Elokuu

Valmiiksi tuleminen 1. elokuuta

Keskustelin erään ystäväni kanssa, ja hän tokaisi vanhan sanonnan, "me emme koskaan tule valmiiksi". Jokin siinä kolautti minua, mutta vastasin äkkinäisessä tilanteessa myöntävästi. Jäin kuitenkin miettimään, enkä ole enää samaa mieltä.

Mitä me ajattelemme, kun kuulemme sanan "valmis" tai "täydellinen"? Ajattelemmeko jotakin, johon ei enää voida lisätä mitään? Mutta milloin mänty on valmis? Milloin ruusu, heinä, tai muurahainen on valmis? Onko ruusu valmis silloin kun sen ensimmäinen itu työntyy maan pinnalle, kun sen nuppu alkaa aueta, kun se on täydessä kukassa, kun sen marja on kypsä, vai silloin, kun siinä ei ole enää yhtään lehteä? Onko kivi valmis silloin, kun se on osa vuorta, kun se on juuri lohjennut vuoresta, kun se on murtunut kymmeniin pienempiin osiin, kun se on jauhautunut hiekanjyviksi, vai silloin, kun se on leijunut pölynä pois ja laskeutunut muualle?

Ne ovat valmiita joka hetki. Ne ovat juuri siinä, missä niiden pitääkin olla. Kaikki on valmista joka hetki. "Valmis" on meidän ajatuksemme, joka osoittaa, että me katsomme asioita staattisesti, paikallaan pysymisen kautta. Sen sijaan, että me näkisimme valmiin virtaavassa ja alati muuttuvassa nykyhetkessä, me kuvittelemme muuttumattoman valmiin – jäätyneen, elämästä lakanneen, ja kuolleen. Jos me nimitämme vain yhtä ruusun ilmentymää valmiiksi, me katsomme vain sen muotoa. Mutta kun näemme ruusun sisällön, joka ilmaisee itseään alati vaihtuvan muodon kautta, me huomaamme, että se on joka hetki valmis.

Elämä on prosessi, joka ei pääty koskaan. Muodon muuttuminen on elämää. Jos elämä lakkaisi muuttamasta muotoaan, se olisi kuollut. Se on joka hetki täydellisesti valmis. "Valmis" on käsite, joka ilmaisee vain omaa haluamme nähdä odotuksemme mukainen muoto. Onko leipä valmis, kun se on jauhoina, kun se tulee uunista ulos, kun se on sulautunut meidän ruumiiseemme, kun madot ovat syöneet meidän ruumiimme, vai silloin kun madot on syöty? Milloin se on tehtävänsä tehnyt? Onko sillä tehtävä, joka olisi joskus valmis? Vai onko se joka hetki osa kokonaisuutta, joka on aina siinä, missä sen tulee olla – silloinkin kun se on vasta leipurin ajatuksena? Kun näemme jonkin vain tavoitteena, menetämme välittömästi näkemyksen kokonaisuudesta.

Partiolaisten sanonta on suuri viisaus: aina valmiina. Niin kuin ruusu on joka hetki valmis, mekin olemme. Jos me sanoisimme ruusua valmiiksi vasta kun se on haluamassamme muodossa, ilomme siitä olisi melko vähäinen, emmekä me voisi levätä sen muissa muodoissa. Ja tuon muodon kadotessa me joutuisimme suremaan, ettei ruusua ole enää. Avautukoot silmämme. Elämä on tulemista, mutta samalla valmiina olemista. Se on aina valmiina olemista.

Lähemmäksi 2. elokuuta

Olen alkanut varata aikaa mietiskelylle päivittäin – tai lähes päivittäin. "Mietiskely" on oikeastaan hassu sana, sillä mietiskely ei tarkoita pohtimista, ei rukousta, ei ajattelua, vaan pikemminkin ajattelun lakkaamista. Se on ympäristöstä tietoisena olemista ja siihen vajoamista ilman ajatuksia. Se on hiljaa olemista itsen ja ympäristön kanssa. Se on hyvin poikkeuksellinen tila, sillä siinä ajatusten meteli hiljenee. Länsimaisessa kulttuurissa tämä on harvinaista, ja mielestäni olemme menettäneet siinä paljon.

Aika pian huomasin jotakin tapahtuvan noina puolituntisina. Olin virkistynyt ja jotenkin lähempänä. Noin kuukauden jälkeen koin olevani entistä lähempänä kaikkia lähelläni olevia esineitä. Lopulta tulin uudella ja raikkaalla tavalla tietoiseksi kaikesta, mikä oli minua lähellä. Koin leivänmurut pöydällä kuin ne olisivat raapineet takaraivoani. Tahrat tiskipöydällä tuntuivat olevan kasvoillani. Silittämättömien vaatteiden rypyt tuntuivat silmieni takaosassa. Silmäni hyväilivät verhokankaan karkeaa kudosta kuin olisivat tunteneet sen. Ensin olin iloinen. Sitten aloin ahdistua, kunnes viimein nousi kauhu: mitä minä tälle kaikelle teen? Ahdistuin, sillä kuvittelin, että minun olisi reagoitava leivänmuruihin, pyykkiin, tahroihin, kukkaruukkuihin, lyijykyniin – kaikkeen mikä oli tullut lähelle. Nyt tiedän, että minun ei tarvitse. Eteeni on avautunut uusi, monivivahteinen, eloisa ja läheinen maailma. Se kutsuu minua, mutta ei niin, että minun pitäisi tehdä sille jotakin.

Kun me paranemme, ensin jossakin syvällä tapahtuu muutosta, jonka me vain aavistamme. Me emme vielä tiedä, mitä tapahtuu, mutta tiedämme, että jotakin tapahtuu. Sitten se tulee tietoisuuteemme; me näemme asiat eri tavalla, me huomaamme toimivamme toisin kuin ennen ja kokevamme eri tavalla kuin ennen. Me saatamme ahdistua ja tulla levottomiksi. Tietoisuutemme ei vielä tiedä, mitä tehdä uudella kokemuksella. Mutta sen ei tarvitse tehdä mitään. Sen ei tarvitse rasittaa itseään yrittämällä ymmärtää. Kun me antaudumme uudelle kokemukselle, se asettuu paikalleen aivan yhtä varmasti kuin se paraneminen, joka on jo tapahtunut mielemme syvyyksissä. Taas kerran me kuljemme tuntemattoman läpi, nyt itsekin huomaten, että maisemat ovat vaihtuneet.

Nyt olen tietoinen jalkapohjieni kosketuksesta maahan kävellessäni, ja pelkästä seisomisesta on tullut rikas kokemus. Koen maan tukevan minua, ilman virtaavan sierainteni kautta ja silmieni liikkuvan kuopissaan. Käveleminen on muuttunut automaattisesta toiminnosta rikkaaksi kokemiseksi, jossa olen mukana. Kaikki se, mikä on ollut lähellä, ja mihin olen suhtautunut automaattisesti, on herännyt henkiin ja tullut aivan silmieni eteen. Tämän keskellä erillisyyden kokemus katoaa. Sen sijaan olemassaolo muuttuu kokemukseksi, joka yhdistää meidät kaikkeuteen. Olen entistä vähemmän erillinen. En ole enää niin paljoa oman kokemukseni kontrolloija ja tarkastelija. Olen enemmänkin itsestäni riippumaton virtaava kokemus. Kadotan itseni kaikkeuden ja "itsen" väliseen rajapintaan, ja olen olemassa siinä. Se on hyvä paikka olla, ja se virtaa levossa. Monet sanovat, että tämä ei ole mahdollista ilman tietoista hiljaisuuteen pyrkimistä. Paranemisen aikana läsnäolon kokemus on koko ajan tullut lähemmäksi, mutta hiljaisuuteen varattu aika oli askel uuteen kokemukseen – minän syvempään löytymiseen tavalla, jossa tietoisuus minästä hiipuu pois.

Tietäminen 3. elokuuta

Jos tuomitsemme minkä tahansa tilanteen hyväksi tai pahaksi, me väitämme, että näemme sen kaikki seuraukset maailman loppuun asti, että osaamme arvioida ne oikein, ja että siis omaamme samat kyvyt kuin Jumala. Tällöin me väitämme itsestämme jotakin, joka ei pidä paikkaansa. Silloin me tuomitsemme itse itsemme. Vaikka arvioisimme minkä tahansa asian hyväksi, me tuomitsemme itsemme pahaksi. "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi". Tämä ei ole ukaasi, vaan todellisuuden kuvaus. Jos lausumme minkälaisen tuomion tahansa, me tuomitsemme itse itsemme, sillä me luulemme olevamme jotakin muuta kuin olemme ja otamme Jumalan aseman. Me syrjäytämme Hänet, jota ei voida syrjäyttää. Mutta me vain luulemme syrjäyttäneemme, ja kuvittelemme samalla tehneemme Jumalasta itsellemme vihollisen ottamalla hänen paikkansa. Niin ei tapahdu. Jumala ei syrjäydy eikä muutu meidän viholliseksemme. Ainoastaan meidän asenteemme itseämme, todellisuutta ja Jumalaa kohtaan muuttuu.

Me emme tiedä. "Objektiivisuus" voi kertoa meille vain sen, että me emme tiedä. Meille kuuluu toisenlainen tila. Se on tila, jossa ihminen oli ennen syntiinlankeemusta: "Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." Joka kerran, kun me uskottelemme tietävämme hyvän tai pahan, me joudumme karkotetuksi paratiisista. Se ei ole mukava kokemus.

Meidän oikea tilamme on viattomuus. "Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista..." Kaikista muista puista. Tietämisen vastakohta on viattomuus – kaiken hyväksyminen sellaisuudessa, ilman tuomitsemista, ilman jakoa hyvään ja pahaan. Meidän tuomitsemisemme ei saa todellisuutta muuttumaan toiseksi. Todellisuus sisältää kaiken, mikä on olemassa. Se ei sisällä mitään, mitä ei ole olemassa. Vain se on olemassa, minkä Jumala on luonut, ja sellaisena kuin miksi Jumala on sen luonut. Se kaikki on hyvä. Ihmiset ovat edelleen sellaisia, kuin miksi Jumala loi ihmiset. Ensimmäinen ihminen kuvitteli, että hän voisi tietää. Sen seurauksena hän yritti piiloutua Jumalalta, koska luuli ottaneensa Jumalan paikan.

Kaikki virtaa omana itsenään meistä riippumatta, vaikka kuinka yrittäisimme mielessämme jakaa sen "hyvään" ja "pahaan" – joista emme edes tiedä, mitä ne ovat. Oliko addiktioni hyvä vai paha? Olin itse tuominnut sen pahaksi monta kertaa. Sitten sanoin sitä hyväksi, sillä se auttoi minua selviämään. Nyt en liitä siihen tällaisia määreitä. Sen sijaan se on surullinen, yksinäinen, pelokas ja hauras. Se on sitä, miltä se tuntuu. Mikään maailmassa ei muutu sen seurauksena, että jaottelemme asiat hyvään ja pahaan. Mutta kuinka tietäisin, kuinka lakata tietämästä? Kuinka voisin lakata tuomitsemasta, ilman että tuomitsen tuomitsemista?

Me emme voi lakata tietämästä. Kun emme ole koskaan tienneet, me emme voi lakata siitä. Sitä ei ollut meillä koskaan. Tietämisemme on illuusio. Siitä luopuminen on vain illuusio illuusiosta luopumisesta. Meidän järkemme ei auta meitä eroon tietämisestä. Me voimme vain antaa illuusiomme kuolla pois. Se kuolee samoin kuin mikä tahansa kuolee: kun sitä ei ravita, kun siihen ei kiinnitetä huomiota, kun sille ei puhuta eikä sitä kuunnella, kun sen annetaan olla ikään kuin sitä ei olisi. Vasta kun me näemme illuusion ikään kuin sitä ei olisi, me näemme sen oikein. Me petymme vain siksi, että yritämme kahlehtia todellisuutta ahtaisiin hyvyyden ja pahuuden käsitteisiin. Me petymme siksi, että karkotamme itse itsemme paratiisista. Me emme voisi olla pettymättä, sillä me kuulumme paratiisiin.

Rakastakaamme itseämme 4. elokuuta

Kuka oli aina sinun mukanasi? Kuka seurasi sinua joka paikkaan, mihin sairautesi vei sinua? Kuka oli sinun mukanasi jokaisessa tuskassa, kivussa, häpeässä ja pelossa? Kuka tuntee sinun salaisuutesi tavalla, jolla kukaan muu ei tunne? Kuka on seurannut sinua kaikissa kamppailuissasi, kaikessa muuttumisessasi, kaikissa rakastamisen ponnisteluissasi, ja ollut vierelläsi suremassa niiden epäonnistumista?

Kuka on kehottanut sinua jaksamaan ja uskomaan uuteen huomiseen? Kuka tuntee sydämesi yksinäisten hetkien vilpittömyyden? Kuka on ollut mukanasi kokemassa uudenlaisen värien kirkkauden, hajujen rikkauden, äänettömyyden hiljaisuuden ja äänten rikkaan maailman? Kuka on hoksannut silmiesi avautumisen ja hämmästellyt maailmaa kuin olisi astunut satuun?

Kuka on vierelläsi kuollessasi? Kuka on kanssasi kuolinvuoteella, autokolarin hillittömässä rytinässä ja rusentumisessa, mukana kamppailussasi kylmää vettä vastaan, tai kaatuessasi kadulle? Kuka ei jätä sinua, ennen kuin itse lähdet?

Rakasta häntä.

Jokaisen oma polku 5. elokuuta

Monet meistä toivoisivat löytävänsä sellaisen ajatuksen, jonka omaksuminen ja ajatteleminen veisi tuskan pois. Me etsimme sitä tietoa, sitä jonkun muun ajattelemaa asiaa, joka loksauttaisi meidän mielemme paikoilleen ja helpottaisi olomme. Me luemme ja kuuntelemme, joskus epätoivoisesti odottaen, että saisimme tiedon. Että me hoksaisimme virheellisen ajattelumme ja voisimme sitten alkaa ajatella uudella tavalla.

Mutta vika ei ole meidän ajattelussamme. Vika ei ole siinä, että me olisimme omaksuneet väärän ajatuksen, jonka voisimme korvata "oikealla" ajatuksella. Kysymys ei ole oikeasta ja väärästä, vaan luottamisesta. Me olemme menneet piiloon. Jokin meidän sisällämme, jokin joka on syvintä itseämme, on piilossa. Se joutui kätkeytymään tuskalliselta maailmalta. Tämä kohta ei parane sillä, että se alkaisi ajatella eri tavalla, sillä se ei voi. Se ei ole rikki, ei väärä eikä paha, mutta siinä on paljon kipua, ja se voi tulla esiin vain tämän kivun kanssa. Meillä oli joskus paljon kipua, mutta se ei saanut silloin tulla esiin. Tämä kohta ei osaa teeskennellä, se osaa vain piiloutua. Siksi se piiloutui kipunsa kanssa. Samalla se lakkasi luottamasta itseensä.

Me emme voi noin vain omaksua uusia "parantuneita" ajatuksia. Me emme parane sillä, että yrittäisimme sovittaa mieleemme viisauksia, joita muut ovat ajatelleet. Meidän on ajateltava omat ajatuksemme itse. Meidän on koettava omat tunteemme itse. Meidän on saatava oma luottamuksemme takaisin. Me paranemme ottamalla piiloutuneen osamme vastaan. Muiden ajatukset voivat näyttää meille, mitä on tapahtunut, sillä heidän kertomuksensa ovat hyvin samanlaisia kuin meidän. Muut voivat näyttää meille tietä, jolla on hyvä kulkea. Heidän ajatuksensa voivat antaa sisäiselle Lapsellemme luvan tulla esiin. Mutta heidän ajatuksensa eivät voi ottaa sisäistä Lastamme vastaan. Vain me itse voimme antaa hänelle luvan tulla esiin sellaisena kuin hän on. Vain me itse voimme ajatella omat parantavat ajatuksemme ja kokea omat parantavat tunteemme. Se kestää oman aikansa.

Tänä aikana me koemme omat kipumme. Me koemme myös paranemisemme. Me huomaamme, että meidän ajattelumme muuttuu sisältä käsin. Me löydämme piiloutuneen kohtamme, ja silloin me alamme elää sopusoinnussa itsemme kanssa. Me huomaamme, että alamme ajatella uusia ajatuksia, sellaisia jotka tuntuvat omilta. Ja eheiltä. Jokin meidän sydämessämme alkaa nostaa esiin uudenlaisia rakkauden, ilon, sopusoinnun ja kauneuden ajatuksia. Juuri niitä, joita me etsimme aluksi muualta. Vain meidän omat ajatuksemme ja tunteemme parantavat meidät. Ensin niihin sattuu. Sitten ne kirjaimellisesti parantavat meitä. Meidän omat ajatuksemme ja tunteemme, jotka ensin tarvitsivat paranemista, muuttuvat meidän parantajaksemme. Ne hoitavat meitä, ja ne hoitavat meitä hyvin, sillä sisäinen Lapsemme on meidän parantajamme. Hän on se, joka saa meidät etsimään, sillä hän tietää, mitä meiltä puuttuu. Me emme etsisi, jos emme tietäisi, mitä meiltä puuttuu. Sisäinen Lapsemme on etsijä ja löytäjä, sillä hän on itse itsensä parantaja. Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Meidän tarvitsee vain ottaa hänet vastaan, kun hän tulee kipunsa kanssa syliimme hoitamaan itseään. Silloin me huomaamme, että hän on se, joka hoitaa meitä ja parantaa meidät.

Me emme ole tehneet itseämme 6. elokuuta

Tapasin vapisevan miehen. Hänen maailmansa oli romahtanut. Tai ei sittenkään. Vain hänen ajatuksensa ja kuvansa maailmasta oli romahtanut. Maailma oli edelleen sama. Hän oli edelleen sama. Mutta nyt hän näki eri tavalla.

Meidän ajatuksemme eivät muuta maailmaa millään tavalla – meidän onneksemme. Sen sijaan meidän oma kokemuksemme maailmasta muuttuu uskomustemme kaltaiseksi. Koska uskomuksemme eivät ole sama kuin todellisuus, niiden ja uskomuksistamme täydellisesti vapaan todellisuuden välille syntyy ristiriita. Meidän uskomuksemme eivät koskaan uhkaa todellisuutta tai Jumalaa. Meidän uskomuksemme itsestämme eivät kykene millään tavalla muuttamaan sitä, mitä me olemme. Mitä lujemmin me yritämme saada itseämme väärien uskomusten kaltaiseksi, ja mitä enemmän me yritämme torjua oikeat uskomukset, sitä enemmän mielemme joutuu ristiriitaan oman olemuksensa kanssa. Ainoa asia, jolla uskomuksemme voivat uhata meitä, on se, että ne väsyttävät meidät.

Me emme muutu omien uskomustemme kaltaiseksi. Hyvä niin. Jos meillä olisi kyky muuttaa edes oma olemuksemme uskomustemme kaltaiseksi, me voisimme kadottaa rakkauden kokonaan. Me emme ole tehneet itseämme. Jopa ajatuksemmekin ovat vain vähäisessä määrin vapaan tahtomisemme tulosta. Tunteemme eivät ollenkaan. Me emme voi vaikuttaa siihen, mitä me emme ole itse tehneet. Me voimme vain ottaa sen vastaan, hyväksyä sen, ja kunnioittaa sitä.

Tuon miehen lailla me olemme joskus luulleet kuolevamme omaan tuskaamme. Mutta ei se niin ollut. Meidän tuskamme johtui siitä, että jokin meissä kieltäytyi kuolemasta. Kun me näimme omat varjomme, me pelkäsimme, että häilyvät haamut sammuttaisivat pienen liekkimme. Me näimme oman vankilamme, mutta emme tienneet, kuinka astua siitä ulos. Meidän ei tarvinnut. Se kaatui itsestään. Se tuntui kuolemalta, sillä me olimme mielestämme yhtä kuin nuo ajatusten, mielikuvien, tunteiden ja sääntöjen haamut. Silti me emme kuolleet emmekä edes muuttuneet. Sen sijaan me pääsimme vapaiksi. Me olimme yrittäneet löytää vastausta kysymykseen "kuka minä olen?" siinä onnistumatta. Niin kauan kuin me olimme kuoriemme sisällä, me emme saaneet vastausta, sillä myös meidän vastauksemme on siellä. Mutta kun kuoret katoavat, meidän ei tarvitse enää kysyä näin, vaan me tiedämme vastauksen. Ainutkaan meidän uskomuksemme ei muuta vastausta toiseksi. Meillä ei ole valtaa siihen, mihin meillä ei ole valtaa. Me itse ja todellisuus säilyivät turvattuina koko sen ajan, jolloin me luulimme niiden olevan jotakin muuta. Me emme ole tehneet itseämme. Me olemme turvassa jopa itseltämme.

Ilo 7. elokuuta

Tänään pyydän vain onnellisia asioita. Annan sydämeni toivoa iloisia yllätyksiä, enkä kahlehdi sitä arvottomuuden tuntemuksilla. Minun ei enää tarvitse arastella ilon kokemista. Tänään olen kanava, jonka kautta elämä riemuitsee omasta olemassaolostaan. Maailma katsoo itseään minun kauttani, ja se näkee onnellisuuden lupauksen.

Pienenä en uskaltanut olla onnellinen. Jos joku olisi pyytänyt minua olemaan onnellinen, en olisi osannut. En ehkä olisi edes halunnut. Kuuluin mieluummin surulliseen perheeseen. Vanhempani, kasvattajani, opettajani ja kaverini sanoivat, ettei kenelläkään ole oikeutta olla onnellinen.

Tänään tiedän nuo kaikki väitteet vääriksi. Ymmärrän, että Jumala rakastaa minua. Tänään osaan pyytää vain iloisia asioita. Tänään haluan olla onnellinen.

Tässä hetkessä 8. elokuuta

Tässä hetkessä eläminen on paranemisen edellytys. Tässä hetkessä eläminen on huomion kiinnittämistä siihen, mitä me olemme tekemässä. Se on silmien avaamista ympäristöllemme, korviimme kantautuvien äänien tiedostamista, tuntoaistiemme välittämien tuntemusten kokemista ja – omasta tietoisesta olemuksestamme tietoisena olemista.

Jos me kävelemme ja ajattelemme päämääräämme, me emme ole tässä hetkessä, vaan jossakin olemattomassa paikassa ja ajassa. Jos me kaipaamme takaisin lähtöpaikkaamme, olemme kadonneessa menneisyydessä, jota ei enää ole missään. Ajatuksiimme uppoutuneena me kadotamme matkan kukkivat kukat, kellastuneet sateen piiskaamat lehdet, ja kenties muukalaisen, jolla olisi meille tärkeä sanoma kerrottavaksi. Meidän elämämme avaimet ovat vain tässä ja nyt. Avaimemme ovat katselemisessa, kuuntelemisessa, tuntemisessa ja kokemisessa. Ja siinä, että olemme selvillä siitä, missä ajatuksemme ovat.

Tässä hetkessä eläminen vaatii sitä, että me kiinnitämme huomiota siihen, mihin me kiinnitämme huomiomme. Että me päästämme irti siitä, mitä ei enää ole tai vielä ole, ja olemme itsemme kanssa siinä, missä me olemme. Usein käytetty sanonta on virtauksen mukana meneminen, go with the flow. Se voi tapahtua vain juuri tässä ja juuri nyt. Sen luontevuus ei vähene siitä, että me kiinnitämme siihen huomiota. Päinvastoin, vasta silloin me osaamme palauttaa itsemme takaisin itsemme luokse, siihen mitä me olemme tekemässä, ajattelemassa, sanomassa, kokemassa – tähän virtaavaan nykyhetkeen. Silloin me olemme itsemme kanssa, ja huomaamme, kuinka rikas ja yksityiskohtia täynnä oleva kokemus elämä on, ja kuinka luontevasti se virtaa. Me olemme tässä hetkessä, kun kiinnitämme huomiomme siihen, mihin me kiinnitämme huomiomme. Me voimme tehdä niin vain tässä hetkessä, ja pelkästään se tuo meidät nykyhetkeen, vaikka emme vielä muuten osaisi siinä ollakaan. Aina, kun kiinnitämme huomiomme siihen, mihin kiinnitämme huomiomme, me olemme nykyhetkessä.

Yksinäisyys 9. elokuuta

"Jätä minut rauhaan" oli ahdistunut ja tuskainen pyyntömme silloin, kun olimme riippuvuutemme kierteessä. Me kaipasimme kokea tuskamme yksin, elää salaisuutemme yksin ja kokea häpeämme yksin. Silloinkin, kun sairautemme lepäsi, me olimme yksin. Me emme osanneet kuulua ihmisten joukkoon, emmekä aina edes kokeneet itseämme ihmiseksi. Mutta yksinäiseksi me koimme itsemme, kunnes heittäydyimme riippuvuutemme lämpimään syliin. Ajan mittaan sen lämpimästä sylistä tuli meille kuuma helvetti, ja sielläkin me olimme yksin.

Meidän kaikkein suurin yksinäisyytemme ei ole kaipaus, että joku toinen täyttäisi elämämme. Vaikka me saisimme tänään täydellisen vastauksen hetken yksinäisyyteen, uusi yksinäisyys olisi huomenna odottamassa meitä. Meidän suurin kaipuumme on kaipuuta itsemme luokse. Ennen me emme osanneet ajatella, että yksinäisyyden kokemukset jalostaisivat ja puhdistaisivat meitä. Nyt me tiedämme, että me tarvitsemme niitä, jotta löytäisimme itsemme. Olen usein kokenut itseni yksinäiseksi ja surulliseksi, mutta olen samalla tiennyt, että kukaan ei voi ottaa sitä kokemusta minulta pois. Noiden tilanteiden hiljainen ja nöyrä kohtaaminen on aina antanut levon ja uuden onnellisuuden. Kohtasin sen, mitä eniten kaipasin – itseni, entistä lähemmin, rakastavammin ja suloisemmin.

Mutta meidän yksinäisyydellemme voi olla toinenkin syy. Me olemme saattaneet särkyä niin pahasti lapsuutemme tai aktiivisen addiktiomme aikana, että me emme enää tahtoisi särkyä lisää. Me olemme niin rikki, että uusi särkyminen olisi meille aivan liikaa. Me olemme voineet menettää uskomme siihen, että joku pitäisi siitä, että tulemme häntä kohti ja avaamme itsemme. Me olemme olleet vain tiellä; ensin lapsuudessa vanhempiemme tiellä, ja addiktiomme keskellä me koimme olevamme lähes kaikkien tiellä. Meitä on voitu kohdella niin julmasti, että hyvästä syystä me tahdomme säästyä uusilta julmuuksilta.

Yksin oleminen on turvallista, mutta silloin me jäämme uhrin asemaan. Me olemme kenties olleet uhreja, joskus suurenkin julmuuden uhreja, ja se on ollut raskasta. Se saa meidän surullisen hahmomme laahustamaan ääneti, jotta muut eivät vain hoksaisi hyljätä meitä. Mutta nuo kokemukset ovat menneet. Niiden muistot ja niiden synnyttämä rikkinäisyys voivat olla vielä jäljellä, mutta silti meidän on siirrettävä uhrin kaapua syrjään. Muut ihmiset eivät voi täyttää meidän kaikkein syvintä yksinäisyyttämme, mutta he voivat jakaa paljon muuta meidän kanssamme. He voivat tehdä elämämme iloiseksi. He voivat auttaa meitä kohtaamaan kaikkein syvimmän yksinäisyytemme, erityisesti jos he tekevät samanlaista matkaa kuin me. Me voimme jakaa heidän kanssaan niin paljon ja niin syvältä, että se koskettaa meidän lohduttomimpiakin paikkojamme. Me elämme koko ajan kahdella tasolla: yksin ja yhdessä. Kun me olemme yhdessä, jokainen on kuitenkin yksin. Kun me olemme yksin, olemme kaikkeuden osa, ja kuulumme siihen aina, riippumatta siitä, koemmeko kuuluvamme vai emme. Me voimme olla yksin, mutta emme enää yksinäisiä.

Yhdensuuntainen mieli 10. elokuuta

Jos me emme tiedä, mitä jokin asia tai tapahtuma merkitsee meille, me olemme sen edessä epävarmoja. Mitä näyttävämpi tai kauaskantoisempi edessämme oleva päätös tuntuu olevan, sen epävarmempia me olemme. Me emme uskalla päättää. Meidän mielemme on epävarma ja ristiriitainen, jolloin päätöksenteko on vaikeaa ja ahdistavaa.

Jos meidän mielessämme ei ole ristiriitoja ja toisiaan vastaan taistelevia ajatuksia, meillä ei ole mitään päätettävää. Koko mielemme ollessa samansuuntainen päätökset lakkaavat. Me vain toimimme. Ainoastaan ristiriitainen mieli joutuu ponnistelemaan päätösten edessä. Ehjällä mielellä eläminen on virtausta elämän mukaan. Hyvä ystäväni ilmaisi tämän hienosti: hän koki paranemisensa myötä tulleensa elämän vapaamatkustajaksi.

Jos meidän on vaikea tehdä päätöstä, me haluamme keskenään ristiriitaisia asioita. Me pelkäämme menettävämme yhtä, jos valitsemme toista. Me pelkäämme menettävämme jotakin, jos teemme valinnan. Mutta meidän sisäinen lapsemme ei koskaan pelkää menettävänsä jotakin valintojensa seurauksena. Hänen valintansa ovat valintoja vapaudessa, antamisessa ja rakastamisessa. Jos hän tekee valinnan, hän tietää ohjaavansa omaa elämäänsä. Ja hän tietää, että olivatpa hänen valintansa mitä hyvänsä, häntä vastaan tulee rakkaus. Rakkaus on läsnä siinä valinnassa, jonka hän tekee. Sisäinen lapsemme ei jää tuskailemaan, miksi hän ei tehnyt toista valintaa, sillä siinä olisi monta ansaa: se sitoo meidät menneisyyteen, se saa meidät ahdistumaan itsemme vuoksi, ja me olemme voimattomia muuttamaan menneisyyttä.

Kaikki, mitä meille tapahtuu, on hyödyllistä. Me opimme ja kasvamme sen kautta. Kaikessa meitä vastaan tulee rakkaus. Mutta me emme tunne rakkautta vielä. Me emme tiedä, miltä rakkaus "tuntuu". Mutta kun me kuljemme silmät auki, me alamme nähdä rakkautta joka paikassa. Se on erilaista kuin olimme kuvitelleet. Se tulee meitä vastaan jopa siinä, mikä ensi näkemältä vaikuttaa rakkaudettomuudelta.

Joku on tehnyt maantiet, että muilla olisi hyvä liikkua. Joku on tutkinut ja kehittänyt lääkkeitä, että muilla olisi helpompi olla. Joku on tiputtanut jäätelöpaperin, joka kertoo, että hän on halunnut olla hyvä itselleen ja syödä jäätelön. Joku on valmistanut jäätelön, joku kuljettanut sen kauppaan, joku laittanut pakastimeen ja joku myynyt sen.

Rakkaus tulee meitä vastaan joka paikassa. Se tekee meidän mielemme yhdensuuntaiseksi ja poistaa monien päätösten vaikeuden. Silti meidän on edelleen opiskeltava, nähtävä vaivaa, ja hankittava viisautta. Mutta jos mielemme on yhdensuuntainen, me voimme keskittyä niihin helposti, sillä hallitsemattomat ajatukset ja tunteet eivät ole häiritsemässä. Meistä tulee vapaamatkustajia.

Me opimme rakastamaan itseämme silloinkin, kun näyttää siltä, että kukaan muu ei välitä. Rakkaus itse on läsnä ja opettaa meitä. Joskus se on kipeää luopumista jostakin, jonka me kuvittelimme olevan rakkautta, mutta joka ei ollutkaan. Se sattuu, mutta ilman tällaista oikean Rakkauden kosketusta me emme sitä koskaan löytäisi. Ole siinä, missä oletkin ja anna Rakkauden painaa sinua hetken, jotta se nostaisi sinut uuteen alkuun ja uuteen ihmisyyteen. Kukaan ei ole koskaan hajonnut Rakkauden kosketukseen.

Rakkaus 11. elokuuta

Parantuaksemme me tarvitsemme vain yhtä asiaa - rakkautta. Paranemisen aikana se saa monenlaisia muotoja, mutta yksi elementti ei koskaan katoa siitä: sen vastaanottaminen, mikä on olemassa.

Me emme tahtoisi, että meissä on rikkinäisiä paikkoja. Niiden rakastaminen tuntuu raskaalta ja kuluttavalta. Me taistelemme niitä vastaan, kunnes hyväksymme ja rakastamme. Ne paranevat, mutta uusia asioita tulee, ja me väsymme uudelleen. Kun me olemme parantuneet jonkin aikaa, me alamme nähdä, että rakastaminen toimii. Meidän olomme alkaa tuntua erilaiselta.

Me saatamme joutua rakastamaan rikkinäistä kohtaamme pitkään. Se ei haittaa. Ainoa, mikä sen voi parantaa, on rakastaminen. Rakastaminen ei tarkoita toimettomuutta. Joskus rakastaminen on sitäkin. Rakastaminen on myös toimimista. Jos minun fyysinen kuntoni on heikko, ensimmäinen osa rakastamista on sen vastaanottaminen, hyväksyminen, ja myöntäminen. Mikään määrä vihaa, torjuntaa, pettymystä, katkeruutta, syyttämistä, häpeää tai halveksuntaa ei muuta minun kuntoani toiseksi. Ei myöskään mikään määrä rakkautta, hyväksyntää, hoitamista, hellyyttä tai myötätuntoa. Kun huomaan että minun fyysinen kuntoni on huono, se pysyy minussa kuin takiainen, olipa minun asenteeni sitä kohtaan mikä hyvänsä. Rakkaus, torjunta, viha uskottelu, tai mikään muu ei muuta sitä toiseksi juuri nyt. Se ei poista sitä, mikä on.

Rakkaus ei arvioi asioiden tilaa. Rakkaus ottaa olemassa olevan asiaintilan vastaan, hyväksyy sen ja hoitaa sitä. Kun otan itseni vastaan huonokuntoisena, minä voin rakastaa ja hoivata itseni kuntoon. Silloin minä koen oloni hyväksi prosessin kaikissa vaiheissa. Ja silloin huomaan, että en tarvitse yhtään vihaa, syyttämistä, torjuntaa tai halveksuntaa tullakseni paremmaksi. Ne eivät auta minua yhtään. Ne eivät koskaan ole auttaneet meitä mihinkään. Vanhempamme ja yhteiskuntamme ovat vain uskotelleet meille, että niistä olisi meille jotakin hyötyä.

Meillä kaikilla on sisällämme suuri pyyntö: anna minun olla minä. Tämä on ensimmäinen pyyntö, joka meidän tulee täyttää. Ilman rakkautta se ei onnistu. Meidän sisäisellä lapsellamme on tämä pyyntö meille. Samoin meidän ruumiillamme, mielellämme, menneisyydellämme, muistoillamme ja kaikilla asioillamme. Meissä voi olla asioita, joiden emme tahtoisi olevan niin kuin ne ovat. Vain rakkaus tekee mahdolliseksi alkaa hoitaa niitä heti, kun me tunnistamme niitä. Hyväksyminen on hoitamista. Rakastaminen on hoitamista. Vihaaminen ei ole hoitamista.

Salaliitto 12. elokuuta

Tässä maailmassa on salaliitto, jonka uhriksi joutumista me emme voi välttää. Kun me alamme etsiä todellista itseämme, kaikki se mikä on, alkaa toimia mitä ihmeellisimmillä tavoilla auttaakseen meitä. Sattumat lakkaavat ja niiden sijaan me olemme keskellä huolellisesti suunniteltuja tapahtumia, joiden tarkoituksena on osoittaa meille todellisuus. Koko universumi alkaa sykkiä meille vain yhden sävelmän tahdissa.

Jokainen tilanne on johdatusta seuraavaan, ja usein me näemme vasta jälkikäteen, että meidät työnnettiin eteenpäin tavalla, jolle ei ollut vaihtoehtoja. Ja se, mihin meidät vietiin, paljastaa valtavan rakkautensa, kun me olemme siellä. Me voimme joutua kulkemaan katua, joka näyttää päätyvän umpikujaan, mutta kun saavumme kujan päähän, me näemme kullalla koristellun portin, jossa lukee suurilla kirjaimilla meidän oma nimemme. Ja kun me astumme siitä läpi ja katsomme taaksemme, me näemme kukkivan kujan.

Me näemme myös, että tuo kuja on suljettu, vailla vaihtoehtoja, ja että ainoa reitti eteenpäin oli tulla portille. Katua kävellessämme me näimme monia vaihtoehtoja, mutta nyt huomaamme, että ne olivat suljettuja. Matkamme aikana me erehdyimme monta kertaa miettimään, pitäisikö meidän kääntyä jollekin toiselle kadulle. Mutta me emme kääntyneet, sillä salaliitto työnsi meidät perille.

Mitä kauemmin olen kulkenut paranemisen polkuja ja katuja, sitä enemmän uskon tämän salaliiton olemassaoloon. En olisi tässä ilman sitä. Nyt uskallan luottaa siihen jo silloinkin, kun en vielä näe kultaista porttia. Silloin voin nauttia matkasta miettimättä koko ajan, teenkö nyt varmasti oikein. Salaliitto pitää minusta huolen, ja voin heittäytyä hetken riemuun silloin kun se tulee. Voin myös heittäytyä hetken suruun. Ennen kaikkea voi heittäytyä hetkeen, sillä huominen tulee vasta huomenna. Ehkä silloin olen jo portilla tai vielä kujalla. Tänään en sitä tiedä, eikä se ole edes tarpeen. Todellisuuteen ei kuulu tietäminen, vaan vastaanottaminen – turvallisen salaliiton lapsena. Se vie meidät perille.

Me olemme hyviä 13. elokuuta

Tiedätkö kuinka hyvä sinä olet? Kannattaisi tietää. Muutoin sinä menetät suurimman osan itsestäsi – oikeastaan sinä menetät itsesi kokonaan.

Meille on opetettu, että me olemme pahoja, mutta jos kuritamme itseämme riittävästi, jos yritämme virheidemme jälkeen yhä kovemmin, ja jos emme pidä itsessämme mitään tarpeeksi hyvänä ja onnistuneena, meistä tulee lopulta hyviä. Mutta mistä tuo hyvyys tulee? Jos viemme tämän logiikan loppuun asti, hyvyys tulee kurittajasta, joka ei anna kiitosta, joka ei ole tyytyväinen, joka haluaa aina enemmän, ja joka ei anna lepoa. Mistä hyvyys olisi tullut kurittajaan? Mistä kurittaja olisi onnellinen, iloinen ja tyytyväinen?

Se on tyytyväinen vain saadessaan kurittaa. Se ei voi kuitenkaan saada tätä työtään meissä päätökseen, sillä se ei voi löytää kurittamiselleen kohdetta. Se on itsevihan ilmentymä, ja sen ainoa tehtävä on vihata kohteesta riippumatta. Sen syntymekanismi on seuraava:

Lapsi kokee tarpeen ja ilmaisee sen.
Lapsen tarve torjutaan.
Lapsi täyttää itse tarpeensa, todennäköisesti jollakin korvikkeella.
Lapsi kokee syyllisyyttä tehdessään jotakin, joka ei ollut vanhempien mielestä hyvä. Tätä vielä pahentaa, jos lasta rangaistaan korvikekäyttäytymisestä.
Tarve ilmenee uudelleen.
Lapsi yrittää taistella sitä vastaan, mutta se on hänen elinehtonsa.
Lapsi alkaa vihata itseään.

Koko prosessissa lapsessa ei ollut mitään pahaa. Lapsi ilmaisi sisäisen todellisuutensa, mutta hänelle sanottiin, että se on väärä. Ei hän sitä tietenkään heti uskonut, sillä se oli hänelle tosi kuin vesi. Hän itse näki, koki ja tunsi sen. Se oli totta. Sen tähden vanhemmat joutuivat niin monta kertaa vakuuttamaan lasta – ennen kuin hän uskoi totena sen, mikä ei ollut totta. Mutta se, minkä hän otti vastaan, ei ollut ainoastaan valhetta. Se oli järjetöntä.

Tämän mekanismin aikana lapsi omaksuu totena asian, jonka hän aluksi tiesi olevan valhetta. Tällä on hyvin vaarallinen seuraus: lapsi oppii pitämään totena jotakin siitä huolimatta, että se on ristiriidassa sen kanssa, mitä hän näkee, kokee ja tuntee. Hän takertuu johonkin uskomukseen, pitää sitä voimassa ja syyttää itseään siitä, että se ei asetu hänessä lepoon ja sopusointuun hänen itsensä kanssa. Aikojen saatossa hän turtuu omille havainnoilleen, takertuu valheellisiin "ihanteisiin" ja syyttää itseään siitä, että hän ei elä ihanteidensa mukaan.

Sisäinen tuomitsija ei voi löytää mitään todellista tuomittavakseen, eikä saa koskaan työtään valmiiksi. Sisäinen tuomitseminen on prosessi, joka ei liity mihinkään tuomittavaan asiaan, vaan se elää omaa elämäänsä. Se perustuu valheelle, ja siitä voidaan luopua vain osoittamalla se valheeksi. Olipa todellisuus mitä tahansa, sen tehtävä on aina löytää uutta tuomittavaa, sillä sen tuomitsemisen perustana ovat valheelliset ja järjettömät "ihanteet".

Me olemme totta. Meidän havaintomme ovat totta. Omien havaintojemme tuomitseminen on järjetöntä, valheellista ja tuskallista. Se ei koskaan tee meistä hyviä, sillä se ei ole sen tehtävä. Sen tehtävä on kieltää todellisuus. Niin kauan kuin me näemme itsemme tuomitsemisen kautta, me kiellämme omat havaintomme. Todellisuus on se, että me olemme hyviä. Hyvyys ei ole vain osa meitä. Ellemme näe omaa hyvyyttämme, me menetämme itsemme kokonaan.

Mikä on totta? 14. elokuuta

Leijona ja jänis elävät samassa todellisuudessa. Silti niiden totuus on erilainen. Jäniksen totuuteen kuuluu tehdä tiettyjä asioita ja pelätä tiettyjä asioita. Leijonan totuuteen kuuluu nähdä maailma toisella tavalla. Jos jänis alkaisi luulla olevansa leijona ja alkaisi reagoida todellisuuteen leijonan lailla, se todennäköisesti kuolisi hyvin pian. Jos leijona alkaisi reagoida totuuteen jäniksen lailla, se ei enää tulisi toimeen leijonien kanssa ja kuolisi nälkään.

Kiven todellisuus on kenties hyvin yksinkertainen. Se tuskin paljon välittää siitä, sataako vai ei, mutta päivänkakkaralle sade on elinehto. Universumi ei vaadi kiveltä mitään muuta kuin että se on sitä, mitä se on. Ollessaan kivi ja antautuessaan kiveydelleen se on juuri siten kuin universumi odottaa sen olevan. Se on osa todellisuutta ja näkee todellisuuden omalla tavallaan.

Me olemme osa maailmaa. Maailma ei ole meidän ulkopuolellamme eikä sisällämme – se on yhtä aikaa molemmissa, ristiriidattomana itsensä kanssa. Ristiriita todellisuuden kanssa syntyy omista odotuksistamme olla jotakin muuta kuin olemme. Me haluaisimme kokea jotakin muuta kuin koemme. Ensin me odotamme, että kokisimme jonkin asian toisin kuin meissä oleva ihmisyys kokee, ja kun emme koe, sen sijaan, että me haluaisimme tutustua omaan ihmisyyteemme, me yritämme yhä uudelleen olla jotakin muuta. Me kiellämme todellisuuden tunteistamme, itsestämme ja maailmasta, ja pidämme yllä vääriä odotuksia. Me emme nöyrry siihen, että näemme maailman subjektiivisesti, ihmisenä, vaan haluaisimme nähdä sen muutoin kuin oman inhimillisen kokemuksemme kautta.

Me katselemme maailmaa inhimillisyyden näkökulmasta. Maailma on yhtä kuin meidän oma paikkamme siinä ja meidän oma kokemuksemme siitä. Mitään muuta maailmaa ei ole. Toisen maailman kuvitteleminen on illuusio. Maailma on meidän kokemuksemme siitä, ja tämä kokemuksemme tulee inhimillisyytemme näkökulmasta. Joka ei suostu tähän, on kuin jänis joka kuvittelee olevansa leijona. Hän ei muutu siitä leijonaksi, vaan ainoastaan tappaa itsensä.

Meidät on kasvatettu kieltämään todellinen subjektiivinen itsemme ja alistumaan kuvitteellisiin, mielettömiin ja vahingollisiin ihanteisiin. Meidän minuutemme on kielletty niin monta kertaa ja niin tuskallisesti, että me olemme päätyneet pitämään itseämme jonakin muuna. Mutta me emme ole siitä muuttuneet eikä meidän kokemuksemme todellisuudesta ole siitä muuttunut. Totuus on meidän kokemuksemme totuudesta. Se, mitä me emme koe, ei ole meille totta. Se, minkä me koemme, on totta. Me voimme kuluttaa koko elämämme ponnistelussa yrittäen kokea jotakin, mitä me emme koe. Kuolinvuoteellamme me voimme sitten sanoa, mikä oli meille totta. Me voimme yrittää koko elämämme olla kokematta jotakin mitä me kuitenkin koemme. Kuolinvuoteellamme me voimme sitten sanoa, mikä oli elämämme totuus. Usko omia havaintojasi.

Kalliolla roikkuja 15. elokuuta

Zen–opettajat käytävät mielellään mahdottomia kysymyksiä, joihin oppilaan tulee vastata nopeasti ja epäröimättä. Eräs näistä on nimeltään "Kalliolla roikkuja". Se kuuluu näin:

Henkilö roikkuu jyrkänteen reunalla kasvavassa puussa hampaistaan, suoraan jyrkänteen yläpuolella. Hänen kätensä ja jalkansa ovat sidotut. Toinen henkilö jyrkänteen alla kysyy "miksi opettaja tuli Kiinasta?" Jos puussa roikkuja ei vastaa, kysyjä tappaa hänet. Jos hän avaa suunsa, hän putoaa varmaan kuolemaan. Jos sinä olisit tuossa puussa, mitä tekisit? Voisitko selvitä hengissä? Mieti hetki ennen kuin luet eteenpäin.

Kiinalainen mestari Ta-Hui antoi oman vastauksensa satoja vuosia sitten: "Kalliolla roikkuja, päästä irti – ja suostu hyväksymään kokemus. Tyhjäksi tulemisen jälkeen heräät henkiin – en voisi huijata sinua".

Kysymyksen opetus on siinä, että roikkujalla ei ole valintaa. Meidän on päästettävä irti kuvitelmista, että voimme kääntää kaikki tilanteet oman halumme mukaisiksi. Meidän on päästettävä irti kuvitelmista, että voimme omalla voimallamme muuttaa tilanteet, ja meidän on suostuttava putoamaan hetken kokemukseen. Meidän on suostuttava hyväksymään kokemuksemme, olipa se hyvä, paha, tai neutraali.

Puussa roikkujalla on todellisuudessa vain yksi valinta: kuinka kuolla. Hänen on tultava tyhjäksi omasta voimastaan. Jos hän pystyy hyväksymään tämän, hän palaa uudelleen elämään, ja hän antaa suuren opetuksen puun alla seisojalle. Hän kuolee joka tapauksessa, ja niinpä hän voi suostua hyväksymään kokemuksen. Muita vaihtoehtoja ei ole. Mitä irti päästämistä!

Mutta Ta-Huin vastauksessa on toinen tärkeä puoli. Hän ei kehota roikkujaa hyväksymään kokemusta, vaan suostumaan sen hyväksymiseen. Meidän tarvitsee vain suostua hyväksymään, ja silloin me palaamme takaisin elämään. Me heräämme, havaitsemme oman voimattomuutemme, ja sitten tulemme järkiimme. Me päästämme irti omasta voimastamme, joudumme tyhjyyteen ja nautimme kokemuksesta. Kun me havahdumme siihen, mitkä todella ovat vaihtoehtomme, me heräämme uudelleen henkiin ja elämme täysillä. Usein meidän vaihtoehtomme ovat vähäiset. Mutta ne ovat meidän todellisuutemme. Vain niissä me voimme löytää elämän. Me löydämme elämän vain silloin, kun päästämme irti sellaisista vaihtoehdoista, joita meidän elämässämme ei oikeasti ole. Me kohtaamme oman todellisuutemme ja annamme kuvitelmien lentää tiehensä. Siinä silmänräpäyksessä me heräämme oikeasti elämään, vaikka se kestäisi vain yhden sekunnin.

Kuka on hyvä opettaja? 16. elokuuta

Hyvä opettaja on jokainen, joka auttaa sinua. Jokainen, jolta koet saavasi apua, on hyvä opettaja, olipa hän minkälainen tahansa ja kuka tahansa. Jokainen meistä on ihminen, ja jokaisen kädet ovat likaiset. Jos se käsi, joka nostaa minua ylös kuopasta, on likainen, minun on tartuttava siihen entistä lujemmin. Mutta minun on osattava päästää siitä irti kun olen päässyt maan pinnalle, sillä muutoin elämäni muuttuu hulluksi.

Ainoa mittapuu, jolla meidän on hyvä mitata opettajiamme, on se, saavatko he meidät muuttumaan paremmiksi ja kokemaan olomme paremmaksi. Millään muulla ei ole väliä, olipa heidän olemuksensa tai elämänsä mitä tahansa. Jos he ovat yksinkertaisia ihmisiä, jotka auttavat meitä omalla tavallaan, he ovat sopivia opettajia, vaikka he olisivat kylähullun maineessa. Jos he ovat nimekkäitä korkeasti oppineita, jotka eivät saa matkaamme edistymään, on syytä lähteä pois. Niin kauan kuin mittaamme ihmisiä jollakin muulla mitalla kuin heidän vaikutuksellaan elämäämme, me mittaamme väärin. Jos he auttavat meitä vaikka kuinka vähän, he ovat meidän opettajiamme. Jos en suostu siihen, että likainen käsi nostaa minut ylös, minä voin kuolla kuoppaan. Usein vahvimmat kädet ovat likaisia, eivätkä ne pelkää tarttua meidän likaamme. Sitä paitsi meidän mittarimme ei ole oikea. Se on todennäköisesti yhtä vääristynyt kuin muu mielemme. Jos se ei olisi vääristynyt, meidän ei tarvitsisi tulla nostetuksi ylös kuopasta.

Toisaalta kukaan ei ole sinulle hyvä opettaja, itseäsi lukuun ottamatta. Zen kutsuu tätä Buddhan tappamiseksi. Se sanoo, että jos kohtaat tiellä Buddhan, tapa hänet! Niin kauan kuin me kuvittelemme, että jollakin toisella on totuus itsestämme, hän seisoo meidän tiellämme ja ansaitsee tulla tapetuksi. Me tarvitsemme tulla nostetuksi ylös, siihen saakka että osaamme kävellä itse. Mutta sen jälkeen meidän on tapettava mielestämme kaikki, joilta olemme saaneet apua, unohdettava heidät, ja varmistettava, että omalla tiellämme kukaan ei seiso meidän edessämme.

Jos joku esiintyy tietävänä, puhtaana ja ainoan oikean totuuden haltijana, juokse niin lujaa kuin voit! Antaudu Korkeammalle Voimallesi, äläkä anna kenenkään tuomita sinun totuuttasi. Luota oman sydämesi ääneen, ja pääset sinne missä sinun kuuluukin olla: vapaaksi. Vapaaksi opista, vapaaksi ahdistuksesta ja vapaaksi pelosta. Vapaaksi kaikista opettajista. Kun kohtaat tiellä opettajan, ota mitä saat ja sitten tapa hänet! Jokainen oikea opettaja toivoo oppilaidensa tulevan kaltaisikseen: vapaiksi, itsenäisiksi, suuriksi ja muiden ajatuksista piittaamattomiksi. Sitten hän toivoo tulevansa tapetuksi. Sinun velvollisuutesi on päästää irti kädestä, joka nosti sinut ylös kuopasta. Ja tarttua uudelleen jokaiseen käteen, joka nostaa sinua, vain päästääksesi siitä taas irti, kunnes seisot itse elämäsi korkeimmalla paikalla. Mutta sittenkään et ole puhdas etkä omista totuutta yksinoikeudella. Ja vaikka joskus seisoisit elämäsi korkeimmalla paikalla, älä silloinkaan erehdy luulemaan olevasi elämäsi korkein voima.

Olenko valmis? 17. elokuuta

Joskus me yritämme muuttaa elämäämme ja omaksua uusia tapoja tai käyttäytymismuotoja. Kenties me haluaisimme alkaa pitää huolta ruumiistamme, mielestämme tai sielustamme uudella tavalla. Ehkä me haluaisimme luopua jostakin tavasta, ajatuksesta tai tunteesta. Kenties me koemme jonkin 12 askeleesta kehottavan meitä.

Tällaisessa tilanteessa on luonnollista joutua ponnistelemaan hieman – mutta vain vähän. Jos me joudumme ponnistelemaan paljon, meidän mielemme ei ehkä ole vielä valmis muutokseen. Me saatamme yrittää pakottaa itseämme johonkin, joka voisi olla meille hyväksi, mutta teemme sen väärällä aikataululla tai väärässä järjestyksessä. Jos me olemme valmiita tekemään jotakin, meidän ei tarvitse ponnistella. Silloinkin me voimme joutua opettelemaan uutta asiaa, mutta me emme joudu tuskailemaan, pakottamaan, emmekä ahdistumaan.

Sen sijaan, että yrittäisimme entistä kovemmin, me voimme kysyä itseltämme, onko meidän mielemme valmis siihen, mitä me yritämme. Jos me vain yritämme kovemmin, meidän mielenkiintomme kohdistuu helposti itsemme ulkopuolelle. Silloin me näemme vain yhden asian, yhden ratkaisun ja yhden keinon päästä siihen. Silloin me olemme myös kiinnittäneet järjestyksen, jolla elämämme tulisi muuttua. Mitä enemmän me kamppailemme, sitä kapeammaksi meidän näkökulmamme muuttuu.

Jos me kysymme, onko meidän mielemme valmis, meidän mielenkiintomme kääntyy itseemme. Silloin meidän ei tarvitse kokea epäonnistuvamme, jos toteamme, että emme olleet vielä valmiita siihen, mitä me tavoittelimme. Me saamme rauhan eheytyä niissä kohdin, jotka ovat valmiita muuttumaan. Väärä järjestys voi olla yhtä surullinen ja raskas kokemus kuin väärät tavoitteet. Me emme aina tiedä, milloin uuden on aika tulla tai vanhan lähteä. Meillä saattaa olla väärää syyllisyyttä, minkä takia pidämme joitakin asioita muita hävettävämpinä, ja yritämme saada ne "kuntoon". Mutta jos ne ovat olleet meidän selviytymiskeinojamme, meidän mielemme ei saata olla vielä valmis niiden muuttumiseen.

Kun meidän mielemme on valmis, muutos tulee itsestään. Kun mielemme on valmis, sille on aivan sama, mitä me teemme. Me voimme tehdä niin tai olla tekemättä niin. Me teemme niin, jos nykyhetkessä on hyvä tehdä niin, ja teemme toisin, jos on hyvä tehdä toisin. Meidän mielemme ei ole kiinni yksittäisessä asiassa, vaan nykyhetken kokonaisuudessa. Silloin me saatamme huomata, että se asia, jonka kanssa me kamppailimme, on yhdentekevä. Me voimme olla sen kanssa tai ilman sitä. Se on osa sitä varastoa, jonka kanssa me kuljemme nykyhetkessä, eikä se ole yksinään hyvä tai paha. Sen käyttö syntyy nykyhetken olosuhteiden mukaan vailla etukäteen annettuja arvovarauksia. Jos se edistää elämää, me teemme niin, ja jos ei, me emme tee niin. Meidän mielemme on valmis nykyhetkeen, kun se voi joka hetki taipua sinne tai tänne. Silloin me olemme valmiita kaikkeen ja tapahdumme nykyhetken mukana.

Niin kauan kuin meidän mielemme ei ole vapaa, me olemme omien ajatustemme ja ihanteidemme uhreja. Mutta kun asioilla ei ole väliä, me emme ole minkään uhreja. Silloin meidän mielemme on valmis mihin tahansa. Meidän ei tarvitse yrittää kovemmin. Sen sijaan meidän mielemme voi tulla valmiiksi tekemään sitä, mitä me tahtoisimme tehdä. Kun se on valmis, me voimme kevyesti tehdä niin ja yhtä kevyesti olla tekemättä niin.

Minulla on oikeus elää 18. elokuuta

Me elämme välillä aikoja, jolloin emme ole varmoja mistään. Me olemme epätoivoisia, tuskastuneita, ja ajaudumme vanhoihin malleihin. Elämän hienot kokemukset tuntuvat kadonneen. Meistä tulee kitkeriä, kyynisiä, hyökkääviä tai vetäytyviä. Silloinkin meillä on oikeus elää. Me saamme omistaa kaikki kokemuksemme ja voimme myöntää, että elämme kurjaa aikaa. Kurjinakin meillä on tila olla maailmassa. Meillä on oikeus omaan emotionaaliseen ja fyysiseen tilaamme. Meillä on aina oikeus omaan paikkaamme.

Me otamme tunteemme vastaan ja otamme niistä vastuun. Kukaan toinen ei ole vastuussa omasta tilastamme, eikä meidän tarvitse yrittää miellyttää ketään. Meidän ei tarvitse pienentää omaa tilaamme eikä paikkaamme maailmassa silloinkaan, kun emme koe kuuluvamme siihen, tai kun emme edes haluaisi kuulua siihen. Elämisen oikeus on muuttumaton ja vaihtelematon. Se on aina yhtä ehdoton – koimmepa itsemme mukavaksi ihmiseksi tai emme. Meillä ei ole mitään, millä me voisimme lunastaa oman tilamme. Kenelläkään ei ole.

Jokaisella on yhtäläinen oikeus elää ja yhtäläinen oikeus omaan tilaansa. Jokaisella on oikeus käydä kurjat aikansa läpi. Jokainen saa olla masentunut, epätoivoinen ja kurja. Jokaisella on oikeus iloon, vaikka me olisimme masentuneita – tai masennukseen, vaikka me olisimme iloisia. Me voimme olla heidän lähellään ja antaa heidän olla. Me saamme olla surullisia silloin kun muut nauravat, ja päinvastoin. Se ei ole pelkästään oikeutemme. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme ottaa elämä vastaan. Se on meidän mahdollisuutemme löytää itseämme ja omaa paikkaamme. Me emme voi valita kokea vain positiivisia tunteita. Me voimme vain valita kokea kaikkia tunteita tai olla kokematta mitään tunteita. Jos me alamme tukahduttaa kipeiltä tuntuvia tunteita, me tukahdutamme myös kykymme kokea iloisia tunteita.

Joskus ainoa ajatus, joka auttaa meitä ottamaan elämän vastaan, on, että meillä on oikeus elää juuri sellaisina kuin me olemme. Meidän ei tarvitse ilahtua mistään, mistä me emme halua. Jotkut oppitunnit koskettavat meitä syvältä ja nostavat tuskamme ja ahdistuksemme pintaan. Kun me emme enää pakene niitä itseämme tuhoavalla käyttäytymisellä, ne voivat tuntua ylipääsemättömiltä. Mutta niiden kokemisen kautta me avaamme itsellemme oven päästä eteenpäin. Me voimme juuttua hetkeksi johonkin oppituntiin, mutta vain siksi, että se on tavallista suurempi opetus. Meidän ei tarvitse pelätä juuttumista. Meidän ei tarvitse nähdä heti sitä, minkä me opimme myöhemmin. Juuttuneinakin meillä on oikeus elää, olimmepa miten vihaisia, masentuneita tai epätoivoisia tahansa. Meidän tilaamme ei kukaan voi ottaa pois. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia meitä luopumaan omasta paikastamme – ei edes meillä itsellämme. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia meitä olemaan toisenlaisia.

Irtiottoja 19. elokuuta

Jotkut ihmissuhteet pysyvät voimassa vain siksi, että sen osapuolet eivät elä todellisesta itsestään käsin. Ihmissuhde ei ole silloin muuttumisen, kasvun eikä vapautumisen väline. Sen sijaan se auttaa osapuolia olemaan paikallaan, muuttumatta ja kasvamatta. Me kaikki tarvitsemme joskus tuokioita, jolloin voimme sulkea silmämme ja unohtaa jotakin kipeää hetkeksi. Mutta jos me viivymme suojassa tarpeettoman kauan, se pitää meidät kiinni menneisyydessä. Jos emme tule pois suojasta, kun vaara on ohi, me kärsimme ja muut kärsivät meidän piiloutumisestamme.

Väärän itsen ylläpitämissä ihmissuhteissa on kolme roolia, jotka vaihtuvat hetkestä toiseen ja ihmisestä toiseen. Nämä roolit ovat roisto, uhri ja pelastaja. Me voimme huonosti jokaisessa roolissa, sillä meidän todellinen itsemme on piilossa. Me emme elä omaksi parhaaksemme emmekä toisen parhaaksi. Me luovumme omasta vapaudestamme ja reagoimme toisen antamien roolien mukaan. Tai sitten me valitsemme itse oman roolimme. Roolit vuotottelevat yhteisessä tanssissa. Joskus se tapahtuu helposti, kevyesti ja itsestään. Joskus me suostumme rooliin vasta painostuksen jälkeen.

Edellä mainitun kolmen roolin vuorottelu on merkkiä siitä, että meidän tulisi tehdä irtiotto. Meidän ei tarvitse lähteä suhteesta, mutta meidän on luotava siihen tilaa elää todellisena itsenämme. Silloin suhteen toinen osapuoli saattaa yrittää ottaa jonkin noista rooleista, tai hän voi yrittää antaa meille jonkin niistä. Hän voi asettua uhrin asemaan ja yrittää saada meitä pelastajan rooliin. Hän voi sanoa meitä muiden ajatusten ja mielipiteiden uhriksi ja haluta pelastaa meidät. Hän voi yrittää asettaa meitä kiusaajan rooliin. Jos me otamme minkä tahansa tarjotuista rooleista, se vaihtuu kohta toiseksi. Suhde pyörii silmukoissa.

Hän ei tarjoa meille näitä rooleja huvin vuoksi tai kiusatakseen meitä. Hänen väärä itsensä kauhistuu meidän todellisen itsemme voiman näkemistä. Jotakin outoa tapahtuu, sillä tutun kolmen roolin sijaan me olemme uudessa neljännessä: todellinen minä, joka ei ole kiusaaja, uhri eikä pelastaja. Se ei sovi silmukoissa pyörivän vuoropuhelun dynamiikkaan. Se on pelottavaa. Sitä ei voi ennustaa.

Tässäkin tapauksessa riittää, että me tunnistamme, mitä tapahtuu. Meidän ei tarvitse ottaa vastaan tarjottua roolia. Eikä meidän tarvitse moittia toista siitä, että hän yrittää tarjota meille roolia. Roolin vastaanottaminen voisi tuoda hetken helpotuksen, mutta me tuntisimme kohta kuristavan otteen kaulassamme. Me emme voi tehdä toista onnelliseksi. Eikä toinen voi tehdä meitä onnellisiksi. Kukaan ei voi antaa toiselle sisäistä vapautta. On jokaisen oma asia ja vapaaehtoinen valinta, mihin hän sitoo itsensä, ja mistä hän irrottaa itsensä.

Epäuskosta kasvaa usko 20. elokuuta

Joskus me olemme epätoivoisia, koska emme näe mitään. Me tahtoisimme, että joku tai jokin ottaisi meidän tuskamme pois. Me käännymme sisäänpäin ja lakkaamme toivomasta, tai me jaksamme toivoa enää vain ihmeellistä muutosta, joka veisi meidät onnelliseen olotilaan. Meistä tuntuu, että maailma kulkee ohitsemme eikä huomaa meidän kyyristynyttä olemustamme. Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei tee mitään. Kukaan ei vie meitä mihinkään.

Me emme jaksaisi uskoa enää mihinkään emmekä tehdä enää mitään. Me haluaisimme itkeä, mutta itkua ei tule. Me haluaisimme vihata, mutta vihaa ei tule. Me haluaisimme uskoa, mutta uskoa ei ole. Me olemme pysähtyneitä, emmekä osaa juuri nyt kävellä mihinkään. Tällaisina hetkinä me usein unohdamme, että elämällä on jaksonsa.

Epätoivon hetket menevät pois. Meidän tarvitsee vain selvitä niiden yli. Meidän ei tarvitse pyrkiä lopettamaan eikä muuttamaan niitä. "Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan mitä ei näy..." Joskus me emme näe mitään. Tämä ei tarkoita, että olisimme kadottaneet uskomme. Jos näkisimme, me emme tarvitsisi uskoa. Uskominen ei ole näkemistä, vaan sitä, että me emme joudu paniikkiin silloinkaan, kun emme näe mitään. Jos me emme näe mitään, ei ole mitään nähtävää. Meidän ei tarvitse teeskennellä näkevämme. Meissä ei ole mitään vikaa. Me olemme jääneet hetkeksi vain itsemme, oman mielemme, tietomme ja uskomme varaan. Korkeampi Voimammekin tuntuu piiloutuneen ja olevan hiljaa. Me olemme yksin.

Me olemme keskellä hetkeä, joka lujittaa meidän uskoamme. Tällaisten hetkien kautta meihin kasvaa luja luottamus, joka on myöhemmin korvaamaton apu ja voima. Ilman näitä hetkiä me emme voisi tulla vapaiksi ihmisiksi, jotka uskaltavat luottaa omaan suuntaansa. Meitä koetellaan, ja kun meitä koetellaan, se ei ole helppoa. Mutta ilman koettelemuksia me emme oppisi luottamaan. Kun me selviämme tällaisten hetkien yli, ne antavat meille arvokkaan lahjan: luottamuksen. Usko kasvaa epäuskon kautta, ja luja usko kasvaa joskus hetken kestävän epätoivon kautta. Nuo epätoivon hetket eivät ole mukavia. Mutta ne menevät ohi ja antavat meille lahjansa. Ne antavat meille kestävyyden ja suuren luottamuksen silloinkin, kun meillä ei näytä olevan mitään mihin luottaa. Ne antavat meille rauhan ja seesteisyyden. Ne auttavat meitä ymmärtämään, että joskus ei ole mitään nähtävää.

Ne osoittavat meille, että silloin, kun kaikki suuntaviitat katoavat, jäljelle jää yksi: me itse. Meidän tarvitsee vain oppia luottamaan siihen, että joskus meidän ainoa viittamme olemme me itse. Elämä tuo meidät tällaiselle paikalle silloin, kun se haluaa osoittaa, että tämä viitta riittää.

Valaistumisia 21. elokuuta

Valaistumisesta on lukuisia määritelmiä, vaikka se pakeneekin kaikkia määrittely-yrityksiä. Kuitenkin se on kokemus, josta ei jää epäselvyyttä. Yksi sen osa on kokemus, joka voitaisiin sanoa seuraavilla sanoilla: "Ihmeitten ihme! Minä olen sellainen kuin olen." Valaistumisessa me emme löydä mitään uutta. Me vain löydämme sen, joka me olemme aina olleet, mutta tässä löytämisessä sekin katoaa pois. Silti me olemme löytäneet jotakin. Me olemme löytäneet itsemme naamioiden, kuvitelmien ja toiveiden takaa. Tämä itse on kuitenkin ollut aina olemassa, koskaan katoamatta. Me vain luulimme sen olevan hukassa. Valaistuminen on tämän harhan katoaminen.

Sisäisen eheytymisen prosessi on usein sarja pieniä valaistumisia. Kerta kerralta ne johtavat meidät suureen valaistumiseen ja itsemme löytämiseen. Kun me jäykistelemme aikamme, yritämme päästää irti tulevaisuuden ja menneisyyden murehtimisesta, ja takertelemme levottoman ja tuskaisen mielemme kanssa, me tajuamme yhtäkkiä jotakin. Jokin aukeaa, ja me ymmärrämme olevamme itsemme, ja annamme maailmalle luvan olla itsensä. Me olemme hetken aikaa seesteisiä, tyyniä, vapaita ja iloisia. Me annamme jollekin itsemme osalle luvan olla niin kuin se on. Me kuulumme maailmaan. Me ymmärrämme, että emme koskaan ole olleet mitään muuta kuin mitä me nyt olemme.

Valaistumisessa osa meitä asettuu niin luonnollisesti paikalleen, että meidän ei tarvitse kiinnittää siihen huomiota. Se vain on, ja se virtaa itsestään, synnyttäen helppouden, seesteisyyden ja tyyneyden. Meidän ei tarvitse miettiä, mikä on meitä ja mikä maailmaa. Silti me emme löytäneet mitään uutta; jokin meissä vain asettui täydellisesti paikalleen. Mutta se ei ole koskaan ollut pois paikaltaan. Nyt me vain näemme, että se on paikallaan, ja että se on aina ollut paikallaan.

Valaistuminen on seurausta irti päästämisestä. Me päästämme irti maailman tapahtumista, omasta mielestämme ja ruumiistamme. Me otamme mielemme ailahtelut vastaan takertumatta niihin. Jos mielemme pyrkii miettimään tulevaisuutta, me kutsumme sen takaisin nykyhetkeen, ja koemme sen synnyttämät tunteet. Me otamme vastaan ruumiimme kokemukset, emmekä yritä muuttaa niitäkään toisiksi. Me päästämme irti itsestämme, omista reaktioistamme, ja otamme ne vastaan niin kuin ne tulevat. Jos me ahdistumme, me ahdistumme. Jos jokin asia johtaa meitä kohti pelkoa, me annamme sen johtaa. Millään meidän reaktiollamme ei ole väliä. Jokainen saa tulla ja mennä. Jo tämä on tyyneyttä ja seesteisyyttä. Kun me kipuilemme tunteidemme kanssa aikamme, antaen niiden vain olla, ja joskus istumme hiljaa niiden kanssa, jotakin tapahtuu. Yhtäkkiä sisältämme nousee suuri oivallus: juuri näin pitää olla. Kaikki on juuri niin kuin pitää. Me olemme juuri sitä, mitä meidän pitää olla. Valaistuminen tapahtuu.

Tämän mukana sisältämme nousee riemu, ja me koemme vapauden aallon pyyhkäisevän ylitsemme. Raja itsemme ja maailman välissä katoaa. Ja jälleen kerran me toteamme: "Ihmeitten ihme! Minä olen". Tämä lause kuulostaa täydelliseltä itsestään selvyydeltä. Sitä se onkin. Valaistuminen on itsestään selvyyden löytämistä itsestään selvyytenä. Se, mikä oli aikaisemmin monimutkaista ja vaikeaa, on nyt silmiemme edessä – oikeammin joka puolella – yksinkertaisena ja selkeänä. Mikään ei voisi olla toisin, eikä mikään ole koskaan ollutkaan toisin. Ja koska mikään ei koskaan voi olla toisin, me olemme suuressa rauhassa. Kerta kerralta tämä kokemus vahvistuu ja koskettaa meitä syvemmältä. Jokainen pieni valaistuminen lisää meidän haluamme kestää itseämme päästämällä irti itsestämme, kunnes koko olemuksemme on vapaa ja valaistunut. Silloin me olemme Ihmeitten Ihme – täydellisessä inhimillisessä vapaudessa elävä ihminen.

Olosuhteiden mestari 22. elokuuta

Vanha Zen–sanonta (ilmeisesti kaikki Zen–sanonnat ovat vanhoja) kehottaa meitä olemaan kaikkialla olosuhteiden mestari. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi hallita olosuhteita, vaan sitä, että olivat olosuhteet mitkä tahansa, me emme kadota tietämme. Se ei tarkoita kapinoimista olosuhteita vastaan, vaan niiden ottamista vastaan ja hyväksymistä. Olivatpa olosuhteet mitä tahansa, me voimme edelleen olla kokonaisvaltaisesti läsnä ja kokea kaikki tunteemme. Me annamme kaikkien olosuhteiden kertoa meille itsestämme jotakin. Silloin me otamme niistä kaiken irti.

Kun me otamme olosuhteet vastaan emmekä takerru niihin, me voimme pyrkiä muuttamaan niitä tai olemaan muuttamatta niitä. Me olemme olosuhteiden mestareita, jos me kuljemme omaa tietämme niistä riippumatta. Joskus olosuhteet voivat osoittaa meille, että vanha tiemme on johtanut meidät umpikujaan. Jos me otamme tämän vastaan, me olemme oppineet suuren asian. Me käännymme ympäri ja jatkamme tietämme toisella tavalla. Joskus ne voivat osoittaa, että olemme yrittäneet vaikuttaa asiaan, johon me emme voi vaikuttaa. Me jatkamme omaa polkuamme, kun lakkaamme yrittämästä. Silloin olosuhteet eivät kontrolloi eivätkä rajaa meitä.

Toisinaan meidän on odotettava ja istuttava hiljaa, kunnes ymmärrämme, mitä on tapahtunut. Odottaminen, hiljaa istuminen ja elämänkokemuksen vastaanottaminen eivät ole olosuhteisiin alistumista, vaan oman tiemme kulkemista – koko senkin ajan, jonka me odotamme. Jokin ei ole vielä valmista, mutta me tulemme valmiiksi näkemään jotakin. Me tulemme valmiiksi näkemään oman vapautemme ja oman polkumme jatkon. Kun me olemme olosuhteiden mestareita, olosuhteet eivät hetkeksikään pysäytä meidän kulkuamme. Joskus ne voivat pakottaa meidät pysähtymään itsemme äärelle, mutta juuri tämä on meidän tiemme jatkamista. Me emme erehdy luulemaan, että voisimme jatkaa tietämme kontrolloimalla olosuhteita, ja siksi me pysähdymme. Me olemme kuin suunnistaja, joka pysähtyy miettimään reittiä seuraavalle rastille. Hän ei yritä mennä läpi kiven, vaan kiertää sen.

Pysähtyminen ei aina tunnu mukavalta. Olosuhteisiin keskittyminen pitää meidän mielenkiintomme pois itsestämme, ja niistä irti päästäminen voi tuoda oman olomme tietoisuuteemme liiankin vahvasti. Mutta olosuhteet tulivat meille siksi, että näkisimme itsemme. Jokin kohta meissä halusi tulla nähdyksi. Jos se ei olisi halunnut tulla nähdyksi, meillä ei olisi ollut mitään syytä reagoida olosuhteisiin siten kuin reagoimme. Este ei ole olosuhteissa, vaan meidän reaktiossamme. Kun me annamme oman reaktiomme olla ja otamme sen vastaan sellaisena kuin se tulee, me hyödynnämme olosuhteita ja olemme niiden mestari. Meidän ei tarvitse yrittää kieltää eikä torjua reaktiotamme. Kun me annamme sen tulla – jos mahdollista, tarttumatta siihen – me olemme läsnä koko olemuksellamme. Muutaman tällaisen kokemuksen jälkeen jokin meissä asettuu itsestään paikalleen.

Meidän ei tarvitse miettiä eikä analysoida, mitä tapahtuu. Me olemme olosuhteiden mestareita kun antaudumme niille. Itse asiassa me emme koskaan antaudu olosuhteille – me antaudumme vain omalle kokemuksellemme niistä. Kun oma kokemuksemme tulee näkyviin, me huomaamme sen, ja silloin meidän tulkintamme tulevat päivänvaloon. Tavallisesti tiemme muuttuu heti, kun tunnistamme, että olosuhteet ovat erilaiset kuin meidän tulkintamme niistä. Me emme muuta olosuhteita, vaan olosuhteet muuttavat meitä. Ja kun me olemme muuttuneet, olosuhteet näyttävät täydellisiltä – kuin mestarin kädestä tulleilta.

Pois tuskasta 23. elokuuta

Pois tuskasta kirjan viimeinen kappale on Trudy Dixonin kirjoittama kuvaus vapaasta ja läsnäolevasta ihmisestä – omasta opettajastaan. Se on myös kuvaus sinusta itsestäsi eheytyneenä, parantuneena ja vapaaksi tulleena:

"Sinussa toteutuu se täydellinen inhimillinen vapaus, joka on jokaisen ihmisen omistettavissa. Sinä elät vapaana, koko olemuksesi täyteydessä. Sinun tietoisuutesi virtaus ei ole itsekeskeisen tietoisuuden toistuvia suljettuja kierroksia, vaan se syntyy spontaanisti ja luonnollisesti nykyhetken olosuhteiden mukaan. Tämän seuraukset sinun elämäsi laatuun ovat poikkeuksellisen upeita – keveys, elinvoima, suoruus, yksinkertaisuus, nöyryys, seesteisyys, iloisuus, tavaton kestävyys ja vertaansa vailla oleva myötätunto. Sinun koko olemuksesi kertoo, mitä on elää nykyhetken todellisuudessa. Ilman, että sinä sanoisit mitään tai tekisit mitään, pelkkä sinun tapaamisesi voi olla tarpeeksi muuttamaan toisen ihmisen koko elämäntavan. Mutta kuitenkaan se, joka sinussa hämmentää, kiehtoo ja kutsuu, ei ole sinun poikkeuksellisuutesi, vaan sinun täydellinen tavallisuutesi. Koska sinä olet vain oma itsesi, sinä olet peili toiselle. Kun me olemme sinun lähelläsi, me tunnemme omat vahvuutemme ja puutteemme ilman pienintäkään kehua tai arvostelua sinun taholtasi. Sinun lähelläsi me näemme aidot kasvomme, ja sinun erilaisuudessasi me näemme vain oman todellisen olemuksemme. Kun me avaudumme ja uskallamme olla sitä, mitä me olemme, raja välillämme katoaa suureen olemassaolon iloon koko persoonamme tullessa esiin."

Kuka minä olen? 24. elokuuta

Monet meistä ovat saaneet tai saavat vastauksen tähän kysymykseen paranemisprosessin aikana aivan itsestään. Mutta vastaus on toisenlainen kuin voisi luulla. Oikeastaan vastaus ei ole vastaus, vaan tietoisuus siitä, että tähän kysymykseen on vastattu. Silloin kysymys liukuu tarpeettomana pois, eikä sen kysyminen herätä minkäänlaista kiinnostusta eikä levottomuutta.

Mistä minä tiedän, milloin tunnen itseni? Ja tarvitseeko minun tuntea itseäni? Vastaus siihen voi löytyä seuraavan ajatuksen kautta: Jos ajattelen tuntevani itseni, mutta näen itseni toimivan ja kokevan toisin, olen erehtynyt.

Tunteminen voi olla kahdenlaista: sitä, että tunnen jonkin niin, että osaan ennustaa, kuinka se käyttäytyy, tai sitä, että tunnen sen luonteen. Olisi mukavaa, jos voisimme ennustaa omaa käyttäytymistämme, kuten me voimme ennustaa kiven lentoradan. Mutta silloin me unohtaisimme tärkeimmän ominaisuuteemme: me olemme elämä itse. Elämän luonne on olla ennustamaton. Jos elämä on ennustamaton, meidän luonteemme on toisenlainen. Meidän reaktiomme voivat yllättää meidät. Ja kun ne yllättävät, me näemme väläyksen itsestämme.

Itsen tunteminen on sitä, että otan vastaan omat reaktioni, sillä ne ovat sitä, mikä minä olen. Minä en löydä itseäni analysoimalla itseäni. Minä löydän itseni katsomalla sitä, mitä minussa tapahtuu. Jos vetäydyn pääni sisään, voin kuvitella olevani vaaleanpunainen lohikäärme. Mutta kun katson omia reaktioitani ja sitä, miten ne peilaavat minua, huomaan että en ole vaaleanpunainen lohikäärme. Minä opetan itseäni omilla reaktioillani. Minä kerron itselleni koko ajan omilla tunteillani, ajatuksillani, teoillani ja sanoillani, mikä minä olen. Eikä minun tarvitse yrittää ymmärtää sitä. Minun tarvitsee vain ottaa se vastaan.

Silloin minä ymmärrän, että minua ei voi määritellä suljetusti. Ei voida kirjoittaa kirjaa, joka kertoisi, millainen minä olen, sillä tuossa kirjassa ei ole takakantta. Se on avoin. Menneisyytemme on suljettu ja siksi helppo ymmärtää. Me voimme ottaa sen käsiimme ja sanoa, "se on tätä". Mutta me emme katso edes koko menneisyyttämme. Me poimimme "tärkeitä" tai "merkityksellisiä" asioita ja määrittelemme itsemme niiden mukaan. Ne asiat, joita poimimme, ovat enemmän tai vähemmän satunnaisia, oman kulttuurimme, tunteidemme tai arvojemme määräämiä. Näin tehdessämme oma määritelmämme itsestämme on epätäydellinen, jonkin verran mielivaltainen, ja jotakin, jota ei enää ole. Me emme ole sitä, mitä me olimme kaksikymmentä vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten tai kuukausi sitten. Me määrittelemme itsemme muutamilla satunnaisilla yksityiskohdilla, jotka ovat osa menneisyyttämme.

Kun me paranemme, me huomaamme, että meidän ei tarvitse määritellä itseämme. Itsen tuntemisesta puhuminen on erikoista, sillä silloin me ajattelemme, että on joku, joka voisi tuntea itsen. Mutta onko se joku silloin itse? Vai onko itse jotakin, joka ei voi nähdä itseään ulkopuolelta? Jos me alamme pohdiskella, me voimme päätyä mihin tahansa. Mutta meidän ei tarvitse pohtia mitään. Itsen tunteminen on sitä, että otan vastaan omat reaktioni, sillä ne ovat sitä, mikä minä olen. Itse on kaikki se, mitä minussa tapahtuu, kun kysyn, "kuka minä olen". Se on olemassa samalla tavalla, kysyinpä tai en.

Turvassa 25. elokuuta

Turvapaikka on paikka, missä me olemme täysin turvassa - missä mikään ei uhkaa meitä. Se on paikka, missä ei ole väkivaltaa, väärinkohtelua, julmuutta, tuomitsemista eikä hylkäämistä. Onnellinen koti, turvallinen vertaisryhmä tai terapeutin vastaanotto ovat esimerkkejä turvapaikoista.

Tässä paikassa petetyksi tuleminen on kaikkein suurinta hylkäämistä. Jos me joudumme pelkäämään niitä ainoita ihmisiä, joiden tehtävänä olisi olla meidän turvamme, meillä ei ole enää turvapaikkaa. Me kadotamme kokemuksen siitä, mitä on luottaa ilman varauksia. Me emme voi olla missään sellaisia kuin tahtoisimme olla. Se on sama, kuin jos menisimme leikkaussaliin luottaen siihen, että kirurgi auttaa meitä parhaan taitonsa mukaan, ja sitten hän alkaisi silpoa meitä veitsellään. Se on sama, kuin jos haastaisimme kotimme särkeneen murtomiehen oikeuteen, ja sitten huomaisimme, että koko oikeuslaitos kääntyy meitä vastaan ja passittaa meidät vankilaan. Se on sama, kuin jos kävellessämme suojatiellä vihreän valon palaessa me jäämme kaahaavan auton alle. Mihin me enää menisimme? Mihin me enää voisimme turvautua?

Turvapaikan pettäminen on tulla haavoitetuksi niiden taholta, joiden yksiselitteinen tehtävä on suojella ja hoitaa meitä. Mutta tällaisia paikkoja on harvassa, emmekä me enää huomaa sitä. Me olemme kadottaneet ymmärryksen siitä, mitä turvapaikka on. Me luulemme, että siinäkin saa olla huutamista, lyömistä, pahoja sanoja, ilkeitä tekoja ja kiusoittelua. Me hyväksymme monenlaista vahingollista kohtelua osana turvapaikkaa. Me emme enää ymmärrä, että turvapaikassa ei ole mitään vaaraa. Me olemme unohtaneet, mitä on olla turvassa. Turvapaikat eivät ole enää turvallisia. Me olemme tulleet sokeiksi, ja siihen on hyvä syy: me voimme ymmärtää turvapaikan pettämisen täysin vasta uudessa turvapaikassa.

Kun meidän turvapaikkamme pettää, me emme voi levätä. Me joudumme olemaan joka hetki valppaina ja varuillamme. Meidän veremme adrenaliinipitoisuus kohoaa. Me olemme turvattomassa paikassa, jossa meidän on reagoitava pieniinkin signaaleihin, kuin yksinäinen ihminen viidakon keskellä. Jos me saamme haavan tai nyrjäytämme nilkkamme, me sidomme sen hätäisesti ja jatkamme kulkuamme. Niin kauan kuin me emme ole turvassa, meidän huomiomme on selviämisessä, vaeltamisessa, pelottavassa ympäristössä ja siihen reagoimisessa.

Vasta sitten, kun me pääsemme turvapaikkaan, jossa meidän ei tarvitse yhtään pelätä, me voimme huomata, mistä me tulimme ja millaista se oli. Kun me voimme olla turvallisesti vuoteella haavat sidottuina luottaen siihen, että kaikki ympärillämme olevat ihmiset ovat hyviä meitä kohtaan, me ymmärrämme, mistä me tulimme. Sitä ennen selviämisen kamppailu estää meitä huomaamasta. Tämä on turvamekanismi. Silloin kun on vaarallista, ei ole hyvä käydä suremaan turvapaikan menetystä. Silloin ei ole hyvä ymmärtää. Se lamaannuttaisi meidät ja estäisi meitä taistelemasta ja selviämästä. Se olisi vaarallista. Vasta uudessa turvapaikassa me voimme ymmärtää edellisen turvapaikan pettämisen ja sitä seuranneen levottoman kamppailun.

Meissä kaikissa on hillitön rakkauden kaipuu, turvapaikan kaipuu. Me kaipaamme valtavasti niitä hetkiä, jolloin olemme löytäneet turvapaikan toisessa ihmisessä. Me kaipaamme saada upota kokonaan rakkauteen, tuntea vahvojen käsien pitävän meistä kiinni, kannattelevan meitä ja nostavan meidät ylös. Sydän sulaa tällaisessa kokemuksessa.

Ollessamme vailla turvapaikkaa me emme pysty täysin muistamaan tätä syvää kaipuuta. Jos meillä ei ole turvapaikkaa, pikainen haavojen sitominen ja jatkuva vaeltaminen ovat osamme. Meidän mielikuvamme ja muistomme turvapaikan todellisesta sisällöstä ovat kadonneet. Vasta kun me löydämme oikean turvapaikan, me voimme tajuta, mistä me tulimme. Sitä ennen meille ei ole hyväksi tajuta, sillä suru voisi tehdä meidät toimintakyvyttömiksi vahingollisten olosuhteiden keskellä. Pelko pitää meidät valppaina. Mutta kun me löydämme turvapaikan, se on uskomattoman hienoa. Se on oikea kotiin tuleminen. Vasta tässä turvassa me voimme muistaa, ymmärtää ja surra rauhassa. Vasta turvapaikassa me ymmärrämme, kuinka turvattomasta ympäristöstä me tulimme. Silloin me itkemme.

Onnellisuus 26. elokuuta

Onnellisuus on erikoinen olotila. Monille meistä se on tai alkaa olla tuttu ja hyvä olotila. Mutta muille ihmisille meidän onnellisuudessamme voi olla jotakin vastemielistä. Jos joku kysyy meiltä, kuinka menee, on ihan OK vastata, että olen onnellinen, ja että minulla ei ole mitään valittamista minkään suhteen – pari kertaa. Mutta jos me jatkuvasti kerta toisensa jälkeen sanomme olevamme onnellisia, he eivät enää osaa ottaa sitä vastaan. He alkavat ihmetellä, epäillä ja pitää meitä kaheleina. Joskus he alkavat ottaa etäisyyttä ajatellen, että me olemme outoja. Heille ei enää olekaan OK saada kuulla, että me olemme yhä onnellisia.

Se on surullista. Monien elämänkokemus on sellainen, että onnellisuutta ei kuulu olla. Aluksi koin itseni vaivautuneeksi, kun jouduin muiden ihmisten epäilyjen kohteeksi ja kun he eivät osanneet ottaa vastaan sitä, että olin vain onnellinen. Olen ollut pitkän aikaa vain onnellinen. Mikään ei ole saanut minua ahdistumaan eikä epäilemään. Tämä onnellisuus on rauhallista hyvinvointia ja keveyttä.

On totta, että onnellisuus houkuttelee joitakin ihmisiä. Mutta se karkottaa hämmästyttävän monia. Ehkä osa sitä on yhteisten puheenaiheiden puute, kun en enää voi osallistua keskusteluun, jossa moititaan elämän kurjuutta ja ikävyyttä. Mutta siinä on jotain enemmänkin. Onnellinen ihminen on vapaa, ja hänen ajatuksensa voivat ja saavat liikkua miten tahansa. Ihminen, joka sanoo olevansa onnellinen, uskaltaa myös olla erilainen. Onnellinen ihminen on pelottava ihminen. Hän saa muut näkemään heidän omat asenteensa, arvostuksensa ja tunteensa. Onnellinen ihminen on peili, joka näyttää muille jotakin heistä itsestään. Muut näkevät omat uskomuksensa, joilla he ovat selittäneet, ettei onnellisuutta voi olla – ei ainakaan sellaista, joka ei riipu mistään ulkopuolisesta asiasta. Kun me olemme onnellisia silloinkin, kun olemme surullisia tai käsittelemme kipujamme, muut näkevät meissä vapaan ihmisen ja huomaavat itse olevansa vankeja. He eivät välttämättä tunnista olevansa vankeja, vaan ainoastaan kokevat meidän onnellisuutemme vastemielisenä. Me olemme heille pelottavia, sillä onnellisuutemme kautta he näkevät meidän vapautemme. He huomaavat, että meidän onnellisuutemme ei riipu heistä, ja senkin toteaminen on vaikeaa.

Mutta siitä huolimatta sanon heille yhä uudelleen olevani onnellinen, sillä muutoin tekisin itselleni vääryyttä.

Mitä minun pitäisi olla? 27. elokuuta

Tähän kysymykseen me emme voi koskaan saada vastausta. Kun me katsomme tulevaisuuteen, me voimme kyllä nähdä, että me tarvitsemme joitakin taitoja; ehkä lisää luottamusta, rohkeutta tai lepoa. Me ajattelemme tulevaisuutta yleensä tehtävien, tapahtumien tai erilaisten hankintojen kautta. Mutta me emme etukäteen tiedä, kuinka ne muuttavat meitä. Toisinaan me emme osaa ennustaa tunteitamme edes muutaman tunnin päähän. Jokin tapahtuma voi saada meidät jättämään vuosia tavoittelemamme asian – ja omasta halustamme, kun me toteamme sen tarpeettomaksi. Yksi kokemus voi saada meidät haluamaan jotain, mitä me emme ennen osanneet edes ajatella.

Kun me suunnittelemme tulevaisuuttamme, me suunnittelemme aina myös muiden ihmisten tulevaisuutta. Meidän elämämme koskettaa monien muiden elämää, halusimmepa sitä tai emme. Jokainen valintamme vaikuttaa muihin usein ennustamattomilla tavoilla. Ja muiden ennustamattomat – tai ennustetut – valinnat vaikuttavat meihin. Maailman tapahtumat vaikuttavat meihin ja meidän olosuhteisiimme.

Me saatamme miettiä suuria asioita ja unelmoida suuria unelmia. Mutta meillä on vain tämä päivä ja sen tehtävät. Tämän päivän tehtäviä me teemme sellaisina kuin me olemme nyt. Tämän päivän iltana me olemme ehkä toisenlaisia. Joskus, kulkiessamme läpi ahdistuksen, tunteemme ja halumme voivat heitellä rajusti. Mutta toiveidemme ja unelmiemme ei tarvitse heitellä. Nyt me tiedämme, mitä tapahtuu. Vanha haava tai virheellinen uskomus nousee pintaan parannettavaksi. Me tiedämme, että meidän ei tarvitse olla toisenlaisia. Kun me kohtaamme omat tuntemuksemme hyväksyen ja rakastaen, meistä tulee toisenlaisia. Tämä uusi toisenlaisuus on helppoa ja ennustamatonta. Se syntyy nykyhetkessä elämisen kautta, eikä tulevaisuuden suunnitelmien toteuttamisen kautta. Mutta sen kautta me löydämme suunnitelmat, jotka ovat sydämemme kanssa sopusoinnussa.

Me lakkaamme kysymästä "millainen minun pitäisi olla". Meidän on hyvä kysyä "mitä minun olisi hyvä tehdä". Mutta samalla me tiedämme, että teemme sitä sellaisena kuin olemme, sillä me emme voi olla mitään muuta. Me voimme valita tehdä yhdenlaisia tai toisenlaisia tekoja, mutta me emme voi valita olla muuta kuin mitä me olemme. Kun me olemme oppineet rakastamaan itseämme, me emme edes halua olla muuta kuin se, joka juuri nyt, juuri tässä hetkessä tekee mitä tekee ja tuntee mitä tuntee.

Silloin me huomaamme muuttuvamme paljon enemmän, paljon helpommin ja paljon parempaan suuntaan kuin olisimme osanneet ennustaa. En ole vielä lakannut ihmettelemästä koko prosessin ihanuutta ja sen mukanaan tuomaa jatkuvaa ilon, vapauden, onnen ja tarkoituksen lisääntymistä. Mitään niistä en olisi kyennyt ennalta arvaamaan, enkä sitä, että minusta on tullut ihminen, jota rakastan ja josta pidän todella paljon. Sinä olet oman ihailusi, rakkautesi ja riemusi arvoinen, sillä sinä olet juuri sitä mitä sinun pitää olla. Kun otat itsesi vastaan, huomenna sinä olet toisenlainen. Mutta vielä et tiedä, millainen.

Hyväksymisen hiljaisuus 28. elokuuta

En halua tämän tapahtuvan. En tahtoisi, että asiat ovat näin. En haluaisi kokea näitä tunteita. En haluaisi jonkun toisen kokevan noita tunteita. Haluan pois.

Jotkut tapahtumat ja tilanteet saavat meidät taistelemaan tunteitamme vastaan. Me emme tahtoisi kokea sitä, mitä me koemme. Ajatuksemme tulevat levottomiksi ja me alamme syyttää itseämme. Me haluaisimme olla jotakin muuta kuin olemme, mutta emme kuitenkaan vielä tiedä, mitä. Ajatuksemme kiertävät levottomina yhden asian ympärillä pystymättä löytämään ratkaisua.

Uusi asia on noussut pintaan. Lepo on kadonnut ja muuttunut levottomuudeksi, epäuskoksi ja toivottomuudeksi. Meidän tunteemme yllättivät meidät taas kerran. Meidän ajatuksemme yllättivät meidät taas kerran. Ehkä ne syyttävät meitä jostakin. Ehkä ne antoivat meille kysymyksen, johon meillä ei ollut vastausta. Ehkä ne osoittivat meille, että odotamme jonkun toisen olevan sitä, mitä hän ei ole. Ehkä me odotimme itsemme olevan jotakin, mitä emme ole. Ehkä me emme edes tiedä, mistä on kyse.

Ensin me taistelemme. Sitten me kapinoimme. Me olemme epätoivoisia ja eksyksissä. Me emme haluaisi mennä taas alkuun. Me emme haluaisi luovuttaa. Ja sitten me hyväksymme. Me suostumme ensin katsomaan itseämme varovasti, joskus toivoen että meidän ei tarvitsisi nähdä sitä, mitä me tiedämme kohta näkevämme. Sitten me kuitenkin katsomme – hiljaisesti, hyväksyen ja rakastaen. Me annamme itsellemme luvan olla siinä, missä me olemme. Kun me katsomme, meidän levottomuutemme katoaa. Se ahdistus, jonka me koimme olosuhteiden aiheuttamaksi, menee pois. Jäljelle jää hiljaisuus. Meteli ympärillämme vaimenee.

Tässä tilanteessa me voimme vielä olla epävarmoja, hauraita ja pelokkaita, mutta emme enää epätoivoisia. Me voimme olla surullisia, ja me pysähdymme omien surujemme äärelle. Levottomuus ja epätoivo katoavat pois. Me saatamme hidastua. Me tulemme herkemmiksi. Paraneminen vie meitä aina kohti suurempaa herkkyyttä.

Suurempi herkkyys ei tarkoita sitä, että meidän tunteemme tulisivat voimakkaammiksi. Me vain huomaamme ne herkemmin. Me kuulemme ne jo pieninä ja heikkoina. Silloin niiden ei tarvitse huutaa meille niin kovaa. Niiden voimakkuus pienenee ja niiden vaihtelut tasoittuvat. Meistä tulee seesteisiä, hiljaisia ja teeskentelemättömiä. Me osaamme olla hiljaa, sillä hiljaa oleminen on kuuntelemista. Hiljaa oleminen on hyväksymistä ja maailman katselemista omasta paikastamme käsin. Se on asioihin puuttumattomuutta. Kun me olemme hiljaa, meissä on suuri lepo, joka antaa kaiken olla juuri niin kuin se on.

Tekojemme tarkoitus 29. elokuuta

Monet haluavat menestyä. Mutta harvat tietävät, miksi menestyä ja mitä sillä tehdä. Koska he eivät tiedä, mitä tehdä sillä, he eivät näe, milloin heillä on se. Vaikka he menestyisivät paljon, se ei riitä, koska unohtaessaan miksi menestyä, he eivät voi arvostaa menestystä, koska he eivät tiedä mitä sillä tehdä. Mutta ne, jotka tietävät, miksi menestyä, eivät tarvitse kovin paljoa menestystä nauttiakseen siitä.

Me saatamme kokea jonkin tilanteen tai ihmisen meille vaikeana, ja pyrimme muuttamaan sitä. Mutta ellemme tiedä, mitä varten muuttaa sitä, tai mihin muuttaa sitä, me emme osaa ottaa muutosta vastaan. Kun tiedämme, miksi muuttaa jotakin tai miksi pyrkiä johonkin, me olemme jo melkein perillä. Kun näemme syyn siihen, miksi tavoitella jotakin, me olemme jo levossa. Me olemme saaneet etäisyyttä haluamaamme asiaan ja näemme sen osana jotakin suurempaa. Ellei meillä ole tätä näkemystä, me emme tiedä, miksi meillä on jotakin. Vain se, joka ei tiedä miksi kerätä rahaa, kerää sitä ahdistuneena eikä tiedä, onko sitä tarpeeksi vai ei.

Meidän ponnisteluillamme on oltava tarkoitus. Kun niillä on tarkoitus, elämämme töillä on tarkoitus. Silloin yksinkertaisetkin elämän tehtävät ovat täynnä tarkoitusta. Usein meidän tyhjyyden tunteemme johtuu siitä, että emme tiedä, miksi me ponnistelemme johonkin. Me näemme tarkoituksen pinnallisesti ja lyhytnäköisesti. Me voimme säästää rahaa saadaksemme hienon puhelimen. Pinnallisesti me voimme sanoa, että me haluamme sen voidaksemme olla yhteydessä muihin ihmisiin. Mutta me emme tiedä, miksi olisimme heihin yhteydessä. Vasta kun me tiedämme sen, puhelin voi tuottaa meille tyydytystä ja onnellisuutta – mutta ei oman olemassaolonsa kautta, vaan tarkoituksensa täyttämisen kautta. Silloin yksinkertainen puhelin ja kaikilla hienouksilla varustettu puhelin ovat samanarvoisia. Ne ovat samanlaisia, vaikka me näemme myös niiden eron.

Jos me tiedämme, miksi teemme jotakin ja tavoittelemme jotakin, me olemme tyytyväisiä joka kerran, kun näemme tavoitteemme tulevan lähemmäs. Jos taas emme tiedä, me emme ole tyytyväisiä edes silloin, kun saavutamme tavoitteemme, koska emme tiedä miksi meillä on se. Tällainen tietämys ei kuitenkaan synny älyllisen pohdiskelun kautta. Jos me tahdomme jotakin siksi, että uskomme yhteen oppiin, me voisimme haluta jotakin muuta, jos uskoisimme toiseen. Silloin haluaja en olekaan minä itse, vaan oppi, enkä minä itse tiedä, mitä haluan.

Minun elämäni tarkoitus tulee minusta itsestäni. Sen kannalta on aivan sama, mihin minä uskon. Minun uskomukseni eivät muuta minua tai tarkoitustani toiseksi. Sen tähden minä voin vapaasti ja keneltäkään kysymättä valita, mihin uskon. Minun ei edes tarvitse kiinnittää siihen kovin paljoa huomiota. Jos se alkaa häiritä minun elämääni, minä todennäköisesti uskon väärin. Usko on elämän palvelija eikä päinvastoin. Jos minun elämäni ja filosofiani ovat ristiriidassa, toinen niistä on väärässä. Minun ei tarvitse edes ajatella tuota ristiriitaa. Tärkeämpää on kysyä, miksi minulla on tuo filosofia. Jos en tiedä, miksi minulla sitten on se? Minä en tarvitse sitä elääkseni. Se ei elä. Minä elän, enkä tarvitse sille selityksiä.

Luopuminen 30. elokuuta

Minä voin luopua vain illuusioista. Minä en voi koskaan luopua todellisuudesta. Jos ajattelen luopuvani jostakin, se ei katoa mihinkään. Todellisuus ei katoa, eikä se, mitä siinä on. Todellisuus on aina läsnä. Minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta luopua siitä eikä vaikuttaa sen läsnä tai poissa olemiseen. Minä en voi poistaa todellisuudesta mitään enkä lisätä siihen mitään. Sen tähden minä voin luopua vain mielikuvistani. Kaikki minun itseni ulkopuolella on läsnä tai poissa vain itsensä kautta.

Jos luon illuusioita, voin peittää todellisuuden niiden taakse, mutta todellisuus ei siitä muutu. Maailma ei ala toimimaan minun illuusioitteni mukaan. Sen sijaan minä lakkaan näkemästä todellisuutta. Sen syy-seuraussuhteet eivät muutu toisiksi, vaikka minä loisin mielessäni uusia tai yrittäisin kieltää niitä. Minä ainoastaan lakkaan näkemästä niitä tai näen ne väärin.

Meillä ei ole koskaan mitään muuta luopumista kuin kuvitelmistamme luopuminen. Usein meidän odotuksemme ovat meille hyvin rakkaita, ja niin on hyvä olla. Mutta meidän odotuksemme eivät ole todellisuutta. Todellisuus saattaa hyvinkin toimia odotustemme mukaan, mutta se voi olla myös toisenlainen. Silloin me joudumme luopumaan – mutta emme todellisuudesta, vaan omista kuvitelmistamme. Jos meille rakas ihminen katoaa elämästämme pois, me voimme joutua kokemaan paljon surua. Samalla me joudumme luopumaan kuvitelmista, että hän olisi voinut olla aina läsnä. Me joudumme luopumaan siitä, että emme voi enää odottaa tapaavamme häntä. Mutta me emme joudu luopumaan menneisyydestämme. Kaikki se mitä on ollut, on ollut, ja se on yhtä totta, vaikka tuota ihmistä ei enää ole. Kohtaamalla omat menetyksemme ja suremalla surumme me voimme herättää menneisyyden uudelleen henkiin ja ottaa vastaan kaikki muistomme. Silloin me huomaamme, että meidän ei tarvinnut luopua mistään muusta kuin omista kuvitelmistamme. Me olemme jälleen lähempänä todellisuutta, joka tapahtuu niin kuin tapahtuu, ja joka on ainoa, mitä on olemassa. Me emme voi ajaa sitä pois millään keinolla. Me emme voi koskaan luopua mistään.

Me emme voi luopua edes kuvitelmista. Koska kuvitelmia ei ole olemassa, niistä ei voi luopua. Me voimme ainoastaan lakata ajattelemasta niitä. Ne eivät katoaa siihen. Sen sijaan me huomaamme, että niitä ei ollutkaan.

Nojautumattomuus 31. elokuuta

Keskellä jokapäiväistä elämäämme me nojaudumme moniin asioihin: muiden ihmisten odotuksiin, heidän sanoihinsa, omaan menneisyyteemme, omiin tunteisiimme, lukemiimme kirjoituksiin, kuulemiimme neuvoihin ja omiin odotuksiimme. Jo ennen kuin me menemme johonkin tilanteeseen, meillä on ajatuskulkuja ja odotuksia sen etenemisestä. Näin saa olla, eikä meidän tarvitse yrittää taistella niitä vastaan, sillä se vain lisäisi omia odotuksiamme ja loisi vielä enemmän keskenään ristiriitaisia odotuksia.

Me voimme opetella olemaan nojautumatta hiljaisuudessa. Kun me istumme hiljaa ilman minkäänlaisia odotuksia siitä, mitä istumisemme kuluessa tapahtuu tai mitä me sen aikana koemme, me olemme nojautumatta mihinkään. Me nojaudumme usein johonkin ajatukseen tai oppiin. Jokainen nojautuminen tukeutuu menneisyyteen ja pyrkii kohti ennalta määriteltyä lopputulosta. Usein nojautumisen tarkoitus on saada nykyhetki taipumaan ennalta suunniteltuun kaavaan. Nojautuminen kertoo, että me emme tahtoisi mennä nykyhetkeen ja katsoa, mitä siitä tulee, ja mitä me sen seurauksena olemme ja koemme. Sen sijaan me haluaisimme muuttaa jotakin toiseksi.

Hiljaa istuminen on turvallinen tilanne olla nojautumatta mihinkään. Kun me istumme yksinäisyydessä, mikään ei uhkaa meitä. Me voimme päästää irti itseemme luottamisen pelosta. Me istumme selkä suorana, kirjaimellisesti nojaamatta mihinkään. Tässä tilanteessa me voimme ja uskallamme päästää irti kaikesta oppimastamme, kaikista odotuksistamme, ja kaikista mielikuvistamme siitä, mitä istumisen aikana pitäisi tapahtua. Tämä on tilanne, jossa me positiivisella tavalla emme luota kehenkään, emme edes omiin odotuksiimme, ajatuksiimme tai tunteisiimme. Silti me emme pakene nykyhetkestä, vaan katselemme ja kuuntelemme sitä. Me kuuntelemme myös itseämme. Me annamme tunteidemme ja ajatustemme virrata. Me tiedämme, minkä keskellä me olemme, ja olemme siinä nojaamatta mihinkään. Me elämme pienen yksinkertaisen hetken täysin sen omilla ehdoilla ja omassa varassamme, emmekä yritä ennustaa sen lopputulosta.

Nämä hiljaa istumisen hetket eivät ole kovin kummallisia. Ne voivat joskus tuntua ikävystyttäviltä, pitkästyttäviltä ja vastenmielisiltä. Mutta hiljaa istumisen hedelmä ei ole noissa hiljaa istutuissa hetkissä. Se on siinä, kuinka hiljaa istuminen vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme. Me huomaamme seesteisyyden lisääntyvän. Me huomaamme, että emme nojaudu enää niin paljoa. Me uskallamme alkaa antaa maailman tapahtua, ja uskallamme ottaa sitä vastaan sellaisena kuin se tulee. Meistä tulee ihmisiä, joiden ei tarvitse nojautua menneisyyteen eikä tulevaisuuteen. Hiljaa istumamme hetket tulevat meidän arkemme keskelle. Silloin me huomaamme, että meidän ei enää tarvitse varata erityisiä hiljaa olemisen aikoja, vaan meidän mielemme istuu hiljaa, olimmepa missä tahansa ja minkälaisen metelin keskellä tahansa.

Omilla siivillä

Elokuu