Muistaminen - paranemisprosessin ydin

Muistaminen on sisäisen paranemisen tuskallinen ja kipeä ydinprosessi. Paraneminen ei ole mahdollista ilman muistamista. Mutta tämä muistaminen ei ole samaa kuin muisteleminen. Sisäisen paranemisprosessin muistaminen on usein vastentahtoista, yllättävää, epäsuoraa ja näennäisesti satunnaista. Me muistamme omien reaktioidemme, tuntemustemme ja kokemustemme kautta. Tässä muistamisessa me emme kohtaa tavallista muistia, vaan traumaattisen muistin, jonka toimintatavat ovat tavallisesta muistamisesta poikkeavia. Vertaisryhmät, kirjat, terapiat ja monet muut sisäisen paranemisen elementit ovat tehokkaita nimenomaan muistamisprosessin kannalta katsottuna. Ne tukevat traumaattisen muistin avautumismekanismeja parhaalla mahdollisella - ja ainoalla oikealla - tavalla. Myös itsemme hyväksymisen ja rakastamisen tärkeys korostuvat muistamisen tarkastelun kautta.

Paranemisprosessin ydin on muistaminen - ei muisteleminen. Traumaattinen muisti toimii eri tavalla kuin normaali muisti. Traumaattinen muistaminen on yleensä automaattista, usein tahdosta riippumatonta ja hallitsematonta. Tavallista muistia kutsutaan myös verbaaliseksi tai elämäkerralliseksi muistiksi. Me osaamme kertoa elämäntarinamme. Myös traumaattinen muisti voi olla joiltakin osin elämäkerrallista, mutta usein se ilmenee hallitsemattomina, yllättävinä ja vastentahtoisina tuntemuksina, reaktioina ja ajatuksina. Tavallinen muistaminen liittyy yleensä aikaan: me muistamme, milloin jotakin on tapahtunut. Me voimme muistaa ajankohdan väärin, mutta me liitämme tapahtumat johonkin aikaan tai aikajaksoon. Traumaattinen muistaminen on sen sijaan ajan ulkopuolella: asiat tuntuvat tapahtuvan joka kerran tässä ja nyt. Ne tapahtuvat tavoilla, jota me emme ymmärrä, emmekä tunnu pääsevän niistä eroon. Traumaattiset muistot ovat aluksi usein elämäkerrallisen muistamisen ulkopuolella, mutta kun me alamme ymmärtää traumaattisen muistin toimintaa ja hyväksyä sen tapoja muistaa, meidän elämäkerrastamme alkaa tulla esiin uusia sivuja, jotka sopivat elämäämme täydellisesti. Kun traumaattinen muisti on tyhjentynyt riittävästi ja kun sen merkittävimmät muistot ovat tulleet elämäkerrallisiksi, ne lakkaavat häiritsemästä meitä. Silloin paranemisen voidaan sanoa olevan ohi. Siitä eteenpäin me emme enää parane, vaan kasvamme.

Me emme parane yleisistä ja epämääräisistä tuntemuksista, vaan todellisten tapahtumien ja niiden seurauksien yksittäisistä ja nimettävissä olevista vaikutuksista. Ne vaikuttavat meidän sisäiseen ja ulkoiseen ilmapiiriimme. Me paranemme niiden muistamisen kautta. Tämä muistaminen on hidasta, vähittäistä ja joskus tuskallista. Sitä mukaa kuin me pystymme nimeämään muistojamme ja reaktioitamme, meidän todellinen itsemme hahmottuu ja alkaa saada muotoa. Meidän muista ihmisistä riippumaton todellinen ja syvällä oleva identiteettimme vahvistuu. Meidän koko traumaattinen menneisyytemme voi jäädä taakse. Me voimme parantua täydellisesti. Meidän todellinen itsemme on niin vahva, että me voimme parantua jopa yksin. Mutta kuten jäljempänä kirjoitan, muilla ihmisillä on merkittävä osa paranemisessamme. Tämä osa voi toteutua välittömän henkilökohtaisen kohtaamisen tai epäsuoran kommunikaation (kirjat, TV, musiikki, radio, ym.) kautta.

Traumaattinen muistaminen tapahtuu usein silloin,
kun emme tahtoisi sitä ollenkaan.

Virheellistä ja satunnaista käyttäytymistä ei ole. Kaikkeen on hyvät syyt. Se voi olla fyysinen tai psyykkinen vamma tai sairaus. Mutta jos meillä ei ole kumpaakaan, ja jos meidän käyttäytymisemme tai tuntemuksemme eivät mielestämme sovi tilanteeseen, me emme käyttäydy virheellisesti emmekä satunnaisesti. Jos jonkun toisen ihmisen käyttäytyminen tuntuu sinusta satunnaiselta ja kummalliselta, saatat juuri nähdä hänen traumaattisen muistinsa toimivan käytännössä. Hyvin todennäköisesti hän häpeää sitä ja yrittää pitää sitä piilossa - jos hän huomaa sen. Sitä ei ole helppo huomata sisältä käsin. Mutta se ei mene sillä pois. Traumaattinen muisti yrittää tulla esiin koko ajan, ja mitä enemmän me yritämme hallita sitä, sitä enemmän se vaipuu elämäkerrallisen ja verbaalisen muistin ulottumattomiin. Mieli jakautuu.

Tavallinen muisti pyrkii yhdistymään elämämme kanssa. Se muistaa asioita, jotka ovat meille hyödyllisiä ja tarpeellisia, ja joiden avulla me selviämme elämästä. Traumaattinen muistaminen sen sijaan ei tunnu meistä hyödylliseltä. Se häiritsee elämäämme ja tekee sen ennustamattomaksi. Me pyrimme rajoittamaan sen ilmenemistä ja työntämään piiloon sen esiin nostamia asioita. Tavallisen muistin ja traumaattisen muistin välille syntyy kuilu, mutta se ei heikennä traumaattista muistamista millään tavalla. Me ainoastaan lakkaamme ymmärtämästä itseämme, ja sen sijaan alamme vihata itseämme.

Me pystymme palauttamaan elämäkerrallisen muistin mieleemme lähes milloin tahdomme. Olosuhteet voivat helpottaa tai vaikeuttaa yksityiskohtien muistamista, mutta olosuhteet eivät yleensä saa sitä aktivoitumaan niin, että se alkaisi häiritä elämäämme. Sen sijaan traumaattinen muisti ei ole tahdon alainen. Siihen varastoituneet asiat eivät ole nostettavissa esiin muistelemalla. Se on muistelemisen ulottumattomissa. Se aktivoituu olosuhteiden mukaan kysymättä meiltä minkäänlaista lupaa. Me emme käytä sitä, vaan se käyttää meitä. Me emme voi kutsua sen muistoja esiin. Mutta me voimme nähdä sen muistot, kun katsomme omaa elämäämme nykyhetkessä. Me voimme havaita traumaattisen muistin toiminnan siinä, että elämämme on ailahteleva, ristiriitainen ja hallitsematon. Tällöin meitä ei juuri auta se, että yrittäisimme turvautua elämäkerralliseen muistiin ja pohtia elämäntilannettamme sen kautta. Meitä auttaa oman elämäntilanteemme katsominen niin, että ymmärrämme omituisen käyttäytymisemme ja kummallisen tunnetilamme olevan traumaattista muistamista. Katsotaan ensin tavallisen muistamisen ja traumaattisen muistamisen eroja. Esittämäni kuvaukset ovat yksinkertaisia ja karkeita. Niiden tarkoitus on esittää asioiden olennainen sisältö paranemisen kannalta katsottuna siten kuin tällä hetkellä hahmotan sen. Ne ovat hyvin subjektiivisia kuvauksia, eikä niiden ole tarkoitus olla objektiivisia tai tyhjentäviä selvityksiä muistamisen monimutkaisesta ja vivahteikkaasta prosessista. Näiden kuvausten tarkoitus on auttaa meitä ymmärtämään itseämme, ja jos ne onnistuvat siinä, ne täyttävät tehtävänsä.

1. Elämäkerrallinen muistaminen

Elämäkerralliset muistot syntyvät kuvassa 1 esitetyllä tavalla. Jotakin tapahtuu, ja me havainnoimme sen tapahtumista. Jos tapahtuma on meille tärkeä, me kertaamme sitä sisäisesti, ja tämän kertaamisen kautta me annamme sille merkityksen. Sisäisen kertaamisen ansioista tapahtuma ja sen henkilökohtainen merkitys meille varastoituvat elämäkerralliseen muistiin. Mikäli ympäristön antama palaute on sopusoinnussa sisäisen merkityksen kanssa, se vahvistaa tapahtuman merkitystä ja auttaa elämäkertamme muistamisen lujittumisessa.

Kuva 1. Tavallinen elämäkerrallinen muistaminen.

Tässä muistamisessa ei ole väliä sillä, onko tapahtuma iloinen vai surullinen. Jos sisäinen kertaaminen ja ulkopuolinen vahvistava palaute ovat sopusoinnussa, se vahvistaa ilomme tai surumme, ja tapahtuma varastoituu tukevasti osaksi elämäkertaamme. Raskaatkaan hetket eivät tällöin varastoidu traumaattiseen muistiin. Me koemme tapahtuman, ja sisäinen ja ulkopuolinen palaute ovat ristiriidattomia ja vahvistavat meidän suhtautumisemme oikeaksi. Tapahtuma saa sille kuuluvan merkityksen, ja ainakin jonkin ajan päästä se saa rauhallisen paikan elämäntarinassamme. Me olemme saaneet kokea kaikki siihen liittyvät tuntemuksemme ja olemme saaneet niille vahvistuksen. Vaikeassakin tilanteessa me saimme olla sitä mitä olimme, ja tulimme vahvistetuiksi sellaisina kuin me olimme.

Tapahtuman saama osa elämäkerrassamme riippuu tapahtuman merkityksestä meille itsellemme. Ensimmäinen julkinen esiintyminen saa suuren merkityksen, mutta me emme enää edes tunnista sadatta esiintymistämme. Hyvinkin pienet tapahtumat voivat saada kunniapaikan meidän muistoissamme.

2. Tiedostamaton muistaminen

Suurin osa muistamisesta on alitajuista, tiedostamatonta. Traumojen muistaminen on suurimmaksi osaksi tiedostamatonta. Käsittelen tässä luvussa tiedostamatonta muistamista yleensä ja seuraavassa luvussa traumaattista muistamista. Alitajuiset ja tiedostamatta omaksutut opetukset määrittävät hyvin suurelta osin meidän uskomuksemme, arvomme, tulkintamme, tavoitteemme ja mukavuusvyöhykkeemme. Me viihdymme tietyllä tavalla ajattelevien ihmisten kanssa ja pyrimme välttämään toisenlaisia. Me valitsemme käyttämämme sanat alitajuisen muistamisen kautta, ja samasta syystä me koemme jotkut sanat itsellemme vieraiksi. Me pyrimme luomaan kodistamme yhdenlaisen ja koemme toisenlaisen ympäristön vieraaksi. Me viihdymme omanlaisessamme perhe-elämässä.

Alitajuisen muistamisen elementtejä voivat olla esimerkiksi seuraavat:

uskomukset; eivät ne uskomukset, joita me sanomme itsellämme olevan, vaan ne, joiden mukaan me elämme, ja jotka voivat olla ristiriidassa tietoisten uskomusten kanssa; syyt siihen, miten valitsemme ääneen sanomamme uskomukset

ajatukset; kohteet joihin mielemme hakeutuu tai joista se hakeutuu pois, ja tämän hakeutumisen syyt

tunteet tai niiden puute; pelko, levottomuus, turtuneisuus, häpeä, viha, riemu; syyt siihen, miksi jokin tilanne aktivoi juuri tuon tunteen

päätökset; harkitut ja harkitsemattomat valinnat, tapa tehdä valintoja, ja valintaprosessin perusteluina käytetyt asiat; joidenkin valintakriteerien arvostaminen ja toisten vähättely

kokemustilat; dissosiaatiot, ekstaasit, masennukset, äkkinäiset tai hitaat tilanmuutokset ja niiden laukaisevat tekijät

halut; hekumoinnin kohteet, esimerkiksi valta, seksi, ihailu, piiloutuminen, marttyyrikunnia
ilman selvää syytä tapahtuvat aistikokemukset; äänet, hajut, tuntoaistin viestit, kylmät väreet
fyysiset ja psykosomaattiset oireet; vapina, hikoilu, punastuminen, heikotus, sydämentykytys, pala kurkussa, kiputilat

unet

kuvitelmat; menestymisestä, epäonnistumisesta, uhkista, onnenpotkuista

toistamispakot; samalla tavalla päättyvät ihmissuhteet, toistuvat tilanteet.

addiktiot; riippuvuudet

itsetuhoinen käyttäytyminen; viiltely, yli- tai alisyöminen, aineiden väärinkäyttö

Monet yllä olevista asioista kuuluvat myös elämäkerrallisen ja verbaalisen muistamisen piiriin, mutta vain pinnallisesti. Me voimme lausua päätöksemme ääneen, mutta me emme pysty koskaan sanomaan tyhjentävästi, miksi me päädyimme johonkin päätökseen, ja millä kriteereillä me valitsimme ne kriteerit, joiden avulla teimme päätöksen. Me pystymme sanomaan tietoiset uskomuksemme, mutta alitajuiset uskomuksemme (jotka todella ohjaavat meitä) voivat olla aivan päinvastaisia. Me pidämme joitakin uskomuksiamme erityisessä arvossa, mutta emme tiedä miksi. Alitajuinen muistaminen ilmenee meidän elämämme, tuntemustemme ja tekojemme kautta, mutta harvoin meille ymmärrettävässä verbaalisessa muodossa. Meidän tapamme toimia, reagoida, olla ja elää - meidän persoonallisuutemme - on suurelta osin tiedostamattoman muistamisen tulosta.

Tiedostamaton muistaminen ei ole tarinan kertomista.

Alitajuiselle muistamiselle ei ole sanoja. Pikemminkin se ohjaa niitä sanoja, joilla me kerromme elämäkertaamme - ja joilla emme kerro sitä. Me muistamme alitajuisesti joka hetki. Vaikka emme ajattelisi mitään, tunteemme muistavat.

Alitajuinen muistaminen rajaa meitä. Samalla se luo elämäämme turvaa, ryhtiä ja selkeyttä - tai kaaosta. Se on osa elämäämme ja osa ihmisyyttä. Se on hyvä. Olisi raskasta, jos koko elämämme olisi tiedostettua. Me eläisimme niin monimutkaisen ja valtavan ärsyke-energian keskellä, että emme selviäisi. Se suojelee meidän elämäämme. Alitajuisen muistamisen voidaan sanoa muuttuvan traumaattiseksi silloin, kun se alkaa häiritä meidän elämäämme. Kun tavallinen arkipäivämme muuttuu kaoottiseksi ja oma käyttäytymisemme kummalliseksi ja itsellemmekin ennustamattomaksi. Kun me emme kykene pysymään omissa suunnitelmissamme. Kun ylivoimaiset ja satunnaiset tunteet heittelevät meitä, tai kun me vajoamme tunnetilaan, jossa emme tahtoisi olla. Kun ystävämme lähtevät pois, ja kun meidät erotetaan työpaikastamme.

3. Traumaattinen muistaminen

Traumaattinen muistaminen on tapa muistaa - usein ilman, että me tiedämme muistavamme. Se näkyy erityisesti asioissa, joita elämässämme tapahtuu, vaikka emme tahtoisi niiden tapahtuvan. Kun et ymmärrä itseäsi, näet traumaattisen muistin työssään. Jokin sinussa muistaa jotakin. Sinä muistat, vaikka et vielä tiedä muistavasi. Traumaattinen muistaminen ei niinkään liity siihen, kuinka muistomme tulevat esiin, vaan siihen, kuinka ne menevät piiloon ja vääristyvät. Kuva 2 esittää traumaattisen muiston syntymistä.

Kuva 2. Traumaattinen muistaminen.

Traumaattisen muistamisen (muistiin varastoitumisen) tapahtuessa me emme kykene antamaan merkitystä tapahtumalle sisäisen kertaamisen kautta. Tapahtuma voi olla liian pelottava, liian tuskallinen, tai niin kauhea, että me koemme dissosiatiivisen reaktion, emmekä ole läsnä siinä mitä tapahtuu. Vanhemman tai huolenpitäjän taholta tuleva väkivalta, uhkailu tai väärinkohtelu on niin pelottavaa, että lapsi ei kykene antamaan sille sen todellista merkitystä. Alitajuiset suojamekanismit estävät lasta ymmärtämästä, mitä todella tapahtuu. Tapahtuma voi varastoitua myös elämäkerralliseen muistiin, mutta lähes poikkeuksetta se varastoituu vääristyneenä ja paljon turvallisempana kuin se on. Pahasti väärinkohdeltu lapsi voi ihannoida tai lähes jumaloida vanhempiaan, ja sillä hän pystyy estämään valtavan turvattomuuden kokemisen. Kirjallisuus esittää useita esimerkkejä siitä, kuinka lapsena hakatut ja piestyt poikalapset ihannoivat isäänsä. Minä tunnen erään hyvin väkivaltaisen miehen, joka kerskuu sillä, kuinka hyvä hänen isänsä oli, kun hän sai selkäänsä niin usein ja niin kovaa. Hän jumaloi isäänsä, ja pienikin isään kohdistuva arvostelu saa aikaan raivoisan puolustamisreaktion. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan tai hoitajista, ja hän myös tulee hoidetuksi heidän kauttaan. Jos nämä käyttäytyvät tuhoisasti lasta kohtaan, lapsi voi sulkea sen ja siihen liittyvän tuskan pois tietoisuudestaan. Traumaattinen muisto varastoi ratkaisemattoman konfliktin.

Ulkoinen torjuva palaute vääristää elämäkerrallista muistia. Se synnyttää pelkoa ja turvattomuutta, jotka estävät tapahtumien sisäisen kertaamisen. Lapsi haluaa saada tuskallisen asian pois mielestä ennen kuin hän edes ymmärtää, mitä tapahtui. Tapahtuma sinänsä ei välttämättä edes ole tuskallinen, mutta ympäristön reaktio siihen on tappava. Mikä tahansa tavallinen tapahtuma, jonka ympäristömme kieltää, torjuu ja uhkailee pois, voi varastoitua traumaattisesti. Vanhempien ja kasvattajien taholta tuleva asioiden vääristely ja kieltäminen voivat vakuuttaa lapselle, että se, mitä tapahtui, oli jotakin aivan muuta kuin mitä lapsi havainnoi. Lapsi voi varastoida elämäkerralliseen muistiin vanhempien kertoman tarinan, mutta traumaattinen muisti varastoi sen kanssa ristiriitaisen muiston. Se tapahtuu helposti.

Traumaattisen muiston syntymisessä olennaista
ei ole tapahtuma, vaan mekanismi.

Traumaattinen muisti varastoi kokemuksen todellisuuden, ja se varastoi sen raakana, täysin editoimatta. Merkityksen antaminen - editointi - jää pois. Muisto ja siihen liittyvät tuskalliset tunteet varastoituvat sellaisinaan. Ne varastoituvat ilman tulkintaa, joka voisi liittää ne elämäkerralliseen muistiin merkityksen, assosiaation, kautta. Muisto dissosioituu, kadottaa asiayhteytensä. Ja kun asiayhteys on poissa, vain satunnaisuus jää. Muisto ei "tiedä", milloin sen olisi hyvä aktivoitua. Ainoat vihjeet sen aktivoitumiselle ovat tapahtumat, joissa se havaitsee jonkinlaista yhtymäkohtaa - mitä tahansa - sen tilanteen kanssa, jossa muisto muodostui. Yhtymäkohtana voi olla jokin ääni, sana, äänenpaino, tuoksu, kosketus, väri, muoto tai tuntemus. Traumaattinen muisto etsii koko ajan näitä vihjeitä, ja kun löytää vihjeen, se aktivoituu. Se ei kysy, onko tilanne sovelias. Se tulee koputtamatta ja avaa oven selkosen selälleen.

Elämäkerrallinen muisti voi olla hyvin epäluotettava. Se voi sisältää vääristymiä, torjuntaa ja dissosiatiivisia elementtejä. Traumaattinen muisti puolestaan on hyvin luotettava. Kun me alamme ymmärtää sen toimintaa ja annamme sen muistojen tulla esiin, elämäkerrallinen muistimme laajenee ja me alamme aktiivisesti muistaa asioita, joita emme muistaneet aikaisemmin. Tätä kutsutaan viivästyneeksi muistamiseksi. Viivästyneet muistot voivat esiin tullessaan olla yhtä vahvoja, selkeitä ja varmoja kuin mikä tahansa tapahtuma, jonka läpi me muistamme kulkeneemme.

Traumaattinen muisto on osoitus yhdestä asiasta:
muistamismekanismista.
Mekanismi on osoitus ympäristömme luonteesta.

Traumaattisen muistin toiminta ei välttämättä tarkoita sitä, että meidän elämässämme olisi kauheita asioita, tai että me emme muistaisi tapahtumia oikein. Se voi tarkoittaa myös sitä, että meidän elämässämme oli aivan tavallisia asioita, joille meidän epätavallinen kasvuympäristömme ei antanut lupaa. Mikä tahansa asia, joka ei pääse elämäkerralliseen muistiin sisäisen kertaamisen ja ulkoisen vahvistamisen kautta, voi varastoitua traumaattiseen muistiin. Se voi olla meille hyvinkin pieni asia, mutta ympäristöllemme se oli katastrofi. Trauma ei ole välttämättä tapahtumassa itsessään, vaan ympäristömme reaktiossa sitä kohtaan. Mutta jos ympäristö on ollut vääristävä ja kykenemätön käsittelemään elämän tapahtumia, se on todennäköisesti myös itse synnyttänyt traumaattisia tapahtumia.

Hyvinkin traumaattinen ja raskas tapahtuma voi varastoitua meidän elämäkerralliseen muistiimme, jos se saa luvan sisäiselle kertaamiselle ja ulkopuolisen luvan olla sitä, mitä se on. Osa siitä voi kuitenkin jäädä käsittelemättä ja surematta, jolloin se varastoituu myös traumaattiseen muistiin. Toisaalta pienikin tapahtuma voi varastoitua traumaattiseen muistiin, jos se ei saa lupaa sisäiselle kertaamiselle ja jos ulkopuolinen ympäristö torjuu sen. Vain mekanismi merkitsee. Traumaattinen ja elämäkerrallinen muisti eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa, vaikka ne muistaisivat eri asioita. Ne muistavat asioiden ja tapahtumien eri puolet.

Kaikki meidän elämämme ja elämänkokemuksemme alueet voivat olla traumaattisen muistin käytössä. Mitä järjettömämmiltä ne vaikuttavat nykyhetken tapahtumien kannalta katsottuna, sitä varmemmin ne ovat. Mutta ne voivat tulla sieltä pois kuvan 3 osoittamalla tavalla.

Kuva 3. Traumaattisten muistojen liittyminen elämäkertaan.

Jotakin kummallista tapahtuu meidän elämässämme. Mutta tällä kertaa me emme torju sitä. Me hyväksymme sen. Me emme vielä tiedä, mikä se on, mutta se saa luvan olla. Sisäisen hyväksyvän kertaamisen kautta tuo kokemus alkaa saada merkitystä. Jos me olemme mukana paranemisryhmässä, me voimme puhua siitä, ja saamme sille ulkopuolista vahvistavaa palautetta. Tuo kokemus saa merkityksen. Me emme ehkä vieläkään tiedä, mikä se on, mutta me olemme ottaneet vastaan jotakin todellista omasta kokemuksestamme. Vaikka emme täysin ymmärtäisi, mistä on kyse, meidän traumaattinen muistimme on luovuttanut meille jotakin, joka asettuu meidän elämäkerralliseen muistiimme. Se on jo nyt meidän elämämme osa. Hyvin suurella varmuudella se saa selityksen ainakin myöhemmin, sillä elämäkerrallisessa muistissa se yhtyy meidän elämäntarinaamme. Se loksahtaa paikalleen.

Traumaattisten muistojen ymmärtäminen edellyttää
hyväksyntää, rakkautta ja huolenpitoa.

Muiden ihmisten kertomukset voivat herättää meissä tutun kokemuksen. Kirjat, musiikki, elokuvat, näytelmät ja runot voivat koskettaa meissä jotakin. Jonkun toisen ihmisen elämäkerrallinen muisti sisältää tapahtuman, jonka kaltainen on varastoituneena meidän traumaattiseen muistiimme. Jokin siinä koskettaa meitä. Jokin meissä saa kuulla, että sellainen asia saa olla olemassa. Meissä syntyy tunneyhteys, aavistuksenomainen muisto tai kokemus. Me emme ensin ehkä edes tiedä, mitä tapahtuu. Sisäisen kertaamisen ja ulkoisen vahvistavan palautteen kautta se vahvistuu ja siirtyy lopulta meidän elämäkerralliseen muistiimme. Elämäntarinan kertominen on hyvin tärkeä osa paranemisryhmän arsenaalia. Sillä on kaksinainen merkitys. Muiden elämäntarinoiden kuuleminen voi nostaa meidän traumaattiseen muistiimme varastoituneita tapahtumia tietoisuuteemme. Kertomalla omaa tarinaamme me voimme saada ulkopuolista vahvistavaa palautetta, joka antaa merkityksen meidän omille havainnoillemme.

Meidän elämäntarinamme kertominen ei auta meitä muistamaan.
Sen sijaan se auttaa muita muistamaan
ja meitä vahvistamaan sen, minkä me jo muistamme.

Elämäkerrallisen muistin kertaaminen ei auta meitä muistamaan. Se vain väsyttää ja tuskastuttaa. Se voi saada meidät halveksimaan itseämme ja siten hidastaa traumaattisen muiston hyväksyvää vastaanottamista. Mutta pienikin uusi havainto, jonka me voimme liittää elämäkertaamme, auttaa meitä muistamaan. Elämäkerran pyörittäminen on kuitenkin tärkeää, sillä ottaessamme vastaan traumaattisen muistin viestejä, meillä on edessämme tehtävä, joka jäi silloin tekemättä: merkityksen antaminen. Traumaattinen muisti antaa meille käsikirjoituksen kappaleita, joille meidän on löydettävä elämäkertamme juoneen sopiva kohta. Nuo kappaleet ovat aitoja ja oikeita puheenvuoroja, ja meidän tehtävämme on liittää ne näytelmään.

Merkityksen etsiminen
näennäisen satunnaisuuden keskellä
on sisäisen paranemisen
hämmentävä, epätietoinen ja tuskallinen osa.

Traumaattinen muisti ei useinkaan varastoi tapahtumia tapahtumakulkuina. Se varastoi tapahtuman olennaisen sisällön. Se voi hajottaa yksityiskohtia toisistaan irrallisiksi palasiksi ja välähdyksenomaisiksi muistikuviksi. Dissosiatiiviset mekanismit voivat häivyttää tapahtuman niin, että se ei koskaan tule esille johdonmukaisena tapahtumaketjuna. Minulla on muistoja tilanteista, joista tiedän vain sen, että koin dissosiaation ja näin ainoastaan punaisen sykkivän tunnelin. Se ei haittaa. Tiedän, että niin on tapahtunut. Oikeastaan olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse tietää ihan kaikkea. Silti myös tuo dissosiaatio on saanut rauhan. Se kuuluu juoneen täydellisesti.

Traumaattinen muistaminen on ikävää. Se on vastemielistä. Se voi saada meidät välttämään tilanteita, joissa traumaattinen muistaminen aktivoituu. Se voi saada meidät pakenemaan pikaiseen helpotukseen. Kukaan meistä ei tahdo muistaa traumaattisesti. Kukaan meistä ei halua yhtään ylimääräistä traumaattista muistoa. Silti meitä voidaan syyttää väärien ja ylimääräisten traumaattisten muistojen keksimisestä. Vääriä muistoja on keksitty läpi historian. Väärin muistamisesta voi olla paljon "hyötyä". Väärin muistamisella on tehty politiikkaa, aloitettu sotia, ja ansaittu paljon rahaa ja kunniaa. Mutta on aivan eri asia keksiä elämäkerrallinen ja verbaalinen tarina ja kertoa se, kuin muistaa traumaattisesti väärin. Traumaattisten muistojen luoma tunnemaailma on yksilölle niin raskas, että hän olisi mieluummin ilman sitä ja tyytyisi vain elämäkerralliseen muistamiseen.

4. Onko vääriä muistoja olemassa?

Väärät muistot ovat harvinaisia. Silti ne ovat saaneet paljon huomiota ja kysymys niistä on herättänyt monissa paljon epävarmuutta. Pieni ja äänekäs joukko lähinnä USA:ssa on pitänyt kovaa meteliä. Tämän joukon nimi on False Memory Syndrome Foundation (väärien muistojen syndrooman säätiö). Sen nimi on kaksinkertaisesti harhaanjohtava. Ensinnäkin, lääketiede ei tunne eikä ole koskaan virallisesti diagnosoinut väärien muistojen syndroomaa. Syndrooman nimen keksijä on todennäköisesti Ralph Underwager, joka on sittemmin painostettu eroamaan liikkeen johtokunnasta. Toiseksi, tuo yhdistys ei ole säätiö. Sen perustivat vuonna 1992 Peter ja Pamela Freyd, kun heidän tyttärensä syytti isäänsä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vuonna 1995 Peterin veli William kirjoitti julkisen kirjeen, jossa hän toi esille, että "...ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Peterin ja Pamin kodissa olisi ollut rajua väärinkohtelua sinä aikana, kun he kasvattivat tyttäriään...Väärien muistojen säätiö on huijausta, jonka tarkoitus on kieltää se todellisuus, jota Peter ja Pam ovat koettaneet paeta koko ikänsä. Ei ole sellaista asiaa kuin väärien muistojen syndrooma... "

Tuon liikkeen kannattajat ovat etupäässä ihmisiä, joita heidän lapsensa ovat syyttäneet seksuaalisesta tai muusta väärinkohtelusta. Siihen kuuluu myös heidän palkkaamiaan terapeutteja. Jotkut ovat jälkeenpäin joutuneet tilanteeseen, jossa hyväksikäyttö on osoitettu tapahtuneeksi. Jotkut tämän liikkeen kannattajat ovat antaneet pedofiliamyönteisiä lausuntoja, kuten "...Pedofiilit voivat valita rohkeasti sen, minkä he valitsevat. He voivat sanoa, että se, mitä he haluavat, on löytää paras keino rakastaa...". Tämä liike on pieni mutta äänekäs. Monet sen jäsenet ovat hyvin vihaisia ja kaukana tämän tyyppisen "säätiön" toiminnan vaatimasta neutraalisuudesta. He perustelevat esittämiään asioita yksinkertaisilla tavallisen muistin toimintaan liittyvillä tutkimustuloksilla. He eivät puhu dissosiaatiosta eivätkä dissosiatiivisista mekanismeista. Heidän väitteensä ovat houkuttelevia mutta epätarkkoja. Useimpien väärillä muisteilla pelottelevien artikkelien takaa löytyy tämän järjestön edustajia.

Samat traumaattisen muistamisen ja unohtamisen mekanismit toimivat sekä hyväksikäytetyssä että hyväksikäyttäjässä. Jollekin voi olla hirvittävän traumaattinen kokemus tajuta, että hän on vahingoittanut omaa lastaan. Hän on voinut tehdä sen dissosiatiivisessa tilanteessa tai suuren epätoivon ja tuskan keskellä. Hyvin todennäköisesti hän on itse väärinkohtelun uhri. Mutta tämän liikkeen kannattajia yhdistää yksi asia: he eivät ole halukkaita tutkimaan omaa menneisyyttään. Tämän liikkeen vastapainona ovat ne vanhemmat, jotka ovat myöntäneet väärinkohtelun tapahtuneen. Se on yleensä ollut hyvin parantava tapahtuma molemmille osapuolille. Vaikuttaakin siltä, että jos väärien muistojen syndrooma on todella olemassa, sitä löytyy enemmänkin tuosta liikkeestä kuin niistä, jotka työstävät tuskallista menneisyyttään aidosti ja kyselemällä. Ja mikä vielä tärkeämpää, he työstävät tuskallista nykyisyyttään. Ei tarvitse kuin katsoa 12 askelta, niin huomaa, että tarkoitus ei ole syyttää ketään - ei edes itseämme.

Traumaattinen muisti on hyvin luotettava.
Se on luotettavampi kuin meidän elämäkertamme.

Traumaattinen muisti ei aina ole muisti. Joskus sen tarkoitus on unohtaa ja eristää tuskallinen kokemus täydellisesti. Mutta kun se muistaa jotakin, se muistaa yleensä hyvin luotettavasti. Väärät muistot ovat harvinaisia. Useimmiten kysymys on liian varhaisesta satunnaisen traumaattisen muiston tulkinnasta ja liittämisestä tiettyyn kohtaan elämäkerrallista muistia. Traumaattinen muisti ei useinkaan muista tapahtumia, vaan niiden olennaisen sisällön. Tämä sisältö on luotettava, mutta vielä tulkitsematon kuvaus tapahtumasta. Joskus me voimme yrittää asettaa sen elämämme käsikirjoitukseen liian pian. Me huomaamme sen kyllä. Vuorosanat eivät sovi kohdalleen.

Meillä saa olla kysymyksiä. Me saamme kuvitella kaikenlaista. Meidän ei tarvitse pelätä vääriä muistoja. Kun traumaattinen muisto lopulta liittyy elämäkertaamme, se tapahtuu niin itsestään selvästi, että meidän ei tarvitse enää kysellä. Jos sinulla on kysymysmerkkejä, anna niiden olla. Ne eivät ole vaarallisia. Älä pelkää äläkä huolehdi. Jotkut asiat jäävät kysymysmerkeiksi. Mutta nuo kysymysmerkit tulevat niin itsestään selviksi, että ne eivät haittaa. Me huomaamme, että ne kuuluvat käsikirjoitukseen. Sinun muistosi eivät ole vääriä. Ne voivat olla jonkin aikaa epävarmoja, mutta eivät vääriä.

Paranemisliike on aina kohdannut vastustusta. Se kohtaa sitä niin kauan, kuin väärinkohtelijat ovat vallassa. Jo 1890-luvulla Freud tutki 18 aikuista potilasta (6 miestä ja 12 naista), jotka olivat tulleet hänen luokseen hysterian tähden. Freud huomasi, että heidän vanhempansa olivat hyväksikäyttäneet heitä seksuaalisesti lapsina. Mutta hän huomasi myös, että kun hän kuunteli heitä, hyväksyi heidän tarinansa ja vahvisti sen, heidän hysteriansa parani. Vuonna 1896 Freud julkaisi havaintonsa nimellä "Hysterian syyt". Paranemisen erilaiset joukkoliikkeet olisivat voineet alkaa jo tästä. Mutta tapahtui toisin. Freud joutui painostuksen kohteeksi. Jopa hänen paras ystävänsä Wilhelm Fliess oli näitä ajatuksia vastaan. Vuoden sisällä Freud käänsi mielensä ja kehitti viettelytrauman sijaan oidipaalisen traumateorian. Viettelyteorian mukaan aikuiset olisivat aiheuttaneet lapselle trauman, ja trauma olisi todellisten tapahtumien seurausta. Oidipaalisen teorian mukaan lapsi synnyttää itse oman traumansa seksuaalisen viettinsä ("kilpailunsa") kautta. Hän saattaa "keksiä" tarinan ja traumatisoitua keksimästään tarinasta. Oidipaalisen teorian mukaan kaikki on "hyvin", sillä väärinkohtelua ei ole tapahtunut. Siis muiden kannalta katsottuna hyvin. Ja kun "uhri" myös ymmärtää, että hänen muistikuvansa eivät ole muistikuvia vaan tarua, hänellekin on kaikki hyvin. Hysteria syntyy siis sisältä päin, eikä sille ole perustaa todellisuuden tapahtumissa. Perheidylli säilyy.

5. Viivästynyt huomaaminen

Traumakirjallisuus puhuu paljon viivästyneestä muistamisesta. Minusta se sopii hyvin niihin yhteyksiin, joissa yksilö ei ehdi kehittää vahingollisia selviytymismekanismeja, ja joissa nuo vahingolliset mekanismit eivät jatku trauman jälkeen. Yksilön tarvitsee tällöin vain muistaa trauma, elää sitä kenties hetken uudelleen, ja sitten se on surtu pois.

Mutta kun puhumme mistä tahansa riippuvuuksista, minun mielestäni sopivampi termi on viivästynyt huomaaminen, jonka yhtenä osana viivästynyttä muistamista voidaan pitää. Kun me elämme vahingollisissa olosuhteissa, joissa meidän on omaksuttava puolustusmekanismeja niitä vastaan, meidän kykymme nähdä todellisuus vääristyy. Juuri tämä on näiden puolustusmekanismien tarkoitus. Ne estävät meidän todellista itseämme näkemästä ja kokemasta kirkkaasti, mitä sille tapahtuu. Puolustusmekanismit asettuvat meidän todellisen sisäisen itsemme ja ulkoisen todellisuuden väliin, vääristäen ja suodattaen sen. Kaikki se tuska, minkä ne suodattavat, varastoituu niihin kuin pöly pölynimurin pussiin. Me emme huomaa sitä, ennen kuin imuri lakkaa vetämästä, ja silloin meidän on avattava se. Mutta me emme avaa sitä vielä. Me emme kykene, meillä ei ole vielä siihen sopivia tietoja ja taitoja, eikä sitä olisi turvallista tehdä tuossa ympäristössä.

Meihin kerääntyy tuskaa, ja sen kanssa selvitäksemme me omaksumme erilaisia keinoja. Kaiken tämän me teemme tiedostamatta, ja siksi, että me selviäisimme. Me voimme alkaa käyttäytyä aggressiivisesti, käyttää erilaisia aineita ja aktiviteetteja, turvaudumme rituaaleihin, ja teemme mitä tahansa, joka helpottaa oloamme. Kaikki nämä vääristävät edelleen meidän kykyämme nähdä ja ymmärtää, mitä meidän elämässämme tapahtuu. Todellisuutta vääristävät mekanismit jatkuvat vielä silloinkin, kun traumaattiset olosuhteet ovat ohi: kieltäminen, vaimentaminen, halkominen, torjunta, unohtaminen, ihannoiminen, ja niin edelleen. Me koemme olevamme levottomia ja tuskaisia, mutta tietoisuutemme ei vielä kerro meille, miksi.

Selviytymiskeinot ovat hyviä. Ne auttavat meitä jatkamaan elämää vahingollisissa olosuhteissa. Olen tähän asti käyttänyt usein esimerkkinä seksuaalista väärinkohtelua. Se on kuitenkin vain yksi väärinkohtelun muoto, ja palaan eri muotoihin myöhemmin. Mutta oli väärinkohtelu mikä tahansa, omaksumamme selviytymismekanismit voivat jäädä päälle. Ne jäävät melko varmasti päälle silloin, kun meihin on kertynyt paljon tuskaa, mutta emme ole osanneet kohdata sitä. Selviytymiskeinojen ansiosta me olemme välttyneet näkemästä täyttyvää pölypussia. Me emme tiedä, että se on siellä, mutta me tunnemme sen. Meidän on edelleen selvittävä tuskamme kanssa. Me käytämme aineita, aktiviteetteja, mitä tahansa, joka helpottaa oloamme hetkellisesti. Päälle jääneet selviytymiskeinot pitävät meidät elossa, mutta ne estävät meitä paranemasta.

Selviytymiskeinot muuttuvat vahingollisiksi silloin, kun meillä olisi tilaisuus alkaa kohdata traumaamme, mutta me jatkamme selviytymistämme niiden avulla. Selviytymiskeinot ovat keinoja selviytyä - ei parantua. Selviytymiskeinon toistaminen auttaa hetkellisesti, mutta jokainen toistaminen vahingoittaa meitä ja estää meitä paranemasta. Samalla se piilottaa meiltä sen, mitä todella tapahtuu. Sitten, yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, me huomaamme. Jokin välähtää läpi meidän puolustusmekanismeistamme. Se voi tapahtua milloin tahansa ja missä olosuhteissa tahansa. Se on hyvin vähän, mutta sekin nostaa meidän hiuksemme pystyyn. Tästä alkaa paraneminen.

Eräs riippuvuuksien keskellä elänyt mies kertoi, että kun hän luki kirjan Pois tuskasta lukua seitsemän, ja näki siinä kuvan 1, hänen silmänsä aukenivat. Siinä, hänen silmiensä edessä, oli sirkkeli, joka pyöri hänen elämässään. Hän ymmärsi, mitä tapahtuu. Hän alkoi parantua, ja nyt hän on onnellinen.

Minä huomasin, mitä omassa elämässäni tapahtuu, kun törmäsin seinään. Tulin umpikujaan, josta en päässyt ulos silloisilla selviytymiskeinoillani. Tiesin, että oli olemassa toisenlainen maailma, mutta en nähnyt sitä. Törmäsin valtavaan kauhuun, jota en päässyt enää karkuun. Pölypussi rojahti päälleni. Ensimmäinen uusi selviytymiskeinoni oli antaa kauhun olla ja katsella kaikkea sitä pölyä, mitä niskaani rojahti.

Huomataksemme meidän ei tarvitse alkaa muistella,
vaan katsoa omaa nykyhetkeämme.

Mel Ash, pitkäaikainen 12 askeleen kulkija ja Zen-opettaja, kirjoitti omasta huomaamisestaan:

"Eräänä perjantai-iltana menin töihin aivan tavallisesti. Juuri ennen viinakaupan sulkeutumista lähdin toimistostani ostamaan pari olutpakettia. Kun ojensin käteni kylmäkoneeseen, koin voivani pahoin. Näin itseni selkeästi orjana, täysin vastoin kaikkia puheitani vapaudesta ja avoimuudesta. Näin itseni ohjelmoituna robottina, vastoin hengellistä teeskentelyäni. Koin, kuinka syvimmät lapsuuteni unelmat heitettiin pois ja rikottiin. Koin olevani kuin Juudas, joka piteli kädessään muutamia hopean palasia. Tämä kaikki kesti ehkä puoli sekuntia. Olin ehkä käynyt pohjalla näyttävämminkin, mutta tämä oli ehdoton emotionaalinen vararikko, täysin yllättävä inventaario siitä, mitä riippuvuus oli vaatinut minulta ja mihin se oli vienyt minut. En vieläkään tiedä, mikä synnytti tämän kriisin, enkä edes piittaa siitä. Jotenkin tuossa sekunnin murto-osassa kaikki hajallaan olevat karmani viivat yhtyivät ja leikkasivat toisensa yhdessä vavisuttavassa ja valaisevassa pisteessä".

Viivästynyt huomaaminen tapahtuu usein noin kolmenkymmenen ikävuoden tietämillä. Minulla se tapahtui 42-vuotiaana. Se tapahtuu silloin, kun ulkoinen elämämme on stabiloitunut, mutta sisäinen ei. Ennen sitä me olemme kenties kokeneet, että levottomuus elämän suurien tavoitteiden saavuttamisesta ajaa meitä. Meidän elämässämme tapahtuu paljon. Me valmistumme ammattiin, seurustelemme, perustamme perheen, hankimme työpaikan ja etenemme. Me harrastamme monia asioita. Kohta olosuhteet alkavat tasaantua ja me alamme huomata, että levottomuus ei kuitenkaan katoa. Jotkut jatkavat levottomuuden etsimistä itsensä ulkopuolelta, jotta sisäinen levottomuus ei tuntuisi niin pahalta. Tunnen erään miehen, joka on koko ikänsä omistautunut kilpailemiselle. Mittakaava kasvaa koko ajan, ja rahaa palaa entistä enemmän. Se lisää ulkoista jännitystä.

Mutta kun me emme enää voi saavuttaa mitään, sisäinen tuska kuuluu entistä lujemmin. Vihdoin me saatamme huomata. Vuoden 1958 miss Amerikka, Marilyn Van Derbur, kertoi yllättävän muistamisen jälkeen seuraavaa:

"Selvitäkseni minä jakaannuin kahtia, päivälapseen, joka kikatti ja hymyili, ja yölapseen, joka makasi hereillä sikiöasennossa, vain jotta isäni repisi sen auki. Ennen kuin täytin 24, päivälapsi ei ollut selvillä yölapsen olemassaolosta. Päiväsaikaan minun ja isäni välillä ei ollut koskaan hämmentyneitä tai vihaisia katseita . . . koska en ollut tietoinen siitä, mitä hän teki minulle. Mutta mitä enemmän yölapsi meni hajalle, sitä enemmän päivälapsen oli loistettava . . . Koloradon yliopiston hiihtojoukkueessa hiihtämistä, esiintymistä, loistavin arvosanoin valmistumista, miss Amerikaksi julistamista. . . . Minä uskoin olevani maailman onnellisin ihminen. Minä todella uskoin niin".

Kun ei ollut enää mitään, millä hän olisi voinut loistaa vielä lisää, todellisuus tuli läpi. Se tulee. Joskus. Usein me huomaamme ensin, että nykyhetkessä tapahtuu jotakin kummallista ja kauheaa. Me emme osaa selittää omaa elämäämme. Sitten me alamme muistaa. Toisinaan muisto voi tulla ensin ja tuoda selityksen nykyhetkeen. Huomataksemme meidän ei tarvitse alkaa muistella, vaan katsoa omaa nykyhetkeämme.

Viivästyneellä huomaamisella on tarkoituksensa: se tapahtuu sitten, kun mielemme hoksaa, että me olemme saaneet tarpeeksi kypsyyttä kohdataksemme ja kestääksemme oman tuskamme. Silti me voimme mennä polvillemme. Kerran huoltoaseman kuppilassa eräs mies kysyi minulta, miksei se kaikki tuska voisi tulla nopeasti ja yhtenä ryöppynä pois. Minä vastasin. "Sinä et kestäisi sitä. Ethän sinä meinaa kestää tätäkään".

Meidän on huomattava monia asioita. Ajan oloon me huomaamme ne kaikki. Huomaaminen etenee suunnilleen alla olevassa järjestyksessä. Järjestys voi hieman vaihdella. Huomaaminen on monivaiheista, joka kohdassa yhä uudelleen toistuvaa ja syvenevää:

Olen juuttunut vahingollisten toimintatapojen kierteeseen, josta en ole päässyt irti.
Minulla on nykyhetkessä hirmuisen paljon tuskaa.
Minun tuskani lisääntyy koko ajan ja elämäni tulee yhä hullummaksi.
Kaiken tämän tuskan alla on alkuperäinen tuska, jota en ole tunnistanut.
Minulla on puolustusmekanismeja, jotka estävät minua näkemästä vahingollisia asioita elämässäni. Nämä mekanismit peittävät ja vääristävät todellisuutta, niin että en näe, mitä tapahtuu.

Pois tuskasta kertoo tuskan tunnistamisesta ja kohtaamisesta. En kirjoita siitä nyt enempää. Kirjoitan sen sijaan listan viimeisestä kohdasta. Me huomaamme paranemisen myöhemmissä vaiheissa, usein vasta vuosien jälkeen, että seuraava vahingollisten perheiden kasvattien oirelistasta poimittu toteamus pitää paikkansa: Kykenemättömyys tunnistaa vahingollista kohtelua.

Me voimme tunnistaa vain sen, minkä me huomaamme. Puolustus- ja selviämismekanismien tarkoitus on estää meitä näkemästä vahingollista todellisuutta sellaisena kuin se on. Tuo yllä oleva kuvaus miss Amerikan jakautumisesta on ääriesimerkki, mutta se osoittaa hyvin, mitä meissä tapahtuu lievempänä. Kuinka Marilyn Van Derbur olisi voinut tunnistaa jotakin, josta hän ei ollut selvillä? Jotakin, jonka hänen suodattimensa imuroivat kokonaan sisäänsä, niin että pölyhiukkastakaan ei tullut ulos? Kun puolustusmekanismimme suodattavat todellisuutta ja vääristävät sen, me emme näe, mitä tapahtuu. Me luulemme, että se, mitä tapahtuu, on jotakin muuta. Kun ne toimivat näin, ne täyttävät sen tarkoituksen, mitä varten ne syntyivät. Jos ne toimivat vieläkin, ne tekevät meidät kykenemättömiksi tunnistamaan juuri sitä, mitä vastaan nuo suodattimet toimivat. Me pysymme suhteissa, joissa rajoitamme itseämme, ja saatamme selittää tuon rajoittamisen hyväksi ja oikeaksi. Kun tapaamme muita, me väännymme edelleen mutkille, tai sitten me emme halua tavata heitä. Me kieltäydymme tekemästä asioita, jotka olisivat meille hyväksi. Pitkän päälle me alamme voida huonosti, mutta me voimme luulla sen kuuluvan elämään. Aluksi me emme edes tunnista sitä.

Me emme voi tunnistaa sitä,
mitä me emme huomaa.

Vahingollisen kohtelun keskellä elämisen lisäksi me vahingoitamme itse itseämme käyttämällä oppimiamme selviytymismekanismeja. Ne kyllä auttavat meidät yli yhdestä hetkestä, mutta ovat pitkän päälle vahingollisia. Me saatamme esimerkiksi alkaa välttää joitakin paikkoja tai ihmisiä. Me alamme rajoittaa itseämme. Se voi olla tarpeellista hetken aikaa, mutta jos me alamme jatkuvasti kieltää itseämme, me vahingoitamme itseämme. Me voimme estää itseämme sanomasta, mitä ajattelemme. Me voimme ottaa vastaan haukkuja kuvitellen olevamme nöyriä, hiljaisia ja vähään tyytyväisiä. Me kiellämme itseltämme joitakin tarpeitamme, lakkaamme katsomasta itseemme, ja yritämme katsoa muualle. Kaikki se tuntuu tutulta, mutta ajan oloon se saa meidät voimaan huonosti.

Me saatamme kieltää sen, että jokin meissä voi pahoin. Me huomaamme sen vasta muista oireista, emmekä silloinkaan välttämättä osaa sanoa, mistä on kyse. Me väsymme ja masennumme. Kun tuska kasvaa riittävästi, me voimme palata vanhoihin selviämiskeinoihimme, ja saatamme syyttää siitä itseämme. Mutta vanhoihin selviämiskeinoihin palaaminen merkitsee sitä, että puolustusmekanismimme ovat kasanneet tuskaa, jota me emme ole tunnistaneet. Tämän tulisi olla ensimmäinen varoitus. Meidän suodattimiimme on kerääntynyt jotakin, jonka kerääntymistä me emme ole huomanneet juuri siksi, että nuo suodattimet ovat olleet toiminnassa. Meidän on palattava ajassa taaksepäin ja mietittävä, millaisissa tilanteissa olen kokenut oloni huonoksi, epävarmaksi tai ahdistuneeksi, ja kuinka olen estänyt itseäni kokemasta sitä. Minkälaisia rajoituksia olen vapaaehtoisesti asettanut itselleni? Mitä olen alkanut välttää, tai mihin olen alkanut turvautua? Katsonko johonkin itseni ulkopuolelle itseeni katsomisen sijasta? Me saatamme antaa toisen ihmisen määritellä itsemme ja rajata itseämme. Mutta minä voin kuitenkin tulla esiin vain omana itsenäni. Kaikki muu on vahingollista, ja jos en tule esiin, sekin on vahingollista. Esiin tuleminen voi olla kipeää, mutta esiin tulemattomuus synnyttää vielä suuremman tuskan.

Huomaaminen on jatkuvaa ja syvenevää, hiljaa tapahtuvaa tai välähdyksenomaista tajuamista, joka voi kestää hyvin kauan. Masennuksen ja ahdistuksen kaudet kuuluvat sisäiseen paranemiseen. Jos me yritämme estää niitä tapahtumasta, me vain palaamme vanhoihin selviytymiskeinoihimme. Masennuksen kaudet ovat juuri niitä aikoja, jolloin suodattimemme puhdistuvat. Ne eivät voi puhdistua muutoin kuin tyhjentämällä itsensä meidän tietoisuuteemme. Traumaattinen ja tiedostamaton muisto voi luovuttaa tuskansa vain siten, että me tulemme siitä tietoiseksi. Meidän ei tarvitse analysoida sitä, mitä tapahtuu. Riittää, että me koemme sen. Kun me ymmärrämme paranemisprosessin, me tiedämme, että me paranemme koko ajan, ja että masennuksen, tuskan ja ahdistuksen kaudet eivät ole takaiskuja. Ne ovat olennainen ja välttämätön osa eteenpäin menemistä. Me voimme antautua suodattimien tyhjennykselle. Tämä voi olla esimerkiksi sitä, että me makaamme viikonlopun ja vajoamme syvälle. Kun me alamme ymmärtää paranemista, me opimme myös pitämään huolta siitä, että mikään ei häiritse vajoamistamme - emme edes me itse. Kun me tulemme sieltä pois, me näemme maailman uusin ja kirkkain silmin. Jokin meidän suodattimemme on puhdistunut. Puhdistuminen ja muutos voi olla niin raju, että me koemme hetken aikaa olevamme lähes muukalaisia, sillä me näemme maailman aivan uusin ja tuorein silmin. Me koemme itsemme ja kaiken eri tavalla. Me alamme huomata, että on paljon asioita, joita me emme ole huomanneet aikaisemmin.

Sisäinen paraneminen johtaa onnellisuuteen.

Kun alan voida huonosti, minä pysähdyn. Kertaan viimeaikaisia tapahtumia ja sitä, miten olen rajoittanut itseäni. Etsin vahingollisia selviämismekanismeja - sellaisia, jotka tuntuvat surkeilta. Aluksi en tahtonut uskoa, että sokeus vahingolliselle kohtelulle on totta. En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Oikeastaan se ei niinkään tarkoita kykenemättömyyttä tunnistaa vahingollista kohtelua muiden taholta. Se tarkoittaa ensi sijassa vahingollista kohtelua itsemme taholta. Me yritämme välttää muiden vahingollista kohtelua kohtelemalla itseämme vahingollisesti. Olin niin sokea, että en nähnyt edes omaa sokeuttani. Viime aikoina olen oppinut tunnistamaan omaa vahingollisuuttani itseäni kohtaan nopeammin ja herkemmin. Se riittää. Hyvin suuri osa paranemista on olla tekemättä mitään sen jälkeen, kun olemme huomanneet jotakin. Se saa vain olla. Siihen asti olen elänyt niin hyvin kuin olen pystynyt. Minun ei tarvitse moittia itseäni. Riittää, että huomaan. Tuo huomaaminen itsessään vie valtaa noilta mekanismeilta, sillä niiden tarkoitus on olla huomaamatta. Jokainen huomaaminen on askel vapauteen - hienoon, välittömään ja keveään vapauteen, jossa me näemme todellisuudesta yhä uusia näkökulmia.

Selviytymismekanismien tarkoitus on suojella meitä. Niiden tarkoitus on suodattaa tuskallisen ja vahingollisen ympäristön todellisuutta, vähätellä sitä, piilottaa se, estää meitä näkemästä sitä, ja teeskennellä, että asiat eivät ole niin kuin ne ovat. Kaikessa tässä ne vääristävät todellisuutta ja estävät meitä näkemästä sitä. Kun me jatkamme elämäämme tuskamme kanssa, niiden tehtävä on estää meitä näkemästä tuskaamme ja teeskennellä, että se ei ole meidän oma tuskamme. Ja kun me vahingoitamme itseämme vahingollisilla selviytymiskeinoillamme, niiden tehtävä on piilottaa se meiltä. Ne ovat monimutkaisia, ja niiden tarkoitus on olla niin hienoja ja ovelia, että me emme huomaisi niitä, sillä muutoin ne eivät toimisi oikein. Kun me alamme parantua, nuo mekanismit ovat vielä tallella. Me emme saa niitä itse pois. Eikä meidän tarvitsekaan.

Traumaattisten muistojen synnyttämien tunteiden ja reaktioiden keskellä eläminen on hyvin tuskallista. Me yritämme kovasti päästä eroon tuosta tuskasta. Mutta juuri nuo samat muistot vääristävät meidän havaintomme todellisuudesta. Vaikka meidän järkemme olisi täydellinen, me emme pysty oikeisiin johtopäätöksiin niin kauan, kuin emme tiedä, mitä tapahtuu. Me järkeilemme jatkuvasti, yrittäen keksiä ratkaisuja, mutta kun me näemme todellisuuden väärin, meidän ratkaisumme eivät toimi. Me näemme todellisuuden aina samalla tavalla väärin, ja niinpä meidän ratkaisumme päätyvät aina samankaltaisiin epäonnisiin lopputuloksiin. Meidän elämämme kiertää tuskallista addiktiivista kehää, jonka keskipisteessä on meidän oma tuskamme. Me voimme päästä siitä eroon, kun alamme nähdä toisin - kun otamme huomioon sen, että me emme näe ulkopuolista todellisuutta oikein. Sisäisen todellisuutemme me näemme sen sijaan aina oikein. Jos vain uskallamme katsoa sitä.

6. Huomaaminen nykyhetkessä

Kun mieleemme nousee elämäkerrallinen muisto, me tiedämme, mitä me muistamme. Me osaamme liittää sen johonkin ajankohtaan ja paikkaan. Me osaamme nimetä tapahtumat, ja me tiedämme, että ne eivät tapahdu nyt. Jos elämäkerrallinen muisto tuo tullessaan tuskaa, me tiedämme, mistä se tulee. Sen kokeminen ei ehkä ole helppoa, mutta se on kestettävissä. Siihen saattaa liittyä vielä käsittelemätöntä kipua, mutta sekin lähtee pois, kun me otamme sitä vastaan. Tässä kaikessa me tiedämme, mitä me muistamme.

Elämäkerralliset muistot eivät ole koskaan ylivoimaisia.
Traumaattiset muistot ovat sitä lähes poikkeuksetta.

Kun mieleemme nousee traumaattinen muisto, me emme tiedä, mitä me muistamme. Jokin meissä muistaa jotakin, mutta me emme tiedä, mikä muistaa ja mitä. Koska me emme tiedä, mitä me muistamme, me emme voi sille mitään. Me olemme voimattomia tekemään mitään, mikä poistaisi tuon tuntemattoman tuskan. Vaikka me tietäisimme, mikä se on, me emme voi enää tehdä mitään muuttaaksemme omaa historiaamme. Me olemme täysin voimattomia tekemään mitään muuta kuin sen, mitä me voimme tehdä nykyhetkessä. Nykyhetkessä me voimme ainoastaan ottaa tuon muiston vastaan. Meillä ei ole mitään keinoa muuttaa mitään. Me emme voi muuttaa edes tuota muistoa, saatikka niitä tapahtumia, joihin tuo muisto viittaa.

Silti me voimme tehdä jotakin: me voimme nähdä, mitä tapahtuu. Seuraava lause on tämän kirjoituksen tärkein lause. Vaikka et muistaisi tästä kirjoituksesta mitään muuta kuin tämän yhden lauseen, olet omaksunut kaiken, mitä yritän sanoa.

Olen järkyttynyt, sillä näen jotakin, mikä ei ole täällä.

Tämä yksinkertainen lause pitää sisällään monta tärkeää totuutta. Jos opettelet käyttämään sitä aina, kun olet järkyttynyt, huomaat, kuinka se alkaa toimia. Ei siksi, että sillä olisi kummallista taikavoimaa, vaan siksi, että se pitää sisällään monta totuutta. Käytä sitä, niin huomaat, kuinka se toimii.

Ensinnäkin, se kertoo, että olen järkyttynyt. Minä myönnän, mitä minussa tapahtuu. En yritä torjua sitä, ajaa sitä pois, enkä olla piittaamatta siitä. En kiellä omaa kokemustani, vaan sanon itselleni, mitä minussa tapahtuu.

Toiseksi, kun teen näin, tulen nykyhetkeen. Minä lakkaan taistelemasta nykyhetkeä vastaan. Minä en yritä keksiä jotakin, jonka avulla voisin ajaa järkytykseni pois. Minä en suuntaa mieltäni tulevaisuuteen enkä juuri nyt yritä keksiä mitään, joka veisi huomioni pois nykyhetkestä. Minä en ala hosumaan. Minä vain sanon sen, mikä minulla on juuri nyt.

Kolmanneksi, minä myönnän, että havaitsen juuri nyt jotakin. Minä näen, kuulen, haistan, tunnen, tai maistan jotakin. Tämä jokin on se, joka laukaisi minussa järkytyksen. Minä en tiedä, mikä se on, mutta se on jokin tässä tilanteessa, ja jokin minun sisälläni laukesi, kun havaitsin sen. Minä avaan silmäni ja katselen ympärilleni - en etsien jotakin, vaan ainoastaan katselen. Minä annan aistieni tulla tähän hetkeen ja katson, mitä tapahtuu. Minä en etsi selityksiä enkä johtolankoja. Ne tulevat itsestään silloin kun ne tulevat, mutta nyt minä vain olen läsnä aistieni kautta tässä hetkessä.

Neljänneksi, minä näen jotakin, joka ei ole juuri nyt läsnä. Tämä on traumaattinen muisto, joka laukesi. Se ei ole nyt tässä. Mutta se tuntuu olevan tässä. Minä myönnän, että jokin minussa reagoi johonkin, jonka se kuvittelee olevan läsnä ja uhkaavan minua. Mutta se ei ole tässä. Minä saan antaa kylmien väreitten kulkea pitkin selkääni, sillä se ei ole nyt tässä. Minä olen turvassa. Siksi minä voin katsoa ympärilleni ja myöntää, että se, minkä jokin minussa kuvittelee tapahtuvan nyt, ei tapahdu nyt. Minä en näe ulkoista todellisuutta oikein. Mutta minä koen minun sisäisen todellisuuteni, ja vaikka se tekee kipeää, se saa juuri nyt olla sitä, mikä se on.

Viidenneksi, minä olen tietoinen siitä, että tämä kaikki tapahtuu minussa juuri nyt. Kun minä opettelen käyttämään tätä lausetta, minä huomaan, kuinka minun tietoisuuteni alkaa ikään kuin jakautua kahtia. Toinen osa on läsnä nykyhetkessä ja tarkkailee sitä, mitä minun ulkopuolellani tapahtuu. Toinenkin osa on nykyhetkessä ja tarkkailee sitä, mitä minussa tapahtuu. Nuo kaksi ovat eri asioita. Kun ymmärrän tämän, koko minun mieleni on läsnä nykyhetkessä ja oppii antamaan kaiken olla niin kuin se on. Minä kestän traumaattisen muiston esiin nousemisen. Se riittää. Minun ei tarvitse analysoida sitä. Minä otan oman reaktioni vastaan. Jos se haluaa, se kyllä kertoo, mikä se on. Minun ei ole tarpeen yrittää analysoida sitä juuri nyt. Mutta jälkikäteen minä voin palata siihen.

Kun käytän tuota lausetta, näen todellisuuden oikein.

Minä tiedän, mitä tapahtuu, ja se, mitä tapahtuu, on todellista. Se ei muuta minun oloani paremmaksi. Mutta se antaa lähtökohdan paranemiselle. Minä erotan sisäisen ja ulkoisen todellisuuden toisistaan, ja ymmärrän, että ne molemmat ovat todellisia, vaikka ne kertovatkin eri asioita. En enää yritä hallita sisäistä todellisuuttani muuttamalla ulkoista todellisuutta. En myöskään vaivu epätoivoon siksi, että ne ovat erilaisia. Kun sisäinen ja ulkoinen todellisuus saavat luvan olla sitä, mitä ne ovat, kumpikin voi muuttua vapaasti ja toisistaan riippumatta.

7. Mitä minun on muistettava?

Minun tarvitsee muistaa vain yksi asia - suru. Valtavan suuri, hukuttava suru. Sisäinen paraneminen on surutyötä. Se on aluksi kiemurtelevaa, kiertelevää, hapuilevaa, ahdistavaa, ja rumaa katsottavaa. Se on kipeää. Mutta se parantaa. Kun me huomaamme, kuinka se parantaa, meidän polkumme alkaa tulla suoremmaksi, ja me alamme luottaa siihen, että me paranemme. Koko meidän elämämme muuttuu. Pois tuskasta luku seitsemän kertoo jotakin tästä suremisesta. Meidän tuskamme kaikkein alimpana on se suru, jota emme saaneet itkeä pois silloin, kun meille tapahtui jotakin, joka olisi ansainnut paljon rakkautta ja turvallisen ympäristön vapautua surustamme. Nyt tuo suru voi olla suuren kauhun ja monien muiden tuskien alla, ja niiden lävitse meidän on mentävä, jotta voisimme vihdoin itkeä itsemme vapaiksi.

Minun on surtava se piittaamaton kohtelu, jota sain,
ja se rakkaus, jota en saanut.

Molemmat ovat tärkeitä. Usein me alamme surutyön menemällä sen kauhun läpi, jonka traumaattiset muistot tuovat tullessaan. Me nimeämme vahingollisia tapahtumia ja haparoimme tietämättä, kuinka mennä eteenpäin. Me käsittelemme tuskallisten kokemusten muistoja ja itkemme niitä pois. Paraneminen ei jää siihen. On aivan yhtä tärkeää itkeä se, että emme saaneet rakkautta, josta monet ympärillämme puhuvat.

Osallistuin paranemisryhmään, jossa yhtenä tehtävänä oli kirjoittaa kirje isälle. Minä kirjoitin omani, ja kun luin sen ääneen muiden kuullen, olin revetä. Luulin, että en jaksaisi. Mutta se oli vasta alkua. Kun kuulin muiden lukevan omia kirjeitään, itkin pääni kuivaksi ja silmäni verille. Heidän kirjeensä kertoivat asioista, joita he olivat tehneet yhdessä isänsä kanssa. Silloin tajusin, että minun elämässäni oli vain suuri aukko siinä, missä olisi pitänyt olla isä, isän rakkaus, ja samaistuminen siihen ihmiseen, jonka solusta minä olin lähtöisin. Näin ensimmäisen kerran, että minun elämässäni oli vain tyhjää siinä, missä oli isälle varattu paikka. Minun elämästäni puuttui jotakin, eikä minulla ollut mitään aavistusta siitä, minkälainen osa siitä puuttui. Oli vain tyhjää.

Meillä voi olla muistoja selvästi määriteltävistä ja yksittäisistä julmista teoista meitä kohtaan. On hyvä, jos me osaamme nimetä joitakin tapahtumia, vaikka vielä parempi olisi, jos ne eivät olisi tapahtuneet. Muistot yksittäisistä tapahtumista voivat vahvistaa meidän kokemustamme siitä, että meitä kohdeltiin väärin. Ne saattavat auttaa meidän surutyötämme. Mutta niissä voi olla myös vaaransa. Meissä voi olla vielä nimeämätöntä tuskaa, ja me saatamme yrittää liittää tuohon tapahtumaan tai tapahtumiin sellaistakin tuskaa, joka ei kuulu niihin. Puolustusmekanismit tuskaa vastaan voivat toimia myös siten, että ne pyrkivät välttämään uusien kipeiden muistojen esiin nousemista liittämällä tuskaa johonkin meidän jo muistamaamme tapahtumaan. Mutta vahingollisessa ympäristössä on yleensä paljon vahingollisia tapahtumia. Jo pelkkä ilmapiiri ja ihmisten toimintatavat voivat olla vahingollisia lähes jatkuvasti. Yhteen tai harvoihin tapahtumiin keskittyvä sureminen voi johtaa meitä harhaan. Me kyllä huomaamme sen siitä, että suru ei lähde pois. Se lähtee pois, kun oikea paikka löytyy, ja ajan oloon se löytyy, sillä meidän kaikki surumme haluavat tulla surruiksi. Ota vakavasti ne kipeät muistot, joita sinulla on, mutta älä pidä niitä ainoina mahdollisina suremisen kohteina.

Traumaattiset muistot sisältävät aina hylkäämisen.
Hylkäämistä on kaikki, mikä ei vastaa pyyntöön
"Ole minulle hyvä".

Mitä on se, että olet minulle hyvä? Se on sitä, että sinä annat minulle oikeuden olla minä. Että sinä uskot, että se, miten minä koen, näen, tahdon, uskon, suunnittelen, kaipaan ja iloitsen, on minulle totta. Että sinä otat minut vastaan pyrkimättä muuttamaan minua toiveittesi mukaiseksi. Että sinä vastaat pyyntöihini ystävällisesti silloinkin, kun et tahdo tai voi täyttää niitä. Ja että annat minulle luvan pyytää uudelleen. Että sinä et selitä minun kokemuksiani, tunteitani, reaktioitani, toiveitani tai elämäntapaani vääräksi, epäonnistuneeksi ja surkeaksi. Että sinä kunnioitat minua, hyväksyt minut, ja otat minut vastaan sellaisena kuin olen ja tahdon olla. Sen on sitä, että sinä kunnioitat minun rajojani ja vähintään kuuntelet minun pyyntöjäni.

Se ei ole sitä, että minä täytän kaikki sinun pyyntösi tai että olen aina saatavilla, kun sitä tahdot. Se on sitä, että en moiti sinun pyyntöjäsi, vaan yritän täyttää niitä sen mukaan kuin voin tai haluan. Se ei ole sitä, että olisin aina samaa mieltä sinun kanssasi, vaan sitä, että en moiti sinua enkä pidä sinun mielipidettäsi alempiarvoisena kuin omaani, enkä pidä sinua tyhmempänä tai epäkypsempänä kuin itseäni. Hyvyys on sitä, että annan sinulle tilan olla sinä - tilan, jossa sinä tulet hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olet. En halveksi mitään, mitä sanot tai teet, vaikka itse tekisin eri tavalla. En painosta sinua olemaan jotakin muuta, vaan saat rauhassa ja levollisesti olla kaikkine tuntemuksinesi. Minä uskon, että se, mitä sanot minulle, on sinulle totta ja oikeaa. Minä kuuntelen sinua silloinkin, kun puhut asioita, joista ajattelen toisin. Silti en teeskentele, että ajattelisin samoin kuin sinä.

Edellä sanottu koskee aikuisten välisiä suhteita. Vanhemman ja lapsen välillä tilanne on toinen. Vanhempi on vastuussa siitä, että lapsella on turvallinen tila tulla siihen kaikkien pelkojensa, kipujensa, epävarmuuksiensa ja epäonnistumisiensa kanssa. Tässä tilassa lapsi saa surra ja itkeä tarvitsematta pelätä, että häntä lyödään sen vuoksi, mitä hän tuohon tilaan tuo. Vanhemman ja lapsen suhde on lapselle paikka käsitellä traumansa turvallisesti ja hyväksyttynä. Vanhemmat ottavat todesta kaikki hänen pelkonsa, toiveensa ja tuntemuksensa. He eivät sano, ettei lapsi koe siten kuin hän sanoo kokevansa, tai ettei se ole tärkeää, minkä hän sanoo olevan tärkeää. Ja ennen kaikkea, vanhemmat eivät käytä lasta omien tarpeittensa täyttämiseen siten, että se vahingoittaa lasta. Sen sijaan he luopuvat itsestään ja omista tarpeistaan lasten hyväksi silloin, kun se ei vahingoita heitä itseään eikä estä heitä jaksamasta ja jatkamasta. Lapsi tarvitsee turvallisen isän ja äidin.

Kaikki traumaattiset kokemukset eivät ole hylkäämisiä. Kuolema, onnettomuudet ja luonnonmullistukset ovat raskaita kokemuksia. Sen näkeminen, että toista kohdellaan vahingollisesti, voi olla katsojasta yhtä traumaattista kuin kohteesta. Purkautuakseen pois traumaattinen kokemus vaatii aikaa sekä turvallisen ja hyväksyvän ympäristön. Turvaton ympäristö estää trauman suremisen. Traumaattinen muisto sisältää lähes poikkeuksetta hylkäämisen jossakin muodossa. Hyväksyminen ja turvallinen ympäristö ovat trauman suremisen edellytyksiä.

Moni asia, jonka me muistamme, herättää meissä ensin vihaa tai katkeruutta. Viha ja katkeruus ovat puolustusreaktioita, joiden tarkoitus on siirtää omaa kipuamme itsemme ulkopuolelle. Me tarvitsemme niitä. Ne ovat hyviä, oikeita ja toimivia reaktioita. Ne helpottavat meidän oloamme ja auttavat meitä jaksamaan sen kanssa, minkä juuri huomasimme. Kun aikaa kuluu, me alamme todennäköisesti kokea pelkoa, hämmennystä, ahdistusta, epätoivoa ja häpeää. Tämä on osoitusta siitä, että olemme alkaneet ottaa vastaan. Mutta me emme vielä sure. Sureminen tulee viimeisenä, sillä sureminen vaatii turvallisuuden kokemisen. Sureminen vaatii hyväksymisen. Vasta sitten, kun me olemme löytäneet itsestämme rakkauden sitä ihmistä kohtaan, joka me olimme ja olemme, me voimme surra syvältä. Suru tulee aikanaan. Silloin me emme enää taistele vastaan.

Mutta tiedämmekö me, mitä sureminen on? Mitä on se, että tapahtuipa mitä tahansa, me voimme heti mennä jonkun syliin ja itkeä itkumme pois, ja sen jälkeen saamme kuulla, että olemme siihen aina tervetulleita? Mitä se on, että meidän ei tarvitse miettiä, mitä me voimme sanoa, ja kaikkia meidän sanomisiamme rakastetaan? Tiedämmekö me, millainen on se paikka, jossa surumme saa tulla esiin rakastettuna, rakkauden keskellä, turvassa ja levossa? Mitä se on, että jokaiseen pettymykseen löytyy paikka itkeä ja rakastava lohdutus? Meiltä puuttuu juuri se, mitä me kaikkein eniten tarvitsisimme.

Toistuva hylätyksi tuleminen jättää ikäviä jälkiä. Niistä pahimmat ovat kyvyttömyys rakastaa ja kyvyttömyys ottaa vastaan rakkautta. Ne olosuhteet, joissa me olemme kasvaneet, ovat vieneet meiltä juuri sen pohjan, jonka me tarvitsisimme surraksemme kipumme levollisesti ja turvallisesti pois. Meidän ei tarvitsisi muuta kuin rakastaa, surra ja itkeä. Mutta me emme osaa. On vaikeaa kokea itseämme niin rakastetuksi, että meidän ei tarvitsisi muuta kuin antaa kyynelten tulla. Sen sijaan me mietimme, kelpaammeko me elämälle, itsellemme ja muille ihmisille. Me olemme kauhuissamme. Meidän on ennen kaikkea sanottava itsellemme "Ole minulle hyvä".

Vaimoni nivelet ovat joskus hyvin kipeät. Aikaisemmin hän puri hammasta ja vihasi omia niveliään kaikkein eniten silloin, kun ne olivat kaikkein kipeimmillään. Mutta nyt hän tietää, että ne kaipaavat kaikkein eniten rakkautta juuri silloin, kun ne ovat kaikkein kipeimmillään. Olen joskus käyttänyt aiemmissa kirjoituksissani sanontaa "en ole ansainnut rakkautta". Nyt sanon sen toisin. Minä ansaitsen kaikkein eniten rakkautta juuri silloin, kun olen täysin epäonnistunut sen ansaitsemisessa. Rakkautta ei ansaita. Se annetaan. Se otetaan vastaan.

Suru voi tulla esiin vain turvapaikassa.

Sureminen on levollinen kokemus. Se voi olla riipaisevaa, mutta siinä on aina mukana suuri lepo, hyväksyminen ja antautuminen. Suru ei taistele mitään vastaan. Se laskee puolustuksen alas. Se kadottaa muurit. Niin kauan kuin meidän on pidettävä puolustuksemme yllä, suru ei tahdo tulla. Se tulee vain silloin, kun sydämen on turvallista avautua. Tämä turvapaikka voi olla vuode yön hiljaisuudessa, lapsuuden surukiven kolo, tai yksinäinen kävely meren rannalla tai metsässä. Se on paikka, jossa meitä ei uhkaa mikään. Parhaimmillaan koko meidän kotimme on turvapaikka.

Pelko, ahdistus ja häpeä ovat merkkejä siitä, että me emme koe oloamme turvalliseksi. Jos me olisimme turvassa, niitä ei tarvittaisi. Ne suojelevat meitä siltä, mitä me pelkäämme tapahtuvan. Me voimme pelätä kuitenkin myös turvallisen ystävän tai terapeutin kanssa tai turvallisessa terapiaryhmässä. Turvallisuuden kokemuksen syntyminen kestää aikansa. Se saa kestää. Hitaasti syntyvä turvallisuuden kokemus suojelee meitä uusilta haavoitetuksi tulemisilta. Muistojen ja surujen esiin tuleminen viivästyy aina, jos emme elä turvallisessa paikassa. Jos kotimme on vahingoittanut meitä, se ei useinkaan ole turvallinen paikka surra niitä haavoja, jotka se synnytti. Kun me lähdemme kotoa, kestää aikansa, ennen kuin koemme olevamme turvassa. Meidän vastuullamme on etsiä turvallinen paikka surun tulla.

8. Suurin suru

Väärinkohtelu voi jättää ulkoisia arpia. Se voi vammauttaa tai tehdä ruumiin huonosti toimivaksi. Se jättää aina sisäisiä arpia. Se arpeuttaa meidän mielemme - jopa kirjaimellisesti. Kun Freud hylkäsi 1890-luvulla kehittelemänsä väärinkohteluun perustuvan traumateorian, psykoanalyytikot eivät enää uskoneet potilaidensa tarinoita. Kului pitkä aika, ennen kuin tuli uusi lähtökohta. Se tuli yllättävästä suunnasta - röntgenlääketieteestä. Vuonna 1946 J. Caffey kirjoitti artikkelin tutkimuksistaan, joissa hän oli havainnut imeväisikäisten lasten luissa useita pitkiä murtumia ja aivoissa useita verihyytymiä. Hän ei osannut selittää niitä. Viisi vuotta myöhemmin toinen röntgentutkija, F. Silverman, osoitti, että ne johtuivat siitä, että aikuiset olivat kohdelleet näitä lapsia väkivaltaisesti. Yhteistyössä Kempen ja muiden kanssa hän kirjoitti vuonna 1962 tarkan kuvauksen ravistellun lapsen syndroomasta. Tarvittiin todella käsittämättömän äärimmäinen esimerkki, jotta traumahistorian suunta kääntyi toiseksi. Tämä tapahtui vain hieman yli sukupolvi ennen meitä.

Väärinkohtelu jättää rumia jälkiä meidän mieleemme ja sydämeemme. Mutta vaikka ne olisivat miten pahoja hyvänsä, yksittäiset vieraiden ihmisten taholta tulevat väärinkohtelut eivät ole meidän pahin traumamme. Meidän suurin surumme on turvapaikan menettäminen. Turvapaikka on paikka, missä me olemme täysin turvassa - missä mikään ei uhkaa meitä. Se on paikka, missä ei ole väkivaltaa, väärinkohtelua, julmuutta, tuomitsemista eikä hylkäämistä. Koti, vertaisryhmä tai terapeutin vastaanotto ovat esimerkkejä turvapaikoista. Niiden tulisi olla paikkoja, joissa meillä ei ole mitään pelättävää, joissa meidän ei tarvitse jännittää eikä hävetä mitään. Niiden tulisi ottaa meidät vastaan ja olla kaikessa meidän puolellamme.

Tässä paikassa petetyksi tuleminen on kaikkein suurinta hylkäämistä. Jos me joudumme pelkäämään niitä ainoita ihmisiä, joiden tehtävänä olisi olla meidän turvamme, meillä ei ole enää turvapaikkaa. Me kadotamme kokemuksen siitä, mitä on luottaa ilman varauksia. Me emme voi olla missään sellaisia kuin tahtoisimme olla. Se on sama, kuin jos menisimme leikkaussaliin luottaen siihen, että kirurgi auttaa meitä parhaan taitonsa mukaan, ja sitten hän alkaisi silpoa meitä veitsellään. Se on sama, kuin jos haastaisimme kotimme särkeneen murtomiehen oikeuteen, ja sitten huomaisimme, että koko oikeuslaitos kääntyy meitä vastaan ja passittaa meidät vankilaan. Se on sama, kuin jos kävellessämme suojatiellä vihreän valon palaessa me jäämme kaahaavan auton alle. Mihin me enää menisimme? Mihin me enää voisimme turvautua?

Turvapaikan pettäminen on tulla haavoitetuksi niiden taholta,
joiden yksiselitteinen tehtävä on suojella ja hoitaa meitä.

Me tarvitsemme turvapaikkoja. Kaksi tärkeintä olisivat koti ja työpaikka tai koulu, sillä me vietämme niissä suurimman osan aikaamme. Jos ne ovat turvattomia, meidän elämämme on raskasta. Tässä suhteessa yhteiskuntamme on epäonnistunut. Meidän työmme voi olla vaarallista, kuten tutkimusmatkailijan tai rakennusmiehen työ, mutta silti työpaikkamme voisi olla turvapaikka. Se olisi sitä, jos me olisimme varmoja, että se on meidän puolellamme joka tilanteessa. Jos me voisimme luottaa siihen, että se ei jätä meitä vaarojen keskelle. Nykyään näin on vain harvassa työpaikassa.. Edes työnantajat eivät ole turvassa. Joku muu voi omistaa heidän firmansa ja voi lakkauttaa sen milloin vain. Sen sijaan, että esimiehemme ja työkaverimme olisivat meidän puolellamme, me voimme joutua kamppailemaan selvitäksemme työpaikan olosuhteista. He voivat olla meitä vastaan. He saattavat haluta meidät pois. Me emme voi luottaa siihen, että olipa ongelma mikä tahansa, he ovat valmiita auttamaan meitä, niin kuin me autamme heitä. Tämän sijaan meitä opetetaan markkinoimaan itseämme. Meille sanotaan, että muut ovat meidän kilpailijoitamme, jotka meidän on nujerrettava, jotta edes saisimme työpaikan. Ei ihme, että töihin lähteminen tuntuu monista raskaalta. Se on vaaralliseen paikkaan menemistä.

Entä koulu? Onko se kasvavien lasten turvapaikka? Koulut joutuvat yhä ahtaammalle ja niidenkin "tuottavuutta" parannetaan jatkuvasti. Mutta mikä on tuottavuuden mittari? Oppilaista tehdään yhteiskuntakelpoisia opettamalla heille yhteiskunnassa tarvittavia taitoja. Jos yhteiskunta on julma, heille opetetaan julmuuden keskellä selviämisen taitoja. Jos yhteiskunta on kilpailuyhteiskunta, heille opetetaan muita vastaan kilpailemisessa tarvittavia taitoja. Jos yhteiskunta olisi rakkaus-, välittämis- ja turvayhteiskunta, heille opetettaisiin siinä tarvittavia taitoja. Monet oppilaat joutuvat kokemaan traumaattista kiusaamista. Olen itse ollut koulukiusattu useita vuosia. Olen kuullut kauhistavia tarinoita. Erästäkin poikaa raahattiin jaloista selällään alas rappusia niin että pää vain kolisi. Hän olisi voinut kuolla. Jotkut ovatkin kuolleet. Jotkut pelkäävät kouluun lähtemistä niin paljon, että oksentelevat sen takia. Minä tulin usein koulusta kotiin paskat housuissa vain joutuakseni kotona pilkan ja syyttelyn kohteeksi. Jotkut kiusaajat selittävät tekojaan hauskanpidolla. Mutta se ei ole hauskanpitoa, joka ei tunnu hauskalta myös kohteen mielestä.

Koti ei pärjää kovin paljon paremmin. Joillekin onnekkaille koti on turvapaikka. Monille se ei ole. Emmekä me enää huomaa sitä. Me olemme kadottaneet ymmärryksen siitä, mikä turvapaikka on. Me luulemme, että siihen kuuluu huutamista, lyömistä, pahoja sanoja, ilkeitä tekoja ja kiusoittelua. Me hyväksymme monenlaista vahingollista kohtelua osana turvapaikkaa. Me emme enää ymmärrä, että turvapaikassa ei ole mitään vaaraa. Me olemme unohtaneet, mitä on olla turvassa. Turvapaikat ovat muuttuneet kummallisiksi. Ne eivät ole enää turvallisia. Me olemme tulleet sokeiksi, ja siihen on hyvä syy.

Me voimme surra turvapaikan pettämisen
vasta uudessa turvapaikassa.

Kun meidän turvapaikkamme pettää, me emme voi enää levätä. Me joudumme olemaan joka hetki valppaina ja varuillamme. Meidän veremme adrenaliinipitoisuus kohoaa. Me olemme turvattomassa paikassa, jossa meidän on reagoitava pieniinkin signaaleihin, kuin yksinäinen ihminen viidakon keskellä. Jos me saamme haavan tai nyrjäytämme nilkkamme, me sidomme sen hätäisesti ja jatkamme kulkuamme. Niin kauan kuin me emme ole turvassa, meidän huomiomme on selviämisessä, vaeltamisessa, pelottavassa ympäristössä ja siihen reagoimisessa. Me emme enää muista, millaista on olla turvapaikassa. Keskellä vaaroja sitä ei ole hyvä muistaa.

Vasta sitten, kun me pääsemme turvapaikkaan, jossa meidän ei tarvitse yhtään pelätä, me voimme huomata, mistä me tulimme ja millaista se oli. Kun me voimme olla turvallisesti vuoteella haavat sidottuina luottaen siihen, että kaikki ympärillämme olevat ihmiset ovat hyviä meitä kohtaan, me ymmärrämme, mistä me tulimme. Sitä ennen selviämisen kamppailu estää meitä huomaamasta. Tämäkin on turvamekanismi. Silloin kun on vaarallista, ei ole hyvä käydä suremaan turvapaikan menetystä. Silloin ei ole hyvä ymmärtää. Se lamaannuttaisi meidät ja estäisi meitä taistelemasta ja selviämästä. Se olisi vaarallista. Vasta uudessa turvapaikassa me voimme ymmärtää edellisen turvapaikan pettämisen ja sitä seuranneen levottoman kamppailun.

Turvapaikan ulkopuolella me emme voi muistaa, mitä me menetimme.
Se olisi vaarallista.

Kerran puutarhajuhlissa pikkutyttö putosi uima-altaaseen. Hänet nostettiin ylös, ja sen jälkeen muutaman tunnin ajan hän sai kaikilta läsnä olleilta paljon hellyyttä, huomiota ja rakkautta. Hän koki jotakin, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Tämä yksi kokemus oli niin vaikuttava, että siitä lähtien hän otti tavakseen kävellä altaisiin tullakseen rakastetuksi ja - suojelluksi. Se toimi, kunnes erään kerran ei ollutkaan ketään, joka olisi nostanut hänet ylös. Hän kuoli etsiessään rakkautta. Hänen äitinsä tiesi, että näin joskus tulisi tapahtumaan.

Meissä kaikissa on tämä hillitön rakkauden kaipuu, tämä turvapaikan kaipuu. Me kaipaamme valtavasti niitä hetkiä, jolloin olemme löytäneet turvapaikan toisessa ihmisessä. Me kaipaamme saada upota kokonaan rakkauteen, tuntea vahvojen käsien pitävän meistä kiinni, kannattelevan meitä ja nostavan meidät ylös. Sydän sulaa tällaisessa kokemuksessa.

Ollessamme vailla turvapaikkaa me emme pysty muistamaan tätä syvää kaipuuta. Jos meillä ei ole turvapaikkaa, pikainen haavojen sitominen ja jatkuva vaeltaminen ovat osamme. Meidän mielikuvamme ja muistomme turvapaikan todellisesta sisällöstä ovat kadonneet. Vasta kun me löydämme oikean turvapaikan, me voimme tajuta, mistä me tulimme. Sitä ennen meille ei ole hyväksi tajuta, sillä suru voisi tehdä meidät toimintakyvyttömiksi vahingollisten olosuhteiden keskellä. Pelko pitää meidät valppaina. Mutta kun vihdoin löydämme turvapaikan, se on jotakin uskomattoman hienoa. Se on oikea kotiin tuleminen. Se on siihen kotiin tuleminen, joka meillä joskus oli. Vasta tässä turvassa me voimme muistaa, ymmärtää ja surra rauhassa ilman pienintäkään pelkoa.

Vasta turvapaikassa me ymmärrämme,
kuinka turvattomasta ympäristöstä me tulimme.
Silloin me itkemme.

9. Muistamisen apuja

Kirjoitan seuraavassa joitakin ajatuksia traumaattisten muistojen selkiyttämisestä ja esiin kaivamisesta. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä, missä minun on helpointa kirjoittaa, jotta kokonaisuus olisi jotenkin looginen.

Yksilöterapia

Puheterapiassa me kerromme elämäntarinaamme. Me käytämme elämäkerrallista muistia. Mutta terapeutti ei kuuntele pelkästään sitä, minkälaisia lauseita me kerromme. Hän kuuntelee myös, millaiset ilmaukset mahdollisesti toistuvat ja minkälaiset puuttuvat. Hän seuraa, mitä meissä tapahtuu, kun kerromme elämäkertaamme. Hän kiinnittää huomiota äänenpainoihin, ilmeisiin, ja koko meidän olemukseemme. Hänen keskeinen kysymyksensä on mitä tuossa ihmisessä tapahtuu, kun hän kertoo elämäntarinaansa. Hänellä on tietoa ja kokemusta. Jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen hänellä on meistä sellaisia havaintoja, joita me emme itse ole huomanneet.

Terapeutti vertaa meidän sanojamme ja eleitämme. Hän vertaa meitä omaan kokemukseensa. Hän kysyy kysymyksiä ja kenties kertoo tarinoita, jotka auttavat meitä näkemään itseämme ja menneisyyttämme uudella tavalla. Sen lisäksi hän on turvallinen ihminen, joka ei käytä tietoaan meitä vastaan, vaan meidän parhaaksemme. Hän on meidän turvanamme, kun me teemme tutkimusmatkaa itseemme ja kohtaamme kenties tuntemattomia paikkoja. Hänellä on käsitys paranemisprosessista ja sen lukuisista vaiheista. Hän ei pelkää meidän ilmaisujamme, vaan ottaa ne vastaan ja näkee myös niiden taakse.

Hypnoosi- ja mielikuvaterapiassa terapeutti lähettää meidät matkalle. Hypnoositerapiassa matka on useimmiten meidän oman mielemme ohjaama eikä terapeutti pyri kovin aktiivisesti ohjaamaan sitä. Kun me vaivumme hypnoosiin, terapeutti saattaa lähettää meidän tuolimme matkalle, ja meidän mielemme ohjaa sitä, mihin se päätyy. Mielikuvaterapiassa terapeutti luo tilanteen ja auttaa meitä selviämään siitä. Puheterapia kuuluu näihin oleellisena osana ja auttaa meitä käsittelemään, ymmärtämään ja hyväksymään sitä, mitä me kohtaamme noiden matkojen aikana. Jotkut terapiamuodot (esimerkiksi holotrooppinen terapia) ovat vahvoja matkoja alitajunnan syövereihin. Ne voivat nostaa alitajunnastamme esiin hyvinkin vahvoja asioita, jotka jättävät meidät ihmetyksiin jopa viikoiksi. Ei ole turvallista tehdä tällaisia matkoja ilman, että kokenut terapeutti auttaisi meitä ymmärtämään kokemamme, hyväksymään sen ja suhtautumaan siihen oikein. Oikein käytettynä jokainen terapiamuoto voi palvella meitä. Silti kokemuksellisten terapioiden tulisi olla vain osa meidän paranemistamme.

Kerran pyysin ryhmää hulluntanssiin musiikin tahdissa - tekemään sitä, mitä he kokivat musiikin synnyttävän heidän sisällään. He saivat riehua, tanssia, mennä piiloon, olla paikallaan - mitä tahansa, minkä he kokivat itselleen siinä tilanteessa oikeaksi. Tanssin jälkeen tarkoitus oli keskustella tilanteen herättämästä sisäisestä ristiriidasta. Eräs paniikkihäiriöstä kärsivä ryhmäläinen teki käsillään uimista muistuttavia liikkeitä. Tanssin jälkeen kysyin häneltä, missä hän ui. Hän kertoi, että hän ei uinut, vaan yritti raivata tilaa itselleen ihmisjoukon keskellä. Pyysin häntä palaamaan tuohon ihmisjoukkoon, mikä kävi tässä tilanteessa helposti. Kysyin häneltä, missä hän oli. Hän oli koulun käytävällä. Käytävä oli muiden lasten reunustama, ja hän oli sen toisessa päässä. Hänen oli kuljettava käytävän läpi, mutta häntä pelotti kauheasti. Hän oli jähmettynyt paikalleen. Keskustelu jatkui hetken ja kysyin sitten, kuka tulee pelastamaan hänet. Hän huudahti kauhistuneena "Isä". Sitten hän jatkoi: "Hän seisoo käytävän toisessa päässä, on likainen, humalassa ja haisee pahalle. Muut nauravat hänelle. Minä häpeän häntä. Kun kaikki katsovat häntä ja unohtavat minut, minä menen piiloon penkin alle. Odotan siellä niin kauan että kaikki muut ovat menneet ja lähden sitten kotiin". Kun mielikuvamatka oli ohi, hän itki. Hän ymmärsi näkevänsä tällaisia käytäviä panikoidessaan busseissa, käytävillä ja huoneissa, joissa oli muita ihmisiä. Isä pelasti hänet, mutta ei kovin hyvällä tavalla. Hänen turvapaikkansa oli sellainen, jolle muut nauroivat, jota hän häpesi, ja joka saattoi hänet ristiriitaiseen tilanteeseen. Hänen isänsä pelasti hänet, vaikka pelastus ei ollut kovin hyvä. Silti se oli paras turva, mitä hänellä oli ollut. Hän tarvitsi turvaa, mutta hän myös pelkäsi turvan saapumista paikalle. Tämä synnytti niin ristiriitaisia tunnelmia, että paniikki oli varsin oikea reaktio.

Mielikuvamatkat voivat olla hyvinkin yksinkertaisia. Itse asiassa me teemme niitä päivittäin miettiessämme tulevia tilanteita ja sitä, kuinka menneisyyden tapahtumat olisivat voineet sujua toisin.

Aistiterapiassa meitä lähestytään aistien synnyttämän kokemuksen kautta. Tähän kuuluvat erilaiset näkö-, kuulo, haju-, tunto- ja makuaistin kautta toimivat terapiamuodot - esimerkiksi rosenterapia, aromaterapia, erilaiset terapeuttiset koskettelu- ja hierontaterapiat ja musiikkiterapiat. Ne voivat olla erinomaisia täydennyksiä paranemisprosessiin, mutta minun mielestäni pelkästään niihin ei tulisi turvautua. Monet ovat löytäneet niistä suurta apua. Paraneminen on vastuun ottamista itsestämme ja omien tunteidemme kohtaamisesta. Kaikki apu on meille tarpeen ja hyödyksi. Aistiterapiassa me emme ainoastaan koe aistiemme välityksellä - sen lisäksi meitä rakastetaan, meitä kosketetaan varoen ja rakastaen ja meistä pidetään hyvää huolta. Meitä hoidetaan. Kaikki, mikä auttaa meitä, on meille hyväksi, mutta ei ole hyvä tulla riippuvaiseksi siitä, että toinen ihminen olisi meidän tuskamme käsittelemisen työkalu. Käytä mitä tahansa, joka auttaa sinua tulemaan kosketuksiin itsesi kanssa.

Jotkut sanovat joitakin asioita humpuukiksi.
Mikään sellainen ei ole humpuukia, joka auttaa meitä.

Ryhmät

Vertaisryhmät ja ryhmäterapiat ovat etupäässä keskustelevia ryhmiä. Me muistamme yleensä parhaiten silloin, kun me olemme tilanteessa, jossa on jotakin samankaltaista kuin meitä traumatisoineissa tilanteissa. Yksilöterapiat ovat yleensä suojaisia ja rauhallisia paikkoja, joissa ei ole kovin paljoa häiritseviä tekijöitä. Ryhmissä tilanne on toinen. Niissä on erilaisia ihmisiä, jotka reagoivat toisiinsa ja meihin eri tavoin. Melko pian me huomaamme pitävämme joistakin ihmisistä enemmän ja toisista vähemmän. Jotkut voivat alkaa tuntua meistä kiusaavilta tai ärsyttäviltä. Lähes poikkeuksetta kyse ei ole siitä, että me kiusaantuisimme noista ihmisistä. Emmehän me juurikaan tunne heitä. Kyse on siitä, että he alkavat edustaa meille elämässämme olleita ihmisiä ja muistuttavat meitä keskeneräisistä asioista ja konflikteista.

Taitava ryhmänvetäjä huomaa nuo konfliktit ja osaa ottaa ne esiin. Ne voivat olla meille suuri mahdollisuus parantua, tutkia omaa historiaamme ja saattaa loppuun siinä olevat keskeneräiset konfliktit. Jos me koemme olomme vaivautuneeksi, me voimme itsekin ottaa asian esille sanomalla "Minusta tuntuu siltä, että sinä muistutat minua jostakin elämässäni olleesta vaikeasta ihmisestä. Voisiko tämän asian ottaa esille?" Konfliktit ovat meille mahdollisuus parantua. Ne ovat muille mahdollisuus olla mukana meidän paranemisessamme. Jos ne otetaan esille ja käsitellään oikealla tavalla, ne eivät ole suinkaan ryhmää hajottava, vaan sitä yhdistävä ja voimakkaasti parantava asia.

Muita ryhmäterapian muotoja voivat olla esimerkiksi tanssi-, liikunta-, musiikki-, ja muut erilaiset taide- ja ilmaisuterapiat. Myös hiljaisuuden retriitit ovat ryhmäterapiaa. Jooga ja monet vastaavat ovat myös ryhmäterapiaa, joissa me koemme olemassaolomme omana itsenämme ryhmän keskellä (tai yksin kotona). Jumalanpalvelus, ehtoollinen, yhteinen rukous ja jopa konserttiin osallistuminen voivat olla varsinaisen sisältönsä lisäksi myös ryhmäterapiaa.

Kirjat ja elokuvat

Kun me luemme kirjoja tai katsomme elokuvia, me näemme kappaleen muiden elämää - olkoonpa se sitten totta tai kuviteltua. Ne synnyttävät meissä tunteita, jotka voivat olla avaimia traumaattiseen muistiimme. Me voimme myös lukea paranemisprosessista yleensä tai täyttää työkirjaa. Kaikki nämä herättävät meissä kokemuksia. Avainsana onkin juuri kokemus. Joskus meidän on hyvä lukea yrittäen ymmärtää, mutta se on tarpeen vain harvoin. Järki ei ole paranemisen tärkein apuväline, vaan kokeminen. Meidän ei tarvitse yrittää ymmärtää. Riittää, kun me koemme. Vaikka me kokisimme mitä hyvänsä, ja annamme sen tapahtua, me voimme alkaa ymmärtää itseämme. Meidän ei niinkään tarvitse ymmärtää lukemaamme tai katsomaamme, vaan sitä, mitä meissä tapahtuu. Se saa vain tapahtua.

Yksi minuun paljon vaikuttaneista elokuvista on Stanley Kubrickin ohjaama the Shining - hohto. Monille se on kauhuelokuva. Minulle se ei ole. Se on kuvaus turvapaikan pettämisestä, kun toista turvapaikkaa ei ole. Jack Nicholson näyttelee omaan maailmaansa vajoavaa alkoholistia todella hienosti. Shelley Duvalin suoritus hajoamispisteeseen joutuvana naisena on vähintään yhtä hyvä, eikä dissosioituvaa lasta esittävä Danny Lloyd jää siitä yhtään jälkeen. Elokuva perustuu Stephen Kingin romaaniin, jossa hän käsittelee traumaattista lapsuuttaan. Toinen Kingin kauhujen täyttämää lapsuutta käsittelevä romaani on Se (It), josta on myös tehty vaikuttava kauhuelokuva. Siinä aikuistuneet kaverukset kohtaavat toisensa ja lyöttäytyvät yhteen voittaakseen lapsuutensa kauhun. Nämä elokuvat voivat olla valaisevia kokemuksia, mutta en suosittele niitä heikkohermoisille!

Tehtävät ja harjoitukset

Itsemme tutkiminen on osa paranemista. Osallistuessamme ryhmiin tai terapiaan me voimme saada tehtäviä ja harjoituksia myös kotona tehtäviksi. Niiden äärellä me kohtaamme itsemme ja tutkimme omaa elämäämme kysymysten ja muiden herätteiden avulla. Niiden tekeminen on aikaa itsellemme ja parantumisellemme. Englannin kielellä sisäiseen paranemiseen liittyviä tehtäväkirjoja on saatavilla useita kymmeniä, mutta valitettavasti en ole vielä nähnyt niitä suomennettuina. Minulle itselleni tehtäväkirjat ja harjoitukset ovat olleet hyvin merkittävä kasvun ja itsetuntemuksen apuväline. Jotkut kirjat ovat koko paranemisprosessin mittaisia ja niitä täytetään hyvin vähän kerrallaan. Yhtä tärkeää kuin tehtävien ja harjoitusten tekeminen on huomata, mitä meissä tapahtuu, kun me teemme niitä. Silloin me opimme jotakin itsestämme emmekä vain harjoituksesta.

Tärkeitä paranemisprosessin henkilökohtaisia osia ovat myös rukous ja mietiskely, kuten myös yhdestoista askel toteaa: "Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla kehittämään tietoista yhteyttämme Jumalaan, sellaisena kuin hänet käsitämme, rukoillen ainoastaan tietoa hänen tahdostaan meidän itsemme suhteen ja voimaa sen toteuttamiseen". Rukous on meidän puhettamme Jumalalle. Rukoillessamme me saatamme myös kuulla jotakin tai meidän mieleemme voi tulla jotakin. Mietiskely on tämän vastaanottamamme viestin tutkimista. Mietiskely on hiljaista olemista sen kanssa, mitä meidän mielessämme on ja mitä meidän ympärillämme on.

Elämän tapahtumat

Elämän tapahtumat ovat harjoitusväline, jonka käyttämiseltä me emme voi välttyä. Ne raapivat meitä sieltä, mistä me kutisemme eniten. Ne osoittavat meille, mihin me reagoimme ja kuinka herkästi me reagoimme. Meidän tarvitsee vain katsoa ja hyväksyä ne omina oppitunteinamme. Ne kertovat meille totuuden itsestämme, jos vain haluamme ottaa sen vastaan. Mutta usein me emme tahtoisi kokea sitä, mitä me koemme. Tässäkin avainsana on vastaanottaminen. Me olemme itse paras opettajamme, sillä me tiedämme, mitä meissä tapahtuu. Me voimme nähdä sen kun lakkaamme yrittämästä estää sen tapahtumista - kun me lakkaamme pyrkimästä itsestämme pois. Terapeuttikaan ei pyri tekemään mitään muuta kuin tuomaan meidät itsemme luokse. Mutta joskus meille pitää ensin selittää, mitä meissä tapahtuu, ennen kuin me otamme sen vastaan.

Monet traumaattisen lapsuuden parissa työskentelevät ovat nykyään sitä mieltä, että useita ns. persoonallisuushäiriöitä voitaisiin hoitaa paremmin sisäisen paranemisen viitekehyksessä traumaattisen lapsuuden lähtökohdasta käsin kuin hoitamalla niitä aikuisen sairauksina. Esimerkiksi dissosiatiivinen identiteettihäiriö (sivupersoonat) ja epästabiili persoonallisuushäiriö (rajatilahäiriö) ovat saaneet alkunsa eri tutkimusten mukaan 40% - 80% todennäköisyydellä traumaattisesta lapsuudesta. Traumaattisen stressin jälkitilaan viittaavat oireet (PTSD) ovat lähes varmuudella lapsuudesta johtuvia, ellei lähimenneisyydessämme ole traumaattisia tapahtumia. Ja vaikka näiden häiriöiden alkuperästä oltaisiin mitä mieltä tahansa, ne paranevat lähes poikkeuksetta sisäisen paranemisen viitekehyksessä. Olen nähnyt sen tapahtuvan monta kertaa. Itse asiassa en ole koskaan nähnyt, että ne eivät olisi parantuneet tai alkaneet parantua. Osa paranemisesta voi johtua niistä valmiuksista, taidoista ja asenteista, joita me omaksumme paranemisprosessin aikana, kun me lakkaamme pelkäämästä omia reaktioitamme.

Useat terapeutit ovat nykyään myös sitä mieltä, että esimerkiksi dissosiatiivinen identiteettihäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja paniikkihäiriö eivät ole mielen häiriöitä. Ne ovat terveen mielen reaktioita vahingolliseen ympäristöön. Ne eivät ole osoitus häiriintyneestä mielestä, vaan terveestä, muuttumiskykyisestä ja sopeutumiskykyisestä mielestä. Se, että mielemme reagoi aikanaan tuolla tavalla, oli selviytymisen edellytys. Nuo selviytymiskeinot olivat meille joskus tarpeen - ja tälle on hyvä syy niissä olosuhteissa, joissa me elimme. Jos meidän mielemme on aikanaan ollut niin sopeutuva, että se on kehittänyt tällaiset keinot, se voi nytkin sopeutua uudelleen. Meidän on muistettava, että länsimaissa nykyinen psykologinen käsitys sisäisestä paranemisprosessista on vain hieman yli yhden sukupolven ikäinen. Monet sen elementit ovat vuosisatoja vanhoja, mutta vasta nyt ne tuntuvat asettuvan yhdeksi kokonaisuudeksi. Meillä on vielä paljon opittavaa. Moni asia voi olla toisin jo seuraavan sukupolven kohdalla.

Selviytymiskeinot eivät koskaan synny ilman syytä.

Jos me tunnistamme selviytymiskeinoja itsessämme, me voimme alkaa aavistella, että ne eivät ole tulleet ilman syytä. Saattaa olla oikeampaa hoitaa sitä arkaa sisäistä lasta, joka omaksui nuo keinot, kuin pyrkiä hoitamaan sitä aikuista, jonka sisällä tuo lapsi elää. Ehkä on parempi vapauttaa tuo lapsi kuin yrittää sulkea hänen tunteensa ja reaktionsa vielä pienempään tilaan, jotta ne eivät häiritsisi meitä. Ainakin se toimii ja parantaa. Saattaa olla, että tulevaisuudessa monta persoonallisuus"häiriötä" hoidetaan eri tavoin kuin nykyään.

Meidän elämässämme voi olla erilaisia merkkejä, jotka voivat kertovat meille, onko lapsuutemme ollut traumaattinen. Kyse ei niinkään ole nykyhetken yksittäisistä elämän tapahtumista kuin elämämme suurista linjoista ja kokonaisuuksista. Seuraavassa on joukko merkkejä, jotka saattavat kertoa, että meidän lapsuutemme on ollut traumatisoiva. Useiden tutkimusten perusteella ne viittaavat traumaattiseen lapsuuteen 50%, 80%, tai jopa lähes 100% todennäköisyydellä. Eli mahdollisuutemme parantua on hyvin suuri.

Olen ollut mielenterveyteni takia laitoshoidossa tai avohoidossa ilman, että minulta olisi diagnosoitu fyysistä vammaa tai selvää traumaattista tapahtumaa.
Koen pelko-, häpeä- ja paniikkitiloja.
Minulla on addiktioita ja riippuvuuksia.
Minulla on itseäni vahingoittavia käyttäytymismuotoja (viiltely, kemikaalit, jotkut harrastukset).
Minulla on toistamispakko. Pilaan juhlia ja onnellisia tilaisuuksia. Ihmissuhteeni päättyvät usein samalla tavalla. En uskalla onnistua.
Minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö, estynyt persoonallisuushäiriö, traumaattisen stressin jälkitila ilman "selvää syytä", paniikkihäiriö, tai muu tunne-elämän häiriö.
Olen teettänyt (seksuaalisuuteen liittyvän) kauneusleikkauksen jostakin muusta syystä kuin pahan puutteen tai epämukavuuden korjaamiseksi.
Olen vapaaehtoisesti prostituoitu tai pedofiili, tai seksuaalisuuteni on kieroutunut tai sellainen, että häpeän sitä.
Minulla on vaikeuksia pitää huolta ruumistani, kodistani, vaatteistani tai tavaroistani.
Minulla on syömishäiriö, ostamispakko, tai jokin muu epänormaali tapa pitää huolta itsestäni.
Koen hallitsematonta vihaa, räjähtelen ja sinkoilen ympäriinsä.
Minulla on kiputiloja ilman, että minulta olisi diagnosoitu selvää syytä tai vammaa. (Minulla oli aikaisemmin migreeni useita kertoja kuukaudessa. Se on nyt kadonnut).
Olen levoton enkä pysty pysähtymään ilman, että kokisin oloni tuskalliseksi.
Luonteenpiirteeni Keirseyn luonnetestissä on INFP (linkki ja ohjeet linkkisivulla).

Edellä oleva lista on oikeastaan lupaus asioista, jotka voivat parantua tai ainakin lieventyä sisäisen paranemisen kautta. Olen hämmästynyt monta kertaa, kuinka nopeasti ihminen voi muuttua ja kasvaa. Olen nähnyt, kuinka epästabiilit ihmiset muuttuvat levollisiksi jopa ensimmäisen vuoden aikana. Kun jutun juoni löytyy, elämä voi muuttua uskomattomalla nopeudella. Ne asiat, jotka olivat ennen elämän suuri kipupiste, huomion ja selviämisen keskipiste, tulevat toissijaisiksi, kun sisältä paljastuu suuri tuska, joka selittää kaiken. Silloin me näemme, että nuo kaikki asiat olivat keinoja elää tuon tuskan kanssa. Me lakkaamme olemasta huolissamme niistä ja annamme niiden olla vielä hetken aikaa, sillä ne auttavat meitä ja ovat meidän puolellamme. Me ymmärrämme, että olisi ollut mahdotonta "hoitaa" noita selviämiskeinoja pois ilman, että olisimme hoitaneet syyn niiden olemassaoloon. Meidän mielemme ei ole koskaan meitä vastaan.

On hyvin tuskallista yrittää hoitaa aikuista silloin, kun meidän tulisi hoitaa sisäistä lastamme. Me voimme saada sisäisen lapsemme "kuriin", mutta se voi maksaa meille suuren hinnan. Me kadotamme toivomme, herkkyytemme ja virtaamisen nykyhetken mukana. Ja on rikasta antaa tuon lapsen tulla esiin - ensin kaikkine kipuineen, antaa hänelle hyväksyntää ja rakkautta, ja sitten saada kokea, kuinka meidän aikuisemme muuttuu, vapautuu ja paranee ilman, että me "teemme" mitään. Me vain muutumme ja yllätymme siitä, mitä meissä tapahtuu.

10. Muistamisen jälkeen

Meidän elämämme perustuu lähes kokonaan muistamiselle. Vaikka me miettisimme tulevaisuutta tai yrittäisimme luoda jotakin aivan uutta, kaikki se perustuu sille, minkä me jo tiedämme - siis muistamiseen. Vaihtoehtojen pohtiminen on muistamista. Ennustaminen perustuu vain menneisyyteen. Ennustamisessa ei ole koskaan mitään uutta. Sen sijaan nykyhetkessä eläminen on aina uutta. Paranemisprosessi tuo meidät nykyhetkeen, sillä sen olennainen sisältö on itsemme vastaanottaminen tässä hetkessä.

Paranemisprosessissa tapahtuu se, mistä olen kirjoittanut aiemmin:

Me alamme katsoa itseämme, reaktioitamme ja maailmaa uudesta näkökulmasta. Ikään kuin maailma muuttuisi ja me muuttuisimme. Silti kaikki on edelleen kuten ennenkin, mutta uusien tulkintojemme avulla me voimme purkaa vanhoja. Me elämme välillä tunteiden myrskyssä, kun jokin mikä vain on, saa tulla yhä lähemmäs meitä. Ikään kuin mekin tulisimme lähemmäs itseämme. Tulkintojen muuttumiseen sisältyy väistämättä illuusio todellisuuden muuttumisesta. Silti koko universumi on sama kuin ennenkin - ainoastaan vain hieman lähempänä.

Mutta mistä me tiedämme, koska tulkinnat lakkaavat? Mistä me tiedämme, että emme taas vain tee uusia tulkintoja? Miten me tunnistamme kuulumisen?

Me tunnistamme sen ensin yhdestä merkistä: se on joka suhteessa täysin erilainen kuin kaikki aikaisemmat kokemuksemme. Se ei kutsu mielessämme esiin ainuttakaan aikaisempaa kokemusta, muistoa eikä tunnetta. Se ei tuo mielikuvia menneisyydestä eikä tulevaisuudesta. Se on aivan uusi asia. Se on joka hetki erilainen kuin koko menneisyys. Mutta tämä erilaisuus ei ole vastakohtien erilaisuutta. Menneisyys vain liukuu pois, ja sen tilalle tulee mielen hiljaisuus. Vain se. Vastakohdat ja erot, jotka tunsimme aiemmin, ovat kadonneet. Hiljaisuus on saapunut joka paikkaan.

Sisäisen eheytymisen myötä me emme ainoastaan parane - me muutumme ja kohtaamme jotakin, joka oli meille aikaisemmin täysin tuntematonta. Meidän mielemme lakkaa selittämästä asioita ja vaatimasta selityksiä omille kokemuksillemme. Meidän ajatuksemme jättävät meidät rauhaan ja antavat meidän vain virrata todellisuuden keskellä. Elääksemme meidän ei tarvitse ajatella, pohtia eikä selittää itseämme. Me joudumme selittämään itseämme itsellemme ainoastaan silloin, kun me emme ole yksi levollinen kokonaisuus. Me joudumme ratkomaan sisäisiä ristiriitoja. Me emme ole levossa eikä meidän mielemme kykene olemaan hiljaa. Mutta kun me olemme kokonaisuus, ei ole mitään, mitä selittää, ei ketään, kenelle selittää, eikä ketään, kuka selittäisi. Kaikki on yksi. Ristiriidat lakkaavat. Hiljaisuus saapuu.

kaikki oikeudet Kotkansydän 2007

Kirjoituksia