Lukulinkkejä
Väärä katse
Väärä katse...
Me kulutamme suuren osan elämästämme etsien vastausta kahteen kysymykseen. Vastauksen niihin me näemme muiden katseessa, ja ensimmäisinä elinvuosinamme erityisesti vanhempiemme katseessa. Tämä alkaa jo lapsuudessamme, jatkuu läpi nuoruuden, muuttuu tuskaiseksi hakemiseksi murrosiässä, ja jatkuu läpi elämän aina vanhuuteen saakka - tai kunnes oikeat vastaukset löytyvät. Nämä kysymykset ovat:
Millainen ihminen minun on oltava jotta joku haluaisi minua ja rakastaisi minua?
Millainen ihminen minun on oltava jotta saavuttaisin jotakin jota muut arvostavat?
Nämä kysymykset ovat hyvin vaarallisia. Luonteensa perusteella ne houkuttelevat meitä jo pieninä kätkemään oman todellisen olemuksemme ja teeskentelemään olevamme jotakin, joka saa muut katsomaan meitä tavalla, jonka me koemme turvalliseksi ja rakastavaksi. Jos vanhempiemme katse rajaa meistä jotakin pois, me näemme jo aavistuksen tulevasta vastauksesta: jotta tulisin katsotuksi rakkaudella, minun on teeskenneltävä olevani jotakin muuta kuin olen. Minussa on jotakin, joka ei saa tulla nähdyksi.
Eräs isä ihmetteli, miksi hän ei tule toimeen poikansa kanssa. Hän halusi olla tätä lähellä ja olla hyvä isä. Mutta jokin pojassa raivostutti häntä suunnattomasti. Yhä uudestaan ja uudestaan hän raivostui pojalleen ja yritti saada tätä muuttumaan. Pojassa oli hänen mielestään jotakin suunnattoman hävettävää. Lopulta isä alkoi hävetä hänen vierellään kadulla kulkemista.
Keskustelussa paljastui, että isän lapsuudessa hänen vanhempaa veljeään oli syytetty ja pilkattu homoseksuaalisuudesta. Hän alkoi hävetä veljeään. Hänellä ei ollut kovin selvää kuvaa siitä, millaisia homot olivat, mutta hänellä oli selvä kuva siitä, millainen hänen veljensä oli. Hän näki mielestään veljessään joitakin naisellisia piirteitä. Hän päätti, että häntä ei kukaan voi syyttää naisellisuudesta. Hänestä tulisi maskuliininen mies. Hän löysi yhden osan vastausta kysymykseen, millainen olla jotta hän olisi rakastettu ja haluttu. Nyt hänen pojassaan näkyi naisellisia piirteitä, ja tämän kiinnostuksen kohteetkin olivat "naisellisia". Hän itse pelkäsi katsoa poikaansa, koska hän näki omat pelkonsa. Hänen katseensa alla hänen poikansa alkoi pelätä - ei itseään, vaan isän katsetta.
Kun isä sai selville syyn reaktioihinsa, hän pystyi arvioimaan vanhan vastauksensa uudelleen. Hän pystyi korvaamaan sen toisella ja kohtaamaan poikansa uudella tavalla, joka hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli. Nyt hän uskalsi katsoa poikaansa säikähtämättä itseään. Mutta ennen sitä hän yritti pitää entisestä vastauksestaan kiinni niin kauan, että se johti mahdottomuuteen.
Sanottakoon vielä, että yllä olevalla esimerkillä en ota kantaa homoseksuaalisuuteen, vaan ainoastaan isän vastaukseen siihen, millainen hänen oli oltava, jotta hän mielestään olisi rakastettu ja haluttu.
Isän vastaus ei kenties ollut paras mahdollinen, mutta se auttoi häntä selviämään. Sen ansiosta hän myös hankki vahvan fysiikan. Mutta nyt se oli vahingollinen sekä hänelle itselleen että hänen pojalleen. Tuon isän lailla me muodostamme omat vastauksemme, suunnitelmamme, ja oman katseemme usein tuskallisten olosuhteiden keskellä. Mitä enemmän tuskaa niissä on, sitä vahvemmiksi vastaukset tulevat. Ja mitä enemmän niissä on tuskaa, sitä enemmän muistot, olosuhteet ja niihin liittyvät tunteet pyrkivät vaimentumaan alitajuntaan. Mutta suunnitelmat jäävät. Muiden ihmisten silmät alkavat mielestämme katsoa meitä katsoa tietyllä tavalla. Me alamme pelätä, että ne katsovat meitä pilkaten. Me alamme pelätä, että ne näkevät jotakin, mitä ne eivät saa nähdä.
Isä teki loppujen lopuksi valintansa melko pienen tapahtuman perusteella. Mutta se oli hänelle äärimmäisen ahdistava ja tuskallinen. Hän ei halunnut tulla pilkatuksi. Hän hankkisi arvostavan katseen.
Eräs poika piti pianon soittamisesta. Hänellä oli lahjoja. Hänen kaksi veljeään kävivät isän kanssa usein pelaamassa jääkiekkoa - "miesten lajia". Kerran tuon kolmikon palatessa pelaamasta, poika oli soittamassa. Kolmikko pysähtyi eteiseen isän seisoessa keskellä. Kaikki katsoivat häntä. Hänen isänsä sanoi tuohtuneena "sinä olet oikea mato". Tuon yhden lauseen jälkeen poika ei enää koskaan soittanut pianoa. Hän menetti uskonsa elämään ja ajelehti yliopistoon opiskelemaan ainetta joka ei kiinnostanut häntä. Itse asiassa mikään ei enää kiinnostanut häntä. Hänen isänsä katsoi häntä ja sanoi näkevänsä madon. Se löi häntä niin lujaa, että hänen koko puolustuksensa aukeni. Se tunkeutui syvälle hänen sisimpäänsä, siihen kohtaan hänessä, jolle hän ei voinut yhtään mitään. Hänestä tuli mato.
Vanhempiemme vastaukset määrittävät heidän tapansa olla vanhempia. Muutaman ensimmäisen elinvuoden aikana me emme näe muunlaisia vastauksia emmekä osaa kyseenalaistaa mitään muuta kuin oman käyttäytymisemme. Meillä on silloin jo syvään juurtuneita vastauksia näihin kysymyksiin. Me olemme oppineet tuntemaan rakkauden vanhempiemme kautta, sillä he ovat kertoneet meille, että rakkaus on juuri sitä, miten he kohtelevat meitä. Me siis tiedämme, millaiset rakkauden silmät ovat. Me tiedämme, että me emme saa näyttää niille kaikkea. Me tiedämme, että niiden edessä me emme voi levätä.
Pieninä lapsina me emme kysy näitä kysymyksiä tietoisesti - emmekä usein edes murrosiässä. Mutta me saamme niihin jo vastauksia. Me näemme mikä houkuttelee meidän vanhempiamme tulemaan meitä lähelle ja katsomaan meissä jonnekin syvälle, katsomaan sisintämme tavalla joka kutsuu sitä tulemaan esiin. Me muodostamme vastauksia jo varhain, ja nuo vastaukset määrittävät meidän suuntamme pitkäksi aikaa. Meidän lähtiessämme kouluun meillä on jo suunnitelma siitä, miten saada rakkautta ja arvostusta.
Todennäköisesti me olemme oppineet, että me voimme ansaita hyväksyvän katseen käyttäytymällä muiden odotusten mukaisesti. Me olemme oppineet lukemaan muiden odotuksia - ja kadottaneet omamme, näitä kahta kysymystä ja avoimen katseen toivoa lukuun ottamatta. Me olemme oppineet antamaan muiden nähdä vain sitä mitä he katsovat mielellään. Meidän isämme onkin saattanut esittää meille kysymyksen "minkälainen minun poikani on oltava jotta muut katsoisivat minua rakastaen?" Ja jotta me kokisimme olevamme isämme rakastamia ja arvostamia, meidän on vastattava tähän kysymykseen isälle sopivalla tavalla. Meistä onkin tullut se joka vastaa isälle kuuluvaan kysymykseen, mutta me vastaamme samalla omaan kysymykseemme.
Mutta vanhemmille ei riitä, että me käyttäydymme heidän odotustensa mukaisesti. Meidän on myös osoitettava, että meidän sisäinen maailmamme on heidän vastaustensa kanssa yhteensopiva. Me emme saa olla surullisia, me emme saa pelätä, me emme saa kokea vihaa emmekä aggressiota. Meidän on oltava onnellisia, koska kaikki on "hyvin". Niinpä me emme opi ainoastaan käyttäytymään muiden odotusten mukaisesti, vaan me opimme myös teeskentelemään olevamme toisenlaisia kuin olemme ja kokevamme asiat toisella tavalla kuin koemme. Pelkän käyttäytymisen ohjaamisen lisäksi me alamme antaa väärää kuvaa myös siitä, mitä me itse olemme. Vanhempiemme katseen edessä me voimme kyseenalaistaa vain itsemme - syvintä olemustamme myöten.
Kun olemme omaksuneet tietynlaisen rakkauden katseen ja tehneet sen perusteella suunnitelmamme (usein alitajuisesti), meillä on taipumus pitää kiinni suunnitelmistamme niin pitkään kuin ne toimivat edes vähän. Vasta kun ne lakkaavat kokonaan toimimasta, me kyseenalaistamme ne. Omaehtoinen kyseenalaistaminen tapahtuu yleensä varhaislapsuudessa (kun meillä ei vielä ole suunnitelmia), murrosiässä, ja suurien elämänkriisien kohdatessa.
Lapset haastavat vanhempiaan joskus tosi raskaasti, erityisesti murrosiässä. He etsivät vastauksia, ja heidän vastauksensa tai pelkkä olemuksensa saattaa olla ristiriidassa vanhempien vastausten kanssa. Vanhemmat yleensä kohtaavat tämän ristiriidan vihalla, sillä he luulevat katsovansa vain lastaan. On hyvin vaikeaa kyseenalaistaa vastausta, jonka mukaan on suunnannut koko elämänsä. On hyvä, että lapset haastavat vanhempiaan. He ovat lahja vanhemmilleen, jotta vanhemmat voisivat nähdä omien vastaustensa ja suunnitelmiensa puutteet. Mutta kuten sanottu, me pidämme suunnitelmistamme kiinni niin kauan kuin ne vähänkin toimivat.
Isämme haluaisi nähdä meissä jotakin. Äitimme odottaa näkevänsä jotakin. Sukulaiset, tuttavat ja kaikki muut tyrkyttävät meille omia vastauksiaan. Tämän kaaoksen keskellä me yritämme näyttää joltakin tietämättä että teemme niin. Tälle koko prosessille me emme voi yhtään mitään. Me emme voi sille mitään ennen tiettyä hetkeä. Me astumme murrosikään.
Murrosiässä meissä alkaa tapahtua suuria muutoksia. Meidän ulkonäkömme muuttuu, ja kun se muuttuu, muut ihmiset alkavat katsoa meitä uudella tavalla: Käyttäydy kuin mies, koska näytät mieheltä. Ajattele kuin mies, koska näytät mieheltä. Tunne kuin mies, koska näytät mieheltä. Myös meidän ajattelumme muuttuu ja kypsyy ajattelemaan aikuisen käsitteillä. Ennen me saatoimme ajatella, miten meidän vanhempamme suhtautuisivat, jos he saisivat selville jonkin asian. Nyt me alamme nähdä syy-seuraussuhteita paljon kauemmas. Me alamme ajatella, "miten minun käy". Ja me keksimme uusia mahdollisuuksia, joita kukaan ei ole meille ennen kertonut. Esiin nousee uusi kysymys:
Millainen ihminen minun on oltava jotta rakastaisin?
Tämä on valtavaa muutoksen aikaa. Maailman suhtautuminen meihin muuttuu. Meidän suhtautumisemme maailmaan muuttuu. Mikään ei ole enää entisensä. Maailma laajenee, ja siitä tulee sekä houkutteleva paikka että kauhea mahdollisuus. Käsityksemme menneestä laajenee ja muuttuu. Me alamme saada kauhistavia näköaloja menneisyyteemme: Asiat olisivat voineet olla toisin. Asiat voisivat vieläkin olla toisin. Asioiden pitäisi olla toisin. Nyt me huomaamme, että vanhempiemme rakkaus oli vajaata ja rikkinäistä. Me huomaamme, että tämä kaikki voisi olla toisin. Me haluamme, että kaikki olisi toisin. Niinpä me tuomme pettymyksemme ja toiveemme julki.
Murrosikäisinä meidän käyttäytymisemme voi vaikuttaa hyvin kaoottiselta, mutta nuo suunnitelmat ovat kaiken takana. Petteri jäi kiinni myymälävarkaudesta. Hän varasti parinkymmenen euron arvoisen tavaran, vaikka hänellä oli mukanaan useita kymmeniä euroja. Aluksi hän ei osannut sanoa tekonsa motiivia, mutta myöhemmin paljastui, että hänen isänsä ei ollut päästänyt häntä lähtemään leirille, jota hän oli melkein koko vuoden odottanut. Hänen isänsä ei suostunut keskustelemaan koko asiasta, eikä ollut Petterin mielestä esittänyt kunnollista perustelua. Häneen sattui kovasti, ja hän halusi saada isänsä ymmärtämään oman tuskansa suuruuden, jos ei muutoin, niin saamalla isän kokemaan tuota tuskaa itse. Hän oli lähes alitajuisesti suunnitellut varastamisensa niin, että hän jäisi varmasti kiinni. Hänen suunnitelmansa ei ollut kovin hyvä, eikä se edes tuottanut haluttua lopputulosta, mutta hänellä oli selkeä tavoite, ja se oli hyvä tavoite. Hän olisi ansainnut sen toteutumisen. Asiat olisivat voineet olla toisin… Ne voisivat vieläkin olla toisin...
Se, mitä me tuomme julki, on meidän omat, itse näkemämme ja keksimämme vastaukset kaipauksiimme ja suunnitelmamme niiden toteuttamiseen. Koska me arvioimme vanhempiemme vastauksia uudelleen, he kokevat meidän nousevan kapinaan heitä vastaan, vaikka vain toivomme, että kaikki olisi edes kerran hyvin. Että oikea rakkaus saisi sijaa. Murrosiässä me olemme hyvin haavoittuvia, emmekä me uskalla tuoda tällaisia pyyntöjä suoraan julki. Usein me emme uskalla ilmaista niitä edes sanallisesti vihjaamalla, vaan ne tulevat esiin "kapinallisen" käyttäytymisen kautta. Meidän ensimmäiset itse keksimämme vastaukset eivät kelpaa vanhemmillemme, mutta me näemme niiden oikeutuksen. Me alamme keksiä uusia vastauksia, joita emme ole ennen nähneet. Meistä tulee aktiivisia toimijoita jotka luovat jotakin ihan uutta. Tästä alkaa omien, vapaiden ja muista riippumattomien vastausten hakeminen ja suunnitelmien muodostaminen niiden perusteella.
... ja väärät kysymykset
Selvitäksemme me olemme kysyneet näitä kysymyksiä pitkään. Me olemme yrittäneet parhaamme sopeutuaksemme, saadaksemme rakkautta ja arvostusta, ja osoittaaksemme että osaamme rakastaa. Selviämisen, taistelun, eteenpäin menemisen ja tuskan keskellä me olemme unohtaneet kaikkein tärkeimmän kysymyksen: millainen ihminen minä olen? Jos unohdamme tämän, muut kysymykset kuluttavat meidät loppuun. Jos emme vastaa tähän kysymykseen, pelkäämme sitä katsetta joka katsoo tyynesti ohi kaikkien suunnitelmiemme. Mutta tämä katse ei vihaa niitä eikä torju niitä; se vain ei näe niitä. Se katsoo vastauksiamme samalla täydellisellä tyyneydellä kuin kaikkea muutakin. Sen levollisuus antaa meidän nähdä, että kysymyksemme eivät ole oikeita eivätkä vastauksemme kestäviä. Me emme enää uskallakaan etsiä rakkautta, vaan suojaudumme siltä. Me emme haluaisi kenenkään näkevän niin syvälle sisäämme, että hänen katseensa tavoittaa kohdan, jolle emme voi yhtään mitään. Entä jos hän sen nähtyään kääntää katseensa pois? Eikä mitään ole enää tehtävissä.
Mutta juuri tähän kohtaan rakkaus haluaa katsoa. Paikkaan, jolle emme voi yhtään mitään. Sillä silloin se katsoo itseensä.
Ilman tätä kysymystä muut kysymykset eivät ole pelkästään vahingollisia, ne ovat vääriä. Vasta kun me lakkaamme kysymästä niitä, ja alamme kysyä "millainen ihminen minä oikein olen?", me voimme alkaa saada oikeita vastauksia. Silloin me myös ymmärrämme, miksi rakkaus katsoo kaikkea säntäilyämme niin tyynesti, sillä se katsoo ohi kaikesta, mitä me yritämme sen eteen pystyttää. Ne eivät ole vastaus sen kysymykseen, eivätkä ne erehdytä sitä katsomaan niihin. Ne ovat hetken luomuksia, suojaavia, tuskallisia ja torjuvia. Niiden tarkoitus on ajaa rakkaus pois, saada se katsomaan niitä ja olemaan niihin tyytyväinen.
Meitä ei ehkä ole kovinkaan paljoa katsottu avoimesti kysyen, "millainen ihminen sinä oikein olet?" Meitä ei houkuteltu tulemaan esiin omana itsenämme, ottamaan omankaltaisen tilamme jossa olisimme levossa. Meitä ei kutsuttu. Sen sijaan meitä yritettiin saada sopimaan siihen muotoon, joka sopi yhteen vanhempiemme vastausten ja muiden tärkeiden ihmisten vastausten kanssa. Monet vastaukset olivat varmasti hyviä. Mutta niiden joukossa oli vastauksia jotka kuuluivat menneisyyteen, ja jotka olivat jääneet muuttumatta kun niitä ei enää tarvittu. Sitä paitsi ne eivät ole meidän vastauksiamme.
Monien väärien ja pois käännettyjen katseiden jälkeen me pelkäämme katsetta joka näkee. Monien huonosti toimineiden ja tuskallisten suunnitelmien jälkeenkin me haluaisimme vielä keksiä uusia, sillä me emme haluaisi sen näkevän jonnekin. Mutta juuri tähän johonkin se haluaa katsoa.
Vasta kun me pysähdymme katsoman itseämme ja kysymme, "millainen ihminen minä oikein olen", me voimme alkaa ymmärtää rakkauden levollista katsetta. Vasta kun katsomme muita kysyen, "millainen ihminen sinä oikein olet", me alamme ymmärtää rakkauden tyyneyttä. Vasta kun me katsoa tällä katseella, me huomaamme, että rakkaus ei tarvitse suunnitelmia. Silloin me emme kiinnitä huomiota niihin eivätkä ne harhauta meitä tyytymään niihin. Vasta kun me alamme katsoa tällä katseella, me voimme seisoa rakkauden rinnalla, tyynesti katsoen kaikkea minkä näemme. Mutta sitä ennen meidän on kohdattava omat suunnitelmamme. Ja kun me alamme katsoa, me näemme niitä kaikkialla.
Mutta joka kerran, kun katsomme itseämme kysyen "millainen ihminen minä oikein olen", me katsomme suunnitelmiemme taakse samalla tavoin kuin rakkaus katsoo meitä. Me emme ehkä heti näe, mutta me olemme alkaneet kysyä oikeaa kysymystä. Vain oikean kysymyksen kysyminen voi antaa meille oikean vastauksen. Me emme aina tunnista sitä kysymystä jonka me kysymme. Mutta kun katsomme vastausta jonka saamme, me tiedämme minkä kysymyksen me kysyimme.