Kun aika katoaa
- nykyhetken vapaudesta
|
"Joka vuosi muratti kasvaa pidemmäksi." Ryokan |
|
"Edellä kulkevan upseerin pitkä varjo läheni närettä. Hän ei koskaan saanut tietää mitä tapahtui. Hän näki vain pimeän
metsänreunan, kuutamossa kimaltavan lumen ja oman varjonsa, jonka pää juuri sattui näreen kohdalle. Ehkä hänen silmänsä vielä näkivät suuliekin
välähdyksen, mutta sen merkitys jäi tajuamatta. Väinö Linna |
|
"Väsyneenä kun taas päivän töistä Olavi Oskari Virta |
Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa olla nykyhetkessä. Mikään osa meistä ei ole koskaan poissa nykyhetkestä. Meidän ruumiimme elää, toimii ja tuntee vain nykyhetkessä. Meidän ajatuksemme, tunteemme, muistomme ja unelmamme virtaavat vain nykyhetkessä. Ei ole sellaista asiaa kuin nykyhetkeen tuleminen. Ja kuitenkin se on. Nykyhetkeen tuleminen ei ole minkään mielemme osan siirtymistä ajassa. Se on pikemminkin selvänäköisyyttä. Se on huomion kiinnittämistä siihen, mitä tapahtuu.
Nykyhetkessä oleminen on huomion kiinnittämistä siihen, mihin me kiinnitämme huomiomme. Mutta se on samalla paljon enemmän. Se on todellinen muutos. Jokin meissä muuttuu. Se tuntuu muutokselta. Itse asiassa kaikki tuntuu toisenlaiselta. Sen tähden käytän sanontaa tulla nykyhetkeen.
Kun me tulemme nykyhetkeen, aika katoaa. Aikaa yksittäisenä ja erillisenä ilmiönä ei enää ole. Pikemminkin on muotojen virtaus, asioiden vaihtuminen, ja kaiken sykkiminen omaan rytmiinsä. Asioilla ei ole yhteistä aikaa, jota ne noudattaisivat. Tuuli tulee ja menee omaan rytmiinsä. Pölyhiukkaset tanssivat omaan rytmiinsä auringonvalossa. Eläimet ja kasvit elävät kukin oman rytminsä mukaan. Vesi höyrystyy, kerääntyy pilviin ja sataa alas oman rytminsä mukaan. Ihmiset kulkevat kadulla kukin oman rytminsä mukaan. Maailma on miljoonien rytmien eriaikaista ja samanaikaista tanssia.
Rytmi on olennainen osa koko maailmaa. Kun me löydämme oman rytmimme, me alamme nähdä kaikkien asioiden oman rytmin. Me alamme nähdä, kuinka asioiden muoto vaihtelee sisällön pysyessä samana. Silloin me näemme, että yksi muoto ei riitä ilmaisemaan asioiden rikkautta. Kun me näemme nupullaan olevan omenapuun, me näemme samalla kukkivan omenapuun, kypsyneitä omenia täynnä olevan omenapuun ja pakkasen jäädyttämän omenapuun. Omenapuu on koko se vaihtelu, joka siinä tapahtuu. Omenapuu on myös ne mehiläiset ja pörriäiset, jotka lentelevät sen kukissa. Omenapuu on lehdiltä tippuvat sadepisarat ja tuulessa lentävät kuivuneet lehdet.
Kun me näemme asioiden kokonaisuuden, aika erillisenä asiana katoaa. Ajan kulumisen tunne lakkaa, ja tilalle tulee muotojen virtaus. Sekunnit lakkaavat olemasta jonossa. Pikemminkin ne ovat joka puolella, ja ne ponnahtelevat esiin riemullisessa tanssissa tai surullisessa hitaudessa. Jokainen nykyhetki tuntuu hyvältä ja oikealta. Tämä kokemus on niin luonnollinen ja yksinkertainen, että se tuntuu täydelliseltä itsestäänselvyydeltä. Se on niin itsestään selvä, että siinä lakkaavat kaikki ponnistelut kokea jotakin. Asiat muuttuvat yksinkertaisiksi. Monikerroksinen ajattelu katoaa. Mieli tulee kotiin.
Katson jäiden lähtöä. Jäälautta helisee ja kihisee aaltojen keinuttaessa tuhansia pieniä jääpaloja toisiaan vasten. Ajatukseni ovat hiljaa. Sitten nousee muisto: eilen jäät olivat toisin. Kohta huomaan ajattelevani, olisivatko jäät jo huomenna sulaneet. Kaikki tämä tapahtuu nykyhetkessä. Kun teen jotakin, saatan ajatella mitä tahansa. Mieleni voi olla mukana tekemässä, jossakin muualla, tai se voi olla hiljaa.
Mieleeni saattaa nousta ajatus, jota kutsutaan muistoksi. Sen ajatteleminen saattaa herättää tunteita, jotka liittyvät muistoon. Tunteet liittyvät nykyhetkessä siihen ajatukseen, jota ajattelen. Kun alan ajatella jotakin muuta, tunteeni seuraavat ajatusteni virtaa nykyhetkessä. Minun mieleeni saattaa nousta ajatus, jota kutsutaan unelmaksi. Myös sen ajatteleminen herättää tunteita ja uusia ajatuksia. Kaikki tapahtuu nykyhetkessä eikä vie minua minnekään. Kaikki tapahtuu yksinomaan minun sisälläni.
Jos minulla ei olisi muistoja ja jos en aktiivisesti käyttäisi niitä, minä en osaisi mitään. Minä en osaisi tulla kotiini enkä mennä työpaikalle. Minä en osaisi ajaa autoa enkä käyttää kaikkia niitä kaukosäätimiä, joita TV:n katsomiseen tarvitaan. Minä en osaisi puhua enkä ymmärtäisi puhetta. Jos minulla ei olisi ajatuksia tulevaisuudesta, minä en kuorisi perunoita laittaakseni niistä ruokaa. Minä en opiskelisi ammattiin. Minä en raivaisi peltoa enkä kylväisi sitä. Minä en säästäisi rahaa avoauton hankkimista varten. Ellei minulla olisi kykyä ajatella menneitä ja tulevia nykyhetkessä, minä en osaisi elää. Mutta missä menee raja? Voinko elää menneisyydessä tai tulevaisuudessa?
Mitä minä haluan?
Mikään muisto tai unelma ei saa meitä poistumaan nykyhetkestä. Ne eivät haittaa nykyhetkessä olemista. Vaikeuksia alkaa tulla vasta sitten, kun en ole selvillä siitä, mitä minä haluan. Vaikeuksia tulee varmasti, jos haluan yhtä, mutta suuntaan ponnisteluni jonkin muun hankkimiseen.
Minä voin haluta avoautoa aivan hillittömästi. Sen hankkiminen voi ohjata lähes kaikkea, mitä minä teen. Minä käytän melkein kaiken aikani tarvittavan rahasumman hankkimiseen. Minä ajattelen vain avoautoa ja puhun vain siitä. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedän, että tulen saamaan vain avoauton. Minä en tule saamaan vapautta, ihailua, onnea enkä mitään muutakaan. Saan vain kasan rautaa, lasia, kangasta ja kumia. Hyvin taidokkaasti tehdyn kasan. Kun näen näin, näen oikein. Minun ponnisteluni tuottavat tulosta.
Onko tässä sitten mitään vaikeutta? On, ja ei ole. Kysymys on siitä, olenko selvillä, mitä tapahtuu. Ennen kaikkea kysymys on todellisuuden näkemisestä niin yksinkertaisena kuin se on. Siis hyvin yksinkertaisena. Jos me näemme sen väärin, elämämme on monimutkaista ja raskasta. Mainos kertoo, että kun ostan avoauton, saan vapautta. Mutta en tiedä, että kun ostan avoauton, saan vain avoauton. Vapaus, seikkailu ja jännitys eivät kuulu kauppaan.
Minä voin haluta juosta sata metriä nopeammin kuin kukaan toinen tässä maailmassa. Tämä tavoite ohjaa minun jokaista nykyhetkeäni. Minä elän ja sykin sen mukaan. Jos minä sitten onnistun juoksemaan nopeammin kuin kukaan toinen, olen saavuttanut sen, mitä halusin – juoksin nopeammin kuin kukaan muu. Kaikki on hyvin niin kauan kuin halusin vain sitä. Olen tyytyväinen ja onnellinen, sillä sain mitä halusin. Mutta jos odotin jotakin muuta, minä petyn. Juokseminen ei tuo minulle onnellista parisuhdetta, ei poista pelkojani, ei lievitä ahdistusta eikä vähennä läheisriippuvuutta. Jos odotan jotakin muuta kuin mitä saan, minulla on kaksinkertainen taakka: minä joudun ponnistelemaan paljon, eivätkä ponnisteluni tuota tulosta. Minä joudun treenaamaan käsittämättömän paljon, jos haluan saada sisäisen rauhan juoksemalla. Minä joudun hankkimaan monta avoautoa, jos haluan vapautta.
Meidän tarvitsee vain lakata luulemasta, että asiat ovat muuta kuin ne ovat. Se on vaikeaa, sillä tämä yhteiskunta on illuusioiden yhteiskunta. Osta nämä kengät, ja olet ihailtu. Osta auto, ja saat vapautta. Tämä yhteiskunta ei kerro, että kun ostan kengät, saan vain kengät, ja että kun ostan auton, saan vain auton.
Jonkin verran kärsimystä ja tuskaa syntyy siksi, että me emme saa sitä mitä haluamme. Tämä voidaan ilmaista monin eri tavoin. Minä en saa sitä mitä haluan. Minä saan sitä mitä en halua. Minulla on liian vähän sellaista mitä haluan ja liian paljon sellaista mitä en halua. Minulla ei ole sitä tavaraa tai ihmistä, jonka haluan. Minulla on sellaisia tavaroita ja ihmisiä, joita en halua. Minulla ei ole sitä tunnetta, jonka haluan. Minulla on sellainen tunne, jota en halua. Nämä kaikki ovat vain eri sanoin ilmaistuna, että en saa sitä mitä haluan.
Jos todella tiedän mitä haluan, saaminen on yksinkertainen ja tyydyttävä tapahtuma. Ja jos en saa sitä mitä halusin, minä menetän vain sen. Minä näen avoauton. Minun tekee mieleni avoautoa, ja saatan nähdä paljon vaivaa, jotta saan rahat kokoon. Sitten minä ostan sen. Ainoa, mitä minun elämässäni tapahtuu, on se, että minulla on nyt avoauto. Minä halusin avoauton ja sain sen. Tai jos en saanut sitä, minulta puuttuu ainoastaan avoauto. Minä en missään vaiheessa kuvitellut saavani jotakin muuta kuin avoauton.
Mutta tilanne on usein toisin. Minä haluan jotakin muuta kuin mitä yritän saada. Mainos kertoo, että kun hankin avoauton, saan jännitystä, ihailua, seikkailua ja vapautta. En minä oikeastaan tee avoautolla mitään, mutta jännitys, ihailu, seikkailu ja vapaus – ne minä haluan. Niinpä hankin avoauton, mutta en ymmärrä, että saan vain avoauton.
Voinko saada avoauton ostamisella jotakin muuta kuin avoauton? En koskaan. Saatan kuvitella, että avoautoon liittyy seikkailun tunnetta, jännitystä tai vapautta, mutta ne eivät kuulu kauppaan. Ne eivät tule sen mukana. Silti minä voin luulla niiden olevan kaupan kylkiäisiä.
Jos haluan avoauton siksi, että voisin olla kokea olevani vapaampi, minä en haluan avoautoa vaan vapautta. Mutta en tarvitse vapauteen avoautoa. Minä voisin vain olla vapaampi. Jos luulen, että avoauto vapauttaa minua, minä teen siitä itselleni vankilan. Jos koen avoauton tuovan minulle vapautta, minä vain rajoitan omaa vapauttani vähemmän avoautossa kuin sen ulkopuolella. Minun ei ole mikään pakko tehdä niin. Minä voisin yksinkertaisesti vain lakata rajoittamasta itseäni.
Mainos kertoo, että kun ostan tietyn vaatteen, luon kuvaa itsevarmasta ihmisestä. Niinpä minä ostan uuden vaatteen. Mutta ainoa, mitä tapahtuu, on se, että minä pukeudun siihen. Se ei tietenkään estä minua luulemasta, että olen itsevarmempi. Minun itsevarmuuteni kuitenkin vain vähenee, sillä luovutan osan siitä vaatteelleni. Minun ei ole mikään pakko tehdä niin.
Mainokset suosittelevat vaihtokauppaa. Mutta meille se on vahingollinen vaihtokauppa. Osta hieno vaate ja saat vapautta. Meidän osuutemme vaihtokaupasta on luovuttaa pala vapauttamme mainoksen valheelle. Vaihtokaupassa ei kuitenkaan tapahdu mitään todellista. Me emme voi koskaan luopua vapaudestamme eikä kauppa voi sitä koskaan meille antaa. Meillä on aina vapaus rajoittaa omaa onnellisuuttamme tai vapauttamme kuinka paljon tahansa. Se ei ole ongelma. Ongelma siitä tulee vasta sitten, kun emme tiedä, että teemme niin.
Tämä yhteiskunta pyrkii estämään meitä näkemästä selkeästi. Se luo illuusioita. Me katsomme autoa ja sanomme, että se on ylimielinen, rohkea tai menestyvä. Mainokset tekevät kaikkensa, jotta antaisimme osan ominaisuuksistamme jollekin itsemme ulkopuolella olevalle. Mielikuvat tulevat voimalla ja joka suunnasta. Me kasvamme niiden keskellä. Me kasvamme vahingollisten lupausten keskellä. Ne riistävät meiltä vapauden, ilon, onnen, itsetunnon, ja oman voimamme. Heti, kun näemme vapautta jossakin muualla, me rajoitamme omaa vapauttamme. Sen sijaan, että me vain olisimme vapaita, me luulemme oman vapautemme olevan jossakin itsemme ulkopuolella.
Jos luulen, että tarvitsen jotakin
ollakseni vapaampi, mieleni ei ole nykyhetkessä.
Nykyhetkessä riittää se, että vain olen vapaampi.
Jos olen vapaaehtoisesti rajoittanut omaa vapauttani sitomalla sitä avoautoon, moottoripyörään, veneeseen tai hevoseen, minä koen tuskaa aina kun näen vapauteni olevan jossakin muualla. Minä voisin elää vapaudessa välittömästi, mutta jos uskon omaan illuusiooni, minä en tee niin. Mainostajat pitävät illuusioita hengissä. He huolehtivat siitä, että näen mahdollisimman paljon omia ominaisuuksiani muualla. Silloin pyrin epätoivoisesti hankkimaan niitä "takaisin" itselleni. Mainokset eivät myy kenkiä, vaan rohkeutta. Ne toivovat, että antaisin palasen omaa rohkeuttani kengille. Mutta minulla ei ole mitään syytä rajoittaa omaa rohkeuttani vain niihin tilanteisiin, kuin minulla on jalassa tietynlaiset kengät.
Tämä yhteiskunta sanoo olevansa vapauden yhteiskunta. Mutta se kehottaa meitä luopumaan vapaudestamme. Se pyytää, että näkisimme omia ominaisuuksiamme itsemme ulkopuolella, luulisimme niiden olevan kadoksissa, ja sitten alkaisimme tavoitella niitä – saamatta niitä koskaan. Me voimme saada omat ominaisuutemme takaisin vain ymmärtämällä, että ne eivät olleet koskaan kadoksissa. Ja jos emme halua niitä takaisin, asiat ovat myös OK. Meidän on vain hyvä tietää, mitä teemme tai jätämme tekemättä.
Mitä minä oikeasti haluan?
Minä voin ajatella haluavani monenlaisia asioita tai vain yhtä asiaa. Minun elämäni voi olla supussa yhden ihmisen tai asian ympärillä (olipa se asia sitten vaikka sisäinen eheytyminen), ja silloin en näe asioita oikein. Jos minulla on tuskaa, todennäköisesti en näe oikein. Ja jos tuo tuska on kestänyt pitkään, voin olla varma siitä, että en näe oikein. Jos olen yrittänyt pitkän aikaa parantua kaikin voimin, mutta tuska kulkee vielä mukanani, en näe oikein. Jos olisin nähnyt oikein, puoliakaan ponnisteluistani ei olisi tarvittu tuskasta poistumiseen.
Mutta miten voin nähdä oikein? Ensimmäinen edellytys on, että minä pysähdyn ja lakkaan rimpuilemasta. Minä rimpuilen omien illuusioideni keskellä, ja mitä enemmän rimpuilen, sitä enemmän minä näen vain niitä ja niiden kuviteltuja köysiä. Minun on pysähdyttävä edes hetkeksi. Ainoastaan nykyhetkessä minä voin nähdä, mitä tapahtuu. Kun näen, mitä tapahtuu, ymmärrän, mitä olen tekemässä. Ja kun näen, mitä olen tekemässä, tiedän, mitä oikeasti halusin tehdä.
Minä teen aina sitä,
mitä haluan kaikkein eniten tehdä.
Tästä säännöstä ei ole yhtään poikkeusta. Minä teen aina sitä, mitä haluan tehdä. Joka hetki minä valitsen tärkeimmän asian ja toteutan sitä. Mutta usein se, mitä haluan tehdä kaikkein eniten, on jotakin muuta kuin mitä sanon haluavani tehdä. Jos sanon haluavani yhtä, mutta teen toista, minä en tunne omia halujani. Minun tarvitsee vain katsoa, mitä olen juuri nyt tekemässä, ja tiedän, mitä minä haluan kaikkein eniten.
Jos olen suunnitellut meneväni yhteen ravintolaan ja sinä sanot haluavasi toiseen, minä voin tulla sinne minne sinä tahdot, mutta jäädä happamaksi siitä, että minun tahtoni ei toteutunut. Mutta se toteutui. Kaikkein eniten minä tahdoin miellyttää sinua. Minun tahtoni kävi toteen.
Minun tarvitsee vain katsoa, mitä olen tekemässä,
ja tiedän, mitä haluan kaikkein eniten.
Jos olen etsimässä sisäistä rauhaa, mutta alan piiskata itseäni kun sitä ei juuri nyt ole, minä en tässä hetkessä halunnut sisäistä rauhaa kaikkein eniten. Minä halusin lyödä itseäni. Jos minä tahtoisin sisäistä rauhaa, minä rauhoittaisin itseäni. Jos en ole nykyhetkessä enkä siten selvillä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu, minä en huomaa, että rauhattomuuden lisääminen ei tuo minulle sisäistä rauhaa. Minä luulen luovuttaneeni palan rauhaani jonkinlaisiin kuvitelmiin, ja kun sitten luulen rauhani olevan niissä, minä ahdistun. Ahdistuksessani en ymmärrä, että minä voisin vain rauhoittua.
Joskus on vaikea katsoa, mitä olen tekemässä. Puolustusmekanismit pyrkivät piilottamaan ja torjumaan sen, mitä tapahtuu. Huomaamista auttaa se, että meidän ei tarvitse muuttaa yhtään mitään. Minun ei tarvitse alkaa yrittää toimia toisin tai tahtoa toisin. Riittää, että huomaan. Kun hyväksyn, olen todellisuudessa. Nykyhetki on armoton kumppani. Jos haluan olla sen ystävä, minun on nähtävä totuus.
Nykyhetkessä on vain yksi totuus:
tämä on minun kaikkein paras elämäni.
Tämä on minun paras elämäni. Se on myös ainoa. Tämä hetki on minun paras hetkeni, sillä mitään muuta hetkeä minulla ei juuri nyt ole. Joka hetki jokainen meistä hallitsee täydellisesti oman osuutensa tässä hetkessä. Usein me emme vain tahtoisi myöntää, että hallitsemattomuus onkin meidän sisällämme eikä ulkopuolellamme. Vain harvoin me valitsemme tietoisesti. Ja vaikka me valitsisimme tietoisesti, miten me valitsemme ne kriteerit, joiden mukaan teemme valintamme? Mutta olipa toimintamme sitten tietoista tai alitajuista, me voimme aina huomata, mitä teemme. Nykyhetkessä minä voin katsoa tekoani ja kysyä, ovatko maailman syy-seuraussuhteet sellaisia, että tämä teko edistää syitä, jotka johtavat haluttuun lopputulokseen. Minä voin kysyä myös, minkä minussa tulisi muuttua, että kokisin tämän hetken toisin. Silloin huomaan, että vain minun ajatusteni tarvitsee muuttua. Jos haluan olla onnellisempi, ainoa oikea ratkaisu on olla onnellisempi. Tai vapaampi, rohkeampi, rakastavampi, tai mitä tahansa muuta. Se ei ole kaukana. Se on nykyhetkessä. Mutta joskus kaikkein lähin ja kaikkein ilmeisin vastaus on liian kaukana.
Nykyhetkessä mikään ei ole väärin
Jokainen tapahtuma nykyhetkessä tapahtuu siksi, että sen syyt tulivat toteen. Jokainen asia nykyhetkessä on sellainen kuin on, koska sen syyt kävivät toteen. Jos minun tielleni jalkakäytävälle on pysäköity auto poikittain, se on siinä siksi, että kaikki pysäköimiseen johtavat syyt kävivät toteen. Sen katolla on pölyä, koska pölyyntymisen syyt ovat tulleet esiin. Pöly on merkkinä omien syidensä laukeamisesta.
Jos sinä ymmärsit minut väärin, se tapahtui siksi, että kaikki syyt tulivat kohdalleen. Ja jos minä harmistun siitä, että sinä ymmärsit minut väärin, se on harmistumiseen johtavien syiden tulemista näkyviksi. Jos minä koen tulleeni hyljätyksi, se johtuu kaikkien hyljätyksi tulemisen syiden kerääntymisestä ja kohtaamisesta. Ja jos alan murehtia, murehtimiseen tarvittava syyt kohtasivat.
[Pieni harjoitus: Kun kuljet missä tahansa, anna silmiesi ajelehtia kohteesta toiseen ja sano jokaisen kohteen tai tapahtuman kohdalla itsellesi: tuon syyt kävivät toteen. Mutta älä rupea miettimään syitä äläkä kehittelemään kuvitelmia tapahtumien kulusta. Tiedosta vain.]
Maailma on kokonaisuudessaan minun kuoreni ulkopuolella. Minä havaitsen sen vain omilla aisteillani. Minä tajuan siitä vain sen osan, joka elää minun silmieni verkkokalvolla, korvieni aistinsoluissa, nenäni hajureseptoreissa ja ihoni erilaisissa aistinsoluissa. Minä olen luonut maailmani itse niiden ärsykkeiden perusteella, joita minussa tapahtuu. Minulle ei ole mitään muuta maailmaa kuin se, jollaisena minä koen sen. Mutta usein minä en tahtoisi tulla itseni ja maailman rajapinnan luokse ottamaan maailmaa vastaan. Sen sijaan minä tahtoisin vetäytyä pyörimään oman mieleni kiemuroissa. Minä voin halutessani tehdä niin, mutta silloin minun ei tule syyttää maailmaa siitä, että se toimii mielestäni väärin.
Joka hetki minun on hyvä muistaa, että asiat tapahtuvat, koska niiden syyt käyvät toteen. Silloin minä alan ymmärtää myös, että en voi saada mitään lopputulosta ennen kuin sen syyt käyvät toteen. Sisäinen rauha tulee silloin, kun minun oman sisäisen rauhani syyt käyvät toteen. Jos minä haluan sisäisen rauhan, minun on päästettävä irti addiktioista, peloista, tuskista ja kaikesta, mikä ei edistä sisäisen rauhan saapumista. Jos haluan hyvän terveyden, minun on lakattava myrkyttämästä itseäni, syötävä oikein ja liikuttava tarpeeksi. Jokainen asia tapahtuu, kun syyt tulevat esiin. Sisäinen rauha ei ole minkäänlainen poikkeus tästä säännöstä. Jos en valmista jotakin positiivista syytä juuri nyt, en voi odottaa seurauksia tulevaisuudessa. On aivan sama, mitä syytä minä yritän houkutella esiin, kunhan en yritä houkutella lopputulosta ilman syitä.
Nykyhetkessä mikään ei ole oikein
Oikeassa olemisella on merkitystä vain silloin, kun on mahdollista olla väärässä. Aivan samoin kuin pelastetuksi tulemisella on merkitystä vain silloin, kun on olemassa vaara. Ilman vaaraa turvassa olemisella ei ole merkitystä.
Jos tarraudun mihin tahansa,
tarraudun aina myös sen vastakohtaan.
Niin kauan kuin ajattelen jonkin olevan oikeassa tai enemmän oikeassa, tarraudun väärässä tai vääremmässä olemisen mahdollisuuteen. Mutta edes tarrautuminen tai tarrautumattomuus ei ole oikein tai väärin. Minä tarraudun, koska sen syyt kävivät toteen. Ja minä lakkaan tarrautumasta, koska sen syyt kävivät toteen. Elleivät syyt kävisi toteen, minulla ei olisi mitään mahdollisuutta lakata tarrautumasta. Ja kun ne käyvät toteen, minä lakkaan tarrautumasta aivan itsestään. Tarrautumisen ja tarrautumattomuuden syyt ovat yksinkertaisia: minulla on koska tahansa mahdollisuus tarrautua tai lakata tarrautumasta. Tarrautuminen tai tarrautumattomuus ei koskaan tarvitse mitään muuta syytä kuin meidän tahtomme. Mutta saatamme tarvita joitakin syitä ennen kuin uskomme sen ja alamme haluta sitä. Ja teimmepä niin tai näin, emme ole oikeassa enkä väärässä.
Nykyhetkessä voin joka hetki päästää irti siitä,
minkä kanssa kamppailen nyt.
Mutta vain siitä.
Jos minä olen tuskastunut siksi, että sinä et tee sitä, mitä tahtoisin sinun tekevän, minä saatan ajatella sitä koko ajan. Niin halutessani minä voin päästää irti sen ajattelemisesta. En mistään muusta, sillä juuri nyt minulla ei ole mitään muuta irti päästettävää. Minä en voi päästää irti siitä, mitä sinä teet tai sanot huomenna ja kuinka minä koen sen. Mutta voin lakata ajattelemasta sitä juuri nyt. Sinä voit päästää irti vain omista ajatuksistasi ja teoistasi, eikä minulla ole niihin mitään valtaa. Minä voin päästää irti vain omista ajatuksistani. Ne voivat kyllä liittyä sinun tekoihisi, mutta ne eivät ole yhtä kuin sinun tekosi.
Totta vai tarua
Ihmissuhde koostuu niistä hetkistä, jolloin minä olen vuorovaikutuksessa sinun kanssasi. Jos minä vain ajattelen sinua ilman, että me kohtaamme ja olemme vuorovaikutuksessa, minulla on vain fantasia suhteestamme. Jos vain ajattelen, pohdin ja koen yksin, elän ihmissuhteen fantasiassa enkä suhteessa.
Ihmissuhde ei ole sitä, että ajattelen sinua.
Ihmissuhde on ne hetket, jolloin me kohtaamme.
Minä voin ajatella piirtämistä, mutta se ei ole piirtämistä. Minä voin ajatella lukemista, mutta se ei ole lukemista. Minä voin ajatella sisäistä paranemista, mutta se ei ole sisäistä paranemista. Minä voin ajatella sinua, mutta se ei ole vuorovaikutusta sinun kanssasi. Minä voin ajatella Jumalaa, mutta se ei ole vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Ajatteleminen ilman vuorovaikutusta on fantasiaa. Fantasiat voivat saada meidät luulemaan, että osallistumme siihen, mitä kuvittelemme. Mutta se on lumetta.
Vain vuorovaikutuksen hetket ovat ihmissuhdetta. Vain lukemisen hetket ovat lukemista. Vain mietiskelemisen hetket ovat mietiskelyä. Vain Jumalan eteen asettumisen hetket ovat Jumalan kohtaamista. Edellä mainittujen asioiden ajatteleminen on ajattelemista - ei osallistumista.
Jos haluan nähdä Jumalan läsnäolon maailmassa, se ei tapahdu fantasioimalla. Se ei tapahdu siten, että yrittäisin kuvitella ihmeellisyyksiä nähdessäni vaikkapa voikukan. Se tapahtuu katsomalla voikukkaa niin kauan, että näen jotakin - jos näen. Se tapahtuu koskettamalla, haistamalla, maistamalla ja olemalla läsnä. Se tapahtuu antautumalla sille, mikä on. Se ei tapahdu siten, että ensin katsoisin voikukkaa ja sitten aloittaisin kuvitelmien ketjun. Silloin minä vajoaisin vain omiin fantasioihini. Läsnäolo on olemista sen kanssa, mikä on läsnä. Jos todellisuudessa on jotakin suurempaa, joka näkyy voikukassa, se paljastaa itsensä. Ja jos ei ole, on turha kuvitella niin. Silti minun on hyvä muistaa, että voikukka ei ole yksi hetkeen sidottu ilmentymä, jota pidän kädessäni, vaan miljoonien voikukkien alati vaihtuva prosessi. Minun tarvitsee ehkä katsoa yhtä voikukkaa satana eri päivänä, jotta ymmärrän voikukasta jotakin.
Asioiden, ihmisten ja tekojen ajatteleminen ei ole kohtaamista, läsnä olemista eikä osallistumista. Ajatuksiin vaipuminen on yhteyden katkaisemista maailmaan. Sekään ei saa meitä poistumaan nykyhetkestä. Se saa meidät vain olemaan nykyhetkessä itseemme vajonneina. Itseemme vajoaminen voi olla itsemme kohtaamista, jos olemme selvillä siitä, mitä meissä tapahtuu, ja otamme sen vastaan. Mutta me voimme myös yrittää karkottaa joitakin itsemme osia, jolloin me opimme vain sen, että emme kykene karkottamaan itsestämme mitään.
[Pieni harjoitus: Kun kuljet missä tahansa, anna silmiesi ajelehtia ihmisestä toiseen ja sano jokaisen kohdalla itsellesi: ihmissuhde on ne hetket, jolloin me kohtaamme tai läsnäolo on ne hetket, jolloin me kohtaamme. Jälkimmäistä muotoa voit käyttää myös esineille. Älä kuitenkaan rupea kehittelemään kuvitelmia tapahtumien kulusta. Tiedosta vain.]
Jos alat ajatella jotakuta ihmistä, voit todeta ihmissuhde on ne hetket, jolloin me kohtaamme ja antaa ajatusten lentää tiehensä. Todennäköisesti ne palaavat pian. Sinun ei tarvitse yrittää olla ajattelematta. Riittää, kun toivotat ajatukset tervetulleeksi tällä toivotuksella. Niiden valta vähenee joka kerta. Jos alat ajatella jotakin asiaa tai tilannetta, voit todeta läsnäolo on sitten, kun me kohtaamme. Riittää, että jollakin tavoin muistutan itseäni siitä, että läsnäolo on silloin, kun osallistun itse tapahtumaan tai asiaan, eikä silloin, kun fantasioin sillä.
Mutta kun osallistun mihin tahansa, huomaan pian todeksi asian, josta olen kirjoittanut itsevihaa käsittelevässä artikkelissa:
Jokaisessa nykyhetkessä maailma tapahtuu niin kuin tapahtuu,
ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät,
minä koen sen kaiken niin kuin koen,
enkä voi millekään näistä yhtään mitään.
Onko vapautta siis ollenkaan olemassa – ja varsinkaan nykyhetkessä? Mutta mitä oikeasti on vapaus? Meillä on vapaudesta erilaisia mielikuvia – lintu, vene, moottoripyörä, pilvi taivaalla, koskemattomassa puuterilumessa lasketteleminen, hiekkarannalla kirmaaminen, tai vapaa pudotus ennen laskuvarjon avautumista. Yllä oleva lause antaa meille vihjeen: minä koen sen kaiken niin kuin koen. Vapaus on minun kokemukseni vapaudesta. Mutta se, että koen niin kuin koen, ei tarkoita sitä, että olisin selvillä siitä, mitä minussa tapahtuu.
[Harjoitus: Ota läpinäkyvä lasipurkki ja kynä. Leikkaa joukko pieniä paperilappuja, joihin sopii muutama sana. Istu mukavaan paikkaan, sulje silmäsi ja hengitä rauhallisesti minuutin tai parin ajan. Sitten avaa silmäsi ja huomaa, mitä asiaa ajattelet – olipa se unelma, huoli, suru, pelko, pitkästyminen, suunnitelma tai mitä tahansa. Kirjoita se parilla sanalla ylös ja laita purkkiin. Istu purkin äärellä niin kauan kuin haluat ja tiputtele purkkiin lappusia ajatuksistasi. Sitten ota purkista yksi ajatus ja keskity siihen hetken ajaksi. Tarkista hetken päästä, vieläkö ajattelet sitä. Laita se takaisin muiden ajatusten joukkoon ja kokeile, voitko päästää irti hetkeksi kaikista purkissa olevista ajatuksista tietäen, että voit koska tahansa ottaa minkä tahansa niistä ja ajatella sitä. Niin halutessasi voit pitää purkkia esillä sopivassa paikassa, ja voit varastoida sinne ajatuksia, joita sinun on pakko ajatella. Silloin voit poimia niitä kätevästi esiin ja ajatella niitä aina kun sinulla on vapaata aikaa, etkä unohda tärkeitä huolia. Saatat kuitenkin huomata, että voit myös päästää niistä irti.]
Jos teit äskeisen harjoituksen, saatoit saada kokemuksen siitä, että et ole yhtä kuin ajatuksesi, ja että voit lakata olemasta ajatustesi vanki. Minkään muun vankeja me emme ole koskaan olleetkaan.
Kun sadepisara on ilmassa, se on erillinen ja omalla tavallaan vapaa. Sen vapaus on siinä, että se seuraa sitä vapautta, joka tuuli on. Tässä putoamisessa se on oma yksilönsä ja sillä on selkeä identiteetti. Kun se putoaa jokeen, se joutuu joen virtausten armoille. Sen vapaus on seurata sitä vapautta, joka joki on. Samalla se kadottaa identiteettinsä ja tulee osaksi koko jokea, tai koko joki tulee osaksi pisaraa, kunnes ne molemmat yhdessä päätyvät siihen vapauteen, joka on meri.
Jokaisessa nykyhetkessä maailma tapahtuu niin kuin tapahtuu,
ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät,
minä koen sen kaiken niin kuin koen,
enkä voi millekään näistä yhtään mitään.
Tässä on minun vapauteni rajat.
Minä voin yrittää taistella maailman tapahtumia vastaan ja kaikkea vastaan. Se ei anna minulle vapautta, vaan sitoo minut niihin entistä tiukemmin, sillä minä kiinnitän huomioni siihen, mitä vastaan taistelen. Vapaus ei ole sitä, että jokin lakkaisi olemasta. Se on sitä, että minä en sido itseäni siihen. Sen tähden vapaus tulee sisältä päin.
Jos minä alan vastustaa jotakin, minä takerrun siihen. Ja jos minä takerrun johonkin, minä olen sitonut itseni siihen. Minä otan mukaani jotakin, joka aiheuttaa minulle tuskaa, ja sitten minä yritän olla kärsimättä kuljettaessani sitä mukanani. Se voi johtaa vain turhautumiseen ja pettymyksiin. Minä en tahdo laittaa purkkiin sitä ajatusta, joka tuottaa minulle kärsimystä, vaan luulen, että se pitää kiinni minusta.
Vankeus = kärsimys = identiteetin pönkä
Miksi minä en tahtoisi antaa maailman tapahtua niin kuin se tapahtuu, ihmisten käyttäytyä niin kuin he käyttäytyvät ja itseni kokea kaiken niin kuin koen, vaan kärsin tapellessani niitä vastaan? Siksi, että minulla ei ole muuta identiteettiä. Minä olen kuin juuri jokeen pudonnut pisara, joka ei tahtoisi tulla osaksi jokea. Minä luulen, että minä hajoan, jos tulen osaksi jokea, ja jos minun sisältäni löytyy jotakin, jolle en osaa antaa nimeä – jos joki tunkeutuu minun sisääni. Minä en usko siihen, että voisin olla osa sitä virtaavaa elämää, joka hukuttaa egon rajat ja tuo kokemuksen koko joen vapaudesta – jopa sellaisista kuohuista ja suvannoista, joissa en ole koskaan käynyt.
Mutta ennen kaikkea minä en uskalla. Minä etsin vapautta, mutta kun se on kohdalla, minä kauhistun sitä liian suurena. Minä pelkään, mitä minusta tulisi, jos rakkaat kärsimysajatukseni jäisivät pois eivätkä kulkisi mukanani. Minä en katso sitä lopputulosta, minkä noiden ajatusten mukana kuljettaminen saa minulle aikaan. Minä luulen, että minulle on hyväksi olla huolestunut ja monien asioiden ja taakkojen vanki. Ainakin minä voin kehua olevani vastuullinen.
Elämä ei ole vastuullinen.
Eikä kuolema.
Ne vain tapahtuvat.
Elämä ei ole myöskään vastuutonta. Se ei ole oikeudenmukaista eikä epäoikeudenmukaista, reilua eikä epäreilua, eikä onnistunutta tai epäonnistunutta. Se vain on. Se vain tapahtuu. Ilman adjektiiveja. Kaikki adjektiivit ovat elämän itsensä antamia ja tulevat elämästä sisältä käsin. Meillä ei ole mitään mahdollisuutta katsoa elämää ulkopuolelta.
"Vastuullisuus" on kuitenkin sana, johon tartun hiukan enemmän, sillä sen lähtökohta on erillisyydessä. Kuvittele, että jokeen putoaisi sadepisara, joka ei halua tulla osaksi jokea. Se puolustautuu kaikin voimin, jotta joki ei hajottaisi sitä. Joki ei siitä muutu, mutta pisara kokee ympärillään olevan veden uhkana. Jos lähistöllä on muita samankaltaisia pisaroita, nekin joutuvat pisaran hyökkäysten kohteeksi, kun se yrittää puolustautua. "Ota meidätkin huomioon. Puolusta erillisyyttäsi, mutta älä särje meidän suojaavaa kalvoamme. Ole vastuullinen", ne sanovat. Joki nauraa, sillä pisaran ajatus vastuullisuudesta on sille käsittämätön ja tarpeeton.
Erillisyyden salainen toive on joen ja muiden itsellisten pisaroiden pahoinvointi, sillä mitä heikompia muut ovat, sitä vähemmän minä koen itseni uhatuksi. "Vastuu" on yleishyödyllinen käsite, joka estää sinua raivaamasta itsellesi tilaa minun kannaltani liian tuhoisasti. Pisara, joka tulee osaksi jokea, menettää ajatuksen vastuullisuudesta. Joki on sille yhtä kuin se itse, ja joen hyvinvointi on sille yhtä kuin sen oma hyvinvointi. Vastuullisuuden sijaan tulee myötätunto.
Minä en ole vastuussa maapallon hyvinvoinnista. Mutta minä rakastan tätä pientä palloa ja sen ihmisiä. Minä yritän saastuttaa vain vähän ja liikun enimmäkseen julkisilla kulkuvälineillä, vaikka meillä on auto. Me lajittelemme jätteet ja valitsemme kaupassa ruokaa usein sen mukaan, millainen pakkaus tuottaa vähän jätettä. Me elämme yksinkertaisesti. Vain muutama meidän huonekaluistamme on hankittu uutena. Me autamme muita ihmisiä mahdollisuuksiemme mukaan. Siis vähän. Me annamme aikaa, rahaa ja tavaroita kykymme mukaan. Siis vähän. En sano elämäntyyliämme vastuulliseksi, vaan myötätuntoiseksi. Vastullisuus on usein raskasta kuormaa, mutta myötätunto on sisältä kumpuavaa onnellisuutta.
Minut pienet tekoni eivät pelasta maapalloa. En tee niitä sen tähden. Teen niitä siksi, että maapallo on minulle rakas, ja olen onnellinen huolehtiessani rakastettuni hyvinvoinnista. Minä teen itseni onnelliseksi, kun rakastan.
Myötätuntoisuus syntyy itsestään, kun näemme elämän sellaisena kuin se on. Kukaan ihminen ei ole vahva. Kukaan ei ole vaikutusvaltainen, ei edes Suomen tai USA:n presidentti. Jos vartijat eivät päästäisi USA:n presidenttiä työhuoneeseensa, jos hänen autonkuljettajansa kieltäytyisivät kuljettamasta häntä, jos hänen kokkinsa lakkaisivat laittamasta ruokaa, ja jos hänet heitettäisiin ulos kokouksista, me näkisimme hänen heikkoutensa. Hänen valtansa on hyvin vähäinen. Hänen näennäinen vaikutusvaltansa johtuu siitä, että muut ihmiset toimivat hänen puolestaan, ja joskus pienimmästäkin vihjauksesta. Jos kaikki Hitlerin lähellä olevat ihmiset olisivat lakanneet reagoimasta häneen, Hitler olisi ensin ehkä kiukustunut, mutta lopulta hän olisi joutunut myöntämään oman pienuutensa. Hän olisi kenties istunut yksinäisyydessä ja eksyneenä sänkynsä reunalla. Me näkisimme yksinäisen, surullisen ja pienen ihmisen. "Vastuullisuus" ei sitä Hitlerissä näe, mutta myötätuntoisuudelta se ei ole koskaan piilossa. "Vastuullisuus" on vihan reaktio eikä myötätunnon reaktio.
Vapauden viholliset
Vapaudella on vain kaksi vihollista. Ne molemmat ovat meidän mielipiteitämme. Ensimmäinen on ajatus siitä, kuinka asioiden tulisi olla, ja toinen on ajatus siitä, kuinka meidän tulisi toimia.
Me elämme joessa, jonka rajat määrittyvät seuraavasti: Jokainen nykyhetki avautuu tavalla, johon me voimme vaikuttaa vain hyvin vähän, ja jossa me emme voi kontrolloida edes sitä, miten me koemme sen. Jos me yritämme kontrolloida jokea tai sitä, miten me koemme sen, me olemme pisara, joka ei tahdo tulla osaksi jokea. Me voimme tehdä niin, mutta silloin me menetämme paljon. Me menetämme sen vapauden, joka on joessa - elämän vapauden, ja saamme sen sijaan vain taistelun jokea ja vettä vastaan. Mutta me voimme menettää vapauden vain omasta halustamme, ja vain kun taistelemme aktiivisesti. Ja kun me antaudumme, me voimme kokea, niin kuin eräs vankilan tyttö sanoi, "elämällä omissa olosuhteissani ja omassa hetkessäni voin vaistota vapauden jopa lukkojen takana".
"Minä en voi" on oman vapautemme kieltämistä
erillisyyden ja itsekkyyden nimessä.
Kuka sitten sanoo näin? Yksinhuoltaja, joka ei voi jättää lapsiaan pitääkseen viikon loman. Puoliso, joka ei voi jättää sairasta kumppaniaan tehdäkseen etelänmatkan. Viiden lapsen äiti, joka ei voi lähteä toisen miehen matkaan. Pappi, joka ei voi mennä oluelle pubiin. Ateisti, joka ei voi mennä ehtoolliselle.
Asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. Edellyttäen, että me tahdomme niiden tapahtuvan. Yksinhuoltaja voi järjestää lapsensa muiden hoitoon. Joku muu voi huolehtia sairaasta puolisosta. Joku muu huolehtii viidestä lapsesta ja miehestä. Pappi istahtaa oluelle. Ateisti polvistuu ja ottaa leivän ja viinin. Se on niin yksinkertaista. "Minä en voi" tarkoittaa, että minä en halua. Mutta sitä ei ole ajateltu loppuun asti.
Kun sanon "minä en voi",
luulen jonkin rajoittavan vapauttani,
vaikka rajoitan sitä vain itse.
Silloin tällöin joku kysyy minulta ja vaimoltani, mikä on meidän näkemyksemme uskollisuudesta. Vastaus on saanut kysyjän usein liikuttuneeksi. Vastauksemme on seuraavan kaltainen: "Täydellinen vapaus. Minä tiedän, että voisin koska tahansa jättää kaiken ja lähteä vaikka Italiaan. Minun ei tarvitsisi sanoa sanaakaan eikä antaa ainuttakaan selitystä. Eikä puolisoni. Jos hän lähtisi, hän lähtisi, eikä minulla olisi siihen mitään sanomista. Me elämme koko ajan veitsen terällä. Ainoa syy siihen, että elämme toistemme kanssa, on se, että haluamme tehdä niin."
Kun sanon, "minä haluan" tai "minä en halua", hyväksyn pienuuteni ja vähäisen vaikutusvaltani. Minä hyväksyn myös vapauteni. Minä olen katsonut kaikkia mahdollisuuksia, ja olen nähnyt niiden olevan minulle auki. Olen kuunnellut sisintäni ja olen kuullut vastauksen. Samalla hyväksyn sen, että jos tekisin niin tai näin, joki virtaisi edelleen. Vain vähän muuttuisi.
Kun sanon, "minä en voi", asetan itse itselleni muurin. En ole ajatellut kaikkia vaihtoehtoja, tai en ainakaan hyväksy niitä. Olen identifioitunut johonkin tilanteeseen, asiaan tai rooliin niin, että jos se katoaisi edes viikoksi, minä joutuisin kauhun valtaan – eikä vähiten siksi, että saattaisin huomata, että se onkin minulle auki.
Ne, jotka sanovat sinulle, "sinä et voi", kun oikeasti voisit, ovat kieltäneet ilmiselviä vaihtoehtoja ja odottavat, että sinäkin kieltäisit ne. Se, joka on kieltänyt oman vapautensa, ei voi olla toisen vapauttaja. Hän voi tarjota vain entistä lujempia kahleita. Mutta ne ovat usein sitä, mitä me haluamme, sillä me emme halua nähdä. Me emme halua hyväksyä, että kaikki vaihtoehdot ovat todella auki edessämme, sillä silloin me joutuisimme näkemään oman pienuutemme. Samalla me kuitenkin näkisimme oman suuruutemme. Ja mystisesti, tämä on se kohta, jossa todellinen myötätunto voi herätä meissä. Me näkisimme, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Me näkisimme, että kaikki ihmiset ovat vapaita, ja että he elävät monenlaisten kipujen, ahdistusten ja epätoivojen alla. Samalla me näkisimme olevamme yhtä aikaa sekä niiden alla että vapaita niistä - sillä niiden läsnäolo ei saa meitä yrittämään elämää karkuun. Me hyväksymme sen joen, jossa me elämme. Kun me tulemme joeksi, sen vapaus on meidän vapautemme. Kun me näemme oman vapautemme, se on niin suuri, että vain yksi asia voi täyttää sen. Meistä tulee myötätuntoisia. Me alamme rakastaa.
Vapaus poistaa vastuullisuuden
ja tuo tilalle myötätunnon.
Myötätunto on se, joka tapahtuu meissä silloin, kun meidän ei ole "pakko" tehdä mitään. Kun me ymmärrämme sen, me ymmärrämme myös, että kenenkään toisen ihmisen ei ole "pakko" tehdä mitään. "Minä en voi" ja "sinä et voi" katoavat pois.
Vapaus
Vapaus on aina läsnä. Meidän on torjuttava sitä aktiivisesti, jotta välttyisimme sen kohtaamiselta. Silloinkaan vapaus ei katoa, mutta me onnistumme uskottelemaan itsellemme, että emme ole vapaita. Me piilotamme oman vapautemme luomalla sääntöjä. Asiat eivät saisi olla näin. Asioiden pitäisi olla noin. Minun tulisi juosta enemmän. Sinä et saisi istua noin. Ilman tulisi olla lämpimämpää. Minun kasvojeni tulisi olla kapeammat. Sinun pitäisi tehdä enemmän töitä. Minulla pitäisi olla enemmän rahaa. Minun ajatusteni ei tulisi olla näin sekavia. Minä en saisi pelätä muutosta. Minä en saisi pelätä paikoilleni jäämistä. Ja niin edelleen.
Vapaus on se, mikä jää jäljelle,
kun säännöt otetaan pois.
Kaikki säännöt ovat muunnoksia yhdestä säännöstä: Nykyhetken ei tulisi avautua tavalla, johon minä voin vaikuttaa vain hyvin vähän, ja minun pitäisi voida kontrolloida sitä, miten minä koen sen. Tämä ainoa sääntö riistää meiltä meidän vapautemme ja estää meitä näkemästä nykyhetken täydellisyyttä. Se estää meitä näkemästä, kuinka kaikkien asioiden syyt tulevat nykyhetkessä yhteen ja saavat aikaan sen, mitä niistä tuleekin seurata. Katsomisen sijaan me nostamme itsemme kaiken yläpuolelle ja sanomme, että näiden syiden olisi pitänyt saada aikaan toisenlainen lopputulos.
Me rajaamme oman vapautemme sen mukaan, mitä me hyväksymme ja mitä me torjumme. Minä hyväksyn kevytjuuston, mutta torjun lauantaimakkaran. Minä kuuntelen mielelläni punkkia, mutta kuorolaulu saa minut ahdistuneeksi. Minä hyväksyn luksusvaatteet, mutta torjun revityt kuteet. Minä hyväksyn tukan värjäämisen, mutta torjun tatuoinnin. Joku toinen hyväksyy kirppisvaatteet, mutta torjuu muotivetimet.
Me määrittelemme "itsemme" sillä, mitä me hyväksymme ja torjumme. Tästä määritelmästä tulee meille vankila. Se on kuitenkin valheellinen vankila, sillä se ei määrittele meidän todellista itseämme, vaan sen roolin, johon me olemme identifioituneet. Me huomaamme sen siitä, että nuo määritelmät voidaan purkaa, ja että me voimme vapautua niistä.
Me ajattelemme usein, että vapaus on sitä, että me toteutamme kaikki ajatuksemme – tai ainakin "merkittävimmät" ajatuksemme. Mutta mitä meidän ajatuksemme ovat?
[Harjoitus, jota voit tehdä vaikka joka päivä: Laita kello soimaan 15 minuutin päästä. Istu tyynyllä tai tuolissa selkä suorana mukavassa asennossa. Anna hengityksesi kulkea itsestään ja kiinnitä huomiosi siihen kohtaan sieraimissasi, missä tunnet ilmavirran selkeimmin sisäänhengityksen aikana. Pidä huomiosi ilman virtaamisessa. Jos huomiosi harhailee, palauta se takaisin hengityksen tuntemiseen. Älä ajattele hengitystä. Tunne se vain. Kuulet ääniä, tunnet hajuja ja ruumiisi tuntemuksia. Kiinnitä huomiosi hengityksen virtaamiseen. Anna tuntemusten nousta esiin ja kadota taas. Älä tartu mihinkään. Älä työnnä mitään syrjään. Keho aistii. Mieli ajattelee ja tuntee. Ajatukset, tunteet ja aistimukset nousevat esiin, leijuvat hetken ja katoavat takaisin tyhjyyteen. Tietoisuus seuraa hengitystä. Anna hengityksen tapahtua itsestään – välillä syviä, välillä ohuita hengityksiä. Anna kehon olla rento. Älä eksy seuraamaan ajatuksia tai tunteita. Jos mielesi harhautuu, tuo se takaisin hengitykseen lempeästi. Älä viivy ajatusten parissa. Älä luokittele mitään. Jos koet tuskaa katkaistessasi jonkin ajatuksen ja palatessasi hengitykseen, huomaa se vain. Keskity hengitykseen. Ajatuksia tulee ja menee. Huomaat niistä jokaisen tarkasti, vaikka keskityt hengitykseesi. Hyväksyt jokaisen asian. Et tarraudu hyväksymättömyyteen. Palaa aina siihen kohtaan, jossa hengitys tuntuu selvimmin. Huomaat, että voit tehdä sen, vaikka ajattelisit tai tuntisit mitä tahansa. Kun kello soi, kuule sen ääni ja äänen lakkaaminen. Viivy vielä hetki kuunnellen ja nouse sitten hitaasti ylös ja katsele ympärillesi.]
Kaikki se, mitä me olemme, tai mitä me luulemme olevamme, on kuplina mielessä, tulossa ja menossa, se ilmaantuu ja katoaa pois. Kaikki se, mitä me pidämme "minuna", on joukko valikoituja ajatuksia ja tuntemuksia. Jos me päästäisimme niistä irti, ne katoaisivat ja me vain istuisimme hengittäen. Me emme muuttuisi siitä mihinkään. Me ainoastaan tulisimme vapaiksi.
Jos teit tuon yllä olevan harjoituksen, saatoit välillä olla täydellisesti läsnä nykyhetkessä valikoimatta mitään, hyväksyen kaiken. Sinä näit omien ajatustesi virran sellaisena kuin se virtaa joka hetki ja lakkasit lajittelemasta ajatuksiasi hyviin ja huonoihin. Silloin koit oman kokemuksesi kautta, kuinka nämä kaikki kolme – vapaus, hyväksyminen ja nykyhetkessä oleminen – voivat toteutua vain yhtä aikaa. Samalla saatoit huomata, että
Meillä ei ole koskaan mitään muita rajoituksia
eikä mitään muuta hyväksyttävää
kuin omat ajatuksemme ja tunteemme.
Sinun ei ole tarpeen seurata ainoatakaan ajatustasi eikä tunnettasi. Eikä mitään tarvetta yrittää muuttaa mitään toiseksi. Kun näet, kuinka ajatuksesi tulevat ja menevät, ja kun huomaat, että et ole yhtä kuin ne, elät vapaudessa. Silloin voit myös ottaa minkä tahansa ajatuksesi ja tehdä jotakin. Silloin lopputulos ei ole tärkeä. Tärkeää on vain se, mitä teet. Sinun tekosi luo yhden syyn lopputuloksen ilmestymiseksi, mutta se ei takaa lopputulosta. Kaikki syyt tarvitaan. Kun elät todeksi vain omaa syytäsi, elät vapaudessa. Et voi kuitenkaan koskaan elää todeksi mitään muuta.
Sinä et ole yhtä kuin ajatuksesi.
Istu hiljaa ja kiinnitä huomiota.