Loppukirjoitus?
Olin nähnyt monta tarinaa, kuinka ihmisten kiinnostus paranemiseen hiipuu vuosien jälkeen. Olin päättänyt, että minulle ei käy niin. Minä en luopuisi paranemisesta. Mutta nyt minä seison tuolla paikalla ja totean, että en ollut ymmärtänyt sinne päinkään, mistä tässä on kyse. Paraneminen ei lopu. Sen sijaan pyrkiminen katoaa. Tilalle tulee jotakin, jonka olemassaoloa en osannut aavistaa - ehkä siksikin, että sitä ei voi välittää sanoilla. Monet ovat kuvailleet sitä, puhuneet siitä ja kirjoittaneet siitä. Kaikki nuo kuvaukset ovat menneet minulta aikaisemmin ohi. Nyt tiedän, mistä ne kertoivat.
Tämä ei ole loppukirjoitus sivuston ylläpidolle. Suomennan vielä kesken olevat Robert Burneyn kirjoitukset. Ehkä tämä ei ole loppukirjoitus omillekaan kirjoituksilleni, mutta en tiedä. Tiedän vain sen, että paraneminen on muuttunut siten, että siitä puhuminen on muuttunut merkitykseltään sangen vähäiseksi. Vanhan Zen-mestarin tavoin voisin sanoa, että tärkeää on kantaa vettä ja pilkkoa puita. Tai luoda lunta ja pyyhkiä pölyjä.
Paraneminen tuo meidät kohtaan, jossa nykyhetki alkaa riittää sellaisenaan. Me emme kaipaa siitä pois unelmiin, pelkoihin, ahdistuksiin, kaipauksiin, odotuksiin, tai mihinkään muuhunkaan. Kun me tulemme tähän kohtaan, tajuamme hyvin syvällä, että ainoastaan nykyhetki voi riittää sellaisenaan. Siihen verrattuna meidän unelmamme ovat pieniä, ahtaita ja kyllästyttäviä. Ne eivät riitä meille sellaisenaan. Ne ovat turvallisia ja kaikessa tuskassaan ja surullisuudessaan viihdyttäviä. Ne vahvistavat meidän egoamme muista erillisenä ja sellaisena, jota muiden tulisi korottaa, jota muiden tulisi ihailla, ja jonka toiveita muiden tulisi toteuttaa - olipa toiveemme sitten vaikka se, että muut havaitsisivat, että me emme toivo mitään.
Me tunnistamme tämän kohdan siitä, että persoonalliset reaktiot väistyvät taustalle. Me huomaamme ne edelleen, mutta emme mene mukaan niihin. Asiat lakkaavat tapahtumasta henkilökohtaisesti meidän egollemme. Me huomaamme, kuinka suru nousee tai viha tai pelko, mutta se vaikuttaa vain vähän. Me teemme sen, mitä on tarpeen tehdä, riippumatta siitä, miltä meistä tuntuu. Me lakkaamme toimimasta pienestä itsestämme käsin, ja sen sijaan ilmestyy jokin, jota voisin nimittää suureksi tilaksi. Me olemme sille alisteisia alistumatta mihinkään. Alistuminen - tai nöyrtyminen - tulee elämän edessä luonnostaan. Vain se on, mikä on, emmekä me totea sitä riittämättömäksi, vaan hyväksi ja riittäväksi. Kun me pelkäämme, niin me pelkäämme. Jos me annamme pelolle myöten, me annamme pelolle myöten. Jos emme anna pelolle myöten, me emme anna pelolle myöten. Jokin meissä vain huomaa, eikä se juuri toivo, että asiat olisivat toisin.
Tämä huomaaminen saa meidät sekä iloisiksi että raskaiksi. Kun huomaaminen tapahtuu suuresta persoonattomasta tilasta käsin, omien tunteidemme, ajatustemme ja tekojemme seuraaminen on huvittavaa. Toisinaan me huomaamme pienet itsekkäät reaktiomme ja toisinaan suuren rakastavan tilamme. Samalla huomaaminen on sydäntä raastavaa, kun me huomaamme, kuinka särjemme itseämme ja muita. Vähintään joka viides minuutti me huomaamme itsekkäät reaktiomme. Mutta nyt ne saavat olla. Ne ovat harjoitusta todellisuudessa elämiseen. Niiden ympärillä on suuri tila, jossa me voimme nähdä ne tietoisesti.
Ajattelu ja pyrkiminen vaihtuvat sanattomaan kokemiseen ja läsnä olemiseen. Huomaaminen muuttuu salamannopeaksi, leveäksi ja syvälliseksi. Huomaaminen on vain huomaamista, eikä synnytä toisenlaisen todellisuuden tavoittelua. Yksikään huomaaminen ei ole ajattelemisen arvoista, eikä meillä olisi mitään kriteeriä valita kaikkien ajatustemme joukosta "tärkeitä" ajatuksia. Pikemminkin ajatukset tuntuvat turhilta.
Nykyhetken katoavuus
Nykyhetki muuttuu. Jotkut asiat tuntuvat säilyvän pitkään, mutta kaikki katoaa, muuttuu toiseksi ja vastakohdakseen. Tässä on elämän täydellisyys ja nykyhetken täydellisyys. Mutta me tahdomme tätä täydellisyyttä vasta pitkän paranemisen jälkeen. Ennen sitä me emme näe elämää juuri ollenkaan, sillä meidän mielenkiintomme on muualla. Me keskitymme omiin pelkoihimme - ennen kaikkea siihen pelkoon, että emme ole olemassa. Tietenkään me emme ole olemassa, mutta emme tahdo ajatella niin. Me emme tahdo ajatella olevamme vauhdikkaasti muuttuva elämän ilmentymä, joka päätyy pian kuoleman käsiin. Me tahtoisimme löytää varman ja pysyvän ajatuksen itsestämme. Paranemisen aikana me kuitenkin kypsymme niin, että kykenemme kohtaamaan turvattomuuden.
Voisin sanoa, että paranemisen tarkoitus on antaa meille rohkeutta nähdä, että emme ole turvassa. Tästä kokemuksesta alkaa toisenlainen kasvu ja nykyhetkessä eläminen. Niin kauan kuin me emme kestä kokea sydämemme pohjia myöten, että me olemme se, joka katoaa, me tarvitsemme turvallista harjoittelua. Me suojaudumme pelolta ajattelemalla, unelmoimalla, lukemalla, kuuntelemalla, ja eri tavoin luomalla ympärillemme sumua, joka kätkee meiltä nykyhetken peruuttamattoman voiman. Tällainen harjoittelu on tarpeen niin kauan kuin se on tarpeen. Se ei ole hyvä eikä paha - se vain on tarpeen.
Kasvaminen, paraneminen ja harjoittelu ovat kovaa touhua. Oman pienen egomme näkökulmasta ne ovat murskaavia, sillä ne murskaavat sen. Tämän takia paraneminen voi yleensä käynnistyä vasta kun saamme omaan elämäämme edes pienen persoonattomasta suuresta itsestä tulevan silmäyksen. Niin kauan kuin elämme pienestä itsestämme käsin, me emme tahdo tulla irti päästävän paranemisen viitekehykseen, vaan tahdomme turvallisuutta, kunniaa, ja sitä, että muut antavat meille kaiken, mitä tahdomme. Mutta kun pieni vihainen ja ahdas itsemme alkaa kuolla, toisenlainen paraneminen ilmestyy: ilo ja todellinen itseluottamus. Me alamme kokea, miltä tuntuu välittää muista (ja itsestämme) tunteistamme riippumatta. Todellinen myötätunto syntyy pienen itsekkään itsen kuollessa. Ja sen kuollessa me alamme nähdä elämää silloin tällöin sellaisena kuin se on. Aluksi me näemme, että se ei ole meidän unelmiemme mukaista, vaan epämukavaa, mutta me lakkaamme välittämästä pienen itsen epämukavuudesta.
Paraneminen on meitä ovelampi. Vaikka me vääristämme sitä ja vastustamme sitä, meidän kierot käsityksemme siitä tuhoavat itse itsensä. Ne kokemukset, joita me saamme matkalla, tulevat ennakkoluulojemme ja -toiveidemme tilalle. Minusta on hyvin ihmeellistä, että täysin tietämättöminä todellisesta matkastamme me pääsemme perille - vain huomataksemme, että meidän ei tarvinnut tulla mihinkään. Tärkeää on vain se, että huomaamme todellisuuden ja omien toiveidemme ristiriidan: "hiiteen todellisuus - minä tahdon parantua". Juuri tässä törmäyksessä on paraneminen. Mitä enemmän me paranemme, sitä vähemmän me haluamme pois nykyhetken todellisuudesta. Kun me näemme, me huomaamme, että kaikkein yksinkertaisinkin päivä on täynnä asioita, joiden kautta me tulemme haastetuiksi.
Paranemisen edetessä nämä haasteet menevät syvemmälle. Ne muuttuvat sanattomiksi kokemuksiksi. Ne koskettavat meitä ohimennen, niin että me huomaamme ne ja sitten emme tee mitään. Me alamme elää omasta epätäydellisyydestämme käsin. Se tuntuu olevan läsnä joka hetki, mutta se ei ole meidän henkilökohtainen epätäydellisyytemme, vaan kaikkien ihmisten epätäydellisyys. Tämä on myötätunnon perusta. Me lakkaamme olemasta oma pieni itsemme ja pikemminkin katsomme sivusta, kuinka meidän elämämme virtaa. Me lakkaamme olemasta oman elämämme keskus. Meidän kiinnostuksemme omiin reaktioihimme katoaa, ja tilalle tulee jotakin, jota sanoisin universumin energiaksi tai elämän energiaksi. Se muuttuu jatkuvasti. Se on muutos ja pysymättömyys itse. Se on jotakin, jota me emme halua edes yrittää nimetä. Se on elämä ja kuolema ja molemmat yhdessä. Paradoksaalisesti tästä täydellisestä turvattomuudesta tulee täydellinen turva - sillä se olen minä itse. Se on todellisuus ja minä todellisuudessa. Voiko mitään muuta turvaa olla kuin todellisuuden turva?
Tässä vaihtelun turvassa minä olen vihainen, rakastava, pettynyt, iloinen, väsynyt, energinen - joka hetki minä voin nähdä sen toivomatta, että olisin toisin. Tämä nöyrä rehellisyys antaa paranemiselle uuden terän, ja se koskee. Silti se ei koske, sillä todellisuuden lujuus on sitä suurempi. Pikemminkin nämä yhdessä ovat myötätunto. Ne ovat syvällinen elämä ja sellainen paraneminen, joka ei keskity itseensä. Kun me lakkaamme juoksemasta täydellisyyden ihanteiden perässä ja tunnustamme oman epätäydellisyytemme, me tunnustamme kaikkien ihmisten epätäydellisyyden. Kun me uskallamme katsoa itseämme, me näemme melkein joka toinen minuutti, että "minä olisin tiennyt elämää paremmin". Kuinka huvittavaa. Kuinka satuttavaa. Ja kuinka mielenkiinnotonta.
Paraneminen on täynnä paradokseja. Kaikkein ihmeellisin on kuitenkin se, että paraneminen alkaa vasta sitten kun se päättyy. Me etsimme oikeaa asennetta elämään, vain huomataksemme, että sitä ei ole. Meidän tarvitsee vain selviytyä oman asenteemme kanssa. Me lakkaamme odottamasta muilta "oikeaa" asennetta elämään. Mihin sitä tarvittaisiin?
Saatan joskus jatkaa kirjoittamista. Ainakin käännän Burneyn tekstit jollakin vauhdilla loppuun. Toivotan lukijoilleni hyvää jatkoa. Meidän jokaisen paikka on siinä, missä olemme juuri nyt.
Tärkeää on siivota, harjata hampaat ja olla ylenkatsomatta todellisuutta.