Haluan olla sinulle

- tarinaa läheisriippuvuudesta

Me ajattelemme usein haluavamme elämältä jotakin. Me toivomme sopivaa työpaikkaa, mukavia kavereita, miellyttävää kumppania, ja niin edelleen. Mutta aina asiat eivät ole niin kuin me luulemme.

Timo on etsinyt hyvää työpaikkaa pitkään. Hän on ollut jo monessa toimessa, mutta mikään niistä ei ole täyttänyt hänen odotuksiaan. Kun hän löytää uuden työpaikan ja pääsee haastatteluun, hän kokee usein olevansa tulossa ihannepaikkaansa. Kun hän sitten saa uuden työpaikan, jo muutaman päivän päästä hän alkaa kokea tulleensa huijatuksi. Ei hän koe, että muut huijaisivat häntä. Hän kokee, että elämä huijaa häntä. Jonkin ajan sisällä työpaikka muuttuu iloisesta kokemuksesta raskaaksi. Työ lakkaa kiinnostamasta ja muuttuu selviämiseksi. Elämään tulee stressiä. Timo ajattelee, että hän ei löydä ihannepaikkaansa koskaan. Hän alkaa menettää uskoa itseensä ja elämään. Tätä vielä pahentaa se, että Timon puoliso on alkanut sanoa yhä useammin, että Timo vain ajautuu kriisistä toiseen.

Tätäkin Timo yrittää selvittää. Hän pohtii elämäänsä ja odotuksiaan. Hän on alkanut tutustua sisäiseen paranemiseen ja tietää olevansa läheisriippuva. Hän tietää mielestään hyvin, millaisen työpaikan hän haluaa saada. Hänen odotuksensa ovat hänen omasta mielestään realistisia. Mutta hän pettyy aina johonkin selittämättömään asiaan. Se alkaa pienistä. Pienet asiat liittyvät toisiinsa. Vaikka hän järkeilee ne pois, ne liittyvät yhteen ja luovat emotionaalisen kokemuksen, joka alkaa pieninä aavistuksina, sitten muuttuu nalkuttavaksi tietoisuudeksi, ja viimein vie hänet hämminkiin ja epätoivon partaalle. Pahinta on, että hän ei osaa selittää sitä muulla kuin omalla vajavaisuudellaan, läheisriippuvuudellaan, kyvyttömyydellään ja tyhmyydellään. Hän ei kohta enää jaksa uskoa siihen, että elämällä olisi hyvää annettavaa.

Timon odotukset muista ihmisistä ja työpaikasta ovat kohtuullisia. Itse asiassa ne ovat jo vähemmän kuin kohtuullisia, sillä epäonnistumiset ovat saaneet hänet laskemaan odotuksiaan. Hän olisi tyytyväinen jo melko vähään, kunhan vain voisi luottaa siihen, että hänellä pysyisi uudessa työpaikassa edes kohtuullinen olo, ja että hänen ei tarvitsisi alkaa kohta etsiä uutta työtä.

Timo tunnistaa, että muut ihmiset eivät voi täyttää hänen sisällään olevaa tyhjiötä. Välillä hän odottaa heiltä erilaisia keskenään ristiriitaisiakin asioita, mutta melko pian hän hoksaa, että noiden odotusten täyttyminen ei tekisi hänestä onnellista. Hän tietää, että työpaikan vaihtaminen ei tee hänestä onnellista.

Mutta hän ei ole ajatellut, mitä hän haluaa itse olla työpaikalleen ja sen ihmisille. Hänen ongelmansa ei ole työpaikan saaminen eikä sen laatu. Hänen ongelmansa on se, että hän ei voi olla työpaikalleen eikä sen ihmisille sitä, mitä hän tahtoisi olla. Ongelma on kokonaan Timon oma. Hän ei vain tiedä sitä, sillä hän ei tunne omia halujaan. Hän etsii sitä, mitä hän voisi olla muille ihmisille. Hän etsii omaa identiteettiään. Hän etsii sitä väärästä paikasta ja väärällä tavalla, eikä edes tiedä etsivänsä. Sen tähden tämän kirjoituksen otsikko ei ole Minä haluan olla sinulle, vaan Haluan olla sinulle. Minää, joka tietäisi haluavansa, ei ole vielä syntynyt. On vain haluaminen. Oikeastaan se on etsiminen. Tai pikemminkin eksyksissä oleminen.

Läheisriippuvina me olemme yliherkistyneitä muille ihmisille ja turtuneita itsellemme. Me emme tiedä itsemme kautta, keitä me olemme. Me tiedämme sen muiden kautta. Mutta usein se sattuu, sillä silloin emme ole itsemme hallussa.

Jos minä läheisriippuvana teetän itselleni uuden kampauksen tai kauneusleikkauksen, minä voin kuvitella teettäväni sen siksi, että saisin sinulta ihailua. Mutta niin ei ole. Minä teetän sen siksi, mitä minä haluan olla sinulle. Minä haluan olla sinulle kaunis. Minä haluan olla sinulle ihminen, jonka kanssa sinä olet mielelläsi, sillä silloin sinä kerrot minulle, että olen kaunis. Sillä minä en tiedä sitä itse. Sinun reaktioidesi kautta minä näen itseni. Sinun reaktioistasi minä näen, mitä minä olen sinulle, ja silloin minä tiedän, mitä olen itselleni. Minun identiteettini on sinun reaktioissasi minua kohtaan. Silloin minä en myöskään näe sinun identiteettiäsi sinun reaktioissasi.

Minä en voi pyytää sinulta suoraan, että sinä antaisit minulle niitä reaktioita, joita minä kaipaan sinulta. Silloin minä en tietäisi, mitä minä olen sinulle. Minä näkisin vain vastauksen omiin pyyntöihini, enkä tiedä edes, miksi pyydän. Sen tähden minä voin vain vihjaista. Minä voin teettää kauneusleikkauksen ja toivoa, että sinä sitten kertoisit minulle, mitä minä olen sinulle. Minä voin toivoa, että sinä joutuisit vaikeuksiin, joista minä voisin tulla pelastamaan sinut, ja että sinä sitten kertoisit, mitä minä olen sinulle. Minä voin toivoa, että parantuisin niin paljon, että sinä haluaisit seurata minua, ja kertoisit sillä, mitä minä olen sinulle. Minä voin korjata sinun autosi niin hyvin, että haluat tuoda sen minulle toistekin, ja niin kertoisit minulle, mitä minä olen sinulle.

Minä pidän kauniita ja kalliita vaatteita, koska haluan olla sinulle jotakin. Minä haluan olla sinulle erilainen, huomattu, tavoiteltava tai kadehdittava, koska silloin sinä kertoisit minulle, mitä minä olen sinulle. Minä toivon, että sinä huomaisit minut, katsoisit minua silmiin ja hymyilisit minulle. Silloin minä tietäisin, mitä minä olen sinulle, ja sen kautta tietäisin, että minä olen jotakin.

Minä haluaisin kovasti olla sinulle jotakin,
sillä muutoin en tiedä, kuka minä olen.

Kun Timo menee uuteen työpaikkaan, hänen alitajunnassaan on kaksi suurta toivetta: halu olla työkavereilleen jotakin ja halu olla työlleen jotakin. Hänen toiveensa on nähdä itsensä työstään ja työkavereistaan. Hän etsii itseään, mutta hänen etsimisensä on tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei löydä itseään itsensä ulkopuolelta. Toki hän näkee oman heijastuksensa muista, mutta se on vain identiteetin heijastus. Se on kuitenkin lupaus identiteetistä, ja Timo elää tämän lupauksen houkuttelemana. Vaikka käytän esimerkkinä työtä ja työkavereita, sama pätee moniin muihin asioihin ja ihmissuhteisiin.

Läheisriippuvat eivät pyri miellyttämään muita. Monet meistä tietävät, kuinka vahingollista miellyttäminen on. Me emme pyri siihenkään, että muut miellyttäisivät meitä. Sen sijaan me odotamme, että he kertoisivat meille, keitä me olemme. Tähän verrattuna se, että meidän sanotaan pyrkivän miellyttämään muita, tuntuu pilkanteolta. Me etsimme omaa identiteettiämme. Me etsimme itseämme, ja löydämmekin itsemme paloja aina joskus. Ne eivät kuitenkaan tunnu tarttuvan mukaamme.

Sanotaan, että läheisriippuvat kieltävät itsensä ja elävät muille. Mutta meillä ei ole vielä itseä, jonka me voisimme kieltää. Pikemminkin se, että olen sinulle jotakin, vihjaisee jotakin minusta itsestäni, ja juuri sitä minä etsin. Minä haluan nähdä itseni. Kun minä yritän miellyttää sinua, olen matkalla itseni luo. Tai luulen niin. Minut on kasvatettu luulemaan niin. Minut on kasvatettu katsomaan muihin, jotta tietäisin, millainen olen. Minä tiesin sen kyllä joskus. Mutta se ympäristö, jossa kasvoin, oli eri mieltä, ja se oli minua vahvempi. Se opetti minua seuraamaan aggressiivisen isän käyttäytymistä tarkasti, jotta tietäisin, millainen olen hänelle tänään. Se opetti minua kuuntelemaan epätoivoisen äidin äänensävyä tarkkaan, jotta tietäisin, millainen olen hänelle tänään. Sillä jos olin vääränlainen, sain kuulla olevani vääränlainen. Se sattui, koska uskoin sen.

Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Minulle ei tullut itseä, jonka voisin kieltää; jonka voisin panna sivuun ja sitten alkaa miellyttää sinua. Minä etsin itseäni. Minä haluan löytää itseni, mutta näen siitä vain vihjeitä silloin, kun olen sinulle jotakin. Voi, kuinka ihania nuo vihjeet ovat! Ne antavat minulle uskomattoman voiman nähdä vaivaa sinun eteesi! Jospa saisin taas olla sinulle jotakin!

Tyhjyyden ja eksyksissä olemisen keskellä pienetkin valon välähdykset tuntuvat helpottavilta, rohkaisevilta ja turvallisuutta luovilta. Mutta ne ovat petollisia. Nuo välähdykset ovat muiden ihmisten kautta tulevia heijastuksia meidän omasta valostamme, jonka olemassaoloon me emme luota. Jos me yritämme kulkea noita heijastuksia kohti, me vain eksymme lisää.

Meiltä ei viety pois meidän valoamme. Sitä ei voida viedä pois. Mutta meiltä vietiin pois luottamus siihen. Me tiedämme, mikä on meille hyväksi. Me koemme sen. Me aavistamme sen. Me tunnemme sen. Se on meille täysin varmaa. Mutta me emme luota siihen. Me sivuutamme sen. Me epäilemme sitä. Me torjumme sen. Me vähättelemme sitä. Me pelkäämme sitä. Me teemme mitä tahansa, että meidän ei tarvitsisi jäädä sen varaan. Se toi meille aikanaan niin paljon tuskaa.

Tuska ei kuitenkaan tullut meistä. Se tuli niistä ihmisistä, jotka rikkoivat meidän rajojamme. Se tuli niistä, joiden olisi pitänyt auttaa meitä kasvamaan vapauteen, mutta jotka tekivät meistä vankejaan. Se tuli jokaisesta, joka on kohdellut meitä väkivaltaisesti. Se tuli jokaisesta, jonka me näimme kohtelevan muita väkivaltaisesti. Se tuli jokaisesta, joka sanoi meille, että se, mitä me koemme, haluamme tai ajattelemme, on väärin, ja että se, mitä hän kokee, haluaa tai ajattelee, on oikein.

1. Identiteetti

On suosittua puhua identiteetin rakentamisesta ja jopa sen vaihtamisesta. Tällaiset puheet antavat kuvan, että me voisimme valita identiteettimme. Mutta niin ei ole. Me voimme vain löytää sen. Me saatamme kyllä yrittää olla jotakin muuta kuin olemme, mutta jonkin ajan kuluttua se alkaa vahingoittaa meitä. On vain yksi oikea identiteetti - todellinen itse - ja suuri määrä vääriä kuoria. Me voimme identifioitua moniin asioihin, mutta ne eivät muutu meidän identiteetiksemme. Me voimme tarkastella identiteetin rakentumista seuraavan esimerkin valossa.

Minä herään autiolla saarella kaiken muistini menettäneenä. Vieressäni on pehmeästä aineesta muodostunut kelluva esine, jossa on lukuisia säännöllisen muotoisia kovia kuutioita. Niiden vieressä on joitakin pehmeitä ja helposti muotoutuvia esineitä. Minulle alkaa tulla nälkä, ja keksin, että kovat esineet avautuvat päältäpäin, ja niiden sisällä on jotakin, jota pystyn pureskelemaan. Minun tulee kylmä, ja huomaan että voin kietoutua löytämiini pehmeisiin esineisiin. Pikku hiljaa minä alan oppia käyttämään löytämiäni resursseja selviytymiseen. Minä tulen siinä taitavammaksi, ja alan tietää, mitä minun on hyvä tehdä täyttääkseni tarpeita, joita koen itselläni olevan. Koska saarella ei ole ketään muuta, minä en saa minkäänlaista palautetta muilta. Mutta kun katson omia tekojani, minä huomaan, minkälainen minä olen. Katsoessani sitä, kuinka saari peilaa minua ja minun vaikutustani, minä alan nähdä, millainen minä olen. Minä näen tekemäni asumuksen, kylvämäni pellon, pyydystämäni kalan, ja niin edelleen. Minä katson myös omia reaktioitani ja huomaan pitäväni joistakin tuntemuksista ja kokevani toiset ikävinä.

Lapsi näkee, kuinka hänen ympäristönsä peilaa häntä. Hän riemuitsee jalanjäljistä, lumiukosta, roiskuvasta vedestä, piirroksesta, palikkatornista, lentävistä palikoista, omasta äänestään ja kaikesta, missä hän näkee oman vaikutuksensa. Hän kokee sen. Hän muodostaa itse kuvaa itsestään. Hän muodostaa itsestään kuvaa myös muiden ihmisten antaman palautteen perusteella. Jos hänen oma kokemuksensa ja muiden antama palaute ovat keskenään sopusoinnussa, kaikki on hyvin. Mutta jos ne eivät ole, lapsi kohtaa suuren vaikeuden.

Minä olen autiolla saarella ja olen juuri keksinyt, että voin pystyttää kaksi keppiä, laittaa niiden väliin yhden kepin ja levittää pehmeän materiaalin niiden ylle, ja niin pääsen suojaan sateelta. Mutta tapahtuukin niin, että kun ryömin suojaan, yhtäkkiä kasvoihini sattuu niin, että ryntään ulos. Hämmästyn ja katselen tilannetta hetken. Yritän mennä suojaan, mutta taas kipu kasvoilla ajaa minut ulos. Puran rakennelman ja teen sen toiseen paikkaan. Kipu toistuu. Kokeilen toisenlaisia keppejä, mutta sama toistuu. Sivelen kepeillä kasvojani. Ei kipua. Pitelen pehmeää materiaalia kasvoillani ja kääriydyn siihen. Ei kipua. Rakennan suojan ja yritän mennä sinne uudelleen. Kipu kasvoilla ajaa minut pois. Muutaman kerran jälkeen minä opin: älä tee itsellesi suojaa. Minä en tiedä, miksi niin on, mutta tiedän, että se sattuu. Minä saatan alkaa pelätä, mutta tiedän olevani turvassa, jos en tee suojaa.

Sitten saarelle haaksirikkoutuu toinen ihminen. Hän ei ole kadottanut koko muistiaan, ja niin hän keksii ruveta heti pystyttämään suojaa. Koska minä toivon hänelle hyvää, minä yritän kertoa hänelle, että se on vahingollista. Minä olen kadottanut puhekykyni, ja niinpä yritän estää häntä kiskomalla ja vetämällä sekä hajottamalla hänen tekelettään. Hän vihastuu minulle ja alkaa pitää minua hulluna. Vihdoin hän saa suojansa valmiiksi ja vetäytyy sinne ilman kipua. Hän pyytää minuakin sinne, mutta en uskalla tulla. Kun vettä sataa, hän istuu suojassaan, mutta minä kastun ulkona.

Esimerkki on karkea, mutta se osoittaa jotakin siitä, mitä ristiriitainen palaute saa aikaan. Lapsi sopeutuu, sillä hänen on pakko. Hän on voimaton ja pelkää kuolevansa, jos jää yksin. Jos hänen oma kokemuksensa ja vanhempien peilaus ovat ristiriidassa, kestää hetken aikaa, ennen kuin hän lakkaa luottamasta omaan kokemukseensa, sillä se on todellisempi kuin vanhempien sanat. Jos vanhemmat kohtelevat lasta julmasti, hän "oppii" nopeammin. Läimäytys ja kipu kasvoilla on tehokas opettaja. Sydämen kipu on vielä tehokkaampi.

Tietenkään vanhempien palaute ei muuta lapsen kokemusta heti toiseksi. Jos lapsi pitää sammakoista, hän pitää sammakoista. Mutta kun lasta rangaistaan riittävästi sammakoiden vuoksi, hänen kokemukseensa sekä sammakoista että vanhemmista alkaa liittyä tuska ja pelko. Ne alkavat ohjata häntä. Mitä useammin ja mitä useammalla elämänalueella näin tapahtuu, sitä enemmän lapsen maailmasta tulee kaoottinen ja pelottava - ellei lapsi luovu oman kokemuksensa seuraamisesta ja ala seurata vanhempiensa ohjeita. Lapsi kadottaa yhteyden sisäiseen elämäänsä, sisäiseen "tuleensa", ja alkaa elää ulkoa ohjautuvasti. Hän lakkaa luottamasta omiin tuntemuksiinsa. Mikäli vanhempien ohjaus on ristiriitaista ja ennustamatonta, lapsi joutuu täydelliseen ja pelottavaan kaaokseen. Hänen mielenkiintonsa alkaa keskittyä vanhempien käyttäytymisen seuraamiseen ja vihjeiden etsimiseen siitä. Hänen sisäinen maailmansa on kadonnut. Hän on yhteydessä siihen enää vain tuskan ja pelon kautta.

Tultuaan aikuiseksi hän ei ymmärrä itseään. Hän etsii itseään, mutta hän etsii kaikkialta muualta paitsi itsestään. Hän on kadottanut yhteyden sisäiseen elämäänsä. Hänen sisällään on niin kova tuska, että hän ei halua katsoa sinne. Sitä paitsi, kuka haluaisi sellaisen identiteetin? Hän on tottunut olemaan katsomatta sinne. Hänen kompassinsa on hajonnut, ja hänen sisäinen tulensa on sammunut. On loogista, että hän "etsii itseään" muualta. Hän ei edes tiedä, mitä nuo sanat tarkoittavat. Mutta hänen on pakko etsiä. Hänen sisällään on tyhjä kohta, ja siihen sattuu.

Koska minä olen pitkän oppimisen jälkeen lakannut luottamasta itseeni, minun on kysyttävä suunta muilta. Minä en luota siihen, että näkisin oman suuntani. Sitä paitsi se tuntuu olevan usein virheellinen. En tiedä, mihin menen. En näe, mitä olen. Sen tähden minä tarkkailen sinua ja toivon, että löytäisin vihjeen suunnasta. Kun katson sinua, minä näen, mitä minä olen. Minä haluan olla jotakin. Ojenna minulle peili ja näytä se, mitä minä olen. Minä haluan olla sinulle jotakin, jotta sinä sitten näyttäisit, mikä minä olen.

Muut ojentavat meille peilin. Mutta me emme katso. Tai me katsomme väärin. Jos me katsoisimme oikein, me näkisimme, mitä oikeasti tapahtuu. Mutta me olemme niin tuskan sokeuttamia, että emme näe. Me emme näe, että etsimme itseämme sieltä, mistä sitä ei voi löytyä. Ainoa, joka voisi kertoa sen meille, on meidän todellinen itsemme. Mutta missä se on? Voiko joku toinen näyttää sen minulle? Voiko hän nähdä sen ilman, että ensin olisin hänelle jotakin?

Meidän todellinen itsemme ei katoa.
Mutta se voi mennä lukkojen taakse.

Kun minä olen riittävän monta kertaa tehnyt suojan, yrittänyt mennä sinne ja tullut pois kivun takia, minä lakkaan yrittämästä. Suojasta tulee sellainen osa todellisuutta, joka ei kuulu minulle. Minä lakkaan pitämästä mahdollisena sitä, että tekisin suojan ja menisin sen alle. Se liukuu pois minun todellisuudestani, ja minä korvaan sen jollakin muulla. Mutta minä en kadota kykyäni tehdä suojaa tai mennä sinne. Minä en kadota tarvettani olla suojassa. Minä korvaan sen vaikka menemällä luolaan. Se vaikeuttaa minun elämääni, sillä luolia ei ole joka paikassa, ja suojan minä voisin tehdä minne haluan. Mutta minä selviän, vaikka koen itseni erilaiseksi kuin ne, jotka tekevät itselleen suojia ja asuvat niissä. Jonkin ajan päästä minä en osaa ajatella sellaista vaihtoehtoa, että tekisin itse suojan. Minä lakkaan kokeilemasta, olisiko se turvallista. Koska minä en enää kokeile, minä en voi huomata, jos olosuhteet ovat muuttuneet niin, että voisinkin mennä omatekoiseen suojaan.

Meidän elämästämme rajautuu pois tervettä käyttäytymistä. Mutta se ei ole ainoa ongelmamme. Jos se olisi ainoa ongelmamme, tilanteemme olisi melko hyvä. Mutta kun terve käyttäytyminen katoaa tai vähenee, me alamme toimia itseämme vahingoittavilla tavoilla. Tämä on läheisriippuvuuden suurin tuska. Se lisääntyy pikku hiljaa, emmekä me tiedä, mitä tapahtuu. Katsotaan nyt joitakin läheisriippuvuuden vahingollisia käyttäytymismuotoja, ja kuinka ne rikkovat meitä pikku hiljaa lisää.

Kun terve käyttäytyminen katoaa,
me alamme vahingoittaa itseämme.

Kuvaan itsemme vahingoittamista ja väsyttämistä joillakin elämänalueilla, mutta kaikki ne ovat sotkeutuneet toisiinsa siten, että tarvitaan jonkin verran paranemista, että me voimme alkaa erottaa niitä toisistaan.

2. Epätäydellisyyden kohtaamisen vaikeus

Sauli on vihaisen isän lapsi. Isällä on kova ääni ja hänen aggressiivisuutensa leimahtaa helposti. Se leimahtaa aina, kun Sauli on epävarma tai osaamaton. Lapsen kuuluu olla epävarma, osaamaton ja epätäydellinen. Saulista olisi mukava olla isän kanssa. Mutta kun Sauli pelaa tietokonepeliä eikä tiedä, miten edetä, hänen isänsä alkaa huutaa ja syyttää Saulia osaamattomuudesta. Jos Sauli on tuomassa takkapuita ja pudottaa niistä yhden lattialle, isä huutaa, että älä heittele puita pitkin lattiaa. Saulin isä kauhistuu virheitä ja epätäydellisyyttä. Hän on kasvanut rikkinäisessä perheessä, jossa häntä rangaistiin epätäydellisestä inhimillisyydestä. Nyt Saulin virheet ovat osoitus siitä, että hän on kasvattanut epätäydellisen pojan.

Saulin kuuluu tehdä virheitä. Hän on lapsi. Aikuistenkin kuuluu tehdä virheitä, kun he ovat uuden asian edessä. Jos Sauli ei osaa edetä tietokonepelissä, hän voisi kysyä isältä. Juuri sitä isä pelkää, sillä hänellä ei olisi vastausta, ja se olisi tuskallinen osoitus hänen vajavuudestaan. Niinpä hän huutaa Saulille ja syyttää tätä niin kovasti, että Sauli pelaa häveten ja korvat luimussa, eikä varmasti kysy. Sauli oppii piilottamaan virheensä isältään. Hän ei uskalla kysyä neuvoja miehenä kasvamisesta, naisiin suhtautumisesta, eikä mistään muustakaan. Hän alkaa yrittää selviytyä yksin. Hän menettää mahdollisuuden oppia isältään. Hän menettää suuren etuoikeuden ja kadottaa oman paikkansa.

Saulin kyky läheiseen ystävyyteen kärsii suuren kolauksen. Merkittävä osa läheisyyttä on epätäydellisyyden kohtaaminen, siitä puhuminen ja sen sureminen. Mutta kun Saulin tyttöystävä kysyy neuvoa, on epävarma, pettynyt tai surullinen, tai muutoin osoittaa epätäydellisyytensä, Sauli yrittää korjata häntä. Sauli ei kestä epätäydellisyyttä itsessään eikä ystävissään. Hän ei osaa puhua levollisesti ja ymmärtäen toisen ihmisen epäonnistumisesta, menetyksestä, epätietoisuudesta, surusta, tuskasta, tai mistä tahansa, joka ilmentää epätäydellisyyttä. Hän ei osaa puhua omasta epätäydellisyydestään. Jos hänen tyttöystävänsä yrittää puhua Saulin epätäydellisyydestä, Sauli häpeää suunnattomasti. Hän joko yrittää korjata itsensä, vihastuu tai lähtee pois. Jos tyttöystävä toteaa, että Sauli puhuu joskus niin kovalla äänellä, että se kiusaa häntä, Sauli voi kysyä, haluaako tämä päättää suhteen.

Sauli ei tietenkään ole täydellinen. Hänellä on tarpeita, hän epäonnistuu ja tekee virheitä. Hän häpeää niitä. Hän toivoo, että kukaan ei näkisi häntä sellaisena - ei ainakaan tyttöystävä. Hän ei uskalla mennä kysymään tietä. Hän ei kysy neuvoa kenkäkaupassa. Hän ei mene lääkäriin ennen kuin on pakko. Saulin elämästä tulee raskas ja vaikea. Mitä enemmän hän pettyy itseensä, sitä enemmän hän alkaa hävetä itseään. Hän voi myös mennä toiseen äärilaitaan ja ryhtyä avoimeen kapinaan yhteiskuntaa ja sen normeja vastaan. Hän tekee niin siksi, että sillä hän antaa itselleen luvan tehdä virheitä muiden silmissä. Mutta ei omissaan, sillä kapina on täydellinen ratkaisu ja selitys hänen erilaisuudelleen. Hän laatii omasta epätäydellisyydestään täydellisen kapinallisen kuvan ja alkaa elää sen mukaan. Hän vahingoittaa itseään silloin vielä enemmän. Hän karkottaa ystävänsä, menettää läheisyyden, joutuu ristiriitaan yhteiskunnan kanssa ja alkaa saada halveksuntaa monesta suunnasta. Jos hän olisi sisäisesti terve, hän ei välittäisi halveksunnasta. Mutta koska se satuttaa häntä, hän kääntää sen toisinpäin. Koska muut halveksivat häntä kapinallisuudesta, se osoittaa, että he ovat tyhmiä ja yhteiskunnan talutusnuorassa. Sauli löytää täydellisyyden, mutta hän maksaa siitä kovan hinnan. Hänen elämänsä kärsii ja muuttuu yksinäiseksi ja raskaaksi.

Sauli ei koskaan menetä epätäydellisyyttään. Hänestä ei katoa mitään. Hänen olemuksensa, hänen syvin itsensä ei muutu toiseksi. Kun hän alkaa parantua, hänen on opittava vain yksi asia: minä olen epätäydellinen, teen virheitä, ja siitä huolimatta kaikki on hyvin. Se on kova opetus. Sauli on sulkenut itsestään ja omasta todellisuudestaan pois suuria osia - melkein koko itsensä, sillä hän on kokonaan epätäydellinen. Hän ei näe puutteitaan, sillä pitkän harjoituksen kautta hän on onnistunut siirtämään ne pois todellisuudesta. Hänen logiikkansa on se, että jos jokin ei ole todellisuutta, se ei voi olla epätäydellistä eikä kiusallista, sillä se on illuusio. Hänen mielensä on vääristynyt ja solmussa. Saulin ajatusmaailma on kummallinen, kaoottinen ja irti todellisuudesta. Kun Sauli alkaa parantua, hän ei voi tarttua suoraan mieleensä ja alkaa yrittää muuttaa sitä toiseksi. Ainoa, mitä hän voi alkaa tehdä, on alkaa ottaa itseään vastaan epätäydellisenä ihmisenä. Hänen on kohdattava suurin kauhunsa. Se on hirveää ja kestää pitkään, mutta sen kautta Saulista tulee onnellinen, levollinen, ja täydellisesti epätäydellinen ihminen. Hän löytää läheisyyden ja alkaa saada tarpeitaan täytetyksi. Hänen elämänsä alkaa virrata. Hän alkaa nauttia ihmisenä olemisesta - ensimmäisen kerran sitten varhaislapsuutensa. Terveillä aikuisilla on lupa tehdä virheitä ja olla vajavaisia.

Hyväksyminen parantaa koko läheisriippuvuuden.
Mutta se on hirvittävän vaikeaa.

Sauli voi toimia myös kolmannella tavalla. Hän voi tulla täydelliseksi isän silmissä - siis niissä asioissa, joista isä moittii häntä. Hän yrittää olla täydellisempi, taitavampi ja vanhempi kuin hän on. Hän alkaa keskittyä puiden kantamiseen ja varmistaa, että puut eivät putoa. Hän ei pelaa silloin, kun isä on paikalla. Hänen elämänsä muuttuu ponnisteluksi ja siihen alkaa tulla monimutkaisia rajoja ja sääntöjä. Mutta tämän ansiosta Sauli alkaa kokea, että hän ei tee virheitä - että hän on täydellinen, tai ainakin täydellisempi kuin muut.

Saulista kasvaa ensin pikkuvanha ja sitten "kaiken osaava" aikuinen. Hän pärjää. Hän ottaa selvää ja tietää, kuinka asiat pitää hoitaa. Hän näyttää aina olevan tilanteen tasalla. Kun hän menee kenkäkauppaan, hän joko valitsee kenkänsä itsetietoisesti tai pyytää myyjää tyyliasiantuntijaksi. Mutta hän pärjää näin vain joillakin elämänalueilla. Hän on sokea monille muille elämänalueille. Hän on kadottanut yhteyden sisällään olevaan epätäydelliseen ihmiseen. Hän katsoo itseään tekojen ja toiminnan kautta. Hän on yhtä lailla kykenemätön läheisyyteen, sillä hän tietää aina, kuinka asiat pitää tehdä. Hän ylittää ystäviensä rajoja ja pyrkii auttamaan heitä pois epävarmuudesta, sillä hän ei osaa itse elää epävarmuuden kanssa. Hän ei kuule, jos häntä moititaan, tai hän moittii takaisin. Hänestä tulee kova, mutta vain päältäpäin.

Tälläkään tavalla hän ei kadota epätäydellisyyttään. Hän tekee paljon virheitä ja vahingoittaa omaa elämäänsä ja muiden elämää. Hän on kaukana täydellisestä, vaikka näkee itsensä täydellisenä joidenkin onnistuneiden tekojensa kautta. Hän onnittelee itseään niistä. Mutta hän kokee itsensä tyhjäksi ja yksinäiseksi. Ajan saatossa hän turtuu omille tunteilleen ja siten etääntyy omasta itsestään. Itsestään etääntynyt ihminen ei kykene tyydyttäviin ihmissuhteisiin eikä pitämään huolta itsestään. Hän alkaa voida huonommin eikä tiedä, miksi. Hän kaipaisi epätoivoisesti peiliä, mutta ei uskalla paljastaa itseään. Saulin elämä helpottuisi paljon ja siihen tulisi uutta mielekkyyttä, jos hän voisi alkaa hyväksyä epätäydellisyyttään.

Olipa Saulin tila mikä hyvänsä noista kolmesta, hänen paranemisensa tapahtuu epätäydellisyyden hyväksymisen kautta. Silloin hän pääsee yhteyteen tarpeittensa kanssa ja voi alkaa pitää niistä huolta. Kun hän alkaa nähdä elämäänsä selkeämmin, hänen kokemuksensa alkavat vaihdella lohduttomasta epätäydellisyyden surkeudesta täydellisyyden iloon. Paranemisen aikana hänen kokemuksensa vaihtelevat laidasta laitaan. Koska hän ei vielä osaa hyväksyä itseään epätäydellisenä, hän vajoaa itsesääliin, häpeään tai epätoivoon, tai jonkin kohdan parannuttua hän voi kokea itsensä hetken aikaa lähes täydelliseksi ihmiseksi. Pikku hiljaa vaihtelut tasoittuvat, eikä hän enää usko olevansa kelvoton ali-ihminen tai täydellinen yli-ihminen. Hän alkaa ymmärtää, mitä täydellisesti epätäydellinen tarkoittaa, ja hän alkaa löytää siitä levon.

3. Itsen arvostamisen vaikeus

Sinikan isä on narsisti. Eräänä päivänä Sinikka toi koulusta kotiin tekemänsä puisen auton. Hän kiirehti tuomaan sitä isälleen, sillä hän tiesi, että isä piti autoista. Isä vilkaisi sitä ja sanoi sitten: "Mikäs tuo nyt on. Minä osaan tehdä paljon paremman". Sinikka oli suu auki. Totta kai hän tiesi, että isä osaa tehdä paremman auton. Mutta hän oli odottanut, että isä olisi suhteuttanut auton Sinikan kykyihin ja antanut toisenlaista palautetta, ja että hän olisi ottanut sen vastaan lahjana tyttäreltään. Sen sijaan isä alkoi taas tavalliseen tapaansa paasata siitä, kuinka Sinikasta tulisi aikuisena suuri filmitähti, jota kaikki palvoisivat, ja kuinka Sinikka olisi parempi kuin muut. Hän ohitti Sinikan tarpeet ja vähätteli tämän ikään suhteutettuja kykyjä. Hän ei nähnyt lasta, vaan aikuisen miehen unelman, joka olisi parempi kuin kaikki muut naiset.

Kaikki, mitä Sinikan isä puhui, oli Sinikan tekojen tai ominaisuuksien vertaamista muihin ja sen seurauksena parempana tai huonompana olemista. Sen seurauksena Sinikka ei koskaan saanut kuulla, että hän oli arvokas teoistaan, tunteistaan tai ominaisuuksistaan piittaamatta. Hänelle ei kasvanut sitä tervettä oman ja kaikkien muiden arvokkuuden kokemusta, josta terve ja muut hyväksyvä itsetunto saa voimansa. Sinikka ei voinut olla levossa ja nauttia siitä, että hän oli isänsä Sinikka, jolla oli suuri arvo juuri sen takia.

Jos parturini kompastuu ja kömpelyyttään leikkaa otsatukkani pois, ja minulla on terve kokemus omasta arvokkuudestani, minä kestän sen. Minä voin jopa hymyillä sille. Mutta jos minulla ei ole sisältä tulevaa oman arvoni kokemusta, minä voin alkaa hävetä parturin virhettä. Minä voin antaa toisen ihmisen epätäydellisyyden ja tahattoman vahingon määrittää sen, kuinka koen itseni.

Läheisriippuvina me emme osaa olla arvokkaita emmekä osaa antaa muiden olla arvokkaita. Sen sijaan me olemme parempia tai huonompia kuin muut. Koska me kaipaamme arvostusta, me alamme keskittyä niihin asioihin, jotka me osaamme hyvin. Silloin me emme keskity itseemme, vaan alamme etääntyä itsestämme. Me alamme tehdä asioita, joista saamme arvostusta, ja lakkaamme tekemästä asioita, joista emme saa arvostusta. Me lakkaamme kuuntelemasta itseämme ja täyttämästä monia tarpeitamme. Me kadotamme yhteyden itseemme ja osaamme kohta puhua vain niistä asioista, joista me olemme saaneet arvostusta. Me lakkaamme avaamasta itseämme muille, lakkaamme kiinnostamasta muita, ja menetämme läheisyyden.

Sitten tapahtuu jotakin, joka paljastaa meidän kömpelyytemme tai osaamattomuutemme jossakin asiassa. Me koemme itsemme yhtäkkiä arvottomiksi. Meidän elämämme heiluu paremmuuden ja huonommuuden kokemusten kesken. Jos minä koen itseni huonommaksi, en avaa itseäni muille enkä ole aktiivinen ystävyyssuhteiden ylläpitämisessä. Lakkaan osallistumasta hyvinvointini kannalta tärkeisiin aktiviteetteihin ja alan lääkitä itseäni vahingollisilla aktiviteeteilla. Tämä lisää minun häpeääni ja saa minut kokemaan itseni entistä arvottomammaksi.

Jos koen itseni paremmaksi, saatan ylittää muiden rajoja ja ajaa heitä luotani pois. Lakkaan kuuntelemasta heitä ja sen sijaan odotan heidän kuuntelevan minua. Ystävyyssuhteet kuolevat. Ja jos koen itseni liian hyväksi, minä lakkaan valmistautumasta. Jos kuvittelen osaavani paremmin kuin osaan, minä en lue tenttiin ja saan huonompia arvosanoja kuin ansaitsisin. Minä lakkaan ottamasta neuvoja vastaan. Mutta minä olen siitä huolimatta rajallinen, enkä yksinäni osaa tehdä hyviä päätöksiä. Elämäni alkaa mennä solmuun.

Kun minä koen itseni paremmaksi ja menen vaatekauppaan, saatan olla hyvin itsetietoinen ja juoksuttaa myyjää mielihaluni mukaan. Jos minä koen itseni huonommaksi, minä koen, että olen ostamiskokeessa, myyjä on kokeen valvoja, ja minun osattava ostaa fiksusti. Jos minä taas koen itseni arvokkaaksi ja myyjän arvokkaaksi, minä tiedän, että myyjä on kaupassa omasta halustaan ja siksi, että hän auttaisi minua ostamaan itselleni sopivia vaatteita. Minä säilytän arvokkuuteni asiakkaana ja arvostan myyjää siitä, että hän on päättänyt olla minun käytettävissäni.

Kun me koemme olevamme arvokkaita ja kun koemme muiden olevan arvokkaita, meidän perusasenteemme joka paikassa on

Muut ovat täällä auttamassa minua.

Kun olen matkalla oudossa kaupungissa, minä voin ajatella, että kaikki muut ihmiset siellä ovat auttamassa minua. Silloin minä uskallan kysyä tietä. Voin suhtautua samoin, jos menen kauppaan, kirjastoon, työpaikkahaastatteluun tai pitämään luentoa. Totta kai jokainen luennolla istuja toivoo, että luennoija onnistuisi, sillä silloin luento toimii ja täyttää tarkoituksensa. Ja jos minä olen myyjä, voin olla varma, että asiakas toivoo minun onnistuvan löytämään hänelle parhaan ja sopivimman tuotteen.

Minä olen täällä auttamassa muita.

Arvokkuus auttaa meitä säilyttämään molemmat näkökulmat tasapainossa. Jos koen itseni huonommaksi, ajattelen, että minun apuni ei kelpaa kenellekään tai että kukaan ei ole kiinnostunut minun auttamisestani. Jos koen itseni paremmaksi, ajattelen, että en halua auttaa ketään, tai että haluan neuvoa kaikkia.

Vaikka me olisimme kuinka eksyksissä tahansa, mikään ei vie meidän arvokkuuttamme pois. Me emme muutu huonommiksi emmekä paremmiksi. Meidän ei tarvitse yrittää luoda arvokkuutta eikä hankkia sitä. Meidän tarvitsee vain nähdä se, ottaa se vastaan, eli - hyväksyä se. Me teemme sen, kun lakkaamme katsomasta ulkoisiin asioihin ja alamme katsoa omaa ihmisyyttämme.

Hyväksyminen parantaa koko läheisriippuvuuden.
Mutta se on hirvittävän vaikeaa.

Kun me pysähdymme ja riisumme pois kaiken kuoren - menestyksen, rahan, työn, maineen, oman ulkonäkömme, puolison ulkonäön, omaisuuden, kielitaidon, luettujen kirjojen määrän, ja kaikki muut - me näemme jotakin suunnattoman arvokasta. Me näemme itsemme. Me näemme oman arvomme, joka on meillä ilman vertailuja muihin ihmisiin. Samalla me näemme kaikkien muiden ihmisten arvon. Sinikkaan tämä riisuminen sattuu, mutta se palauttaa hänelle elämää kohtaan sellaisen asenteen, joka tekee elämän helpoksi. Se tuo hänet itsensä luokse.

Hyväksyminen ei koskaan vie meitä itsestämme poispäin.

Hyväksymisen kautta me näemme, missä me olemme, ja mitä me olemme. Jos me olemme jotakin muuta kuin tahtoisimme olla, sille on hyvät syyt. Erityisesti sille, että olemme jotakin muuta kuin tahtoisimme olla.

4. Tarpeiden täyttämisen vaikeus

Läheisriippuvina me emme osaa suhtautua tarpeisiimme oikein. Silloin meidän on hankala saada niitä täytetyiksi. Läheisriippuvina me suhtaudumme tarpeisiimme yleensä jollakin neljästä vaihtoehdosta:
1. Minä pystyn täyttämään tarpeeni itse.
2. Minä en pysty täyttämään tarpeitani itse.
3. En osaa erottaa tarpeitani ja halujani.
4. Minulla ei ole tarpeita.

Jos me emme asennoituisi jollakin näistä tavoista, me pystyisimme kohtaamaan tarpeemme terveesti emmekä olisi läheisriippuvia.

4.1 Minä pystyn täyttämään tarpeeni itse

Saulin äiti on ollut pitkään poissa kotoa. Äiti on uupunut isän vahingollisen kohtelun alla ja viettää paljon aikaa sairaalassa. Sauli asuu isänsä kanssa, jolla on vaikeuksia kohdata oma epätäydellisyytensä.

Kun Sauli repi housunsa ja sanoi siitä isälle, isä huusi vihaisena, "Mitä olet mennyt tekemään! Senkus paikkaat ne". Saulilla ei ollut aavistustakaan siitä, miten se tapahtuisi, mutta aikansa ihmeteltyään ja taisteltuaan kyyneleet silmissä hän sai harsittua housunsa kasaan. Kun Saulilla oli nälkä, hän pyysi ruokaa, mutta isä katsoi TV:tä ja huusi "turpa kiinni". Kun Sauli yritti turvautua muiden apuun tarpeittensa täyttämisessä, hän tuli lyödyksi siitä, että hänellä oli tarpeita. Hänen olisi kuulunut olla vielä riippuvainen äitinsä ja isänsä huolenpidosta, mutta ei voinut. Hän alkoi pelätä sitä, että jokin hänen elämässään riippuisi muista ihmisistä. Hän alkoi elää omassa varassaan.

Saulista tuli aika taitava. Aikuisena hän osaa laittaa ruokaa, hoitaa kotinsa ja vaatteensa, ja hän selviää monista asioista hyvin. Hänen tyttöystävänsä arvostaa Saulin taitoja. Monet ihailevat häntä.

Silti Saulilla on koko joukko tarpeita, joita hän ei pysty täyttämään yksin. Hän tarvitsee läheisyyttä, huolenpitoa, lahjoja, ystäviä, lääkäriä, pankkia, ja niin edelleen. Hän on kyllä sen verran taitava, että oppii tarvittaessa putkimiehen hommia ja monia muita hommia. Mutta hänellä on monia tarpeita, joita hän ei pysty täyttämään yksin. Silloin hän on mieluummin ilman. Hän ei uskalla antautua muiden varaan. Hän ei ilmaise näitä tarpeita, sillä hän ei tunnista niitä. Hän saattaa tiedostaa niistä joitakin välähdyksenomaisesti, mutta sitten hän toteaa, että ne eivät kuulu hänelle. Hän ei osaa suhtautua niihin vakavasti. Hänen elämänsä on yksinäistä ja hän kärsii. Hän hankkii mieluummin itsehoito-ohjeita kuin menee lääkäriin tai terapiaan. Hänen elämänsä on monimutkaista, vaikeaa ja tarpeettoman raskasta. Hänellä on vain vähän tilaisuuksia kokea olevansa rakastettu. Hänen elämänsä on surullisuuden ja yksinäisyyden leimaama, vaikka hän saattaakin joskus olla hauska veikko. Hän opettelee vitsejä ulkoa, jotta hänellä olisi edes jotain sanottavaa. Hänen elämänsä tulisi helpommaksi, iloisemmaksi ja kevyemmäksi, jos hän uskaltaisi antaa muiden täyttää hänen tarpeitaan.

Hän osaa monia asioita, mutta vähättelee itseään ja taitojaan. Taitojen ja kykyjen muodostaman kuoren alla hänen itsetuntonsa on heikko, sillä hänen taitonsa johtuvat siitä, että hänestä ei välitetty. Ne ovat selviytymiskeinoja. Ne ovat myös apuväline siihen, että hän täyttää muiden tarpeita niiden kautta. Hän saattaa käyttää taitojaan epäitsekkäästi täyttääkseen muiden tarpeita. Kuitenkin hän täyttää niiden kautta usein omia torjuttuja tarpeitaan, jotka saavat luvan ilmetä toisessa ihmisessä. Hänellä on suuri tarve olla huolenpidon vastaanottaja, ja hän täyttää sitä pitämällä huolta muista ja asettumalla heidän asemaansa. Kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos hän voisi vain asettua saamaan kaipaamaansa huolenpitoa!

Minä olin kuin Sauli. Kasvoin pitämään huolen omista tarpeistani. Olin taitava yleismies Jantunen. Tein melkein kaiken, mitä tarvitsin. Kun paranemiseni aikana meidän perheessämme oli jakso, jolloin olimme väsyneitä emmekä jaksaneet siivota, vaimoni ehdotti monta kertaa apulaisen palkkaamista. Se herätti minussa levottomuutta. "Periaatteessa ihan hyvä idea", sanoin. Ajattelinkin sitä joskus. Mutta se ei toteutunut. Tai toteutui, koska vaimoni kyllästyi ja hankki siivoojan. Minusta oli mukava tulla puhtaaseen kotiin, mutta koin vaikeaksi olla siellä yhtä aikaa siivoojan kanssa. Olin kiitollinen hänestä ja hänen työstään, mutta samalla osa minua oli kauhuissaan.

Voin kokea olevani rakastettu vain,
kun annan muiden rakastaa minua.
Silloin minulla on helpompaa.

Nyt olen opetellut luottamaan. Tiedän ja hyväksyn, että minulla on tarpeita, joita en voi täyttää yksin. Olen alkanut saada tarpeitani täytetyksi ja alan voida paremmin. Uskallan antautua ja olla muista riippuvainen. Koen olevani rakastettu. Voin kokea oman arvokkuuteni ja kauneuteni siinä, että monet täyttävät minun tarpeitani mielellään. Saan levätä ja nauttia elämän hyvyydestä.

4.2 Minä en pysty täyttämään tarpeitani itse

Toinen vaihtoehto on se, että vanhempani tekevät kaiken minun puolestani. Olaville kävi näin. Hänen ei tarvinnut tehdä juuri mitään. Kaikki tuotiin valmiina. Vanhemmat kuljettivat häntä harrastuksiin ja joka paikkaan. Kun hän sitten joutui lähtemään ensimmäisen kerran yksin bussilla toiseen kaupunkiin, hän ei osannut. Hän ei tiennyt, kuinka aikatauluja luetaan tai miten bussin lähtöpaikka selvitetään. Hän ei tiennyt, että voisi kysyä neuvoa. Niinpä hän palasi linja-autoasemalta takaisin kotiin vihaisena, häpeissään ja kauhuissaan. Tästä tapahtumasta hänelle jäi kauhea muisto.

Siitä eteenpäin Olavi kulutti valtavasti energiaa järjestäessään elämäänsä ihmisiä, jotka pitäisivät hänestä huolta. Hänellä piti aina olla mukana joku, joka tietää ja osaa. Olavi tuli tässä aika taitavaksi. Hän löysi nopeasti uusia ystäviä. Mutta he katosivat yhtä nopeasti. Ystävyyssuhde ei ollut tasaveroinen.

Kun Olavi meni naimisiin, hän koki ensin suuren helpotuksen. Vihdoinkin joku pitäisi huolta hänestä. Hänen vaimonsa oli onnellinen siitä, että vihdoinkin sai miehen, josta voisi pitää huolta. Kaikki oli hyvin, kunnes vaimo alkoi käydä koulutuksessa toisella paikkakunnalla. Ensin romahti koti, sitten vaimo, ja lopulta Olavi. Olavi yritti aloittaa sisäisen paranemisen, mutta ei tiennyt, mihin uskoa. Hän oli kadottanut yhteyden sisäiseen ääneensä. Hän kokeili useita menetelmiä, mutta pettyi kaikkiin. Tai luuli pettyvänsä.

Olavi ei ollut sittenkään kadottanut sisäistä ääntään. Hän ei vain tiennyt, mitä tapahtui. Kun hänen sisäinen äänensä kertoi hänelle, että tämä menetelmä ei johda mihinkään, Olavi luuli epäonnistuneensa. Hän alkoi masentua etsimiseensä ja luuli, ettei koskaan löytäisi. Hän luuli olevansa kykenemätön sitoutumaan, eikä ymmärtänyt, että hänen sisäinen äänensä oli niin sitoutunut totuuden etsimiseen, että se ei antanut hänen jäädä pinnallisiin ratkaisuihin. Se ajoi häntä eteenpäin. Olavi yritti ripustautua muihin ja odotti, että muut hoitaisivat paranemisen hänen puolestaan. Mutta hänen todellinen itsensä oli elossa ja esti sen. Se kertoi Olaville, että hän ei löydä itseään menetelmistä, kirjoista eikä ryhmistä. Kun Olavi ymmärsi, mitä oikeasti tapahtui, hänen kasvonsa levisivät, hänen silmänsä laajenivat, ja hän koki ensimmäisen kerran, kuinka varma hänen sisäinen äänensä oli. Hän kuuli sen välittömästi. Hän sanoi, "Niin. Jokin minussa sanoi usein, että tästä ei tule mitään. Mutta yritin jatkaa siitä huolimatta". Nyt hän on muuttunut. Hän on alkanut pitää huolta itsestään ja hänellä on oma firma.

Meidän todellinen itsemme ei katoa.
Mutta me lakkaamme tietämästä,
mitä meissä tapahtuu,
mikä ajaa meitä eteenpäin,
ja mihin se ajaa meitä.

Me voimme asennoitua moniin asioihin virheellisesti. Me voimme rajata itseämme virheellisesti sen perusteella, mitä me olemme oppineet. Me voimme luulla, että löytäisimme itsemme jostakin itsemme ulkopuolelta. Mutta me emme muutu siitä toiseksi. Meissä on aina osa, joka tietää. Tämä osa on se, joka saa meidät kokemaan olomme huonoksi, sillä jos me emme voi hyvin, sen tärkein asia on kertoa meille, että me emme voi hyvin. Jos me voisimme saada tämän osan katoamaan, me saattaisimme eksyä kokonaan. Mutta se ei katoa, vaikka me yrittäisimme kuinka kovasti hyvänsä ajaa sen pois.

4.3 Minä en osaa erottaa tarpeitani ja halujani

Monet niistä vaikeuksista, joita meillä on, ovat tarttuneet mukaamme lapsuutemme kodin arvojen, valintojen ja elämäntapojen katselemisesta ja sisäistämisestä. Ne eivät ole meissä sisäsyntyisinä, vaan me olemme oppineet ne samalla tavoin kuin olemme oppineet puhumaan tai kävelemään. Oppimisprosessi ja oppimisympäristö ovat olleet niin luonnollisia, että me emme tiedä oppineemme. Mutta me olemme oppineet.

Me katselimme, kuinka vanhempamme eivät välittäneet omista tarpeistaan, mutta toteuttivat monia halujaan. Me koimme, kuinka he eivät välittäneet meidän tarpeistamme, mutta toteuttivat kyllä monia meidän halujamme. Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

Isä oli alkoholisti. Yksi hänen kaikkein tärkeimmistä tarpeistaan olisi ollut raitistuminen, mutta hän halusi juoda.
Äiti tupakoi. Hänen suuri tarpeensa olisi ollut pitää hyvää huolta terveydestään, mutta hän halusi polttaa.
Äidin ja isän suuri tarve olisi ollut keskinäisten välien hoitaminen, mutta toinen huusi ja toinen vetäytyi.
Me olisimme tarvinneet sitä, että vanhempamme olisivat opettaneet meitä hyväksymään ja ilmaisemaan tunteemme, mutta sen sijaan he räjähtelivät meille.
Äiti oli ylipainoinen. Hänen suuri tarpeensa olisi ollut pitää huolta kunnostaan ja saada siihen tukea mieheltään, mutta hän lohdutti itseään syömällä ja sai siitä moitteita isältä.

Meille opetettiin, että tarpeista ei tarvitse välittää. Meidän vanhempamme eivät välittäneet sen elämän hoitamisesta, joka oli heissä sisällä. Hyvin todennäköisesti he eivät osanneet arvostaa sitä. He kyllä kokivat olonsa joissakin tilanteissa huonoksi, mutta se ei saanut heitä katsomaan itseään rakastaen, toteamaan olevansa oman huolenpitonsa arvoisia, ja alkamaan pitää hyvää ja rakastavaa huolta itsestään. He torjuivat kipeästi tarvitsemansa itsestään huolehtimisen ja lääkitsivät itseään muilla asioilla, jotka eivät tehneet heille hyvää.

Me katselimme tätä kummastuneena. Tai jos olisimme tienneet jotakin itsestä huolehtimisesta, välittämisestä, rakastamisesta ja siitä, mitä "olla hyvä itselleen" tarkoittaa, me olisimme katselleet sitä kummastuneena. Nyt me vain katselimme ja kasvoimme tällaisen ympäristön keskellä. Se oli meidän jokapäiväistä elämäämme. Siitä tuli osa meidän elämämme luonnollisuutta.

Me olemme oppineet toimimaan samoin. Ainakin viimeiset kymmenen vuotta ennen kuin lopetin tupakanpolton, tiesin, että sen lopettaminen oli yksi suurimmista itsestäni huolehtimisen tarpeista. Mutta halusin polttaa. Minä en ainoastaan jättänyt täyttämättä suurta itsestäni huolen pitämisen tarvetta, vaan toimin aktiivisesti sitä vastaan. Kyse ei ollut tahdonvoiman puutteesta. Minulla ei ollut ymmärrystä enkä kyennyt tajuamaan. En tiennyt, mitä tapahtui. Sen sijaan puolustin oikeuttani tupakoida, ja ajattelin muiden olevan minua vastaan, jos he puhuivat tupakoinnin haitoista. Minä en oikeasti rakastanut sitä ihmistä, joka eli minussa.

Jos me koemme itsemme yksinäiseksi, me saatamme mennä vaateostoksille, jotta saisimme myyjän huomiota, sen sijaan, että etsisimme läheisiä ihmissuhteita. Jos avioliitossamme on vaikeuksia, suhteen eheyttämisen yrittämisen sijaan me saatamme luulla tarvitsevamme syrjähyppyä. Me menemme mieluummin kaljalle kuin alamme harrastaa liikuntaa. Me emme osaa syödä ennen kuin koemme olomme niin heikoksi, että meinaamme pyörtyä. Me syömme kaikenlaista mukavalta tuntuvaa, mutta emme tiedä, kuinka syödä terveellisesti. Me emme osaa pukeutua lämpimästi, vaan hytisemme kylmässä.

Jos minulla on raskas olo, tunteideni kohtaamisen sijaan etsin toisen ihmisen, joka "parantaisi" minut. Kun minulla on vaikeuksia erottaa tarpeitani ja halujani, roiskin sinun päällesi ne kaikki ja odotan, että sinä vastaat niihin tai edes sanot minulle, mitä tehdä. Ja jos sinä rakkaudessasi osoitat minulle joitakin tarpeitani, joita minä en tahdo kohdata, minä vihastun sinulle tai koen itseni osaamattomaksi ja riittämättömäksi.

Ellemme osaa rakastaa sitä elämää,
joka elää meidän ruumiissamme,
me emme osaa rakastaa mitään elämää.

Kyse ei ole ilkeydestä eikä piittaamattomuudesta. Kyse on sokeudesta, tietämättömyydestä, ja itsemme todellisen rakastamisen puutteesta. Kyse on siitä, että jos me joinakin hetkinä näemme jonkin todellisen tarpeemme, me häpeämme sitä. Se on meille osoitus vajavuudesta. Se on totta. Se on osoitus meidän vajavuudestamme. Me emme tiedä, kuinka huolehtia tarpeistamme. Me emme näe omia tarpeitamme, tai jos näemme, me häpeämme niitä ja luulemme olevamme huonoja. Me luulemme, että vajavuus ja epätäydellisyys ovat huonoutta.

Me tahtoisimme antaa toisenlaisen vaikutelman, ja joskus me annammekin. Me annamme vaikutelman ihmisestä, joka ei tarvitse mitään, mutta haluaa paljon. Me tahdomme hiihtämään pohjoiseen tai etelään, ja niin me menemme. Me tahdomme uuden harrastuksen, ja niin me aloitamme. Me tahdomme uuden auton, tietokoneen, puhelimen tai seurustelukumppanin, ja niin me hankimme sen. Me annamme määrätietoisen vaikutelman, mutta se on vain vaikutelma. Sen alla me olemme hämmennyksissä ja epätietoisia. Meidän makuuhuoneemme tai työhuoneemme on kuin katastrofin jäljiltä. Me emme pidä huolta ruumiistamme. Me lääkitsemme yksinäisyyttämme seksisuhteilla, ostamisella, syömisellä, TV:n katsomisella tai jollakin muulla.

Me emme tiedä, että laiminlyömme tarpeitamme. Tällöin halut saavat usein suuren vallan ja muuttuvat addiktioiksi - pelaaminen, vaaralliset harrastukset, seksi, pakonomainen ostaminen tai harrastaminen, ja niin edelleen. Kontrolloimaton halujen täyttäminen ja tarpeiden laiminlyönti synnyttävät häpeää ja huonoa itsetuntoa. Oikeammin voisi sanoa, että ne nousevat huonosta itsetunnosta. En pidä itseäni niin arvokkaana, että huolehtisin itsestäni. Koska en osaa ihailla itseäni, hankin muiden ihailua, mutta tämä ihailu ei kohdistu minuun vaan minun tekoihini. Se heikentää itsetuntoani edelleen.

Rakastaakseni itseäni minun on kysyttävä,
miten voisin pitää hyvää huolta itsestäni.

Me olemme olleet sokeita omille tarpeillemme. Me olemme yrittäneet selvitä samoin kuin vanhempamme. Kun isämme ei kestänyt juomisen tuskaa, hän joi lisää unohtaakseen sen. Nyt me alamme oikeasti rakastaa sitä herkkää elämää, joka on meissä itsessämme. Me lakkaamme olemasta sokeita, piittaamattomia ja kovia. Meistä tulee herkkiä. Vain silloin me voimme oikeasti pitää huolta omasta itsestämme, omasta elämästämme ja kaikkien muiden elämästä.

Rakastaakseni tätä maailmaa minun on kysyttävä,
miten voisin pitää hyvää huolta itsestäni.

Vasta silloin, kun me emme ohita piittaamattomuudella itseämme kaikkein lähinnä olevaa elämää, me alamme oikeasti välittää kaikesta elämästä. Jos olemme itseämme kohtaan kovia, torjuvia tai piittaamattomia, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia pitää rakastavaa huolta muista.

Kun me läksimme kotoa ja aloimme teeskennellä osaavamme elää, meillä ei ollut paljoakaan ymmärrystä, kuinka pitää hyvää huolta itsestämme. Monet meistä joutuivat katastrofiin. Me viiltelimme, joimme, tuhlasimme rahamme, ja saatoimme pilata oman ruumiimme. Me saatamme olla nyt kivuliaita, hauraita, surullisia, pelokkaita tai katkeria. Mutta me opettelemme pitämään itsestämme rakastavaa huolta. Me saatamme tehdä listan siitä, mitä tarvitsemme. Me saatamme kysyä joltakin toiselta, mitä hän arvelee meidän tarvitsevan eniten. Me menemme lääkäriin tai terapeutille. Me otamme vastaan neuvoja. Me katsomme, mitä meidän elämässämme tapahtuu, miltä meidän kotimme, vaatteemme tai työhuoneemme näyttää, tai paljonko me painamme. Me olemme selvillä omasta kunnostamme. Me tiedämme, mitä me syömme ja kuinka paljon ja usein me syömme. Me tiedämme välillä tuskastuvamme omien tarpeittemme hoitamiseen ja itsemme rakastamiseen. Me laiminlyömme itseämme välillä, mutta emme tuskastu siihenkään. Jokainen itsemme rakastamisen teko on meille suuri ilon asia. Se on muillekin suuri ilon asia, sillä vasta pitäessämme itsestämme hyvää huolta me voimme alkaa pitää hyvää huolta muista.

Muistutan taas kerran, että kaiken alku on hyväksymisessä ja todellisuuden vastaan ottamisessa sellaisena kuin se on. Ellen katsoisi positiivisella mielenkiinnolla sitä, mitä minun elämässäni tapahtuu ja sen syy- ja seuraussuhteita, olisin hukassa, epätietoinen ja eksynyt. Mutta hyväksyminen ja itsen vastaan ottaminen avaavat tien ymmärrykseen, rakastamiseen, ja itsestämme huolen pitämiseen. Kun me lakkaamme sivuuttamasta omia tarpeitamme ja moittimasta itseämme siitä, että meillä on tarpeita, joita osaamme tunnistaa ja täyttää vain vajavaisesti, me lakkaamme moittimasta muiden tarpeita ja sivuuttamasta niitä.

4.4 Minulla ei ole tarpeita

Kari oli yksinhuoltajaäidin lapsi. Isä oli kuollut alkoholinkäytön seurauksiin. Karin äiti oli yrittänyt itsemurhaa useasti. Äidin suosikkikeino oli pistää pää kaasu-uuniin ja avata hana. Joskus koulusta kotiin tullessaan Kari löysi äitinsä tajuttomana, mutta oli aina onnistunut hälyttämään naapurit tai ambulanssin. Kari tiesi, että jos äiti kuolisi, hän ei selviäisi elämässä. Karin elämän liiankin epävarma jatkuminen ja kaikki siihen liittyvät pelot alkoivat kohdistua äitiin. Kouluun lähtiessä Kari tarkkaili äitiä ja yritti päätellä ennusmerkeistä, yrittäisikö äiti tänään itsemurhaa. Koulussa hän ajatteli vain äitiä. Joskus äiti nukkui Karin tullessa koulusta, ja silloin hän kokeili tämän hengitystä. Kaikki Karin tarpeet alkoivat kiertyä äidin hengissä pysymiseen. Se ei tietenkään poistanut Karin tarpeita, jotka jäivät lähestulkoon kokonaan täyttymättä. Mutta äidin kuoleman ajatteleminen oli niin tuskallista, että kaikki Karin henkilökohtaiset välittömät tarpeet menivät piiloon.

Mari on sosiaalityöntekijä. Hänen kontollaan on huolehtia alkoholisteista. Hän on tässä hyvä, sillä jopa hänen oma miehensä on alkoholisti. Hän luulee, että hänen elämäntehtävänsä on huolehtia alkoholisteista. Mutta hänellä on toistamispakko, josta hän ei ole tietoinen. Alkoholistin lapsena hän kadotti itsensä, ja hän jäi luulemaan, että jos olisi saanut isänsä muuttumaan, hän olisi vapautunut, tullut normaaliksi, löytänyt itsensä ja alkanut elää. Hänen omat tarpeensa ovat paksun kuoren sisällä, ja tämän kuoren nimi on alkoholisti. Hänen todellinen itsensä pyrkii tulemaan esiin, mutta Mari ei tiedä omaa tilaansa, sillä hän näkee itsensä edelleen lapsuutensa jäätyneiden tarpeiden ja tunteiden kautta. Hän palaa alitajuisesti lapsuuteensa yhä uudelleen ja yrittää "tällä kertaa tehdä sen oikein". Hänellä olisi paljon tarpeita, mutta niin kauan kuin hän ei tiedä sitä, hän huolehtii alkoholisteista. Se houkuttelee häntä, mutta tämä ei ole tulevaisuuden, vaan menneisyyden houkutus.

Meillä kaikilla on tarpeita. Meillä on yksilöllisiä ja yhteisöllisiä tarpeita. Pienen lapsen kasvaessa hänen tarpeensa tarvitsevan luvan saada olla olemassa. Hän tarvitsee sitä, että hänen tarpeensa otetaan vastaan, että ne sanotaan todellisiksi, että hänelle sanotaan niiden olevan hyviä, ja että häntä opetetaan täyttämään niitä. Vanhempien on kerrottava meille, että me tarvitsemme puhtautta, oikeaa ruokaa tai ystäviä, ja sitten heidän on opetettava meille, kuinka tehdä tarvittavat asiat.

Jos meidän tarpeemme eivät syystä tai toisesta ole saaneet lupaa olla olemassa, meillä on aikuisuudessa moninkertainen kuorma: meillä on lukkiutuneita täyttymättömiä tarpeita, me emme ole selvillä niiden olemassaolosta, emmekä tiedä, kuinka me voisimme täyttää niitä, jos olisimme niistä selvillä. Tämä synnyttää häpeän, puutteellisuuden ja vajavaisuuden kokemista, mikä vielä lisää tarvitsevuuttamme. Kun emme ole selvillä tarpeistamme emmekä osaa täyttää niitä, me etäännymme itsestämme emmekä kykene läheisiin ihmissuhteisiin, joiden toimiminen edellyttäisi edes suunnilleen oikeaa käsitystä itsestämme. Mitä virheellisempi meidän käsityksemme itsestämme on, sitä vinoutuneempia meidän ihmissuhteemme ovat.

Jos en ole selvillä tarpeistani, saatan pyrkiä alitajuisesti ohjailemaan sinua niin, että täyttäisit minussa olevaa tyhjää tilaa, jonka olemusta en ymmärrä. Jos minulla on tarve tulla kosketetuksi, halatuksi tai pidetyksi kädestä, saatan alitajuisesti lähettää seksuaalisia vihjailuja, jotta sinä koskisit minuun. Minä en voisi kuvitellakaan pyytäväni sinua halaamaan tai pitämään minua kädestä, sillä tarpeen olemassaolon tunnistaminen olisi liian suuri vajavuuden, häpeän ja kömpelyyden kokemus.

Minä saatan myös nähdä tarpeeni heijastuman sinussa. Se on turvallista, sillä silloin minun ei tarvitse kokea omaa puutteellisuuttani, vaan voin luulla täyttäväni sinun tarpeitasi, ja siten voin kokea olevani riittävä. Minä saatan luulla täyttäväni sinun tarpeitasi tulla halatuksi tai kosketetuksi, mutta ylitän sinun rajasi kysymättä sinulta.

Minä voin myös torjua kaiken tarpeeseeni liittyvän. Minä en kosketa ketään enkä vastaa kenenkään kosketukseen. Minä en kysy sinulta, kuinka voit, enkä vastaa kun sinä kysyt. Minä en käy hammaslääkärissä, en opiskele ruokavaliota, enkä kysy keneltäkään, miltä minun vaatteeni tai kampaukseni näyttävät.

Jokainen lapsi lähtee kodista
vanhempien kirjoittaman elämänoppaan kanssa.

Vanhemmat, lähiyhteisö ja muut tärkeät ihmiset eivät voi jättää kirjoittamatta lasten elämän opaskirjaa. Kun lapsi aikuistuu ja lähtee kotoa, hänellä on edellisen sukupolven kirjoittama opaskirja, jossa voi olla esimerkiksi seuraavia lukuja:

- Mitkä ovat minun tarpeeni
- Kuinka täytän omat tarpeeni
- Kuinka houkuttelen jonkun täyttämään tarpeeni
- Kuinka teen ystäviä
- Kuinka kohtelen minua loukannutta
- Miten hankin ihailua
- Miten ilmaisen pettymyksen
- Mikä on toivottavaa ja mikä ei-toivottua
- Mitä teen ollessani surullinen

ja niin edelleen. Opaskirjamme kertoo myös, mitä me olemme, mitä muut ovat, ja mitä ihmissuhteet ovat. Jos se on huonosti kirjoitettu, meillä on suuri vaara sairastua skitsofreniaan tai muuhun ahdistushäiriöön juuri silloin, kun meidän olisi aika alkaa elää omaa elämäämme vapaana ja vastuullisena aikuisena.

5. Ihmissuhteita vai sääntöjä

Ne perheet, joiden aikuistumassa olevat lapset sairastuvat skitsofreniaan, masennukseen tai ahdistushäiriöön, ovat usein päältäpäin järjestyksessä, sopusointuisia, tyyniä ja hiljaisia. Mutta vierailijan silmä tulee helposti petetyksi. Tällaisissa perheissä säännöt kommunikoidaan yleensä niin hienovaraisesti, että ne saattavat jäädä huomaamatta satunnaiselta kävijältä. Mutta hienovaraisesti kommunikoidut säännöt ovat tiukkoja. Rangaistukset ovat häpeärangaistuksia, jotka kommunikoidaan yhtä hienovaraisesti. Jokainen perheenjäsen tietää, mitä äidin "vai niin" tarkoittaa, mitä tietyllä tavalla kiiruhtaminen tarkoittaa, tai mitä tietyllä äänensävyllä puhuminen tarkoittaa. Pienet eleet muodostavat vahvan vankilan, eikä sen säännöistä ole syytä poiketa. Tällaisessa perheessä lapsuus voi mennä kohtalaisen hyvin ja lähes turvallisen tuntuisesti. Ongelmat ovat edessä silloin, kun meidän pitäisi irtautua kodissa: me olemme tottuneet lukemaan säännöt pienistä eleistä, mutta muut ihmiset eivät toimikaan niin. He saattavat käyttää samoja eleitä tarkoittaessaan jotakin aivan muuta, ja he saattavat kommunikoida omia rajojaan ja sääntöjään aivan muilla tavoilla. Mutta me emme osaa puhua niistä. Me emme edes tiedä, mitä tapahtuu. Edessämme on vain suuri kauhu.

Edellinen sukupolvi opettaa meille säännöt ja
keinot niiden kommunikoimiseen.

Edellinen sukupolvi opettaa meille tärkeitä asioita. Se opettaa meille säännöt, jotka liittyvät ihmissuhteisiin. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että se opettaa meille ne keinot, joilla nämä säännöt kommunikoidaan. Ehjä, rakastava ja hyvä perhe kommunikoi säännöt suoraan, rehellisesti ja avoimesti. Se voi kommunikoida joskus riitaisesti ja erimielisesti, mutta se päätyy kuitenkin suoraan ja avoimeen keskusteluun. Meidän ei tarvitse jäädä arvailemaan. Tällainen perhe voi elää joskus kaoottisen tuntuisesti, koska sillä on varaa siihen. Yksilöiden olemassaolo ei ole uhattuna eikä perhe hajoa sekaannuksenkaan keskellä, koska säännöt ovat kaikkien tiedossa, niistä voidaan puhua ja ne voidaan kyseenalaistaa tai uusia tarvittaessa. Tällaisten perheiden lapset selviävät elämästä yleensä kohtalaisesti.

Kysymys ei ole kuitenkaan perheen hiljaisuudesta tai äänekkyydestä eikä sen järjestyksestä tai kaoottisuudesta. Kysymys on perheen jäsenten rajoista ja niiden kommunikoimisesta. Toimivassa perheessä kunkin rajat ovat selviä, kukin vastaa omasta käyttäytymisestään, ja kunkin tunteet ovat hänen vastuullaan. Lapset ovat aina jossakin määrin aikuisten vastuulla. Lasten tunteet ja niiden tulkitsemisen ohjaaminen ovat aikuisen vastuulla iän suhteen sopivassa suhteessa, mutta aikuisten tunteet eivät ole koskaan lasten vastuulla. Vanhemmat opettava lapsille fyysiset rajat opettamalla heitä siivoamaan huoneensa. He opettavat emotionaalisia rajoja kertomalla, kuinka tunteita ilmaistaan. He opettavat päätöksentekoa olemalla puuttumatta kaikkeen. He antavat lapselle hyvin määritellyn tilan, jonka sisällä lapsi saa rakkautta, neuvoja ja tilaisuuden harjoitella omana persoonana olemista ja siihen liittyviä oikeuksia ja vastuita.

Tämä ei toimi, jos perheen jäsenten rajat ovat joko sotkeutuneita tai jos ne ovat muureja. Jos rajat ovat sotkeutuneita, minun on huolehdittava muiden tunteista, muut osallistuvat minun elämäni päätöksentekoon, ja muiden teoilla on minuun suuri valta. Tällainen perhe on emotionaalinen ameba. Vuorovaikutukset ovat moninaiset ja tasapaino on pelottavan herkkä - älä keikuta venettä. Tällaisessa perheessä lapsi joutuu keksimään säännöt itse. Niistä ei puhuta eikä niitä määritellä. Lapsesta tulee osa kaikkea, mutta hän ei tiedä, kuinka systeemi toimii. Hän jää arvailemaan. Jos hän yrittää kysyä, hän ei saa vastauksia, sillä kukaan muukaan ei tiedä, miten systeemi toimii. Muut voivat osoittaa hiljaista halveksuntaa tai räjähtää kysymyksen seurauksena, mutta ne eivät ole oikeita vastauksia.

Jos rajat ovat muureja, muut eivät osallistu minun elämääni enkä minä muiden. Minä joudun jälleen arvailemaan monia asioita. Enkä saa oikeaa palautetta, jos yritän keskustella rajoista tai säännöistä. Muut osoittavat omat rajansa, mutta minä joudun itse keksimään omat rajani saamatta siihen apua.

Ihmissuhteiden tärkein osa eivät ole säännöt
vaan keinot sääntöjen kommunikoimiseen.

Säännöillä tarkoitan tässä yhteydessä minun rajojani, tavoitteitani, arvojani, uskomuksiani, tapojani, mukavuusvyöhykettäni, ja kaikkea, mikä suojelee minun persoonani hyvinvointia, vapautta ja kasvua. Säännöt ovat kaikki se, minkä mukaan minä järjestän elämääni ja lajittelen sen asiat.

Läheisriippuvina me olemme tottuneet etsimään sääntöjä: mitä minun pitäisi tehdä, mitä hän odottaa minun tekevän, mistä hän ilahtuisi, mitä minä saan tehdä, mitä en saa tehdä, ja niin edelleen. Sääntöjä etsiessämme me unohdamme, että muut kommunikoivat niitä eri tavoin kuin me, ja joskus tavoilla, joita emme osaisi kuvitella. Minä olin tottunut kieroihin tapoihin ilmaista odotuksia. Vaimoni taas osasi sanoa joitakin odotuksiaan selkeästi. Mutta vaikka hän sanoi ne suoraan, ja vaikka osasin sen jälkeen toistaa ne eri sanoin, en kuullut niitä. Ne eivät menneet jakeluun siihen osaani, joka oli tottunut lukemaan sanattomia sääntöjä. Olen huomannut saman lukemattomia kertoja monien ihmisten elämässä: jos viestit minulle jotakin kielellä, jota en ymmärrä, viestisi ei tule perille. Minä en edes huomaa, että yrität sanoa jotakin, vaikka heilutat silmieni edessä lappua, jossa lukee "älä tupakoi sisällä".

Läheisriippuvana minä saatan ajatella, että haluan olla sinulle jotakin. Mutta se ei ole niin. Sen sijaan minä tahtoisin, että sinä sanoisit minulle, mitä sinä tahtoisit minun olevan. Minä etsin sinun sääntöjäsi noudattaakseni niitä, mutta en ymmärrä, että sinulla on omat sääntösi, ja sinä kommunikoit niitä omalla tavallasi. Kun tulkitsen niitä siten kuin olen tottunut tulkitsemaan, me päädymme vain ristiriitaan. Minä en ymmärrä sinua etkä sinä minun reaktioitani.

Minun ei tule kysyä, mitkä sinun sääntösi ovat,
vaan miten sinä yrität kommunikoida niitä.

Kun kysyn, kuinka sinä yrität viestiä omia sääntöjäsi, minun näkökulmani laajenee. Minä en enää reagoi niin herkästi, ja alan kiinnittää huomiota sinun sanoihisi, eleisiisi, ja myös siihen, mitä et sano ja mitä et elehdi. Minä en tee hätäisiä alitajuisia tulkintoja, vaan tiedän, että minulla on aikaa yrittää ymmärtää sinua. Ja minä muistan, että sinä viestit vain omia sääntöjäsi. Ne eivät ole minun sääntöjäni. Minä alan astua säännöistä ihmissuhteeseen.

Minä elän säännöistä käsin aina kun etsin niitä.

Mistä minä tiedän, milloin elän säännöistä käsin? Vastaus siihen on itsestään selvä: aina, kun etsin sääntöjä. Aina, kun mietin ahdistuneena, mitä tekisin sinulle tulevaisuudessa, mitä olisin sinulle tulevaisuudessa, miten saisin sinut sanomaan jotakin, miten saisin sinut suostumaan johonkin, tai miten saisin sinut lakkaamaan jostakin. Jos me haluamme vapautua säännöistä ja alkaa elää ihmissuhteessa, meidän on ensimmäiseksi alettava kysyä, miten sinä viestit omia sääntöjäsi. Tämä kysymys vapauttaa meidät, sillä se kertoo, että sinulla on oma tapasi viestiä, ja että sinun sääntösi ovat sinun omiasi. Jos me ahdistumme toisesta ihmisestä, meidän on hyvä palauttaa tämä kysymys mieleemme.

Kun kysyn, miten sinä yrität viestiä omia sääntöjäsi,
olen tullut sääntöjen etsimisestä ihmissuhteeseen.

Kun kysyn tuota kysymystä, muistutan itseäni monesta asiasta. Ensinnäkin, sinä yrität viestiä. Se voi olla sinulle yhtä vaikeaa tai vielä vaikeampaa kuin minulle. Sinä saatat olla eksyksissä, peloissasi, tai mitä tahansa muuta. Mutta sinulla on asiaa, ja sinä yrität viestiä sitä. Toiseksi, sinä yrität viestiä. Sinä voit yrittää sitä aivan kummallisilla tavoilla. Sitä paitsi, sinä et aina yritä viestiä minulle. Hyvin usein sinä saatat viestiä itsellesi. Sinun tarkoituksesi ei ole kertoa minulle jotakin, vaan vahvistaa omaa ajatteluasi, tunnettasi, tai muuta kokemustasi.

Helsingin sanomat julkaisi äskettäin mielenkiintoisen kokeen. Siinä kömpelö turisti liikkui Helsingissä ja testasi ihmisten reaktioita "normaalien" sääntöjen rikkomiseen. Yleisin tapa kommunikoida närkästystä - sääntöjen ylittämisen vuoksi - oli tuijotus. Kuinka surullista! Näin tehdessään tuijottajat kertoivat, että heistä ei ole kivaa tulla katsotuksi. He eivät voisi toimia näin, ellei heidän elämänpiirissään olisi kokemus, että katsotuksi tuleminen on ikävää. Se saattaa juontaa juurensa vanhempien tuijotuksesta lapsuudessa. Huomatuksi tuleminen ei silloin liity rakkauteen, vaan närkästykseen, vihaan ja torjuntaan. Katseen ja katsomisen tulisi olla yhteyden palveluksessa, mutta siitä on tullut torjunnan väline. Katseen tulisi kutsua lähelle.

Jos minä vain katson sinua, miten minä luulen sinun ymmärtävän sen? Ajattelenko minä, että sinun kokemusmaailmasi on samanlainen kuin minun? Kun minä katson sinua, pitäisikö sinun mieleesi tulla, että olet mielestäni tehnyt jotakin sopimatonta? Entä jos sinä ilahtuisit katseestani? Vai onko kyse siitä, että en lopulta tahdokaan viestiä ymmärrettävästi? Jos minä olen läheisriippuva, toivon salaa, että sinä et huomaisi minun närkästystäni. Kuinka hyväksi minä koenkaan silloin itseni! Kun vertaan itseäni sinunkaltaiseesi tumpeloon, olen niin hieno ja ymmärtäväinen ja hyvä. Minä toivon salaa, että et muuttuisi, vaan pysyisit halveksittavana tumpelona. Jos muuttuisit, minä menettäisin oman fiksuuteni. Ja jos sinä huomaisit minun vihaisen tuijotukseni, minä saattaisin nolostua. Silloin minä tahtoisin sanoa, että en tarkoittanut sitä.

Kun huomaan viestineeni jotakin, mitä en tarkoittanut, mitä tapahtuu? Olen tullut siihen kohtaan itsessäni, joka tietää, mitä tarkoitan ja mitä en. En ehkä osaa ilmaista sitä sanoilla, mutta jokin minussa huomasi, että se, mitä juuri viestin sinulle, ei ole lähtöisin syvemmästä itsestäni. Jos en osaa olla yhteydessä syvempään itseeni - todelliseen itseeni - minä hämmennyn. Hetki sitten luulin olevani jotakin, mutta se lähti kevyesti pois. Yhtäkkiä huomaan, että jos minä joutuisin viestimään suoraan, en enää tiedä, mitä tahtoisin viestiä. En siis tiedä, kuka olen. Ja jos en tiedä, kuka olen, kuinka voisin olla sinun kanssasi suhteessa - ellen odottaisi, että sinä kerrot minulle, kuka olen?

Pidin muutaman yllä olevan kappaleen kirjoittamisen jälkeen parin viikon tauon. Tauon jälkeen olisin ensin halunnut poistaa ne, mutta sitten päätin jättää ne varoittavaksi esimerkiksi itselleni. Ne lähtivät aivan samasta paikasta kuin se vihainen tuijotus, josta kirjoitin. Avainsana on tulisi. Tai pitäisi. Kirjoitin, että katseen tulisi kutsua lähelle. Aivan samoin, kuin turistin tulisi käyttäytyä siivosti. Mihin tahansa me asetammekin sanan tulisi tai pitäisi, me tuomitsemme itsemme tai muut. Kun pitäisi, joku on väärässä ja joku oikeassa. Tekisi mieleni sanoa, että läheisriippuvuuden tärkein sana on pitäisi. Kun me poistamme sen sanavarastostamme, olemme lähempänä todellisuutta. Katse on vain sitä mitä se on. Tahtoisin joskus, että minun katseeni kutsuisi lähelle. Mutta usein se on ujo ja pelokas. Kun se on ujo, sen ei tulisi olla muuta. Ujous on hyvä suoja, joka suojaa minun persoonaani. Se on minulle korvaamaton apu. Ilma ujoutta voisin mennä tilanteisin, jotka olisivat minulle liikaa.

"Pitäisi" tuo meidät suhteesta sääntöihin.

On eri asia huomata mitä tapahtuu, kuin toivoa, että jotakin muuta tapahtuisi. Toivominen estää meitä huomaamasta. Se kaventaa meidän näkökulmamme. Jokainen pitäisi on silmälappu. Varsinkin, jos minun pitäisi. Tai sinun pitäisi.

6. Rakkaus

Me olemme eläneet vankilassa. Joillekin meistä vankila on ollut vastuun ottamista kaikesta, mikä ei kuulu meille, ja siitä seuraavan raskauden, alimittaisuuden, häpeän, riittämättömyyden ja arkuuden kokemista. Toisille vankila on ollut omasta voimasta luopumista, oman elämän asioiden hoitamisesta lakkaamista, ja siitä seuraavan raskauden, alimittaisuuden, häpeän, riittämättömyyden ja arkuuden kokemista. Useimmille meistä se on ollut molempia. Joillakin elämänalueilla me otimme vastuun kaikesta, mitä ympärillämme tapahtui, ja joillakin me luovuimme omasta voimastamme emmekä jaksaneet enää yrittää. Me kadotimme oman voimamme siihen, että emme hoitaneet niitä elämämme asioita, jotka olivat vallassamme, ja yritimme hoitaa asioita, jotka eivät olleet vallassamme.

Me sanoimme "minun pitäisi" tai "minä en pysty".
Kumpikaan ei ole totta.

Minun lapsuudessani, nuoruudessani ja suuressa osassa aikuisuuttani on ollut raskautta. Vieläkin raskaus on lähellä, nurkan takana, ja aina silloin tällöin se palaa. Mutta se palaa vain opettamaan minua. Usein se palaa opettamaan tyyneysrukousta. Mutta aina se palaa opettamaan minua rakastamaan. Jokainen opetus kertoo myös pykälää syvemmältä ja selkeämmin, mitä minä olen menettänyt - tai mitä minulla ei ole koskaan ollut.

Minusta on viime aikoina tuntunut siltä, että elämän opetukset ovat koventuneet. Joka tapauksessa ne ovat muuttuneet. Paranemisen alussa koin suurta tuskaa ja kauhua. Minulla oli raskaita tunteita, joita opettelin kokemaan ja päästämään pois. Paraneminen oli lähinnä tunnemaailman myrskyissä vellomista ja ajan oloon niiden laantumista. Nyt opetukset eivät ole niin emotionaalisesti ladattuja. Mutta kauheita ne ovat.

Jokin aika sitten seurasin sivusta, kuinka luonnollisesti kahden kaverini - miehen ja naisen - kanssakäyminen sujui, ja kuinka he sen päätteeksi lähtivät yhdessä illalliselle. Se oli pieni ja arkipäiväinen tapahtuma, mutta se avasi minun silmäni näkemään omia muurejani ja epäluonnollista suhtautumistani. Se oli jälleen yksi tuskallinen muistutus seksuaalisuuteni haavoista. Samana iltana menin hiljaisuuteen tuo tapahtuma ja sen herättämät tunteet mielessäni. Valtava kauhu hyökkäsi esiin. Ei voi olla totta! Näinkö minä olen elänyt koko elämäni? Olenko ollut näin sokea? Kuinka paljon virheitä olenkaan tehnyt! Tapahtuma ei hyökännyt mieleeni tunteiden tasolla. Sen sijaan se näytti, kuinka rajallinen olin ollut ja kuinka outoa ja kummallista elämää olin elänyt. Virheellisen menneisyyden kauhut olivat ahdistavampia kuin paranemisen alkuvaiheen pelot, häpeät ja surut. Virheet tulivat kirkkaasti esiin. Ne olivat silmieni edessä niin, että mikään määrä selittämistä tai tunteita ei olisi saanut niitä pois. Se oli Totuuden hetki.

Totuus tekee vapaaksi. Mutta viime aikoina on välillä ollut kauhistavaa nähdä, mistä totuus tekee vapaaksi. Jumala ei anna meille ongelmia. Hän antaa meille valmiita ratkaisuja. Kun havaitsin, mitä tuo tilanne toi esiin, tiesin, että ratkaisu oli jo tapahtunut. Vasta kun ratkaisu oli minun silmieni edessä, pystyin näkemään ongelman koko valtavuuden ja kokemaan sen kauhut. Ja mikä oli ratkaisu? Ongelman kylmäverinen katsominen. Sureminen. Kauhussa oleminen ilman halua siitä pois. Hyväksyminen. Ennen kaikkea rakastaminen.

Me opettelemme rakastamaan. Ehdoton rakkaus synnyttää kolme tärkeää hedelmää. Terveiden perheiden lapset ovat saaneet ne vanhemmiltaan, mutta me luomme niitä nyt itse itsellemme. Ne ovat oikeastaan niin toisiinsa kietoutuneita, että niitä ei voi erottaa toisistaan, mutta erotan ne aluksi liittääkseni ne sitten taas yhteen. Ne ovat

Kokemus turvallisuudesta
Kokemus omasta arvosta
Halu nähdä vaivaa.

Äitini lukitsi minut ulos useita kertoja. Kerran olin jouluaattoyön ulkona. Kerran hän oli viemässä minua poikakotiin, mutta 50 metriä ennen ovea hän sanoi, että jos pyydän anteeksi, hän ei vie minua sinne. Ei hän tietenkään olisi voinut viedä minua sinne noin vain, mutta enhän minä tiennyt sitä. Hänen viestinsä olivat tuskallisen selkeitä. "Jos et tee niin kuin minä sanon, minä jätän sinut minne sattuu". Maailma ei ollut minulle turvallinen paikka. Kuritus oli hirvittävän tehokasta. Ja vaarallista. Äidillä ei ollut aikaa eikä mielenkiintoa paneutua siihen, mikä olisi minulle hyväksi. Hän käytti kaikkein vahvinta ja helpointa vipua.

Vanhemmat voivat toimia myös toisin. Kun lapselle alkaa tulla pelkoja yksin jäämisestä, vanhemmat voivat osoittaa, että he eivät jätä. Yhä uudelleen ja uudelleen he vakuuttavat, että isä ja äiti eivät jätä lasta, vaikka tämä tekisi mitä hyvänsä. Jos heidän tekonsa ja sanansa ovat sopusoinnussa, lapsi kasvaa vuosien aikana luottamaan siihen, että maailma on turvallinen paikka, ja että on olemassa ihmisiä, jotka ovat aina saatavilla. Jos vanhemmat viettävät aikaa lapsen kanssa, he voivat ohjata, neuvoa, kasvattaa ja kurittaa kulloinkin sopivimmalla tavalla. Lapsi kokee, että vanhemmat tahtovat oikeasti hänen parastaan ja hänelle tulee kyky luottaa.

Jos vanhemmat näkevät vaivaa minun vuokseni, minä alan uskoa, että olen heille arvokas. Jos he vakuuttavat minulle, että he eivät jätä, koen olevani arvokas. Jos he viettävät aikaa kanssani minun ehdoillani, koen, että sisälläni on jotakin arvokasta. Ja jos he eivät kuuntele minua, koen olevani heille tyhjää. Jos he ovat valmiita lukitsemaan minut ulos, koen olevani arvoton. Jos he vain antavat minulle rahaa ja tyrkkäävät pois silmistä, koen olevani arvoton. Arvokkuuden kokemus syntyy, kun vanhemmat viettävät aikaa kanssani, kun he ovat valmiita näkemään vaivaa vuokseni, ja kun he ovat valmiita näkemään vaivaa, jotta voisivat viettää aikaa kanssani.

Vaivannäkö tarkoittaa itsekuria. Se on kyky luopua jostakin, jotta saisi jotakin muuta. Se osoittaa arvojärjestystä, luottamusta omaan voimaan ja päämäärien olemassaoloa. Jos vanhemmat näkevät vaivaa lapsensa vuoksi, yksikään lapsi ei ole sokea sille. Lapsi ajattelee, että jos hänen vanhempansa näkevät vaivaa hänen vuokseen, hänen on oltava heille arvokas. Vanhempien vaivannäkö on myös tae turvallisuudesta.

Mutta jos nämä kolme puuttuvat - turvallisuus, arvokkuus ja vanhempien vaivannäkö - lapsi ei luota tulevaisuuteen, ei arvosta itseään, eikä kasva pitämään huolta itsestään. Toisin sanoen, lapsi ei osaa rakastaa itseään. Jotta minä voisin pitää huolta itsestäni, minun on koettava itseni arvokkaaksi, minun on pystyttävä luottamaan siihen, että maailma on turvallinen paikka, ja minun on kyettävä näkemään vaivaa asioiden hoitamisessa.

Jos me koemme olomme turvalliseksi, itsemme arvokkaiksi, ja kykenemme ottamaan vastuuta itsestämme, maailma on yhdenlainen. Jos me koemme olomme turvattomiksi, itsemme arvottomiksi, emmekä kykene ottamaan vastuuta itsestämme, maailma on täsmälleen samanlainen. Vain meidän kokemuksemme siitä ovat erilaisia, ja niiden erilaisuuden takia käyttäytymisemme on erilaista. Koska käyttäydymme eri tavoin, meille tapahtuu eri asioita ja me tulkitsemme ne eri tavoin. Kun me paranemme, on joskus hiuksia nostattavan kauheaa nähdä, että maailma ei muutu mihinkään. Vain me muutumme. Kun me muutumme, me näemme joskus, mitä me olemme olleet, miten me olemme kokeneet, ja minkälaiset asiat ovat rajanneet meitä. Mitä syvemmälle me näemme, sen kauheampia selvänäköisyyden hetket voivat olla.

Mikä on selvänäköisyyden hetki? Tai totuuden hetki? Se on hetki, jolloin me huomaamme, että todellisuus on jotakin muuta kuin olimme ajatelleet. Se on hetki, jolloin me huomaamme, että elämänoppaamme oli väärässä maailman suhteen, muiden ihmisten suhteen tai itsemme suhteen. Sen sisältämät ohjeet eivät pitäneet paikkaansa, olivat puutteellisia tai vääriä. Jos me todella tajuamme tämän merkityksen elämällemme, me olemme kauhuissamme. Onko enää mitään, mihin me voisimme luottaa? On ainakin yksi asia, mihin me voimme luottaa.

Hyväksyminen parantaa koko läheisriippuvuuden.
Mutta se on hirvittävän vaikeaa.
Se onnistuu vain rakkaudella.

Me havaitsimme juuri, että elämänoppaamme ei pitänyt paikkaansa. Se on ensimmäinen asia, joka meidän on otettava vastaan ja hyväksyttävä. Selvänäköisyyden hetkellä me olemme yksin. Vain totuus on seuranamme. Meidän on vain katsottava ja nähtävä. Vasta sitten, kun olemme katsoneet niin kauan, että emme enää kauhistu, me olemme jälleen totuudessa ja otamme sen vastaan. Silloin me huomaamme yksinkertaisesti, että olemme luottaneet virheelliseen opaskirjaan - tai karttaan. Me avaamme aistimme, tarkkailemme asioita ja alamme kirjoittaa uutta kohtaa oppaaseemme. Tällä kertaa me kirjoitamme sen rakkaudella.

7. Elämänoppaan uusiminen

Meidän elämänoppaamme - karttamme - on aluksi muiden kirjoittama. Me yritämme elää sen mukaan, kunnes toteamme, että se ei toimi. Sitten me alamme uusia sitä. Itse asiassa vain harvat toimivat näin, sillä hyväksyminen on yksi maailman pelottavimmista asioista. Hyväksyminen ja kartan uusiminen vaativat tuskan kohtaamista ja vaivannäköä - pinnallisesti katsottuna. Pitkällä tähtäimellä on valtavan paljon helpompaa kasvaa, korjata elämänopasta ja kohdata todellisuus kuin yrittää selvitä sen oppaan kanssa, joka johti meidät pimeään ja outoon paikkaan.

Meidän elämänoppaamme syntyy ja muuttuu seuraavasti:

Vanhemmat ja yhteiskunta elävät virheellisen elämänoppaan mukaan. He toimivat järjettömästi ja vahingollisesti. He tuottavat meille tarpeetonta ja järjetöntä tuskaa.
Tuska saa meidän todellisen minämme piiloutumaan. Sen sijaan, että me alkaisimme luottaa siihen, minkä koemme olevan todellista ja oikeaa, me omaksumme ympäristömme virheellisistä elämänoppaista lukuja omaan oppaaseemme.
Me yritämme elää oppaamme kanssa. Mitä enemmän meihin sattuu, sitä kovemmin me yritämme. Joistakin oppaan säännöistä tulee meille toinen luonto, ja me luulemme olevamme jonkinlaisia. Me luulemme olevamme itsemme rajaamia. Oikeastaan me olemmekin, sillä tässä vaiheessa meillä ei ole vielä mitään muuta.
Me törmäämme seinään. Me huomaamme, että emme tiedä elämästä yhtään mitään. Ensimmäinen Totuuden hetki koittaa. Jos me olemme tarpeeksi vahvoja, me kestämme sen ja alamme etsiä paranemista. Me olemme vielä kauhuissamme, mutta olemme alkaneet hyväksyä.
Me alamme kokea niitä tunteita, jotka olivat jääneet kokematta, kun seurasimme virheellistä opasta. Sen lisäksi me koemme kauhua, koska emme tiedä, mitä jatkossa tapahtuu. Me alamme vapautua. Me alamme nähdä todellisuutta ja itseämme uusin silmin. Me alamme hyväksyä uutta todellisuutta, muita ihmisiä, omaa menneisyyttämme ja itseämme. Tähän vaiheeseen saattaa kuulua ilmaisu "minä vain olen tällainen". Tämä on suurta vapautumisen aikaa.
Kun me alamme nähdä todellisuutta, me alamme huomata, että ainoa asia, joka rajaa meitä, on meidän elämänoppaamme. Me tajuamme, että oikeastaan me emme ole minkäänlaisia - tai että olemme niin kaikenlaisia, että mikään ei rajaa meitä eikä määrittele meitä. Meitä rajaa vain se, mille minkä me olemme antaneet rajata meitä. Me emme enää sano "minä olen tällainen", sillä se olisi järjetöntä. Me saatamme sanoa "minun elämänoppaassani lukee näin", mutta samalla me tiedämme, että kaikilla ei lue niin. Me alamme astua todelliseen vapauteen.
Me tiedämme oman kokemuksemme kautta, että mikään ei rajaa meidän persoonaamme. Me kohtaamme usein tilanteita, jotka osoittavat meidän elämänoppaamme puutteellisuuden, mutta me otamme ne vastaan ja kirjoitamme omaa opastamme uusiksi. Me poistamme siitä monia sivuja ja kokonaisia lukuja. Tämä on elämän riemun ja rikkauden aikaa. Meidän elintilamme kasvaa suureksi vapaudessa. Meidän persoonamme rajat lakkaavat puristamasta. Se, mistä me olimme unelmoineet, on totta - niin totta, että me itse katoamme siihen.

Kaikki alkaa hyväksynnästä. Hyväksyntä on aluksi sitä, että toteamme olleemme kyvyttömiä tekemään mitään toisin, kokemaan toisin tai ajattelemaan toisin. Meillä oli vain yksi elämänopas. Se oli ristiriitainen opas, sillä vanhempamme ja tämä yhteiskunta ovat ristiriitaisia. Muut ihmiset opettivat meitä jopa valehtelemaan. Minäkin valehtelin paljon. Mutta nyt näen, kuinka järjetöntä ja vaarallista se on. Jos minun elämänoppaassani on aukko, ja minä valehtelen peittääkseni sen, oppaani ei korjaudu. Minun ensimmäinen tehtäväni on hyväksyä se, että valehtelen. Vasta sitten, kun kestän katsoa valehteluani suoraan, voin alkaa tajuta hiuksia nostattavalla kauhulla, että valehtelun ansioista minä vältyn korjaamasta elämänopastani. Minä säilytän siinä jonkin minulle tuntemattoman virheellisen kohdan, jonka takia minä nyt valehtelen. Vasta kun kerron totuuden, minä voin alkaa nähdä, missä kohtaa virhe oli, ja miksi yritin välttää sen korjaamista.

Hyväksyminen on karmivaa. Laitan tähän pätkän artikkelista Itsen vihaaminen:

Me emme koskaan pety tulevaisuuteen. Tulevaisuus ei koskaan tuota meille iloa. Me emme koskaan ole onnellisia tulevaisuudessa. Sillä tulevaisuudessa ei ole mitään. Me voimme pettyä ainoastaan nykyhetkeen. Ainoastaan jokainen nykyhetki voi tuottaa meille surua tai iloa. Tulevaisuus on vain pakeneva varjo, joka ei koskaan petä meitä eikä koskaan tee meitä iloisiksi. Sitä ei ole. Sitä ei koskaan tule olemaan. Kun se tulee, se on vain uusi nykyhetki.

Mitään muuta ei ole kuin nykyhetki, ja se miten maailma tapahtuu jokaisessa nykyhetkessä. Jos me petymme nykyhetken todellisuuteen, me kuvittelimme, että olisi ollut toisenlainen todellisuus, joka olisi tapahtunut toisella tavalla. Mutta tämä on illuusio. Se on kuviteltu maailma. Se on haavetta ja valhetta. Itseviha ottaa jonkin näistä illuusiomaailmoista, tai yleensä monia niistä, ja alkaa lyödä meitä sillä, että illuusio ei ollut totta. Se ottaa valheen, ja syyttää meitä siitä, että illuusio ei ollut totta. Me takerrumme kuviteltuihin maailmankaikkeuksiin, joiden jumalina me olisimme halunneet olla. Jokainen nykyhetki paljastaa meille, että on vain yksi todellisuus. Se on hienoa ja hyvin niin kauan, kuin voimme hyväksyä sen ja luopua illuusioista. Mutta jos kuvittelemme, että olisimme voineet ohjata nykyhetkeä miten tahdomme, me koemme väistämättä epäonnistuvamme, sillä me emme voi. Me emme voi kontrolloida edes sitä, miten me koemme nykyhetken. Me emme koskaan voi.

Hyväksyminen tekee todellisesti vapaaksi.
Mutta se on hirvittävän vaikeaa,
sillä hyväksyminen osoittaa meille totuuden.

Vain hyväksymällä me voimme nähdä totuuden. Me olemme hyväksyneet vasta sitten, kun olemme nähneet totuuden. Me olemme nähneet totuuden silloin, kun voimme katsoa sitä kylmän viileästi ilman, että haluaisimme piilottaa sen tai muuttaa sitä. Kun me kykenemme tähän, me tajuamme, että mikään ei rajaa meitä. Silloin me emme halua olla kenellekään mitään. Silloin me emme ole itsellemmekään mitään. Vapaudessa ei ole rajoituksia. Me emme voi sanoa vapaudesta, että se on tätä. Se on kaikkea, mutta ei kaoottisesti. Siinä on järjestys, ja järjestyksen nimi on rakkaus.

Kirjoituksia