Parantaja, paranna itsesi

Parantaja, paranna itsesi

  1. Pelottava rakkaus
  2. Väärä katse
  3. Peloton rakkaus
  4. Harhakuvia
  5. Todellisuuksia
  6. Itsetunto
  7. Rajat
  8. Oman todellisuutemme hyväksyminen
  9. Omien tarpeidemme täyttäminen
  10. Oman todellisuutemme ilmaiseminen
  11. Murtuminen

Murtuminen

Rakastamiseen on vain yksi tie. Se on murtuminen yhä uudelleen ja uudelleen oman itsemme ja oman rakastamisemme edessä. Tämä tie ei ole helppo, mutta se on ihanin tie, jota elämässä voi kulkea. Me opimme yhä uudelleen, kuinka hyvä maailma on, ja kuinka rakkaus vain ottaa vastaan kaiken todellisuuden. Rakkaus ei muuta mitään eikä vaadi mitään. Silti se muuttaa kaikki, jotka etsivät sen hymyileviä ja rauhaisia kasvoja. Rakkauden edessä me ällistymme yhä uudelleen sitä, että se haluaa kohdata meidät ilman ainuttakaan naamiota, ainuttakaan kuorta, estettä, hyvää tekoa, palvelusta, tai mitä tahansa, mitä me yritämme sille tarjota. Se ei hetkeksikään erehdy olemaan tyytyväinen niihin. Se haluaa tulla sydämeemme syvälle, kunnes se pääsee kosketuksiin oman itsensä kanssa. Sitä varten sen on riisuttava meidän naamiomme.

Ainutkaan naamion pois paneminen ei tapahdu ilman murtumista. Jokainen naamio on ollut meille tarpeellinen turva, emmekä me edes tunnista niitä, ennen kuin rakkaus osoittaa meille ne. Se katsoo hellästi naamioidemme läpi yksi kerrallaan, ikään kuin kysyen: "Mihin sinä tarvitset tuota? Etkö näe, kuinka raskas se sinulle on - ja kuinka se peittää sinun oman rakkautesi?" Sen kysymykset saavat meidät katsomaan naamiotamme pelokkaan häpeän vallassa, mutta rakkaus vain hymyilee. Silti se on paljastanut meille, että se näkee turvapaikkamme taakse. Se näkee, se odottaa syli levällään, ja se ottaa vastaan. Se ei uhkaa. Se vain näkee. Se antaa meidän olla turvassamme niin kauan kuin haluamme, sillä muutoin meidän olisi pelättävä sitä vielä enemmän.

Koko tässä prosessissa rakkaus on aina yhtä luja, lempeä, varma ja muuttumaton. Aluksi me olemme ymmällämme, sillä me emme vielä tiedä mitä tapahtuu. Mutta rakkaus tekee kaltaisekseen. Kun me olemme rakkauden edessä ja murrumme siinä kerta toisensa jälkeen, meidän oma mielemmekin alkaa ymmärtää. Se alkaa nähdä rakkaudessa kaltaisensa, ja silloin se ymmärtää, että rakkaus näkee kaikessa vain kaltaisensa. Rakkaus ei näe eroavuuksia, sillä sen mieli on täydellisessä levossa ja sopusoinnussa itsensä kanssa. Sen omassa mielessä ei ole eroavuuksia. Siksi rakkaus ei koskaan vertaile. Sillä ei ole mitään, mihin verrata. Sillä on vain itsensä ja kaltaisensa heijastuma. Tämän se heijastaa joka paikkaan.

Rakkaus levittäytyy kaltaisenaan jokaiseen ihmiseen, ja silloin se joutuu levittämään myös murtumista. Se katsoo muita ihmisiä, ja he kauhistuvat sitä, että rakkaus katsoo läpi heidän naamioistaan. Rakkaus ei torju naamioita eikä hyökkää niitä vastaan - se vain ei näe niitä, eikä se osaa kiinnittää niihin minkäänlaista huomiota. Se ei reagoi niihin mitenkään. Se vain katsoo läpi, ja siksi se levittää kauhua. Mutta se on turvallista kauhua, sillä rakkaus antaa kaiken olla. Tämä on pelottavin kutsu, minkä eteen ihminen voi joutua, sillä se haastaa hänet riisumaan itse oman naamionsa pois. Sen, joka haluaa riisua naamionsa, on murrettava itse itsensä. Rakkaus ei sitä tee. Vailla minkäänlaista pakottamista, se pakottaa meidät murtamaan itse itsemme.

Tämä pakko tulee meidän sisältämme, sillä meidän sydämemme tunnistaa rakkaudessa jotakin, joka on pelottavan vastustamaton osa meitä itseämme. Se on kuin kaukainen muisto, niin kadonnut, että me tiedämme ainoastaan joskus omistaneemme jotakin, jonka me nyt näemme silmiemme edessä. Me emme tiedä mistä se tuli, emme tiedä mikä se on, mutta me tunnemme sen kutsun. Me tunnemme alkukantaisen kutsun tulla kaltaiseksemme.

Niin kauan kuin me ajattelemme, että meillä on rakkaudelle jotakin annettavaa, me emme tunne rakkautta. Niin kauan, kuin me kuvittelemme, että rakkaudella on meille jotakin annettavaa, me emme tunne rakkautta. Rakkaus ei ota mitään eikä anna mitään, sillä se ei muuta mitään eikä vaadi mitään. Se vain kutsuu meitä tulemaan kaltaisekseen. Silti se ei kutsu meitä tulemaan toisenlaiseksi, sillä rakkaus näkee meissä itsensä. Rakkaus kutsuu meitä liittymään itseensä, sillä se tunnistaa kadonneen osansa. Tämäkään kutsu ei ole kutsu tulla toiseen paikkaan, vaan kutsu nähdä itsemme siinä, missä me jo olemme. Rakkaus ei muuta mitään.

Me luulimme joskus kadottaneemme rakkauden, mutta milloinkaan se ei ollut poissa. Se oli aina sisällämme, ja juuri siksi se sai meidät epätoivoisesti etsimään oikeaa paikkaamme ja oikeaa kuulumistamme. Me luulimme oman paikkamme olevan jossakin ulkopuolellamme ja oman kuulumisemme olevan jossakin ulkopuolellamme. Mutta rakkauden levollinen katsominen kertoo meille, että se on jo sisällämme. Tämä on se osa meitä, jolle me emme voi mitään. Me luulimme, että jos rakkaus näkisi sisällemme, se näkisi jotakin, joka saisi sen kääntämään katseensa pois. Rakkaus katsoo tähän kohtaan siksi, että mikään ei houkuttele sitä enempää. Tuo osa sisällämme tunnistaa rakkauden katseen ja haluaa liittyä rakkauteen, sillä silloin se liittyy itseensä. Siksi jokin meissä synnyttää vastustamattomuudessaan ahdistavan pakon riisua naamiomme ja tulla esiin.

Silloin me huomaamme, että meidän ulkopuoleltamme meihin ei ole tullut mitään, mitä meissä ei olisi jo ollut. Me huomaamme, kuinka meidän sydämemme tuntuu suurelta. Se tuntuu rajattomalta. Sen rajat olivat vain niissä naamioissa, jotka ovat saaneet poistua yksi kerrallaan. Jokainen murtuminen pudotti meidät rakkauden lämpimään ja turvalliseen syliin, ja siinä me saimme oppia, että rakkaus on rajaton. Me tulimme kaltaiseksemme.

Parantaja

Kuka siis on parantaja? Parantaja on se, joka ei tee mitään, ja tällä hän tekee enemmän kuin mitkään teot voisivat saada aikaan. Parantaja on ihmiseksi tullut rakkaus, joka katsoo kaikkea täydellisen tyyneyden ja hyväksymisen vallitessa. Hänen katseensa näkee kaikkialla vain kaltaisensa. Hänen katseensa ei järkyty mistään eikä pelästy mitään. Siksi se uskaltaa katsoa naamioista läpi.

Parantaja on katsonut itse itseään, ja löytänyt jotakin. Hän lakkasi järkyttymästä siitä mitä hän näki, sillä hän ymmärsi, että hän näki vain rakkauden. Hän tuli oman katseensa kaltaiseksi. Hän katsoi itseään sillä katseella, joka ei vaadi mitään eikä muuta mitään. Hän katsoi katseella joka näkee. Hän katsoi itseään sillä katseella, joka sai hänet murtamaan itse itsensä ja riisumaan omat naamionsa. Ja hän on tunnistanut tuon katseen. Kun hän tietää, millä katseella hän katsoo, hän tietää mikä hän on. Hän on rakkaus.

Hänen oma katseensa synnytti hänet itsensä. Hänen oma katseensa paransi hänet. Aluksi hän pelkäsi omaa katsettaan, kuin aavikolla säntäilevä jänis. Siitäkin hän jo tunnisti oman katseensa. Hän näki, ja hän antoi itsensä säntäillä. Mutta nyt hän seisoo oman katseensa vierellä täydellisen tyyneyden vallitessa. Hänen matkansa on päättynyt, ja toisenlainen matka on alussa. Hän tietää olevansa hyvin rakastettu, sillä hän on itse rakkaus.

Mutta mistä tämä rakkaus tuli? Ei mistään. Se oli meissä koko ajan. Me olimme aikamme yrittäneet laittaa jotakin itsessämme vankilaan lukemattomien naamioiden taakse, koko ajan kärsien. Vihdoin se jokin murtautui esiin ja katsoi meitä. Se näki kaikkien naamioidemme taakse, sillä se katsoi meitä sisältäpäin. Sen katse sai meidät pelkäämään ja säntäilemään, mutta silti se vain katsoi. Jo silloin me tiesimme, mikä meitä katsoo. Jokin sisällämme tiesi, mikä se oli, ja se kutsui meitä tulemaan itsekseen. Se näki itsessään rakkauden katsovan itseään ja halusi murtaa kaikki naamiomme, jotta se pääsisi takaisin itsensä luokse. Me olemme rakkaus. Kun me katsomme itseämme, rakkaus katsoo itseään. Kun me katsomme muita, me katsomme itseämme. Me olemme kokonansa rakkaus. Jumala loi ihmisen kaltaisekseen, ja Jumala on Rakkaus. Kun hän oli luonut maailman, kasvit ja eläimet, ja katsoi luomistyönsä jälkiä, hän sanoi, että se oli hyvä. Kun hän katsoi maailmaa ihmisen luomisen jälkeen, hän sanoi, että se oli erittäin hyvä. Jumala tiesi mitä hän näki, ja hän näki sen läpikotaisin alusta loppuun asti, pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Jumala tiesi mitä hänen silmiensä edessä oli juuri sellaisena kuin se oli ja tuli olemaan. Hän on Rakkaus, ja hän tiesi, mitä hän katsoi. Hän katsoi itseään. Hänen rakkautensa katsoi itseään ja tunnisti itsensä. Se olemme me. Kokonansa me. Jumalan mittapuulla mitattuna täydellisiä.