttäytymisestä tai salaisista motiiveista ja tavoitteista. Tuskan hallitsema käyttäytyminen on usein tiedostamatonta, mutta vaikka se olisi tiedostettuakin, se saa meidät käyttämään muita ihmisiä tuskamme vähentämisen välineinä. Salaiset tavoitteet voivat myös johtua tuskasta, peloista, häpeästä, traumasta, tai vaikka huonosta itsetunnosta. Joka tapauksessa ne saavat meitä ajamaan toista ihmistä epäsuorasti kohti päämäärää, jota emme ole hänelle ilmaisseet. Ne johtavat kontrolloimiseen.

Tällöin me emme välitä siitä, mitä toisessa ihmisessä tapahtuu, mihin suuntaan hän on menossa, ja ahdistaako tilanne häntä vai ei. Meille on tärkeää vain se, että hän tekee oikeita tekoja, sanoo oikeita sanoja, tai pysyy vaikkapa hiljaa ja poissa näkyvistä. Me emme ole kiinnostuneita toisesta itsestään tai hänen itsensä tähden, vaan oman elämämme helpottamisen tähden. Me emme piittaa hänestä, vaan hänen teoistaan - ja ainoastaan sopivista teoista. Tämä näkyy suhteessamme häneen, sillä on mahdotonta todella ymmärtää toista niin kauan kuin olemme kiinnostuneita vain ohjailemaan, kontrolloimaan, tai manipuloimaan - siis riistämään - häntä.

Koska me emme arvosta toisen persoonaa, vaan ainoastaan hänestä meille olevaa hyötyä, riistäminen saa meidät mitätöimään toisen ihmisen kokemukset. Meidän on pakko kieltää ne, jotta voisimme jatkaa riistämistä. Tämä tapahtuu esimerkiksi seuraavilla tavoilla (Philip St. Romain: Lessons in Loving):

Riistämisen, kontrolloimisen ja manipuloimisen välttämiseen on yksi hyvä keino: toisen ihmisen emotionaalisen kokemuksen kuunteleminen, vastaanottaminen ja hyväksyminen. Mikäli emme kykene tähän, pelkästään se riittää tekemään oman vaikutuksemme häntä kohtaan tuhoisaksi. Tunteilla ei ole arvovarauksia - ne eivät ole hyviä tai huonoja. Vaikka joku olisi raivoissaan parhaalle ystävällemme, me voimme antaa hänen tunteelleen oikeutuksen loukkaamatta ystäväämme. Tunteet vain tulevat, viipyvät hetken ja lähtevät sitten, eikä vihaisena oleminen ole merkki muusta kuin tämän todellisuuden myöntämisestä. Me voimme hyväksyä toisen ihmisen vihan syyttämättä häntä ja alkamatta vihata tai puolustaa parasta ystäväämme. Sitä paitsi ihmisillä on usein tunteita, joita he eivät edes itse haluaisi kokea. Ne eivät poistu kieltämällä, vaan vastaanottamalla. Silloin myös niiden opetukset ja viestit tulevat kuulluiksi.

Sanapari "ehdollistettu rakkaus" on mahdoton ilmaisu. Oikeampi sanonta olisi julmuus. Tällainen julmuus voi nousta tunteista, joita erehdymme luulemaan rakkaudeksi, mutta jotka voivat olla hylätyksi tulemisen pelkoa, yksin selviämisen pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, tai "rakastamista" sellaisilla teoilla, joita toinen ei haluaisi ottaa vastaan. Niiden takana ei ole toisesta välittäminen, vaan oma ahdistuksemme. Me voimme jopa kokea rakastavamme toista ihmistä, mutta käyttäytymisemme muoto on häntä tuhoavaa. Rakkaus jättää vapaaksi. Silloinkin kun se neuvoo, nuhtelee tai ohjaa, se kunnioittaa toista ihmistä ja jättää hänet vapaaksi valitsemaan oman suhtautumisensa. Se jättää myös meille vapauden valita oma suhtautumisemme, ja vapauden tulla lähemmäs tai mennä kauemmas.

Jos me annamme muille positiivista palautetta vain silloin, kun he tekevät miellyttäviä tekoja, he päättelevät, että me pidämme heidän teoistaan mutta emme heistä itsestään. Rakastavan huomion osoittaminen vain silloin, kun me aioimme pyytää heiltä jotakin, on manipulointia. Vieläkin tämä piirre äidissäni tuntuu pahalta. Lapsuuteni kodissa me emme juuri keskustelleet emmekä viettäneet aikaa yhdessä. Mutta kun äiti halusi saada minut tekemään jotakin, hän tuli leveästi hymyillen luokseni, ensin leikkimään ja sitten hän alkoi puhua "eikö sinustakin olisi kiva...". Tästä alkoi tuskallinen vyörytys, kun hän perusteli, miksi minusta olisi kiva tehdä jotakin, mikä ei ollut yhtään kivaa. Nämä olivat hyvin ahdistavia tilanteita, ja niiden seurauksena minulla herää vastaavissa tilanteissa joskus vieläkin tuskallisia tunteita.

Kasvattaminen

Myös aikuiset tarvitsevat kehottamista ja nuhtelua. Ne ovat osa rakastamista, kun niiden sanoma on "Pidän sinusta, mutta nyt minusta on tarpeen keskustella joistakin käyttäytymisesi muodoista". Tällaisia voivat olla esimerkiksi

Nämä kertovat, että toisen ei tarvitse pelätä, että me emme pitäisi hänestä - ongelma ei ole hänen persoonassaan. Sen sijaan hänen käyttäytymisensä on tietyissä tilanteissa haitallista tai meistä epämukavaa. Usein tällainen käyttäytyminen on ajattelematonta ja tahatonta, tai piittaamatonta. Muut eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi käyttäytymisensä seurauksia, tai he eivät välitä niistä. Toisinaan se voi olla opittu tapa, joskus heijastusta elämäntilanteen ongelmista tai henkilökohtaisista ongelmista. Heidän ehkä pitäisi nähdä hiukan enemmän vaivaa, sopeutua tai oppia itsehillintää. Se ei aina ole mukavaa, mutta tällaisten asioiden oppiminen auttaa kyllä elämässä muutenkin.

Hyvä nuhtelu tai kehottaminen on esimerkiksi seuraavan kaltainen lause: "Minä olen surullinen (tai jokin muu tunneilmaisu) siitä että rikoit lupauksesi (teit tai sanoit jotakin - käyttäytymisen kuvaus), koska minun on nyt tehtävä uusi matka (seuraukset). Näin sanoessamme toinen saa arvokasta tietoa:

  1. Me otamme vastuumme omista tunteistamme, emmekä sano, että hän olisi niistä vastuussa. Me kerromme kuitenkin ne tunteet, jotka tuon tilanteen kokeminen herätti meissä. Me emme sano, että "hän teki meidät surulliseksi", vaan "me koimme surua".
  2. Me emme ole kiinnostuneita syyttämään, nimittelemään, rankaisemaan, kostamaan tai tuhoamaan häntä. Me vain kerromme, mitä me koimme.
  3. Me kerromme, että hänen käyttäytymisensä ei ole tyhjiössä, vaan sillä on vaikutusta tunteidemme lisäksi myös meidän käytännön elämäämme. Vaikka sillä olisi vaikutusta vain meidän tunteisiimme, sekin voi olla riittävä peruste nuhdella tai kehottaa.
  4. Me määrittelemme, kuinka meitä saa kohdella. Me kerromme, että me välitämme omasta elämästämme, ja että me uskomme hänen mahdollisuuksiinsa kasvaa. Haukkuminen viestisi, että me emme usko hänen mahdollisuuksiinsa tai haluunsa muuttua tai muuttaa käyttäytymistään.

On hyvä pitää mielessä yksi sääntö: nuhtelu alkaa sanalla "minä", ja sitten seuraa verbi. Jos voimme muistaa vielä toisen asian, muistakaamme se, että puhumme vain hänen käyttäytymisestään - mieluummin vain siitä yhdestä teosta eikä niistä kaikista, jotka saattavat nousta mieleemme.

Minulla on joskus vieläkin ikävä tapa ajaa liian lähellä edellä ajavaa autoa. Pari päivää sitten ajoin jostakin kotiinpäin, ja vaimoni istui vieressäni. Vaimoni mielestä ajoin liian lähellä edellä menijää, eikä hän pystynyt nauttimaan matkasta. Hän sanoi "minusta tuntuu pahalta". Sitten hän kysyi nauraen "oliko hyvin sanottu". Nauroin, sanoin että oli, ja jätin lisää välimatkaa. Minusta tuntui hienolta ja helpolta. Katsoin vaimoani silmiin ja olin onnellinen.

Kasvattamiseen kuuluu olennaisena osana anteeksianto. Muutoin me emme voisi kommunikoida "pidän sinusta, mutta juuri nyt en pidä siitä mitä teet". Mutta anteeksiantoa ei tule käyttää nuhtelun välineenä. Ei ole hyvä sanoa "saat anteeksi, että et tullut sopimaamme tapaamiseen", ellei toinen pyydä anteeksi. Vaikka toinen ei pyytäisikään anteeksi, me voimme antaa anteeksi sydämessämme - tai ellemme siihen pysty vielä, niin tahdossamme. Sen jälkeen meidän tekomme viestivät, olemmeko antaneet anteeksi vai emme.

Vahvistaminen

Vahvistaminen on yksi kauneimmista lahjoista, mitä ihminen voi toiselle antaa. Se kertoo, että "pidän sinusta ja pidän siitä mitä teet". Jos toinen ihminen ottaa sen vastaan ja sisäistää sen, hän omaksuu ajatuksen "olen hyvä, minulla on arvokkaita taitoja, ja teen niillä oikeita asioita". Hänen omanarvontunteensa ja itseluottamuksensa vahvistuvat.

Vahvistaminen jättää toisen ihmisen vapaaksi. Se ei ole kontrolloimisen eikä ohjaamisen keino. Jos me pyrimme ohjaamaan toista ihmistä tällaisilla viesteillä kohti haluamaamme päämäärää, sanamme ovat ehdollistettua rakkautta eli aiemmin käsiteltyä riistämistä. Aivan samaa on kehua muita vain silloin, kun odotamme heiltä palveluksia. Se on tuhoavaa. On tietenkin totta, että me emme voi emmekä halua vahvistaa jokaisen ihmisen kaikkia puolia. Me haluamme vahvistaa hyviä puolia. Mutta kyse on siitä, pyrimmekö saamaan itsellemme jotakin, vai haluammeko vahvistaa toista ihmistä hänen itsensä ja hänen oman riemunsa tähden. Vahvistaja haluaa nähdä toisen ihmisen entistä vahvempana, lujempana, rakastavampana, nöyrempänä ja kauniimpana vain siksi, että hän tietää, kuinka paljon iloa nämä ominaisuudet tuottavat omistajalleen.

Myös itsemme kannalta vahvistaminen on hyödyllistä, sillä meidän kommunikaatiomme määrää pitkälti sen, millaisia ihmissuhteemme ovat. Muut hakeutuvat mielellään sellaisen ihmisen luokse, joka saa heidät kokemaan olevansa hyviä ja arvostettuja. Arvostaminen on myös osoitus siitä, että me rakastamme itseämme. Yksi vahvistamisen pulmista onkin se, että ellemme usko omaan arvoomme, me emme usko omiin sanoihimme silloin, kun vahvistamme muita. Vasta kun koemme itse olevamme arvollisia sanomaan ne sanat jotka sanomme, vahvistamisemme tulee syvältä sydämestämme ja menee syvälle toisen ihmisen sydämeen. Kun voimme antaa toiselle ihmiselle positiivista palautetta hänen olemuksestaan silloinkin, kun hän epäonnistuu teoissaan, me autamme itseämme päästämään irti hänen tekojensa tai epäonnistumisiensa vaikutuksesta. Samalla me autamme häntä näkemään itsensä laajemmin, eikä määrittelemään itseään tekojensa tai niiden epäonnistumisen kautta.

Me olemme hienoja. Me olemme niin ainutlaatuisia ja arvokkaita, että Jumalan sydän hakeutuu kohti meitä. Kaikki mitä meissä on, kutsuu ja houkuttelee Korkeamman Voimamme jokaista ajatusta, tunnetta ja osaa. Nekin asiat, joita me olemme joskus hävenneet tai vielä häpeämme, ovat hänen luomiensa hienojen selviytymismekanismien tulosta. Jokainen niistä on kaunis, ja Jumala tuntee vetoa meidän olemuksemme jokaista osaa kohtaan. Jumala näkee meidät kokonaisena ja ihastuu näkemäänsä sitä enemmän, mitä enemmän hän katselee meitä. Kun me vahvistamme toista ihmistä, me tuomme hänelle jumalallisen viestin, joka kertoo jotakin hänen suuruudestaan ja alkuperästään. Se saa hänet muistamaan, millainen hän on, ja palaamaan pienen matkan takaisin kauniin itsensä luokse.

Vahvistaminen ei ole samaa kuin toisen ihmisen vakuuttaminen siitä, että hän on hyvä tai tärkeä. Me vain sanomme sanottavamme, ja annamme sen sitten mennä. Jatkuva vakuuttaminen - ja erityisesti sen kerjääminen - osoittaa, että toinen ei usko olevansa hyvä, ja odottaa meidän jatkuvasti toistavan, että hän on hyvä. Tämä voi jopa heikentää omanarvontunnetta ja ainakin synnyttää riippuvuutta. Kuten kaikissa riippuvuuksissa, tällainen vakuuttaminen menettää ajan oloon merkityksensä, ja sitä vaaditaan yhä isompia annoksia, jotta ne tekisivät tehtävänsä. Tällaisessa tilanteessa meidän olisi hyvä pyrkiä auttamaan toista ihmistä itse vahvistamaan itseään. Mitä mieltä olet itse tästä kokemuksestasi tai aikaansaannoksestasi? Me voimme kysyä, mitä he itse arvostavat omissa aikaansaannoksissaan, ja vahvistaa heidän sanomisensa.

Vaikka emme sanoisi juuri mitään, muut huomaavat melko pian, olemmeko heitä vastaan, haluammeko auttaa heitä, vai eivätkö he voisi meitä vähempää kiinnostaa. Tälle me emme mahda mitään. Sen tähden vahvistaminen ei ole vain taito, vaan sydämen asenne. Ja kun sydämemme asenne on vahvistava, me emme aina tarvitse "erityisiä" vahvistamisen sanoja. Usein riittää hymy, pysähtyminen kohdalle ja muutaman sanan vaihto, halaus, tai muu sopiva kosketus. Toisen ihmisen kohtaamiseen pysähtyminen kiireisenkin elämän keskellä on yksi parhaista tavoista viestiä, että hän on arvokas.

Kun joku tulee työhuoneeseeni, minulla on tapana irrottautua työstäni, työntää tuolini hieman kauemmas päätteestä ja kääntyä kokonaan tulijan suuntaan. Tämä pieni ele kertoo, että tulija on tärkeä. Joskus sanon, että "odota hetki, kirjoitan rivin valmiiksi ja tallennan työn". Sitten kohtaan tulijan. Pienen harjoittelun jälkeen mieleni kääntyy mukanani tulijan suuntaan ja voin keskittyä häneen koko olemuksellani. Joskus joudun kyllä sanomaan, että minulla on kiire, ja kysyn, voinko palata asiaan hetken päästä. Sitten pidän huolta siitä, että palaan aktiivisesti asiaan heti kun ehdin.

Rakastaminen

Me voimme rakastaa joskus helposti ja itsestään, mutta usein siihen kuuluu riskien ottaminen. Joskus nuo riskit tuntuvat liian suurilta ja tappavilta. Me voimme ottaa tällaisiakin riskejä, jos olemme varmoja itsestämme ja motiiveistamme. Silti me emme voi koskaan olla varmoja lopputuloksesta. Mutta mitä nämä riskit oikein ovat?

Rakkaus ei halua muuttaa mitään eikä se vaadi mitään. Se antaa kaiken olla sellaisuudessaan ja hymyilee sille. Sen riski on sen oman itsensä ilmaisemisessa. Se on siinä, että muut eivät koe itse itseään rakastetuiksi, että he eivät itse rakasta itseään. Rakkaus tulee lyödyksi takaisin niin kauan kuin sen ilmaisee itsensä tällaisille ihmisille. Tätäkään rakkaus ei pyri muuttamaan. Se lähestyy täydellisen hyväksymisen kautta, sillä muutoin sitä olisi syytä pelätä. Mutta täydellinen hyväksytyksi tuleminen vasta pelottavaa onkin. Se on hirvittävän pelottavaa, sillä se murtaa kaikki naamiot ja yritykset olla hyvä ja tärkeä. Mutta samalla se on ihana kuin taivas. Se johtaa helposti tilanteeseen, jossa on yhtä aikaa sekä lähestymisen että pois menemisen kauhu. Se johtaa tilanteeseen, jossa on opeteltava elämään, sillä se on täysin erilainen paikka olla kuin mihin me olemme tottuneet. Ja se johtaa aina murtumiseen; sekä rakastajan että rakastetun murtumiseen, mutta erityisesti rakastetun murtumiseen, sillä tuossa paikassa voi olla vain ilman naamioita. Yksikään naamio ei lähde ilman murtumista, mutta jokainen murtuminen on taivaalliseen hyväksyvään syliin lankeamista. Se, joka pelkää murtumisen tuottamista, ei uskalla rakastaa. Rakkaus murtaa jokaisen, joka lähestyy sitä. Ja se murtaa jokaisen, joka rakastaa.