Omilla siivillä

Marraskuu

Vain elämää           1. marraskuuta

Toisinaan me joudumme melkoiseen pyöritykseen. Elämä antaa käsiimme tilanteen tai projektin, ja me uppoamme siihen. Yhtäkkiä me joudumme tekemään paljon, laatimaan suunnitelmia ja miettimään, miten saisimme asiat sujumaan. Me saatamme unohtaa syödä ja pitää huolta muista asioista. Me laiminlyömme ihmissuhteemme ja näemme vain sen, minkä keskellä me olemme. Me olemme keskellä härdelliä. Me pyörimme karusellissa hetken aikaa ja sitten yhtäkkiä homma on hoidettu. Linko heittää meidät ulos kummallisessa asennossa, ja me ihmettelemme, mitä on tapahtunut.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Me olemme eläneet siinä, minkä elämä antoi meille. Tällaiset tapahtumat riisuvat meidät kuvitelmista, että me voisimme hallita elämää tyylikkäästi. Me emme voi. Me emme voi eristää elämää laboratorioon, jossa se asettuisi meidän suunnitelmiimme ja uomiimme. Jokainen laboratorio on elämän itsensä tekemä ja siten osa elämää. Me emme voi koskaan tutkia elämää ulkopuolisesti ja objektiivisesti. Elämä on kuin makkara, jonka me näemme vain sisältä käsin. Me emme voi laittaa tuota makkaraa mikroskoopin alle. Jos me kuvittelemme tekevämme niin, se tapahtuu makkaran kuorien sisäpuolella ja on osa makkaraa.

Härdellit ovat toisinaan hauskoja, innostavia ja täynnä elämäniloa. Joskus me emme taas toivoisi olevamme sellaisen keskellä. Mutta niitä tulee. Ne imaisevat meidät sisäänsä ja sitten me pyörimme niissä, kunnes tulemme ulos jossakin asennossa. Sitten me katselemme maailmaa hetken aikaa kummallisesta asennosta käsin ja alamme tehdä jotakin muuta. Kaikki tämä on elämään osallistumista ja sille antautumista. Elämä ei ole järjestys. Se on epäjärjestys ja sekaannus. Välillä me saatamme ajatella, että elämämme on järjestyksessä. Sitten me yhtäkkiä huomaamme olevamme kummallisessa asennossa, ja tajuamme eläneemme hetken aivan uudella tavalla. Ne ovat opetuksia. Ne ovat osoituksia elämän virtaamisesta. Joka viikko elämä keksii useita tapoja olla alistumatta meidän yrityksiimme hallita sitä.

Mitä tapahtuu?           2. marraskuuta

Jokaisessa tilanteessa meidän on kysyttävä ensimmäiseksi, mitä tapahtuu? Tämä kysymys on syytä kysyä ilman arviointia. Meidän ei ole tarpeen lajitella tapahtumia hyviin ja huonoihin, toivottaviin ja ei-toivottaviin. Meidän lajittelumme ei vaikuta mitään siihen, mitä tapahtuu. Meidän ajatuksemme, tunteemme ja kokemuksemme eivät vaikuta siihen. Maailma ei tarvitse meidän arvioitamme ollakseen siten kuin on ja tapahtuakseen siten kuin tapahtuu.

Jotkut meistä pitävät itseään ihmisten miellyttäjinä. Mutta kun katsomme, mitä tapahtuu, me huomaamme, että emme keskity niihin tilanteisiin, joissa me onnistumme miellyttämään muita. Me keskitymme niihin tilanteisiin, joissa emme onnistu miellyttämään muita. Jos me keskittyisimme miellyttämään muita, me muistaisimme ne tilanteet, joissa me onnistumme. Mutta jos me alamme elää ja nähdä vaivaa vain niissä tilanteissa, joissa me emme onnistu miellyttämään muita, me olemme itse asiassa muiden epämiellyttäjiä. Sen sijaan, että me näkisimme itsemme miellyttävinä ihmisinä, me näemme itsemme ihmisinä, jotka eivät onnistu millään miellyttämään muita. Me imeydymme tilanteisiin, joissa me emme onnistu miellyttämään. Sitten me näemme paljon vaivaa, jotta onnistuisimme vakuuttamaan itsellemme, että emme pysty miellyttämään juuri tuota ihmistä. Samalla me unohdamme kaikki ne, joita olemme onnistuneet miellyttämään. Tämän kaiken me teemme, jotta onnistuisimme vakuuttamaan itsellemme, että emme ole miellyttäviä ihmisiä.

Kun me katsomme vain sitä, mitä tapahtuu, ja unohdamme tavoitteet ja päämäärät, me näemme, mihin meidän aktiviteettimme suuntautuu. Jos arvailemme muiden motiiveja, me teemme aivan turhaa työtä. Meidän on tässäkin hyvä katsoa vain sitä, mitä tapahtuu. Jos joku kommunikoi minun kanssani siten, että minun elämäni rakentuu, hänen motiiveillaan ei ole mitään väliä. Ja jos minä kärsin hänen läsnäolostaan, hänen motiiveillaan ei ole mitään väliä. Vain se vaikuttaa minuun, mitä tapahtuu. Vain se merkitsee, mitä minun tekojeni seurauksena tapahtuu. Jos toinen ihminen alkaa voida huonosti tai hyvin minun tekojeni seurauksena, se tapahtuu minun motiiveistani riippumatta. Tavoitteilla ei ole mitään väliä, sillä tavoitteet nousevat usein alitajunnasta. Jos kaipaan tulla rakastetuksi, ja päädyn yhä uudelleen tilanteisiin, joissa en tule rakastetuksi, minä toimin toisin kuin luulen toimivani. Rakastetuksi tulemisen sijaan minä etsin ihmisiä, jotka vakuuttaisivat minulle, että en ole rakastettava. Vain tapahtumat merkitsevät, ja niiden tarkka tutkiminen kertoo meille, mitä me haluamme osoittaa ja saavuttaa.

Heijastuksia           3. marraskuuta

Me näemme muut ihmiset usein heijastuksen kautta. Jos joku käyttäytyy siten kuin ajattelen onnellisen ihmisen käyttäytyvän, ajattelen, että hän on onnellinen. Minä en tiedä hänen kokemustaan. Minä vain tulkitsen hänen käyttäytymistään sitä vastaan, mitä minä tiedän itsestäni. Jos minulla on kokemuksia onnellisena olemisesta, minä peilaan hänen käyttäytymistään omaan kokemukseeni onnellisuudesta. Jos minä tiedän, mitä rakastetuksi tuleminen on, minä voin nähdä toisen ihmisen rakastavan minua. Mutta jos minulla ei ole aikaisempaa kokemusta rakastetuksi tulemisesta, minä en osaa tunnistaa sitä. Me näemme muut ihmiset vain sen kautta, mitä tiedämme itse ja mitä me olemme kokeneet itse.

Heijastuksessa ei ole mitään vahingollista. Se on luontainen tapa toimia ja käyttää sitä kokemusvarastoa, joka meillä on. Ongelmia alkaa tulla siinä vaiheessa, kun emme myönnä näkevämme toista ihmistä oman kokemusmaailmamme kautta. Jos koen toisen ihmisen olevan vihainen, minä koen niin siksi, että vertaan sitä omaan kokemukseeni vihaisuudesta. Vain tunnistamalla vihaisuuden omassa elämässäni minä voin tunnistaa toisen ihmisen vihaisuuden. Tunnistamalla toisen ihmisen vihaisuuden minä kerron itselleni, että viha kuuluu minun kokemusmaailmani piiriin, ja löydän yhteyden häneen. Mutta jos minulla on torjuttua vihaa, josta en halua olla tietoinen, minä en myönnä tuota tunnistamisen muodostamaa yhteistä kokemusmaailmaa. Minä koen olevani erilainen, tai pidän häntä erilaisena, ja haluan torjua hänet. Hänen vihaisuutensa muistuttaa minua omasta torjunnastani, ja minä reagoin siihen.

Jos pidän toista ihmistä pelokkaana, tunnistan sen yhteisen kokemusmaailman kautta. Mutta jos en halua olla tietoinen omasta kokemusmaailmastani, tunnistamisen muodostama yhteys ei tunnu mukavalta. Minä en haluaisi tunnustaa sitä omaa pelkoani, jonka ansiosta minä pystyn tunnistamaan pelon toisessa. Haluan jälleen erottautua toisesta ihmisestä. Jos koen toisen ihmisen olevan rakastava, minä koen niin siksi, että jokin osa minussa tunnistaa, mitä rakastavuus on. Se kuuluu minun kokemusmaailmaani. Mutta jos en hyväksy itseäni rakastavana ihmisenä, minä koen jälleen olevani erilainen. Minä saatan kokea vain kaipaavani rakkautta ja kykyä rakastaa. Hänen rakkaudellisuutensa saa minut kokemaan itseni rakkaudettomaksi, vaikka tunnistan hänen rakkaudellisuutensa siksi, että tiedän omakohtaisesti, mitä rakkaus on.

Jos me vaivaudumme jonkun lähellä, kyse ei aina ole siitä, että hän olisi erilainen. Kyse voi olla siitä, että me olemme hyvin samanlaisia, mutta me emme haluaisi tunnustaa sitä itsellemme. Jos me emme torjuisi jotakin itsessämme, meillä ei olisi mitään syytä vaivautua. Vaivautuminen ei ole osoitus siitä, että meiltä puuttuu jotakin. Se on osoitus siitä, että me emme tahtoisi myöntää omistavamme jotakin. Jos minun kokemusmaailmassani ei ole jotakin, minä en pysty sitä mitenkään tunnistamaan, enkä myöskään vaivautumaan. Jos taas tunnistan jotakin ja koen olevani erilainen, minä huijaan itseäni, sillä voin tunnistaa ainoastaan samanlaisuuden kautta.

Tunnistaminen           4. marraskuuta

Ennen paranemisemme alkua me olimme kuin unessa. Meidän elämässämme tapahtui monia asioita, emmekä me tienneet, miksi meille kävi niin kuin kävi, ja miksi me elimme elämää, joka ei tahtonut sujua. Lopulta me kyllästyimme ja aloimme selvittää, mistä kaikki tämä johtuu. Me aloimme hankkia tietoa ja sen avustamina me aloimme katsoa sisällemme. Me suostuimme ensin myöntämään ja sitten näkemään. Me aloimme tunnistaa omassa elämässämme asioita, joista olimme lukeneet ja kuulleet.

Ensin me tunnistimme niitä samoin kuin tunnistaisimme variksen tai automerkin – kuvausten ja tuntomerkkien perusteella. Me saatoimme nähdä samoja asioita muiden elämässä. Me tiesimme, mitä ne olivat, mutta emme vielä tienneet, miksi ja miten. Tunnistamisen edetessä me aloimme itse kokea ja ymmärtää, mitä nuo asiat olivat. Tämä ei tapahtunut enää tuntomerkkien eikä ilmiön nimen perusteella, vaan siten, että olimme sisällä ilmiössä. Me hyväksyimme, että se tapahtuu meissä itsessämme. Me katselimme sitä sisältä käsin ja opimme tuntemaan sen niin, että tiesimme, mikä se on. Me emme tarvinneet enää nimiä emmekä tuntomerkkejä. Me vain huomaamme, mitä tapahtuu, ja tapahtuminen itsessään riittää tunnistamiseen. Me emme enää ajattele asiaa nimen kautta, vaan sen olennaisen sisällön kautta. Nimeä ei enää tarvita, ja se lakkaa olemasta tärkeä.

Sitten me lakkaamme antamasta sille nimeä. Kun me olemme tulleet yhdeksi jonkin asian kanssa, se ei tarvitse nimeä. Kun me opettelemme yhteenlaskua, me opettelemme ensin tunnistamaan plus-merkin. Harjoituksen kautta me opimme sitten laskemaan yhteen. Me riemuitsemme siitä, että tunnistamme tehtävän ja osaamme tehdä sen. Kun me olemme laskeneet yhteen riittävästi, meidän ei tarvitse enää antaa plus-merkille nimeä. Kun me näemme plus-merkin jossakin, me vain alamme laskea yhteen ilman, että me antaisimme plus-merkille tai yhteenlaskemisen toiminnolle nimeä. Me olemme yhteenlaskemisen keskellä ilman, että ajattelisimme olevamme.

Tunnistamisen kautta me päädymme tilanteeseen, jossa meidän ei tarvitse enää tunnistaa. Me alamme elää spontaanisti tapahtuman sisältä käsin. Ja jos meidän elämämme ei menekään siten kuin olimme toivoneet, me aloitamme jälleen tunnistamalla. Me katsomme sitä, mitä tapahtuu, mitä me koemme, ja mihin suuntaan elämämme on menossa.

Neljänlaisia ihmisiä           5. marraskuuta

Keirseyn ihmisluonteiden luokittelu jakaa luonteet neljään perustyyppiin useallakin eri tavalla. Yksi näkemys voidaan hieman karrikoiden esittää seuraavina stereotyyppeinä:

Ensimmäinen ryhmä haluaa valloittaa jotakin siksi, että se on olemassa. Tähän tyyppiin kuuluva ihminen kiipeää vuorelle siksi, että vuori on olemassa. Hän purjehtii merelle ja lentää kuuhun siksi, että ne ovat olemassa. Hän haluaa ymmärtää maailmankaikkeuden, bakteerin tai molekyylin vain siksi, että ne ovat olemassa. Hän tahtoo kerätä kaikki erilaiset postimerkit. Kaikki keinot ovat sallittuja, ja niiden merkitys arvioidaan vain sen mukaan, miten ne edistävät valloittamista tai tuntemattoman tunnetuksi tekemistä.

Toinen haluaa tehdä jotakin siksi, että se voidaan tehdä. Hän haluaa tulla tässä niin taitavaksi kuin voi. Koska kynä on olemassa, hän tahtoo tulla kynän käyttämisen tekniikassa niin hyväksi kuin voi. Koska kirves, tietokone, helmitaulu, kilpa-auto, juoksurata tai hitsipilli ovat olemassa, hän tahtoo tulla niin hyväksi niiden käyttäjäksi kuin ikinä on mahdollista. Sillä, mitä hän tekee, ei ole niin suurta väliä kuin miten hän sen tekee.

Kolmas haluaa käyttää valtaa siksi, että niin voidaan tehdä. Hän voi käyttää valtaa ihmisiin nähden, olipa se poliittista, uskonnollista tai fyysistä. Hän haluaa valjastaa joet ja atomit. Koska hän voi saada jonkin palvelemaan jotakin tarkoitusta, hän tahtoo saada niin tapahtumaan. Hänelle on aivan sama, mihin valtaa käytetään. Hänelle on tärkeää saada jotakin tapahtumaan mahdollisimman tehokkaasti.

Näiden kolmen ryhmän edustajat ymmärtävät toisiaan kohtalaisen hyvin. Mutta neljättä ryhmää he eivät tahdo käsittää millään. Tämän neljännen suurin tehtävä on tulla omaksi itsekseen. Koska hän on olemassa, hänen tehtävänsä on ymmärtää oma olemassaolonsa. Hänen mielenkiintonsa suuntautuu subjektiiviseen kokemukseen elämästä. Kolmelle ensimmäiselle ryhmälle minä on väline saavuttaa jotakin ulkoisessa maailmassa. Neljännelle minä on päämäärä ja ulkoinen maailma on väline sen saavuttamiseen.

Jokainen ryhmä on kiinnostunut sisäisestä paranemisesta omalla tavallaan. Millekään ryhmälle paraneminen ei yleensä ole maailman tärkein asia. Ensimmäisen ryhmän jäsen haluaa valloittaa ihmisen. Hän tutkii ihmistä yleisesti, eikä ole niinkään kiinnostunut itsestään. Hän laatii keinoja mitata persoonallisuuksia ja tutkii, millaiset olosuhteet ovat hyviä ja millaiset huonoja. Toinen pyrkii täydellisyyteen itseään hallitsemalla. Hän kehittää esimerkiksi mietiskelyä, tanssia, piirtämistä, hierontaa, joogaa, tai mitä tahansa lajia. Sillä, mikä tuo laji on, ei ole niin suurta väliä. Kun hän on päätynyt yhteen lajiin, hän saattaa pitää sitä ainoana oikeana. Mutta aikanaan hän valitsi sen monien joukosta. Myös kolmanteen ryhmään kuuluva voi olla kiinnostunut tällaisesta, mutta enemmän häntä kiinnostaa valta, joka suuntautuu hänen itsensä ulkopuolelle. Hän kehittää organisaatioita ja luo edellytyksiä. Hän johtaa toimintaa. Neljättä kiinnostaa hänen oma persoonansa sellaisena kuin se on, ja hänen pyrkimyksensä on ymmärtää, millainen se on. Sillä, muuttuuko se ymmärtämisen kautta toisenlaiseksi, ei ole niin suurta merkitystä. Hän etsii vastausta kysymykseen "kuka minä olen".

Mikään ryhmä ei ole toista arvokkaampi tai arvottomampi. Jokainen paranee ja edistää muiden paranemista omalla tavallaan. Ja sanomattakin lienee selvää, että puhtaita yhden ryhmän edustajia on harvassa. Usein me voimme tunnistaa itsessämme monia piirteitä. Mutta oikeastaan vain neljänteen ryhmään edes osittain kuuluva on kiinnostunut tällaisesta tunnistamisesta.

Ei järkeä vaan rakkautta           6. marraskuuta

Olin jälleen joutunut pienehköön ahdistukseen. Levottomuus heräili ja koin oloni tuskastuttavaksi. Tuska lisääntyi pikkuhiljaa. En osannut oikein pysähtyä enkä olla rauhassa. Aloin pohtia sitä, mistä voisi olla kyse. Kulutin monta päivää etsimällä vastausta, mutta en ymmärtänyt itseäni enkä olosuhteita.

Sitten päätin kurkistaa, kuinka sisäinen lapseni voi. Mieleeni nousi kuva, jossa hän oli pienenä kontallaan kuin kaivonrenkaassa tai avoimessa tynnyrissä ja pyöri siellä levottomasti ympäriinsä. Pysähdyin hänen äärelleen. Katselin hänen pyörimistään pitkän aikaa ja mietin, mitä sanoisin. Muistaakseni aloitin keskustelun kysymällä "mitä sinä etsit". Keskustelu kesti hetken aikaa, ja annoin hänelle rakastavaa palautetta kaikesta, mitä hän sanoi. Sitten nostin hänet käsivarsilleni tynnyristä. Pian me istuimme rannalla, sillä tynnyri oli lapsuudenkotini saunarakennuksen vieressä. Asuin siellä äitini kanssa kun vanhempani olivat eronneet.

Keskustelu jatkui seuraavana päivänä. Koin itseni edelleen levottomaksi, ja nyt sisäinen lapseni puolestaan kysyi minulta, mikä minulla on. Kerroin olevani jäykkä, pelokas ja huolestunut. Sisäinen lapseni osoitti aurinkoa ja sanoi "katso".

"Aurinko", minä sanoin. "Mitä siitä?"

"Se ei ole lukossa eikä pelkää".

"Miksi ei?", kysyin.

"Koska se loistaa. Jos se olisi lukossa, se ei loistaisi."

"Entä kuu", minä kysyin. "Onko se huolestunut?"

"On, sillä se on kylmä. Sillä ei ole omaa valoa, vaan se lainaa muilta. Siksi se ei ole lämmin eikä lämmitä ketään. Se antaa vain vähän valoa, ja vain silloin, kun se itse on valossa."

"Kuinka minä voisin tulla lämpimäksi", kysyin.

"Sinähän olet jo lämmin. Sinä pysähdyit minun luokseni ja lämmitit minua. Katso kun minun on hyvä olla. Kuu ei voi alkaa lämmittää, ellei se tule sisältä lämpimäksi. Valoa voi tulla sinun ulkopuoleltasi ja voit heijastaa sitä, mutta lämpö tulee sinusta itsestäsi. Älä etsi lainavaloa vaan lämmitä. Lämmitä itseäsi, ja alat lämmittää kaikkea."

Istuin sisäisen lapseni vierellä ja katselin aurinkoa. Minulla oli hyvä olla. Ja on edelleen. Minä olen lämmin koko ajan. Joskus vain unohdan sen ja etsin lainavaloa. Menen liian kauas itsestäni enkä muista kurkistaa sisälleni rakkauden silmin. Lakkaan lämmittämästä itse itseäni. Huolestun, sillä luulen kadottaneeni lämmön.

Roiskeita           7. marraskuuta

Meidän elämässämme roiskuu joskus. Me teemme asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Kenties me ihmettelemme, mikä meihin meni. Ehkä me reagoimme johonkin tai olimme keränneet emotionaalista kuormaa, joka sitten vain laukesi. Me saatamme haluta tehdä jotakin, joka on mielestämme jälkeenpäin väärä valinta.

Tällaista tapahtuu. Se kuuluu elämään ja ihmisenä olemiseen. Me voimme aina pyytää anteeksi, jos siltä tuntuu. Parasta, mitä me voimme tehdä, on antaa tilanteen mennä ja ottaa uusi päivä vastaan ilman eilisen pahoittelua. Meidän on tarpeen jäädä katsomaan sitä, mitä tapahtuu, vasta kun se alkaa toistua. Vasta kun jokin, mitä me teemme, alkaa vahingoittaa meitä tai muita, tai kun se alkaa häiritä meitä itseämme tai muita.

Mutta vahingollisuus ei ole aina helposti määriteltävissä. Jos me pidämme lukemisesta, mutta muut meidän lähellämme olevat eivät pidä siitä, että me istumme usein nenä kiinni kirjassa, mikä on vahingollista – vai onko mikään? Vahingollisuuden kriteeri ei ole se, että joku ei pitäisi jostakin.

Eilen oli liukasta. Matkalla töistä kotiin minä luistelin kengilläni pitkin katuja ja nautin liukkaudesta kuin lapsena. Sitä paitsi koin oloni turvallisemmaksi antautuessani liukkaudelle kuin yrittäessäni taistella sitä vastaan ja kävellä varovasti. Mutta jotkut eivät pitäneet siitä, että aikuinen mies nauroi ja hymyili, ja he kommentoivat luisteluani pahansuovasti. Teinkö minä jotakin vahingollista?

Vahingollisuus voi löytyä omien tekojemme seurausten tutkimisen kautta. Jäävätkö asiat hoitamatta? Kenen pitäisi hoitaa niitä? Vaikeutuuko jonkun elämä tai meidän elämämme siksi, että me luemme paljon? Vahingollisuus paljastuu, kun katsotaan ensimmäisten emotionaalisten reaktioiden taakse. Sieltä saattaa löytyä todellista haittaa tai vain pinnallinen ärtymys siitä, että me emme tee sitä, mitä muut tahtoisivat meidän tekevän. Ärtymys ei ole vahingollista. Muiden tai itsemme laiminlyönti voi olla.

Satunnaiset roiskeet tulevat ja menevät. Jos me voimme ottaa niistä opiksi, ottakaamme. Mutta sitten on hyvä nauraa niille ja antaa niiden mennä. Olkaamme iloisesti vapaita ja onnellisia ihmisiä. Roiskeet ansaitsevat meidän huomiomme ja eiliseen katsomisen vasta kun ne alkavat toistua. Elämä on suuri leikkikenttä. Meidän ei tarvitse ottaa sitä niin vakavasti. Eikä varsinkaan itseämme.

Vaihtoehtoja ja valintoja           8. marraskuuta

Elämä ja todellisuus antavat meille joka hetki rajallisen määrän vaihtoehtoja. Todellisuus on joka hetki yksi, ja se tapahtuu vain yhdellä tavalla. Me voimme vaikuttaa siihen hieman, mutta me emme voi valita sitä, mikä se on. Me voimme kyllä kuvitella, mitä se voisi olla, tai mitä sen pitäisi olla, mutta silloin me vain muodostamme illuusioita. Yksikään tulkinta tai illuusio ei muuta todellisuutta toiseksi, mutta ne voivat piilottaa sen meiltä.

Kun me teemme valintoja, me saatamme luulla, että emme tahtoisi tehdä sitä, mitä teemme. Mutta niin ei ole. Me emme ehkä pidä niistä vaihtoehdoista, joita meillä todellisuudessa on. Elämä ei anna meille kaikkia kuviteltavissa olevia vaihtoehtoja, vaan rajallisen määrän – ja joskus vielä sellaisia, joita me emme olisi toivoneet. Mutta me valitsemme niistä jonkin. Meidän on pakko. Me emme kykene pysäyttämään ajan virtausta ja sanomaan, "seis, en ole vielä valinnut". Sen sijaan me valitsemme, ja me valitsemme ihan itse. Kukaan ei pakota meitä päätymään siihen, mihin me päädymme. Tämän ymmärtäminen antaa meille meidän voimamme takaisin. Se tekee meistä aktiivisia, tyytyväisiä ja hyväksyviä. Jos auto roiskuttaa päällemme kuraa, meillä ei ole sellaista vaihtoehtoa, että se ei olisi roiskuttanut. Jos me menemme kiireisinä pankkiin ja kohtaamme pitkän jonon, ainoa täysjärkinen vaihtoehto on se, että pankissa on pitkä jono. Me hyväksymme sen taistelematta sitä vastaan, ja sitten teemme johtopäätöksemme. Me joko odotamme levossa, tulemme myöhemmin, tai teemme jotakin muuta – mutta levossa.

Me mietimme usein kysymystä "mitä minä haluan". Ja me vastaamme siihen itse joka hetki, joka minuutti ja sekunti. Kun me katsomme sitä, mitä me olemme tekemässä, me tiedämme, mitä me halusimme. Silloin me näemme todellisuuden meille antamat vaihtoehdot selkeästi. Ja kun me voimme hyväksyä asian, jota me teemme, ja todeta halunneemme sitä, me hyväksymme itsemme, omat valintamme ja oman elämäntilanteemme.

Jos joku sanoo meille "rahat tai henki", me haluamme antaa rahamme. Se on meidän oma valintamme silloinkin, kun toivomme, että elämä olisi antanut meille muitakin vaihtoehtoja. Läheisriippuvina me saatamme tehdä vastaavia valintoja, vaikka toisella ei olisi asetta eikä minkäänlaista voimaa pakottaa meitä. Kun me katsomme valintaamme itse tekemänämme, me löydämme vapautemme. Me teemme vain sitä, mitä me itse haluamme. Ja kun katsomme, mitä me olemme tekemässä, me tiedämme, mitä halusimme. Meidän on turha taistella vastaan, sillä me valitsimme sen itse.

Peili vastoin tahtoaan           9. marraskuuta

On tuskallista kasvaa vahingollisen ympäristön keskellä. On tuskallista kasvaa ympäristössä, joka synnyttää kipua, pelkoa ja ahdistusta – varsinkin jos joutuu kätkemään ne. On normaalia voida huonosti vahingollisessa ympäristössä. Mutta mitä tapahtuu, jos ympäristömme ei pidä itseään vahingollisena eikä myönnä omaa vahingollisuuttaan?

Nuori tyttö alkoi viillellä itseään salaa. Kun viiltely sitten paljastui, hänen vanhempiensa ensimmäinen reaktio oli sanoa: "Sinulla on kaikki kunnossa. Ei sinulla ole ongelmia". Kaikessa karmeudessaan tuo lause oli totta. Ongelmat eivät olleet lapsella. Ne olivat vanhemmilla, isovanhemmilla, lähisukulaisilla ja koko yhteiskunnalla. Lapsi reagoi niihin ja paljasti ne. Hän oli joutunut peiliksi vastoin tahtoaan. Mutta kukaan ei pitänyt siitä kuvasta, jonka peili heijasti. "Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin" on se, mitä jokainen haluaa nähdä peilissä, johon hän katsoo. Olkoon se mieluummin kaunis valhe kuin kipeästi sattuva totuus.

On tuskallista olla osoituksena siitä, että oma lähiympäristö on sairas. Mitä voi rakastava ihminen tehdä, jos vaihtoehtoina ovat itsensä salaa vahingoittaminen tai perheen ja lähiympäristön vahingollisuuden paljastaminen? Erityisen tuskallista se on lapsuudessa ja nuoruudessa, kun me olemme riippuvaisia vanhempiemme huolenpidosta. Kukaan lapsi ei tahtoisi joutua kertomaan, että isä ja äiti ovat vahingollisia. Kukaan lapsi ei tahtoisi myöntää, että niin tuskallinen asia voisi olla totta. Mieluummin hän tahtoisi uskoa ja toivoa toisin. Kenties minä olenkin sairas ja muut terveitä. Jos salaan sairauteni, isä ja äiti voisivat ehkä sittenkin rakastaa minua. Olisi kauheaa kyseenalaistaa vanhempien kyky rakastaa.

Ei kukaan halua olla peili, johon muut eivät halua katsoa. Jos olen ollut peili, johon edes vanhempani eivät ole halunneet katsoa, kuinka voisin odottaa, että joku muu haluaisi katsoa minuun. Kuinka minun sisimpien tuntemusteni näkyminen voisi olla haluttua, kiinnostavaa ja odotettua? Odottaako joku oikeasti sitä, että saisi katsoa minuun syvälle ja pitkään?

Valitettavasti kaikki eivät odota. Mutta monet odottavat. Sinä olet itsesi muotoinen peili. Jokainen asia, joka peilistäsi näkyy, on hyvä, kaunis ja rakastettava. Sinun peilisi heijastaa maailmaa ainutlaatuisella tavalla. Siinä näkyy rikkinäisyys ja eheys. Siinä näkyy rakkaus ja rakkaudettomuus. Siinä näkyy sinun halusi rakastaa, ja se, kuinka olet yrittänyt. Älä vie peiliäsi piiloon. Kun muut katsovat siihen, he näkevät myös säröjä. Eivät he vierasta niitä. Jokainen tietää, että myös hänen omassa peilissään on säröjä. Sinun peilisi voi muistuttaa heitä jostakin, johon he eivät haluaisi katsoa. Se ei ole sinun peilisi vika. Eikä se ole heidänkään vikansa. Sinä rakastat muita, kun pidät peiliäsi siten, että muut saavat katsoa siihen silloin kun haluavat, ja kun koet itse olevasi siihen valmis. Silloin et ole peili vastoin tahtoasi. Silloin tiedät olevasi omanlaisesi ihminen, jolla on oma historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Sinuun on hyvä katsoa pitkään.

Askeleet           10. marraskuuta

Bill W., AA:n perustaja ja 12 askeleen laatija, korosti jatkuvasti askelten merkitystä. Hän sanoi, että paranemisen periaatteiden on tultava aina ensimmäisenä. Meidän on sitouduttava askeleisiin. Niiden on annettava suunta elämällemme. Niiden on oltava elämämme peili. Hän vähätteli itseään ja omaa merkitystään. Hän piti itseään vain yhtenä muista ja korosti jokaisen ihmisen ainutlaatuista arvoa, yksilöllisyyttä ja intuitiivista viisautta.

Monet meistä ovat olleet aivan rikki. Jotkut ovat pitäneet itsemurhaa vakavasti otettavana vaihtoehtona, ja toiset ovat hengissä vielä itsemurhayrityksen jälkeen. Jotkut ovat menettäneet talonsa, tavaransa ja rakkaat ihmisensä. Monissa on fyysisiä jälkiä heidän kulkemastaan tiestä. Ja kaikissa on sisäisiä arpia. Joidenkin sydämet ovat olleet aivan riekaleina. Jotkut arvet paranevat, mutta kaikki eivät. Eikä niiden ole tarkoituskaan kadota pois. Se ei ole paranemisen mittari. Paranemisen mittari on se, kuinka me olemme ottaneet ne vastaan ja kuinka ne saavat olla rakkauden palveluksessa. Jotkut niistä tekevät meidät aroiksi, mutta arkuus on rakkaudessa suuri avu. Jotkut muovaavat käyttäytymistämme loppuikämme, ja niin saa olla. Meidän kulkemamme tie saa näkyä meistä. Silloin elämämme on sopusoinnussa itsemme kanssa.

Tällä tiellä ei ole mestareita. Tällä tiellä ei ole ketään, jolla olisi viisaus ja joka ansaitsisi ihailun. Jokainen on ihailemisen arvoinen. Kukaan ei ole muita suuremman ihailemisen arvoinen. Kukaan ei ansaitse tulla seuratuksi eikä nostetuksi muiden yläpuolelle. Parasta, mitä kukaan voi toiselle tehdä, on kohdistaa hänen huomionsa askeleisiin eikä itseensä. Ihmiset tulevat ja menevät, he tekevät virheitä, ja he ovat puutteellisia. Askeleet pysyvät. Vaikka ne ovat samat kaikille, kukin elää niitä omalla tavallaan. Vain itse elettyinä ne parantavat.

Jokainen meistä elää itselleen parhaalla tavalla. Jokaisella on omat ongelmansa ja kipeät kohtansa. Usein ne ovat suurempia kuin me osaamme tai haluamme ilmentää. Jokainen auttaa muita siten kuin pystyy. Ja jos ei pysty, se ei haittaa mitään. Jokaisella on oma polkunsa, joka on hänelle oikea. Se ei ole välttämättä muille oikea. Me kuljemme yhdessä, mutta eri suuntiin.

Tämä on sinun paranemisesi. Ja sinun tiesi. Seuraa askeleita, niin et pety. Jos seuraat toista ihmistä, petyt varmasti. Mitä pikemmin petyt, sen parempi sinulle. Hänen elämänsä suunta ei ole sinun suuntasi. Hänen haavansa eivät ole sinun haavojasi. Se, mikä on hänelle oikein, voi olla sinulle vahingoksi. Ennen paranemistamme me olimme luovuttaneet mielemme muille ihmisille ja olosuhteille. Toinen ihminen voi vieläkin saada siinä liian suuren vallan. Pidä tarkka huoli mielestäsi. Älä luovuta sitä kenellekään toiselle. Ja jos mieleesi joskus juolahtaisi luovuttaa se jollekin toiselle, ja hän olisi valmis ottamaan sen vastaan, sinun on paras juosta niin kovaa kuin pääset!

Identiteetti           11. marraskuuta

Kuulen välillä joidenkin sanovan, että me emme koskaan parane täydellisesti, ja että me koemme itsemme aina huonommiksi, heikommiksi ja vähäpätöisemmiksi. Että meidän menneisyytemme on tuominnut meidät huonoon ja rajalliseen tulevaisuuteen. Se pitää paikkansa joiltakin osin. Me paranemme täydellisesti, mutta meissä tulee aina olemaan myös menneisyyden jälkiä. Jokaisessa on.

Kyse on enemmänkin siitä, mikä on meidän identiteettimme perusta. Kun me paranemme, me emme enää tarvitse menneisyytemme tuskallisia tapahtumia itsemme määrittelemiseen. Ne ovat olleet suuri osa elämäämme. Jotkut ja joidenkin jättämät jäljet ovat vieläkin suuri osa itseämme. Menneisyyden tuskallisten tapahtumien kautta on helppo löytää yhteys toisiin ihmisiin. Ne toivat meidät aikanaan muiden ihmisten luokse, ja ne muodostavat sen pohjan, jolla yhteys muihin paranemisen polulla kulkeviin ihmisiin löytyi. On hyvin pelottavaa luopua tuosta pohjasta, varsinkin jos sen tilalla on vielä vähän muuta. Niin kauan kuin tuskamme on meille tärkeä asia, sen on hyvä olla tärkeä. Mutta tulee aika, jolloin meidän on syytä luopua siitä identiteettimme pohjana.

Me emme tarvitse tuskallisia kokemuksia ja muistoja mihinkään – emme varsinkaan identiteettimme perustaksi. Silti niistä luopuminen voi tuntua ahdistavalta ja vieraalta. Se voi jättää meidät tyhjän päälle. Lause, joka tuottaa minulle suurta iloa, on, kun kuulen jonkun ihmisen sanovan minulle tai ryhmälle "Minä en tarvitse teitä enää". Se on osoitus uuden identiteetin löytymisestä. Se ei tarkoita sitä, että suhde lakkaisi kokonaan. Sen sijaan se on osoitus silmien avautumisesta, uuteen katsomisesta ja menneisyyden jäämisestä taakse. Kun se tulee oikealla tavalla, se tulee hiljaisesti, tyytyväisesti, levollisesti ja elämään luottaen. Kun se tulee väärällä tavalla, se on täynnä uhoa ja omaa varmuutta, ja johtaa vain uusiin pettymyksiin.

Sinä et tarvitse tuskaa määritelläksesi itsesi. Et ainakaan pitkään. Mutta se on niin tuttua, että siitä luopuminen on pelottavaa. Silti siitä luopuminen voi avata silmät uudelle ja luoda identiteetin, joka perustuu iloon ja vapauteen. Sinä paranet täydellisesti. Siihen kuuluu tuskaan sitoutuneen identiteetin muuttuminen vapauteen, tulevaisuuteen ja onneen perustuvaksi. Ensin astut tyhjän päälle. Sitten huomaat, että astuitkin vapauteen. Tuskaan ja menneisyyden haavoihin perustuva identiteetti on turvallinen. Mutta se sitoo meidät niihin ja antaa meille sellaisen kuvan itsestämme, joka ei enää pidä paikkaansa. Tulee aika, jolloin menneisyytesi lakkaa olemasta tärkeä. Silloin tärkeää on vain se, mitä sinussa tapahtuu nyt, ja mitä olet ja teet nyt.

Halukkuus           12. marraskuuta

Me olemme aina halukkaita, aina valmiita. Meiltä ei puutu yhtään halukkuutta, emmekä me voi saada sitä koskaan yhtään lisää. Meillä on kaikki se halukkuus, mitä me koskaan tulemme tarvitsemaan. Meidän tarvitsee vain katsoa, mihin se kohdistuu.

Joskus me tahtoisimme muuttua. Me saamme tarpeeksemme jostakin ja ajattelemme, että nyt riittää. Me päätämme yrittää jotakin. Me teemme sitä jonkin aikaa ja toteamme, että me emme tahdokaan sitä. Me tahdomme siis jotakin muuta.

Halukkuutta ei keksitä tyhjästä. Se on ja se ohjaa meitä joka hetki. Meidän tarvitsee vain katsoa itseämme ilman arvostelua, ja näemme, mihin meidän halukkuutemme kohdistuu. Jokin mielemme osa ei saata pitää siitä, mihin se kohdistuu, mutta toinen osa pitää. Muutoin meidän mielemme ei haluaisi sitä niin kovasti. Sille, mitä me haluamme jopa vastoin omia odotuksiamme, on hyvä syy. Mitä enemmän me haluamme ja mitä voimattomampia me olemme oman haluamisemme suhteen, sitä suurempi syy sille on.

Jokin meidän mielessämme uskoo, että se tietää, kuinka toimimalla meistä tulisi onnellisia. Toinen osa esittää meille toisenlaisen tavan. Jokaisella osalla on halukkuutta omaan suuntaansa, mutta niiden kiskoessa eri suuntiin mitään ei tapahdu kunnolla. Silti hyvin todennäköistä on, että ne yrittävät ratkaista samaa ongelmaa.

Me emme pääse ristiriitaisesta halukkuudesta irti yrittämällä tukahduttaa sitä. Kestävällä harjoituksella me voimme jaksaa vähän aikaa, mutta silloin meidän halukkuutemme taistelee itseään vastaan. Se tukehtuu. Meistä ei tule kokonaisia niin kauan kuin mielemme osat taistelevat keskenään kilpaillen, mikä niistä saa muut tukahtumaan. Meistä tulee kokonaisia katsomisen ja ymmärtämisen kautta. Vastaanottaminen, hyväksyminen ymmärtäminen tekevät meidät kokonaisiksi, säilyttävät halukkuutemme ja voivat antaa sille uutta suuntaa.

Avaa silmäsi ja katso, mihin halukkuutesi kohdistuu. Hyvin todennäköisesti se yrittää ratkaista jotakin sinun ongelmaasi, mutta eri tavalla ja eri näkökulmasta, kuin olit odottanut. Niinhän addiktiotkin toimivat.

Siltojen polttaminen           13. marraskuuta

Sain lahjaksi kirjan, josta tarttui mieleeni seuraava lause: "Jos menneisyytesi hyytää sinua, polta pari siltaa takanasi ja lämmittele liekkien lämmössä". Jokin minussa vastusti tuota lausetta, mutta en päässyt siitä rauhaan. Ajattelin, että meidän ei tule polttaa siltoja, sillä silloin me estämme itseämme menemästä muiden luokse ja heitä tulemasta meidän luoksemme. Mutta minulta jäi huomaamatta kaksi sanaa: menneisyytesi ja takanasi.

Kyse on siltojen polttamisesta menneisyyteen – ei nykyisyyteen. Se ei tarkoita sitä, että me polttaisimme jotakin, joka estää meitä menemästä jonnekin nykyhetkessä. Se tarkoittaa sitä, että poltamme sillat johonkin, jota ei enää ole. Me lakkaamme pitämästä sitä hengissä. Me sanoudumme siitä irti. Me menemme muiden luokse, mutta emme mene enää menneisyyden siltoja pitkin. Me teemme uusia. Me emme enää odota, että kuollut heräisi henkiin tai muuttuisi toiseksi. Jos jokin sitoo meitä menneisyyteen, me poltamme sen. Yksi yhdystie katoaa, mutta se ei ole ainoa tie jonnekin tai jonkun luokse.

Olen polttanut mielessäni aika monta siltaa. Silti en ole polttanut tietä kenenkään luokse enkä kenenkään tietä minun luokseni. Se tie ei vain ole enää sama tie. Roihut ovat olleet lämpimiä ja niitä on ollut hyvä katsella. Niiden ansiosta olen nähnyt, että saman ihmisen luokse vie monta tietä – erilaisia, hyviä ja vapaita teitä. Jokainen sillan polttaminen on avannut minua näkemään uusia teitä ja mahdollisuuksia. Menneisyys ei enää palaa. Sen sijaan nykyisyys voi tulla uusia teitä pitkin ja uusin askelin.

Selviytymiskeinojen rakastaminen           14. marraskuuta

Kun me paranemme, meidän puolustusmekanismimme aukeavat ja me näemme itseämme vähitellen yhä selkeämmin. Me saatamme nähdä itsestämme uusia seikkoja, joista emme aluksi aina ensin pidä. Me emme tahtoisi olla niin keskeneräisiä kuin uudet havaintomme kertovat meille. Me emme tahtoisi, että meidän menneisyydessämme on ollut jotakin, jonka seuraukset tuntuvat vieläkin tuskallisilta ja häiritseviltä. Kun me näemme rikkinäisen kohdan, me emme ensin tahtoisi ottaa sitä vastaan. Me saatamme tuskailla ja moittia itseämme siitä, että olemme vielä niin rikkinäisiä.

Me emme pidä niistä olosuhteista, joiden läpi olemme kulkeneet. Eikä meidän tarvitsekaan. Meidän elämässämme on ollut tuskallisia tapahtumia ja sen kurssi on ollut joskus vahingollinen. Meidän menneisyytemme tapahtumat ovat onnettomia tapahtumia, joiden ei tarvitsisi tapahtua kenellekään. Meidän ei tarvitse rakastaa niitä. Mutta meidän tulee rakastaa niitä selviytymiskeinoja, jotka me omaksuimme noustaksemme noiden tapahtumien yläpuolelle. Ne olivat hyviä, tarpeellisia, ja parhaita, joita me silloin keksimme. Se, mitä meistä tuli, on rakastettavaa, vaikka ne tapahtumat, joiden keskellä me elimme, eivät olisi.

Kun meissä on rikkinäinen kohta, jota me yritämme pitää piilossa – vaikka emme olisi siitä tietoisia – me olemme rikkinäisiä. Me koemme tiedostamattoman rikkinäisyytemme siinä, miltä elämänkokemuksemme maistuu. Kun me sitten huomaamme rikkinäisen kohdan, me saatamme kokea olevamme rikkinäisempiä kuin hetki sitten. Me taistelemme hetken, yritämme ajaa sitä pois, ja sitten alamme hyväksyä. Yksi paranemisen paradokseista on, että heti kun me hyväksymme rikkinäisyytemme, me olemme ehyempiä, vaikka se ei vielä tuntuisi siltä. Niin kauan kuin torjumme jotakin osaa itsestämme, me emme ole ehyitä. Kun otamme vastaan minkä tahansa osan – vaikka rikkinäisen – se on meissä ehyenä kokemuksena. Rikkinäisyyden hyväksyminen tekee ehyeksi.

Ihmiset, jotka ovat sovussa puutteidensa ja rikkinäisyyksiensä kanssa, ovat ehyitä, harmonisia ja levollisia. Eivätkä meidän rikkinäiset kohtamme ole edes rikki. Ne ovat rakastettavia selviytymiskeinoja, joiden avulla me nousimme vaikeiden olosuhteiden yläpuolelle. Ne ovat suuren rakkauden, kiitollisuuden ja hyväksynnän arvoisia. Ne ovat elämämme aarteita, sillä ne auttoivat meitä selviytymään. Me vain emme tarvitse niitä enää. Kun me rakastamme tarpeettomiksi käyneitä selviytymiskeinojamme ja annamme niiden olla, ne sulavat itsestään pois. Rikkinäisyyden hyväksyminen ja rakastaminen tekee ehyeksi. Rikkinäisyys ei kaipaa yhtään vihaa eikä torjuntaa. Rakkaus parantaa sen.

Kummastelu           15. marraskuuta

Elämä on kummallista. Se on niin kummallista, että se on oikeastaan hassua. Se on hassun kummallista. Se on kuin Maija Poppanen tai Zorbas Kreikkalainen. Elämän ilo on irti päästämistä kaikesta vakavuudesta ja antautumista hetken leikkiin. Se on vapaata assosiaatiota, niin vapaata, että leikkiminen on oikeastaan dissosiaatiota. Se on todellisuuden rajojen ylittämistä ja mystiseen maailmaan astumista. Leikki hämärtää todellisen ja epätodellisen rajan ja tekee epätoden todeksi ja toden epätodeksi. Leikissä tällaiset nimilaput katoavat.

Mutta se on myös pelottavaa. Kun me leikimme, hassuttelemme ja kummastelemme, me teemme jotakin ilman järkevää syytä. Me teemme jotakin vain siksi, että se on hauskaa. Se kuluttaa meidän kallista aikaamme ja viivästää tärkeitä töitä. Eikä meillä ole mitään muuta sanottavaa puolustukseksemme, kuin että se on hauskaa.

Me emme voi leikkiä niin kauan kuin joudumme pitämään muureja ylhäällä. Jos me tulimme raskaista ja vaikeista oloista, leikillä ei ollut juuri sijaa. Me saimme kenties kuulla, että leikkiminen on turhaa, ja että aikuiset ovat vakavia ja tekevät tärkeitä asioita. Nyt me tiedämme, että aikuiset tekevät monia asioita, joiden he vain sanovat olevan tärkeitä. Missä olivat meidän elämämme Zorbakset ja Maija Poppaset? Antoiko kukaan meille mallia siitä, kuinka aikuiset hassuttelevat ja leikkivät, ja minkälaista on aikuisen virtaava mystinen maailma?

Meidän sisäinen lapsemme tarvitsee leikkiä. Se vapauttaa meidät luovuuteen ja auttaa näkemään todellisuuden uudella tavalla. Monille meistä leikkiminen on vierasta ja vaikeaa, sillä me olemme tottuneet kontrolloimaan todellisuutta. Kontrolloiva ei kykene virtaamaan vapaasti, mikä on leikin olennainen merkitys. Minusta on hauskaa liukua pitkin jäistä katua tai ottaa muutama tanssiaskel mp3-soittimen tahdissa. Se saa minut hyvälle tuulelle. Se riittää. Saan paljon iloa siitä, että pystyn olemaan muiden silmissä hassu kummallinen minä. Se on minulle hyvin arvokas asia. Vielä arvokkaampi on se, että en ota muiden mielipiteitä ollenkaan niin vakavasti kuin aikaisemmin. Jos joku sanoo ajattelevansa jollakin tavalla, minä en piittaa sanoista. Minulle merkitsee ainoastaan se, mitä hänen elämänsä on käytännössä. Jos jokin minun mielestäni aivan järjetön ajatus saa hänet rakastamaan itseään ja muita ihmisiä, olen siitä kiitollinen. Ja jos tarrautuminen johonkin hienoon ja kauniiseen periaatteeseen saa hänet särkymään tai kävelemään muiden ylitse, minä katson vain sitä. Leikkiminen epätodellisuuden mystisessä maailmassa vapauttaa meidät abstrakteista "tärkeistä" asioista ja tuo sijaa sille, mikä on todellista. Silloin me huomaamme, että se, mikä on todellista, on hyvin yksinkertaista.

Mikä on tärkeää?           16. marraskuuta

Kun minulta kysyttiin ennen paranemiseni alkua, mikä on elämässä tärkeää, yritin keksiä hienoja vastauksia, mutta en itsekään uskonut niihin. Järkeilin kyllä, että jotkut asiat ovat tärkeitä, mutta ne eivät vaikuttaneet elämääni kovinkaan paljoa. Sitten aloin parantua ja koin päässeeni jollakin tavoin kiinni tärkeisiin asioihin. Ne tuntuivat tulevan itsestään kohti, vaikka en osannut vieläkään nimetä niitä. Koin, että minun tarvitsee vain hyväksyä se, mitä minä olen, mitä maailma on, ja että sen mukana tärkeät asiat tulevat itsestään esiin.

Elämäni alkoi saada tarkoitusta, tai oikeammin minä aloin ymmärtää, mikä on elämän tarkoitus. Se tuntui tulevan itsestään. Nyt tiedän, että minä olen oman elämäni tarkoitus. Minä olen osa elämää itseään, ja elämä ilmentää itseään minun kauttani. Minun olemassaoloni ei muutu toiseksi sillä, että keksin hienon ajatuksen itseni ja elämäni tarkoituksesta. Elämä on synnyttänyt minut. Minä olen sen tarkoitus, ja se toteuttaa itseään minussa kun teen mitä tahansa tai olen tekemättä mitä tahansa. Kun istun, elämä istuu. Kun juoksen, elämä juoksee. Kun itken, elämä itkee. Kun nauran, elämä nauraa, ja kun haahuilen, elämä haahuilee. Kaikki se tapahtuu itsestään ja joka hetki. Mikään tärkeysjärjestys ei muuta meidän tarkoitustamme toiseksi. Se ei ole muutettavissa. Se on vain vastaanotettavissa. Ja se on edelleen sama, vaikka emme olisi vielä ottaneet sitä vastaan, ja vaikka luulisimme olevamme eksyksissä.

Mestari Rinpochen sanoihin perustuen: Syödä, nukkua ja kakata täytyy; siitä ei pääse mihinkään – ja jos teet mitä tahansa muuta, tee se koko olemuksellani, mutta niin, että voit syödä, nukkua ja kakata iloisesti ja rauhassa. Sinä olet se elämä, jonka näet tapahtuvan itsessäsi.

Todellisuuden muuttuminen           17. marraskuuta

Me emme ainoastaan parane läheisriippuvuudesta tai muusta riippuvuudesta. On aivan turha yrittää luulla, että vain meidän suhtautumisemme itseemme ja muihin ihmisiin muuttuu. Koko meidän käsityksemme todellisuudesta muuttuu. Kerron tarinan kahdesta sammakosta, ja kerron siihen kaksi erilaista loppua:

Olipa kerran sammakko, joka asui kaivossa. Toinen sammakko asui meren rannalla, ja se tuli tervehtimään kaivossa asuvaa sammakkoa. Se kertoi tälle merestä. Kaivossa asuva sammakko yritti ymmärtää merta, ja lopulta se kysyi, "Kuinka suuri se meri on? Onko se yhtä suuri kuin puolet minun kaivostani?" Merisammakko vastasi, "Se on paljon suurempi". Kaivosammakko kysyi, "Onko se sitten yhtä suuri kuin koko tämä kaivo?" Merisammakko vastasi, "Niitä ei voi edes yrittää verrata". Niinpä kaivosammakko päätti lähteä katsomaan merta. Kun se vihdoin tuli meren äärelle ja näki sen, se järkyttyi niin, että sen pää räjähti kappaleiksi.

Toinen loppu voisi mennä näin: Niinpä kaivosammakko päätti lähteä katsomaan merta. Kun ne olivat menossa meren luokse, kaivosammakko kuuli meren aaltojen kohinan niiden murtuessa rantaan. "Mikä tuo ääni on?", kaivosammakko kysyi. "Se on meren ääri", vastasi merisammakko. Kaivosammakko järkyttyi ja ihmetteli, kuinka vesi voi saada aikaan tuollaisen äänen. Se oli paikallaan monta päivää, mutta vaikka sen mielikuvitus laukkasi hullun lailla, se ei pystynyt keksimään ainuttakaan selitystä. Kuitenkin se tottui ääneen ja jatkoi sitten matkaa yhdessä merisammakon kanssa. Pian ne tulivat pienen mäen laelle, johon meri näkyi puiden lomasta. "Mikä tuolla on", kysyi kaivosammakko. "Se on meri", vastasi merisammakko. "Entä tuolla", kaivosammakko kysyi uudelleen. "Sekin on meri", merisammakko sanoi. "Entä tuo tuolla kaukana, tuo jolla ei ole rajaa", kaivosammakko kysyi ihmeissään. "Sekin on meri", merisammakko totesi. Kaivosammakkoa rupesi pyörryttämään. Se kieltäytyi kävelemästä. Vasta usean päivän päästä se suostui jatkamaan matkaa. Vihdoin sammakot tulivat meren äärelle, ja kun kaivosammakko näki sen, sen pää oli haljeta. Se ei ymmärtänyt enää mitään. "Jää tähän mutalampeen", merisammakko sanoi. Kaivosammakko jäi lampeensa matkan päähän merestä. Pikkuhiljaa se tottui uuteen ympäristöön ja teki matkoja meren lähelle. Ajan oloon se tajusi, ettei se vieläkään ymmärtänyt merestä mitään, ja ettei sen tarvinnut yrittää ymmärtää sitä. Se vain eli siinä, katseli sen rannatonta vapautta ja sukelteli minne halusi.

Jos me luulemme paranevamme vain läheisriippuvuudesta tai mistä tahansa muusta riippuvuudesta, meille käy kuin tuolle ensimmäiselle sammakolle. Me kohtaamme aivan uudenlaisen todellisuuden, jossa mikään ei ole samaa kuin aikaisemmin. Me kohtaamme sen hiljaa ja varovasti. Koko meidän käsityksemme elämästä muuttuu. Elämän ja olemassaolon merkitys muuttuu. Me kohtaamme jotakin niin suurta ja olennaista, että me emme voi ymmärtää sitä. Me kohtaamme Todellisuuden. Me voimme vain elää siinä. Me emme enää koskaan ole entisemme, vaan me elämme rannattomassa vapaudessa – jossakin, jota me emme koskaan aikaisemmin pystyneet kuvittelemaan. Me emme pysty kuvittelemaan sitä vieläkään, sillä se ei ole kuviteltavissa. Sille voidaan vain antautua.

Mielen nukketeatteri           18. marraskuuta

Todellisuus aiheuttaa harvoin meille samanlaista tuskaa kuin se nukketeatteri, jota me pyöritämme mielessämme. Me kasaamme siihen esiintyjiä, rekvisiittaa ja erilaisia juonen, juonittelun, pyrkimisen, onnistumisen ja epäonnistumisen kappaleita. Me annamme näyttelijöille erilaisia rooleja ja ominaisuuksia. Aluksi me poimimme nukeillemme ominaisuuksia niiltä ihmisiltä, joita me tapaamme ja teemme niistä heidän edustajiaan. Sitten me aloitamme näytelmät. Me laitamme jonkin nuken tekemään jotakin ja katsomme, mitä tapahtuu. Me kertaamme ja hiomme vuorosanoja, luullen ajattelevamme muita ihmisiä, vaikka katsomme vain nukkehahmojamme. Me ahdistumme tästä itse pyörittämästämme näytelmästä.

Lopulta teatteri alkaa tulla voitolle. Me alamme heijastaa muihin ihmisiin sitä, mitä meidän mielemme teatterissa tapahtuu. Siitä ei tule ainoastaan todellisuuden korvike, vaan se alkaa peittää todellisuuden alleen. Se peittää sen epätoivolla, sekaannuksella, voimattomuudella ja ahdistuksella.

Me emme pääse tuosta teatterista eroon sisältä käsin. Me pääsemme siitä eroon ymmärtämällä sen siksi, mikä se on. Aluksi riittää se, että kun me huomaamme pyörittävämme nukketeatteria, me tunnistamme sen siksi, mikä se on. Me vain toteamme itsellemme "nukketeatteri". Me emme heti pääse siitä irti, mutta sen ote meihin alkaa heiketä. Kun aikaa kuluu, siitä irtautuminen lyhyeksi hetkeksi alkaa tulla helpommaksi ja vaivattomammaksi.

Sitten jossakin vaiheessa me todella tajuamme sen siksi, mikä se on. Me ymmärrämme, että nukkeja ei ole koskaan ollutkaan, eikä mitään teatteria. Ne ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Silloin meidät valtaa joksikin aikaa suuri suru ja ahdistus. Teatteri on ollut meille hyvin rakas – usein rakkaampi kuin todellisuus. Me olemme mieluummin kulkeneet silmät alas luotuina ja teatteriin keskittyneinä kuin valveilla todellisuudessa. Teatterista luopumisen suru on suuri. Sen huomaaminen tyhjäksi tuntuu vaikealta. Tässä vaiheessa pelkkä sana "nukketeatteri" saa meidät irtautumaan siitä ja katsomaan eteenpäin ja ympärillemme. Me kuljemme herkän vaiheen läpi.

Kun teatteri oli meidän mielessämme, meidän tietoisuutemme oli maljan kaltainen – oli asioita, jotka olivat maljan ulkopuolella, ja toisia, jotka olivat maljan sisäpuolella. Koska mieli ei osannut ottaa maailmaa vastaan, se loi maljan sisäpuolelle ulkopuolisen maailman edustajia, jotta se olisi voinut leikkiä niillä. Nukketeatterin kadotessa erottava malja särkyy. Sisäpuoli ja ulkopuoli yhtyvät. Nuket katoavat, eikä niiden tilalle tule mitään. Niiden tilalle ei tarvitse tulla mitään. Meidän mielemme ei tarvitse edustajia todellisuudelle eikä muille ihmisille. Se valtava ajatusmäärä, joka teatterin pyörittämiseen tarvittiin, katoaa pois. Se on aluksi surullinen katoaminen, sillä me menetämme rakkaan luomuksemme. Me menetämme maailman, jonka epätoivoisia johtajia me olimme. Me olimme epätoivoisia siksi, että tuo maailma oli voimaton vaikuttamaan mihinkään. Se oli illuusio. Kun mieli luo illuusion ja antaa voimansa sille, se kadottaa voimansa tyhjyyteen. Mieli saa voimansa takaisin vain tunnistamalla olemattoman olemattomaksi.

Olemattoman katoaminen avaa meille uuden maailman, jossa mieli on seesteinen, avoin ja läsnä. Mielen monimutkaiset luomukset häviävät, ja me huomaamme, kuinka väärässä me olimme olleet. Muutos alkaa siitä, että alamme silloin tällöin mainita itsellemme sanaa "nukketeatteri". Se päättyy suureen vapauteen ja virtaavaan, itsestään kulkevaan ja helppoon läsnä olemiseen.

Itsen etsiminen ja itsen hyväksyminen           19. marraskuuta

"Sisäisestä paranemisesta" ja "itsen etsimisestä" puhuvat ihmiset voidaan jakaa kahteen karkeaan luokkaan: ne, jotka etsivät itseään ja ne, jotka hyväksyvät itsensä. Itsen etsijät puhuvat usein menetelmistä, terapioista, opeista, opettajista, kirjoista ja teorioista. He arvioivat menetelmiä ja opettajia, ja vaihtavat menetelmästä ja opettajasta toiseen. He pyrkivät määrittelemään sanoja, lajittelemaan oppeja ja vertailemaan opettajia. Itsen hyväksyjät taas katsovat sisäänsä. He puhuvat omista kokemuksistaan, tunteistaan, edistymisestään ja huomaamisestaan. He eivät etsi puutteita muista – eivätkä itsestään.

Itseä ei tarvitse etsiä. Meidän tarvitsee vain pysähtyä, ja me huomaamme, että itse puhuu joskus niin kovalla äänellä, että emme tahtoisi kuulla. Se puhuu usein paniikista, peloista, levottomuudesta ja pahasta olosta. Itsen hyväksyjät pysähtyvät siitä huolimatta kuuntelemaan. Joskus he pakenevat, mutta he kuuntelevat omaa pakenemistaan ja palaavat myöhemmin kuuntelemaan sitä, mitä he pakenivat. Kuunteleminen ei ole helppoa. Se on joskus tuskallista, mutta siitä huolimatta he painavat tuskansa läpi ottamaan vastaan sen, mitä itse sanoo.

Itsen etsijät eivät halua pysähtyä kuulemaan. Se on liian kauheaa. He eivät halua ottaa vastaan sitä ainoaa itseä, mikä on heidän sisällään. Sen sijaan he valitsevat jonkin menetelmän, opin tai keinon, johon he voivat paeta itsen ääntä. He ajattelevat, että toisenlainen itse on jossakin. Totta kai he tuskastuvat. He eivät löydä sitä itseä, jota he sanovat etsivänsä, sillä he eivät halua ottaa vastaan sitä ainoaa itseä, joka on. He tahtoisivat löytää toisenlaisen itsen – sellaisen, joka olisi rauhassa. Mutta heidän itsensä on rauhaton ja tulee koko ajan yhä rauhattomammaksi. Se puhuu yhä kovemmin, jotta se tulisi kuulluksi. He pettyvät kerta toisensa jälkeen ja pahimmassa tapauksessa alkavat syöksyä pakonomaisen etsimisen ja psykoosinomaisen pettymyksen vuorotteluun.

Kuuntele sitä sanavarastoa, jolla ihmiset puhuvat. Itsen etsijät puhuvat opeista, tavoitteista, menetelmistä, siitä, mitä joku viisas opettaja on sanonut, ja siitä, mitä joku viisas opettaja on sanonut toisen viisaan opettajan sanoista. He luulevat löytävänsä itsen kieltäytymällä ottamasta vastaan sitä ainutta itseä, joka heillä on. He voivat löytää hetken helpotuksen katsomalla jonnekin muualle, mutta sitten tyhjyys tulee takaisin entistä suurempana. Itsen hyväksyjät puhuvat omista tunteistaan, kokemuksistaan, löydöistään, hyväksymisestään, hyväksymättömyydestään, kasvustaan, haasteistaan ja keskeneräisyydestään – omasta sisäisestä maailmastaan. Itseä ei tarvitse koskaan etsiä. Kuulet sen heti, kun pysähdyt – se on juuri siinä. Kysymys on vain siitä, mitä me teemme, kun kuulemme sen. Me joko otamme sen vastaan tai pakenemme sitä – sanoimmepa toimintaamme miksi hyvänsä. Vain sillä on merkitystä, mitä oikeasti tapahtuu. Asioiden nimet eivät muuta mitään miksikään. Kun olemme epävarmoja, meidän on hyvä ensin luopua nimistä ja sitten kysyä, mitä oikeasti tapahtuu.

Tyytyväisyys           20. marraskuuta

Tyytyväisyys on ihmeellinen asia. Se tulee usein melkein heti paranemisen alussa, vaikka olisimme vielä suurissa kivuissa. Se voi välillä kadota hetkeksi, ja meidän tekisi mieli kirota koko paraneminen, mutta se tulee aina takaisin. Lopulta se alkaa tulla yhä pysyvämmäksi ja iloisemmaksi. Katselen tyytyväisyyttä kahden Jeesuksen toteamuksen perusteella, jotka hän sanoi taivasten valtakunnasta: "Ei Jumalan valtakunta ei tule nähtävällä tavalla, vaan se on sisällisesti teissä" ja "Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään".

Me alamme parantua tavallisesti silloin, kun huomaamme olevamme riittävän pielessä ja tuskaisia. Tämä havahtuminen on vavisuttava kokemus. Me näemme oman voimattomuutemme itsemme suhteen. Meidän silmämme aukeavat ja me näemme jotakin hyvin selkeästi. Samalla me tajuamme aavistuksen omaisesti, että meissä itsessämme on jotakin oikeaa ja todellista. Jeesus ei sanonut, että Jumalan valtakunta tulisi meihin. Hän sanoi, että se on meissä. Me koemme sen läsnäolosta jotakin. Me tiedostamme, että meillä on jo kaikki se, mitä me olemme etsineet ja tulemme koskaan etsimään.

Mutta portti on ahdas. Se on niin ahdas, että joskus tuntuu siltä, että siitä ei meinaa mahtua millään. Me mahdumme siitä hyvin, mutta siitä ei mahdu meidän kanssamme mitään muuta. Meidän on päästettävä irti monesta asiasta. Tuosta portista eivät mahdu meidän kanssamme muut ihmiset, eivät opettajat, eivät opit, periaatteet, eikä mikään tarrautuminen. Kun me yritämme sovittautua tuosta portista, me joudumme luopumaan monesta asiasta, jota niin mielellämme esittelisimme Jumalalle. Kaikki ne ovat esteitä, jotka me haluaisimme nostaa itsemme ja jumalan väliin, jotta meidän ei tarvitsisi seisoa Jumalan edessä alastomina, vailla mitään muuta kuin oma itsemme – luottaen siihen, että hän sanoo meitä rakkaaksi lapsekseen.

Kipuillessamme portilla me koemme koko ajan, että taivasten valtakunta saa meissä suurempaa sijaa. Vaikka me kipuilemme, me olemme tyytyväisiä, ja valitsemme mieluummin kipuilla kuin mennä pois. Niin moni on minun laillani todennut, että vaikka sattuu, en halua vaihtaa tätä pois mistään hinnasta. Niin ihmeellinen on sisäisen paranemisen mukanaan tuoma tyytyväisyys silloinkin, kun me emme ole tyytyväisiä. Me emme yritä pyrkiä taivasten valtakuntaan. Se on jo meissä. Me voimme yksinkertaisesti kävellä siihen, kun ymmärrämme, että emme tarvitse mitään mukaamme.

Valinnanvapaus           21. marraskuuta

Me kyselemme usein, mitä meidän on hyvä tehdä. Toisinaan tämä kysymys ei kuitenkaan nouse siitä, että haluaisimme tehdä jotakin hyvää, vaan siitä, että tahtoisimme saada oman olomme muuttumaan helpommaksi. Silloin kyse ei ole siitä, että tahtoisimme saavuttaa jotakin, vaan siitä, että tahtoisimme paeta jostakin. Me emme tahtoisi saada itsellemme jotakin, vaan päästä eroon jostakin.

Meissä on ollut suuria voimia, jotka pyrkivät työntämään meitä pois siitä, missä me olimme – tuskaisesta nykyhetkestä. Sillä, mitä me teimme ja saavutimme, ei ollut niin suurta merkitystä kuin sillä, että oma olomme helpottui. Kun me paranemme ja alamme päästä rauhaan, tämä työntövoima alkaa hiipua. Meillä ei ole enää niin kiirettä päästä pois siitä, missä me olemme. Meidän mielemme lakkaa työntämästä meitä pois jostakin, ja tilalle alkaa tulla halu saavuttaa jotakin – ei siksi, että oma olomme helpottuisi, vaan siksi, että haluamme saavutuksen tapahtuvan.

Tämä tila on niin toisenlainen kuin se, mihin me olemme tottuneet, että saatamme luulla, ettei meillä ole enää mitään haluja mihinkään. Meitä ei enää työnnä mikään. Sen sijaan jotkut asiat alkavat kutsua. Ne kutsuvat hiljaa ja levollisesti. Meille tulee uusi valinnanvapaus. Tämä on niin käsittämätön olotila, että me saatamme vielä jäädä etsimään merkkejä ja kuulostelemaan neuvoja. Me emme osaa heti luottaa siihen, että olemme täysin vapaita itse valitsemaan, mitä tahdomme tehdä. Kukaan ei aja meitä eikä kerro perusteluja millekään. Me vain valitsemme niin kuin tahdomme. Aivan itse. Mikä hurja vapaus!

Vapaudessa tapahtuva kutsumuksen täyttäminen on erilaista kuin ajavan voiman vaikutuksesta toimiminen. Se on läsnä vain nykyhetkessä. Meillä on kutsumus, mutta olemme myös vapaita siitä. Vapaudessa syntynyt kutsumus ei rasita meitä eikä ole mielessämme koko ajan. Se rikastaa meidän elämäämme. Joskus se myös kuluttaa ja vaatii panostusta, mutta sen kokonaisvaikutus on positiivinen. Jos me voimme tehdä jotakin, me teemme sen. Jos emme voi tehdä mitään, me emme kiusaannu siitä. Me voimme panna oman kutsumuksemme pois mielestämme silloin, kun meillä ei ole tilaisuutta edistää sitä.

Valinnanvapaus ei koskaan rasita meitä. Epävarmuus voi rasittaa, mutta usein se johtuu siitä, että jokin työntää meitä sen sijaan, että jokin houkuttelisi meitä. Jos meidän mielemme on sisäisesti ristiriitainen, me voimme ahdistua päätösten keskellä, mutta se ei johdu siitä, että meillä on mahdollisuus valita. Valintatilanne vain paljastaa meidän mielemme ristiriitaisuuden. Se on hyvä asia. Paraneminen alkaa aina hyväksymisestä.

Vailla vastauksia           22. marraskuuta

Kun me paranemme ja meidän mielemme alkaa saada vapautta, me huomaamme usein jäävämme vaille valmiita vastauksia. Aikaisemmin me saatoimme ajatella, että elämässä on yksi oikea vaihtoehto ja monta väärää. Mutta kun me rakastamme itseämme ja muita ihmisiä, niin ei enää ole. Silti me saatamme jäädä kuulostelemaan, mikä ratkaisu olisi meille oikea. Me emme vielä osaa ottaa vastaan valinnanvapautta. Me ajattelemme, että elämällä on meille edelleen viestejä, joilla se kertoo, mitä meidän olisi syytä valita, jotta meille ei kävisi huonosti.

Meidän ei ole enää tarpeen jäädä kuulostelemaan, sillä mitään kuultavaa ei ole. Jos me rakastamme itseämme ja muita, on ihan sama, mitä me valitsemme. Elämällä ei ole meille enää viestejä. Me huomaamme, että ne monet seikat, joita me pidimme aikaisemmin elämän viesteinä ja johdatuksena, olivat kuvitelmia ja harhaluuloja, joiden avulla me uskalsimme tehdä päätöksiä niin, että meidän ei tarvinnut uskoa omaan vapaaseen valintaamme.

Asioita tapahtuu. Asiat tulevat ja menevät. Niiden keskellä mikään ei rajoita meidän vapauttamme valita. Jos me valitsemme yhden asian, oppituntimme ovat yhdenlaisia. Jos me valitsemme toisen asian, oppituntimme ovat toisenlaisia ja tulevat toisessa järjestyksessä. Me kasvamme, paranemme ja rakastamme koko ajan.

Valinnanvapauden ottaminen voi olla pelottava kokemus. Minä menin siihen suuren kauhun läpi. Seinät lakkaavat puristamasta. Oikea ja väärä katoavat, sillä rakkaudessa ei ole oikeaa ja väärää. On vain erilaisia tapoja rakastaa. Jos me rakastamme itseämme, meidän on helppo valita uudelleen, jos huomaamme valinneemme jotakin, joka vahingoittaa meitä tai muita. Me voimme kommunikoida muille rakkautta ja rakastaa itseämme lukemattomin eri tavoin. Meidän valintamme voivat estää yhden tavan, mutta samalla ne avaavat monia muita. Usein me tuijotamme vain yhtä tapaa.

Älä etsi enää vastauksia. Niitä ei ole. Sen sijaan valitse vapaasti. Mikään ei rajoita sinun valintojasi, paitsi sinä itse ja sinun uskalluksesi ja luottamuksesi. Elämä antaa meille tilanteita, mutta se ei sano, että meidän olisi valittava ennalta määrätty vaihtoehto. Sinä olet täydellisesti vapaa, luova ja taipuisa. Huomaat sen, kun lakkaat etsimästä vain yhtä tapaa elää, rakastaa, tehdä työtä, ajatella tai valita. Silloin lakkaat myös vaatimasta, että asiat tulisivat vain tietyssä järjestyksessä.

Kokemus ja ei-kokemus           23. marraskuuta

Sisäinen paraneminen on ennen kaikkea kokemuksellinen prosessi. Mutta me voimme erehtyä pitämään kokemuksena myös niitä tunteita, joita ei-kokemuksellinen suhtautuminen synnyttää. Jos me osallistumme jalkapallopeliin pelaajina, me koemme monenlaisia tunteita. Jos me istumme katsomossa, me koemme myös monenlaisia tunteita. Ne voivat olla jopa samoja kuin pelaajien kentällä kokemat tunteet. Me saatamme todeta pelin jälkeen, että se oli hieno, ja että olemme onnellisia tuloksesta. Mutta mikä erottaa kokemuksen ja ei-kokemuksen toisistaan? Mistä me tiedämme, mistä meidän tunteemme tulevat?

Lyhyesti voitaisiin sanoa, että seuraavat asiat ovat ei-kokemuksia: unelmointi, toivominen, uskominen, päättäminen ja järkeily. Jos me unelmoimme, että asiat olisivat toisin, me emme ole vielä antautuneet sille kokemukselle, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Jos me toivomme, että asiat olisivat toisin, me voimme olla hyvinkin epätoivoisia, ja voimme kuvitella elävämme suuressa kokemuksessa. Mutta me elämme vain oman toivomme synnyttämässä tuskassa, emmekä koe itse asiaa sellaisena kuin se on. Jos me päätämme, että asiat ovat kohta toisin, me emme elä kokien asiaa sellaisena kuin se on. Jos me järkeilemme, kuinka asioiden tulisi olla ja mitä meidän olisi tehtävä, me emme ole välttämättä hyväksyneet asiaintilaa. Ei-kokemukset voivat saada aikaan vahvoja vastemielisiä tai miellyttäviä tunteita, mutta ne eivät katoa pois, vaan toistuvat tilanteiden toistuessa. Me emme muutu emmekä kasva.

Kokemusta ovat taas hyväksyminen, halu elää läpi, ja lähteeksi tuleminen. Kun me tahdomme hyväksyä, me olemme valmiita ottamaan vastaan sen kokemuksen, minkä jokin asia synnyttää meissä. Me tahdomme sukeltaa siihen kuin paksuun savuun ja elää sen läpi. Me menemme asiaan sisälle ja koemme oman olemisemme siinä sisältä käsin. Me otamme sen vastaan sellaisena kuin se on ilman toivomista, järkeilyä ja päättämistä, että se olisi toisin. Tästä seuraa kummallinen paradoksi. Kohta se on toisin. Tai me suhtaudumme siihen toisin. Sisälle meneminen ja vastaanottaminen saavat aikaan itsestään tapahtuvan muutoksen. Asia, joka oli ennen suuri, vaikea tai pelottava, lakkaa olemasta sitä. Sitten meistä tulee lähteitä. Se kokemus, jonka me otimme vastaan, muuttuu lähteeksi, joka antaa voimaa itsellemme ja muille. Sen sijaan, että me tarjoaisimme muille uskotteluja, toiveita, järkeilyä ja kehotusta päättäväisyyteen, me tarjoamme heille raikasta vettä, joka virkistää ja osoittaa, että minkään ei tarvitse olla toisin. Meistä voi tulla lähteitä vain menemällä maahan, joka näyttää vedettömältä autiomaalta. Sitten me hoksaamme, että meidän silmämme pettivät meitä: vettä on joka puolella. Kun me olemme nähneet lähteet, me voimme johdattaa muitakin niiden luokse, emmekä itsekään kärsi janosta. Ei-kokemukset eivät näytä meille vettä, sillä ne pitävät meidät autiomaan ulkopuolella – ja samalla kuitenkin sen sisällä.

Jatkumo vai ei?           24. marraskuuta

Kun me olemme läsnä nykyhetkessä, tietoisuus läsnäolosta katoaa. Me vain olemme osa sitä, mikä tapahtuu. Mutta silloin kun emme ole, mielikuvamme nykyhetkestä vaikuttaa siihen, kuinka me asennoidumme elämään. Me näemme nykyhetken usein jatkumona, jos olemme kiinni menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Jos minä kävelen pitkin polkua murehtien menneisyyttä, miettien tulevaisuutta, tai raskaan tunteen vallassa, ja käännyn katsomaan taaksepäin kuvitellen itseni polulle, minä en näe mitään. Tai näen korkeintaan harmaan jatkumon, jota pitkin olen tullut siihen, missä olen nyt. Minun kokemukseni tässä ja nyt on sama kuin se oli koko matkan, ja minä ajattelen ja koen samoin kuin koko matkalla. Se, mitä minun ympärilläni tapahtui, ei merkinnyt juuri mitään. Minun sisälläni tapahtui koko ajan samaa asiaa, ja se tapahtuu edelleen. Minä murehdin tai mietin joka hetki aivan samoin. Se on minun jatkumoni. Murehtiva, huolehtiva ja itseen keskittyvä mieli on jatkumon mieli.

Jos minun mieleni sen sijaan on vapaa, ja käännyn katsomaan taaksepäin polkua, minä näen kymmenentuhatta erilaista minua, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Yhdellä hetkellä hän on tuossa asennossa, toisella tuossa. Yhdellä hetkellä hän katsoo sinne, toisella tänne, yhdellä hetkellä kuuntelee sitä ja toisella tuota. Yhdellä hetkellä hän tuntee tuulen ja toisella haistaa metsän tuoksun. Jokainen askel on oma hetkensä, joka on riippumaton edeltäneistä tai tulevista hetkistä. Ne ovat sarja hetkiä, ja vailla mitään muuta jatkumoa kuin fyysinen sijainti polulla. Yhdenkään hetken läsnäolo ei ole samanlainen kuin toisen eikä perustu toiselle.

Jos menen kauppaan ja tapaan matkalla ystävän, voin ajatella, että tapaaminen johtuu siitä, että lähdin kauppaan juuri tuolloin. Mutta se ei johdu siitä. Se johtuu lukemattomista erillisistä asioista, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kauppa sattuu olemaan juuri tuossa. Minä asun tässä. Ystäväni asuu tuolla. Tiet ja polut on rakennettu näin. Se riippuu siitä, mitä olin ostanut edellisinä päivinä ja mitä tein ennen kauppaan lähtöä, niin että lähtöni ajoittui juuri tuohon hetkeen. Se riippuu puhelinsoitosta, jonka ystäväni sai, ja sen henkilön kaikista toimista, joka sattui soittamaan juuri kun ystäväni oli lähdössä kauppaan. Jokainen edeltävä nykyhetki kaupan rakentamispäätös mukaan luettuna oli oma riippumaton ja vapaa hetkensä.

Elämä on sarja tilanteiden loppumisia ja alkamisia. Kun yksi tilanne loppuu, se on loppunut. Toinen on alkanut. Se on riippumaton ja vapaa edellisestä. Ajatus jatkumosta syntyy vain siksi, että meidän mielemme on ainakin osin menneisyydessä. Mutta me voimme kohdata elämän toistuvatkin tapahtumat ja muut ihmiset joka kerta uusin mielin. Menneiden tilanteiden ei tarvitse jättää jälkiä eikä luoda kuormaa tuleville. Jatkumo syntyy vain siksi, että mielemme on menneisyydessä – usein omissa "virheissämme" tai muiden "virheissä". Kuitenkin ainoa asia, joka jatkuu tilanteesta toiseen, ovat ajatukset. Jokainen tilanne itsessään on uusi ja raikas.

Kyseenalaistaminen           25. marraskuuta

Sanonta kuuluu: "kyseenalaista kaikki". Mutta mitä kyseenalaistaminen on, ja varsinkin, mitä on kaiken kyseenalaistaminen? Voimmeko me kyseenalaistaa kaiken? Mihin kaiken kyseenalaistaminen johtaa? Johtaako se johonkin, jota meidän ei tarvitse enää kyseenalaistaa, vai pysyykö se aina samanlaisena? Tulisiko meidän kyseenalaistaa myös tuo lause, joka kehottaa kyseenalaistamaan kaiken?

Me voimme kyseenalaistaa vain sen, minkä me ymmärrämme. Jos me emme ymmärrä jotakin, ja kyseenalaistamme sen, me emme tiedä, mitä me kyseenalaistamme, eivätkä johtopäätöksemme ole silloin oikeat. Mutta me voimme ymmärtää jonkin vain ensin luottamalla siihen. Jos minä haluan ymmärtää jonkun elämänuskon, minun on ensin yritettävä ymmärtää se ja elettävä sen mukaan nähdäkseni, kuinka se toimii. Minun on luotettava siihen, samaistuttava siihen, ja elettävä sitä todeksi. Vasta sitten minä ymmärrän, mikä se on, ja vasta sitten voin kyseenalaistaa sen.

Mutta minä en voi myöskään luottaa siihen, mitä en ole kyseenalaistanut riittävästi. Vain avoimella mielellä kyseenalaistaminen voi osoittaa jonkin asian luotettavuuden. Jos minä en uskalla kyseenalaistaa omia ajatuksiani, minä vain tarraudun niihin. Ja jos minä kyseenalaistan jonkin ajatuksen haluamatta ensin ymmärtää sitä, minä vain torjun sitä.

Kyseenalaistaminen ei ole mahdollista ilman luottamusta eikä luottamus ilman kyseenalaistamista. Ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan ne ovat sellaisen mielen toimintaa, joka etsii avoimesti, joka ei tarraudu eikä torju. Kun ne ovat sopusoinnussa keskenään, meidän ei tarvitse edes antaa niille sellaisia nimiä kuin kyseenalaistaminen tai luottaminen, sillä ne palvelevat yhdessä jotakin, johon ne molemmat sisältyvät. Ne ovat osa elämän virtaamista – elämän, jossa luottamus kasvaa kyseenalaistamisen myötä. Kun me emme tarraudu emmekä torju, molemmat johtavat meitä elämään, jonka pohja on luja ja vakaa. Me löydämme itsestämme sellaisen mielen, jossa sekä kyseenalaistaminen että luottamus ovat palveluksessamme, ja me huomaamme, että ne ovat vain tämän mielen erilaisia toimintoja. Silti ne eivät ole eri toimintoa, vaan molemmat ovat luottamuksen kasvutoimintoa. Me olemme olemassa aivan samalla tavoin riippumatta siitä, kumpi sattuu jonakin hetkenä olemaan enemmän pinnalla. Molemmat ovat osa hyväksymistä. Myös niiden tapahtuminen omassa mielessämme on asia, jonka me voimme hyväksyä kiitollisina.

Huomaaminen ja rakastaminen           26. marraskuuta

Kun me paranemme, me näemme avoimemmin ja huomaamme uusia asioita. Joskus huomaaminen voi olla nopea tapahtuma. Toisinaan me näemme ensin vain pienen välähdyksen, josta me ymmärrämme aluksi vain sen, että me huomasimme jotakin tärkeää. Jotakin avautuu mielessämme ja me näemme uuden asian. Me voimme olla iloisia, surullisia tai ihmetyksissämme sen kanssa. Kun jokin on tullut läpi tietoisuudestamme, me saatamme toivoa sen olevan toisin, mutta meillä ei ole vielä aavistustakaan, kuinka se voisi olla toisin.

Me saatamme yrittää korjata sitä. Meidän ajatuksemme saattavat kulkea yhä uudelleen samoja ratoja, eikä mitään tapahdu. Me saatamme huomata esimerkiksi tarvitsevamme ystävyyttä, mutta huomaamme myös olevamme arkoja emmekä uskalla tehdä aloitteita. Me olemme lukossa. Huomaaminen alkaa muuttua tietämiseksi, eikä uusi tieto ole aina helppoa vastaanotettavaa. Me tahtoisimme jonkin olevan toisin ja voimme olla hädissämme. Me odotamme suurta muutosta. Me kurkistelemme tulevaisuuteen, mutta emme näe, kuinka se voisi tapahtua.

Suuretkin muutokset tapahtuvat pienin askelin. Mutta ensin meidän on tarpeen katsoa sitä ihmistä, joka on elänyt siinä lukossa, jonka me näemme vasta nyt. Meidän ongelmamme ei ole vielä tulevaisuuden muuttamisessa, vaan nykyhetken lukossa. Me voimme avata lukon rakastamalla sitä ihmistä, jossa se on. Me katsomme menneisyyteemme ja lohdutamme itseämme. Me sanomme itsellemme, että kaikki on hyvin. Me olemme selvinneet tähän asti. Me selviämme tästä eteenpäin. Meissä on haava, joka kaipaa nyt vain luvan saada olla. Meidän on hyvä ensin pysähtyä, katsoa taaksepäin ja olla uudessa tietoisuudessa. Mitä enemmän me saamme kokemusta paranemisesta, sitä enemmän me ymmärrämme, että huomaamisen ei ole tarkoitus kiirehtiä meitä eikä saattaa meitä paniikkiin. Me opimme, että elämä tulee meitä vastaan pienin ja turvallisin askelin. Pelkästään se, että tietoisuuteemme on noussut jotakin, avaa meidät näkemään ja ottamaan vastaan elämän antamia tilaisuuksia.

Elämä ei lähetä meitä heti keskelle valmista uutta. Sen sijaan elämä antaa meille pieniä tilaisuuksia. Se avaa meidän silmiämme ja meitä itseämme. Tämän hiljaisen vastaanottamisen aikana me alamme kasvaa. Huomaaminen alkaa muuttua oppimiseksi, kasvamiseksi ja paranemiseksi. Me alamme ymmärtää, että huomaaminen ja hyväksyminen riittävät. Joskus ne vain tuntuvat kestävän liian kauan.

On hyvä, että me huomaamme asioita. Jos me huomaamme surullisen asian, me tarvitsemme ensin pysähtymistä, rakkautta, vastaanottamista, hyväksymistä ja olemista sen kanssa. Muutos on usein hidasta ja tulee paljon huomaamisen jäljessä. Se tulee pienin, mutta rikkain askelin, ja me huomaamme, että ainoastaan meidän tekomme eivät muutu. Myös meidän kokemuksemme muuttuu.

Rakkaus ilman ehtoja           27. marraskuuta

Me voimme aina ja ehdottoman varmasti tunnistaa, koska joku rakastaa meitä ilman ehtoja, ja koska me rakastamme jotakuta ilman ehtoja. Tuntomerkki on tämä: siinä ei ole yhtään pettymystä eikä vihaa.

Pettymys ja viha osoittavat meille, että olemme keskittyneitä itseemme emmekä kumppaniimme. Tämä on ehdollista rakkautta, ja johtuu siitä, että me emme rakasta itseämme ilman ehtoja. Ärtymys ja kärsimättömyys ovat ehdollista rakkautta – kohdistuipa se meihin itseemme tai johonkin toiseen. Ehdollisen rakkauden olemus on, että minä pidän siitä, miltä sinä tunnut minusta. Jos sinä ajat minut edelläni liian hitaasti, ja jos sinä juttelet kaupan kassan kanssa liian pitkään, sinä et tunnu mukavalta. Ja jos minä olen epätoivoinen, minä en tunnu itselleni mukavalta. Minä olen itsekäs ja joka hetki valmiina nousemaan sinua vastaan tai itseäni vastaan. Ärsyttävät tapahtumat osoittavat meille, että me emme vielä rakasta ilman ehtoja – emme itseämme tai muita.

Mutta kun me emme enää ärsyynny, me rakastamme ilman ehtoja. Kun meissä ei nouse vihaa, me rakastamme ilman ehtoja. Meissä voi nousta tuskastumista, ahdistusta, surua, iloa, tai mitä tahansa muuta, mutta ei pettymystä eikä vihaa. Kun me annamme muille ihmisille vapauden olla sitä, mitä he ovat, me rakastamme ilman ehtoja. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä sinä teet tai sanot. Minä voin pyytää sinua toimimaan toisin, mutta ilman pettymystä tai vihaa. Minä en pety enkä vihaa, kun huomaan sinun olevan epätäydellinen, tai kun huomaan itseni olevan epätäydellinen – sillä minä olen koko ajan rakastettavasti epätäydellinen.

Rakkaus ilman ehtoja ei anna ihmisille kaikkea sitä, mitä he pyytävät. Se olisi hemmottelua, nautintoa ja tyhmyyttä. Rakkaus ilman ehtoja voi osoittaa virheitä, opastaa muita, ja kehottaa heitä muuttumaan tai yrittämään kovemmin. Mutta se ei tee sitä pettyneesti, ärtyneesti, eikä vihaisesti. Se vain pyytää ja hyväksyy saamansa vastauksen.

Kun tulet jonakin hetkenä kohdelluksi ilman pettymystä ja vihaa, saat osaksesi rakkautta ilman ehtoja. Sinä saat suuren lahjan ja vapauden olla se, mitä olet, haluta mitä haluat, ja tehdä mitä teet. Rakkaus ilman ehtoja luo vahvoja siteitä ja avaa tien aitoon onnellisuuteen. Rakkaus ilman ehtoja on yksinkertaisesti pettymyksen ja vihan täydellinen puuttuminen.

Kaikkien opettajien siunaus           28. marraskuuta

Me kuljemme omaa tietämme, mutta kukaan meistä ei kulje yksin. Me olemme oppineet monilta ihmisiltä, sekä vielä eläviltä että jo kuolleilta. Erityisesti Zen–perinne korostaa opettajien merkitystä. Myös Jeesus totesi, että "Ei ole oppilas opettajaansa parempi. Täysin oppineena jokainen on oleva niin kuin hänen opettajansa".

Vasta kun oppilas näkee opettajansa epätäydellisyyden täydellisenä ihmisyyden ilmentymänä, hän näkee oikein. Jokainen opettaja tekee virheitä ja on puutteellinen. Kyse ei ole siitä. Kyse on kahdesta muusta asiasta. Ensinnäkin jokainen opettaja elää inhimillisyytensä kanssa sopusoinnussa ja myöntää tämän puutteellisuuden sopusoinnun. Toiseksi jokainen opettaja siunaa oppilaan epätäydellistä inhimillisyyttä ja toivoo, että tämä ei lankeaisi täydellisyyden tavoittelun ansaan ja siitä seuraavaan torjunnan ansaan. Jeesus ei sanonut, että täysin oppineena jokainen oppilas tietää yhtä paljon kuin opettajansa, vaan että hän on niin kuin opettajansa. Zen sanoo saman monin eri sanoin.

Kyse ei ole siitä, kuinka me eläisimme, jos me olisimme toisenlaisia tai tietäisimme jotakin, mitä emme nyt tiedä. Kyse on siitä, kuinka me elämme nykyhetken inhimillisyytemme ja tietomme kanssa – kuinka me hyväksymme ne, otamme ne vastaan, ja annamme niiden näyttää meille viisauden. Meidän viisautemme ei synny täydellisyyden tavoittelusta. Se syntyy inhimillisyyden vastaanottamisesta ja sen kautta löytämästämme rakastavasta yhteydestä kaikkiin muihin ihmisiin.

Sen tähden me emme voi löytää oikeaa näkökulmaa elämään, jos olemme piittaamattomia opettajista ja menneistä pyhimyksistä. Vasta kun me voimme mielessämme kutsua heidät luoksemme siunaamaan meitä ja rakastamaan meitä, me löydämme oikean näkökulman. Jokainen elävä ja kuollut opettaja arvostaa meitä, haluaa tulla lähelle, ojentaa kätensä, ja siunata meitä. Jokainen Mooses, Matteus, Paavali, Buddha, Dalai Lama, Fransiscus, Äiti Teresa, ja kuka hyvänsä suuri opettaja ikävöi tulla siunaamaan meitä.

Kun me voimme kuvitella, että iloisesti hälisevä opettajien pilvi on ympärillämme siunaamassa meitä, me lakkaamme kapinoimasta opetetuksi tulemista vastaan, vaikka opettajamme olisivat mielestämme puutteellisia ihmisiä. Usein me näemme vasta jälkikäteen, että heidän viisautensa oli paljon suurempi kuin meidän. Kun me myönnymme tähän, ja kun me voimme kutsua oman opettajamme viisausmieltä sydämeemme, tapahtuu ihme: meidän mielemme avautuu oppimaan. Me emme opi kapinoimalla, tuomitsemalla tai hylkäämällä. Ne estävät oppimista. Me emme myöskään opi kovin paljoa niistä viisauksista, joita opettajamme meille kertoo tai on kertomatta. Me opimme katsomalla hänen persoonaansa, kuinka hän elää itsensä kanssa, opettajiensa kanssa, oppilaittensa kanssa, ja kaikkien ihmisten kanssa. Opettajan tehtävä ei ole opettaa meille viisaita ajatuksia. Hän opettaa sitä, mitä on olla sopusointuinen ihminen – juuri siinä paikassa ja ajassa ja juuri niillä resursseilla, joita hänellä on juuri silloin. Hän ei opeta meille elämisen tiedettä, vaan elämisen taidetta.

Hyvä opettaja ei useinkaan anna sinulle valmiita vastauksia. Hän voi jopa töykeästi pakottaa sinut etsimään vastauksiasi, jolloin saatat kuvitella, että hän ei tiedä, missä sinä menet. Hän tietää sen yhdellä silmäyksellä. Hän voi jopa moittia sinua. Silti sinä voit tunnistaa hyvän opettajan: hän on aina käytettävissäsi, hän ei puutu siihen, mihin sinä kiellät häntä puuttumasta – ja ennen kaikkea, hänen vuorovaikutuksensa saa sinut oppimaan itse, kestämään itse ja kasvamaan itse.

Vain harva ajatus on meidän itse keksimämme. Kyse ei kuitenkaan ole kovin paljoa meidän ajatuksistamme, vaan meidän persoonamme ominaisuuksista. Älä lankea siihen ansaan, että kuvittelet oppineesi, kun osaat opettajan ajatukset ulkoa. Jokainen tietää, että meidän tulisi välttää pahaa ja tehdä hyvää. Mutta on aivan eri asia olla ihminen, joka elää sen mukaan, kuin tietää se ajatuksen tasolla.

Näkemisen esteitä           29. marraskuuta

Kaikki esteet, jotka estävät meitä näkemästä toista ihmistä, ovat meissä itsessämme. Näitä esteitä on vain kaksi. Ensimmäinen este on se, että me emme halua nähdä.

Jos me emme halua katsoa, me emme voi nähdä. Me emme saata haluta katsoa toisen ihmisen arvomaailmaa. Me saatamme haluta torjua siitä jotakin ja ajattelemme, että noin ei voi ajatella. Jokin herättää meissä vastemielisyyttä. Toinen ihminen ja hänen ajatuksensa lakkaavat kiinnostamasta meitä, sillä me emme halua katsoa emmekä ymmärtää. Me saatamme pitää hänen tuntemuksiaan väärinä ja torjuttavina, koska emme osaa suhtautua niihin levollisesti. Me menemme mukaan hämminkiin ja yritämme korjata sitä. Toisen ihmisen sijaan me katsomme omia reaktioitamme.

Toinen este on se, että me kuvittelemme, että emme näe toista ihmistä. Kenties me ajattelemme, että hän yrittää torjua meitä ja estää meitä näkemästä. Kenties hän valehtelee. Silloin me kuvittelemme, että olisi ollut toisenlainen ihminen, joka olisi voinut näyttää toisenlaiselta. Mutta jos hän valehtelee, me näemme valehtelevan ihmisen. Me näemme aivan oikein, sillä me näemme hänet sellaisena kuin hän on. Jos hän pelkää, me saatamme kuvitella, että hänen sisällään olisi toisenlainen ihminen, joka ei pelkäisi, ja että tämä näyttäisi toisenlaiselta. Mutta niin ei ole. Hän on meidän edessämme juuri sellaisena kuin on, eikä mitään muuta ole. Me näemme oikein. Meidän ei ole tarpeen yrittää vääntää häntä sellaiseksi, joka ei pelkäisi. Me voimme olla levossa, kun emme reagoi emmekä tarraudu toisen pelkoon emmekä vaivaudu siitä.

Hyvin todennäköisesti me vaistoamme, jos joku pelkää meitä, ja tämä tietoisuus voi herättää meissä vaivautumista, torjuntaa tai toivetta, että asiat olisivat toisin. Mikään niistä ei auta meitä näkemään. Vain havaintojemme levollinen ja reagoimaton vastaanottaminen näyttää asiat oikein. Hän ei voi estää meitä näkemästä oikein. Jos hän asettaa esteitä, me näemme hänet sellaisena, joka asettaa esteitä. Hänellä on siihen hyvä syy. Me näemme oikein. Ja kun suostumme katsomaan häntä oikein, me voimme olla levollisesti hänen kanssaan ja vain katsoa sitä, minkä me näemme. Me emme näe, jos yritämme muuttaa sitä, minkä me oikeasti näemme, vain siksi, että vaivaudumme siitä.

Kaikki tämä pätee myös itseemme katsomiseen.

Huvittavat ajatukset           30. marraskuuta

Paranemisen aikana me koemme monenlaisia tunteita. Me opettelemme olemaan hiljaa, kun sisällämme myrskyää. Aluksi me tarraudumme jokaiseen tunteeseen tai ajatukseen ja yritämme saada siihen järkeä tai selvyyttä – tai saada sen pois. Pikkuhiljaa me alamme ymmärtää, että mihinkään ei tarvitse tarttua. Me alamme nähdä toisenlaisen asian: me alamme nähdä, kuinka yksittäinen tunne syntyy, kestää hetken, ja kuolee pois. Me alamme nähdä, kuinka yksittäinen ajatus syntyy, kestää hetken, ja kuolee pois. Kaikki tämä tapahtuu ilman, että me tekisimme mitään, ja ilman, että meidän tarvitsee tehdä mitään.

Sen sijaan, että me näkisimme vain tunteiden tai ajatusten sekamelskan, me alamme nähdä, kuinka yksittäinen ajatus syntyy ja kuolee pois. Me alamme nähdä, että myrskyssä tapahtuu jotakin. Me alamme nähdä jotakin, joka on syvempää kuin mikään yksittäinen ajatus. Me alamme nähdä ajatusten syntymis- ja kuolemisprosessin. Me alamme nähdä oman mielemme luontoa. Siihen kuuluu ajatuksen nouseminen ja katoaminen. Siihen kuuluu tunteen nouseminen ja katoaminen. Ilman tätä prosessia meillä ei olisi mieltä. Ja ilman jotakin, josta käsin katsomme tätä, me emme voisi nähdä sitä. Tämä jokin on ajatuksista riippumaton minä itse.

Kun me olemme hiljaa ja katsomme näin, me alamme oivaltaa, että minä olen syvempää kuin ajatukseni ja tunteeni. Tämä syvempi on suuri hiljainen tila. Se on kuin ilma, jossa ajatusten savukiehkurat leijailevat monin eri tavoin. Ellen minä olisi tyhjää ja kirkasta ilmaa, minussa ei voisi olla savukiehkuroita. Kun me lähestymme tätä ilmaa, ajatustemme jatkuva vaihtelu alkaa huvittaa meitä. Me näemme, että ne tulevat, kiemurtelevat monissa muodoissa, ja haihtuvat pois omia aikojaan. Me lakkaamme kiinnittämästä niihin huomiota ja alamme antaa niiden mennä ja tulla vapaasti. Me näemme, että aikaisemmin me yritimme juosta savukiehkuroiden perässä ja tarrautua niihin. Nyt me alamme vain nähdä ja olla joka hetki läsnä. Kun me yritämme saada savukiehkuraa nyrkkiimme, meidän huomiomme on siinä, emmekä silloin huomaa muuta. Mutta kun meidän mielenkiintomme ei keskity mihinkään, me olemme valmiita huomaamaan kaiken. Meistä tulee spontaaneja.

Valaistunut mieli ei ole hiljainen. Se olisi vastoin mielen luontoa. Se on kuin meri. Se aaltoilee usein, mutta on aina valmis palaamaan hiljaisuuteen. Se voi olla myös hiljainen. Mielen aaltoilulla ja mielen hiljaisuudella ei ole mitään eroa, sillä molemmat ovat mielen olemassaolon ilmentymää. Hiljaisuus antaa tilan äänelle, ja äänen lakkaaminen tilan hiljaisuudelle. Hiljaisuuteen tai ääneen tarrautumiset ovat joutilaita ja huvittavia tekoja. Mikään ajatus ei muuta mielen luontoa, kuten ei ajatuksettomuuskaan, sillä sekä ajatus että hiljaisuus ovat mielen luonnon ilmentymiä. Aaltoilu ja tyyneys eivät muuta meren luontoa, sillä sen luonto on olla molempia. Tyyni meri on meri, ja myrskyävä meri on sama meri. Kun me ymmärrämme tämän, ajatusten muotoihin tarrautuminen alkaa huvittaa meitä. Me huomaamme tarrautuvamme, ja sitten päästämme irti huvittuneina. Kun me näemme ajatustemme ja tunteidemme syntyvän ja kuolevan, me näemme niiden todellisen olemuksen.