(P)elot auki

- anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen elämämme

Paranemisen aikana me löydämme uuden polun. Me annamme elämämme asioille uusia nimiä. Me annamme oireillemme ja kivuillemme uusia nimiä ja näemme uusia mahdollisuuksia. Me keskitymme joihinkin asioihin niin, että joskus elämäämme ei mahdu juuri muuta. Aikaisemminkin elämämme saattoi pyöriä yhden asian, tuskan, riippuvuuden ja sen seurausten ympärillä. Paraneminen vie aikansa, mutta lopulta se tasoittaa elämäämme niin, että me alamme nähdä monia asioita. Paraneminen lakkaa olemasta tiettyjä asioita ja laajenee koskemaan koko elämää.

Ennen paranemistamme jokapäiväinen elämä oli elämämme tuskainen kehys. Se on ollut myös muutoksen ja paranemisen kehys. Se on suuri kehys. Se on niin valtava, että me tahtoisimme jotakin pienempää. Me tahtoisimme mieluummin jokapäiväisiä unelmia, toiveita, runoja, lauluja, muistoja, tunnelmia, odotuksia tai lupauksia. Kenties me tahtoisimme asettaa toivomme mieluummin johonkin filosofiaan, uskontoon, oppiin, ruokavalioon, liikuntamuotoon tai ryhmään. Jos olemme kasvaneet rikkinäisessä kodissa, me olemme tottuneet pakenemaan arjen tuskaa ja surullisuutta. Me olemme oppineet välttämään jokapäiväisen elämän kipuja ja pelkoja; dissosioitumaan; elämään haaveissa; rajaamaan elämän turvalliseksi joukoksi asioita. Kun saisimme sen haltuun, elämämme olisi kunnossa. Meidän on helpompi rukoilla jokapäiväistä unelmaa, tunnekokemusta tai opinkappaleen ymmärtämistä kuin rukoilla, että saisimme tänä päivänä reilun annoksen jokapäiväistä elämää.

Seuraavassa koanissa, eli Zen-kysymyksessä, Nansen antaa meille yhden näkökulman jokapäiväiseen elämään.

Joshu kysyi Nansenilta: "Mikä on polku?"
Nansen sanoi: "Jokapäiväinen elämä on polku."
Joshu kysyi: "Voiko sitä tarkastella?"
Nansen sanoi: "Jos yrität tarkastella sitä, olet kaukana siitä."
Joshu kysyi: "Jos en tarkastele, miten voin tietää, että se on polku?"
Nansen sanoi: "Polku ei kuulu havaittavissa olevaan maailmaan eikä se kuulu ei-havaittavaan maailmaan. Tietäminen on itsepetosta ja tietämättömyys järjettömyyttä. Jos haluat löytää polun niin, että sinulle ei jää epäilyksiä, aseta itsesi samaan vapauteen kuin taivas. Sinä et sano taivasta hyväksi etkä ei-hyväksi."
Nämä sanat kuullessaan Joshu valaistui.

Zen pyrkii osoittamaan meille sen, mikä on jatkuvasti silmiemme edessä. Yksi kaikkein vaikeimmista asioista, joita se voi osoittaa meille, on jokapäiväinen elämä. Ei siksi, että jokapäiväinen elämä olisi vaikeaa, vaan siksi, että emme tahdo katsoa sitä. Me emme tahdo uskoa, että se on polku. Me tahtoisimme mieluummin haaveita, fantasioita, odotuksia, ennakointeja, takaumia, pelkoja, unelmia, ja mitä muuta tahansa.

Me tahtoisimme polun,
joka olisi kapeampi kuin elämä.

Me tahtoisimme, että polku olisi oppi, uskonto, filosofia, opettaja, ruokailutapa, tai jokin sellainen asia, että me voisimme sanoa omistavamme sen. Olisi turvallista osoittaa sitä ja sanoa, että tässä se on, ja että me elämme sen mukaan. Olemme siis polulla. Me kuulumme niihin, jotka ovat polulla, ja nuo toiset eivät kuulu. Mutta voiko edes olla niin? Onko olemassa polkuja, vai tekevätkö ihmiset vain eri asioita?

Me voimme vastata tähän kysymykseen, kun olemme selvillä siitä, miksi teemme eri asioita. Uskallammeko katsoa, miksi teemme jotakin, vai reagoimmeko pelosta, ahdistuksesta tai vihasta käsin heti, kun joku vähänkin kyseenalaistaa meidän polkuamme? Tämä yhteiskunta on voinut saada (lue: on saanut) meidät uskomaan totena pinnallisuuksia ja epätosia. Se on voinut saada meidät kauhistumaan jotakin ja tarrautumaan johonkin. Me saatamme reagoida vahvasti, kun jotakin tapahtuu. Me saatamme reagoida heti, kun puhutaan vaikkapa evoluutiosta, luomisopista, sukupuolisesta suuntautumisesta, ihonväristä, ammatista tai puolueesta. Silloin on hyvä kysyä, mitä minussa tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Meidän on hyvä pysähtyä oman reaktiomme äärelle ja kysyä, mikä se on. Miksi minulla on se? Kertooko se enemmän minusta itsestäni kuin evoluutiosta tai luomisopista? Haluanko saavuttaa jotakin, jossa kokisin itse olevani turvassa ja vailla uhkaa? Mitä se kertoo minusta? Tahtoisinko mieluummin turvallisen uskomuksen kuin epävarmuuden? Liian usein me ohitamme ne opetukset, joita elämä tuo meidän sisällemme asti. Joskus ne sattuvat, ja silloin me teemme kaikkemme torjuaksemme niitä.

Arki on monin paikoin raskasta. Se voi olla epävarmaa, vaikeaa ja haastavaa. Mutta niin kauan kuin emme elä jokapäiväistä elämää, me tarvitsemme sitä vastaan selviytymiskeinoja. Yksi osa paranemista on selviytymiskeinojen näkeminen. Näkeminen riittää. Näkemisessä viipyminen tuo meidät selvänäköisyyteen. Selvänäköisyys on eri asia kuin tietäminen tai tietämättömyys. Kun me olemme selvänäköisiä, me tiedämme myös, mitä emme voi tietää, ja mitä meidän ei tarvitse tietää. Selvänäköisyys sisältää sekä tietämisen että ei-tietämisen. Kun me olemme selvänäköisiä, me uskallamme olla epävarmuudessa.

Jos me asetamme itsemme mikroskoopin alle ja kurkistamme mikroskooppiin, mitä tapahtuu? Samassa silmänräpäyksessä kuin me katsomme mikroskooppiin, me katoamme lasilevyltä ja ilmestymme okulaarin taakse katsojana. Me emme ole enää se, jota katsomme, vaan se, joka katsoo. Silloin meidän reaktiomme ovat katsojan reaktioita eivätkä katsottavan. Niin kauan kuin me luulemme olevamme se, jota me katsomme, me vain luulemme näkevämme. Omassa elämässämme me olemme aina katsoja. Jos me haluamme nähdä itsemme, meidän on jäätävä mikroskoopin lasille makaamaan ja koettava, miltä tuntuu olla siinä. Tämä mikroskooppi on jokapäiväinen elämä.

Yksi yllä olevan koanin opetuksista on, että jos yritämme havainnoida, me muutumme tarkasteltavasta tarkastelijaksi ja kadotamme havaitsemisen kohteen. Mutta kun emme yritä havainnoida, me teemme havaintoja. Me koemme, miltä tuntuu olla tarkasteltava ilman, että kukaan tarkastelisi.

1. Kohti nimeämätöntä

Paraneminen alkaa usein kauhistuttavasta selvänäköisyyden hetkestä. Me säikähdämme. Jokin meissä pysähtyy silmänräpäyksen ajaksi, ja se riittää muuttamaan meidän koko loppuelämämme. Me huomaamme, että selviytymiskeinomme eivät ole toimineet niin hyvin kuin olemme luulleet. Me toteamme, että emme osaa enää elää. Kuitenkin siitä alkaa uusi elämä. Se on samaan aikaan raskas ja ilon täyteinen, kauhistuttava ja kutsuva, kuluttava ja voimia antava. Me käsittelemme menneisyyttämme, tuskaamme ja huonosti toimineita selviytymiskeinojamme. Me opimme olemaan hiljaa tuskan kanssa. Me hakeudumme meitä ymmärtävien ihmisten yhteyteen. Me opettelemme päästämään irti. Me opiskelemme. Me teemme tutkimusmatkaa itseemme ja menneisyyteemme. Me kirjoitamme menneisyyttämme uusiksi. Me saatamme tehdä sen kirjaimellisesti kirjoittamalla tekstejä tai runoja, tai saatamme käsitellä menneisyyttämme näyttelemällä, tanssimalla, piirtämällä, laulamalla, säveltämällä, tai millä hyvänsä tavalla, joka tuntuu itsellemme oikealta. Me elämme suuressa murroksessa. Koko meidän elämämme muuttuu: menneisyytemme, muistomme, nykyhetkemme, tunteemme, olemuksemme, unelmamme ja tavoitteemme muuttuvat. Me synnymme uudelleen.

Joidenkin vuosien päästä meidän elämämme on muuttunut. Meidän elämäntapamme, asenteemme ja kokemuksemme elämästä ovat muuttuneet. Valtaosa menneisyyden haamujen akuutista voimasta on lieventynyt. Vahingollisten selviytymiskeinojen sijaan on tullut terveitä tapoja elää ja käsitellä jokapäiväistä elämän kipua. Mutta kipua on vielä jäljellä – kipua, jolle me emme osaa antaa nimeä. Tämä kirjoitus kertoo tästä nimettömästä kivusta.

Paraneminen tuo vapauden. Se ei tuo vapautta pelosta, vaan vielä todellisemman vapauden. Se tuo vapauden siitä, että meidän tarvitsisi olla vapaita pelosta. Se tuo vapauden pelon keskellä. Ensin me vapaudumme monista peloista. Menneisyyden kauhujen valta heikkenee, mutta meidän elämäämme jää asioita, joille emme osaa antaa nimiä. Elämä jää lopulta kaikkien nimien ulkopuolelle. Elämä tulee meitä kohti joka suunnasta, eikä se tullessaan piittaa meidän uskomuksistamme. Se ei piittaa siitä, mitä me sanomme poluksi. Se on meidän edessämme suurena vapautena. Tähän vapauteen kuuluu myös vapaus rajoittaa itseämme niin paljon kuin haluamme.

Vapaus ei ole ahdistuksen poissaoloa,
vaan vapautta sen keskellä.

Me saatamme pyrkiä eroon väärästä asiasta. Me pyrimme eroon kokemuksista, joiden keskellä me elämme. Me ajattelemme, että vapaus on ahdistuksen poissaoloa. Paranemisen alussa asioiden kokeminen, ajatteleminen ja pohtiminen ovat tärkeitä. Me tutustumme kokemuksellisesti tunteisiin nimeltä häpeä, pelko, kauhu, suru, ilo, ahdistus, viha, ja niin edelleen. Me tunnistamme vahingollisia ajatuksia, olettamuksia, uskomuksia ja arvoja. Me suunnittelemme uusia elämäntapoja. Tämä vaatii ajattelemista ja nimeämistä. Me poistamme todellisen itsemme ympäriltä kuoria. Mutta kun me pääsemme lähemmäs olemuksemme ydintä, entiset keinot eivät enää toimi. Meidän ei tarvitse enää vapautua jostakin. Riittää, että olemme vapaita.

Jokainen tilanne on elämän koputtamista ovellemme.

Me emme voi eksyä, sillä meidän polkumme on jokapäiväinen elämä. Sen ongelmat, esteet, haitat, surut, kivut, vajavuudet ja levottomuudet eivät ole haittoja. Ne ovat polku itse. Polku ympäröi meitä joka puolelta. Meidän tarvitsee vain nähdä se oikein. Silloin me tajuamme polun niin vahvasti, että siitä ei jää pienintäkään epäilystä. Jokainen tilanne on elämän koputtamista ovellemme. Me voimme avata oven. Tästä alkaa uusi vapautuminen ja elämän aukeaminen kevyeksi.

2. Identiteetti

Se, mitä me sanomme identiteetiksi, on kokoelma lähinnä uskomuksia, kokemuksia ja muistoja. Se tuntuu lujalta, muuttumattomalta ja vahvalta, ja aluksi se onkin sitä. Se on kuin köydenpätkistä koostuva nippu, joka tuntuu menevän sitä tiukempaan, mitä enemmän me kiskomme niistä köysien päistä, joita käsiimme sattuu kulloinkin osumaan. Mutta kun me uskallamme lakata kiskomasta ja alamme tutkia köydenpätkien sekamelskaa, me alamme nähdä, kuinka köysien sotkuun tulee järkeä. Me höllennämme otteemme, ja kimppu alkaa löystyä. Se alkaa muuttua, ja pian me voimme irrottaa köydenpätkän sieltä ja toisen täältä. Me huomaamme, että se, mitä me luulimme lujaksi ja muuttumattomaksi identiteetiksi, muuttuu löysäksi, läpinäkyväksi, ja joustavaksi. Me poistamme identiteetin köysikokoelmasta köydenpätkän toisensa jälkeen, ja samalla löydämme jotakin syvempää.

Identiteetin köysinippu koostuu peloista ja tuskallisista uskomuksista sekä keinoista, joiden tarkoitus on piilottaa tuska. Nippu sisältää enimmäkseen pelkoja, tuskallisia muistoja, uskomuksia, selviytymistapoja, odotuksia ja heijastuksia. Niin kauan kuin ne ovat piilossa, me kiskomme köysiä tiukemmalle ja luulemme, että emme saa koskaan itsestämme selvää. Mutta kun maltamme pysähtyä, me alamme nähdä. Tämä näkeminen vaatii kahta asiaa: selvänäköisyyttä ja pysähtymistä. Jokapäiväinen elämä auttaa meitä näkemään, mutta pysähtymisestä me olemme vastuussa yksin.

Pelkojen, tuskallisten muistojen ja vahingollisten uskomusten yhteenliittymä synnyttää ahdistavia kokemuksia, joista selviämistä varten me olemme hankkineet joukon toimintatapoja. Jotta me emme olisi tästä niin tietoisia, me turvaudumme odotuksiin ja heijastuksiin. Ne ovat ajatuksia - uskomuksia, joiden perusteella me jaamme tehtäviä itsemme ja muiden kesken. Odotukset määrittävät, mitä meidän tulisi olla, tehdä ja kokea, tai mitä muiden tulisi olla, tehdä tai kokea. Heijastukset taas määrittävät, mitä muut mielestämme ovat, tekevät tai kokevat. Heijastusten avulla me saatamme luulla tuntevamme toisen ihmisen jo ensi näkemältä.

3. Selvänäköisyys ja pysähtyminen

Selvänäköisyys alkaa asioiden nimeämisestä. Mutta se ei riitä. Elämä tarjoaa meille usein näkökulmia itseemme. Me näemme oman muistomme, pelkomme, uskomuksemme, toimintatapamme, odotuksemme tai heijastuksemme, mutta emme jää katsomaan. Sen sijaan me toimimme ajattelematta ja jäämättä kokemaan. Me yritämme muuttua. Me torjumme. Me syytämme jotakuta toista. Me lähdemme lenkille tai punttisalille. Me soitamme jollekulle. Me teemme mitä tahansa, jonka avulla voimme kääntää silmämme pois tuskallisesta kokemuksesta.

Pelko on tunne. Tuskalliset uskomukset ovat ajatuksia. Ne kiristävät toistensa köysiä, kunnes emme osaa enää erottaa niitä. Pahasti sotkeentuneenakin ne ovat erotettavissa, mutta eivät ajatuksin. Kun pelkojen ja tuskallisten uskomusten köysinippu reagoi, me yritämme tavallisesti korjata tilanteen. Me alamme ajatella. Se voi auttaa meitä hieman, mutta vain vähän, sillä jokainen ajatuksemme perustuu niihin samoihin jopa vuosikymmeniä vanhoihin tuskallisiin uskomuksiin, jotka reagoivat. Yleensä tuskaisena ajatteleminen vain pahentaa tilannetta ja kiskoo köysiä entistä enemmän solmuun. Meidän ajatuksemme kiertävät vanhoja ratoja.

Identiteetti sisältää suuria pelkoja.
Siksi sen katsominen on vaikeaa.

Kun me näemme jotakin, toinen vaihtoehto on katsoa sitä. Me keskitymme ruumiimme tuntemuksiin. Miltä hengitys tuntuu? Miltä jalat tuntuvat? Mikä on tuo pala kurkussa, puristus rintakehässä, jäykkyys nivelissä, kiristys käsissä, paine ohimoilla, tykytys sydämessä? Miltä minun vatsani tuntuu? Me pysähdymme. Me koemme fyysisen olemassaolomme. Me emme yritä tehdä mitään. Me vain tarkkailemme. Me pysähdymme siihen hetkeen, jossa olisimme aikaisemmin mobilisoineet kaikki ajatuksemme ja voimavaramme. Me kohtaamme sen, jota olemme tähän asti paenneet. Se voi tuntua hurjalta, mutta hyvin pian me huomaamme, että se vapauttaa. Me emme kiristäneet köyttä. Jotakin tuli ehkä näkyviin. Ehkä ei. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, että me emme kiristäneet köyttä.

Selvänäköisyydestä ei ole meille mitään iloa, ellemme pysähdy katsomaan. Ensin me tunnistamme uskomuksen. Olen hölmö. Jos muut tietäisivät, mitä todella olen, he jättäisivät minut. Minä en kiinnosta ketään. Muut haluavat tuhota minut. Minä en osaa. Liikkeeni näyttävät kömpelöiltä. Puhun tyhmästi. Jos joku hymyilee, hän haluaa minulta jotakin. Sitten me koemme, miltä fyysinen olomme tuntuu. Aluksi emme saata tuntea juuri mitään. Usein me kykenemme pysähtymään vain muutamaksi sekunniksi. Se ei haittaa. Tärkeää on, että ensin me ilmaisemme mahdollisimman täsmällisesti sen asian, jonka juuri tunnistimme. Sitten me emme yritä korjata sitä. Uskomuksilla on voimaa ainoastaan niin kauan, kuin me emme tunnista niitä. Heti kun nimeämme jonkin niistä, sen voima alkaa kadota. Sen köysi alkaa löystyä. Sitten me saatamme irrottaa sen nipustamme eikä se enää kiristä.

Jokapäiväinen elämä antaa meille riittävästi tilaisuuksia tunnistaa niitä köysiä, joita nipussamme on. Aina kun me olemme ahdistuneita, me voimme kysyä, mitä tapahtuu. Me palkkaamme mielessämme kommentaattorin, joka pulputtaa joskus kuin urheiluselostaja. Jokaisen kommentoinnin jälkeen me pysähdymme kokemaan. Me lakkaamme ajattelemasta. Me tarkkailemme ruumistamme. Me kuulostelemme. Älä yritä kokea mitään, mitä et koe, sillä se perustuisi uskomukseen, että se, mitä koet, ei riitä. Pysähtyminen ei synny heti. Ajan oloon me opimme olemaan läsnä ruumiimme tuntemuksissa.

Me pysähdymme kokemaan, miltä ruumiimme tuntuu.

Pysähtyminen on kaikkein pyrkimättömin olotila. Siihen me emme joskus tahtoisi tulla millään, sillä pysähtyminen kohtaa suoraan meidän kaikkein suurimman ja hirviömäisimmän pelkomme: minä en kelpaa tällaisena. Mutta me opimme pysähtymään, kun koemme, kuinka se avaa meitä.

4. Tunnistaminen

Me emme kykene pysähtymään heti. Meidän on saatava ensin jonkin verran etäisyyttä tuskaamme. Meidän on korvattava vahingollisia selviytymiskeinoja uusilla. Meidän on ensin purettava alitajuisia selviytymiskeinoja sen verran, että kykenemme pysähtymään. Muutoin meidän puolustusmekanismimme estävät meitä näkemästä. Tässä ne tekevät hyvin, sillä ne suojaavat meitä. Me emme vielä kestäisi nähdä. Nykyhetken kokemukseen pysähtyminen vaatii hieman sisäistä lujuutta.

Silti me voimme tunnistaa aina jotakin. Jos emme kykene pysähtymään, me voimme tunnistaa, miltä levottomuus ja pysähtymättömyys tuntuvat. Meidän tarvitsee vain olla selvillä siitä, mitä tapahtuu. Sitten me koemme, miltä ruumiissamme tuntuu. Meidän ei tarvitse hakea syitä eikä selityksiä. Meidän tarvitsee vain olla hetki läsnä. Meidän tarvitsee vain kokea lyhyt hetki ja sanoa: ahaa, tämä on levottomuus.

Jos emme koe tuskaa jonakin hetkenä, meidän tarvitsee vain laajentaa elämänpiiriämme. Me teemme sitä, mitä meiltä pyydetään. Me menemme sinne, mihin meitä pyydetään. Me annamme sitä, mitä meiltä pyydetään. Me pidämme huolta kodistamme. Me teemme ne työt, joita meille annetaan. Jokapäiväinen elämä työntää meitä kohti rajojamme, ja kun me olemme mukavuusvyöhykkeemme reunalla, ahdistus tulee. Sitä ei tarvitse erikseen kutsua.

Kun me koemme olomme ahdistuneeksi, jokin pelko, kauhea muisto, tuskallinen uskomus, selviytymistapa, odotus tai heijastus on aktivoitunut siten, että emme ole siitä selvillä. Me aloitamme nimeämällä jonkin näistä kuudesta. Ei ole tarpeen osua "oikeaan", sillä yksi ahdistus sisältää usein monia tyyppejä. Minun on usein helpointa nimetä ensin uskomuksia, mutta ne eivät aina toimi hyvänä alkuna. Silloin kokeilen heijastuksia tai odotuksia. Nimeämisen jälkeen kuulostelen ruumistani. Ajattelen esimerkiksi "minulla on uskomus, että muut pitävät minua kummallisena". Sitten kiinnitän huomiota fyysiseen olotilaani. Sen kummemmasta jutusta ei ole kyse. Ja kuitenkin tämä on vaikeaa, sillä se ohittaa kaikki meidän opitut puolustusmekanismimme ja selviytymiskeinomme. Se tuo meidän silmiemme eteen sen piilossa olevan käyttövoiman, joka pitää identiteettiä automaattisesi toimivana raudanlujana kimppuna. Meillä on valta pysäyttää se ja todeta, että identiteetin yhteneväisyys ja lujuus ovat näennäisiä. Identiteetin rakennusaineet alkavat avautua, ja me näemme, että ne ovat pelkoja ja tuskia sekä keinoja selvitä niiden kanssa kohtaamatta niitä.

Uskomukset

Moni asia muuttui paranemiseni myötä, mutta yksi ei: olin kiusaantunut, jos joku ajoi perässäni mielestäni liian lähellä. Yritin siitä eroon eri tavoin, mutta ilman tulosta. Jokin aika sitten sain taas perässäroikkujan. Tartuin jokapäiväisen elämän herättämään ahdistukseen. Aloin luetella uskomuksia:

Lähellä ajaja haluaa ilkeillä
Hän haluaa osoittaa minun tyhmyyttäni
Hän pitää minua huonona kuskina
Hän haluaa ärsyttää minua
Hän on julma ja paha ihminen
He nauravat minun hermostumiselleni
Hän uhkaa minua
Hän haluaa tuhota minut

Ajattelin esimerkiksi "minä uskon, että hän uhkaa minua". Sitten ajattelin "minulla on tällainen ajatus". Sitten jäin tarkkailemaan ja kuulostelemaan omaa oloani ja ruumiini signaaleja. Kuulostelin, miltä tuntuu omistaa tällainen ajatus. Normaalisti olisin reagoinut tulemalla sisäisesti levottomaksi ja ulkopuolelta katsottuna kontrolloidummaksi. Olisin ärsyyntynyt. Jonkin ajan päästä olisin joko painanut kaasua tai alkanut vähitellen hidastaa niin, että hän olisi mennyt ohi. Kuulostelin sitäkin. Sanoin itselleni "minulla on tällainen selviytymismekanismi". Koin pelkojen läsnäolon, mutta se ei ollut pelottavaa eikä vaarallista. Se oli hurjaa ja vapauttavaa. Päästin irti yhdestä köydestä. Tämän seurauksena myös sen automaattisen selviytymismekanismin köysi löystyi, joka oli ollut kiertyneenä tuskallisen uskomuksen köyden suojaksi.

Älä kritisoi sitä uskomusta, joka tuntuu tulevan esiin. Se voi tuntua naurettavalta, naiivilta, lapselliselta, typerältä, inhottavalta, tai kuinka negatiiviselta tahansa. Ellei se tuntuisi, meillä ei olisi mitään syytä olla siitä kauhuissamme. Me olemme antaneet uskomuksillemme pilkallisia nimiä, jotta meidän ei tarvitsisi katsoa niitä. Me olemme mobilisoineet jokaisen resurssimme, jotta voisimme ohittaa ne. Viivy vain siinä hiuksia nostattavassa tuntemuksessa, joka seuraa tunnistamisen ja omistamisen jälkeen. Tunnistaminen on tärkeää, sillä ilman tarkkaa nimeämistä me emme näkisi. Mutta viipyminen on vielä tärkeämpää. Me tunnistamme viipyäksemme. Emme minkään muun vuoksi. Kun olet viipynyt hetken, anna kaiken mennä tai tunnista seuraava. Tai jää toistamaan uskomustasi ja kuulostele samalla, kuinka ruumiisi ja olemuksesi reagoi. Älä käynnistä selviytymismekanismeja. Jos käynnistät, tunnista sekin ja anna niiden käydä niin kuin ne käyvät. Viivy niissä. Älä yritä muuttaa mitään. Muista vain yksi asia: minulla on tällainen ajatus. Tai tällainen keino selviytyä siitä.

Yksi selkeästi ilmaistu ja omalle kohdalle omistettu ja "rauhassa" koettu uskomus vetää perässään muita uskomuksia ja pelkoja. Tämä voi käynnistää ketjureaktion, jossa meidän uskomuskommentaattorimme suoltaa uskomuksia, ja jokaisen jälkeen me toteamme "minulla on tällainen ajatus". Tärkeää ei ole osua heti oikeaan. Tärkeää on aloittaa. Meidän uskomuksemme tulevat kyllä esiin kun lakkaamme torjumasta niitä. Ne yrittävät jatkuvasti tulla esiin ja ilmaista itseään keskellä jokapäiväistä elämää. Ne ovat aktiivisia, tarttuvat jokaiseen sopivaan tilaisuuteen, ja sanovat meille "minä olen vielä täällä". Jos me emme halua katsoa, niiden ainoa keino ilmaista itseään on ahdistaa meitä epäsuorasti, jotta katsoisimme.

Me emme tahtoisi avata uskomuksiamme,
sillä pelkäämme jäävämme tyhjän päälle.

Itse asiassa me jäämme tyhjän päälle. Monet niistä uskomuksista, jotka olemme omaksuneet totuutena, ovat vain mielipiteitä tai toiveita. Minulle yksi suurimmista iloista on ollut nähdä, kuinka kevyitä monet tuskalliset uskomukset ovat olleet. Kolikon toinen puoli on suru siitä, että näen ihmisten tekevän vahinkoa itselleen ja toisilleen vain siksi, että eivät ole selvillä sisällään toimivista voimista.

Autoilu-uskomukset olivat tilanteeseen liittyviä uskomuksia. Ne kertoivat minulle, minkä uskoin olevan perässä roikkumisen todellisen sisällön. Ne kertoivat siitä, mitä tilanne merkitsi minulle henkilökohtaisesti. Ne muodostivat sen pohjan, jota vastaan tulkitsin maailman sisältöä. Ne eivät olleet heijastuksia, sillä ne eivät liittyneet tiettyyn ihmiseen. Olipa perässä roikkuvassa autossa kuka tai keitä tahansa, samat uskomukset olivat voimassa. Löytääksemme näitä uskomuksia me voimme kysyä itseltämme mitä ajattelen tässä tilanteessa tapahtuvan? Sitten me lausumme ajatuksemme ja jäämme tilaan, jossa tarkastelemme, miltä tuntuu omistaa sellainen ajatus.

Meillä on usein myös toimintaan liittyviä uskomuksia: kun teen näin, siitä seuraa tämä. Joskus ne ovat ihan oikeita syy-seuraussuhteita, mutta usein ne ovat maagista ajattelua ja kuvitelmia. Me voimme löytää niitä kysymällä mitä ajattelen tapahtuvan tämän teon ansiosta? Sitten me vastaamme, mutta emme jää pohtimaan, onko vastaus mahdollisesti oikea tai väärä. Me saatamme ajatella esimerkiksi

Jos lähden pois, hän rauhoittuu ja tulee sitten luokseni
Jos kysyn jotakin, hän kokee sen tunkeiluna
Jos pidän pipoa, näytän naurettavalta
Jos en osaa sanoa mitään, minua pidetään tyhmänä
Jos vien hänelle kukkia, saan suukon
Jos pyydän töissä uutta tietokonetta, saan haukut
Jos yritän ajaa autoa vasemmanpuoleisessa liikenteessä, ajan kolarin
Jos osaan kirjoittaa oikeat sanat, tuskani katoaa pois

Me pysähdymme sen keskellä, mitä olemme tekemässä tai mitä suunnittelemme tehdä, ja kysymme, miksi teen tätä. Mikä on se ajatus, johon uskon, ja joka antaa minulle syyn tehdä tätä? Todettuamme ajatuksen me jäämme tarkkailemaan ruumistamme ja olemustamme. Me koemme, miltä tuntuu omistaa tällainen ajatus. Miltä tuntuu turvautua siihen? Miltä tuntuu uskoa se? Me viivymme tässä tilassa. (Tätä kirjoittaessa tuli ensin Freudilainen lipsahdus: me viivymme tässä liassa. Kuinka sopivaa!)

Tuskallisimmat uskomuksemme ovat kuitenkin itseen liittyviä uskomuksia. Minä en kelpaa. Minä en osaa. Minä olen aina surullinen. Minä olen aina pelokas. Minä olen kaikkien tiellä. Kukaan ei tykkää minusta. Tällaiset uskomukset ovat niin kietoutuneita pelkojen ja tuskallisten muistojen köysiin, että käsittelen niitä yhdessä. Me lähestymme näitä uskomuksia aivan samoin kuin kaikkia muitakin. Me kysymme mitä ajattelen itsestäni nyt? Me toteamme sen ja sitten ajattelemme "minä olen ihminen, jolla on tällainen ajatus". Me koemme, miltä sellaisen ihmisen ruumis ja mielentila tuntuvat, jolla on tällainen ajatus.

Pelot ja tuskalliset muistot

Jokainen uskomus on ajatus. Tuskalliset uskomukset ovat muodostuneet usein tuskallisten kokemusten seurauksina. Tuskalliset kokemukset jättävät tuskallisia muistoja, jotka saattavat olla elämäkerrallisia tai traumaattisia (tarkemmin artikkelissa Muistaminen). Tuskalliset kokemukset synnyttävät pelkoja. Me elämme kaikkien näiden keskellä ja muodostamme kokemustemme perusteella uskomuksia, jotka vähitellen lujittuvat ja ainakin osittain piiloutuvat alitajuntaan. Niistä tulee osa meidän identiteettiämme, eli sitä perustaa, jolla me vaikutamme, toimimme ja esiinnymme. Myös periaatteet ja selviytymiskeinot tulevat osaksi identiteettiämme, jopa niin pitkälle, että sanomme "Minä olen Vesa ja olen alkoholisti". Moni meistä kokee ensisijaisesti olevansa ylensyöjä, seksiaddikti, viiltelijä, ostelija, tai muuta vastaavaa.

Uskomusten pitäminen totena synnyttää pelkoja.
Uskomusten kyseenalaistaminen synnyttää kauhua.
Mutta vain toinen tekee vapaaksi.

Kun me lausumme ääneen yhdenkin uskomuksemme, kaikki siihen kiinnittyneet köydet resonoivat. Sen tähden me emme uskaltaisi lausua. Me emme halua kuulla tuskan köysien narahtavan. Mutta ne narisevat aina. Me voimme vain yrittää teeskennellä, että emme kuule. Me alamme itse pitää meteliä, joka peittää narinan alleen. Ainoa mahdollisuutemme parantua ja tulla vapaaksi on kuulla narahdus. Jos me haluamme kuulla hiljaisen äänen, me seisomme liikkumatta, jopa hengittämättä, ja pysymme tässä tilassa aistit valppaina. Me emme ala hosua, puhua, kirjoittaa, piirtää, emmekä tee mitään muutakaan. Me odotamme liikkumatta.

Me tunnistamme pelon, tuskallisen muiston, itseen liittyvän uskomuksen tai periaatteen, ja sitten sanomme tämä muisto kertoo siitä, minkä läpi olen kulkenut. Me istumme hiljaa liikkumatta ja keskitymme fyysiseen olotilaamme samalla kun muisto ajelehtii taustalla. Me toistamme ajatusta minulla on tämä pelko tai muisto tai uskomus tai periaate ja pidämme sen näkökulmana, josta käsin kurkistamme muistoon. Joskus meistä voi tuntua siltä, että muisto peittää meidät alleen tai että uppoamme muistoon ja lähdemme ajelehtimaan sen mukana. Tämä voi olla osoitusta siitä, että muisto ei ole vielä täysin kiinnittynyt elämäkerralliseen muistiimme. Me koemme muiston herättämät tunteet. Mitään muuta ei tarvitse tehdä – vielä.

Pelot ovat usein lähtöisin lapsuuden tuskallisista kokemuksista. Myös aikuisuuden traumaattiset kokemukset voivat jättää pelkoja tai pelkotiloja. Joka tapauksessa pelko on useimmiten muisto. Me saatamme tulkita jonkin tilanteen niin, että tulkintamme herättää pelon, mutta tulkinta perustuu muistoon vastaavista aikaisemmista tilanteista ja kokemuksista.

Itseen liittyvät tuskalliset uskomukset ovat lähes poikkeuksetta muistoja. Ne saattavat nostaa pelkoa siitä, että olemme jotakin tai että emme ole jotakin. Ne ovat muistoja siitä, minkä läpi me olemme kulkeneet. Ne ovat ruumiillistumaa siitä, mitä olemme kuulleet ja nähneet tai miten meitä on kohdeltu. Itseen liittyvät uskomukset ovat sisäistettyä ympäristön asennetta meitä kohtaan tai jotakuta sellaista kohtaan, johon me olemme samaistuneet. Ne saattavat muistuttaa meitä siitä, mikä oli meille tärkeiden ihmisten asenne meitä kohtaan.

Mitä ajattelet itsestäsi? Sinulle tärkeät ihmiset ovat kommunikoineet sen sinulle. Se on muistoa heidän sanoistaan ja teoistaan. Se on kenties ikivanhaa ja tietoisuudesta karannutta muistoa, mutta muistoa. Vain harvoin se on totuus. Useimmiten kyse on siitä, että muut ovat siirtäneet pelkonsa ja uskomuksensa sinulle.

Itseen liittyvät uskomukset ovat muistoa myös meidän omista teoistamme ja tekemättömyyksistämme. Ne voivat olla vuosikymmenien addiktiokierteiden muistoja. Ne voivat olla muistoja siitä, missä olemme heränneet ja kenen kanssa. Ne voivat olla muistoja niistä vaikeuksista, joihin olemme saattaneet itsemme. Kun tuskallinen uskomus valtaa mielen, me voimme keskittyä ajatukseen tämä muisto kertoo siitä, minkä läpi olen tullut. Älä yritä hätistää muistoa pois äläkä mieti, miten korjaisit tilanteen, sillä mitään korjattavaa ei ole. Katso uskomusta. Uppoa siihen. Sen nimeäminen auttaa meitä näkemään sen oikein, kokemaan muiston kivut ja liittämään sen osaksi elämäkertaamme. Tämä irrottaa pelkojen, uskomusten, kokemusten ja muistojen köydet toisistaan. Meidän elämämme vapautuu.

Periaatteet ovat muistoja. Vahvat periaatteet kätkevät usein sisäänsä tuskallisia muistoja, pelkoja ja uskomuksia. "Minä en voisi koskaan tehdä noin" on vahvaa torjuntaa. Todellisuudessa meistä jokainen voisi tehdä niin. Me voimme ilmaista periaatteita monin tavoin. Naisille pitää olla kohtelias. Ei saa etuilla. Kaikki riidat pitää selvittää. Älä anna rahaa humalaisille. Älä sano vastaan. Kenkiä ei saa laittaa pöydälle. Miehet eivät saa pitää naisten vaatteita. Ei saa erota. Ei saa huutaa. Ota hattu päästä. Jokainen näistä lauseista on muisto.

Periaatteet eivät ole totuuksia.
Ne ovat selviytymiskeinoja
- tarpeellisia tai tarpeettomia.

Me tarvitsemme periaatteita ja sopimuksia. Ne tekevät yhteiselämän mahdolliseksi ja miellyttäväksi. Mutta jos se lakkaa olemasta miellyttävää ja alkaa olla tuskallista siksi, että me takerrumme periaatteeseen, me saatamme elää tuskallisesta muistosta käsin. Jos teet näin, tapahtuu kauheita. Tai jos et tee näin, tapahtuu kauheita. Jos periaate on meille kuin piikkilanka, jota emme voi ylittää, ja jonka edessä me ahdistumme, meillä on traumaattinen muisto. Periaate voi olla seurausta siitä, mitä meille on tolkutettu yhä uudelleen ja uudelleen – joko sanallisesti tai esimerkin kautta. Periaate voi olla seurausta myös tietoisesta tai alitajuisesta päätöksestä, jonka olemme tehneet, ja jolla ajattelemme välttävämme tuskaa. Minä en koskaan lyö naista. Minä en koskaan anna naisen voittaa keskustelua. Minä en voi pyytää anteeksi, sillä minua on kielletty puhumasta. Kiroaminen antaa tyhmän vaikutelman. Pliisu kielenkäyttö antaa tyhmän vaikutelman. Ryppyiset vaatteet ovat merkki laiskuudesta. Minä en saa hymyillä. Kaikki nuo ovat muistoja.

Joskus me tuskailemme irti päästämisen kanssa pitkään. Me saatamme yrittää päästää irti yhdestä tapahtumasta, asiasta tai ihmisestä, mutta se ei tunnu onnistuvan millään. Toisaalta me tiedämme, että hän ei voi antaa meille sitä, minkä kanssa me kipuilemme. Me emme enää edes tahtoisi sitä. Ja toisaalta me olemme edelleen kiinni hänessä. Silloin kyse voi olla periaatteesta. Tuo ihminen tai asia edustaa meille periaatetta. Tällöin meidän on päästettävä irti siitä vahingollisesta periaatteesta, johon olemme juuttuneet. Jokainen periaate on vahingollinen, jos siihen tartutaan sokeasti.

Tuskallisten kokemusten perusteella laaditut periaatteet ovat erityisen vahingollisia. Periaate ei anna meille todellista suojaa. Se antaa vain uskomuksen suojan, mutta se ei toimi elämän keskellä. Traumaattisten olosuhteiden keskellä periaate voi antaa meille mentaalista etäisyyttä pahantekijään. Silloin periaate voi olla kostoa, usein lapsen kostoa aikuiselle. Minä näytän sinulle tekemällä aikuisena omassa elämässäni näin. On vahingollista elää kostosta käsin. On vahingollista elää niin, että rajoitamme omia toimintavaihtoehtojamme – erityisesti silloin, kun se johtaa tuskaan juuttumiseen.

Periaatteen tarkoitus on tehdä meidät sokeiksi
omalle tuskallemme, omille peloillemme
ja sille, että emme luota elämään tai muihin.

Olipa kyse sitten pelosta, tuskallisesta muistosta, itseemme liittyvästä tuskallisesta uskomuksesta tai tuskallisesta periaatteesta, me toimimme samoin. Me sanomme sen siksi, mikä se on. Me koemme sen fyysisen kivun, rasituksen ja jäykkyyden, jota se on tuonut elämäämme kenties vuosikymmenten aikana. Se on saanut meidät jännittämään ja pelkäämään. Jokainen solumme on saanut osansa siitä. Me toistamme sitä mielessämme ja katsomme sen läpi ruumiimme tuntemuksia. Älä tee mitään. Älä muuta mitään. Koe vain. Muista vain. Istu hiljaa. Tunne ruumiisi tuntemukset. Toista havaitsemaasi ajatusta uudelleen ja uudelleen. Sen toistaminen muistuttaa meitä oikeasta näkökulma. Se antaa olotilallemme oikean nimen niin, että uskallamme upota siihen pyrkimättä muuttamaan mitään. Kun me toteamme, että olemme tulleet sen läpi, me sanomme itsellemme myös me selvisimme. Se on tärkeää.

Me lakkaamme toimimasta itseämme vastaan. Tällä hetkellä minä ja vaimoni suunnittelemme yhteistä kesälomaa ystäviemme kanssa. Tarkoituksenamme ajella neljä viikkoa yhdellä autolla seitsemän hengen porukalla. Me olemme olleet tällä porukalla usein purjeveneessä tai mökillä, joskus viikkoja kerrallaan. Yhdessäolo on hauskaa, mutta siinä on myös haasteita. Piiloon ei pääse. Olen innostunut lomasta, mutta sitä ajatellessani olen kokenut myös muutamia kauhun hetkiä. Entä jos käy näin tai noin? Jos minä kypsähdän? Jos auto hajoaa? Aikaisemmin olisin piehtaroinut ahdistuksessa ja olisin sen seurauksena ärsyyntynyt. Olisin yrittänyt painaa aidon kokemukseni piiloon. Nyt minä otin kauhukokemuksen vastaan ja sanoin "minulla on kauhureaktio, ja se tuntuu tältä". Minun ei siinä hetkessä tarvinnut alkaa laatia varasuunnitelmia tai miettiä reissun pituutta. Kaikki mahdolliset muutokset ja suunnitelmat tulisivat vasta sitten, kun olin ensin kokenut kauhureaktioni fyysisesti ja henkisesti. Saatoin keskittyä vain tähän hetkeen ja omaan kokemukseeni tästä hetkestä. Jollakin minun osallani oli viesti minulle. Otin sen vastaan, eikä sen jälkeen tarvittu muutoksia suunnitelmiin. Nyt hymyilen tuolle kauhulle, jonka jäänteet vielä toisinaan kutittelevat jotakin kohtaa minussa. Tiedän, että jos se tulisi milloin tahansa, minun tarvitsisi vain ottaa se vastaan kaikilla aisteillani ja koko mielelläni. Se tuntuu jopa hauskalta.

Kirjoittaminen oli minulle joskus hyvin tärkeä selviytymiskeino. Vieläkin se on tärkeä, mutta se ei enää pidä otteessaan. Nyt se tuottaa ennen kaikkea iloa. Aikaisemmin minun oli noustava yöllä kirjoittamaan heti, kun ajatus tuli. Muutoin ahdistuin ja pelkäsin, että ajatus katoaa pois. Toisinaan vieläkin kirjoittamiseen liittyy ahdistavia kokemuksia. Joskus pelkään unohtavani oivalluksen. Joskus pelkään, että minua ei ymmärretä. Joskus koen tyhmyyttä tai riittämättömyyttä. Nyt otan olotilan vastaan. Sanon itselleni esimerkiksi "minulla on pakottava tarve rynnätä kirjoittamaan", ja viivyn kokemassa, miltä pakottavan tarpeen olotila tuntuu. En yritä taistella kirjoittamisen halua vastaan enkä olla sen puolella. Haluan vain olla selvillä siitä, mitä kirjoittamisen halu on, sanomatta sitä hyväksi tai pahaksi. Usein huomaan silloin, että pakottava tarve liukenee pois, ja sitten valitsen kirjoittaa tai olla kirjoittamatta. Tällä kertaa valitsin pitkästä aikaa kirjoittaa yöllä, koska minua ei nukuttanut. Kirjoitan onnellisena, levossa ja hyvillä mielin.

Kun me uskallamme kohdata oman kauhumme,
elämä tulee tähän hetkeen ja
polku laajenee koko elämän levyiseksi.

Kun me otamme olotilamme vastaan sellaisenaan, me tulemme nykyhetkeen ja siihen mikä on. Vaikka joutuisimme kauhukokemukseen, me olemme enemmän läsnä. Mutta silloin tapahtuu myös toinen asia: meidän asenteemme elämään saa tilaa. Me sanomme esimerkiksi minulla on tällainen periaate ja se tuntuu tältä. Me emme yritä vahvistaa sitä emmekä kyseenalaistaa sitä. Me vain koemme, mitä on omistaa sellainen periaate. Tämä kokeminen vapauttaa periaatteen siihen mahdollisesti liittyvistä peloista, uhkista, häpeästä, omahyväisyydestä, suojautumistarpeesta, ja niin edelleen. Elämä laajenee ja avautuu. Kun puristavat pelot kaikkoavat, me huomaamme, että mitään polkua ei ole. Minulla voisi olla mikä periaate tahansa. Voin pitää nykyisen tai valita toisen. Joka tapauksessa periaate muuttuu ehdottomuudesta enemmänkin mieltymyksen kaltaiseksi. Saan siitä vapauden. Se ei ole enää ahdistava kahle, vaan iloinen suoja. Polku lakkaa näkymästä, sillä se käärii sisäänsä koko sen vapauden, jota sanotaan elämäksi.

Odotukset

Kun menen teatteriin, voi käydä niin, että vieressäni on yskivä ihminen. Aluksi se kiusaa vain vähän. Kohta alan kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota yskänkohtauksiin, ja pian alan suorastaan odottaa seuraavaa. Näytelmä jää taka-alalle, kun viha yskijää kohtaan kasvaa. Lopulta kiehun raivon vallassa, kunnes huomaan sen ja alan sitten moittia itseäni kovasydämisyydestä, julmuudesta ja typeryydestä. Näytelmän loputtua olen uupunut enkä muista siitä mitään.

Jos näin käy, minä en tunnistanut odotuksiani enkä odotusteni ja elämän ristiriitaa. Minä en ollut selvillä siitä, mitä minussa tapahtui ja mitkä voimat ajoivat minua. Minä voisin myös olla hereillä ja havahtua siihen, että minulla on odotus, että mennessäni teatteriin kukaan ei yski vieressäni, ja nyt joku yskii. Minä koen odotuksen ja elämän välisen ristiriidan. Minä viivyn tässä avuttomuuden, vihan, pettymyksen, surun ja pelkojen kokemuksessa. Minä tunnustelen fyysistä olotilaani, kireyttäni, levottomuuttani, ja niin edelleen. Minä en yritä saada mitään pois. Polku tuli minun kohdalleni, ja pysyn sillä. Minä koen, että olen voimaton näin yksinkertaisen asian edessä. Pieni tilanne voi laukaista hurjia tuntemuksia. Vaikka antaudun, minun olotilani ei välttämättä muutu mihinkään. Silloin huomaan taas, mitä tapahtuu. Minulla on odotus, että minua ei harmittaisi, vaikka joku yskii niskaani. Jälleen minä koen tämän odotuksen ja todellisuuden välisen ristiriidan. Minä en yritä saada odotustani pois. Minä vain koen, mikä se on.

Me odotamme asioita itseltämme, muilta ihmisiltä ja maailmalta. Meidän odotustemme ja todellisuuden välissä on jatkuva ristiriita. Me voimme vaikuttaa todellisuuteen joskus hieman. Usein emme ollenkaan. Mutta omiin odotuksiimme me voimme vaikuttaa paljon. Vaikuttaminen alkaa sillä, että me tunnistamme ne. Sitten me tuomme tietoisuuteen sen ristiriidan, joka on odotustemme ja todellisuuden välissä. Sen sijaan, että me yrittäisimme muuttaa todellisuutta ja omia odotuksiamme (jotka ovat myös osa todellisuutta), me koemme, mitä ristiriidassa tapahtuu. Silloin me otamme vastaan koko sen todellisuuden, jossa me elämme.

Tyytyväisyys ei tule siitä, että saamme sitä mitä haluamme.
Tyytyväisyys tulee siitä, että haluamme sitä, mitä saamme.

Jos saan ristiriitaa, haluan ristiriitaa. Haluan ottaa sen vastaan, kouraista sitä kunnolla ja tutkia, mikä se on. Minä inhosin joskus tätä ajatusta. Mutta se on Suuri Hyväksyminen. Minä haluan sitä, mikä tapahtuu. Minä haluan tätä. Kyllä elämälle. Tämä ei tarkoita marttyyriutta eikä kärsimisen ihannointia. Me emme saa kärsimisellä mitään muuta kuin kärsimystä. Kärsimyksessä ei ole hohtoa, ei kunniaa, ei kiitosta, ei mitään ihannoitavaa. Vapaaehtoinen kärsimys on sulaa hulluutta ja typeryyttä. Se on identiteetin rakentamista vahingolliselle perustalle. Niin kauan kuin kärsimys on päällimmäinen syy tai ilo, me kuljemme kohti vahinkoa. Todellinen vapaus tulee siitä, että me kuljemme jonnekin, olipa kärsimys mukana tai ei.

Me koemme ihmissuhteisiin liittyvät odotuksemme usein lupausten muodossa. Ikään kuin toinen ihminen olisi antanut meille lupauksen jostakin, vaikka niin ei ole tapahtunut. Me koemme toisen ihmisen omien kaipaustemme tai pelkojemme läpi ja luulemme, että hän on luvannut meille jotakin. Me tulkitsemme häntä odotustemme kautta, ja kun jokin hänen teoissaan tai olemuksessaan resonoi, me luulemme saaneemme lupauksen. Sitten me alamme odottaa lupauksen täyttymistä. Me alamme tulkita hänen käyttäytymistään, ja kun se poikkeaa kokemastamme lupauksesta, me alamme vaatia häntä tilille lupauksesta, jota hän ei ole koskaan antanut. Me saatamme kokea lupauksen niin varmana, että emme missään tapauksessa voi kyseenalaistaa sitä. Vika on aina toisessa ihmisessä.

Tällaiset "lupaukset" liittyvät usein kipeimpiin kohtiimme ja herkimpiin kaipauksiimme. Me koemme saaneemme niin suuria lupauksia, että ne tekisivät meidät vihdoin kokonaisiksi. Olisi kauheaa kuulla, että hän ei ole koskaan ajatellutkaan mitään sellaista, saati että hän olisi luvannut olla meidän täyttymyksemme. Pettymys, tuska ja kaipaukset ovat niin suuria, että me lyömme toista ihmistä. Hän on muuttunut. Hän on antanut väärän kuvan. Tästä herääminen ja oman osuuden näkeminen on veret seisahduttava shokki. Mutta niin kuin shokit yleensä, se tekee vapaaksi.

Sama mekanismi toimii toisinpäin. Muut saattavat suhtautua sinuun sellaisten lupausten kautta, joita et ole koskaan antanut. Sinä et voi herättää heitä. Sillä saisit vain lisää syytöksiä. Mutta kun heräät ensin omille odotuksillesi, näet, mitä tapahtuu. Kun tunnistat odotuksesi ja laitat pois ne lupaukset, joita et ole koskaan saanut, muut saavat vapauden. Silloin osaat myös ottaa oman vapautesi, vaikka jonkun toisen odotukset jäisivät täyttymättä. Odotus, että me tulisimme kokonaiseksi toisen ihmisen kautta, jää aina täyttymättä. Mitä pikemmin, sen parempi. Mitä rakastavammin, sen parempi. Sinä kykenet rakastamaan, kun tiedät ensin itse, kuinka monia lupauksia olit ripustanut toisen harteille. Minulla on tällainen odotus…

Heijastukset

Ihmissuhteeseen liittyvät odotukset, jotka saavat meidät kokemaan, että toinen on antanut meille lupauksen tai vihjannut lupauksesta, ovat esimerkki heijastuksesta. Jos kyse ei ole todellisesta lupauksesta, vaan meidän odotuksestamme, on hyvin todennäköistä, että ”lupaus” ei tule lunastetuksi. Tällöin odotuksemme voivat saada meidät uskomaan, että toinen petti meidät, tai että toinen on muuttunut. Me voimme luulla tulleemme petetyiksi niin vahvasti, että päätämme suhteen ja olemme vihaisia ja katkeria toiselle. Me sanomme, että emme voi enää luottaa häneen, vaikka menetimme luottamuksen vain omaan mieleemme.

Jokapäiväinen elämä on peili,
josta me näemme itsemme.

Kyse on kuitenkin vain siitä, että olemme itse pettäneet itsemme. Joka kerta, kun odotuksemme saavat meidät luulemaan ja toivomaan, että toinen on luvannut meille jotakin, me valmistamme itsellemme vääjäämättömän pettymyksen. Samalla me tuomitsemme toisen väärin perustein. Näen nyt uusin silmin, mitä tarkoittaa se, että elämä antaa meille oppitunteja niin kauan, että otamme ne vastaan. Siinä ei ole mitään mystiikkaa. Meidän omat uskomuksemme vain tulevat näkyviksi. Jokapäiväinen elämä on suuri peili, josta me näemme itsemme. Se heijastaa meille takaisin oman suhtautumisemme todellisuuteen. Me koemme vain omat reaktiomme, emmekä kenenkään toisen.

Me aistimme vain sen todellisuuden, johon olemme välittömässä yhteydessä. Me aistimme vain ne valonsäteet, jotka tunkeutuvat silmämme sisään verkkokalvolle asti. Me aistimme vain ne äänet, joiden paineaallot etenevät korvamme tärykalvolle, tai jotka riittävän voimakkaina tuntuvat ihollamme. Me tunnemme vain sen lämpösäteilyn, joka siirtyy ruumiiseemme. Me haistamme vain ne hajut, joiden molekyylit lentävät nenämme aistinsoluihin. Me tunnemme vain sen kosketuksen, joka vääntää ihoamme sen verran, että aistinsolut reagoivat. Me maistamme vain ne maut, joiden molekyylit pääsevät suuhumme asti. Me emme tahdo aina muistaa, kuinka rajallisia olemme. Me emme koskaan näe toista ihmistä. Me näemme valoaallot, jotka heijastuvat hänestä. Me kuulemme hänen synnyttämänsä ääniaallot, jotka ilma kuljettaa korviimme. Me tunnemme hänen ihonsa painavan meidän ihoamme. Me haistamme molekyylejä, jotka irtoavat hänestä ja kulkeutuvat ilman kantamana nenäämme. Me maistamme hänestä sen osan, joka tavoittaa suumme. Kaikki, mitä me tällä aisti-informaatiolla teemme, perustuu omaan tulkintaamme. Oma tulkintamme on yhtä kuin se maailma, jonka me näemme.

Heijastus tarkoittaa sitä, että minä oletan sinulla olevan jonkin kokemuksen, tavoitteen tai ajatuksen, ja sitten otan sen todesta ikään kuin sinulla olisi se. On ihan OK ajatella, että sinulla on jokin kokemus, tavoite tai ajatus, niin kauan kuin muistan, että ajattelen niin omista lähtökohdistani käsin. Silloin olen selvillä siitä, mitä minussa tapahtuu.

Heti, kun luulen tietäväni, mitä sinussa tapahtuu,
lakkaan tietämästä, mitä minussa tapahtuu.

Heti, kun luulen tietäväni, unohdan, että näen vain itseni kautta. Unohdan, että teen tulkintoja, ja että en voi kuvitella mitään sellaista, mitä en itse liittäisi mielessäni tähän tilanteeseen. Mutta miksi ihmeessä minun tulisi tietää, mitä sinussa tapahtuu? Vastaus on yksinkertainen: pelon välttämiseksi. Oman pelkoni välttämiseksi. Lyhyellä tähtäimellä on paljon helpompaa uskotella itselleni, että tiedän. Minä voin ohittaa sillä paljon itseni kohtaamiseen liittyviä pelkoja. Koska en uskalla elää itse, minun on elettävä sinun kauttasi. Koska en tiedä, mitä haluan, minun tiedettävä, mitä sinä haluat. Ja koska olisi liian tuskallista olla selvillä tästä kaikesta, minä en halua edes kyseenalaistaa omia kuvitelmiani sinusta. Tässä on vain se huono puoli, että minä voin koko ajan pahemmin. Minä tarvitsen erilaisia selviytymiskeinoja, joiden avulla voin unohtaa, että vain minulla itselläni on valta parantaa itseni.

Minä teen joka hetki sitä,
mitä haluan eniten tehdä.

Tästä säännöstä ei ole yhtään poikkeusta. Joka hetki me valitsemme saatavilla olevista vaihtoehdoista sen, mitä me haluamme kaikkein eniten. Jos minä en uskalla katsoa itseeni, minä katson sinuun. Jos minulla on nämä kaksi vaihtoehtoa, minä valitsen niistä tasan tarkkaan sen, mitä eniten haluan. Tämä sama huikea vapaus säilyy meillä paranemisen myötä. Ainoa ero on siinä, että mitä enemmän me paranemme, sitä vähemmän me olemme alitajuisten impulssien, odotusten, uskomusten ja heijastusten sokaisemia. Me emme astu mihinkään uuteen vapauteen. Me vain hoksaamme, että vapaus oli meillä koko ajan, ja että me käytimme sitä koko ajan. Vapaus, jossa me elämme alitajuisesti, on täsmälleen sama vapaus kuin se, jossa me elämme tietoisesti. Siihen kuuluu myös vapaus valita niistä kumpi tahansa.

Ainoa, mikä estää minua olemasta vapaa, on se, että haluan mieluummin olla sidottu kuin vapaa. Sen tähden minä seuraan sinua tarkkaan ja arvioin jokaista liikettäsi, äänenpainoasi ja ilmettäsi. Minä en tahdo vapautta, vaan sinut. Enkä minä tahdo sinua sellaisena kuin olet, vaan sellaisena kuin minä haluan. Minä takerrun sinuun, mutta en huomaa, että pidän kiinni vain odotuksistani ja kuvitelmistani, enkä sinusta. Minä huomaan sen siitä, että jos et täytä odotuksiani ja kuvitelmiani, vika on sinussa eikä siinä, mitä minä ajattelen sinusta. Kun takerrun sinuun, minua ei enää kiinnosta pyrkiä eroon illuusioistani.

Selviytymiskeinot

Mä olen lomalla mökillä perjantaihin saakka tulin eilen. Join itseni eilen humalaan ja söin kuin hevonen. Olin niin tuskainen ettei minulla ollut muuta keinoa nollata päätäni. Luen tällä hetkellä Tommy Hellstenin tietäjä sarjaa uudelleen. Tänään lenkillä ollessa itkin ääneen surkeuttani monen asian suhteen. Koin olen täys nolla ja taas vanhassa suossa ja pahemmin kuin koskaan ennen. Kunnes tajusin en rakasta oireitani. Se kun on ainoa tie paranemiseen. Isällä on ihmeellisiä keinoja murtaa meidät. Isä kuiskaa hiljaa rakasta oirettasi ja itseäsi niin hänkin tekee :-) minä HUUDAN täältä lumisen metsän keskeltä sinulle ystäväin : RAKASTA ITSEÄSI JUURI SELLAISENA KUIN OLET

Tekstivesti ystävältä

Selviytymiskeino tarkoittaa keinoa, jolla me selviämme ongelman kanssa ratkaisematta itse ongelmaa. Elämässä on tilanteita, jolloin selviytyminen jonkin asian kanssa on ainoa vaihtoehto. Joskus meidän on elettävä sellaisen asian kanssa, jota emme millään tahtoisi elämäämme. Me voimme vammautua tai perheenjäsenemme voi vammautua. Me saatamme kadottaa näkömme tai puhekykymme. Maamme saattaa joutua sotaan. Rakkaimpamme saattaa kuolla. Tapahtumat asettavat elämäämme rajoja, joiden puitteissa meidän on elettävä. Me elämme tilanteessa, jonka suhteen olemme voimattomia, ja koemme oman pienuutemme. Samalla me koemme oman suuruutemme siinä, että selviämme sittenkin.

Me turvaudumme selviytymiskeinoihin myös silloin, kun oma voimamme riittäisi ongelman ratkaisemiseen, mutta syystä tai toisesta emme käytä voimaamme. Lähes poikkeuksetta omasta voimastamme luopuminen johtuu tuskallisista alitajuisista syistä. Jokainen meistä tykkää puhua itseään kiinnostavasta aiheesta. Mutta jos meitä pyydetään puhumaan samasta aiheesta YK:n yleiskokoukselle, se ei ehkä tunnu enää mukavalta. Silti kyseessä on meille tutun ja helpon asian tekeminen. Sama koskee esimerkiksi rytmiliikuntaa. Musiikin tahtiin liikkuminen on mukavaa. Mutta jos meitä pyydetään tekemään sama yleisön edessä, me saatamme luulla sitä mahdottomaksi, vaikka se on meille entuudestaan tuttua ja vieläpä mukavaa.

Sanonta kasvojen menettäminen on tässä suhteessa mielestäni paljastava. Kasvojaan ei voi koskaan menettää. Vain naamion voi menettää. Kasvot voivat vain paljastua. Termi kasvojen menettäminen kuvastaa pelkoa, joka syntyy, kun joku näkee siihen kohtaan, johon emme tahtoisi. Oikeiden kasvojemme paljastaminen on joskus sattunut liikaa. Luomalla suojaavan identiteetin me suojaamme tuskallisia uskomuksiamme, muistojamme ja pelkojamme. Se, mitä naamio esittää, ei ole kovin tärkeää. Me voimme suhteellisen helposti vaihtaa sen toiseksi. Tärkeää on se, mitä naamio ei näytä.

Kun identiteettimme tuskallista perustaa kosketetaan, me lakkaamme käyttämästä omaa voimaamme. Joku kysyy, mitä me tahdomme, mutta me emme sano (meillä on aina voimaa puhua). Joku pyytää meitä laulamaan, mutta me emme laula (meillä on aina voimaa laulaa). Joku haluaisi keskustella ”vaikeasta” aiheesta, mutta me pakenemme (meillä on aina voimaa kuunnella ja päästellä sanoja). Me tahtoisimme jotakin, mutta emme pyydä (meillä on aina voimaa lausua sanoja). Me voisimme toimia, mutta emme toimi. Tai me keksimme jotakin tilanteeseen kuulumatonta tekemistä.

Silloin riittää, että me huomaamme, mitä tapahtuu. Me kiinnitämme huomiomme siihen, mitä olemme tekemässä. Me vain katsomme sitä. Me emme yritä muuttaa mitään toiseksi. Me tahdomme ainoastaan tietää, mitä meissä tapahtuu juuri nyt. Aina kun me koemme olevamme sidottuja, vaikka emme oikeasti ole, meillä on tilaisuus katsoa sisällemme.

Me voimme katsoa sisällemme vain,
kun emme pyri piilottamaan näkemäämme.

Selviytymiskeinot ovat yleensä muunnoksia seuraavista:

jos se tuntuu hyvältä, hanki se
jos se tuntuu pahalta, muuta se toiseksi
jos se tuntuu pahalta, lähetä se pois
jos se tuntuu pahalta, lähde pois
jos se tuntuu pahalta, tee jotakin, joka saa unohtamaan sen

Saatan huomata esimerkiksi keksineeni jotakin niin hyvältä tuntuvaa, että tahdon sen itselleni. Haluan toisen ihmisen. Huomaan takertuneeni tähän hyvältä tuntuvaan niin kovasti, että se tuntuu pahalta. Toisen ihmisen haluamisesta on tullut minulle selviytymiskeino, jonka avulla vältän muiden omien asioideni kohtaamista. Tämän synnyttämästä tuskasta minä selviydyn taas muilla keinoin.

Selviytymiskeinon havaitseminen ei ole aluksi mukavaa. Minä en osaa vain katsoa, vaan tulen levottomaksi ja luulen, että minun on tehtävä jotakin. Silloin minä pyrin selviämään havainnostani toisella selviytymiskeinolla. Minä huomaan esimerkiksi tupakoivani liikaa. Minä saatan yrittää selviytyä tämän havainnon synnyttämästä ahdistuksesta millä tahansa yllä olevista tavoista. Minä muutan havaintoni toiseksi korvaamalla sen lopettamispäätöksellä tai vähentämissuunnitelmalla. En enää katso tupakoimistani, vaan lopettamisen unelmaa. Minä lakkaan kokemasta havaintoni synnyttämää hätää ja alan kokea unelman synnyttämää toivoa. Minä ohitan havaintoni. Tai minä lähetän havaintoni pois ja lakkaan ajattelemasta koko asiaa. Tai minä lähden lenkille, jotta vähentäisin syyllisyyttä.

Me voimme tunnistaa selviytymiskeinoja
vasta kun emme yritä selviytyä niistä.

Jos olen läsnä nykyhetkessä, minä voin tunnistaa selviytymiskeinojani ja niitä keinoja, joilla yritän selviytyä tunnistamisesta ja näkemisen ahdistuksesta. Sen jälkeen tarvitaan vain sitä, että en tee mitään tuosta yllä olevasta listasta. Minä pysähdyn. Se ei ole niin vaikeaa kuin voisi luulla.

5. Pysähtyminen

Jos istut, ryhdistäydy. Jos seisot, suorista selkäsi ja lantiosi. Jos makaat, käänny selällesi ja ota ryhdikäs symmetrinen asento. Jos teet mitä tahansa muuta, ryhdistäydy, suoristaudu ja ota itseäsi kunnioittava asento. Vedä henkeä pari kertaa syvään ja tunne, kuinka rintakehäsi elää hengityksen mukana. Kiinnitä huomiota ruumiiseesi: käsivarsiin, käsiin, jalkoihin, reisiin, jalkateriin, päähän, kasvoihin, kaulaan, niskaan, lantioon, vatsaan, selkään, rintakehään, lapoihin, olkapäihin, ja taas rintakehään. Hengitä syvään. Hengitä sydämen viereen. Hengitä sydänalaan. Tunnetko sydämesi lyövän? Jatka rauhallista hengitystä ja kuvittele eteesi se tunne, asia, tuska, pelko, uskomus, ihminen, selviytymiskeino, tapahtuma, tai mikä tahansa, joka tuntuu tuskalliselta. Pidä huomio hengityksessä, jatka hengittämistä syvään ja katso kauhusi kohdetta jonkin aikaa. Miltä ruumis tuntuu? Valmistaudu vetämään henkeä syvään siten, että hengität eteesi kuvitellun kauhun kohteen ilman mukana sydänalaasi. Sitten hengitä kauhusi kohde syvälle sydänalaasi. Mitä fyysisiä tuntemuksia seuraa? Syntyykö vapinaa, kylmiä väreitä, jäykkyyttä, kuumuutta, vai jotakin muuta? Hengitä rauhallisesti ulos pyrkimättä muuttamaan mitään. Hengitä sisään jälleen imaisten kauhusi kohde sydänalaasi. Mitä tuntemuksia herää? Miten mieli reagoi? Jatka tätä niin kauan kuin tuntuu tarpeelliselta. Se voi olla kymmenen sekuntia tai kymmenen minuuttia.

Jos teet yllä olevan harjoituksen, huomaat, että pystyt olemaan kauhusi kohteen kanssa suunnittelematta, murehtimatta ja ajattelematta. Sinä olet nykyhetkessä ja koet, mitä sinussa tapahtuu. Sinä lakkaat torjumasta ja pyrkimästä saada asioita muuttumaan. Sinä katsot kipeää asiaa silmästä silmään.

Tämän harjoituksen arvo on siinä, että se auttaa meitä kohtaamaan minkä tahansa asian sellaisena kuin se on. Se auttaa meitä luopumaan ajattelemisesta ja kritisoimisesta. Se tuo meidät vastatusten sellaisen asian kanssa, jolle emme osaa tehdä mitään ja osoittaa, että meidän ei tarvitse rynnätä tekemään mitään. Jos minä tunnistan tuskallisen selviytymiskeinon – esimerkiksi asioiden välttämisen – minä hengitän sisääni niitä asioita, joita olen välttänyt. Minä saatan huomata, että pelkään toisen ihmisen muuttuvan yhtäkkiä aggressiiviseksi, ja hengitän sisääni sitä. Minä saatan pelätä, että joku kysyy minulta asiasta, josta en tahtoisi, ja hengitän sitä.

Minulle tämä harjoitus on jokapäiväinen tuttu. Käytän sitä, kun tuskallisia tunteita alkaa nousta. Minä hengitän tunteet tai tilanteet suoraan sydänalaani. Silloin voin kokea niiden emotionaalisen energian ilman, että alkaisin pohtia. Säilyn nykyhetkessä. Keskellä arjen tilanteita harjoitus voi kestää viisi sekuntia. Kun istun rauhassa, harjoitus voi kestää viisi minuuttia. Joinakin tunteina selviydyn vain tekemällä harjoitusta uudelleen ja uudelleen. Tämä harjoitus on osa päivä kerrallaan elämistä.

Voi olla, että meidän on muutettava elämäämme. Meidän on kenties luovuttava jostakin ja alettava tehdä jotakin. Mutta usein me hosumme ja hätäännymme liian varhain. Erityisesti silloin, kun huomaamme toimineemme typerästi tai vahingollisesti, me tahtoisimme korjata käyttäytymistämme. Me tahtoisimme muuttua ja alkaa elää toisin. Samalla me saatamme pelätä, mitä muut sanovat, jos muutumme. Tai mitä he sanovat, jos emme muutu. Mutta meidän ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, että huomaamme ja olemme huomiomme kanssa huolestumatta. Me katsomme, koemme ja hengitämme. Me alamme nähdä. Ja kun me alamme nähdä, meidän elämämme muuttuu itsestään. Meidän tarvitsee vain kestää se epätietoisuus, joka tulee näkemisen kautta. Kun me alamme nähdä, me emme voi olla muuttumatta. Näkeminen ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi rynnätä muuttumaan.

Meidän ei tarvitse pelätä muuttumista
eikä muuttumattomuutta.

Jos me pelkäämme muuttumista tai muuttumattomuutta, meidän tarvitsee vain hengittää tätä pelkoa sisäämme. Me kuvittelemme eteemme ne tilanteet, joita pelkäämme, ja hengitämme ne sydänalaamme. Kun maltamme tehdä tätä muutaman kerran, me olemme jo tilanteessa, jossa emme pakene muuttumista emmekä muuttumattomuutta. Kun pakeneminen lakkaa, uusi, kevyt, ja itsestään tapahtuva muutos tulee esiin. Me saamme negatiivista voimaa, joka pitää meidän voimamme kurissa niin, että emme hosu. Se ohjaa positiivista voimaamme niihin asioihin, joihin meillä on voimaa vaikuttaa.

Hyväksyminen ja vastaanottaminen ovat osa muuttumista. Ne ovat myös osa muuttumattomuutta. Meidän ongelmamme ei useinkaan ole siinä, muuttuako vai ei. Ongelma on siinä, että me yritämme muuttaa väärää asiaa väärällä tavalla. Me teemme päätöksiä, joissa emme voi pysyä, sillä me päätämme muuttaa tunteitamme. Me säikymme omia reaktioitamme, emmekä muista, että ne tulevat sisältämme. Me yritämme muuttaa sisäistä maailmaamme - omia tunteitamme - muuttamalla käyttäytymistämme.

Me voimme muuttaa käyttäytymistämme jos tahdomme,
mutta tunteille me voimme vain olla läsnä.

Me voimme päättää muuttaa käyttäytymistämme niin paljon kuin haluamme. Mutta älä erehdy luulemaan, että sama pätee tunteisiin. Tunteille me voimme vain olla läsnä. Jos sekoitamme nämä kaksi, me päädymme kaaokseen.

Harjoitukset ovat vain harjoituksia. Mutta ne ovat tarpeellisia niin kauan kuin meillä on jotakin harjoiteltavaa. Jos me ryntäilemme "päätöksestä" toiseen sekasorron vallitessa, on hyvä kysyä, mitä me päätämme. Millä perusteilla me teemme päätöksiä? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Teemmekö me päätöksiä käyttäytyä jollakin tavoin? Vai päätöksiä kokea jotakin muuta kuin koemme nyt?

En haasta sinua enkä itseäni istumaan mukavasti. En haasta meitä viihdyttämään itseämme kivoilla harjoituksilla. Haastan meitä tuijottamaan pelkoon. Haastan istumaan silloinkin, kun kaikki jäsenet huutavat EI. Haastan istumaan silloinkin, kun koko mieli tahtoisi jotakin muuta. En haasta meitä hyväksymään kaikkia tekojamme enkä kaikkea sitä, mitä elämässämme tapahtuu. Monen asian on muututtava. Mutta ensin meidän on istuttava hiljaa niin kauan, että tiedämme, mitä tahdomme muuttaa. Ja mitä voimme muuttaa.

Samalla haastan meitä mielen lepoon. Haastan siihen, että mielen ei tarvitse suunnitella. Sen ei tarvitse yrittää keksiä ratkaisua silloin, kun mitään ratkaistavaa ei ole. Mieli on jo ratkaisussa. Ratkaisu on kokeminen. Se on istuminen tässä hetkessä. Se voi olla surullista, pelottavaa, turhauttavaa, tylsää tai raskasta, mutta silti se ei väsytä. Sitten kun olemme istuneet ja nähneet tunteen tunteeksi, me voimme päättää tehdä jotakin tai olla tekemättä jotakin ilman, että tahtoisimme muuttaa sitä, minkä keskellä me istuimme.

Ajatukset eivät ole ratkaisuja.

Ratkaisu ei ole siinä, että keksimme suunnitelman. Ratkaisu on siinä, mitä tapahtuu nykyhetkessä. Pysähtyminen ja hengittäminen ilman suunnitteluun ja pahoitteluun liittyviä ajatussilmukoita on välitön ratkaisu nykyhetken ongelmaan - siihen, että koemme olomme tukalaksi. Muita ongelmia meillä ei olekaan. Kaikki muu on elämistä itseään. Zen on hyvin tarkka siinä, että me katsomme vain sitä, mitä nykyhetkessä tapahtuu. Se ei erehdy hetkeksikään luulemaan, että suunnitelma olisi ratkaisu. Meidänkin kokemuksemme tulisi jo kertoa, että suunnitelmien laatiminen ei johda mihinkään. Sen sijaan hengittäminen ja kipeän asian katsominen nykyhetkessä vailla suunnitelmia ja ajatuksia on välitön ratkaisu. Pysähtyminen avaa meidät huomaamaan, että

Me alistumme vain omille reaktioillemme.

Jos me katsomme jotakin tai jotakuta, ja meissä herää reaktio, me saatamme luulla, että katsomisemme kohde saa medät reagoimaan. Niin ei kuitenkaan käy. Kun me katsomme jotakin tai jotakuta, meidän alitajuntamme etsii asioita, joiden avulla se voisi kertoa, mikä kohteen merkitys on meille henkilökohtaisesti. Jos alitajuntamme liittää kohteeseen tuskallisia muistoja, uskomuksia, pelkoja tai odotuksia, ne tulevat kuvaan mukaan. Kun me katsomme jotakin, meidän mielessämme voi herätä sähisevä pyörre, jota me sitten katsomme. Jos emme ole selvillä tästä, me emme osaa erottaa sähikäistä ja katsomaamme asiaa. Mutta me voimme oppia katsomaan kohdetta ja sähikäistä eri asioina, ja voimme tunnnistaa ne identiteettimme köydet, jotka kiristyvät ja synnyttävät jännitteitä. Silloin me tajuamme, että millään ei ole itsessään mitään voimaa alistaa meitä mihinkään. Kaikki alistuminen on meidän omaa reaktiotamme. Me emme alistu katsomallemme kohteelle, vaan sille, mitä meidän sisällämme tapahtuu. Kun teet hengitysharjoitusta, voit myös yrittää tunnistaa sähikäisen ja katsoa sitä ja tilannetta eri asioina. Silloin saatat huomata, kuinka kevyesti asiat voivat ratketa.

Lähes koko elämäni ajan minulla on ollut tuskallinen reaktio (montakin, mutta tämä oli erityisen raskas ja hävettävä). Kesti seitsemän vuotta sisäistä paranemista, ennen kuin se lähti. Silloin se lähti itsestään. Kun näin nopealiikkeisiä, määrätietoisia, innostuneita tai kovaäänisiä naisia, osa minua meni aina lukkoon. Muutuin hiljaiseksi, araksi ja myötäileväksi. Kadotin määrätietoisuuteni. Osa minua tarkkaili heitä koko ajan, vaikka en halunnut sitä. Tällaisten naisten läsnäolo esimerkiksi samassa kokouksessa teki oloni raskaaksi, sillä suuri osa energiastani kului heidän tarkkailemiseensa ja jouduin ponnistelemaan kovasti keskittyäkseni muihin asioihin. Yritin saada ongelmaan selvyyttä ja lähestyin sitä kaikin tietämäni tavoin sekä yksin, kaksin, että ryhmässä, mutta se pysyi.

Jokin aika sitten istuin bussissa ja kyytiin nousi vilkkaasti elehtivä nainen, johon reagoin taas. Hän jäi seisomaan ja keskustelemaan ystävänsä kanssa. Aloin hengittää häntä, kuten niin monesti olin tehnyt vastaavassa tilanteessa. Yhtäkkiä mieleeni nousi kuva, jossa hän osoitti ensin minua ja sitten bussin ovea. Olin täysin varma, että jos hän olisi tehnyt niin, olisin jäänyt pois seuraavalla pysäkillä. Jatkoin hengittämistä. Tiesin, että jos hän olisi puhaltanut suuntaani, olisin kaatunut kuin ison pahan suden puhaltamana. Olin toki miettinyt äitini väkivaltaisuutta aiemmin satoja kertoja. Olin muistellut, kuinka hän oli heittänyt minut ulos, ja kuinka minulla ei ollut yksityisyyttä muutoin kuin kuin valehtelun ja salailun kautta. Hän oli minun jumalani eikä minulla ollut vastaan sanomista. Nyt kaikki ilmestyi eteeni kirkkaasti. Tajusin. Koin. En ajatellut, en pohtinut, en muistellut, vaan koin. Sitten puhalsin naiselle ja hymyilin. Koin olevani tasavertainen puhaltaja, jolla on tasavertainen oikeus istua bussissa, ja joka ei poistu sormella osoittamalla. Näin sähikäisen, joka käynnistyi minussa aina tällaisen naisen nähdessäni. Katsoin sitä ja naista vuorotellen, ja molemmat saivat olla sitä mitä ne olivat. Lapsuudessani on ollut dissosiaatiota, ja luulen, että en koskaan saa selville, mitä sähikäisen sisällä on. Nyt tiedän, että ei tarvitsekaan. Se on läsnä, mutta kuitenkin se on poissa.

On ollut ihmeellistä olla vapaa tästä reaktiosta. Jos se palaa, minä hengitän ja puhallan mielessäni tai kuvittelen osoittavani sormella. Nyt kun se on poissa, en lakkaa ihmettelemästä lapsuuden reaktioiden voimaa. En ollut mahtanut sille yhtään mitään. Pystyin kyllä jotenkin toimimaan reagoidessanikin, mutta jouduin kurjiin tilanteisiin ja tulin ymmärretyksi väärin. En ollut mahtanut koskaan mitään sille, että reagoin. Kymmeniä vuosia se oli kiusanani. Ja kuinka helposti se lähtikään! Samalla itken sitä, kuinka syvässä näen asioiden olleen itsessäni ja muissa. Arvostan sisäistä paranemista enemmän kuin koskaan. Tiedän entistä selkeämmin, että se on jotakin aivan muuta kuin muistelemista, miettimistä ja pohtimista. Se on ennen kaikkea läsnä olemista ja omien reaktioiden hyväksyvää ja rakastavaa vastaan ottamista. Se on itsen äärelle pysähtymistä siten, että emme yritä ratkaista ongelmia, vaan olla hyvä kaikelle, mitä tässä hetkessä on.

6. Tässä hetkessä

Jotta näkisimme asiat oikein, meidän on oltava läsnä tässä hetkessä ja katsottava vain sitä, mikä tapahtuu juuri nyt. Meidän ei ole tarpeen katsoa sitä, miksi se tapahtuu. Riittää, kun katsomme, mikä aktiviteetti juuri nyt on käynnissä, ja kun annamme sille mahdollisimman yksinkertaisen nimen.

Ystäväni on ollut paranemisessa joitakin vuosia. Välillä hänet valtaa ahdistus, ja silloin hän alkaa usein yrittää selvittää, mitä selviytymiskeinoja hän käyttää. Hän alkaa lukea ja tutkia asioita, jotta ymmärtäisi itseään paremmin. Hän alkaa kirjoittaa toivoen, että näkisi kirjoituksessaan välähdyksen tiestä eteenpäin. Tätä toimintaa hän nimittää selviytymiskeinojen tunnistamiseksi. Sen avulla hän tahtoisi nähdä, mikä pitää häntä ahdistuksessa. Mutta hän ei näe, että tuo toiminta on itsessään selviytymiskeino. Hän turvautuu siihen, ja se auttaa hänet tuskaisen jakson yli. Sen jälkeen hän saattaa todeta, että ei oppinut itsestään mitään uutta. Mutta kaikki asiat ovat hänen silmiensä edessä koko ajan. Hän vain katsoo liian kauas. Hän antaa käyttäytymiselleen nimen (selviytymiskeinojen tunnistaminen) ja tulkitsee elämäänsä ja kokemuksiaan sitä vasten. Nimi estää häntä näkemästä sitä yksinkertaista asiaa, että se, mitä hän tekee, on hänen selviytymiskeinonsa. Ei sitä tarvitse etsiä. Se on tässä juuri nyt. Jos hän katsoisi toimintaansa, hänen ei tarvitsisi miettiä, mitä hän voisi oppia itsestään. Samalla hän voisi huomata, että hän ei lue ja kirjoita siksi, että oppisi jotakin, vaan hän alkaa tehdä niin aina ollessaan ahdistunut. Hyvä niin. Sillä hän selviää. Hänen tärkein tehtävänsä on selvitä, ja hän selviää. Sillä ei ole väliä, löytääkö hän jotakin vai ei. Joka tapauksessa hän löytää aina selviytyneen itsensä.

Minun ei tarvitse antaa tarkoituksia millekään.
Riittää, että huomaan, mitä nyt tapahtuu.

Huomaaminen vaatii pysähtymisen. Se on kuin katko ajan virtaamisessa. Keskellä omaa elämääni minä pysähdyn. Päästän muutamaksi sekunniksi irti kaikesta ja katson itseäni. Mitä minä teen? Minkälaisia liikkeitä minä teen? Miltä maailma näyttää? Mihin olen menossa? Mistä olen tulossa? Muutama hengitys syvään. Miltä minun ruumiini ja mieleni tuntuu? Miten minä juuri nyt selviydyn sen kanssa?

Me voimme luoda selvänäköisyyden hetkiä. Me voimme luoda tapoja, jotka saavat meidät katsomaan ympärillemme. Joka kerta astuessamme kotimme ovesta pihalle me voimme vetää muutaman syvän hengityksen ja kuulostella niitä energioita, joita on sisällämme. Miltä meidän ruumiimme ja mielemme tuntuu? Istuessamme bussiin, metroon tai ratin taakse me voimme pysähtyä ja päästää irti kaikista aikeistamme. Jos olemme ahdistuneita, surullisia, levottomia tai pelokkaita, me voimme huomata mitä olemme tekemässä ja todeta, että se on meidän selviytymiskeinomme. Meidän ei tarvitse antaa sille nimeä eikä luokitella sitä miksikään. Se tapahtuu juuri nyt ilman tavoitetta.

Selviytymiskeinojen yksi ominaisuus on pyrkiä piilottamaan se, mitä juuri nyt tapahtuu. Silloin ne toimivat hyvin. Ne auttavat meitä selviytymään siitä, mikä juuri nyt vallitsee. Selviytymiskeinon ainoa käynnissä pitäjä on nykyhetken olotila. Kun se muuttuu, selviytymiskeino lakkaa. Joskus meistä voi tuntua siltä, että selviytymiskeinolla on muitakin tavoitteita, mutta se on selviytymiskeinon luomaa harhaa.

Kaikki tämä voi saattaa meitä entistä suurempaan vapauteen. Riittää, että selviämme. Meidän ei tarvitse oppia sitä, minkä luulemme tarpeelliseksi. Meidän ei tarvitse lakata jostakin eikä aloittaa jotakin. Kun otamme nykyhetken käyttäytymisemme vastaan selviytymiskeinona, se riittää. Me hyväksymme, että se on selviytymiskeino, ja että sen ei tarvitse tuoda elämäämme mitään muuta. Me sanomme sen motiivin oikeaksi. Me riisumme sen hienon nimen ja ylevät tavoitteet. Ja toisaalta, voiko mikään tavoite olla sen ylevämpi kuin selviytyminen tuskan, ahdistuksen ja pelon kanssa?

Kun me hyväksymme tarpeemme selviytyä ja ne keinot, joilla me selviydymme, me katsomme lähelle. Se riittää. Lähelle katsominen saa meidät näkemään asiat oikein ja henkilökohtaisen rakkauden kautta. Me näemme, että ne asiat, tunteet ja energiat, joista me olemme moittineet itseämme, ovat osa meitä. Meidän on selviydyttävä niiden kanssa. Meidän on rakastettava itseämme niiden kanssa. Me emme ole vain nykyhetken ilmentymä, vaan koko se polku, jota pitkin olemme tulleet tähän hetkeen. Tämä ei merkitse sitä, että polku jatkuisi samalla tavalla. Se merkitsee sitä, että meillä on asioita, joiden kanssa meidän on selviydyttävä vielä jonkin aikaa. Jotkut asiat, tunteet ja energiat saattavat olla loppuikämme meidän kanssamme. Mitä pikemmin me hyväksymme, että polku on jättänyt myös pysyviä jälkiä, sitä helpommin me elämme niiden kanssa. Minussa on herkkiä kohtia, joita en enää edes yritä saada pois. Ne ovat osa minua. Kun olen hyväksynyt ne ja antanut niiden tulla esiin, olen saanut rauhan niiden kanssa. Joissakin tilanteissa minä käyttäydyn toisin kuin useimmat muut. Mutta en ole enää pitkään aikaan pitänyt ulkoista käyttäytymistä minkäänlaisena merkkinä. Ajatelkoot muut minusta mitä tahtovat. Se on heidän asiansa. Minulle riittää, että olen onnellinen ja seesteinen silloinkin, kun omat herkät kohtani kertovat minulle itsestäni ja asettavat minulle turvallisia rajoja, joiden sisällä minä olen minä. Senkin hetken minä elän täysillä.

Kun olemme ottaneet herkät kohtamme vastaan, ne eivät pysäytä meitä. Me saatamme reagoida ja painaa silmämme alas, mutta silti me tulemme kohti. Me saatamme hymyillä ujosti, mutta me emme pelkää. Meidän koko polkumme on läsnä, ja siksi me voimme puhua mistä tahansa sen oikealla nimellä. Meillä ei ole mitään syytä salata mitään, mutta tiedämme myös, että hyödyllinen puhuminen on usein hiljaista ja rakastavaa. Kun me olemme ottaneet vastaan todellisen identiteettimme, se on totta joka hetki. Se on haavoittuva ja herkkä. Se on rakastava ja vahva. Se on arka ja rohkea. Oikea identiteetti ei uhkaa muita. Se hyväksyy muiden erilaisuuden ja oman erilaisuutensa. Mutta yksi asia siitä puuttuu: se ei pysähdy pelon edessä.

Kirjoituksia