Lujasti kiinni
Yritän taas kirjoittaa jostakin, mikä pakenee ajatusten jonoon laittamista. Minä luettelen sanoja ja asioita, ja toivon, että ne näyttävät jotakin - ikään kuin satunnaisia yksityiskohtia maisemasta, joiden ansioista lukija voi yhtäkkiä tunnistaa, missä kohtaa maisemaa kirjoittaja seisoo. Silloin lukija asettuu itse kirjoittajan tilalle, unohtaa kömpelöt lauseet ja avaa sydämensä maisemalle. En tiedä vielä, kuinka kirjoitukseni etenee, mutta aloitan ja katson, mitä tapahtuu.
Olen joskus kirjoittanut, että läsnäolo katoaa heti, kun me huomaamme olevamme läsnä. Mutta läsnäolo ei ole niin hauras. Erilaiset mielemme tilat ovat kyllä herkkiä katoamaan, mutta läsnäolo ei ole mielen tila. Läsnäolo on jotakin, jossa mielemme tilat voivat muuttua elämän tilanteiden mukaan. Se on kuin valkoinen seinä, jota vastaan liikkeemme erottuvat selkeästi.
Läsnäolo on kuin autiomaa, jonka keskellä me olemme. Autiomaa ei välitä siitä, olemmeko me siellä vai emme, miltä meistä tuntuu olla siellä tai mitä me kuvittelemme sen "odottavan" meiltä. Se on kuin katu, jota kävelen, ja jolle on aivan sama, kuinka astun siinä vai olenko jossain muualla. Se on kuin olohuoneeni, jolle on aivan sama, missä asennossa siellä olen vai olenko ollenkaan. Se on kuin vuoteeni lakanat, joille on aivan sama, hengitänkö vielä vai olenko kuollut.
Läsnäolo on kuin erämaa, josta me lähdemme etsimään aarretta, mutta jossa vaeltaminen muuttaa meitä. Erämaa ei piittaa siitä, mitä meille tapahtuu ja mitä meissä tapahtuu. Se ei vastaa yhteenkään kysymykseemme eikä se kysy meiltä mitään. Se ei odota meiltä mitään, ja se osoittaa meille, että meidän on turha odottaa siltä mitään. Tämä täydellinen piittaamattomuus ei ole silti tyhjä. Se ottaa meidän silmämme ja kääntää ne takaisin itseämme kohti. Se katsoo meitä takaisin omilla silmillämme ja me näemme sen, mitä olemme - mielikuvia, odotuksia, haaveita, pelkoja ja illuusioita. Niillä ei tehdä erämaassa yhtään mitään. Ne eivät ole hyviä eikä pahoja - ne ovat vain irrelevantteja. Juuri siksi, että ne ovat irrelevantteja, erämaa näyttää ne niin tarkasti.
Erämaa ei ainoastaan näytä niitä. Se saa meidät jättämään ne pois. Me emme päätä jättää niitä pois, vaan ne hiipuvat pois. Sen sijaan, että me vaeltaisimme sydän täynnä toivoa tai pelkoa, me vain vaellamme. Me vaellamme samalla asenteella kuin erämaalla on meitä kohtaan - piittaamattomuudella. Koska me emme ole vielä perillä - olipa se sitten mitä tahansa - me vaellamme. Niin kuuluu tehdä. Mitään muuta ei tarvita. Meille on aivan sama, kuka vaeltaa ja missä, mutta nyt minä itse satun olemaan kulkijan paikalla, eikä kulkija ole vielä perillä. Kulkija, joka ei ole perillä, vaeltaa. Siis minä vaellan.
Meidän ei tarvitse lähteä kauas löytääksemme erämaan. Riittää, kun kävelemme pitkin polkua tai katua, ja hoksaamme, että se ei piittaa meistä yhtään mitään. Se ei välitä vaatteidemme väristä eikä siitä, mihin olemme menossa tai olemmeko ylipäätään olemassa. Meidän tarvitsee vain kulkea kotiovemme ohi ja tunnistaa, että me olemme sille täysin yhdentekevä. Meidän tarvitsee vain seisoa olohuoneessamme ja huomata, että mikään siinä ei piittaa siitä asennosta, missä me seisomme.
Kirjoitan suuresta tilasta - niin suuresta, että me olemme sille yhdentekeviä. Samalla kirjoitan pienestä tilasta: siitä, johon ajatuksemme, pelkomme, kaipauksemme ja oppimamme arvot kuristavat meidät. Me annamme teoillemme merkityksiä, joita niillä ei ole. Me annamme muiden teoille merkityksiä, joita niillä ei ole. Me tulkitsemme oman tilamme kummallisilla tavoilla, joita sillä ei ole. Me pyrimme omasta tilastamme pois kohti unelmia, joilla ei ole mitään edellytyksiä "korjata" omaa tilaamme. Me annamme merkityksiä teoillemme, tyylillemme ja sanoillemme. Niillä saattaa olla jokin merkitys, mutta se tulee nähdyksi vasta, kun katsomme niitä erämaan piittaamattomin silmin. Meidän on ensin nähtävä, että tyylillämme ei ole mitään väliä. Mutta ensin meidän on riisuttava ennakkokuvitelmamme siitä, sen tarkoituksesta ja sen hyödyllisyydestä. Tätä riisumista me emme tietenkään voi itse tehdä. Autiomaa tekee sen puolestamme.
Autiomaa ei välitä tippaakaan siitä, millä tyylillä me teemme matkaa. Silti - tai juuri siksi - se osoittaa tyylimme meille. Autiomaan hiljaisuus on suurta rakkautta. Se on kuin vuoteemme lakanat, jotka eivät koskaan vastaa meille mitään, jotka eivät koskaan kysy meiltä mitään, ja jotka siten osoittavat kaikki mielemme temput turhiksi. Kun ne on osoitettu turhiksi, me näemme, että välinpitämättömyys on rakkauden kutsu. Rakkaus antaa tilan.
Läsnäolon piittaamattomuus
Olen aiemmin kuvaillut läsnäoloa eri tavoin. Nyt sanoisin, että se on kuin tervaskanto tai jalkakäytävän reunuskivi. Se ei piittaa siitä, sataako vai paistaako, onko se pimeydessä vai osuuko siihen auringonvalo tai kuunsäde. Se ei piittaa niistä olennoista, jotka kulkevat sen ohi, eikä niistä äänistä, joita sen ympärillä kuuluu. Hiljaisuus ei kosketa sitä. Se ei mukaudu mihinkään. Se on hiljaa, mutta ei hiljainen. Ja se on sitkeä seuralainen.
Me saatamme tehdä erilaisia läsnäolon harjoituksia. Toisinaan pääsemme jonkinlaiseen tilaan, ja saatamme nimittää sitä läsnäoloksi. Meillä on erilaisia toiveita ja kuvitelmia siitä, miltä läsnäolo "tuntuu", tai mistä tunnistamme sen. Minulla ainakin oli ja on vieläkin, mutta ne ovat vähenemässä.
Läsnäolo ei tunnu miltään. Silti en tiedä, onko se mukava vai ärsyttävä seuralainen. Se näyttää minulle ruumiini kolotukset. Se paljastaa kuvitelmani ja osoittaa illuusioni. Se osoittaa teeskentelyni. Se paljastaa, kuinka tavoittelen jotakin mielentilaa. Se riisuu paljaaksi ja alastomaksi. Se ei tee minua täydelliseksi, vaan paljastaa epätäydellisyyteni ja kömpelyyteni. Mutta silti en luopuisi siitä mistään hinnasta, sillä se tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Se tekee kaiken tuon piittaamatta mistään. Se vain paljastaa. Se vain osoittaa. Se ei arvostele, ei syytä, ei kehu eikä kiitä. Se jättää kaiken arvostelun minulle ja sitten se osoittaa, kuinka tarpeetonta se on. Se antaa minun valita omat reaktioni, ja sitten se näyttää ne minulle. Se näyttää selkeäsi, kuinka minun mieleni myllertää, ja kuinka yritykseni hiljentää mieleni meteli vain lisäävät tuskaa.
Välillä minusta tuntuu siltä kuin olisin pelottavassa erämaassa, jossa juuri nyt ei tapahdu mitään. Ilta pimenee ja muutamat hopeiset pilvet seuraavat kuun nousua. Ääntäkään ei kuulu, mutta minä hetkenä tahansa susilauma voisi päästää ilmoille ulvontansa aivan vieressä. Sydän miltei pamppailee, silmät ja korvat ovat herkistyneet äärimmilleen. Mutta mitään ei tapahdu. Suurimman osan aikaa susilauma ei ulvo. Päivät ja yöt vaihtuvat, maisema kastuu sateesta ja kuivaa jälleen. Linnut pyrähtelevät, kukat kasvavat ja lakastuvat. Jokapäiväisiä juttuja vain.
Läsnäolo ei synny niinkään vapaaehtoisten harjoitustemme kautta, vaan siksi, että erämaa pakottaa meidät pitämään silmämme auki. Sen outous ja pelottavuus eivät salli meidän herpaantua, vaan selvitäksemme hengissä meidän on oltava valppaina. Vähitellen me alamme huomata, että rohkeimmatkaan meidän mielemme kuvitelmat eivät anna meille rohkeutta; että veden solinasta unelmointi ei anna meille vettä; että mielikuvitusystävä ei hoida meidän haavojamme; ja että itsemme syyttäminen ei johda mihinkään.
Tämä koskee ennen kaikkea meidän henkisiä erämaitamme. Elämä vie meidät outoihin ja pelottaviin paikkoihin. Se näyttää meille itsestämme ja muista ihmisistä hiuksia nostattavia asioita. Jotakin tapahtuu, meidän silmämme avautuvat, eikä mikään ole niinkuin ennen. Me huomaamme, että emme tajunneet elämästä yhtään mitään. Samalla elämä pakottaa meidät kulkemaan eteenpäin. Meitä ei uhkaa susilauma. Meitä ei uhkaa ehkä mikään, mutta jokin pitää meidän aistimme ja mielemme valppaina, kunnes totumme uuteen tietoisuuteen. Nämä ovat läsnäolon itsensä antamia läsnäolon harjoituksia.
Tällaisten vaiheiden aikana ja jälkeen meistä saattaa tuntua, että emme ole oikein läsnä. Omien reaktioidemme kummallisuus ja poissaolevuus tuntuvat tuskallisilta; samoin se, että emme mahda niille mitään. Tämän huomaaminen on kuitenkin läsnäoloa. Ellemme olisi läsnä, me emme huomaisi omien reaktioidemme kummallisuutta. Mutta meiltä puuttuu vielä huomaamisen piittaamattomuus, ja niinpä me tartumme siihen mitä läsnäolo osoittaa meille ja alamme kamppailla sen kanssa. Sekään ei poista läsnäoloamme kokonaan - ainostaan saa meidät olemaan tyytymättömiä itseemme, ja se tekee olomme turhaan raskaaksi. Pienikin määrä läsnäoloa pyrkii laajenemaan. Elämän tuleminen tällä tavoin kohti on joskus tuskallista, joskus hiuksia nostattavaa kauhua, ja joskus suurta riemua. Ajan oloon näkemiseen alkaa tulla piittamattomuutta ja me suostumme läsnäoloon kevyemmin. Tosin voi kestää pitkän aikaa ennen kuin suostumme sanomaan tätä prosessia läsnäolevaksi tulemisen prosessiksi.
Erämaa - ulkoinen tai sisäinen - on outo. Kun me joudumme tai pääsemme sinne, tutut asiat jäävät taakse. Me tulemme maailmaan, jota emme tunne. Me emme osaa enää nimetä asioita samankaltaisuuden kautta, eli siksi, että ne muistuttavat toisiaan. Asiat eivät ole enää niinkuin ennen.
Pelkästään tämä hiljentää meidän mielemme. Se saa meidän mielemme samaan aikaan valpastumaan ja hiljenemään. Se siirtää meidän persoonallisuutemme taaemmas. Meidän näkökulmamme ei ole niinkään meidän omamme, vaan sen näkökulma, joka vaeltaa erämaassa. Nyt me vain satumme olemaan se, joka vaeltaa.
Joskus me olemme varmoja, että seuraavan kukkulan takana me kohtaamme Vastustajan ja joudumme hetken kestävään dramaattiseen taisteluun, jonka lopputulos ratkaisee kohtalomme. Tai me luulemme taistelleemme juuri äsken suuren viimeisen taistelumme. Mutta niin ei käy. On vain kulkeminen. On vain meidän oma elämämme, joka jatkuu päivästä toiseen, ja jota parempaa läsnäolon harjoitusta ei ole. Erämaan kauneus on Rainer Maria Rilken sanoin "vain sellaisen kauhun ensi kosketus, jonka me juuri kestämme, ja se synnyttää meissä ihastusta, koska se niin kylmästi uhkaa tuhota meidät". Erämaa ei uhkaile. Se ei pelottele. Se vain tuhoaa. Siihen saakka uhka on vain kuvitelmissamme.
Tila koko minulle
Joskus me toivomme, että muut huomaisivat meidät. Kun he sitten huomaavat, me alamme yrittää kontrolloida heidän huomiotaan. Me alamme nähdä vaivaa, jotta huomio olisi vain sellaista kuin toivomme. Ensimmäinenkin merkki negatiivisesta huomiosta voi saada meidät pelkäämään. Tästä seuraa ainoastaan se, että me teemme itsemme muiden uhriksi. Me seuraamme muiden suhtautumista itseemme. Aluksi neutraaleista ihmisistä tulee meidän elämämme tärkeitä ohjaavia tekijöitä. Toive siitä, että muut antaisivat meille vain parastaan, johtaa riippuvuuteen ja uhrin asemaan.
Tämä johtuu tietenkin siitä, että haluamme tulla huomatuksi vain osittain. Me emme tahdo muiden näkevän kaikkia puoliamme. Me tahdomme olla läsnä heille vain osittain. Aluksi voimme uudessa suhteessa kuvitella, että haluamme jakaa koko itsemme toiselle ihmiselle. Mutta jos emme osaa ottaa vastaan jotakin osaa itsessämme, ei siitä ole toisellekaan jaettavaksi.
Kun nykyään näen jonkun toimivan aivan toisin kuin itse toimisin, ilahdun. Minua ilahduttaa ajatus siitä, kuinka paljon tilaa elämä antaa ihmisille. Elämä on kuin suuri avara maa, jossa yksi voi kulkea etuperin, toinen takaperin, kolmas sivuttain ja neljäs vaikka ryömien. Elämän näennäinen hiljaisuus antaa meille kaikille suuren tilan.
Ja kuinka suurta rakkautta tilan vastaanottaminen onkaan! Se on niin suurta, että me emme osaa ottaa sitä vastaan. Me tahtoisimme, että jokin rajaisi meidän elämäämme - että olisi oikea oppi, oikeat ajatukset, oikeat tunteet, oikea ruokavalio, ja oikea tapa olla läsnä. Me tahtoisimme jonkin melko pienen jutun, joka olisi Se. Erityisesti sen pitäisi olla jotakin muuta kuin Minä Tässä Tällaisena Juuri Nyt. (Minä Tässä viittaa siihen lähes persoonattomaan kokemukseen, että koska satun nyt havainnoimaan maailmaa tämän ihmisen pään sisältä käsin, niin minun tehtäväni on kai sitten elää tämän ihmisen elämää. Se ei ole minun erityisyyttäni korostava ilmaisu, vaan pikemminkin kenen tahansa läsnä olijan itsestään selvä tokaisu.) On vain tämän ihmisen oppi, tämän ihmisen ajatukset, tämän ihmisen tunteet, tämän ihmisen ruokavalio, ja tämän ihmisen tapa olla läsnä. Ja kaikkien muiden. Tätä yhtä minä satun kuitenkin katsomaan erilaisesta näkökulmasta - sisältä päin. Mutta ei näkökulma tee siitä muutoin erilaista.
Erämaa on pelottava, koska se ei rajaa meitä ennenkuin se tappaa meidät. Se voi saada meidän ihomme kananlihalle satoja kertoja, mutta sillä ei ole mitään väliä. Väliä on vasta sitten, kun erämaa tappaa meidät hitaasti janoon tai katkaisee niskamme salamannopeasti. Erämaa riisuu paljaaksi. Se osoittaa, että kananliha on meidän ja kuolema sen. Kuolema ei välitä siitä, olemmeko kananlihalla vai emme.
Erämaan antama tila ei ole ääretön. Se päättyy joskus, jossakin. Sekä eteenpäin kävelijä että sivuttain kävelijä ja taaksepäin kävelijä kaatuvat maahan ja kuolevat. Mutta vasta sitten ja kukin omalla tavallaan. Siihen asti kulkijoita on monenlaisia, ja moni luulee tuntevansa erämaan. Viime kädessä erämaan viesti on kuitenkin se, että se tuntee jokaisen kulkijansa sietämättömän intiimisti. Me olemme osa erämaata itseään.
Olkaamme iloisia jokaisesta asiasta, joka on piittaamaton meistä. Ne antavat meille paljon suuremman tilan kuin tahtoisimme. Ne asiat, jotka ärsyttävät meitä, ovat meille muistutus suuresta tilasta. Minun pienuuteni on iloinen muistutus maailman suuruudesta. Kuinka ihanaa onkaan olla tässä ja antaa oman pienuuteni - ärtymykseni, pelkoni, kipuni, väsymykseni - tuoda minut läsnäolevaksi Suuruuteen, joka rakastaa minua niin paljon, että antaa minun koko pienuudelleni tilan! Miksi minäkin en sitä antaisi, kun minulla ei ole valtaa sitä henkilöä kieltääkään, jonka sisästä katselen.
Niin paljon rakkautta
Läsnäolo tarvitsee vain yhtä asiaa: rakkautta. Jos me rakastamme sitä, minkä keskellä me olemme, me haluamme upota siihen kokonaan. Ja jos me emme viehäty siitä, me emme halua osaksi sitä. Zen-opettajan sanoin elämä ja kaikki sen kokemukset ovat parasta viiniä. Me emme saata heti pitää parhaan viinin mausta, mutta tottumisen jälkeen emme tahtoisi juoda mitään muuta, ja ilahdumme aina maistaessamme sitä.
Kun ajoin tänä aamuna töihin ruuhkan keskellä, ihastelin sitä Jumalan rakkauden määrää, jonka keskellä olin. Jokaisessa autossa oli vähintään yksi suuresti rakastettu ihminen. Ruuhkan madellessa eteenpäin koin olevani osa rakkauden virtaa, joka kiilteli kaikissa väreissä, ja joka muutti muotoaan joka hetki. Miten se houkuttelikaan uppoutumaan mukaansa ja olemaan osa suurta syysaamua!
Katselin hissin seiniä ja huomasin lukuisia tahroja. Kuinka ne kertoivatkaan Jumalan rakastamista ihmisistä! Kuulin juuri, kuinka naapuri ajoi 60-luvun moottoripyörällään olohuoneemme ikkunan alta ja kuinka hän pysäköi sen pihalle. Kuinka paljon rakkautta! Kuinka ihana rakkauden ääni! Ja kuinka ihana naapuri!
Olin viime viikolla flunssassa, jonka jälkeen kävin eilen juoksemassa 12 kilometrin lenkin. Viime yön sitten hikoilin ja tänään olen ollut aivan poikki. Kuinka paljon rakkautta! Viime yönä valvoskelin, ja mieleeni tuli välillä kaikenlaisia huolia menneisyydestä ja tulevaisuudesta: elämäni suuria peruuttamattomia typeryyksiä, puolikuntoisena juoksemista, huolta tulevasta kokouksesta, huolta auton korjauksesta, ja pelkoa ystävän menettämisestä. Samalla hymyilin, koska minulla oli tilaisuus murehtia haluamiani murheita niin kauan ja niin paljon kuin ikinä haluaisin. Kuinka paljon rakkautta! Pyörittelin huolia mielessäni ja maistelin niitä ja nautin olotilasta erämaan laitamilla. Mikään yön hiljaisuudessa ei ottanut kantaa siihen, mitä liikuttelin mielessäni. Olin Jumalan kanssa samassa pimeydessä ja hiljaisuuden äärettömyydessä. Nautin huolistani ja mieleni liikkeistä, kunnes keskityin hetkeksi siihen, kuinka peitto painoi ruumistani...ja nukahdin.
Pihaan ajaessani katson usein lapsista varoittavaa liikennemerkkiä ja mietin, kuinka paljon rakkautta siihen sisältyy: kuinka joku on suunnitellut sen, joku on asentanut sen, joku on valmistanut sen, joku on valmistanut tarvittavat maalit, joku on kaivanut tarvittavat mineraalit, ja joku on etsinyt malmion. Tai kuinka paljon rakkautta on bussikuskissa, R-kioskin ovessa ja roskiksessa, asfaltoidussa tiessä, katulampussa, aamun lehdessä tai tuulen kuljettamassa muovipussissa.
Läsnäolo on kuin autiomaa: me teemme täyskäännöksen, mutta olemme edelleen siinä. Se katsoo meitä joka suunnasta niin, että yksikään suunta ei ole houkuttelevampi kuin toinen. Läsnäolo ei houkuttele meitä yhteen suuntaan enempää kuin toiseen, vaan antaa kaiken houkutuksen tulla sisältämme. Se ei kutsu meitä mihinkään. Tässä kutsumattomuudessa me joudumme itse tulemaan esiin.
Ajatusten dissosiaatio
Olipa kerran pohjoisten metsien keskellä ihan tavallinen kylä. Kyläläiset arvostivat vanhaa viisasta päällikköään yli kaiken, sillä hän tuntui osaavan ratkaista heidän jokaisen ongelmansa. Tällä kertaa päälliköllä itsellään oli ongelma. Hän oli tulossa vanhaksi.
Niinpä hän kutsui luokseen molemmat poikansa, sillä elämä ei ollut suonut hänelle tyttäriä. Pojat eivät vielä olleet kypsiä johtajiksi, joten päällikkö päätti antaa heille opetuksen. Hän sanoi heille: "Minä olen tulossa vanhaksi enkä enää jaksa johtaa tätä kylää. Minun on aika mennä lepoon, ja minun tilalleni tulee teistä se, kumpi saa puolelleen enemmistön kyläläisistä. Menkää nyt ja osoittakaa minulle, kumpi teistä on sovelias johtajaksi".
Vanhempi pojista alkoi kulkea pitkin kylänraitteja ja huusi ihmisiä seuraamaan häntä: "Seuratkaa minua, sillä minä olen vahvempi ja vanhempi ja viisaampi kuin nuorempi veljeni". Samoin nuorempi veli kulki katuja ja houkutteli kylän asukkaita puolelleen. Eipä kulunut aikaakaan, kun lähes koko kylänväki oli kokoontunut torille. Vanhempi veli seisoi torin pohjoisessa päädyssä ja huusi: "Liittykää minuun, sillä minä olen vahva enkä pelkää mitään". Silloin torin eteläpäästä, jossa nuorempi veli seisoi, alkoi tapahtua liikendintää kohti pohjoista. Nuorempi veli korotti äänensä ja huusi: "Minä olen viekkaampi, nopeampi ja taitavampi sodassa. Seuratkaa minua, eikä teidän tarvitse pelätä, että viholliset valtaisivat kylämme". Liikehdintä pysähtyi ja väki alkoi valua nuoremman veljen luokse kohti etelää. Tätä jatkui aina hämärän tuloon asti: toinen veljeksistä huusi jotakin ja osa kylän väestä alkoi suunnata kohti huutajaa, kunnes toinen huusi takaisin ja osa väestä vaihtoi suuntaa.
Kyläläiset alkoivat kauhistua, sillä näytti siltä, että he eivät osanneet valita johtajaa, jolloin jakaantuminen ja kenties kyläsota olisivat edessä. Illan kuluessa syöksähtely eri suuntiin vain voimistui, eikä paniikki ollut enää kaukana. Kyläläiset eivät tienneet, kumpi pojista olisi vahvempi, eivätkä halunneet valita heikompaa. Yksi oli yhtä mieltä ja toinen toista.
Muutama tappelunnujakka oli jo syntynyt, kun päällikkö saapui torille. "Hiljaisuus!", hän huusi. Koko tori hiljeni, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen. "Mitä te täällä teette", hän huusi, ja kaikille oli selvää, että lauseen lopussa ei ollut kysymysmerkkiä. "Miksette te ole paikoillanne omien tehtävienne äärellä? Miksi te säntäilette ympäriinsä poikieni kehuessa itseään? Ettekö te ymmärrä, että kolme teistä voi milloin tahansa tappaa minut tai molemmat poikani? Menkää nukkumaan, ja huomenna jokainen kyläläinen pysytelköön oman tehtävänsä äärellä, vaikka poikani tekisivät mitä tahansa. Puuseppä tehköön puutöitä, kauppias myyköön, siivooja siivotkoon ja rakentaja rakentakoon".
Väen poistuttua hän sanoi pojilleen: "Teistä kumpikaan ei ole vielä saanut kylää puolelleen. Niinpä tehtävänne jatkuu huomenna".
Seuraavana aamuna kylä heräsi tavalliseen vilkkauteensa - tai tarkkaan katsoen ehkä jopa hieman normaalia vilkkaampaan vilkkauteen. Jokainen ammatinharjoittaja teki työtään keskittyneesti. Jopa koululaiset näyttivät kuuntelevan opettajan opetusta, sillä niin keskittyneesti hän opetti.
Nuorempi veli astui kadulle puusepänverstaan eteen ja huusi: "Seuratkaa minua, sillä minä olen nopeampi ja viekkaampi". Nuorin puusepistä, oppilas, viskasi höylän kädestään ja oli aikeissa rientää ulos, mutta ensin hän vilkaisi mestaria. Mestari naputteli vasarallaan talttaa kuin ei olisi kuullut mitään. Joku kohotteli sorvin ääressä kulmiaan, mutta käänsi sitten katseensa takaisin työhön. Hämmentyneeä oppilas poimi höylänsä, aprikoi hetken, ja alkoi sitten lennättää sitä edestakaisin laudan pinnalla.
Päällikön poika oli ihmeissään. Eilisen humu oli poissa, ja nyt hän tunsi itsensä avuttomaksi. Ja hölmöksi. Samoin kävi vanhemmalle pojalle. Missä tahansa hän huusi ja kehotti muita seuraamaan itseään, häntä vain katsottiin hetken, ja sitten jokapäiväinen elämä jatkui. Koulun edessä hän sentään sai hetkeksi huomiota, kunnes opettaja hätisti lapset pois ikkunasta. Silti sekin oli vain tavallista.
Jo puolilta päivin haaste näytti mahdottomalta. Kumpikaan ei saanut kyläläisiä liikahtamaan. He menivät isänsä luo ja sanoivat, ettei kylän väki ole kiinnostunut seuraamaan heitä, eikä kumpikaan heistä sovi johtajaksi. Isä katsoi heitä ja sanoi: "Jos kyläläiset eivät kiinnostu teistä, niin ehkä teidän on sitten kiinnostuttava kyläläisistä. Menkää ja jatkakaa tehtäväänne".
Ymmällään veljet poistuivat ja harhailivat pitkin kylää. Vanhempi veli seisahtui sepän pajan äärelle ja unohtui ajatuksissaan katselemaan sepän ja kisällin toimintaa. Vuorotellen he moukaroivat hehkuvaa rautaa, kunnes se alkoi asettua muotoonsa. Nuorempi veli oli samoin seisahtunut matonkutojan äärelle ja viipyi siinä katsellen sukkulan liitämistä loimilankojen välistä. Kumpikin oivalsi yhtä aikaa: en minä tarvitse kyläläisiä, vaan kyläläiset tarvitsevat minua. Minun ei tule voittaa heitä puolelleni, vaan minun on mentävä heidän puolelleen. Pojat juoksivat isänsä luo ja huudahtivat yhdestä suusta: tämä kylä tarvitsee meidät molemmat.
Niinpä kylällä on vielä tänäkin päivänä kaksi päällikköä. Sen lisäksi, että he ymmärtävät kylän tarvitsevan heitä ja olevansa kyläläisten palvelijoita, he ymmärtävät tarvitsevansa toisiaan.
Meidän tunteemme ja ajatuksemme toimivat joskus kuin kyläläiset: Keskellä tavallista arkipäiväämme meille tulee yhtäkkiä mieleen jokin tunne tai ajatus. Jostakin syystä se saa meidän huomiomme - ehkä siihen liittyy ahdistus tai muu epämiellyttävä kokemus, tai me pysähdymme nauttimaan miellyttävästä ajatuksesta. Silloin joukko muita ajatuksia huomaa sen ja liittyy siihen. Jos se tuntuu ikävältä, mukaan liittynyeet ajatukset vahvistavat sen tuottamaa pahaa oloa. Silloin me saatamme keksiä toisen ajatuksen, joka lievittää ahdistustamme, ja monet ajatukset hyökkäävät kannattamaan sitä. Hetken päästä meidän mieleemme tulee taas uusi ajatus, ja muut ajatukset ryntäävät joko kannattamaan tai vastustamaan sitä. Meidän mielessämme käynnistyy kahden johtajaehdokkaan torikokous, jonka aiheuttamaa kaaos voi saada meidät hätääntymään.
Yksi syy hätääntymiseen on se, että tällaisessa torikokouksessa me kadotamme voimamme. Me olemme kuin kylä, jonka väki poukkoilee torilla sen sijaan, että se olisi edistämässä kylän hyvinvointia.
Jokainen ajatus on voimaton. Ajatuksen "voima" syntyy vain siitä, kuinka paljon muita ajatuksia ja tunteita liittyy sitä kannattamaan. Hetken päästä syntyy sitten uusi ajatus, joka yrittää kumota edellisen, ja monet ajatuksemme ryntäävät kannattamaan sitä. Tällainen ryntäily toisiaan vastustavien ajatusten välillä voi tuntua niin turhauttavalta ja tuskalliselta, että kyläläisten tavoin me olemme panikoida.
Paniikkiin on hyvä syy: voimattomuus. Yleensä se tunne tai ajatus, joka laukaisee tällaisen torikokouksen, ei ole lähtöisin nykyhetkestä. Mikään ei uhkaa meitä nyt. Me olemme turvassa, eikä henkemme tai omaisuutemme ole vaarassa. Mutta mieleemme nousee jokin, joka saa meidät ahdistumaan tai tuntuu muuten epämiellyttävältä. Tälläinen ajatus on lähtöisin dissosiaatiosta - usein alitajuisesta traumaattisesta muistosta. Jos me lähdemme sen kutsuun mukaan, meidän mielemme kylä lähtee pois arkipäivän tehtävistä torikokouksen kaaokseen. Millään, mitä me siellä teemme - tai siis ajattelemme - ei ole voimaa muuttaa oloamme mitenkään. Ajatukset ovat voimattomia ja päätyvät korkeintaan väliaikaiseen ratkaisuun, jonka mikä tahansa uusi ajatus voi kumota. Me emme pysty luomaan kestävää rauhaa osallistumalla mielemme torikokoukseen ja yrittämällä tunnistaa vahvinta tai uskottavinta ajatusta - emme varsinkaan silloin, kun me yritämme torjua niillä dissosiaatiota. Vain asettumalla nykyhetkeen omalle paikallemme me voimme nähdä, kun dissosiaation ääni yrittää huutaa meitä seuraamaan itseään. Silloin me emme lähde mukaan.
Dissosiaatiosta läsnäoloon
Eläessämme addiktion kierteissä me elimme enimmäkseen dissosiaatiossa. Tässä yhteydessä tarkoitan dissosiaatiolla sitä, että olimme läsnä lähinnä sellaisille sisäisille tiloille, joiden syy ei ole nykyhetkessä. Meidän voimakkaimmat impulssimme tulivat sisältäpäin ja johtuivat siitä, minkä läpi me olimme joskus kulkeneet, eivätkä niinkään siitä, minkä läpi me kuljimme nykyhetkessä. Voisi sanoa, että meidän olemistamme hallitsivat erilaiset sisäiset tilat, joita me kuljetimme mukanamme kaikkialle. Me saatoimme kestää hetken aikaa jotakin tilaa, mutta aina välillä - joskus jopa useita kertoja päivässä - meidän oli päästävä toisenlaiseen tilaan. Meidän elämämme kieppui addiktiivisen käyttäytymisen ja arkielämän tuskan välillä.
Kun me aloimme parantua, me aloimme tunnistaa erilaisia tiloja. Me aloimme tunnistaa addiktiivisen syklin. Meidän tuskamme alkoi tulla näkyväksi. Me otimme sitä vastaan, vaikka olimme murtua sen alla, ja meidän elämämme kierteet vähenivät.
Paranemisen aikana me kiinnitimme huomiota sisäisiin tiloihimme. Meidän oli opittava näkemään tuskan kerääntyminen, helpotuksen odottaminen, addiktiivinen käyttäytyminen ja sen synnyttämä häpeä. Me aloimme kokea myös iloa ja vapautta. Me huomasimme, kuinka meidän mielemme eli ja liikehti. Se kaikki oli tarpeen, mutta paraneminen ja vapaaksi tuleminen eivät pääty siihen.
Me saatamme jäädä katsomaan sisäisiä tilojamme. Se oli tarpeen paranemisen alussa. Meidän oli opeteltava reagoimaan pahaan oloon. Meidän oli kevennettävä kuormaamme, että saatoimme jaksaa elää. Me käytimme menetelmiä ja apuvälineitä, joilla pääsimme epämiellyttävästä tilasta miellyttävämpään tilaan. Joskus vieläkin niin on hyvä tehdä. Mutta me saatamme jäädä toistamaan samaa kuviota, johon me olemme tottuneet addiktiossa - sisäisten tilojen pyöritystä. Kun meissä syntyy sisäinen tila, joka ei tunnu kivalta, me saatamme alkaa tavoitella toisenlaista tilaa. Me saatamme kiinnittää huomiomme itseemme ja alkaa "kuunnella" itseämme. Tai me saatamme kiirehtiä suosikkiasentoomme istumaan ja mietiskelemään.
Se voi olla läsnäoloa itsemme kanssa. Mutta jos me lähdemme tällä tavoin "hoitamaan" tilaa, jonka alku on dissosiaatiossa - menneisyyden traumaattisissa kokemuksissa - me olemme läsnä lähinnä dissosiaation kanssa. Ja miksi me ylipäänsä haluamme alkaa hoitaa jotakin sisäistä tilaa tai muuttaa sitä toiseksi? Siihen voi olla kaksi syytä.
Ensimmäinen on se, että emme pidä siitä kokemuksesta, joka meillä on. Me tahtoisimme toisenlaisen sisäisen tilan. Me tahtoisimme "rauhan" tai "läsnäolon" tai "harmonian". Usein me onnistummekin muuttamaan sisäisen tilamme toiseksi - aivan kuin aktiivisen addiktiomme aikoihin. Mutta se on vain hetkellinen muutos eikä paranna mitään. Ikävä tila palaa taas, ja me käynnistämme selviytymiskeinomme uudelleen. Selviytymiskeino on keino selvitä jonkin asian kanssa kohtaamatta sitä tai parantamatta sitä. Selviytymiskeinoissa on se hyvä puoli, että vähitellen ne lakkaavat toimimasta ja me tajuamme vain huiputtavamme itseämme.
Toinen syy on se, että jokin meissä kaipaa sitä surkeutta, joka syntyy kun me lähdemme dissosiaation perään. Kun me vain alamme ajatella jotakin asiaa, olemme kohta suuressa surkeudessa. Miksi minä siis alkaisin ajatella sitä, kun jo tiedän, mihin se johtaa? Koska minä en osaa elää toisenlaisessa tilassa. Jos minulla olisi koko ajan kevyt olo, mitä minä tekisin? Mitä minä ajattelisin, ellen tätä? Kun meidän mielemme on koko ajan huolten valtaama, osaammeko edes kuvitella tilaa, jossa mikään ei valtaa mieltämme?
Kun huomaan olevani jossakin tilassa, sanon itselleni, että en tarvitse tätä tilaa mihinkään. En tarvitse myöskään sen vastatilaa. Kun huomaan, että mieleni kutsuu ahdistumaan jostakin, totean, että en tarvitse tätä tilaa mihinkään, enkä tarvitse myöskään sen vastatilaa. Näen monenlaisia asioita ja tunnen monenlaisia tunteita, eikä mitään niistä tarvitse korjata. Sisäiset tilat voivat olla loputon mielenkiinnon ja tarkkailun ja harjoituksen aihe. Paranemisen alussa meidän on ehdottomasti opeteltava kunnioittamaan sisäisiä tilojamme, sillä kunnioittamalla niitä me parannumme. Mutta paraneminen ei jätä meitä niiden tutkimiseen, vaan me tulemme vapaaksi niistäkin.
Vapaus ei ole sisäinen tila. Vapaus on piittaamattomuutta sisäisistä tiloista. Rauha ei ole rauhattomuuden poissaoloa, vaan rauhallisuutta kaikkien sisäisten tilojen edessä.
Kärsimyksen vastaanottaminen
Kaikilla ihmisillä on suuri toive: että joku ymmärtäisi heidän kärsimyksensä. Että joku kuuntelisi meitä ymmärtäen loppuun asti kunnes ei ole enää sanottavaa, ja sitten ottaisi meidät kokonaan vastaan ja hymyilisi ymmärtäen. Että ei olisi pientäkään erottavaa seinää, ei pienintäkään syytä piilotteluun, eikä pienintäkään syytä säilyttää salaisuuksia peläten, että ne eivät tule ymmärretyiksi.
Jos me pystyisimme ymmärtämään muiden kärsimykset, sotia ei tarvittaisi. Jos kuka tahansa voisi avata sydämensä toiselle, jakaa kärsimyksensä ja tulla ymmärretyksi loppuun asti, väkivaltaa ei tarvittaisi.
Mutta me pystymme kuuntelemaan muiden kärsimyksiä ja ymmärtämään ne vasta kun osaamme kuunnella omia kärsimyksiämme, ymmärtää niitä, ottaa ne vastaan, rakastaa niitä ja antaa niiden olla. Ellemme pysty tähän, ellemme tunnista omia kärsimyksiämme, toisen ihmisen kärsimykset sekoittuvat omiimme, meissä syntyy paha olo, ja sanomme ja teemme jotakin ymmärtämätöntä. Me yritämme torjua ja muuttaa asioita toisiksi ilman, että ymmärtäisimme, mitä asiat ovat. Tällöin puhuja ei tule ymmärretyksi emmekä mekään tiedä, mitä tapahtuu ja mistä on kyse.
Myös meillä voi olla kärsimyksiä, joita emme ajattele kenenkään ymmärtävän. Silloin me kärsimme moninkertaisesti, koska salaisten kärsimysten lisäksi me koemme itsemme eristyneeksi. Ja jos tämä on totta omalla kohdallamme, me emme edes itse ole ottaneet kärsimystämme vastaan. Me kärsimme siitäkin, että olemme hylänneet itsemme.
Se, että emme ymmärrä omaa kärsimystämme, näkyy monella tavalla: riippuvuuksina, pakonomaisena käyttäytymisenä, paniikkireaktioina, muina reaktioina, pakkoajatuksina, toistuvina ajatuksina ja itsemme syyttämisenä. Paranemisen alussa nämä olivat suuria ja selkeitä elämäämme vahingoittavia ja rajoittavia asioita. Paranemisen jatkuessa ja kivun helpottaessa asiat eivät tavallisen elämän tilanteissa enää tunnu niin suurilta. Koska me tulemme suurista tuskista, normaali alakulo saattaa tuntua ihan kelvolliselta. Me totumme kärsimyksiin. Kaikki meistä tottuvat. Mutta tottuminen ei poista kärsimysten vahingollisia ja surullisia vaikutuksia.
Me emme ymmärrä omaa kärsimystämme, emme kuuntele sitä loppuun asti emmekä ota sitä vastaan, jos teemme jotakin seuraavista: hätistämme toistuvia ajatuksia pois mielestämme; vajoamme välillä samoista asioista koostuvaan raskauteen; meillä on toistuvia ahdistuksia tulevaisuudesta; päätämme toistuvasti alkaa hoitaa jotakin elämän osa-aluetta ja yhtä toistuvasti epäonnistumme; vajoamme toistuvasti samalta tuntuvaan raskauteen. Neljällä sanalla sanoen: vajoamme toistuvasti raskaaseen oloon.
Jos emme kuuntele omaa kärsimystämme, se etsii tavan jolla puhua niin, että kuulemme. Ahdistus etsii ajatuksen, jolla se ilmaisee itsensä. Pelko etsii huolen ja kasvattaa sitä kunnes emme enää pysty nukkumaan. Viha syttyy ja saa meidät kirjoittamaan nettiin halveksivasti. Kärsimyksemme tarrautuu johonkin asiaan ja ilmaisee itsensä sillä. Jos me emme ole läsnä emmekä selvillä tapahtumista, me alamme katsoa kärsimyksen esiin nostamaa asiaa sen sijaan, että katsoisimme itse kärsimystä. Tällöin me emme kuuntele itseämme emmekä kohtaa itseämme. Meidän kärsimyksemme lisääntyy.
Me emme tarvitse huolia. Yksikään huoli ei auta meitä. Kun meidän kärsimyksemme ilmaisee itsensä vaikkapa huolen kautta, meidän olisi parempi kääntyä kysymään "ymmärränkö omaa kärsimystäni" sen sijaan, että kysymme "kuinka hoitaisin tämän asian". Muutoin meillä on kaksinkertainen kärsimys: me emme käytä omaa voimaamme itsemme hoitamiseen, ja me käytämme sitä asioihin, joiden hoitaminen ei korjaa rikkinäistä kohtaamme.
Kärsimys kuin sisällämme oleva joki, jota emme ole vielä huomanneet. Me kiinnitämme huomiomme joen kuljettamiin tavaroihin ja yritämme siivota niitä pois. Kun joki tuo huolen terveydestämme, me tartumme siihen. Kun se tuo raskaan ajatuksen, me tartumme siihen. Meidän olisi hyvä katsoa jokea ja lähteä seuraamaan sitä. Kun me ymmärrämme joen, me ymmärrämme myös sen kuljettamat tavarat.
Ensimmäinen askel voi olla opetella tunnistamaan kärsimys. Kärsimystä voi olla raskas ajatus, ahdistus, suru, kolotus ruumiissa, levoton hengitys, jonkin tilanteen vastustaminen, kaipuu yksinäisyyteen, kaipuu seuraan, riippuvuus tai vaikka energiapurkaus, jolla me päätämme korjata jotakin. Sitten meidän on hyvä kysyä "ymmärränkö oman kärsimykseni?". Millainen on se joki, joka toi tämän asian? Mikä on minun kärsimykseni?
Yksi kärsimyksemme on usein se, että me emme pääse irti raskaiden asioiden miettimisestä. Me ihmettelemme, miksi jotkut ajatukset kiusaavat meitä jatkuvasti. Mutta kyse ei ole asioista. Kyse on joesta, jota me emme ole vielä huomanneet ja joka ilmaisee siksi itsensä kuljettamillaan tavaroilla. Katso jokea. Kysy itseltäsi "missä on minun kärsimykseni?". Kärsimystä eivät ole joen tuomat asiat. Kärsimys on se tila, johon me vajoamme. Asiat ovat vain väline tämän tilan saavuttamiseen. Asiat eivät ole tärkeitä eikä niiden ratkaiseminen poista mitään. Virta tuo aina uusia. Kun me ymmärrämme tämän, me alamme katsoa jokea. Mikä on se tila, jonka jokin minussa haluaa saavuttaa? Me alamme nähdä oman kärsimyksemme prosessia, eikä sen tarvitse enää ilmoittaa itsestään tuomalla tavaroita katsottavaksemme. Mitä enemmän me näemme kärsimyksn virtaa, sitä vähemmän me kärsimme.
Läsnä vai poissa?
Mitä tekemistä kärsimisellä on läsäolon kanssa? Se, että kärsimys voi saada läsnäolomme katoamaan, mutta vain siinä tapauksessa, että kiinnitämme huomiomme niihin asioihin, joita se kuljettaa.
Kärsimys voi saada erilaisia muotoja. Se voi olla selkeää ahdistusta, paniikkia tai tunne siitä, että uuvumme kuorman alle. Se voi olla sitä, että emme koe viihtyvämme joissakin tilanteissa. Jokin meissä voi kokea vastemielisyyttä tai raskautta joitakin asioita kohtaan. Tai jokin meissä voi kaivata tilanteisiin, joissa koemme olomme vapautuneeksi ja rentoutuneeksi. Vastemielisyys joissakin tilanteissa ja onnellisuus tai rentous toisissa ovat saman ilmiön eri päät. Kumpikin kertoo kärsimyksestä.
Kärsimys voi olla hermostuneisuutta tai levovonta odottamista. Se voi olla halua olla muualla tai toivetta siitä, että elämä olisi erilaista. Se voi olla tyytymättömyyttä itseen tai olosuhteisiin. Kärsimys voi olla ajamassa meitä kuntoiluun tai itsemme kehittämiseen. Se voi olla taustalla nalkuttava epämukavuus. Se voi olla jännittävä addiktiivinen ennakointi riippuvuutemme toteuttamisesta, joka päättyy kuitenkin vain surkeaan häpeään.
Kärsimys ei taas ole esimerkiksi surua menetyksessä eikä pelkoa uhkaavassa tilanteessa. Jos minua kohtaa menetys, minä suren, mutta surussani en kärsi. Minä kärsin vasta sitten, kun tahtoisin, että en sure.
Niin kauan kuin me erehdymme kiinnittämään huomiomme kärsimyksen esiin nostamaan asiaan, me kiinnitämme huomiomme dissosiaatioon - siihen, mitä ei ole. Siitä seuraa kaksi asiaa. Me kadotamme voimamme. Me lakkaamme olemasta läsnä.
Mutta jokin on myös kärsimyksessä läsnä. Kärsimys. Virta, joka kuljettaa asioita. Tälle me voimme olla läsnä myös kärsimyksessä, ja silloin tapahtuu ihme: kärsimys lakkaa. Me palaamme nykyhetkeen. Me saamme voimamme takaisin, vaikka se olisi vain voima katsoa virtaa ja sen kuljettamia asioita.
On vain yksi tapa olla läsnä: ottaa vastaan kaikki mikä tulee tai menee. Ja on vain yksi tapa kärsiä: toivoa, että jokin olisi toisin. Läsnäolo on niin lujasti kiinni meissä, että yrittäessämme siitä eroon me kärsimme. Ja joku vielä sanoo, että on vaikea olla läsnä! Paljon vaikeampaa on olla olematta läsnä.
Meille on lähes koko elämämme uskoteltu, että kaikki olisi hyvin, jos asiat olisivat toisin. Tästä ajatuksesta on tullut meille elämän oljenkorsi. Sen avulla me juuri ja juuri jaksamme. Asiat eivät ole vielä hyvin, mutta kohta. Tarvitsee vain tapahtua tämä ja tuo. Minun tarvitsee kärsiä vain hetki. Me emme osaa muuta kuin pitää kiinni tästä ajatuksesta. Siitä luopuminen tuntuu pelottavalta. Jos se katoaisi, meidän toivomme katoaisi.
Mutta niin ei käy. Ainoastaan meidän kuvitelmamme katoaa. Ainoastaan kärsimyksemme katoaa, ja sen tilalle tulee rakkaus sitä kohtaan mikä on. Eikä vähiten rakkaus itseämme kohtaan. Tai mitä tahansa kohtaan. Elämästä tulee parasta viiniä juuri sellaisena kuin se on. Läsnäolo on paljon huikaisevampi ja rikkaampi kokemus kuin parhaatkaan (jos tätä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää) kuvitelmat. Meidän kuvitelmamme ovat itsemme rajaamia. Todellisuus ylittää ne milloin tahansa. Meidän kuvitelmamme ovat itse keksimiämme, eivätkä siten sisällä mitään uutta ja oikeasti vapauttavaa tai rikastuttavaa.
Kärsimisestä läsnäoloon
Erämaassa kuvitelmat voivat olla tappavia. Meidän henkemme lähtee, jos me koskemme väärään asiaan, jos kuljemme väärään suuntaan tai jos kuvittelemme keitaan olevan päivän matkan päässä, kun se onkin viiden päivän matkan päässä. Mutta kun me olemme kärsimyksen erämaassa, usein me kuvittelemme olevamme askelen päässä paratiisista.
Mikään tässä maailmassa ei ole koskaan tapahtunut niiden asioiden vuoksi, joita ei ole ollut olemassa. Kaikki tapahtuu vain niiden asioiden seurauksena, jotka ovat olemassa. Niin kauan kuin me etsimme selityksiä siitä, mikä ei ole olemassa, me katsomme väärään suuntaan. Olematon ei vaikuta mihinkään mitään - ei edes omaan käyttäytymiseemme eikä siihen, mihin suuntaan me katsomme. Kaikki tapahtuu vain niistä asioista käsin, jotka ovat voimassa tässä hetkessä. Jokin tässä hetkessä saa minut kokemaan jotakin. Jos en kykene ottamaan kokemusta vastaan, saatan toivoa, että sitä ei olisi tai se olisi toisenlainen. Jos huomioni kiinnittyy olemattoman kaipaamiseen, voin olla varma siitä, että en tiedä missä olen, mihin olen menossa, ja olenko vaarassa vai en. Keitaan kuvitteleminen sinne, missä se ei ole, voi olla vaarallista. Vähintäänkin se on tuskallista.
Niin kauan kuin me kärsimme, me olemme turvassa. Jokin meissä on sen verran läsnä, että se havaitsee kuinka asiat ovat. Kärsimys on varma merkki läsnäolosta ja siitä, että huomiomme on muualla niin, että emme tiedä, missä olemme. Jos kärsiminen lakkaisi, me voisimme kadota kuvitelmiin. Mutta kuinka me voimme auttaa huomiomme palautumista takaisin siihen, missä olemme?
Tähän auttaa yksi kysymys: kuinka se tapahtuu? Usein meidän on kuitenkin kysyttävä myös: kuinka sen vastakohta tapahtuu? Tämä siksi, että saatamme luulla olevamme keskellä jotakin, kun itse asiassa olemme keskellä sen vastakohtaa.
Minä saatan yrittää lopettaa tupakanpolttoa. Yritän monta kertaa ja yhtä useasti epäonnistun. Silloin minä saatan kysyä: kuinka tupakoinnin lopettaminen tapahtuu? Tähän minä en kuitenkaan osaa vastata, sillä en tiedä tupakoinnin lopettamisesta mitään. Sen tähden minun on tarpeen kysyä: kuinka tupakoiminen tapahtuu? Siitä minä tiedän paljon. Kun katson sitä, minä alan nähdä vastauksia. Minä alan nähdä, kuinka se toimii. Minä näen, kuinka tupakoiminen tapahtuu silloinkin, kun olin ajatellut olla polttamatta. Samalla minä huomaan, että en olekaan keskellä tupakoinnin lopettamisen prosessia, vaan keskellä tupakoimisen prosessia. Jos minä antaudun sen opetettavaksi, minä löydän vastauksia myös sen vastakohtaan.
Minä saatan kaivata elämääni kumppania. Olen jo useasti luullut löytäneeni, mutta olen aina jäänyt yksin. Saatan kysyä lähes ahdistuneena, kuinka kumppanin löytäminen tapahtuu. Mutta siihen en osaa vastata. Jos sen sijaan kysyn, kuinka yksin jääminen tapahtuu, minulla on paljon vastauksia. Kun katson niitä, alan ymmärtää yksin jäämisen prosessia. Sen keskellähän minä olen. Ja kun alan ymmärtää sitä, minun tietoisuuteeni tulee uusia maisemia.
Tai minua saattaa kiusata se, että kimpaannun ja puhun töykeitä. Haluaisin oppia kuuntelemaan ja puhumaan ystävällisesti. Yritän kysyä jatkuvasti, kuinka lempeä puhuminen tapahtuu, mutta siitä minä en tiedä muuta kuin omat kuvitelmani, jotka eivät ole toimineet. Mutta kun kysyn, kuinka töykeä puhuminen tapahtuu, minä huomaan mitä minussa tapahtuu. Alan nähdä töykeästi puhumisen prosessia.
Meidän ei kannata kysyä, kuinka sellainen asia tapahtuu, joka ei ole meidän elämässämme, sillä jäämme vaille vastauksia. Meille jää vain dissosiaatio; vain kuvitelmia ja pyrkimys pois omasta elämästämme. Jos me haluamme oppia, kasvaa ja muuttua, meidän on kysyttävä, kuinka meidän elämämme tapahtuu. Silloin me näemme. Me saamme vastauksia. Me näemme itsemme. Ja ennen kaikkea: muutos tulee itsestään. Älkäämme kysykö siitä, mitä meillä ei ole, vaan siitä, mikä meillä on. Meidän elämäämme ei vaikuta mikään, mikä ei ole siinä.
Kuinka se tapahtuu?
Kun me katsomme jotakin ja kysymme "kuinka se tapahtuu", me elämme todeksi monta paranemisen keskeistä asiaa. Me kiinnitämme huomiomme nykyhetkeen. Me katsomme sitä minkä keskellä olemme. Me hyväksymme, sillä emme voi kysyä tätä kysymystä, jos torjumme sen mikä tapahtuu. Me katsomme sitä, mikä on silmiemme edessä, jotta ymmärtäisimme sen - emme siksi, että muuttaisimme sen. Me lakkaamme kuvittelemasta, että voisimme sanoa, kuinka sen pitäisi olla, ja sen sijaan yritämme nähdä, kuinka sen on.
Tässä kohtaa meillä ei ole valinnanvapautta. Asiat ovat niinkuin ne ovat. Me tulemme jokaiseen tilanteeseen niinkuin se on ja lähdemme siitä sellaisena kuin se on. Me tulemme jokaiseen tilanteeseen kaikella sillä, mitä meillä on, ja vain sillä. Me lähdemme jokaisesta tilanteesta kaiken sen kanssa, mitä me olemme, ja vain sen kanssa. Vaihtoehtoa ei ole olemassa. Kun me ymmärrämme tämän, hyväksyminen on ainoa asia, jonka puolesta me olemme valmiit taistelemaan.
Ehkä yksi vaikeimmista asioista on olla oma itsemme. Niin kauan kuin me kuvittelemme, että jokin muu on mahdollista, me olemme hermostuneita, tyytymättömiä ja epätoivoisia. Ja kun me lakkaamme etsimästä vaihtoehtoja itsenämme olemisen tämän hetken kokemukselle, meidän matkamme sujuu varmuudella ja ilman pienintäkään epäröintiä. Meidän ongelmamme ei ole koskaan vaihtoehtojen etsimisessä eikä parhaan löytämisessä. Se on ainoan mahdollisuuden vastaanottamisessa.
Paraneminen ei tapahdu siten, että me toimimme itsemme puolesta ja yritämme herättää itsessämme uusia ominaisuuksia. Se tapahtuu niin, että nykyhetki tulee meitä kohti ja herättää meissä uusia ominaisuuksia - tahdoimmepa niitä tai emme. Jokainen nykyhetki haastaa meitä enemmän kuin me koskaan voimme haastaa itseämme. Jokainen nykyhetki näyttää meille sen, mitä me olemme ja minkä keskellä me olemme - ja paljon kirkkaammin kuin yksikään mielikuvamme voi koskaan näyttää.
Juuri sinä hetkenä kun me vain olemme oma itsemme, koko universumi vain on oma itsensä. Silloin koko nykyhetki kaikkialla maailmassa yhtäaikaa vain on oma itsensä. Kaikki loksahtaa paikalleen ja on juuri niinkuin pitää. (Vain meidän mielemme loksahtaa. Universumi on tietenkin aina ollut vain oma itsensä. Me olemme aina olleet vain oma itsemme, sillä meillä ei ole yhtään mitään muuta.)
Mitä silloin tapahtuu? Koko universumi pyytää meitä tanssiin. Se tulee ja kutsuu meistä esiin jatkuvasti uutta. Se haastaa meitä pois jäykistä rakenteista ja mielikuvista keskelle virtaavia tilanteita. Se alkaa luoda meitä uudelleen. Se ei kerro meille, millaisia meidän olisi joskus hyvä olla, vaan se muovaa meitä juuri tässä hetkessä. Minun tarvitsee vain ottaa vastaan se, mikä on kohdalla. Tämä on niin rikasta, niin haastavaa ja joka hetki niin uutta, että se ei oikein ole käsitettävissä. Me olemme yhtä aikaa keskellä vanhan kuolemista ja uuden syntymistä, mutta emme tiedä onko jonkin kuoleminen uuden syntymistä vai päinvastoin.
Isäntä ja vieras
Sitä mukaa kuin me paranemme, meissä alkaa syntyä kyky vain katsoa asioita. Me pystymme olemaan ainakin pienen hetken hievahtamatta, kun huomaamme sisällämme tapahtuvan jotakin. Me katsomme, kuinka sisällämme syntyy suru. Me annamme sen syntyä ja koemme, kuinka se ottaa meistä yhä suuremman osan valtaansa. Tai me koemme, kuinka pelko tai pakokauhu alkaa nousta, mutta annamme sen vain nousta emmekä lähde karkuun. Tai me koemme vahvan impulssin rynnätä sanomaan tai tekemään jotakin, mutta vain katsomme sitä ja tunnemme sen.
Tällaisen kasvamisen myötä meihin tulee yhtä aikaa lujuutta ja herkkyyttä. Meidän elämämme tulee seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi, ja samalla rikkaammaksi. Me pystymme kokemaan jotakin, minkä edessä me ennen joko antauduimme tai jouduimme paniikkiin.
Kun osa meidän mieltämme rauhoittuu ja me pystymme vain katsomaan, me alamme elää kahdella tasolla. Me olemme samaan aikaan sekä talomme omistaja että talossamme asuva asukas. Omistaja pitää talon kunnossa ja tarjoaa asukkaalle mahdollisimman vapaat puitteet elää. Omistaja kunnioittaa asukkaan elämää ja antaa hänelle niin vapaat puitteet kuin mahdollista ilman, että tämä vahingoittaa taloa. Asukas puolestaan nauttii talon tuomasta turvasta ja antaa talolle hengen. Samalla hän kunnoittaa omistajan toiveita ja pyrkii pitämään asunnosta hyvää huolta.
Meidän sisäinen lapsemme on talomme asukas. Seestynyt aikuisemme on talon omistaja. Niin kauan kuin molemmat elävät yhdessä toisiaan kunnioittaen ja rakastaen, elämämme kasvaa ja paranee. Silloin me elämme usein lähes jatkuvan sisäisen konfliktin tilassa. Tämä konflikti tuo silmiemme eteen yhä uusia asioita, tuntemuksia ja kokemuksia. Usein niissä on kaksi puolta: asukkaan kipu, pelko tai tuska, ja talon omistajan yhä voimistuva kyky vain katsoa asukkaan tekemisiä ja luottaa siihen, että asunto säilyy kunnossa. Kun meidän elämässämme on nämä molemmat elementit ja niiden keskinäinen jännite, ne kasvattavat toisiaan. Jotta säilyisimme paranemisen tiellä, meidän tarvitsee ainoastaan varjella tätä ristitiitaa. Jos omistaja lakkaa pitämästä asuntoa kunnossa, asunto rapautuu ja asukas joutuu tuuliajolle. Jos omistaja yrittää kontrolloida asukasta liikaa, asunnosta lakkaa elämä. Mutta kun molemmat elävät lähellä toisen sietämiskynnystä, molemmat vahvistuvat, uudistuvat ja voivat hyvin.
Meidän elämämme kokemukset kulminoituvat sisäiseen kokemukseemme: me joko pidämme siitä, mitä meissä tapahtuu, tai emme pidä. Kyse ei ole koskaan siitä, että pitäisimme siitä, mitä ulkopuolellamme tapahtuu, tai vastustaisimme sitä. Kyse on aina siitä, kuinka suhtaudumme siihen, mitä meissä tapahtuu ulkoisen (tai sisäisen) asian seurauksena. Sinä teet jotakin ja minussa herää tunne. Suhtautumiseni sinuun riippuu siitä, pidänkö siitä tunteesta, joka minussa tapahtuu, vain en. Tai minä näen jotakin, ja sen seurauksena minussa tapahtuu jotakin, ja sitten minä pidän siitä mitä minussa tapahtuu tai en pidä.
Kun me annamme sisäisen konfliktin olla rauhassa, me näemme, että asia on näin. Me huomaamme, että jotakin tapahtuu ja sitten talomme asukkaassa tapahtuu jotakin, ja sitten hän pitää omasta reaktiostaan tai ei pidä. Mitä liikkumattomammin ja asiaan puuttumattomammin talon isäntä voi seurata tilannetta, sitä suuremman tilan hän voi tarjota asukkaan elämänkokemukselle. Tämän ristiriidan keskellä me otamme nykyhetken vastaan yhä syvemmin juuri sellaisena kuin se on kohdalla. Meidän elämämme rikastuu jatkuvasti. Elämä avaa aarrearkkuaan joka hetki suuremmalle ja tuo esiin yhä uskomattomampia aarteita. Tällainen mieli ei odota palkkiota siitä, että se on tällainen. Sen jatkuva palkkio on siinä, että se on sellainen.
Olen useaan otteeseen toistellut ihmetystäni siitä, että paraneminen yhä edelleen muuttuu vain upeammaksi ja elämä hienommaksi. Ajan saatossa nykyhetken valo tuntuu vain kirkastuvan. En enää ihmettele sitä. Kyse ei ole paranemisen tai elämän muuttumisesta, vaan siitä, että elämä on sellainen. Kun me otamme sitä vastaan, se avautuu lisää. Mielestäni yksi suurista ihmeistä on sisäisen tuskan muuttuminen. Varmasti tuskani on vähentynyt, ja paljon onkin. Mutta vielä paljon suurempi ihme on se, kuinka asukkaan vajavuudet tuntuvat astuvan täydellisyyden palvelukseen. Minulla on paljon vajavuuksia ja heikkouksia ja useasti talon asukas on erilainen kuin toivoisin. Mutta joka kerran kun talon isäntä vain istuu selkä suorana ja katsoo asukkaan puuhia myötätuntoisesti, elämän portit avautuvat yhä leveämmälle. Jokin minussa muuttuu ja ottaa vastaan sitä elämää, jonka keskellä kaikki tapahtuu. Jokin minussa päästää irti - sekä asukas että omistaja päästävät irti omista näkökulmistaan. Minä istun (tai seison tai kävelen tai makaan), ja koen kuinka elämäni tapahtuu. Kun annan sen tapahtua, tulee esiin se, mitä minä olen. Minä tulen esiin sisäisen konfliktin rakastamisen kautta, kunnes konflikti ei enää ole konflikti, vaan jatkuvasti muuttuva portti nykyhetkeen.
Asukkaan ja omistajan konflikti kasvattaa meitä. Sen ansiosta me voimme pitää parempaa huolta itsestämme ja muista. Me olemme rohkeasti läsnä emmekä tuhlaa energiaamme sen vastustamiseen, mikä on. Pikemminkin me olemme kuin taitava judoka, joka hyödyntää vastustajan liikettä. Vaikka me pelkäisimme tai olisimme vaivautuneita, me menemme tilanteeseen ja olemme läsnä. Me ymmärrämme, mitä on hyvä tehdä ja mitä ei, koska olemme harjoitelleet omakohtaisesti katsomalla kärsimystä ja sen toimintaa. Kärsimys ei huijaa meitä emmekä me ala hosua sen tullessa vastaan. Me emme kiinnitä huomiotamme kärsimyksen seurauksiin vaan sen syihin. Kun me päästämme irti kärsimyksen syistä, kärsimys saattaa helpottaa heti tai myöhemmin, mutta vasta syiden poistaminen auttaa. Silloin olemme myötätuntoisia ja rakastavia sekä muita että itseämme kohtaan.
Sulautuminen
Jos me toivomme vaihtoehtoja nykyhetken tapahtumille, me päädymme sekaannukseen. Se johtaa tyytymättömyyteen, tuskastumiseen, valittamiseen, epätoivoon ja säntäilyyn. Mutta jos lakkaamme toivomasta vaihtoehtoja, me kuljemme väistämättä kohti vapautta. Samalla me päädymme yllä kuvattuun konfliktiin.
Talon omistaja on se osa meitä, joka on lakannut odottamasta vaihtoehtoja nykyhetkelle. Vain tällainen omistaja pystyy hievahtamatta katsomaan sitä, mitä meissä tapahtuu. Hän ei yritä kieltää eikä korjata meidän kokemuksiamme, halujamme tai ajatuksiamme. Hän ei arvioi niitä eikä lajittele niitä hyviin tai huonoihin, toivottaviin tai ei-toivottaviin, yleviin ja alhaisiin, itsekkäisiin tai epäitsekkäisiin.
Niin kauan kuin me odotamme vaihtoehtoja nykyhetkelle, meidän sisäiset ristiriitamme pysyvät piilossa. Ne katsovat toistensa ohi. Osa meitä tuijottaa nykyhetken puutteisiin ja toinen osa unelmoi tulevaisuuden odotuksissa. Niiden välillä on hyvin suuri ristiriita, sillä toinen ei kelpuuta toista. Ristiriita on meissä niin kauan kuin odotamme tulevaisuuden korjaavan elämänkokemuksessamme jotakin.
Nykyhetken vaihtoehdottomuudelle myöntyminen tuo ristiriidan näkyviin. Samalla se antaa ristiriidalle tilaa, sillä kun ristiriita on olemassa, sille ei ole vaihtoehtoa. Ristiriidan katsominen tuo esiin myös sen lujuuden, jota paraneminen on kasvattanut meihin, sillä ilman hiljaista lujuutta me emme pystyisi katsomaan nykyhetkeä sellaisena kuin se on. Tällainen lujuus ei kuitenkaan ole kovaa, vaan myötätuntoista, sillä me emme yritä eliminoida mitään mitä näemme ja koemme. Me varjelemme myös vaikeiden tuntemusten olemassaoloa ja varomme, ettemme tappaisi niistä mitään.
Jos me huomaamme yrittävämme ottaa pois itsestämme jonkin osan tai kokemuksen, me emme tee sillekään mitään. Me katsomme, kuinka poistamisen yrittäminen tapahtuu ja mitä siitä seuraa. Me säilytämme asenteen "älä tapa" suhteessa itseemme ja kokemuksiimme ja suhteessa muihin ja heidän kokemuksiinsa.
Jos minä siivoan kotiani, minä siivoan kotiani. Sen keskellä minulla voi olla kaikenlaisia kokemuksia. Minä saatan sulautua siivoamiseen tai minulla voi olla tuska tai ahdistus tai halu tehdä jotakin muuta. Minä siivoan sen kanssa toivomatta mitään toiseksi. Tai minä lopetan siivoamisen toivomatta lopettamista toiseksi. Tai minä istun hetkeksi unelmoimaan tai itkemään toivomatta sitä toiseksi. Kun en toivo itseäni toiseksi, minä rakastan itseäni ehdoitta. Minä rakastan myötätuntoisesti, sillä tiedän, minkä keskellä olen. Myötätuntoinen rakkaus ilman ehtoja antaa minulle luvan tulla esiin. Se on samalla paras harjoittelumaasto muiden rakastamiselle ja kaiken rakastamiselle. Niinkuin meidän ei tarvitse korjata itseämme, meidän ei tarvitse korjata muitakaan.
Paraneminen ei tee meistä täydellisiä siten kuin me alkuun kuvittelemme. Se tekee meistä vielä täydellisempiä. Meistä ei tule ihmisiä, joilla ei olisi itsekkyyttä tai puutteita. Meistä tulee ihmisiä, jotka rakastavat myös itsekkyyttä ja puutteita. Kun me kestämme omat vajavuutemme, ne lakkaavat olemasta vajavuuksia ja tulevat osaksi niitä keinoja, joilla elämä tuo meille rikkauksiaan.
Elämä ei päästä meitä lepoon. Se käyttää meidän sisäisiä konfliktejamme avatakseen itseään yhä suuremmaksi ja ihmeellisemmäksi. Me emme päädy staattiseen hiljaisuuteen, vaan elämän vuoropuheluun ja riemuun. Tämä vuoropuhelu takaa jatkuvan elämän avautumisen ja loputtoman mielenkiinnon nykyhetkeen. Nykyhetki avautuu joka hetki uudella ja ennustamattomalla tavalla. Meidän mielemme on toisaalta hiljainen ja seesteinen ja toisaalta se liikkuu aina yllättäviin suuntiin.
Näin on tapahtunut koko ajan. Se ei ole paranemisen ansiota. Paranemisen ansiota on vain se, että me ymmärrämme, mitä tapahtuu. Me olemme saaneet hieman seesteisyyttä antaa periksi ja olla mukana, kun se elämä, josta käytämme nimeä minä, elää ja liikkuu ja ilmaisee itseään. Paraneminen ei tuo meitä nykyhetkeen, vaan auttaa meitä näkemään sen nykyhetken, missä me olemme. Se auttaa meitä sulautumaan epätäydelliseen, vajavaiseen ja rikkinäiseen itseemme ja sitten luo näiden vajavaisuuksien keskelle loputtoman rikkauden. Tämä maailma on monelta osin epätäydellinen, vajavainen ja rikki. Pysyvä rikkaus ilmenee kaiken keskellä joka päivä sulautuen kaikkeen siihen mikä on.
Älä ota itseäsi niin vakavasti
Vaikka olin kuullut tämän neuvon useasti, en ollut koskaan ymmärtänyt sitä. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että mitä enemmän yritin ymmärtää sitä, sen vakavammin otin itseni. En kokenut oikeaksi myöskään heittää ymmärtämisen yrittämistä menemään. Tämän neuvon kuulemisen jälkeen olin yleensä vain ymmälläni jonkin aikaa. Ehkä neuvo saavutti sillä jo tarkoituksensa, sillä äpsingillä ollessani moni muu asia kadotti painoarvoaan.
Nyt luulen ymmärtäväni, mitä tällä tarkoitetaan. Jos emme ota elämää vastaan sellaisena kuin se tulee, me alamme haluta jotakin muuta. Me saatamme haluta tuoda nykyhetkeen jotakin, joka piristäisi meitä tai rauhoittaisi meitä, tai joka terästäisi mieltämme tai tylsistäisi sitä. Sen sijaan, että olisimme nykyhetkessä niinkuin olemme, me alamme ajatella jotakin muuta.
Jos me emme ottaisi itseämme niin vakavasti, me ottaisimme vastaan sen, mitä me olemme ja mitä meissä on. Mielestäni itsemme liian vakavasti ottaminen tarkoittaa sitä, että me alamme ajatella, mitä meidän elämässämme pitäisi olla, mitä siinä ei saisi olla, mitä meidän pitäisi tehdä tai mitä me emme saisi missään tapauksessa tehdä. Mitä enemmän me joudumme tällaisten ajatusten valtaan, sitä vakavammin me otamme itsemme. Tästä seuraa lähinnä vain se, että raskaat, pelottavat, kuluttavat ja tuskalliset ajatukset ottavat meistä kuristusotteen. Me kuristamme itseämme omilla pakonomaisilla ajatuksillamme.
Toinen vaihtoehto on sietää se, mikä on kohdalla. Se on usein vaikeampaa kuin itsemme liian vakavasti ottaminen, mutta se antaa meille tilaa. Vaikka tuntuisi kuinka hurjalta hyvänsä katsoa itseämme siinä missä olemme, me vain katsomme. Me kieltäydymme aktiivisesti kuluttavien ajatusten pyörittämisestä ja keskitymme tästä seuraavien kuluttavien tunteiden sietämiseen. Silloin me sanomme itsellemme: ole niinkuin olet. Muussa tapauksessa miettisimme, millaisia meidän pitäisi olla tai mitä meidän pitäisi tehdä. Kun emme ota itseämme niin vakavasti, meille kelpaa tämmöinen itse ja tuommoinen itse ja vähän sinnepäin itse.
Niin kauan kuin me ajattelemme itseämme ja tekojamme, me uskomme, että meidän ajatuksemme itsestämme ovat todellisia. Me takerrumme omiin toiveisiimme, pelkoihimme ja itsekkäisiin haluihimme, vaikka ne vievät vain tuskaan ja kauhuun. Sittenkin me vielä pidämme niistä kiinni ja yritämme keksiä ratkaisuja entistä kovemmin.
Mitään ratkaistavaa ei kuitenkaan ole. Jos me vain olemme kokemuksemme keskellä, se ratkaisee itse itsensä. Se kertoo, missä me olemme ja mitä me olemme. Jos me lakkaamme etsimästä pakotietä nykyhetkestä, me otamme itsemme vastaan. Me emme saata viihtyä omassa kokemuksessamme, mutta me kestämme sen. Me saatamme joutua hämmästymään sitä henkilöä, jonka otamme vastaan - niin erilaiselta hän saattaa olla meidän ajatuksiimme nähden. Ei kuitenkaan pitäisi olla vaikea valita, pidämmekö todellisuutemme vai ajatuksemme. Joskus me tosin joudumme taistelemaan hyväksymisen kanssa, mutta hyväksyminen on aina helpompaa kuin olla hyväksymättä sitä todellisuutta, jonka keskellä me olemme riippumatta siitä, hyväksymmekö sen vai emme.
Tähän hetkeen
Mikä minua liikuttaa? Onko se jokin ajatus, jotkut ajatukset, rakas muisto tai kipeä muisto, toive saada kokea jotakin, toive saada joku henkilö, pelko muiden asenteesta, ruumiissa kokemani ilmiö, jonkin tunteen tavoittaminen tai välttäminen, pakonomainen toiminta, sisäinen levottomuus, tai kenties se, miten koen jonkun tärkeän ihmisen reagoivan?
Minua liikuttaa se, mihin minun mieleni kuluttaa energiansa, minkä ympärille se kietoutuu. Kaikista maailman asioista minä olen valinnut juuri tämän, ja uskon sen olevan minulle tärkeä asia. Se on minulle tärkeä asia niin kauan kuin mieleni kietoutuu sen ympärille, koska mielen kietoutuminen siihen tekee sen tärkeäksi. Mutta hyvin todennäköisesti - lähes varmasti - minun mieleni on erehtynyt. Minun ajatukseni ovat erehtyneet. Jos minulla ei ole sitä mitä tahtoisin, tai jos minulla on jotakin mitä en tahtoisi, mistä minun tahtomiseni tulee? Onko se oikeassa?
Entä jos olisikin niin, että minun ajatukseni, minun toiveeni ja minun pelkoni ovat erehtyneet. Jospa he, jotka opettivat ne minulle, ovat erehtyneet. Entä jos ne eivät olekaan osa minua, vaan jos minut on kasvatettu niihin ja jos olen itse kasvanut niihin. Ovatko ne totta? Kertovatko ne jotakin todellisuudesta vai niistä kuvitelmista, uskomuksista ja arvoista, joihin olen kasvatettu ja kasvanut? Voisinko silloin vaihtaa ne toisiksi? Mitä hyötyä siitä olisi? Mikä olisi puolestaan se uskomus, jonka perusteella haluaisin vaihtaa muita uskomuksia toisiksi? Mistä olen sen saanut?
Mikä minua liikuttaa - ulkoa päin ja sisältä päin? Mikä synnyttää minussa energioita; positiivia tai negatiivisia? Mikä on maali, johon pyrin? Mikä saa minut toimimaan, olipa toiminta sitten vaikka toiminnasta lakkaamista? Mikä minua liikuttaa? Kysy tätä kysymystä, mutta älä yritä vastata siihen. Tarkoitus ei ole, että tämä kysymys alkaisi liikuttaa sinua, vaan että voisit nähdä väläyksiä siitä, mikä sinua liikuttaa. Vastaukset tulevat itsestään. Kysyessäsi tätä kysymystä voit vaikka lakata hetkeksi hengittämästä ja katsella ympärillesi tai kuulostella mieltäsi. Silloin et ainakaan mieti sitä liian pitkään. Kun pysähdyt kysymään nykyhetkeltä, sen vastaukset tulevat itsestään ja ne kertovat siitä, mitä nykyhetkessä tapahtuu. Se voi olla jotakin aivan muuta kuin kuvittelemme. Nykyhetken antamat vastaukset ovat usein yllättäviä. Ne ovat aina parantavia ja lähes poikkeuksetta varman ja oikean tuntuisia ja seesteisyyttä lisääviä.
Entä sitten kun saan vastauksen? Ei mitään. Kaikki tärkeä on silloin jo tapahtunut. Minun ei ole tarpeen alkaa arvioida niitä asioita jotka minua liikuttavat. Kaikki muutos tapahtuu itsestään ja kevyesti. Meidän tarkoituksemme on nähdä kuinka systeemi toimii. Harva meistä on täysin tyytyväinen elämänsä joka kohtaan. Meillä on usein mielessämme ainakin pieniä parannettavia asioita. Toisinaan me voimme kokea, että elämämme menee hukkaan, jos jokin ei muutu. Mutta niin kauan kuin meillä on väärä käsitys siitä, mikä meidän elämäämme liikuttaa, me yritämme muuttaa vääriä asioita. Me voimme nähdä paljon vaivaa, tuskastumme ja väsymme ja luulemme muutoksen olevan hidasta tai mahdotonta. Kun me huomaamme, mikä meitä liikuttaa, muutos tulee itsestään. Kaipaus muutokseen meillä on jo, samoin halu nähdä vaivaa. Emme me ole tyhmiä.
Jos halauan parantaa tätä yhteiskuntaa, mutta minulla on väärä käsitys siitä, kuinka se toimii, suurimmatkaan ponnistukseni eivät ehkä tuota hyvää tulosta. Jokin kohta saattaa osua oikeaan ja saatan saada vaivannäöstäni pientä hedelmää, mutta suuri osa voi mennä hukkaan tai tuottaa jopa vahinkoa. Mutta jos näen, kuinka yhteiskunta toimii, ja jos se on minulle rakas, pienetkin tekoni voivat hoitaa sitä parantavasti.
Mikä minua liikuttaa? Kun saamme vastauksen, ei ole tarpeen alkaa tehdä mitään. Minua liikuttaa se mikä minua liikuttaa. Onpa hienoa! Ja rikasta! Jos tahtoisin alkaa muuttaa sitä toiseksi, mikä minua silloin liikuttaisi? Ajatukseni, jotka kieltävät sellaisen liikuttajan? Omaksumani arvot, jotka tuomitsevat huonoksi sen mitä näin? Suuri sisäinen kaipaus, joka pelkää kadottavansa ainoan toivonsa? Jos vastaus herättää minussa levottomuutta tai pelkoa tai häpeää, voin kysyä, mikä niitä liikuttaa. Kenties minua liikuttaa torjunta. Mielenkiintoista! Minkälaisia liikkeitä se tekee? Kuinka se toimii?
Jokaisessa nykyhetkessä meitä liikuttaa se, mikä meitä liikuttaa. Ei ole toista vaihtoehtoa. Minä voin yrittää pitää kiinni niistä ajatuksista ja tuntemuksista, joiden kanssa nykyhetki on mielestäni ristiriidassa, mutta se voi tehdä elämäni raskaaksi. Miksi ne liikuttavat minua? Miksi raahaan mukanani raskaita ajatuksia ja tunteita? Jos ne liikuttavat minua, niin ne liikuttavat minua. Hyvä niin, sillä toisin ei voisi nyt olla. Mutta jos kuvittelen tekeväni jotakin muuta kuin surevani ja murehtivani ja pelkääväni, olen erehtynyt liikuttajasta. Jos sitten sanon, että minua liikuttaa sureminen ja murehtiminen ja pelkääminen, saatan alkaa nähdä.
Älä usko mitään
Älä ainakaan mieliajatuksiasi.
Meidän mieliajatuksemme ovat niitä, joihin mielemme palaa yhä uudelleen. Kuitenkin meidän kaikista ajatuksistamme ne ovat kaikkein tarpeettomimpia. Me olemme jo ajatelleet niitä satoja tai tuhansia kertoja. Mitä tapahtuu, kun me ajattelemme niitä?
Minä saatan ajatella, että olen huono, tai että jokin tietty asia ei onnistu minulle millään. Tällaisesta ajatuksesta ei minulle ole mitään hyötyä. Se ei johda mihinkään eikä se anna mitään.
Tai saatan ajatella, että olen tekemässä jotakin hyvin tärkeää asiaa, ja sen on pakko onnistua tällä kertaa. Ajattelen, että jos se ei nyt mene hyvin, se ei mene koskaan hyvin. Tästäkään ajatuksesta ei ole minulle mitään hyötyä. Se on pikemminkin haitallinen. Se ei ole yrittämisen apuväline, sillä se vie huomion pois siitä, mikä olisi tärkeää tehtävää. Eikä se opeta minulle mitään. Se vain toistaa jotakin uskomustani. En minä tarvitse niiden toistamista.
Minä saatan myös ajatella, kuinka hyvin minulla juuri nyt menee ja pidän itseäni onnekkaana. En minä tarvitse näitäkään ajatuksia mihinkään. Ne eivät kerro minulle mitään uutta, vaan vakuuttavat minua omaksumastani uskomuksesta - sillä uskomus se on, ja perustuu pieneen näkökulmaan. Näkökulman muuttuessa tilanne voi olla toinen.
Meidän mieliajatuksemme pitävät meidät kiinni menneisyydessämme ja haavoissamme. Ne eivät ole kasvamisen, muuttumisen ja uuden yrittämisen väline. Me ajattelemme niitä pysyäksemme suljettuina, muuttumattomina ja itseemme kietoutuneina. Nykyhetki on edessämme virtaavana koko ajan. Se muuttuu, elää, ja kutsuu meitä joka hetki uudenlaiseen tanssiin. Mutta me emme halua, vaan kieltäydymme tanssista ajattelemalla mieliajatuksiamme. Meidän on palautettava ne mieliimme, sillä muutoin me muuttuisimme. Siksi me ajattelemme niitä niin usein. Niiden avulla me voimme pitää kiinni surullisesta menneisyydestämme ja sen tutuista tunteista.
Kun huomaat ajattelevasi mieliajatuksiasi, sano itsellesi "valhetta". Sitten toimi niin kuin ennenkin ja palaa ajattelemaan niitä. Tarkoitus ei ole sanoa, että ajatuksesi ovat valhetta, vaan kyseenalaistaa niitä hieman ja antaa mahdollisuus katsoa niitä kauempaa. Ovatko ne tarpeellisia? Entä hyödyllisiä? Miksi oikein ajattelen niitä? Ja ennen kaikkea: mitä tapahtuu, kun ajattelen niitä?
Mitä tapahtuisi, jos kieltäytyisit uskomasta niihin kahden viikon ajan? Tulisiko katastrofi? Vai lisääntyisikö vapautesi ja spontaaniutesi? Lakkaisitko käpertymästä ja tarrautumasta uskomuksiin?
Kun olemme tunnistaneet elämäämme rajoittavan uskomuksen, meidän on aktiivisesti kieltäydyttävä uskomasta sitä. Me emme torju sitä. Me huomaamme mieliajatuksemme syntyvän. Me toteamme, että siinä se jälleen on. Me emme yritä saada sitä pois, vaan katsomme sitä ja toteamme, että se ei auta meitä mihinkään. Siinä ei ole mitään uutta, vaan vanhaa ja kivuliasta. Muutos tulee itsestään, kun lakkaamme roikkumassa menneisyydessä ja uskomuksissamme. Nykyhetki on yhtä kuin muutos. Se muuttaa meitä, kun otamme sen vastaan. Nykyhetki ei koskaan sano meille "säily entisenlaisena".
Me emme tarvitse toistuvia ajatuksia. Me emme tarvitse sitä, että muistuttaisimme itseämme "tärkeistä" asioista. Me tiedämme jo jokaisen ajatuksen, jolla me muistutamme itseämme. Me emme voi koskaan muistuttaa itseämme jostakin uudesta asiasta. Mitä pidempään me olemme toistaneet mieliajatuksiamme, sen vanhempia ne ovat. Jotkut voivat olla lähtöisin jopa lapsuudestamme asti. Jos ne saavat sinut kuristumaan, on aika lakata uskomasta niihin. Vapaus tulee silloin itsestään.
Kaksi nykyhetkeä...
Jokaisessa nykyhetkessä tapahtuu kaksi nykyhetkeä yhtä aikaa: se, mitä me kerromme itsellemme tapahtuvan ja se, mikä tapahtuu kertomustemme alla ja niistä vapaana.
Meidän mielemme selittää nykyhetkeä koko ajan. Se kertoo, mitä tapahtumat tarkoittavat, kuinka jokin on seurausta jostakin menneisyyden tapahtumasta, kuinka jokin mitä teemme vaikuttaa tulevaisuuteen, ja mitkä asiat ovat hyvin tai huonosti. Tämän se tekee yhtä voimakkaasti riippumatta siitä, perustuvatko sen mielipiteet tietoon vai luuloon. Kaiken lisäksi sen mielipiteet ja kertomukset heittelevät laidasta laitaan: yhden tunnin aikana mielemme saattaa tarjota samasta asiasta useita keskenään ristiriitaisia versioita.
Nämä kertomukset ovat kiinnostavia ja niiden tunnemaailma loputon. Ne värittävät ympäristöämme jatkuvasti vaihtuvin värivaloin. Ne esittävät tulevaisuuden useista eri näkökulmista. Ne kertovat, mitä me tarvitsemme ja mitä emme missään tapauksessa siedä. Jonakin hetkenä tulevaisuutemme näyttäytyy lohduttomana, jonakin hetkenä se on taas unelmia täynnä.
Mutta kuten suuret mieliajatuksemme, myös nämä kertomukset ovat vääriä. Me emme tarvitse niitä mihinkään. Niiden alla nykyhetki tapahtuu yksinkertaisesti ja täysin niistä riippumatta - tai ei aivan riippumatta. Kertomukset vaikuttavat meidän ajatuksiimme, tunteisiimme ja siihen, mihin me kiinnitämme huomiomme. Mihinkään muuhun ne eivät vaikuta. Kertomukset ovat kuin taskulamppu, joka valaisee vuorotellen nykyhetken eri kohtia. Mutta sen lisäksi ne valaisevat kuvitelmien, illuusioiden, harhakuvien, luulojen ja pelkojen eri kohtia. Kaiken tämän alla nykyhetki tapahtuu siitä riippumatta, mitä me valaisemme.
Kaikki kertomukset ovat tarpeettomia. Yksikään kertomus ei esitä mitään uutta. Jokaisen asian me tiesimme jo - usein olemme kuulleet sen jo monta kertaa. Ja vaikka emme olisi kuulleet, se ei sittenkään ole uusi.
Kertomusten alla on seesteisyys, ilo, tyytyväisyys ja onnellisuus. Niiden alla on se nykyhetki, joka tapahtuu niin kuin tapahtuu, ja jossa me elämme sekä kertoessamme kertomuksia että ilman niitä. Mutta se ei ole uusi kertomus. Se on kertomusten lakkaaminen. Se on mielen hiljentyminen.
Kuinka se tapahtuu? Esimerkiksi niin, että mielemme alkaessa kertomustaan me toteamme: "väärä kertomus". Sitten me katsomme mitä tapahtuu. Jos kertomus jatkuu, me annamme sen jatkua tietäen, että kyseessä on täysin turha ja asioista tietämätön mielipide. Jos kertomus lakkaa, me annamme sen lakata.
Sitä mukaa kuin saamme etäisyyttä mielemme kertomuksiin, me huomaamme nykyhetken rikkauden ja seesteisyyden. Kertomuksia vielä tulee ja menee ja joskus mielemme uskoo niihin jonkin aikaa, kunnes rauhoittuu taas ja asettuu virtaavaan nykyhetkeen. Ja kun omien kokemustemme kautta olemme nähneet kertomukset vääriksi ja turhiksi, me emme enää suhtaudu niihin niin vakavasti. Silloin mielemme voi niin halutessaan ilakoida vaikka minkälaisilla kertomuksilla.
Kun emme enää usko kertomuksiin, me emme yritä saada nykyhetkeä tai tulevaisuutta kertomustemme kaltaisiksi tai välttää jonkin kertomuksen kauhuja. Nykyhetki saa virrata. Myös kertomukset saavat vapauden ja mielikuvituksemme vapautuu. Meidän mielemme sekä rauhoittuu että tulee iloiseksi ja vapaaksi. Siitä tulee itsestään tapahtuva tyyneysrukous. Nykyhetki on sellainen kuin on, emmekä me vertaa sitä kertomuksiin. Silloin ei ole mitään hyväksyttävää, koska ei ole mitään poikkeusta asioiden tilasta. Ei ole myöskään mitään muutettavaa, koska ei ole poikkeavaa ajatusta. On vain osallistuminen elämään. Tämä ei silti tarkoita sitä, että emme muuttaisi asioita. Niiden muuttuminen on seurausta siitä, että olemme läsnä nykyhetkessä. Me teemme sen, mitä kulloinkin on tehtävä. Tekemistä vain ei ohjaa kertomukset, vaan elämään osallistuminen.
Meidän ajatuksemme voivat olla loputon kiinnostuksen kohde. Mutta katso, mitä tapahtuu, kun alat todeta "väärä kertomus", olipa kyse mistä tahansa kertomuksesta. Saatat huomata, että kertomukset ovat turhia ja vakavasti otettuina ne voivat olla vahingollisia. Ne eivät auta meitä olemaan läsnä nykyhetkessä eivätkä siten anna meille parempaa tulevaisuutta. Kun me päästämme niistä irti, niiden alta löytyy virtaava nykyhetki, jossa mieli ei hidasta meitä pyörimällä kertomusten kuvitelluissa solmuissa. Ja jos pyörii, sekin on iloista, koska kertomukset ovat satuja.
En tiedä
Aloittaessani tämän tarinan kirjoitin, että yritän kuvailla maisemaa, jossa seison. Nyt noin puolitoista vuotta myöhemmin huomaan seisovani eri paikassa. Tämä oli siis kertomus matkasta, joka ei tuntunut olevan matka. Autiomaassa kävelyyn tottuu. Se on vain kävelyä päivästä toiseen samankaltaisessa maisemassa. Mutta se johtaa jonnekin. On yllättävää, kun erämaa lakkaa olemasta erämaa, ja silmien edessä avautuu jotakin aivan muuta - jotakin aivan huikeaa.
Kun me kuljemme erämaassa, me lakkaamme tietämästä. Me lakkaamme kertomasta itsellemme kertomuksia. Ne eivät vaikuta mihinkään. Korkeintaan ne eristävät meidät siitä, missä olemme. Seuratessamme kertomuksia me lakkaamme seuraamasta erämaan merkkejä ja valitsemme suuntamme arvailujen perusteella. Me emme tarvitse yhtään kertomusta valitaksemme suunnan, johon mennä.
Nyt seison paikassa, jossa kertomuksia ei ole - tai pikemminkin, niillä ei ole merkitystä. Se on, mikä on. Minun ei tarvitse selittää itselleni mitään, ei perustella mitään, eikä yrittää kumota mitään. On suuri tila. Minä en tarvitse kertomuksia ollakseni minä. Tottakai minulla on muistoja ja ajatuksia tulevaisuudesta, mutta ne eivät ole enää kertomuksia. Pikemminkin ne ovat kuin kuvia tai maiseman paloja, jotka kuuluvat yhteen. Ne ovat osa kokonaisuutta. Mikään niistä ei ole ylitse muiden. Ei ole kertomusta, joka nousisi ylitse muiden selittämään muita kertomuksia tai varsinkaan alistamaan niitä. Kaikki kuuluvat paikalleen sellaisinaan. Jokainen kertomus, jolla me yritämme alistaa muita kertomuksia, on väärä. Ei ole olemassa kertomusta, joka kertoisi kaikista muista kertomuksista.
Kaikki minun osani ovat saaneet suuren vapauden. En olisi voinut enää kuvitella uusia suuria muutoksia, mutta paraneminen yllättää. Tuntuu siltä kuin näkisin nyt ensimmäistä kertaa. Kun kertomukset lakkaavat, näkeminen saapuu. Vapaus saapuu. Jokainen nykyhetki on uusi. Kertomukset piilottavat sen uutuuden ja rikkauden. Ne kahlehtivat sen vapauden - eivät tietenkään kahlehdi, sillä nykyhetki ei ole alisteinen kertomuksillemme. Sen sijaan kertomukset kahlehtivat mielemme, niin että emme näe. Mutta kun kumarrun sitomaan kengännauhani ilman kertomuksia, olen suuren ilon keskellä
Kertomusten lakkaaminen antaa muille vapauden. He eivät tarvitse kertomuksiamme ollakseen oma itsensä. Kertomuksemme vain piilottavat heidät meiltä. Yhtälailla kaikki heidän kertomuksensa ovat vääriä. Myös heidän kertomuksensa saavat vapauden. Meidän osallistumisemme maailmaan saa vapauden.
Meidän ahdistuksemme ei ole lähtöisin nykyhetkestä. Se on lähtöisin niistä kertomuksista, joita me kerromme itsellemme. Kun me haluamme alkaa luopua kertomuksien seuraamisesta ja niihin uskomisesta, me astumme erämaahan. Tutut tärkeät asiat jäävät taakse. Meillä on entistä vähemmän selviytymisen välineitä. Elämämme muuttuu askeettisemmaksi. Monet rakkaat mielen-kiinnon kohteet jäävät taakse. Matka ei tunnu edistyvän. Se ei tunnu aina matkalta. Varsinkin loppua kohti matkanteon tuntu vähenee. Mitä enemmän me tulemme läsnäoleviksi ilman kertomuksia, sitä, vähemmän me olemme matkalla, ja sitä enemmän läsnä.
Nyt olen erämaan reunalla. Suuri hiljaisuus. Suuri tyyneys. Astun tyytyväisenä tuntemattomaan. Astun siihen kuin kotiini, sillä se on minun kotini. Tämä elämä. Tämä, joka on tuntematon, ja jonka kanssa olen tasavertainen. Katson sitä silmästä silmään ja se katsoo minua lempeästi takaisin. Tähän tilaan eivät kuulu kertomukset. Eivät ne osaa mitään. Eivät ne kerro mitään. Me vain pakenemme niihin.
Lopuksi
Aikanaan on taas uuden tarinan vuoro. Todennäköisesti siitä tulee erilainen kuin aiemmat, vaikka aihe on sama. Olen joskus rukoillut - hartaastikin - että en vanhana jämähtäisi, vaan olisin utelias, avoin ja seikkailunhaluinen. Olen ollut vain epäuskoinen elämää kohtaan. En tiedä mitä edessä on - en koskaan voi tietää. Mutta oli se mitä tahansa, se katsoo minua silmästä silmään tasavertaisena. Ja lopulta minä tuijotan kuolemaa silmästä silmään. Viimeistään silloin kaikki kertomukset pakenevat. On vain ohikiitävä nykyhetki. Mutta se on lujasti tässä. Paljon lujemmin kuin yksikään kertomuksemme.
Lopetan näin:
Helmikuun auringossa kinokset. Perhosia ja vastaleikatun ruohon tuoksu.