Ilosanoma
Kirjoittamisessani on ollut kohtalaisen pitkä tauko, ja nyt näyttää siltä, että edellinen kirjoitus jää kesken. En vielä tiedä, jätänkö keskenaräisen tarinan sivuilleni vai poistanko sen. Tällä hetkellä se saa jäädä. Juuri nyt sen jatkaminen ei ole ajankohtaista, mutta ei poistaminenkaan.
Uusi tarina alkoi oikeastaan jo silloin, kun edellisen jatkaminen ei tuntunut enää oikealta. Kun elämä avasi uutta, vanha ei enää ollut sitä, mitä olisin halunnut sanoa. Kesti pitkään, ennenkuin aloin aavistaa, mitä edessäni alkoi näkyä. Vielä nytkin se on osin arvoitus, mutta aloitan silläkin uhalla, että tämäkin jää kesken.
Kun kirjoittaminen pysähtyi, en tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta se ei haitannut. Tiesin, että kaikki tulee aikanaan. Ja niin kävikin. Kaikki ei ole vielä tullut, vaan pikemminkin on tulemassa, ja siksi kirjoitan. Kirjoitan myös siitä ilosta, että pitkään jatkunut tietämättömyys ei saanut minua paniikkiin eikä luulemaan, että jokin on vialla. Pikemminkin vakuutuin vahvemmin siitä, että tullaksemme uuteen paikkaan meidän on joskus kuljettava pitkän tunnelin kautta. Matkalla minuun tarttui yksi sana, jonka puolesta haluan taistella ja jota toivon voivani pitää esillä: ilosanoma.
Se voi olla iloinen kertomus - tai raskas ja surullinen. Ilosanoman keskeinen ominaisuus on, että se saa aikaan ilon. Että meidän elämämme muuttuu ja meidän tekee mielemme alkaa tanssia.
12 askelta on yksi tällainen ilosanoma. Mutta kuulostaako se siltä? Myönsimme voimattomuutemme muihin ihmisiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään. Ja niin edelleen.
Ilosanoma on eniten tarpeen suuressa surussa, ja silloin rohkaisevat kertomukset ovat usein toisenlaisia kuin sujuvan arjen keskellä. Todellinen ilosanoma kantaa arkipäivänkin läpi, eivätkä sen lupaukset tunnu tyhjältä silloinkaan, kun elämä hymyilee. Vielä silloinkin se saa meidän sydämemme palamaan ja kurottamaan kauemmas.
Tämä kirjoitus on katselua taaksepäin ja eteenpäin. Se kertoo, mistä me olemme tulleet, millaisia jälkiä meissä sen seurauksena on, ja millaisia jälkiä me olemme itse tehneet. Se kertoo myös, että menneisyys on aina meidän mukanamme, ja me voimme nähdä sen joka hetki. Kun me paranemme, me näemme sen entistä selkeämmin. Me myös rakastamme sitä entistä lujemmin, mutta se ei tarkoita itseemme keskittymistä, vaan itsestämme luopumista. Jeesuksen ilosanoman sanoin: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. Muistakaamme, että evankeliumi on suomeksi ilosanoma, ja lukekaamme lause uudelleen.
Itsemme kieltäminen
Jeesuksen pyyntö, että me kieltäisimme itsemme, ottaisimme ristimme ja seuraisimme, ei ole meille läheisriippuville mitään uutta. Sitähän me olemme tehneet koko ikämme: kieltäneet itsemme ja seuranneet muita. Ja olemme pelastuneet. Me selvisimme hengissä. Se oli tarpeen niissä olosuhteissa, joista me tulimme. Meidän ongelmamme on nyt siinä, että me vieläkin seuraamme jotakin, joka ei ole enää olemassa eikä ainakaan hyvä seuraamisen kohde - ja nyt teemme sen vasten tahtoamme, toivoen että emme tekisi niin. Jos me voisimme, me kieltäisimme tämänkin piirteen itsessämme niin, että meistä ei jäisi paljoakaan jäljelle.
Mieti hetki seuraavaa: Halutessasi kieltää itsesi ja olla toisenlainen, mitä sinä tahtoisit jättää itsestäsi jäljelle? Ja missä kohden taas voisit yhtyä rukoushelmien minähelmen rukoukseen Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä?
Monille meistä vaatimus itsemme kieltämisestä elämän pelastamiseksi kuulostaa ihan kohtuulliselta. Toisille se on taas myrkkyä: mistä vielä minun pitäisi luopua, mitä lisää minulta vielä odotetaan? Meidän kuormamme tuntuu jo nyt raskaalta. Onko meidän siis vielä tehtävä jotakin lisää?
Vastaus löytyy askeleesta numero yksi ja siitä eteenpäin. Myönsimme voimattomuutemme muihin ihmisiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään. Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään. Tai pelaamiseen tai seksin tai ruokaan. Tämä on paranemiseen kuuluvaa itsemme kieltämistä - sen tunnustamista, että meillä ei ole voimaa edes itsemme kieltämiseen.
Niin kauan kuin me kuvittelemme, että meidän olisi vielä tehtävä jotakin lisää, tai että meidän pitäisi vielä kieltäytyä lisää, tai että me edes voisimme kieltäytyä lisää, me emme ole ymmärtäneet ensimmäistä askelta. Niin kauan kuin me luulemme, että voisimme tehdä jotakin parantaaksemme ihmissuhteitamme, emme ole ymmärtäneet läheisriippuvuuden syvyyttä.
Me läheisriippuvat mietimme asioita paljon - ainakin sen jälkeen, kun olemme heränneet paranemiseen. Me tutkimme ja analysoimme. Me mietimme, kuinka voisimme muuttua, kuinka saisimme mukavampia tuntemuksia, kuinka saisimme terveempiä ihmissuhteita, kuinka pääsisimme eroon tuskallisista ajatuksista, tai kuinka saisimme elämämme paremmin haltuun. Me luotamme - vaikka kuinka vähän - siihen, että analysoiminen ja pyrkiminen voivat auttaa meitä paranemaan. Mutta analysoiminen voi auttaa meitä vain, jos meissä on kohta, joka näkee asiat oikein, joka ymmärtää syyn ja seurauksen suhteet oikein, ja joka tietää, kuinka me voimme parantua läheisriippuvuudestamme.
Kuitenkaan mitään tällaista kohtaa ei ole. Me olemme kokonaan läheisriippuvia. Kun me mietimme, läheisriippuvuus miettii. Kun me analysoimme tai suunnittelemme, läheisriippuvuus analysoi ja suunnittelee. Kun me toivomme, läheisriippuvuus toivoo, ja kun me pelkäämme, läheisriippuvuus pelkää. Tässä on ensimmäinen askel. Me olemme voimattomia, sillä me olemme läpikotaisin läheisriippuvia. Ne ajatukset, joiden me kuvittelemme haluavan paranemista, haluavat jotakin muuta. Ne haluavat enemmän läheisriippuvuutta. (Terve kohta kyllä tulee meihin, mutta se ei mieti, ei analysoi eikä pelkää. Se vain on läsnä. Se saa meidät kulkemaan eteenpäin, mutta siitä myöhemmin.)
Kun me haluamme parempia ihmissuhteita, kuinka me määrittelemme paremmat ihmissuhteet? Eivätkö ne olekin sellaisia, joissa meidän on mukavampi olla? Sellaisia, jotka antavat meille paremman olon? Totta kai, ja se on hyvä. Ongelma on vain siinä, että kun me suunnittelemme parempia ihmissuhteita, niin läheisriippuvuus suunnittelee. Meissä ei ole ei-läheisriippuvaa kohtaa, joka voisi miettiä ei-läheisriippuvia ajatuksia.
Ensimmäinen askel määrittelee meidän tilanteemme ja sen, mitä rakastava ja parantava itsemme kieltäminen tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, että meiltä odotettaisiin jotakin enemmän. Se ei tarkoita kovempaa yrittämistä eikä itsemme rajoittamista. Se ei tarkoita itsemme uhraamista. Se tarkoittaa sitä, että me kyseenalaistamme koko sen pohjan ja prosessin, josta käsin me tavoittelemme paranemista. Kovempi yrittäminen on läheisriippuvuuden itsensä ilmentymää. Se on sairauden ponnistelua. Kun minä haluan, läheisriippuvuus haluaa. Kun minä pelkään, läheisriippuvuus pelkää. Kun tahtoisin rakastaa, läheisriippuvuus tahtoisi rakastaa (mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan).
Minun ei tarvitse tehdä mitään, sillä minä en pysty. Meidän tarvitsee vain katsoa sitä, mitä ponnisteluistamme on seurannut. Jos suunnitelmani toteuttaminen johtaa johonkin muuhun kuin aiottuun päämäärään, suunnitelmallani on väärä nimi. Jos ponnisteluni rauhan puolesta johtavat levottomuuden lisääntymiseen, olen erehtynyt suunnitelman tarkoituksesta. Jos yritän tulla vapaaksi, mutta juutun vain lujemmin kiinni, joku huijaa minua.
Minä voin lakata hosumasta. Vaikka minun mieleni tekisi kuinka hyvänsä tehdä jotakin, minun ei tarvitse. Minä kiellän itseni. Mutta minä teen sen vain itseni edessä. Minä en kiellä itseäni toisen ihmisten odotusten vuoksi, enkä edes Korkeamman voimani "odotusten" vuoksi. Minusta ei tule kenenkään uhria, vaan minä lakkaan olemasta uhri. Tällainen itsemme kieltäminen ei näy ulospäin, tai jos näkyy, niin se näkyy lisääntyneenä seesteisyytenä.
Itsemme myöntäminen
Tähän asti me läheisriippuvina olemme kieltäneet itsemme, jopa niin, että meissä ei enää ole muuta kuin itsemme kieltäminen. Vielä paranemisen aikanakin me tahdomme kysyä, millaisia meidän pitäisi olla (jotta voisimme kieltää itsemme). Me katsomme jonnekin muualle kuin itseemme. Me tahtoisimme löytää mallin ja sitten tulla sen kaltaiseksi. Edelleen me tahtoisimme jatkaa itsemme kieltämistä, sillä me emme osaa muuta. Pitäisikö meidän osata? Vastaus on kyllä ja ei. Aloitan vastaamisen tarkastelemalla läheisyyttä.
Mielestäni yksi parhaita läheisyyden määritelmiä on seuraava: läheisyys on sitä, että sinä kerrot mitä ajattelet, ja sitten minä kerron mitä ajattelen, ja sitten ei tapahdu mitään muuta. Minä annan sinun nähdä minuun, sinä annat minun nähdä sinuun. Minä katson ja sinä katsot. Kumpikaan ei yritä muuttaa toista, ei yritä saada mitään lisää eikä mitään pois. Jos me olemme vapaita ja annamme muiden olla vapaita, me viihdymme tällaisessa tilanteessa sen itsensä vuoksi.
Mutta jos me olemme läheisriippuvia, se ei riitä meille - varsinkaan silloin, jos toinen ihminen ei avaudu mielestämme tarpeeksi, tai jos avautuu liikaa. Me tahtoisimme kiskoa toisesta ihmisestä jotakin tai torjua jotakin.
Läheisyydellä ei ole tarkoitusta. Sillä ei ole sen kummempaa päämäärää kuin olla tässä hetkessä toisen ihmisen kanssa. Meille läheisriippuville se on outo ajatus. Totta kai ihmissuhteilla pitää olla tarkoitus. Pitäähän niiden johtaa johonkin.
Minä ihmettelen Korkeamman voimamme rakkautta meitä kohtaan yhä uudelleen ja uudelleen. Jumala on valtavan ihastunut meihin - ikään kuin hän olisi jatkuvasti lääpällään meitä kohtaan. Hänen sydämessään on kaipaus olla lähellä meitä. Hän on rakastavainen, joka kaipaa rakkaansa luokse tämän itsensä tähden. Me emme ole hänelle väline, jolle olisi tarkoitus johonkin muuhun asiaan. Me olemme hänelle rakas, jonka lämmön hän haluaa tuntea, jonka äänen hän tahtoo kuulla ja jolle hän haluaa puhua. Jumalan läheisyydellä meitä kohtaan ei ole muuta tarkoitusta kuin olla lähellä meitä - jotta me näkisimme häneen ja hän saisi viipyä katsellen meitä. Me emme kuitenkaan "hoida" hänen tunteitaan emmekä täytä hänessä jotakin. Rakkaus vain on tällainen.
Samalla tavoin minun ja toisen ihmisen läheisyydellä ei ole mitään tarkoitusta sen hetken ulkopuolella, jossa läheisyys tapahtuu. Läheisyydellä on kyllä merkittäviä seurauksia myöhemminkin, mutta vain siksi, että me saimme olla hetken toisen ihmisen lähellä. Sellaisissa hetkissä me löydämme itseämme. Läheisyys on rakkauden ilmentymää, ja siksi se on vapaa, parantava, innostava ja ennustamatonta elämänhalua ruokkiva.
Läheisyyden hetket voivat myös osoittaa meille, että meillä on kipuja, joihin kaipaisimme toisen ihmisen vastaavan. Jotakin jää vajaaksi. Jotakin puuttuu. Kunpa hän olisi avautunut hieman. Kunpa hän olisi pyytänyt anteeksi. Kunpa hän ei olisi valehdellut. Kunpa hän olisi antanut minun nähdä sisälleen. Tai kunpa olisin itse toiminut toisin.
Paradoksaalisesti tällaiset läheisyyden hetket saattavat tuntua meistä läheisyyden puutteelta. On usein totta, että muut käyttäytyvät eri tavoin kuin odotimme. Jos me avaudumme, he eivät ehkä sano mitään. Jos se jättää meihin kaipauksen, se on meidän asiamme. He toimivat niin kuin toimivat ja antavat meidän nähdä sen. Rakkaus meidän puoleltamme on sitä, että emme aseta heitä vastuuseen omien keskeneräisten asioidemme kohtaamisesta. Rakkaus heidän puoleltaan on usein sitä, että he saavat meidät huomaamaan omat keskeneräiset asiamme.
Läheisriippuvina meidän ensimmäinen ja tärkein myöntämisen kohteemme on, että olisin niin halunnut käyttää sinua oman kaipaukseni täyttämiseen. Minulla olisi ollut sinulle tarkoitus. Mutta nyt tahdon katsoa itseäni.
Katsellessani ihmisiä ajattelen usein, kuinka ihastunut Jumala on meihin. Saatan katsoa jotakuta ja ajatella, kuinka paljon Jumalan sydän kaipaa häntä. Jumala katsoo ja huokailee ja kaipaa hänen ihanuuttaan. Jumalan sydän sykkii tiheään ja hän herkistää korvansa kuullakseen rakkaansa tutut askeleet. Jumala ei voi kääntää silmiään pois meistä yhdestäkään. Ja ihme tapahtuu: toisinaan minussa herää samankaltainen ihastus ihmistä kohtaan. Ja ymmärrän, että Jumala rakastaa minuakin. Silloin ymmärrän myös, että läheisyydellä ei ole tavoitetta. Se on rakkautta itsessään. Se syntyy sitä mukaa kuin lakkaamme katsomasta ihmisiä tavoitteiden kautta. Läheisyys syntyy menemällä itseemme, sillä vain siten me voimme antaa toiselle tilan olla lähellä meitä omana itsenään.
Tästä seuraa kaksi asiaa: ensinnäkin meistä jokainen kykenee läheisyyteen. Me kykenemme sanomaan mitä ajattelemme, ja sitten kuuntelemaan mitä toinen ajattelee. Sen jälkeen me emme tee mitään muuta. Me annamme tilan toiselle ihmiselle, ja samalla annamme tilan myös itsellemme - vaikka emme tahtoisi antaa itsellemme tällaista tilaa. Me kuitenkin tarvitsemme sen.
Toiseksi, ja tämä on osin seurausta edellisestä, meidän on harjoiteltava läheisyydessä viipymistä. Läheisyys - vastaanottaminen ilman ehtoja - näyttää meille itsestämme jotakin. Juuri siksi me olemme pyrkineet välttämään läheisyyttä ja korvaamaan sen toisen ihmisen muuttamisella sellaiseksi, että hän ei näyttäisi meille itseämme. Tällöin me yritämme kieltää hänen lahjansa meille, ja ihmissuhde lakkaa toimimasta, koska sillä ei ole mitään annettavaa.
Ihmissuhteet näyttävät meille kaksi asiaa: sen mitä me olemme, ja sen mitä me haluamme. Nämä tuntuvat olevan keskenään ristiriidassa, mutta ristiriita on vain pinnallinen. Me emme koskaan tule olemaan tyytyväisiä ihmissuhteisiin, elleivät ne ole peilejä, joista näemme itsemme. Sisimmässämme me haluamme kasvaa ja nähdä totuuden - armollisesti kerrotun totuuden.
Kun me köydämme ihmissuhteille kehyksen - tarkoituksen, jossa ne saavat olla sitä mitä ovat, ja jossa ne ovat heikkouksineenkin osa jotakin suurempaa - niiden ei enää tarvitse "kehittyä" täyttääksen tarkoituksensa. Ne ovat koko ajan juuri sitä, mitä niiden tulee olla, ja samalla ne haastavat meitä juuri siihen, mihin meitä tulee haastaa. Ennen paranemista ihmissuhteet olivat meille yhtä kuin ne miellyttävät tai vastemieliset tuntemukset, joita ne herättivät meissä. Kun me kasvamme, me alamme olla kiitollisia jokaisesta ihmissuhteesta siitä riippumatta, mitä pinnallisia tunteita ne herättävät. Yksittäiset ihmissuhteet "kadottavat" merkityksensä upotessaan itseään suurempaan kehykseen.
Uhrin asemasta elämään
Se, mitä yritän kuvata, on kuin ympyrän kehä. Näyttääkseni sen minun olisi kerrottava kaikista näkökulmista yhtä aikaa, mutta en osaa. Niinpä katkaisen kehän, aloitan satunnaisesta kohdasta, ja kuljettuani ympäri olen toivottavasti saanut ilmaistua haluamani.
Meidän kertomuksemme ovat ilosanomia. Niissä on yleensä ainakin kaksi osaa: kuolema ja uusi elämä, matka alas ja matka ylös. Ilosanomat ovat kertomuksia ylösousemisesta syväsukelluksen jälkeen. Tässäkin mielessä me olemme vapahtajamme seuraajia: me emme ainoastaan yritä seurata hänen opetuksiaan, vaan kuljemme samankaltaisen polun kuoleman kautta uuteen elämään.
Aloitan uhrin asemasta - yhdestä läheisriippuvuuden perustilasta. Ennen paranemistamme me olimme - tai koimme olevamme - uhreja. Meillä oli sisällämme aukko – tuskaa, yksinäisyyttä, pelkoa tai jotakin muuta – ja täyttääksemme sen me luovuimme itsestämme. Me olimme valmiit luopumaan lähes mistä tahansa, jotta saisimme tyhjyytemme täytetyksi valitsemallamme riippuvuudella. Se saattoi olla alkoholi, huumeet, muut ihmiset, joku tietty ihminen, ostaminen, syöminen, tai mitä tahansa muuta. Aluksi me saimme siitä helpotusta, mutta lopulta me huusimme sydämessämme sitä vastaan. Meistä tuli sen uhri, minkä ensin luulimme pelastavan meidät. Uhrin asemassa me kiepuimme toisaalta keskellä kipua ja toisaalta keskellä valtavaa voimaa, joka yritti vetää luoksemme helpotusta.
Käyttäytymisemme tavoite oli itsekäs - suuri tyhjiö - ja ympäröivän maailman tehtävä oli täyttää tyhjiömme. Kun se ei tehnyt niin, me koimme olevamme uhreja. Tämä kääntyy päälaelleen paranemisen aikana. Meidän sisäinen tyhjiömme täyttyy ja tuskan sijaan tulee ilo. Rakkauden kaipaamisen sijaan me kasvamme rakastamiseen. Silloin me huomaamme, että sen suurempaa rakkautta ei kenelläkään ole kuin että hän antaa henkensä lähimmäisensä edestä - siis uhrautuu. Mutta rakastaminen ei ole samaa kuin uhrina oleminen. Rakastamiselle on sama, uhraudummeko vai emme.
Uhrautuminen ei lähde kaipauksesta uhrautua. Se ei lähde tyhjyydestä, vaan täyteydestä, ei metelistä vaan hiljaisuudesta. Tällainen elämä ei kaipaa uhrautumista, vaan pikemminkin irti päästämistä ja piittaamattomuutta. Ennen ristinkuolemaansa Jeesus rukoili, että jos mahdollista, niin menköön tilaisuus ristinkuolemaan ohitse. Ei hän halunnut erityisesti kuolla ristillä, mutta hän halusi elää todeksi rakkautensa. Sen tähden hän totesi, että juuri sitä varten hän oli tähän hetkeen tullut. Hän ei luopuisi rakastamisesta mistään hinnasta. Se vain sai tällä kertaa ja tässä hetkessä tällaisen muodon. Siksi hän saattoi viimeisiksi sanoikseen sanoa: se on täytetty. Hänen tehtävänsä oli täytetty.
Rakkaudelle on samantekevää, uhrautuuko se vai ei. Uhrautuminen on kuin vesilätäkön yli kävelemistä. Jos sen voi kiertää, me kierrämme sen, mutta tarvittaessa menemme yli niin että roiskuu. Me elämme tässä hetkessä ja teemme sitä, mitä on tarpeen tehdä.
Jos me uhraudumme, se tapahtuu ikään kuin huomaamatta, koska se ei ole olennaista. Kun me annamme almuja, me emme toitata torvea edellämme, vaan teemme sen salassa. Me vain elämme elämäämme, emmekä osaa sanoa, uhraudummeko vai emme. Me tiedämme, että meidän ei tarvitse tehdä juuri niin. Me voisimme hyvin toimia toisin, mutta koska tämä sattuu nyt olemaan kohdalla, me teemme juuri niin.
Suurempi näkökulma
Me voimme puhua uhrautumisesta ja rakastamisesta vain kun kaksi asiaa toteutuu: me katsomme elämää odotusten kautta, ja katsomme sitä lyhytjänteisesti. Eläminen on lopulta vain sarja liikkeitä, kokoelma erilaisia toimintoja. Minä kävelen, minä istun, minä seison, minä puhun, minä kuuntelen, minä syön, minä juon, minä ulostan, minä pesen lattiaa, ja niin edelleen. Nämä liikkeet ovat aika lailla samoja, teimmepä niitä rakastamisen, uhrautumisen tai itsekkyyden puitteissa. Se ratkaisee, mitä "varten" me teemme niin kuin teemme. Minä saatan tehdä jotakin asiaa tuskaisena, koska ajattelen uhraavani jotakin. Mutta toisessa tilanteessa voisin tehdä täsmälleen samat liikkeet iloisena, koska odotan saavani jotakin. Kyse on enemmänkin oman mielemme tilasta kuin siitä, että olisi erityisiä uhrautumisen toimintoja, rakastamisen toimintoja ja vaikka luovuttamisen toimintoja. Niissä kaikissa on paljon yhteistä. Me voimme kuvitella toiminnoillemme erilaisia tavoitteita, mutta meillä ei ole koskaan mitään muuta kuin nykyhetki ja sen tapahtumat.
Suurempi näkökulma tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että me elämme sen parhaaksi, minkä keskellä me olemme. Toisinaan me aherramme, toisinaan lepäämme ja toisinaan pidämme itsestämme huolta. Jos me emme pidä ruumiistamme huolta, me emme jaksa. Jos me syömme olosuhteisiin nähden huonosti, me emme pidä huolta siitä, minkä keskellä me olemme. Ja jos me syömme olosuhteisiin nähden liikaa, me emme pidä huolta siitä, minkä keskellä me olemme.
Kun olen töissä, toimin siten, että työyhteisö voi hyvin ja että se saavuttaa tavoitteensa. Kun olen kotona tai ystävien keskellä, toimin siten että kunnioitus ja rakkaus lisääntyvät. Minä olen mukana tilanteissa ja tuomassa niitä hedelmällisemmiksi ja rikkaammiksi. Olen kuin näyttelijä keskellä improvisointiesitystä - unohdan itseni ja elän näytelmän ehdoilla ja sitä varten. Töissä minulla ei ole omia tavoitteita, joita pyrkisin edistämään työnantajan tavoitteiden kustannuksella - ja jos on, rukoilen päästäkseni niistä eroon.
Sattuuko sinuun kun jotakuta muuta kehutaan? Ole silloin iloinen siitä, että on hänen kaltaisiaan hyviä ihmisiä. Pelkäätkö puhua jostakin? Ole silloin iloinen siitä, että Jumalan huolenpito on niin suuri, että sinun pienuudellasi ei ole mitään väliä. Jos kipu tai surkea ajatus juolahtaa mieleesi, vaihda viitekehystä. Jos itsekäs unelma juolahtaa mieleesi, vaihda viitekehystä. Käännä katseesi muualle, pois itsestäsi, mutta tee se siksi, että haluat katsoa rakkaudella sitä kokonaisuutta, jonka keskellä olet. Älä tee itsestäsi suurempaa kuin olet. Äläkä pienempää. Jos olet johtaja, olet johtaja.
Minun mielikeinoni vaihtaa näkökulmaa on tällä hetkellä Isä meidän rukous. Kun huomaan ahdistuvani tai innostuvani (sillä ne voivat hetkessä vaihtua toisikseen), lopetan ajatusten pyörittämisen ja rukoilen Isä meidän - toisinaan useita kertoja peräkkäin. Teen sen rakkaudesta itseäni kohtaan, jotta tulisin pois pienestä näkökulmasta. Päästääkseni irti jostakin minä tarraudun johonkin toiseen, ja haluan tarrautua Korkeamman voimani ajatuksiin. Aiemmin minulla oli tapana rukoilla enemmän omin sanoin, mutta silloin usein vain pysyin itsekeskeisessä näkökulmassa. Nyt itsekäs näkökulma tuntuu vastemieliseltä ja elämän sulkeutumiselta. Vapaus on piittaamattomuudessa. Silloin minun ei tarvitse kiskoa luokseni mitään eikä työntää pois mitään.
Pieni minä
Viime vuosi oli minulle raskas. Sen aikana otin käyttöön aiemmin ostamani rukoushelmet. Opettelin helmien rukoukset ulkoa ja toistin niitä tarkkaan sanasta sanaan. Kun aloin murehtia asioita, otin helmet käteeni tai kuvittelin pitäväni niitä kädessäni. Halusin tulla pois itsekkäistä ajatuksistani, ja helmien rukoukset toimivat kahvana. Kuinka monta kertaa ne osoittivatkaan omien ajatusteni pienuuden ja turhuuden! Murehtiminen ei muuttanut mitään toiseksi, ja siitä lakkaaminen kevensi elämäni. Välillä helmien rukouksetkaan eivät helpottaneet, mutta silloinkin ne muistuttivat, että minä olin vain omien ajatusteni uhri. Nukkumaan käydessäni ymmärsin helmien kautta, että minä vain käyn nukkumaan. Kuinka ihanaa! Miten kaunista ja levollista - käydä nukkumaan! Kuitenkin mieleni meteli sai minut sokeaksi nykyhetken levollisuudelle. Pelkästään sen ymmärtäminen rauhoitti minut, vaikka meteli ei olisi vielä hiljentynytkään. Olin selvillä nykyhetken levollisuudesta ja mieleni metelöinnistä siinä. Ymmärsin mitä tapahtui, ja se riitti levolliseen uneen.
En olisi mistään hinnasta vaihtanut tätä opetusta toiseksi. Sen pahimpinakin hetkinä olin selvillä siitä, mitä tapahtui. Kun ystäväni joutui teho-osastolle, tai kun jouduimme äkkiä tyhjentämään ja siivoamaan kuvottavassa kunnossa olleen asunnon, tai kun majoitimme kotiimme muita, tai kun työt tuntuivat ylivoimaisilta, vain minun omat ajatukseni tekivät asiat vaikeiksi. Se, mitä "jouduin" tekemään, oli helppoa. Minä vain olin tässä ja tein ruumiillani liikkeitä. Ne saattoivat olla hivenen erilaisia kuin olisin toivonut, mutta ei paljon. Ruumiini liikuttaminen eri tavalla ei ollut rasittavaa - paitsi silloin, kun kannoimme raskaita huonekaluja. Mutta mieleni teki monet asiat raskaiksi. Se kuvitteli, että minun pitäisi olla eri paikassa, että olisi toisenlainen elämä. Se oli väärässä. Ilo on joka paikassa. Joka paikka on tässä ja nyt.
Mitä tarkoittaa se, että olen pieni?
Jokin aika sitten olin seminaarissa, jonka yksi esitelmöijä ei ollut minun makuuni. Hän takertui jokaiseen näyttämänsä dian yksityiskohtaan, takerteli ja puhui monotonisesti ja epäselvästi melkein liikkumattomin huulin. Aluksi tulin kärsimättömäksi. Sitten aloin ajatella, että Jumalan mielestä hänen puheensa kuulosti suloiselta musiikilta ja hänen eleensä olivat Jumalan silmissä mitä kauneinta liikehdintää. Pian aloin itsekin riemuita hänen esityksestään ja ihailin häntä ihmisenä. Kuinka pieni olenkaan, kun yksi ajatus saa minut aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin! Kuinka helposti keikahdankaan yhdestä suhtautumisesta toiseen!
Vanha turbodieselimme työntää pakoputkesta harmaata ja mustaa savua joskus aika reippaasti. Toisinaan minua on nolottanut käynnistää sitä talomme parkkipaikalla, jossa mikään muu auto ei lähde samanlaisen savun keskeltä. Mutta jos se olisi jonkun toisen auto, minua ei nolottaisi yhtään. Tai jos asuisin Ranskassa pikkukylässä, minä vähät välittäisin jostakin autosta Suomessa. Minä olen oman pienen elämäni keskellä, ja katsoinpa mihin tahansa suuntaan, näen oman elämäni. Mutta naapurin elämässä minä olen pieni murunen, ja ranskalainen ei edes tiedä minun olevan olemassa. Nähdäkseni itseni ja elämäni neutraalimmin yritän joskus katsoa itseäni ranskalaisesta pikkukylästä käsin. Usein se saa minut nauramaan. Ystäväni taas tykkää katsoa autoja lentokoneesta tai pilvenpiirtäjästä ja ajatella, että jokaisessa on kuski, joka mielestään tietää, kuinka asioiden pitäisi olla.
Asioihin tarrautuminen, keski-iän kriisi tai huoliin vajoaminen eivät ole Ongelma. Ne ovat Ratkaisu. Ne ovat voimia, jotka pakottavat meidät pois itsemme varaan rakentamisesta. Me olemme tutkineet itseämme, havainneet puutteita ja sitten keksineet ratkaisun. Olin kuvitellut, että ratkaisu on savuttamaton auto tai täydellinen luento tai kyky rakastaa epäitsekkäästi, mutta ne olivatkin itse ongelma - halu tulla täydelliseksi ja omistaa täydellisiä esineitä tai kuulla täydellinen luento. Ja kuinka ihana ja mielenpainuva onkaan epätäydellinen luento rakkauden silmin katsottuna! (En kuitenkaan kestänyt savuttavaa autoa, vaan siinä on nyt uusi turbo. Eihän autoja voi rakastaa...)
Jumala ei koskaan halveksi niitä taisteluita, joita käymme salassa itsemme kanssa. Toisinaan ne voivat johtaa meidät niin kurjiin hetkiin, että ainoa ulospääsy on päästä eroon itsestämme. Jumala sallii meidän oman seuramme tulla itsellemme vastemieliseksi, jotta ottaisimme siihen etäisyyttä. Ja sitten hän näyttää kuinka rakastettava se on, ja että vastemielisyytemme on vain omaa kuvitelmaamme. Jos olet valmis kestämään rauhassa sen, että olet tyytymätön itseesi, tarjoat sydämessäsi asuinpaikan Hänelle, joka on aina tyytyväinen sinuun. Kärsit kyllä, koska olet ikään kuin muukalainen omassa kodissasi, mutta tällainen kärsimys tuo rauhaa, luottamusta ja lujuutta. Ja kun me ymmärrämme tällaisen kärsimyksen luonteen, me emme luopuisi siitä vaikka voisimme.
12 askelta puhuvat meidän pienuudestamme ja Jumalan suuruudesta. Ne puhuvat siitä, kuinka Jumala rakastaa meitä ja kantaa meitä. Meidän omalla voimallamme eläminen ja Jumalan kantamiseen turvautuminen ovat kuin kanan lento ja kotkan lento. Kana juoksee kaakattaen pitkin maata veuhtoen siipiään niin, että maa pölisee ja höyhenet lentävät, mutta ilmaan se ei nouse. Se vain väsyttää itsensä. Se ei tiedä, mistä se aloitti ja mihin se päätyy. Kotka sen sijaan istuu jyrkänteen reunalla odottaen, ja kun se tuntee tuulen niskahöyhenissään, se pudottautuu alas ja levittää siipensä tuulen kannettaviksi. Kotkana minä en lennä suoraan paikasta A paikkaan B, vaan kaarrellen, mutta kanana en lennä sinne ollenkaan. Kun tuuli on nostanut minut korkemmalle, kun olen saanut etäisyyttä asioihin ja nähnyt kauemmas, en ehkä enää haluakaan paikkaan B, vaan minuun syttyy uusi kaipaus jostakin ihan muusta. Tai sitten en kaipaa mihinkään siitä, missä satun olemaan.
Suuri minä
Pienestä minästä on helppo kirjoittaa. Tämän artikkelin alkuosa on lähes kokonaan pienen minän kirjoittama. Pieni minä on se, joka taistelee arjessa asioiden kanssa, joka miettii vaihtoehtoisia ratkaisutapoja ja joka tuntee tuskaa tai iloa.Suurelle minälle on samantekevää, onko minun lentoni kanan vai kotkan lentoa. Se iloitsee molemmista. Sille on samantekevää, uhraudunko vai olenko itsekäs, sillä ne ovat pienen minän käsitteitä.
Jos kirjoittaisin suuresta minästä, sivut olisivat puhtaan valkoisia ja tarjoaisivat tilan - koska en keksi parempaakaan ilmaisua, sanon näin - sille mikä on. Pieni minä kiinnittää huomionsa elämän yksityiskohtiin. Se pystyttää seipäitä, joiden perusteella se kartoittaa elämäämme ja tarkastelee sen alueita. Se tarttuu valitsemiinsa merkkipaaluihin ja pyrkii joko rakentamaan niitä suuremmiksi tai purkamaan niitä. Usein se näkee ne vääristyineinä; liian suurina tai liian pieninä. Suuri minä on taas kuin ohut kangas, joka laskeutuu koko elämän ylle. Se kietoo kaiken ja peittää alleen kaiken. Se ei pyri mihinkään ja samalla se pyrkii kaikkeen.
Me elämme pienen minän kautta. Me näemme asioita, joiden toivomme olevan toisin, ja sitten yritämme muuttaa niitä. Suuri minä antaa meille halun ponnistella ja kasvaa - tulipa se pienen minän ilosta tai surusta. Suuri minä tietää, mitä me olemme, ja se houkuttelee meitä kaltaisuuteensa. Matkalla me joudumme taistelemaan ja selviytymään erilaisin apuvälinein. Suuri minä ei kaipaa rukoushelmiä eikä uhrautumista, mutta jos ne palvelevat pientä minää edes hetken, se iloitsee niistä. Suuri minä houkuttelee meitä kasvamaan, ja sille on aivan sama, minkälaisia apuvälineitä me käytämme. Me opimme jokaisen kautta.
Niille, jotka elävät suuren minän läsnäolossa, ilo ja tuska ovat hyvin samankaltaisia. Molemmissa on suuri elämisen ja olemassa olemisen ilo. Kirjoitin viime vuoden olleen raskas. Se oli vain toinen puoli. Tiesin koko ajan, mitä tapahtui. Tiesin, että minun sisustaani laitettiin uusiksi. Osa minua huusi välillä, että ei enempää, kiitos. Ja osa kuiskasi, että juuri tätä minä haluan, antaa tulla vaan lisää. Kuluttaessani viimeisiä voimiani olin joskus sydämessäni niin onnellinen, että itketti. Ja kiitollinen. Seuraavassa hetkessä pieni minäni saattoi sukeltaa, mutta hymyilin sillekin. Se sai sukeltaa. Selviytyäkseen se kehitti joskus apuneuoja, ja suuri minä ilotsi ja antoi sen tehdä niin. Kun se luopui apuneuvoista, suuri minä iloitsi antoi sen tehdä niin. Kun se makasi rampana ja voipuneena, suuri minä suojasi sitä ja antoi sen tehdä niin.
Jokaisella on omat vaikeutensa. On koteja, joissa on maalattia; joissa ruoka tehdään pienellä rikkinäisellä puuliedellä, johon mahtuu vain yksi kattila; joissa torakat kulkevat seinillä kuin musta puro. On ihmisiä, jotka eivät pääse eroon mielensä kummallisuuksista tai parantumattomasta sairaudesta; ihmisiä, joita sydämen tuska riipii niin, että elämä muuttuu paniikiksi ja sen hallinta katoaa; ihmisiä, joita katkeruus ja viha menneisyyttä kohtaan kuluttavat. Mikä on meidän ilosanomamme silloin? Tai silloin, kun he ovat onnellisia ja iloisia? Tai keskellä arjen tasaista harmautta?
Meillä ei ole sellaista. Me voimme vain mennä tilanteisiin kun ne tulevat eteemme, ja me elämme ne läpi sellaisina kuin me olemme. Jotkut meistä ovat hyviä puuseppiä; se on ilosanoma joissakin tilanteissa. Jotkut meistä osaavat laulaa; se voi olla ilosanoma sekä hautajaisissa että häissä. Jollakin on enemmän aikaa, rahaa tai tavaraa kuin itse tarvitsee. Joku kuuntelee hiljaa. Joku soittaa ovikelloa ja tarjoaa kyytiä tai tuoretta leipää.
Ilosanoma olemme me - koko olemuksemme, historiamme, lahjamme ja puutteemme. Ilosanoma on se, mitä tapahtuu, kun me tulemme sinne, missä meitä tarvitaan. Me voimme tulla kotiin, 12 askeleen ryhmään, vuoteessa olevan ystävämme luo, tai paikkaan, jossa kaikki on rikki. Se, mitä sitten tapahtuu, ei ole meidän huolemme. Se, mitä tapahtuu, on seurausta siitä, mitä me olemme. Me viemme roskat, käytämme ystävämme autoajelulla, lupaudumme mukaan johonkin hankkeeseen tai alamme antaa osan tuloistamme johonkin tai jollekulle. Tai rukoilemme ihmisten ja asioiden puolesta. Tai toteamme, että emme kuulu tänne.
Läsnäolo
Meidän ilosanomamme syntyy läsnäolossa ja läsnäolosta. Mutta mitä läsnäolo tarkoittaa? Onko läsnäolo harvinaista vai tavallista? Voimmeko edes olla olematta läsnä?
Ensinnäkin, läsnäolo ei ole tietynlainen olotila. Suuri minä ei ole sen enempää läsnä kuin pieni minä, sillä molemmat ovat läsnä. Läsnäolo sisältää kaikki tilat, yhtä hyvin suuren minän kuin pienen minän. Läsnäolossa molemmat ovat tunnistettavissa ja usein yhtä aikaa voimassa.
Toiseksi, läsnäolo ei liity erityisesti joihinkin todellisuuden osiin. Me voimme olla yhtä lailla läsnä aistihavainnoille, tunteille, ajatuksille, muistoille, haaveille ja mielen hiljaisuulle, sillä kaikki ne ovat osa todellisuutta - sitä mikä on. Läsnäolossa ei ole valikoimista.
Toisinaan me sanomme olevamme enemmän läsnä ja toisinaan sanomme olevamme poissa tai irti todellisuudesta. Tällaisia muutoksia ei tapahdu koskaan. Mikään ei saa meitä irti todellisuudesta eikä mikään saa meitä siihen lujemmin kiinni. Asitihavainnot, ajatukset, tunteet ja halut ovat olemassa ja todellisuutta. Mutta me saatamme kuvitella, miltä läsnäolo "tuntuu" ja kuinka se tapahtuu. Kun kuvitelmamme ei täyty, me emme mielestämme ole läsnä.
Me olemme aina läsnä, mutta usein me kiinnitämme huomiomme vain hyvin pieneen osaan todellisuutta. Toisinaan me kiinnitämme huomiomme päiväkausien ajan vain yhteen ajatukseen tai tunteeseen. Se ei vähennä läsnäoloamme, ja silloinkin me pystymme syömään, käymään vessassa, pukeutumaan ja keskustelemaan muiden kanssa. Nämä eivät olisi mahdollisia, jos mielemme ei olisi läsnä. Me olemme yhtä lailla läsnä myös silloin, kun istumme mietyskelyasennossa ja koemme mielemme suureksi.
Meidän mielemme luonteeseen kuuluu tietoisuuden vaihtelu. Ellei mielemme pystyisi vaihtamaan keskittymisen kohdetta sujuvasti suuresta pieneen ja takaisin, emme pystyisi elämään. Meidän on kiinnitettävä huomiomme elämän eri asioihin, ja meidän mielemme auttaa meitä siinä. Kun me huomaamme kuinka tietoisuutemme koko ja suunta vaihtelevat, ja kun me lakkaamme pyrkimästä erityisiin tietoisuuden tiloihin, me löydämme suuren vapauden ja ilon.
Keskittyessämme joihinkin elämän osiin me saatamme unohtaa, että katsomme vain yhtä pientä osaa. Silloin se saa suhteettomat mittasuhteet, ja me saatamme kokea todellisuuden kaatuvan päällemme sen kautta. Todellisuus ei siitä muutu, mutta mielemme hätääntyy. Kun koko mielemme energia suuntautuu yhteen asiaan, me olemme hyvin vahvasti läsnä hyvin pienelle osalle todellisuutta. Jos me huomaamme mitä tapahtuu ja tiedämme keskittyvämme piskuiseen osaan todellisuutta, meillä ei ole mitään syytä hätääntyä. Sen sijaan me ihailemme mielemme kykyä keskittyä johonkin asiaan. Mutta jos emme huomaa keskittyvämme vain pieneen osaan todellisuutta, me ahdistumme.
Meidän ei ole tarpeen muuttaa mitään. Meidän ei tarvitse lakata pohtimasta niitä asioita, joihin meidän mielemme käpertyy. Mutta meidän on tarpeen huomata, että mielemme käpertyy. Kun mieleni alkaa pohtia jotakin, astun ikäänkuin taaksepäin ja katson itseäni pohtimassa sitä. Sitten annan etäisyyden kasvaa, jolloin yhä suurempi osa maailmaa liukuu näkyviin. Samalla katselen itseäni pohtimassa asiaani kaiken keskellä. On hyvin mielenkiintoista, kuinka pieneen osaan todellisuutta me tarraudumme. Tämän havainnon jälkeen on ilo päästää irti ja katsella suurta maailmaa ihaillen.
Usein mieleni synnyttää ajatuksen, ja toinen ajatus takertuu siihen. Silloin ikäänkuin peruutan taaksepäin ja katson, kuinka yksi ajatus kuristaa toista. Kuvaan saattaa tulla kolmas ajatus joka kuristaa edellistä ja peruutan jälleen. Toisinaan tällainen ketju saattaa edetä niin ajatuksen nopeudella, että peruutan jo ennen kuin edes tiedän, mikä ajatus nousi esiin. On vain huikaiseva jatkuva peruuttaminen, ja mieli tuntuu pysähtyvän. Vaikutelma on sama kuin peruuttaisi maapallolta avaruuteen ja katsoisi maapalloa hyvin kaukaa: pysähtynyt hiljaisuus. Silti maapallo on edelleen sama ja samat asiat tapahtuvat. Päättymättömän ajatuskierteen sijaan syntyy suuri tila. Siinäkään en ole yhtään enemmän läsnä, mutta minun on helpompi olla ja näen selkeämmin, koska mielenkiintoni ei enää ole vain osassa todellisuutta.
Ajatukset, tunteet, muistot ja toiveet eivät estä meitä olemasta läsnä, sillä ne ovat osa meidän todellisuuttamme. Mutta jos me keskitymme niihin, meidän tietoisuutemme kapenee, kunnes saatamme olla tietoisia vain yhdestä ajatuksesta ja sen kanssa kieppuvista ajatuksista ja tunteista. Me kadotamme tietoisuutemme siitä, että istumme pyörittämässä ajatuksiamme ja luulemme tekevämme jotakin muuta. Se, mitä tapahtuu, ja mitä me luulemme tapahtuvan, ovat ristiriidassa keskenään ja me koemme kadottaneemme läsnäolon. Silloin meidän tarvitsee vain katsoa, mille olemme läsnä ja ymmärrämme, että ajatusten pyörittämiseen keskittyminen saa aikaan vain tuskaa - monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että ajatukset ovat voimattomia. Yksikään ajatus ei saa aikaan mitään muuta kuin toisia ajatuksia. Meidän on ensin laajennettava mielenkiintoamme niin, että huomaamme ajattelevamme, sitten siihen tuoliin, jossa ajattelemme, sitten koko huoneeseen, ja niin edelleen, kunnes näemme, mitä tapahtuu ja missä tapahtuu. Tällä me emme muutu sen enempää läsnäoleviksi, mutta huomaamme, mille olemme läsnä.
Todellisuus pysyy voimassa itsestään. Se ei tarvitse apua meidän puoleltamme. Edes todellisuuden kohtaaminen ei tarvitse apua meidän puoleltamme. Me emme voi koskaan kohdata mitään, mikä ei olisi totta ja olemassa. Mutta me voimme yrittää keskittyä johonkin todellisuuden osaan - aisteihin, mielenrauhaan, pelkoon, toiveeseen tai tunteeseen. Silloin siitä tulee meille suhteettoman suuri, ja kaikki suhteettoman suuri tuottaa tuskaa - ennemmin tai myöhemmin. Samalla me kadotamme sen spontaaniuden, joka on ympärillämme koko ajan.
Kun me annamme mielemme laajentua ja päästämme irti todellisuuden yksityiskohtiin keskittymisestä, me huomaamme, että kaikki tapahtuu yllättäen. Jokainen uusi asia syntyy odottamatta, ja meissä oleva todellisuus nousee kohtaamaan sen yhtä odottamatta. Jokainen hetki on uusi. Nykyhetki ei liu'u eteenpäin, vaan jokainen nykyhetki katoaa ja uusi neitseellinen on sen tilalla. Ja tämän keskellä me olemme ikäänkuin silmä, jolla todellisuus katsoo itseään. Asiat eivät ole henkilökohtaisia. ne vain tapahtuvat, ja me satumme olemaan mukana juuri tässä kohtaa.
Kun me olemme läsnä, me olemme nykyhetken mittaisia - emmekä pelkästään me, sillä läsnäolo ei ole henkilökohtaista. Se ei ole minun läsnäoloani. Minä olen siinä vain yksi osatekijä, ja siksi läsnäolo on viisaampi kuin minun henkilökohtaiset ajatukseni. Se yllättää meidät. Se hiljentää meidän mielemme ja rauhoittaa olemuksemme. Meillä on suuri luottamus vaikka emme tiedä, mitä on tulossa.
Tässä on joukko läsnäolon tunnusmerkkejä: me emme tiedä mitä on tulossa; jokin meissä on tasavertaista kaiken sen kanssa mikä tulee; ei tulisi mieleenkään ottaa mitään henkilökohtaisesi; mikään tapahtuma ei ole toista parempi; olemme syvästi tyytyväisiä kaikkeen.
Kokonaan läsnä
Kun me olemme läsnä, me olemme läsnä myös sille kivulle, joka on meissä. Kivun herätessä me annamme sen olla niinkuin kaiken muunkin. Me emme ala suunnitella emmekä ajatella sitä. Jos ajatuksemme tahtoisivat alkaa kieputtaa sitä, me peruutamme. Me annamme kivun olla hämmentämättä sitä ja torjumatta sitä. Me emme myöskään yritä pitää sitä mielessämme kauempaa kuin se viipyy. Kun se menee, me annamme sen mennä.
Vaikka me olemme kokonaan sairaita, me voimme olla kokonaan läsnä. Se on meille ainoa tapa olla läsnä. Kivut ovat osa sitä linssiä, jolla me katsomme, tai pikemmin osa sitä linssiä, jolla todellisuus katsoo meidän kauttamme itseään. Meidän osamme on olla tällainen linssi. Meidän tuottamat kuvamme todellisuudesta ovat omanlaisiaan. Me saatamme nähdä kivun siinä, missä muut eivät näe, ja saatamme olla rauhassa siinä missä muut joutuisivat sekaannukseen. Miksi meidän tarvitsisi muuttaa siitä mitään?
Kivut lakkaavat olemasta meidän kipujamme ja vain ovat läsnä siinä tilassa, jonka keskellä me olemme. Ne ovat meille samanlainen osa todellisuutta kuin taivaan pilvet, tuuli tai ympäristömme äänet. Joskus me toivoisimme niiden olevan toisenlaisia, mutta emme me ala korjata niitä. Emme ala ajatella niitä emmekä pyri suurentamaan tai pienentämään niihin liittyviä tunteita. Harjoituksen kautta me opimme antamaan niille omanlaisensa tilan tulla ja mennä. Toisinaan ne saattavat kertoa meille jotakin, mutta usein ne vain elävät omaa elämäänsä. Ne tulevat yllättäen, viipyvät hetken ja poistuvat yhtä yllättäen. Meidän ei tarvitse antaa niille erityistä huomiota, ei käpertyä niiden ympärille eikä taistella niitä vastaan.
Me olemme sisältä sitä mitä olemme. Samoin ulkoa, ja sen lisäksi ympäröivän todellisuuden tapahtumat ovat sitä mitä ovat. Mihinkään niistä emme voi vaikuttaa. Omat tunteemme heräsivät jo. Samoin ajatukset. Nykyhetki tapahtui jo. Se meni meidän linssistämme jo. Miksi me vielä korjailemme linssimme tuottamaa kuvaa emmekä ole jo ottamassa seuraavaa? Koska meidän mielestämme äskeisen kuvan olisi pitänyt olla toisenlainen. Sen sijaan, että jatkaisimme kuvaamista, me alamme tutkia linssiä.
Sekään ei haittaa, jos tiedämme tekevämme niin. Mutta usein emme tiedä, vaan luulemme jatkavamme todellisuuden kuvaamista, ja saamme aikaiseksi entistä kummallisempia tuotoksia. Silloin meidän on jälleen peruutettava nnin kauas, että näemme itsemme todellisuuden keskellä hieromassa linssiämme. Me hieromme niin kauan kuin on tarpeen. Pääasia on, että olemme selvillä siitä mitä teemme. Siihen ei tarvita analyysiä eikä ajatuksia, ainoastaan peruuttamista niin, että mahdumme itsekin kuvaan.
Tietoisuuden kuvakulmia
Meidän tietoisuutemme vaihtelee, muuttaa suuntaa ja kuvakulmaa kuin elokuvaajan kamera. Joskus meidän mielemme on hiljainen ja laaja, ja joskus tietoisuutemme kaventuu vain siihen, kuinka saisimme ampiaisen pois hiuksistamme. Toimiessaan normaalisti meidän tietoisuutemme elää, muovautuu ja suuntautuu joustavasti ja itsestään. Silloin meidän koko tietoisuutemme on mukana nykyhetken leikissä ja me olemme läsnä.
Toisinaan meidän tietoisuutemme taas juuttuu yhteen kuvakulmaan. Se voi tarttua yhteen pieneen asiaan tai se voi yrittää kieltäytyä tulemasta pois "suuresta" tilasta. Silloin meitä kiusaa se, että emme pääse eroon ikävistä asioista tai näkökulmista. Tai me olemme juuttuneet tunteeseen, jota emme haluaisi kokea.
Kun meitä kiusaa jokin asia - elämän suuri tai pieni yksityiskohta - me alamme tavallisesti miettiä ratkaisua. Me kiinnitämme huomiomme entistä tiukemmin siihen, mitä kamera kuvaa. Lopulta käy niin kuin sokeritoukalle, joka laitetaan riittävästi suurentavan kameran alle ja heijastetaan seinän kokoiselle valkokankaalle - siitä tulee pelottava, ja pelko peittää alleen kaiken muun. Me keskitymme sokeritoukan välttämiseen entistä lujemmin. Me keskitymme niin lujasti, että unohdamme kameran osuuden, ja että kuvaaja olemme me itse.
Meidän on hyvä pysähtyä katsomaan kameraa. Kun jokin asia vaikuttaa suhteettoman suurelta tai vaikealta, meidän on hyvä kysyä, missä kulmassa kamera on - tai missä se on. Tämän me voimme tehdä kahdella tavalla.
Ensimmäinen on etäisyyden ottaminen. Me peruutamme kauemmas, kunnes näemme meitä vaivaavan asian ja kameran, joka kuvaa sitä (tarkoitan kuvitteellista kameraa, mutta yhtä hyvin voimme kuvitella itsemme kameran taakse kuvaamaan kohdettamme). Huomaamme, että kamera kuvaa yhdestä näkökulmasta ja usein melko läheltä. Meidän ei tarvitse tehdä mitään muuta. Meidän ei tarvitse yrittää lakata kuvaamasta eikä vaihtaa näkökulmaa. Me emme pystyisikään siihen kuin pieneksi hetkeksi. Riittää, kun huomaamme mitä tapahtuu. Meidän ei tarvitse yrittää ratkaista mitään, sillä ei ole mitään ratkaistavaa. Riittää, kun tiedostamme, että seisomme itse kameran takana kuvaamassa ja että kuvakulma on yksi monista mahdollisista.
Toinen on kameraan katsominen. Sen sijaan, että katsoisimme sitä kuvaa, jonka kamera tuottaa, me käännämme katseemme päinvastaiseen suuntaan ja katsomme hymyillen ja rakastaen kameran linsiin. Me kysymme uteliaana, mitä kuvaajalle kuuluu. Kuka kuvaaja on? Kuka on kameran takana ja kääntää sen tuohon? Kuka minä olen? Mikä houkuttelee minua tähän näkökulmaan?
Me emme yritä saada tapahtumattomaksi sitä, mikä tapahtuu. Mutta jos jokin asia vaivaa minua koko ajan, minä voin käyttää sitä katsoakseni itseäni sen sijaan, että yrittäisin keksiä ratkaisua, jota ei ehkä edes ole. Usein ratkaisu on se, että asia vain jää pois. Minun ei tarvitse yrittää ratkaista mitään. Minun tietoisuuteni vain on juuttunut yhteen näkökulmaan, ja kun näkökulma vaihtuu, ongelmakin katoaa.
Kun katson takaisin kameran linssiin, katson omaan tietoisuuteeni, itseeni. Minun ei tarvitse nähdä mitään, enkä aina näekään. Katsominen riittää. Se, että kysyn kuka kuvaa, riittää. Ja kun kysyn sitä, minun on hyvä vain olla hiljaa kysymyksen jälkeen ja antaa kuvaajan hahmottua niin kuin hän hahmottuu tai vaikka olla kokonaan hahmmottumatta. Meidän tehtävämme ei ole keksiä vastauksia, vaan kysyä kysymyksiä. Vastaus on jo kysymisessä. Pysähtyminen riittää. Kysyminen riittää. Se tuo mieleemme aukon, josta nykyhetki välähtää sisään kaikessa loistossaan ja vapaudessaan, ja me ymmärrämme mitä tapahtuu.
Me emme yritä keksiä ratkaisua meitä vaivaavaan asiaan. Me katsomme vaivautumista niin kuin se tapahtuu ja omia kuvakulmiamme niin kuin ne näkyvät. Muuta ei tarvita. Me olemme läsnä siinä mikä on. Kun me katsomme kameraan, me katsomme itseemme, ja löydämme paljon enemmän opittavaa kuin katsoessamme ongelmiin. Samalla me alamme nähdä ja kokea tietoisuutemme vapautta ja sen helppoliikkeisyyttä. Asiat lakkaavat vaivaamasta meitä, sillä jokainen vaivaaminen tarjoaa uuden vilkaisun kuvaajaan ja katoaa sitten nopeasti pois. Ja jos se tulee takaisin, me toivotamme sen hymyillen tervetulleeksi, ihailemme kuvaajaa hetken ja olemme jälleen nykyhetken keveydessä. Sen sijaan, että me kärsisimme samoista toistuvista kuvakulmista, me voimme kerta kerralta valita tietoisuutemme kuvakulmia entistä vapaammin. Ja silloin kun emme voi, me kysymme kuka minä olen, mitä minä kuvaan, tai kuka kuvaa. Tämä tuo meidät sen äärelle, mitä me olemme tekemässä. Ongelmat ovat pikkujuttu. Niitä paljon suurempi on se ihme, joka minä olen.
Kertomuksia
|
Minä saatan ajatella rakastavani ja kun sisäisen linnoitukseni aineeton kangas sillä välin rakkaus muuttuu kärsivälliseksi ja odottaa ja vihdoin minä kulun loppuun Nirmala |
Me elämme usein kertomuksissa. Kun jotakin tapahtuu, me kerromme itsellemme tarinoita, jotka mielestämme liittyvät siihen mitä mielestämme tapahtuu. Ja toisinaan, vaikka ei tapahtuisi mitään, me kerromme itsellemme tarinoita ja elämme niiden herättämissä tuntemuksissa.
Jotakin tapahtuu, ja mielemme päästää tarinan valloilleen. Me lähdemme seuraamaan sitä ja eksymme pois nykyhetkestä. Ongelma, tuskallinen tilanne, ilon odotus tai keskeneräinen asia saattaa olla mielessämme jatkuvasti. Päivän mittaan tapahtuvat asiat saavat meidät kertomaan itsellemme erilaisia versioita tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Asiat tuntuvat lomittuvan toisiinsa ja nykyhetki tuntuu venyvän päivien tai jopa vuosien mittaiseksi.
Kuitenkin jokainen nykyhetki on uusi, tuore ja yllättävä. Vain meidän kertomuksemme kuljettavat juonta tai juonenpätkiä. Me kuvittelemme tulevaisuuden olevan jatketta nykyisyydelle, mutta jos pysähdymme miettimään, kuinka erilaisia tulevaisuuden kertomuksia me esitämme itsellemme, huomaamme, että niissä ei ole mitään järkeä. Kun tapahtuu yhtä, me kerromme yhdenlaista tarinaa, ja kun tapahtuu toista, meidän tarinamme muuttuu - ja muutokset tulevat usein yllättäen ja odottamatta - aivan kuten jokainen nykyhetki tapahtuu yllättäen ja odottamatta.
Meillä on ihmeellisiä kykyjä, joita en lakkaa ihailemasta: me kykenemme olemaan läsnä nykyhetkessä; me kykenemme elämään aivan muualla kertomuksessa, josta emme ole tietoisia; ja me kykenemme elämään nykyhetkessä tietäen, että kerromme itsellemme kertomusta.
Monille meistä on on ollut selviytymisen elinehto, että olemme kyenneet elämään kertomuksessa. Nykyhetken todellisuus on voinut olla pienelle lapselle liian kova, mutta se on muuttunut siedettäväksi kertomuksilla. Jos isä tai äiti tekisivät sitä tai tätä, niin elämä olisi hienoa. Jos minä vain pystyisin tähän, niin kaikki olisi hyvin. Ja vähän vanhempina meidän kertomuksemme olivat toisenlaisia. Me pakenimme suosikkiriippuvuuteemme. Minun elämäni muuttui pelkiksi kertomuksiksi, kunnes en enää osannut elää nykyhetkessä. Siitä alkoi paraneminen.
Paranemisen aikanakin me kerromme itsellemme kertomuksia. Jos vain opin tämän, niin elämä avautuu. Jos olisin rohkeampi, niin minulla olisi helpompaa. Nyt kun koin tällaisen valaistumisen, olen paljon vapaampi. Jos voisin auttaa tuota ihmistä, kokisin itseni onnistuneeksi. Pelkään, että en koskaan saa sitä tai tätä. Ja niin edelleen. Sen sijaan, että olisimme läsnä nykyhetkessä niin kuin se tapahtuu, me alamme arvioida sitä ja kertoa itselle tarinoita nykyhetken tapahtumien merkityksestä tulevaisuudelle tai menneisyydelle. Tällöin me pidämme joitakin nykyhetkiä parempina kuin toisia, ja siitä alkavat suuret tuskat, koska me emme voi mitään yhdellekään nykyhetkelle.
Mutta jos otamme nykyhetken vastaan avoimin mielin ja sydämin, se herää henkiin ja tulee rikkaaksi ja täydelliseksi. Tuska on ylimääräistä kuormaa, joka tulee niistä kertomuksista, jotka liitämme nykyhetkeen. Kun jotakin tapahtuu, meidän mielemme alkaa kertoa tarinoita, joiden me kuvittelemme seuraavan nykyhetken tapahtumista. Mutta nykyhetki ei kerro tarinoita, sillä jokainen nykyhetki on omansa. Sekunnit eivät ole jonossa, vaan ne ovat kuin varpusparvi, joka pölähtää ilmaan milloin mistäkin ja säntää epäjärjestyksessä milloin minnekin. Sekunnit ovat piilossa mustikkavarpujen, lumihiutaleiden, hiuksien, takinhelmojen, bussin renkaiden ja auringonsäteiden seassa. Ne pelmahtelevat kohti.
Tarinoilla on kaksi päämäärää: ne ohjaavat meidät kohti tuskaa tai kohti iloa. Useille meistä elämä on joko tuskan välttämistä tai mielihyvän etsimistä. Jotkut pyrkivät enemmän välttämään tuskaa ja toiset mieluummin hakeutuvat mielihyvää kohti. Tarinat saavat meidät näkemään vain pienen osan nykyhetkestä - tai pikemminkin kuvittelemaan nykyhetkeen jotakin, mitä siinä ei ole. Sen seurauksena me usein haluaisimme nykyhetken olevan toisenlainen.
Mutta siinä hetkessä, kun me sallimme nykyhetken olla sitä mitä se on, me olemme vapaita. Jokainen nykyhetki muuttuu naurettavan helpoksi, kun me sallimme sen olla sitä mitä se on. Tämä ei johdu siitä, että nykyhetki muuttuisi toisenlaiseksi. Meistä täysin piittaamatta se on mitä se on. Se ei tarvitse meidän lupaamme olla jotakin. Me itse tarvitsemme sen. Kun me otamme vastaan nykyhetken kokemuksen vain ottaaksemme sen vastaan, se avautuu. Ja riippumatta siitä, onko se tuskallinen vai miellyttävä, tulee uusi nykyhetki, joka ei kysy, mitä tunsit edellisessä.
Kun me lakkaamme kertomasta tarnoita, meidän kokemuksemme vapautuu. Minä saatan huomata jotakin, ja ennenkuin ehdin ajatella mitään, tyytymättömyys valtaa mieleni. Mutta en lähde kertomaan itselleni tarinoita tyytymättömyydestä, vaan vaan iloitsen tyytymättömyyden kokemuksesta. Kuinka väkevä kokemus tämä onkaan! Kuinka ihmeellinen onkaan maailman ja minun yhteispeli! Mielenkiintoinen tyymättömyys! Niin rikas ja niin odottamaton! Kun me päästämme irti tarinoiden keksimisestä, me päästämme irti kuvitelmasta, että me tietäisimme mitä nyt tapahtuu ja vain olemme läsnä sen kanssa mitä tapahtuu. Se on aina yhtä rikas ja aina yhtä yllättävä. Vaikka se olisi tylsyyttä, kun me otamme sen vastaan, me huomaamme, kuinka rikas kokemus tylsyys onkaan, ja kuinka pohjattomasti me voimme olla siinä läsnä. Vaikka se tuntuisi ajan tuhlaukselta, me alamme nauttia kaikista niistä tavoista, joilla me tuhlaamme aikaamme.
Me tuhlaamme aikaamme muutenkin - kertomalla kertomuksia, joilla uskottelemme, että emme tuhlaa aikaamme. Miten rikas kokemus onkaan kertomusten kertominen! Seuraa sitä. Seuraa itseäsi. Huomaa, koska alat kertoa kertomusta, ja jatka sitä. Iloitse kyvystäsi kertoa kertomuksia ja olla siitä tietoinen. Älä lopeta kertomista huomatessasi, sillä silloin vain kertoisit toisenlaista kertomusta, joka sanoo, että edellinen kertomus ei ollut hyvä.
Älä yritä korjata mitään. Jokainen korjausyritys on vain uusi kertomus. Meidän tarvitsee vain huomata, ja nykyhetki avautuu salamannopeasti. Joka tapauksessa me otamme vastaan 99,9 prosenttia nykyhetkestä. Meillä ei yleensä ole ongelmia mattojen, seinien, tuolien, banaanien, televisioiden, pilvien, katujen, autojen, laivojen, sähköjohtojen tai varisten kanssa. Mutta se pieni osa, joka herättää meissä kertomuksia, on suurin osa kurjuuttamme.
Elämä ei tule menemään minkään kertomuksen mukaan. Ihan varmasti se tulee menemään toisin kuin mikään kertomus voisi kertoa. Onneksi elämä ei ole kertomus. Se ei ole tarina, vaan rikkaiden ja yllättävien nykyhetkien joukko. Kun me olemme läsnä, mikään ei ole ongelma. Me osaamme elää nykyhetken minkä tahansa asian kanssa. Me olemme aina osanneet ja osaamme jatkossakin. Meidän tarvitsee vain luottaa siihen. Mitään korjattavaa ei ole - ei edes luottamuksen puute. Jos olemme läsnä myös luottamuksen puutteelle, jokainen nykyhetki avautuu meille kaikessa rikkaudessaan ja loputtomassa yllättävyydessään.
Elämään rakastuminen
Elämään rakastuminen tarkoittaa sitä, että lopulta, joko viisauden, kypsyyden tai väsymisen ansiosta me rakastumme siihen mikä on. Me rakastumme palavasti asioihin juuri niin kuin ne ovat. Silloin tapahtuu kaksi asiaa:
Ensinnäkin me ymmärrämme, kuinka uskolliseen rakastettuun me olemme törmänneet. Me olemme koko elämämme etsineet muita rakastettuja, ja ne ovat tietenkin olleet sitä mikä ei ole. Samalla meidän rakastettumme on koko ajan ollut meidän lähellämme ihan kiinni meissä. Se on katsonut meidän rakkauttamme pelkoja ja unelmia kohtaan. Vaikka pelkojen rakastaminen tuntuu oudolta, niille me olemme antaneet aikamme, mielemme ja sydämemme. Sitähän rakastaminen on. Kuitenkaan ne eivät ole rakastaneet meitä, vaan ovat jättäneet meidät tyhjiksi. Suhde on ollut yksipuolinen, paitsi silloin, kun ne ovat osoittaneet meille oikeaa rakastettuamme - sitä mikä on.
Toiseksi, rakastuminen tapahtuu kun me näemme rakastettumme kauneuden. Jotkut meistä ovat saattaneet rakastua pitkäaikaiseen ystävään tai työkaveriin. Vuosia me olemme tehneet yhdessä asioita, ja kun olosuhteet ovat oikeat, me huomaamme hänen kauneutensa ja huomaamme rakastuvamme häneen. Rakastuminen voi tapahtua nopeasti tai vähitellen, mutta sen tapahtuessa me näemme toisesta kauneuden, joka vain odotti havaituksi tulemista. Kuitenkaan me emme yritä pysähtyä siihen tilanteeseen, jossa huomasimme rakastuneemme, vaan pyrimme lähemmäs rakastettuamme oppiaksemme tuntemaan hänet paremmin. Rakastuminen avaa tien, jonka päässä kysytään "tahdotko elää hänen kanssaan myötä- ja vastoinkäymisissä?" Rakastuminen kasvaa kohti kypsää rakkautta, joka toteutuu siinä mikä on. Kypsä rakkaus ei koskaan toteudu siinä, mitä ei ole. Se ei elä unelmissa eikä peloissa, vaan tässä.
Elämään rakastuminen on silmien avautumista elämän kauneudelle - sen elämän, joka on koko ajan uskollisesti ollut lähellämme. Se on katsellut, kuinka me olemme juosseet muiden rakastettujen perässä vain palataksemme takaisin. Ja aina palatessamme se on hymyillyt meille lämpimästi. Muut rakastettumme - pelkomme ja kuvitelmamme - ovat valmistaneet meitä häntä varten. Meidän ei tarvitse pelätä, että todellinen rakastettumme karkaisi tai hylkäisi meidät.
Kun me rakastumme elämään, me rakastumme siihen mikä on. Se riittää - ja paljon enemmän; tuntuu täysin hullulta sanoa että rakastettumme riittää - me haluamme vain sitä. Mitä tahansa se antaa meille, sen me otamme vastaan ihaillen. Millaisena tahansa se näyttäytyy, se koskettaa meidän sydäntämme. Se saattaa ilmestyä meille pelkona tai häpeänä ja odottaa, että me tunnistamme sen rakkaaksemme ja sanomme "kuinka ihana oletkaan, minä riemuitsen sinusta".
Rakkaus elämään on paljon enemmän kuin henkilökohtaista. Me emme kykene rakastamaan jotakin niin suurta kuin se mikä on, ellemme tule pois omasta pienestä itsestämme. Kerron pienen esimerkin muutaman päivän takaa.
Olin kaupassa etsimässä joululahjaa. Olin etsinyt tiettyä esinettä monista kaupoista, ja kun vihdoin löysin upean sellaisen, huudahdin itsekseni "Kerta kaikkiaan! Kyllä kannatti hakea"! Sitten huomasin monien tuijottavan minua. Aiemmin olisin hävennyt (minulla ei ole tapana huudahdella itsekseni), mutta nyt mieleeni tulvahti suuri rakkaus ihmisten epätäydellisyyttä kohtaan. Ikäänkuin tilan olisi täyttänyt rakkaus, joka kietoi suojaansa kaikki kaupassa olleet ihmiset. Se ei ollut minun rakkauttani heitä tai itseäni kohtaan, vaan jotakin joka oli läsnä kaiken aikaa, ja joka oli äärimmäisen hyväntahtoinen ja lempeä. Se oli elämä itse - minun rakastettuni - eikä kuitenkaan minun, vaan kaikkien, ja se hymyili kaikille. Sydämeni suli hänen hyvyydestään ja hymyilin itsekseni - tai nauroin.
Kun mieleeni nousee suru tai pelko, ihailen sitä. Kuinka ihmeellinen kokemus se onkaan! Kuinka ihmeellinen onkaan minun mieleni kehittäessään ajatuksia ja tuntemuksia! Kuinka suuren rakkauden arvoinen! Mikä ilosanoma onkaan jokaisessa hetkessä - minun rakastettuni, minun edessäni! Ja kun mieleeni nousee ilo, kysymys ei ole sen kummemmasta. Kunka ihmeellinen onkaan mieleni ja kuinka se elää ja reagoi!
Meidän ajatustemme, kokemustemme ja tuntemustemme sisältö ei ole tärkeää eikä kovin suuri ihme. Ihme on se, että me yleensä koemme, tunnemme ja ajattelemme. Ihme on olla läsnä ja tietoinen. Ihme on kaataa kahvia kuppiin ja selata aamun sanomalehteä. Ihme on katsoa aurinkoa tai sateista hämärää. Ihme on kokea, kuinka mieli elää - kuinka se kiemurtelee tuskallisen ajatuksen koukussa, kuinka se suunnittelee kesälomaa, kuinka se opastaa minua pitkin katuja, ja kuinka sen nauru helähtää rakkaan ystävän läsnäolosta. Ihme on kokea virtaava läsnäolo, jossa kaikki tavallinen on niin rikasta, että mikään asia ei ole toista rikkaampaa.
Tavallista
Se, mitä olen kirjoittanut, antaa aivan varmasti väärän kuvan. Jos minun pitäisi luonnehtia eheytymistä yhdellä sanalla, se olisi tavallisuus, ja heti perään rikkaus. Silti mikään ei ole tavallista, vaan kirkasta ja rakastettavaa ja samalla ei kovin tärkeää. Siis tavallista rakastettavaa.
Asioita tapahtuu kuten ennenkin, mutta mieli ei jää niihin kiinni. Se ei jää pitämään yllä kertomuksia menneestä eikä esitä kertomuksia tulevaisuudesta. Silti muistot ovat rikkaita - jopa rikkaampia kuin ennen, sillä ne ovat vapaita kivuista. Tulevaisuus on edessä, mutta se ei ole joukko suunnitelmia, odotuksia ja pelkoja, vaan kuin kuva, jota katsotaan silloin tällöin. Tai kuin kartta, jonka avulla voin suunnitella reitin ja sitten matkan varrella verrata karttaa ja sitä, minkä keskellä olen. Sitten vain teen matkaa nauttien siitä missä olen, ja samalla tietoisena siitä, että päämäärä lähestyy.
Eniten minua ihmetyttää, kuinka tavallinen voi olla niin iloista, onnellista ja rikasta. Toinen ihmeteltävä seikka on, kuinka toissijaisia kaikki asiat ovat. Ja sitä ne ovatkin, sillä vain muutama tapahtuma on uhannut minun henkeäni. Kaikki muu tärkeältä tuntuva on tärkeää vain takertumisen vuoksi. Se, että en takerru, ei yhtään vähennä kykyäni pyrkiä kohti jotakin asiaa tai päämäärää. Päinvastoin, sillä takertuminen on energiaa kuluttavaa ja luovuutta ja iloa rajoittavaa.
Läsnäolo, tavallisuus ja takertumattomuus tekevät mahdolliseksi oman persoonallisuuden vastaanottamisen. Oman persoonamme kyvyt, rajoitukset, tuntemukset, ilot ja surut ovat meille se väline, jonka ansiosta olemme elämän aitiopaikalla. Ja kun elämä itse toimii, kaikki on tavallista. Kaikki on eteenpäin menemistä, sillä elämä ei ota askeleita taaksepäin.
Mitä yritin siis sanoa monisanaisesti ja sekavasti? Sitä mitä ennenkin, ja vielä hiukan enemmän. Meidän paranemisemme alkaa hyväksymisellä - ensin me myönnämme tilanteemme ja sitten annamme tilan tuntemustemme kivuille. Matkan varrella me alamme tunnustaa luonteemme heikkouksia ja vahvuuksia ja alamme nähdä, kuinka elämä toimii. Suojamuurien edelleen pienentyessä me annamme todellisuuden tulla yhä lähemmäs. Me opettelemme ottamaan sitä vastaan, kunnes jonakin päivänä me huomaamme rakastuvamme siihen. Kipuilu hyväksymisen kanssa muuttuu rakkaudeksi. Rakastaja ei kuitenkaan ole minä, vaan pikemminkin rakkaus tapahtuu minun kauttani. Minä olen sen virtauksessa, katsomassa ja kokemassa mitä se tekee. Ehkä juuri siksi se on niin yllättävää ja rikasta. Usein se virtaa myös minua ja minun vajavaisuuksiani kohti. Niinä hetkinä tulen kaksinkertaisesti rakastetuksi, ensin rakkauden virtauksena ja sitten sen kohteena. Tällaista rakkautta ei voi koskaan sekoittaa itserakkauteen, ja toisaalta se on äärimmäistä itserakkautta, sillä siinä rakkaus rakastaa itseään. Rakastaja en ole minä, rakkaus ei ole minä eikä "itse" ole minä. Mutta jossakin siinä on minun olemassaoloni. Tavallisessa ilossa.