Parantaja, paranna itsesi

Parantaja, paranna itsesi

  1. Pelottava rakkaus
  2. Väärä katse
  3. Peloton rakkaus
  4. Harhakuvia
  5. Todellisuuksia
  6. Itsetunto
  7. Rajat
  8. Oman todellisuutemme hyväksyminen
  9. Omien tarpeidemme täyttäminen
  10. Oman todellisuutemme ilmaiseminen
  11. Murtuminen

Rajat

Jotta voisimme laskea puolustuksemme alas ja tulla esiin subjektiivisina ja haavoittuvina ihmisinä rehellisesti ja aidosti, meidän on nähtävä missä me lopumme ja muut alkavat, tai missä muut loppuvat ja me alamme. Kun meidän oma itsemme alkaa saada muotoa, joka levollisesti vain on, meidän itsetuntomme tervehtyy automaattisesti. Silloin me annamme muidenkin olla oma subjektiivinen itsensä.

Jokaisen ihmisen todellisuus muodostuu hänen ruumiistaan, havainnoistaan, tunteistaan, ajatuksistaan, ja muistoistaan. Hyvin harvoin mikään niistä on kahdelle ihmiselle sama. Jos olemme aivan vierekkäin toisen ihmisen kanssa ja katsomme samaan suuntaan, havaintomme ovat lähes samat, mutta eivät täsmälleen samat. Vaikka katsoisimme suoraan eteenpäin, me havainnoimme toisen ihmisen läsnäoloa, mutta hän havainnoi meidän läsnäoloamme. Me havainnoimme itseämme sisältäpäin ja häntä ulkoapäin. Hän saattaa kertoa meille joitakin muistojaan, mutta kuullessamme ne, me liitämme niihin omia mielikuviamme. Meidän todellisuutemme ovat erilaisia ja pysyvät erilaisina. Vaikka hän haluaisi jakaa meille kaikki muistonsa, hän ei pysty siihen. Hän ei voi siirtää meille alitajuntaansa kertyneitä kokemuksiaan. Hän ei näe eikä koe mitään täysin samalla tavalla kuin me.

Kukaan ei koe todellisuutta samalla tavalla kuin me. Maailmassa on miljoonia ja miljoonia ihmisiä, mutta kukaan ei koe todellisuutta samalla tavalla kuin me. Tässä on sekä hirvittävä yksinäisyys että valtava riemu. Meillä on ihan omia ja omalaatuisia salaisuuksia, kokemuksia ja ajatuksia, jotka kuuluvat täydellisesti universumin prosessiin. Me olemme lahja universumin tietoisuuteen, samoin kuin kaikki muut ovat lahjaa meille.

Mutta tätä ajatusta yhteiskunta kammoaa. Sen pääoma on objektiivinen tieto, jonka lisäksi subjektiivinen kokemus saa ilmentyä ennalta sovituissa paikoissa - kuten runoissa, tauluissa ja musiikissa. Mutta sitä ei saa näkyä ns. objektiivissa tieteissä, eikä se saa ohjata yhteiskunnan kehitystä.

Itse asiassa edellä kuvatussa kahden ihmisen vierekkäin olemisessa on paikalla vielä kolmas osapuoli: ulkopuolinen tuomari, yhteiskuntamme synnyttämä neutraali tarkkailija, "objektiivinen" tietoisuus - yhteiskuntamme haamu. Yhteiskuntamme opettaa meille, että objektiivisuus ei ole pelkästään mahdollista - se on ihanne, ainoa oikea tapa tehdä arvioita. Tässä se paljastaa itsestään merkittävän seikan: se näkee asiat staattisesti. Se näkee tilan, mutta ei prosessia. Se sanoo objektiivisesti, että kaksi plus kaksi on neljä. Tämä pitää paikkansa kuolleessa ja staattisessa maailmassa, kuten rahan, autojen, talojen, vaatteiden ja pörssiosakkeiden suhteen. Mutta se ei pidä paikkaansa minkään elävän organismin suhteen, kun niitä tarkastellaan prosesseina. Kaksi plus kaksi ihmistä on prosessi, joka lopulta päätyy olemaan muuta kuin neljä ihmistä. Kaksi plus kaksi kissaa ei ole neljä kissaa, vaan prosessi, joka tapahtuu koko ajan. Sille ei ole objektiivista tulkintaa eikä staattista tilaa, sillä tuo prosessi on koko ajan kesken. Objektiivinen tulkinta voi olla vain prosessista pois jättäytyneen ulkopuolisen tarkkailijan mielessä, mutta ei koskaan siihen osallistuvien kissojen mielessä. Objektiivinen ajattelu on suljettua ja staattista. Sen lisäksi se vaatii aina persoonallisen kokemuksen eristämistä, elämän virtauksesta pois hyppäämistä. Kaksi vierekkäin istuvaa ihmistä on prosessi universumin prosessissa. Heille tuon vierekkäin istumisen upein merkitys on sen henkilökohtaisessa kokemuksessa, joka voi yhdelle hyvin erilainen kuin toiselle. Ja hyvin pian tuo prosessi muuttuu joksikin muuksi kuin kahdeksi vierekkäin istuvaksi ihmiseksi.

Ne, jotka ovat paranemassa läheisriippuvuudesta, ovat oppineet että toisen ihmisen todellisuus on pyhä asia, jota me emme saa yrittää kontrolloida. Jokainen on vapaa. Mutta yhteiskuntamme ei tunnusta tällaista vapautta. Sen organisaatiot ja yhteisöt tunkeutuvat häpeämättä meidän persoonallisen vapautemme alueelle. "Yhteinen hyvä" on taikasana, joka oikeuttaa melkein millaiseen kontrolloimiseen tahansa. Sinänsä ajatuksessa yhteisessä hyvästä ei ole mitään vikaa. Vika on siinä, kuinka yhteinen hyvä määritellään, ja mitä todellisuuden osia siihen lasketaan mukaan. Suurimmat ja tuhoisimmat yhteiskuntamme taistelut on käyty "yhteisen hyvän" nimeen. Vika on siinä, että uskomme objektiiviseen yhteisen hyvän määritelmään. Me uskomme neutraalin ja elämän virtauksesta irrottautuneen tarkkailijan paremmuuteen. Joissakin asioissa se voi ollakin sopiva näkökulma. Mutta elämästä se ei tiedä mitään.

Tässä me palaamme Erillisyyden Systeemiin. Se määrittelee todellisuuden ja kontrolloi sitä. Toisin ajattelevat on saatava ajattelemaan samalla tavalla tai hävitettävä. Maailman rauha on turvattu kun kommunistit, kapitalistit, juutalaiset, demokraatit, islamilaiset, kristityt, buddhalaiset, vihreät, vanhoilliset ja uudistusmieliset on käännytetty tai hävitetty. Jos ne ovat onnellisia eri syistä ja eri tavoin kuin Systeemi selittää, ne ovat uhka Systeemille, sillä ne paljastavat sen rajallisuuden, järjettömyyden ja mielivaltaisuuden.

Joskus me emme pidä toisen ihmisen todellisuudesta tai koemme sen uhkaavana, typeränä, pelottavan vahvana, piittaamattomana, keskenkasvuisena, kadehdittavana tai minkälaisena tahansa. Läheisriippuvina me emme kestä sellaista. Se on meille uhka. Silloin me yritämme herkästi muuttaa toisen ihmisen todellisuutta. Mutta hänen todellisuutensa on hänen asiansa ja meidän todellisuutemme on meidän asiamme. Meillä ei ole mitään asiaa kajota hänen todellisuuteensa, emmekä voi siihen edes vaikuttaa sen enempää kuin hän antaa meille siihen valtaa. Jos hän haluaa kuunnella meitä, se on hänen valintansa. Jos hän ei halua kuunnella meitä, se on hänen valintansa. Hänen todellisuutensa saattaa olla mielestämme kieroutunut ja vahingollinen, mutta me emme näe hänen menneisyyttään emmekä muistojaan. Hän on kuitenkin selvinnyt. Sitä paitsi hän on hyvin todennäköisesti pitänyt itsestään huolta parhaaksi tietämällään tavalla. Mekin olemme tehneet samoin. Me olemme selvinneet oman todellisuutemme keskellä ja sen ansiosta. Siihen on saattanut kuulua vahingollista käyttäytymistä - ja voi kuulua edelleenkin.

Subjektiivisuus. Prosessi. Subjektiivinen läsnäolo. Systeemi vihaa näitä, sillä se ei voi kontrolloida niitä. Se ei voi olla niissä mukana. Se ei voi kontrolloida edes itseään, sillä se ei myönnä olevansa prosessi. Se kuvittelee olevansa staattinen tila, vaikka se muuttuu koko ajan - ja usein tavoilla, joihin se ei voi mitenkään vaikuttaa. Silti se tulee sanomaan meille, mitä ajatella, mitä tavoitella, ja mikä on mielenterveyttä ja mikä ei. Systeemi puhuu henkilökohtaisesta vapaudesta, mutta kieltää sanan "vapaus" olemassaolon ja sisällön.

Kun me katsomme vierellämme olevaa ihmistä ja näemme hänet prosessina, me alamme ymmärtää jotakin rajoista. Me emme halua puuttua hänen prosessiinsa, emmekä anna muille oikeutta puuttua meidän prosessiimme. Me kasvamme, kypsymme, muutumme, opimme ja unohdamme omalla tavallamme. Meidän prosessimme voi löytää itsensä vain vapaudessa. Silloin me huomaamme, että vapauskin on prosessi. Ja rajat - ne ovat prosessi, joka välillä sulautuu yhteen muiden prosessien kanssa, erottautuu niistä, muuttaa muotoaan, ja elää koko ajan. Sitä paitsi ne ovat hyvin, hyvin subjektiivinen prosessi. Meidän ei tarvitse ymmärtää toisen ihmisen rajoja. Riittää kun hyväksymme ne. Muuta me emme voikaan tehdä.

Ihminen prosessina

Jos katsomme ihmistä prosessina, huomaamme ensinnäkin, että hän on arvokas. Jokaisen ihmisen prosessi on elävää elämää ja pyrkii koko ajan ilmentämään itseään. Niin kauan kuin ihminen on elossa, prosessin lopputulos on avoin. Se on avoin vielä hänen kuolemansa jälkeenkin, sillä hän on vaikuttanut vielä elossa olevien ihmisten prosesseihin. Jokaisen ihmisen vaikutus on ääretön, eikä sulkeudu koskaan. Lapsen kirjoittamaton prosessi ja vanhuksen moniin muihin kirjoittama prosessi ovat arvokkaita. Niitä ei voi verrata toisiinsa. Jokainen on arvokas omalla tavallaan, merkityksellinen omalla tavallaan ja tärkeä omalla tavallaan.

Jokainen prosessi on myös haavoittuva. Väkivaltaiset kohtaamiset muiden prosessien kanssa voivat vahingoittaa sitä. Jos katsomme ihmistä staattisena, väärinkohtelu tapahtuu ja sitten sitä ei enää ole. Mutta jos katsomme ihmistä prosessina, huomaamme, että väärinkohtelu voi vahingoittaa toisen prosessia niin, että hänen elämänsä avautuu jatkossa puutteellisesti, vajavaisesti ja rampautuneesti. Vahingollinen kohtelu jättää usein jäljet, jotka saavat prosessin toimimaan vajavaisesti ja vahingollisesti myös sitä itseään kohtaan. Kun prosessiin tulee häiriö, jota voitaisiin verrata vaikka virtaavassa joessa kulkevaan pyörteeseen, se estää myös kohdalleen sattuvien terveiden prosessien toimimisen.

Inhimilliset prosessit ovat epätäydellisiä. Ne eivät toimi siten kuin niiden mielestämme pitäisi. Me teemme virheitä ja muut tekevät virheitä. Me emme reagoi silloin kun pitäisi, tai reagoimme väärillä tavoilla, tai reagoimme silloin kun ei pitäisi. Silloin meidän virtauksemme tulisi suojella tätä vajavaista kohtaa. Epätäydellisyydet ovat virtauksemme pyörteitä joita kuuluu suojella, varjella ja rakastaa. Me huomaamme tehneemme jotakin väärin tai vajavaisesti, tunnustamme sen, korjaamme sen ilman syyllisyyttä, ja jatkamme vapaina eteenpäin. Epätäydellisyytemme saa meidät tekemään ylimääräisiä mutkia, ja niin kuuluukin olla. Mitä reilummin ja avoimemmin syleilemme omaa epätäydellisyyttämme ja annamme sen näkyä, ja tarpeen vaatiessa haemme sovintoa, sitä vapaammin meidän prosessimme virtaa. Sen virheet ovat silloin pyörteilyjä jotka näkyvät hetken ja katoavat sitten pois, rikastuttaen virtaavaa pintaa ja nostaen syvyyksien ravinteita näkyville.

Prosessit ovat riippuvia toisistaan. Ne tarvitsevat käyttövoimaa ja ne vaikuttavat muihin prosesseihin joko helpottaen tai vaikeuttaen niitä. Me tarvitsemme sitä, että joku tuo tavarat kauppoihin, joku tekee maanteitä joita pitkin tavarat liikkuvat, että joku ottaa maksumme vastaan ja neuvoo meitä kun tarvitsemme ohjeita. Parhaimmillaan ne ovat vuorovaikutuksessa ja keskinäisessä yhteydessä tavalla, joka tukee niiden vaiheita. Pahimmillaan ne särkevät toisiaan. Ja pahimmillaan ne myös yrittävät tulla toimeen yksin. Minä saatan esimerkiksi kaivata halausta. Itseni halaaminen ei ole kovin ravitsevaa, eikä vaahtokylpykään korvaa toisen turvallisen ihmisen rakastavaa kosketusta. Mutta jos pyydän halausta vaimoltani tai ystävältäni, he osallistuvat prosessiini ja antavat sille käyttövoimaa. Samalla pyyntöni aiheuttaa poikkeaman - häiriön - heidän prosessiinsa. Tuo häiriö saattaa olla heistä mukava, vastenmielinen tai yhdentekevä. He eivät myöskään voi ennustaa sitä etukäteen. Keskinäinen riippuvuus edellyttää spontaanisuutta ja kykyä sopeutua häiriöihin - tiettyyn rajaan asti. Joskus tuo raja on vain mukavuusraja. Toisinaan kysymys on elämästä ja kuolemasta. Joskus meidän on yritettävä viimeiseen hengenvetoon. Toisinaan voimme kääntää selkämme ja poistua.

Ja viimeiseksi, prosessit ovat keskeneräisiä. Me emme vielä tiedä, mitä meistä tulee, mitä muista tulee, ja mitä tapahtuu niille ihmisille, joiden prosesseissa me olemme saaneet olla mukana - tai joskus joutuneet olemaan mukana. Jokainen edessämme oleva ihminen on vielä määrittelemätön ja avoin. Samoin me itse ja meidän vuorovaikutuksemme hänen kanssaan.