Omilla siivillä

Huhtikuu

Vahvuutemme          1. huhtikuuta

Varjomme, pimeät ja yksinäiset paikkamme, heikkoutemme ja pelkomme ovat saaneet meiltä paljon rakkautta, hyväksyntää ja hellää hoitoa. Joskus me olemme nähneet vain ne ja pelänneet niiden voimaa. Me olemme nähneet niiden voiman väistyvän ja kokeneet uutta vapautta. Me olemme huomanneet kuinka levollisuus, rakkaus, kärsivällisyys ja hyvyys ovat saaneet olemuksessamme sijaa. Teeskentelyn sijaan on tullut levollisuus ja suurentelemattomuus.

Meidän voi olla vaikea nähdä omaa muuttumistamme. Me koemme itsemme vielä keskeneräisiksi. Puutteemme rajoittavat elämäämme ja saavat meidät käyttäytymään toisin kuin toivoisimme. Tämän keskellä voi olla vaikeaa luottaa omaan hyvyyteemme, lahjoihimme, herkkyyteemme ja siihen, että tiedämme, mikä on meille oikein. Meidän epävarmuutemme ja pelkomme kohdistuvat myös omaan vahvuuksiimme. Meille on kerrottu, että ominaisuutemme, lahjamme ja kykymme olivat huonoja ja vääriä. Meille sanottiin, että me halusimme vääriä asioita. Meille sanottiin, että emme saa olla sitä, mistä me unelmoimme. Me lakkasimme luottamasta itseemme. Me lakkasimme loistamasta. Meistä tuli himmeitä, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota meihin.

Nuo rajoittavat äänet kuuluvat nyt menneisyyteen. Kenties ne muistuttavat meitä ihmisistä, jotka eivät halunneet nähdä meidän loistavan. Meidän loistamisemme saattoi tuntua heistä kipeältä, koska se muistutti heitä heidän omista haavoistaan. He saattoivat kokea meidän vahvuutemme uhkana. Tai sitten he halusivat meidän loistavan siten kuin he olisivat halunneet itse loistaa. Kutsu nämä ihmiset mielessäsi esiin ja kuuntele heitä uudelleen. Ehkä nyt ymmärrät heidän puhuneen omista lähtökohdistaan käsin. Kenties he eivät nähneet sinua, vaan omat haavansa. Kerro heille omista lahjoistasi. Kerro, että haluat loistaa omalla tavallasi. Ajattele kaikkia niitä ihmisiä, joille valosi voi näyttää tietä. Ajattele omaa riemuasi, kun huomaat valosi houkuttelevan muita. Sinun ei tarvitse enää pelätä vahvuuksiasi. Kun uskallat tuoda ne esiin, loistat omalla tavallasi ja rohkaiset monia. Kun kuljet omaan suuntaasi hyvillä mielin, annat muillekin luvan iloita omasta suunnastaan.

Särkyneet kohtamme          2. huhtikuuta

Meillä kaikilla on särkyneet kohtamme. Kun me paranemme, niiden valta vähenee, mutta osa niistä voi olla aina mukanamme. Jotkut tilanteet voivat koskettaa meitä tavalla, jota muut eivät ymmärrä. Yksi sana, ele tai katse voi nostaa sisältämme surun, epävarmuuden tai arkuuden.

Jotkut herkät kohtamme saattavat jäädä meille. Ne voivat olla kuin vammoja, jotka saavat meidät liikkumaan huonosti, kun tahtoisimme olla nopeita tai notkeita. Meidän ei tarvitse hävetä eikä piilottaa niitä. Parasta, mitä me voimme niille tehdä, on ottaa ne vastaan ja hyväksyä ne osana itseämme. Samoin kuin me hyväksymme heikon polven, huonosti taipuvan sormen tai aran selän, me hyväksymme sydämemme arvet. Meidän mielemme särkyneet kohdat ovat osa meitä. Me saamme olla herkkiä ja reagoida, kun arkaa kohtaamme kosketetaan. Kun me annamme sille luvan olla herkkä, me lakkaamme taistelemasta itseämme vastaan. Samoin kuin ruumiimme voi ajan saatossa kerätä arpia ja elämän jälkiä, sydämessämme voi näkyä se, minkä läpi me olemme eläneet. Arpien lailla ne ovat parantuneet, mutta kaikki ei kuitenkaan ole ihan entisensä.

Näiden kohtien ei tarvitse poistua, jotta me voisimme olla onnellisia. Ne voivat olla osa meidän onnellisuuttamme. Jos me olemme hiljaisia, me saamme olla sitä. Surukaan ei ole onnellisuuden este. Joskus syvimmät onnellisuuden kokemukset ovat hyvin lähellä surua, usein jopa surun keskellä. Surun keskeinen piirre on irti päästäminen ja nöyryys elämän edessä. Me tunnustamme, että elämä on jättänyt meihin jälkensä.

Näitä jälkiä ei tarvitse piilotella. Ne saavat näkyä. Ne saavat reagoida. Me emme tarvitse kovuutta niiden suojelemiseen. Meidän ei tarvitse pelätä niiden paljastumista. Me hyväksymme, että joissakin tilanteissa arpemme reagoivat. Jokin on haurasta ja herkkää. Kun uskallamme olla haavoittuvia ja herkkiä, särkyneet kohtamme muuttuvat rikkaudeksi. Ne eivät rajoita meitä, vaan saavat meidät elämään ja kokemaan omalla tavallamme. Ne voivat vahvistaa omaa suuntaamme.

Rakkaus lisääntyy          3. huhtikuuta

Monet meistä ovat kasvaneet puutteessa – emme ehkä aina materiaalisessa puutteessa, vaan rakkauden, hyväksynnän ja kunnioituksen puutteessa. Vanhemmillamme oli kenties vain vähän rakkautta jaettavaksi, ja me opimme, että jos joku muu saa sitä, se on meiltä pois. Rakkautta oli jaettavaksi vain harvoina hetkinä, ja jos joku muu sai sitä, sitä ei riittänyt meille. Vielä edelleenkin me saatamme kokea, että kun rakastamamme ihminen osoittaa rakkautta jollekin toiselle, se on meiltä pois. Me kuvittelemme, että rakkaus on kuin materiaa: kun sitä annetaan toiselle, meidän osamme pienenee. Sama voi koskea ystävyyttä, arvostusta, kunnioitusta ja kiitosta. Me koemme olevamme huonoja, jos joku muu saa jotakin, mitä me kaipaisimme kovasti.

Mutta näin ei tarvitse olla. Hyvyys, ystävyys, kunnioitus ja rakkaus eivät ole rajallisia. Kun niitä jaetaan, ne lisääntyvät, eivätkä vähene. Mitä avoimemmin ja erittelemättömämmin niitä jaetaan, sen enemmän ne vahvistuvat. Jos niitä aletaan rajoittaa ja kohdistaa vain erityisiin ihmissuhteisiin ja valikoituihin ihmisiin, ne heikkenevät ja kuihtuvat. Niistä tulee julmuuden välineitä. Niin kauan kuin erittelemme rakkautta ja sitä, ketkä ansaitsevat sen, me emme tunne rakkautta. Kun ymmärrämme, että se ei katoa kun sitä jaetaan, me ymmärrämme rakkauden yltäkylläisyyden. Rakkaus kutsuu ihmisiä yhteyteen, mutta ei erityiseen, salattuun, rajoitettuun tai poissulkevaan yhteyteen. Rajoittamisen taustalla on vihaa, pelkoa, epäuskoa, katkeruutta, ja uskoa puutteen maailmaan. Sieltä löytyy kenties lapsuutemme kodin ilmapiiri, jossa rakkautta oli liian vähän.

Kun jotakuta kunnioitetaan, se ei ole meiltä pois. Kun jotakuta rakastetaan, se ei ole meiltä pois. Kun me rakastamme ja kunnioitamme jotakuta, se ei ole muilta pois. Jokainen rakastaminen ja kunnioittaminen lisää maailman hyvyyttä, ja me olemme osa tätä maailmaa. Myös itsemme rakastaminen ja kunnioittaminen lisää maailman hyvyyttä. Se ei se ole keneltäkään pois. Rakkaus ei tuo maailmaan puutetta, vaan kasvua, lisääntymistä ja yltäkylläisyyttä. Tästä runsaudesta me saamme ammentaa itsellemme ja muille.

Niin kauan kuin me uskomme, että emme ansaitse rakkautta, meistä ei ole mukava katsoa, kun sitä osoitetaan muille. Niin kauan kuin emme rakasta itseämme, vaan elämme muiden rakkauden varassa, me emme saa sitä koskaan tarpeeksi. Mikään määrä ulkoista rakkautta ei vakuuta meitä siitä, että olemme rakastettavia. Mutta kun me alamme rakastaa itseämme, huolehtia itsestämme, ja pitää itseämme arvossa, me huomaamme tilaisuuksia rakastamiseen ja rakkauteen joka puolella. Silloin rakkaus lakkaa olemasta rajallinen.

Syvemmälle          4. huhtikuuta

Joskus me koemme sydämemme avautuvan syvältä. Me olemme kenties yrittäneet päästää irti ajatellen, että emme tarvitse muita ihmisiä, ja sitten huomaammekin tarvitsevamme heitä. Tai me olemme voineet keskittyä yhteen ihmiseen, ja sitten huomaamme, että meidän kuuluukin rakastaa itseämme. Ehkä olemme yrittäneet ymmärtää jotakin, ja lopulta emme pelkästään ymmärrä sitä, vaan koemme sen todeksi. Ehkä olemme yrittäneet ymmärtää, ja sitten huomaamme, että meidän ei tarvitse ymmärtää. Kenties olemme pitkään ja uskollisesti vain kokeneet raskaita tunteitamme, ja yhtäkkiä ne loppuvat.

Olemme kulkeneet tietä, jonka olemme tienneet oikeaksi. Kulku on ollut hidasta ja yksitoikkoista. Me olemme raivanneet esteitä ja tuskailleet hidasta kulkuamme. Sitten, odottamatta, eteemme avautuu uusi maisema. Tie kääntyy. Mekin käännymme, mutta emme enää samana ihmisenä. Se, mitä varten me raivasimme tietämme eteenpäin, on nyt totta. Sydämemme laajenee, ja meidän uskomme itseemme ja sydämemme hiljaiseen ääneen lujittuu.

Kun me olimme vielä matkalla, me luotimme. Jokin meissä tiesi – tai pikemminkin aavisti. Nyt me tiedämme. Me koemme sydämemme suurenevan. Me koemme elävämme syvemmin kuin koskaan ennen. Me saatamme ajatella, että jotakin uutta on syntynyt, mutta niin ei ole. Se oli siellä koko ajan, vain odottaen, että me löytäisimme sen. Se houkutteli ja kutsui meitä voittamaan kaikki matkan vaikeudet, sillä se tiesi olevansa sen arvoinen. Me emme löytäneet sitä, vaan se kutsui meidät itsensä luokse. Me olimme kuulleet sen kutsun, ja siksi me jaksoimme. Me tiesimme, että se olisi siellä, tai että me olisimme joskus siellä.

Rakkaus on vapautta          5. huhtikuuta

Rakkaus on vapautta. Jos me etsimme sitä orjuuttamalla itsemme, etsimme sitä suunnasta, josta emme voi sitä löytää. Kun me orjuutamme itsemme, etsimme jotakin muuta kuin rakkautta. Me orjuutamme itsemme useimmiten erityisissä ihmissuhteissa, kun olemme löytäneet mielestämme erityisen ihmisen. Sitten me alamme toivoa, että voisimme saada hänen mielensä omaksemme. Me näemme hänessä jotakin, joka tekisi meistä kokonaisia ja toisi mieleemme sen, mikä siitä puuttuu. Jos emme arvosta omaa mieltämme, me voimme antaa sen toisen ihmisen valtaan. Me osoitamme toiselle, kuinka vähäarvoisena me pidämme omaa mieltämme ja vapauttamme, jotta saisimme hänen mielensä omaksemme. Tämä johtaa kuitenkin vain syyllisyyden lisääntymiseen. Tässä vaihtokaupassa me tarjoamme vastalahjaksi oman mielemme, jota emme pidä tavoittelemamme mielen vertaisena. Me yritämme saada jotakin, jota emme voi saada, ja yritämme luopua jostakin, joka on ikuisesti meidän. Tämä johtaa vain tuskan lisääntymiseen.

Se, joka kokee itsensä arvokkaaksi, voi rakastaa vapaudessa. Hän rakastaa ja kokee rakkautta muulloinkin kuin vain erityisissä ihmissuhteissa. Rakkaus ei ole poissulkevaa, vaan mukaan kutsuvaa. Se ei ole kutistuvaa, vaan laajenevaa. Pois sulkija pelkää, että joku toinen saisi sen mielen, jota hän kaipaa.

Rakkaus lisääntyy, kun sitä jaetaan. Siksi rakkaudessa ei ole pelkoa. Vain mieli, joka on omasta mielestään tarpeeksi hyvä ja arvokas, voi rakastaa ilman pelkoa. Tällainen mieli ei suostu orjuuteen, sillä se tietää, että silloin kyse ei ole rakkaudesta, vaan riippuvuudesta, takertumisesta ja itsen katoamisesta. Sen sijaan se rakastaa valikoimatta ja etsimättä erityisiä ihmissuhteita, joissa se orjuuttaisi itsensä "rakkauden" nimeen. Vasta kun me rakastamme ensin oman mielemme vapautta, me voimme rakastaa muita.

Me emme enää orjuuta omaa mieltämme. Me tiedämme, että sillä me emme saa toisen ihmisen mieltä omaksemme. Orjuuttamisesta seuraa vain se, että me kadotamme oman voimamme, eikä toisenkaan voima tule meille. Kun näemme itse oman arvomme, me emme tarvitse toista ihmistä sitä kertomaan, eikä meidän tarvitse ottaa toisten ihmisten mieliä vangeiksemme.

Rakastaminen ei ole tuskallista          6. huhtikuuta

Me kuulemme usein puhuttavan rakkauden tuskasta, ikään kuin tuska kuuluisi rakkauteen ja rakastamiseen. Ellei rakkaudessa ole tuskaa, se ei ole mielestämme oikeaa rakkautta. Mutta tuska ja rakkaus eivät kuulu yhteen. Se tuska, jota me koemme, on oman täyteytemme etsimistä itsemme ulkopuolelta. Kun näemme toisessa ihmisessä sitä, mitä me kaipaamme, mutta emme koe olevamme, me näemme hänessä oman täydellisyytemme. Me koemme, että toinen ihminen on tie siihen, että tulisimme kokonaiseksi. Me voimme nähdä hänessä myös niitä lapsuutemme hetkiä, jolloin koimme olevamme rakastettuja. Sydämemme syvimmät kaipaukset kohdistuvat toiseen ihmiseen.

Mutta me emme voi täyttää omaa sydäntämme sillä, mitä toinen ihminen on. Hänen kauneimmatkin piirteensä jäävät ulkopuolellemme, vaikka kuinka haluaisimme ne omiksemme. Mitä enemmän yritämme löytää itseämme itsemme ulkopuolelta, sitä epätoivoisemmin me huomaamme, että me olemme yhtä tyhjiä kuin ennenkin. Lopulta me yritämme vain tarrautua, kunnes kaikki hajoaa altamme, ja jäämme vain tyhjyyden kokemukseen.

Me voimme rakastaa myös ilman tuskaa. Me voimme rakastaa vain ilman tuskaa. Tuska estää rakastamisen, sillä se saa meidät kiinnittämään huomiomme itseemme. Mutta kun ymmärrämme tuskan tehtävän oikein, me huomaamme, että sekin palvelee rakastamista. Tuska kiinnittää huomiomme itseemme, sillä se osoittaa meille sitä kohtaa, jota meidän on katsottava. Niin kauan kuin luulemme, että tuska yrittää kiinnittää huomiomme johonkin toiseen ihmiseen, me katsomme häntä. Silloin tuskamme vain kasvaa, kunnes se on niin suuri, että vihdoin katsomme itseemme.

Silloin me ymmärrämme, että "rakastamisen tuska" osoittaa meille itseämme. Se ei ole rakastamisen tuskaa, vaan rakastamattomuuden tuskaa – itsemme rakastamattomuuden tuskaa. Jos me emme rakasta itseämme, tuskan tehtävä on osoittaa se meille. Tuskan tehtävä on ajaa meitä etsimään itseämme silloinkin, kun haluaisimme vain toisen ihmisen. Ja mitä enemmän haluamme, sitä kovemmin tuska osoittaa meille oikeaa tietä. Jos me koemme tuskaa, me tiedämme sen ohjaavan meitä kohti itseämme ja omaa paranemistamme. Joskus tuska on osa matkaamme. Se on hyvä opas, sillä se estää meitä eksymästä liian kauas itsestämme.

Yrittäminen          7. huhtikuuta

Paraneminen ei ole yrittämistä. Se ei ole itsemme pakottamista eikä väkisin eteenpäin menemistä. Mutta se ei ole myöskään yrittämisestä luopumista silloin, kun olemme juuttuneet johonkin, missä emme haluaisi olla. Kysymys on vain siitä, miten me yritämme. Joskus paraneminen on kuin lumeen juuttuneen auton irrottamista. Jos me vain painamme kaasua, vajoamme yhä syvemmälle. Mutta me voimme päästä irti, jos saamme auton luonnolliseen heijausliikkeeseen, jossa jokainen heilahdus kerää lisää vauhtia.

Kun kohtaamme jonkin asian tai menemme johonkin tilanteeseen, me painamme kaasua ja otamme heilahduksen eteenpäin. Kun päästämme jalan kaasulta ja koemme tunteemme ja muistomme, me heilahdamme taaksepäin. Sen ansiosta me pääsemme seuraavalla kerralla hieman pidemmälle. Kun löydämme lumen ja auton luonnollisen rytmin, kaikki tapahtuu itsestään. Vähitellen lumi antaa periksi ja heilahdukset pitenevät, kunnes jokin niistä murtaa lumivallin kokonaan. Yksikään heilahdus eteen ja taakse ei ole turha, vaikka muista voi näyttää siltä, että me vain heilumme samassa kuopassa.

Joskus me voimme painaa kaasua väärässä kohtaa ja joudumme pois luonnollisesta rytmistämme. Mutta sekin auttaa meitä tuntemaan itseämme. Toisinaan voi olla syytä pysäyttää moottori hetkeksi, nousta ylös ja katsella tilannetta uusista näkökulmista. Kun me haemme kärsivällisesti omaa rytmiämme, me viestimme elämälle, että etsimme sopusointua itsemme, ympäristömme ja kaiken kanssa.

Me emme lakkaa yrittämästä, mutta me lakkaamme pakottamasta. Yksikään juuttuminen ei ole turha, sillä me emme koskaan juutu ilman syytä. Joskus nuo syyt voivat olla niin syvällä, että tarvitaan aika monta heilahdusta, ennen kuin olemme vapaat. Silloin me emme enää juutu samaan kuoppaan uudelleen.

Syvä suru          8. huhtikuuta

Olen saanut jälleen kerran muistutuksen paranemisprosessin hyvyydestä, täydellisyydestä ja oikea-aikaisuudesta tavalla, joka kertoo, että mikään ei ole sattumaa.

Parin viikon ajan sisälläni oli suru, jota en saanut purettua auki. Se nousi esiin pikkuhiljaa ja lukitsi aikuiseni elämää. Sisälläni oleva arka pikkupoika sai vähitellen lisää valtaa. Hän sai minut vetäytymään ja odottamaan, että muut huomaisivat minut. Lihakseni alkoivat kipeytyä lukossa olemisesta. Kuitenkin olin päättänyt antaa tuon pikkupojan puhua. Vakuutin hänelle, että hän saa olla juuri sitä, mitä hän on. Kerroin hänelle, että monet ihmiset rakastavat häntä, että rakastan häntä itse hyvin paljon, ja että hän saa nyt kokea ja ilmaista kaiken. Olin myös ahdistunut siitä, että minulla olisi pian ryhmä, enkä tiennyt miten selviäisin sisäisen paranemisen ryhmän vetämisestä, jos olisin näin lukossa. (Miten ovelaa itseni piiskaamista! Ikään kuin sisäisen paranemisen ryhmän vetäjä ei saisi itse olla lukossa ja rikki ja keskellä omaa prosessiaan.)

Olin aikeissa imuroida lattiat, mutta päätin sitä ennen lukea luvun Rokelle Lernerin kirjasta Affirmations for the Inner Child. Hän kirjoitti seuraavasti: "Tänään hyväksyn sisäisen lapseni surullisuuden. Melankoliset kokemukset ovat sisäisen lapseni keino parantaa itsensä suremisen kautta. En pelkää tätä tunnetta kun se tulee. Saan itkeä, sillä kyyneleet usein puhdistavat sydämen surun jäänteistä. Alkoholistin aikuisena lapsena saatan aina tuntea masennuksen läheisyyden. Sisälläni saattaa aina olla "reikä", mitä mikään ei pysty täysin täyttämään… Sisäiselle lapselleni oli sanottu, että surullisuus ei ole hyväksyttävää. Tänään annan hänelle vapauden olla surullinen. Hänen surressaan minä rakastan ja lohdutan häntä. Eilisen menetyksistä huolimatta tämä päivä välkehtii kaikissa toivon ja lupauksen väreissä."

Tämän luettuani repesin. Itkin niin kuin aikuisena en ole vielä koskaan itkenyt. Vapisin ja ynisin kuin pieni lapsi, kunnes en enää jaksanut. Suru tuli hyvin syvältä. Se tuli jokaisesta solustani käsiä ja jalkoja myöten. Jäsenteni tiukkuus helpotti. Jokaisen itkuisen uloshengityksen aikana koin jotakin tulevan pois ruumiistani. Nyt sisäinen lapseni hymyilee taas.

Odotin, että hän puhuisi, vaikka tuo odottaminen ei ollut mukavaa. Kaiken epämukavuuden keskellä vakuutin hänelle, että hän on minulle kaikkein tärkein ihminen. Hän sai viedä minut vetäytymiseen, yksinäisyyteen ja alakuloon – omaan maailmaansa. Hän sai näyttää minulle yksinäisen lapsuutensa. Nyt olen rauhallinen ja entistä vapaampi. Olen onnellinen.

Vähän kauemmas          9. huhtikuuta

Paranemiseni alkupuolella, kun aloin ymmärtää, mistä tässä on kyse, kirjoitin seuraavan lauseen: "Rakkauden silmät haastavat sinut lopun elämäsi ajan, ja ne haastavat sinut aina kulkemaan vähän kauemmas kuin uskallat."

Jokaisen ihmisen pelottavin paikka on hänen sisällään. Matka siihen, varsinkin lapsena julmuutta kokeneilla aikuisilla, kulkee monen kauhun läpi. Mutta se on turvallinen matka, sillä mitään uhkaa ei enää ole. Me vain koemme tunteita. Silti yksinäisyyden kokemus voi olla hirvittävä. Pelko voi olla kauhea. Häpeä voi olla julma. Viha voi olla ahdistava. Meidän tunteemme voivat saada meidät luulemaan, että olemme vaarassa, emmekä uskalla astua mihinkään. Olemuksemme voi saada monenlaisia muotoja, joita emme haluaisi kokea tai näyttää muille. Mutta sisäinen lapsemme on tämän kauhun keskellä. Hän on siellä jo. Meidän matkamme sinne voi kulkea pimeisiin paikkoihin monen viimeisen katuvalon ohi. Kulkiessamme me sytytämme uusia valoja. Ja kun pääsemme perille, koko kulkemamme polku on valaistu.

Joskus me joudumme kulkemaan kohti kauhua. Me koemme sisäämme jäätyneet tunteet sellaisina kuin ne olivat sinne jäädessään. Me huomaamme, että lapsuudessamme me koimme todellista kauhua. Me ymmärrämme, minkälaisia meidän lapsuutemme kokemukset olivat. Me torjuimme tunteemme, sillä ne olivat liian kauheita koettaviksi. Edelleenkin ne ovat kauheita, mutta nyt meillä on aikuisen ymmärrystä, taitoa ja voimaa.

Me tajuamme, kuinka suuren tuskan ja epätietoisuuden keskellä me elimme. Silloin me olemme kiitollisia, että keksimme läheisriippuvuuden. Jokainen keksii sen itse. Sitä ei opeteta lapsille. Se on jokaisen oma keksintö. Jokainen keksii siihen omat vivahteensa. Silti siinä on kaikille yhteinen piirre: yliherkistyminen muille ja turtuminen itselle. Tämä yksi piirre riittää saamaan aikaan läheisriippuvuuden tuhoisimman seurauksen – itsen katoamisen. Sen tähden läheisriippuvuudesta paraneminen kulkee jokaisella hyvin samanlaisia teitä pitkin.

Me emme etsi ensisijaisesti haavoitetuksi tulemisen muistoja. Me emme etsi tukahdutettuja tunteita. Me emme etsi vihaa emmekä pelkoa. Me etsimme itseämme. Me emme keksi itseämme. Me löydämme itsemme haavoitetuksi tulemisen muistoista, tukahtuneista tunteista, peloista, suruista, häpeästä, ilosta ja unelmista. Me löydämme itsemme omista rikkinäisistä paikoistamme. Me kokoamme osiamme vähitellen, kun annamme kaikille tunteillemme luvan olla. Meidän ei tarvitse enää näytellä kenellekään.

Matkan mukana löytyvät luottamus, vapaus ja rakkaus. Me lakkaamme pelkäämästä muita ihmisiä, kun lakkaamme pelkäämästä itseämme. Me emme ole koskaan pelänneet muita ihmisiä. Me olemme pelänneet sitä, mitä he saivat meidät kokemaan. Me pelkäsimme ensin olosuhteita – vanhempiemme käyttäytymistä. Sitten tuskalliset olosuhteet katosivat, mutta meidän pelkomme jäivät. Sen jälkeen me olemme pelänneet omaa kauhuamme ja sydämemme tutkimatonta pimeyttä. Kaikki eivät uskalla astua siihen. Mutta kun uskallamme, me tulemme pois valoa hehkuen.

Turvalliset kuviot          10. huhtikuuta

Paranemisemme aikana me olemme kohdanneet kipeitä ja arkoja asioita. Me olemme saattaneet sulkeutua, pienentää elämänpiiriämme ja hakea turvallisia kuvioita. Tämä on ollut hyväksi ja tarpeellista. Se on antanut meille rauhan katsoa sisällemme. Se on luonut turvalliset olosuhteet sisäiselle lapsellemme tulla esiin. Me olemme opetelleet elämään herkkien kohtiemme kanssa, ja niihin totuttelu on vaatinut turvallisia olosuhteita. Haavoittuvuuden, avoimuuden, myötätunnon ja herkkyyden harjoitteleminen on voinut satuttaa meitä. Olemme kokeneet itsemme aroiksi ja pelokkaiksi. Elämäämme on tullut turvallisuutta luovia tapoja, kuvioita ja käyttäytymismalleja.

Toisinaan on hyvä katsoa sitä, miten elämänpiirimme on muuttunut. Onko se sellaista kuin haluaisimme sen olevan, vai haluaisimmeko tulla enemmän esiin? Uskaltaisimmeko tehdä aloitteita silläkin riskillä, että koemme jälleen haavoittuvamme? Entä jos me nyt uskaltaisimme kokea haavoitetuksi tulemisen tunnetta? Me voimme alkaa purkaa suojiamme vähän kerrallaan. Me voimme palata tarvittaessa turvaan.

Kuviot eivät anna meille turvaa. Meidän turvamme on itsessämme. Sen todeksi kokeminen vaatii esiin astumista ja uusien askeleiden ottamista. Se, mitä ihmiset sanovat, ei ole vaarallista. Ne ovat vain sanoja, mutta ne voivat silti satuttaa, koska ne kertovat jotakin heidän asenteestaan meitä kohtaan. Aikuiset ovat joskus pelokkaita, ajattelemattomia ja piittaamattomia. Heidän asenteensa ovat heidän omiaan, eivätkä ne läheskään aina liity meihin. Muiden haavat satuttavat usein heitä itseään enemmän kuin meitä. He eivät aina edes tahtoisi olla sellaisia kuin ovat. Kun me olemme haavoittuvia, avoimia ja herkkiä, me voimme nähdä aikuiset – tai heidän sisäiset lapsensa – asioiden, tekojen ja sanojen takana. Me voimme olla lähellä muita, kun heidän oma kipunsa saa heidät piikikkäiksi, ja kun he eivät osaa kohdata omaa kipuaan – kun he opettelevat elämään.

Esiin astuminen, vähitellen ja varovasti tapahtuva turvallisen vetäytymisen purkaminen, tuo meidät lähelle muita. Ja aina on turvallista vetäytyä uudelleen. Sen jälkeen me voimme tulla taas takaisin.

Kaksi rajapintaa          11. huhtikuuta

Meillä on kaksi rajapintaa, joiden kanssa me olemme yhteydessä maailmaan: vastaanottava ja lähettävä. Vastaanottava puoli on se, joka havainnoi maailmaa ja muita ihmisiä. Se näkee tapahtumia ja se joutuu tapahtumien kohteeksi. Me näemme auringon nousevan. Me tunnemme tuulen ja sateen. Me näemme maitolasin kaatuvan pöydälle. Me kuulemme jonkun moittivan meitä. Me katsomme, kun rakastettumme lähtee pois ja kuulemme hänen sanovan, ettei palaa enää koskaan. Me näemme vastasyntyneen vauvan. Me tunnemme hyttysen piston.

Lähettävä rajapinta on se, mitä meistä lähtee ulos. Me hymyilemme. Me olemme hiljaa. Me käymme kaupassa sairaan ystävämme puolesta. Me menemme terapiaan. Me ostamme auton. Me kävelemme pois. Me sanomme ystävällisen sanan. Me etsimme ratkaisua. Me lakkaamme etsimästä ratkaisua.

Meitä ei määrittele se, mitä me havainnoimme. Meitä ei määrittele se, miten me koemme havaintomme. Meitä ei määrittele sekään, miltä meistä tuntuu olla tulevan ja lähtevän rajapinnan välissä. Me määrittelemme itsemme sillä, mitä meistä lähtee. Me määrittelemme itsemme teoillamme.

Ihmisyyteen kuuluu kyky valita. Meistä voi lähteä erilaisia asioita kuin meihin tulee. Me emme ole automaatti, jonka reaktiot olisivat ennustettavia. Olen kuullut sanottavan, että me vastaanotamme positiivisia ja negatiivisia havaintoja, ja että me pystymme muuttamaan negatiivisetkin havainnot positiivisiksi lähetteiksi. Olen samaa mieltä meidän kyvystämme muuttaa asioita. Mutta olen eri mieltä havaintojen positiivisuudesta ja negatiivisuudesta.

Meidän tunteemme syntyvät monien eri tekijöiden summana: odotukset, tulkinnat, paranemattomat haavat, parantuneet haavat, irti päästäminen tai takertuminen – koko se malli, jonka mukaan me yritämme elää. Tämä malli on aluksi valtaosaltaan tiedostamaton, mutta paranemisen mukana se tulee tietoiseksi. Paranemisen mukana sen valta meihin vähenee. Sen tilalle tulee välitön kokeminen. Silloin me ymmärrämme, että kaikki asiat ja tapahtumat ovat hyödyllisiä. Me voimme oppia jokaisessa tilanteessa. Negatiiviset havainnot katoavat. Me lakkaamme kokemasta pettymyksiä. Kun meihin tulee vain positiivisia signaaleja, on helppo lähettää niitä edelleen.

Olin ankkuroinut veneen saaren rantaan. Keula oli kiinnitetty köydellä maalle ja perä ankkuriin. Sitten lähdimme kiertämään saarta. Ennen lähtöä varmistin, että veneen kiinnitys oli luja. Kun tulimme takaisin parin tunnin päästä, vene oli rikkoutunut kallioon. Ankkuriköysi oli leikkautunut poikki. Se ei tuntunut minusta miltään. Kuulostelin itseäni ja kysyin, olenko turtunut, vai miksi minusta ei tunnu miltään. Vastauksena kuulin tyyneysrukouksen. Vene oli minun, ja ankkuri oli minun, mutta minulla ei ollut kumpaankaan mitään valtaa, kun olin saaren toisella puolella. Minussa heräsi ilo siitä, että ymmärsin jotakin suurta. Katsoin vuotavaa venettä seesteisenä ja raikkaana.

Meidän ei tarvitse tehdä itsellemme väkivaltaa. Meidän ei tarvitse muuttaa negatiivisia havaintoja positiivisiksi toimiksi työllä ja tuskalla. Kun me ymmärrämme elämän, negatiiviset havainnot loppuvat. Hyväksymisestä, armosta, rakastamisesta ja myötätunnosta tulee helppoja ja luontaisia. Me löydämme oman voimamme rajat. Me alamme tietää, mihin me voimme vaikuttaa ja mihin emme. Silloin me emme tuhlaa voimiamme emmekä toisaalta istu saamattomina. Meistä tulee itse tyyneysrukous. Silloin meidän mielemme on aina seesteinen.

Tulevaisuus tulee itsestään          12. huhtikuuta

Me voimme elää vain nykyhetkeä. Silti me voimme kokea siinä menneisyyden kipeiden muistojen tuskaa ja tulevaisuuden pelkoa. Me saatamme kuvitella olevamme avuttomina ympyrässä, jossa se, mikä on takana, uhkaa toistaa itseään tulevaisuudessa. Nykyhetkemme tuntuu liukuvan pitkin ympyrää, ja me taistelemme voimattomina sitä vastaan.

Menneisyytemme muistot ovat todellisia, ja niiden tuskaa saattaa vielä olla sisällämme. Meidän muistomme voivat ohjata ajatuksiamme tulevaisuudesta. Mutta tulevaisuus ei ole vielä täällä. Se on illuusio. Se, mitä pelkäämme, ei ole vielä tapahtunut – ei myöskään se, mitä toivomme. Ehkä me toivomme elämän olevan toisenlaista kuin se on. Mielessämme on fantasia, joka ei vastaa omaa todellisuuttamme, ja yritämme saada todellisuuden mukautumaan siihen.

Tulevaisuuden ajatteleminen on joskus pelottavaa. Mutta vielä pelottavampaa voi olla lakata ajattelemasta tulevaisuutta ja kohdata nykyhetki. Me kuvittelemme, että odotustemme on toteuduttava, jotta voisimme olla onnellisia. Tulevaisuuden pelkääminen on kamalaa, mutta sillä me vältämme nykyhetken suremisen. Tulevaisuudesta irti päästäminen voi saada meidät kokemaan itsemme avuttomiksi. Irti päästäminen voi tuntua vaikeammalta kuin tuskallisistakin asioista kiinni pitäminen. Silti tunteemme ovat vain tunteita. Me voimme kokea ne rauhassa. Me voimme opetella kokemaan ne rauhassa. Ainoa mahdollisuutemme elää nykyhetkeä on päästää irti tulevaisuudesta. Se tekee nykyhetken rauhalliseksi. Se voi tehdä nykyhetken myös tuskalliseksi tai surulliseksi, mutta se lopettaa rauhattomuuden.

Todellisuus ja fantasiat ovat yhteen sovittamattomia. Rakkaus ja tuska ovat yhteen sovittamattomia. Irti päästäminen ja kiinni pitäminen ovat yhteen sovittamattomia. Irti päästäminen voi nostaa esiin tunteita, joita emme osaisi tai haluaisi kokea. Kun päästämme irti, me huomaamme tunteemme, toisin kuin yrittäessämme ratkaista ongelmaa. Tunteemme voivat olla levottomia, mutta irti päästämisen jälkeen ne kertovat vain meistä itsestämme. Pohtimiseen liittyvä tuska voi olla pienempi kuin omien tunteidemme kohtaamisen tuska.

Kuinka me sitten voimme kokea tunteemme nykyhetkessä? Zen-opettajat sanovat "en raavi kun kutisee". Jos ihomme kutisee, me saatamme raapia sitä automaattisesti. Mutta vaikka emme raapisikaan, kutina katoaa pian. Jotkut ajatukset voivat kutittaa meidän mieltämme usein, ja me saatamme raapia niitä tuntikausia tuskan yhtään helpottamatta. Se ei helpota, sillä ajatteleminen on usein keino tunteen välttämiseen. Me yritämme paeta tunnetta tai saada sen pois.

Kun huomaan ajattelevani tuskallista asiaa, voin sanoa itselleni "en raavi kun kutisee" ja lakata ajattelemasta sitä. Katselen ympärilleni. Ja alan kohta taas raapia. Voin joutua lopettamaan raapimisen kymmeniä kertoja päivässä. Mutta jokaisen lopettamisen jälkeen minä huomaan, että voin elää, vaikka en miettisi ratkaisua. Kun lopetan raapimisen tarpeeksi monta kertaa, huomaan, että tunteeni alkavat selkiytyä. Ahdistus voi alkaa nousta esiin. Minä vain olen sen kanssa, enkä raavi, vaikka kuinka kutisisi. Saatan hokea vain, että en raavi kun kutisee. Kun minä koen ahdistuksen, se menee pois, ja oloni alkaa tulla kevyemmäksi. Huomaan, että raapiminen ei ollut tarpeen.

Koko meidän elämämme syntyy vain nykyhetkessä. Jos käytämme nykyhetkemme tulevaisuuden miettimiseen, me menetämme sen. Jos me koemme tunteemme nykyhetkessä, me löydämme sen elämän, joka meillä oikeasti on. Mitään muuta elämää meillä ei olekaan, mutta koko ajan raapiessamme me emme huomaa sitä.

Katse sisään ... päin!          13. huhtikuuta

Armeijassa saattaa kuulla komennon katse eteen … päin! Kaksi ensimmäistä sanaa kertoivat, mitä tulee tehdä. Niiden jälkeen on pieni tauko, jotta jokainen ehtisi reagoida ja olla valmis toimimaan. Kun päin! Sitten kuuluu, kaikki kääntävät pään yhtä aikaa eteenpäin.

Kun olimme pieniä, meille sanottiin, että me emme tunne sitä, mitä me tunnemme, että on väärin tuntea sitä, mitä me tunnemme ja että me emme saa tuntea sitä, mitä me tunnemme. Edelleenkin muut saattavat sanoa meille niin. Me emme saisi olla surullisia, pettyneitä, onnellisia pienistä asioista, pelokkaita, epätoivoisia, emmekä saisi hävetä. Tai sitten meidän pitää hävetä, olla pahoillamme, innostuneita tai varmoja. Meiltä pyydetään järkisyitä ja meille esitetään järkisyitä. Meille sanotaan, että jotkut tunteet ovat sopivia ja jotkut sopimattomia.

Meitä ei kehotettu katsomaan sisään päin, jotta olisimme itse tienneet, kuinka me voimme. Sen sijaan vanhempamme kertoivat meille, että he tiesivät, miten me voimme. He sanoivat, että kaikki on hyvin, mutta meistä ei tuntunut siltä. Aluksi meidän oli vaikea uskoa heitä. Mutta ajan saatossa me aloimme uskoa, vaikka joinakin selvänäköisyyden hetkinä me epäilimme.

Tunteet ovat sisältä tulevia viestejä. Ne on tarkoitettu tunnettaviksi. Jos yritämme kieltää tunteitamme, ne muuttuvat epäselviksi. Ne eivät lakkaa, vaan piiloutuvat ja muuttuvat kaoottisiksi. Me lakkaamme tietämästä, miten voimme.

Jotta tuntisimme tunteemme, meidän ei tarvitse noudattaa niitä sokeasti. Meidän ei tarvitse tehdä sitä, mitä ne mielestämme kehottavat meitä tekemään. Terve raja menee tässä kohtaa – ei siinä, että yrittäisimme olla tuntematta tunteita, vaan siinä, että me tunnemme ne, mutta ymmärrämme, että ne eivät kehota meitä tekemään jotakin. Meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Meidän ei tarvitse edes alkaa ajatella niitä.

Jos emme osaa vain tuntea tunnetta, me voimme kokea olevamme eksyksissä. Me voimme hätääntyä. Me saatamme yrittää paeta sen tuntemista kiinnittämällä huomiomme johonkin muualle. Me palaamme addiktioomme.

Edessä, takana, vasemmalla ja oikealla ei ole mitään katsottavaa. Joskus olisi mukava katsella ulospäin. Sisäänpäin katsominen saattaa aiheuttaa levottomuutta, rauhattomuutta, ahdistusta, syyllisyyttä tai pelkoa. Erityisesti silloin meidän on tarpeen ymmärtää, mitä meissä tapahtuu. Me sanomme katse sisään, ja alamme valmistautua suoritukseen. Me tiedämme, että meidän on katsottava, tuntui miltä hyvänsä. Me varaamme ajan ja paikan. Me valmistaudumme. Siihen asti meidän ei tarvitse katsoa sisäämme. Mutta kun määräaika koittaa, sanon päin! ja katson.

Me voimme kokea kaikki tunteemme myös vain olemalla rauhassa ja hiljaa. Me emme yritä estää tunteiden virtausta. Me emme yritä raapia niitä. Se voi joskus olla tuskallista, mutta se on parantavaa. Se tekee meidät herkiksi myös muiden ihmisten tunteille, sellaisillekin, joita he eivät tiedä itsellään olevan. Kun annamme kaikille tunteillemme luvan ja opettelemme kokemaan niitä, me lakkaamme pelkäämästä niitä. Silloin tunteet ovat kuin tuulen leikkiä hiuksissamme. Tuuli puhaltaa ja hiukset heiluvat sen mukana. Hiusten kuuluu heilua tuulessa vapaasti.

Herkkyys          14. huhtikuuta

Meillä on vain yksi suunta, johon meidän tulisi pyrkiä: suunta, jossa herkkyytemme lisääntyy. Usein tämä merkitsee omille tunteillemme nöyrtymistä, niiden hyväksymistä ja vastaan ottamista. Vain harvoin me voimme ymmärtää tunteitamme älyllisesti, sillä ne sisältävät paljon alitajuntamme viestejä. Jos me yritämme selittää tunteitamme, me yritämme selittää niitä vain sillä mielemme osalla, joka on itsellemme tietoista. Tämä voi hidastaa paranemistamme.

Joskus herkkyys merkitsee tuskan kuuntelemista. Toisinaan se on pienen sisäisen lapsen iloa, kun hän selittää meille maailman rikkautta: "tämä auto näyttää väsyneeltä, tuo kuusipuu on kuin raketti sssuuuh se lähtee ilmaan, katso vihreä perhosen toukka, odota ihaillaan tuon pilven kulkua, katso miten kaunis mummu." Herkkyys on surujen aistimista. Se on ilon, rauhan ja onnen kokemista. Se on levollista istumista parvekkeella tai puutarhassa. Se on tuulen hyväilyä, auringon lämpöä ja pilvien liikettä.

Meidän on joskus kovetettava itsemme hetkeksi, jotta voisimme hoitaa elämän asioita. Jokin tilanne ei saata olla turvallinen herkkyydelle. Mutta jos jatkuvasti ohitamme itsemme, me väsymme, eksymme pois itsestämme ja masennumme. On hetkiä, jolloin emme jaksaisi kokea samaa tuskallista tunnetta yhä uudelleen. Nämä hetket voivat opettaa toisenlaista herkkyyttä: me opimme tuntemaan, milloin ei ole hyvä olla herkkä ja haavoittuva. Kun olemme herkkiä, me tiedämme myös, milloin on hyvä olla luja.

Kun et tiedä, mitä tehdä jonkin tunteen kanssa, kysy itseltäsi, mikä johtaisi sinut kohti suurempaa herkkyyttä. Miten voisin löytää sen pettymyksen, surun tai häpeän, joka naamioitui vihaksi? Miten voisin löytää sen hylätyksi tulemisen pelon, joka sai minut lukkoon? Herkkyys johtaa meidät niiden surujen luokse, jotka naamioituvat energeettiseksi suhtautumiseksi. Herkkyys johtaa meidät sydämemme luo.

Herkkyys vaatii pysähtymistä. Kun me pysähdymme, me saatamme kokea itsemme entistä levottomammaksi. Mutta emme me ole entistä levottomampia. Pysähtyminen ei koskaan lisää meidän levottomuuttamme. Kun me pysähdymme, me saamme välittömästi yhteyden levossa olevaan kohtaamme. Kun osa meidän tietoisuuttamme pysähtyy, se huomaa levottomuuden selkeämmin. Tämä voi saada meidät luulemaan, että olemme levottomampia. Kuitenkin se on merkki lepoon siirtymisestä. Me voimme huomata levottomuuden vain levosta käsin. Älä jää katsomaan levottomuutta. Katso sen sijaan sitä osaa, joka huomaa levottomuuden. Se osa sinua on jo pysähtynyt ja levossa.

Häpeä          15. huhtikuuta

Ei se kaikki ole hävettävää, mitä minä häpeän. Moni häpeämme johtuu siitä, että olemme jääneet lapsuutemme ja kasvuympäristömme kieroutuneen arvomaailman vangeiksi. Mutta meidän ei tarvitse olla sitä loppuikäämme. Häpeä on merkki siitä, että olemme ottaneet muiden negatiiviset viestit tosissamme.

Nuo viestit ovat todennäköisesti olleet vääriä, mutta lapsuudessamme me nielaisimme ne sellaisenaan, koska emme kuulleet muunlaisia viestejä. Me näimme suunnattomasti vaivaa luodessamme itsestämme väärää julkisivua, koska ajattelimme, että niin kuuluu tehdä. Me menimme piiloon. Vieläkin me voimme ajatella, että jos joku saisi tietää, mitä me todella olemme, hän lähtisi kauhuissaan pois.

Me voimme nyt ymmärtää, että meidän häpeämme ei perustu meihin itseemme, vaan niiden ihmisten valheisiin, jotka sanoivat meille, että emme ole tarpeeksi hyviä. Häpeä on vahingollisen kasvatuksen tulosta. Tärkeät ihmiset sanoivat meille, että olemme arvottomia, ellemme täytä heidän odotuksiaan ja anna heille miellyttäviä tunteita. Me luulimme, että niiden antaminen on meidän tehtävämme. Jotta muiden odotukset täyttyisivät, me särjimme oman sydämemme. Me panimme sen sivuun ja sanoimme itsellemme, että emme voi luottaa siihen.

Häpeä on suuri este elämälle, rakastamiselle ja rakastetuksi tulemiselle. Se on myös mahdollisuus rakastaa itseämme. Me voimme nähdä, että ne sanat, jotka meistä sanottiin, olivat vääriä. Me voimme itkeä pois sen, että muut ihmiset kontrolloivat meitä, kun olimme voimattomia emmekä ymmärtäneet, mitä he tekivät. Jos he eivät pitäneet meitä arvokkaina, se ei johtunut meistä, vaan siitä, etteivät he pitäneet itseään arvokkaina. Kulkiessamme kohti paranemista me voimme joutua toimimaan aivan päinvastoin kuin meille opetettiin, koska ne säännöt, jotka opimme, olivat arvottomia ja vahingollisia. Me kasvamme omaan arvokkuutemme ja vapauteemme tunnistamalla ne vääriksi ja opettelemalla uusia. Missään tämän prosessin vaiheessa meidän ei tarvitse hävetä sitä, mitä me olemme, mitä me olemme oppineet, tai miten yritämme tulla ulos häpeän vankilasta.

Häpeä sai meidät piilottamaan tunteemme, mutta ne eivät menneet sillä pois. Meissä on nyt suuri osa, jota emme tunne emmekä ymmärrä. Se on se herkkä lapsi, joka ei saanut tuntea sitä, mitä hän tunsi. Hänen elämänenergiansa, resurssinsa ja luovuutensa rajattiin pieniksi. Muut eivät halunneet nähdä mitään sellaista, joka häiritsi heidän maailmankuvaansa. Nyt he saavat nähdä. He näkevät sen, kun me koemme kaikki tunteemme ja elämme ne todeksi. Meidän ei tarvitse näytellä mitään. Jos muut eivät pidä meidän tunteistamme, se on heidän ongelmansa. Vaikka muut näkisivät meissä jotakin, mitä he häpeävät, me emme enää suostu ottamaan vastaan heidän yrityksiään tuomita meitä.

Parantava suhde          16. huhtikuuta

Parantava ystävyys perustuu totuuteen, hyväksymiseen, kunnioittamiseen ja vapauteen. Mutta niiden lisäksi sillä on merkittävä ero tavalliseen suhteeseen verrattuna. Tavallinen suhde saa merkityksensä siitä, miltä se tuntuu, eikä sillä tämän hetkittäisen tuntumisen lisäksi ole muuta päämäärää. Tai oikeastaan sen päämäärä heittelee sen mukaan, miltä se milloinkin tuntuu. Jos se ei enää tunnu hyvältä, sillä on vain tuskallinen tarkoitus, ja se saa mennä. Parantavalla suhteella taas on päämäärä, eikä tärkeää ole se, miltä suhde tuntuu minäkin hetkenä. Tuntuminen ei ole sen merkityksen kriteeri. Päämäärä tekee sen arvokkaaksi. Päämäärä on loistava valo, joka pitää suhteen elossa joka hetki.

Parantava suhde syntyy tavallisesta suhteesta usein näennäisen konfliktin kautta. Kun toinen murtautuu puolustusmekanismiensa läpi ja alkaa parantua, hän kutsuu toistakin paranemaan. Jos toinen vastaa myönteisesti, suhteesta tulee parantava suhde. Usein kutsuminen ja vastaaminen ovat tiedostamattomia, sillä kumpikaan ei vielä tiedä, mitä tapahtuu. Mutta sen seurauksena syntyy luja sitoutuminen toiseen ihmiseen, omaan kasvuun ja paranemiseen. Tätä sitoutumista tarvitaan, sillä nyt suhteessa seuraa tuskallinen vaihe. Suhteella on päämäärä, mutta suhde ei vielä sisällä keinoja sitä kohti pyrkimiseen. Suhde on tähän asti ollut vain hetken väline, ja nyt sen sisältö on ristiriidassa sen oman tarkoituksensa kanssa. Silti kummatkin näkevät jo jonnekin kauemmaksi, ikään kuin pinnalla olevan näennäisen konfliktin läpi. He näkevät itsensä ja toisensa parantavan rakkauden arvoisina.

Tässä vaiheessa molemmat vetäytyvät pitämään huolta itsestään. He ymmärtävät, että heidän itsensä on muututtava, jotta suhde voisi tulla toimivaksi työkaluksi päämäärän saavuttamiseen. Suhteessa alkaa näkyä parantavan rakkauden tärkeimpiä elementtejä: kunnioitus ja vapaus. Molemmat käyttävät vielä vanhoja selviytymiskeinojaan ja välillä särkevät toisiaan. Mutta he huomaavat, mitä tapahtuu. He kestävät tämän särkymisen, vaikka se olisi tuskallista, sillä he tietävät, että se on vain vanhojen puolustusmekanismien särkemistä. Kummatkin tietävät, että se kuuluu asiaan, jotta päämäärä saavutettaisiin.

Vähitellen, kummankin parantuessa yksilöinä, suhde alkaa saada uusia elementtejä. Tämä tapahtuu ensin hapuillen, ja tässä hapuiluvaiheessa kumpikin kokee vielä särkymistä. Mutta päämäärä alkaa vahvistua. Uudenlainen luottamus syntyy. Sen mukana seuraa toisen ihmisen arvostuksen lisääntyminen ja kontrolloimisen väheneminen. Parantavan rakkauden elementit ovat paikoillaan, ja suhde on valmis kulkemaan kohti päämäärää. Siihen tulee uusi ilo.

Kaksi ihmistä, jotka ovat kulkeneet tällaisen prosessin läpi, Rakastavat toisiaan Parantavalla Rakkaudella. Mutta vielä enemmän he rakastavat itseään. Heille konflikti on syy tulla lähemmäs. Heille lepo, nauru ja huumori ovat syitä tulla lähemmäs. He ovat löytäneet parantavan ystävyyden, rakkauden ja vapauden. Tällainen suhde ei rajoita eikä uhkaa muita ihmissuhteita, vaan auttaa kumpaakin kasvamaan uudeksi ja vapaaksi ihmiseksi. Tällainen ystävyys on aina vapaa. Ystävyys on lahja. Jos toinen alkaisi sitä vaatia, se ei olisi enää lahja. Vain vapaudessa minä voin osoittaa, että haluan tulla luoksesi. Parantava ystävyys elää vain tässä vapaudessa.

Tunteemme tulevat sisältämme          17. huhtikuuta

Meidän tunteemme eivät tule meihin ulkopuoleltamme. Maailma näyttää antavan meille lahjoja tai ristiriitoja ja synnyttävän meissä erilaisia toiveita, unelmia, pelkoja ja kauhuja. Usein me kuvittelemme, että tunteemme tulevat meihin ulkopuoleltamme noiden tapahtumien seurauksena. Mutta tapahtumat tulevat ulkopuoleltamme, ja tunteemme tulevat sisältämme. Tunteemme kertovat, mitä tapahtumat merkitsevät meille henkilökohtaisesti. Ne tulevat syvältä sisältämme ja kertovat meistä itsestämme. Ne kertovat, miten me voimme.

Tunteemme kertovat ulkopuolellamme olevista tapahtumista usein varsin vähän. Sen sijaan ne kertovat omista muistoistamme ja odotuksistamme. Ne kertovat, mitä me haluamme, mitä emme halua, ja mitä me kauhistumme. Ne kertovat minäkuvastamme ja sen perustasta. Jos näemme oman arvomme ulkopuolisten tapahtumien tai muiden ihmisten kautta, me emme voi puhua edes minäkuvasta, vaan minäkuvan illuusiosta. Kun katsomme peiliin, emme näekään siellä itseämme.

Se on turvallista: me näemme jonkun muun, joitakuita muita, tai erilaisia tapahtumia. Me ajattelemme, että ne saavat aikaan tunteitamme. Niinpä me yritämme korjata tunteemme korjaamalla ulkopuolisia asioita. Se on helppoa, sillä meidän ei tarvitse yrittää itse muuttua. Riittää, kun muutamme muita. Me ajattelemme tietävämme, mitä muut voisivat tehdä, jotta tilanne paranisi. Olisi kauheaa myöntää, että tunteemme tulevat sisältämme, sillä miten me sitten korjaisimme ne? Silloin olisimme tunteidemme kanssa yksin ja kokisimme niiden tulevan sisäisistä syövereistä, joita me emme tunne. Me lakkaisimme tietämästä, mitä tehdä.

Mutta meidän ei tarvitse tehdä mitään. Meidän ei tarvitse korjata mitään. Meidän ei tarvitse tietää mitään. Me olemme kunnossa, kun tunteet saavat tulla sellaisina kuin ne ovat. Kun ymmärrämme, että tunteemme tulevat sisältämme, me tiedämme, että ne kertovat jotakin meistä. Ne voivat kertoa tuskasta, väsymisestä, levosta, pelosta tai onnesta. Ne kertovat meille, miten me itse voimme. Ne eivät vaadi pohdiskelua, analysointia, pahoittelua tai suunnittelua. Me emme aina koe oloamme mukavaksi, mutta meidän ei tarvitse tehdä mitään. Meidän ei myöskään tarvitse yrittää teeskennellä, että tunteita ei ole.

Vaikka minäkuvamme olisi täysin itsemme ulkopuolella, tunteemme kertovat vain meistä itsestämme. Silloin ne ovat useimmiten tuskallisia, koska minäkuvamme ei ole itsemme hallussa. Mutta silloinkin tunteemme tietävät totuuden. Ne pyrkivät osoittamaan asiaa, joka ei ole meissä kunnossa.

Kun tunnet jotakin, kysy itseltäsi, mitä tunne kertoo sinusta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi. Se voi kertoa vääristä unelmista, jotka vahingoittavat sinua. Se voi kertoa, että unelmasi ovat oikeita. Se voi kertoa, että yrität saada jonkun rakastamaan itseäsi itsestäsi luopumisen hinnalla. Se voi kertoa, että se käyttäytyminen, jota yrität, ei ole sinulle oikea. Se voi kertoa, että joku yrittää saada sinut luopumaan omista toiveistasi. Tuskalliset tunteet voivat kertoa, että yrität elää elämää, joka vahingoittaa sinua. Ne voivat kertoa, että uskomukset, joiden mukaan yrität elää, ovat sinulle vääriä ja vahingollisia. Ne voivat kertoa, että joku yrittää saada sinua luopumaan itsestäsi. Ja ne voivat kertoa, että kaikki on hyvin.

Tunteiden puhetta ei voi kuulla analysoimalla ja miettimällä. Niiden osoittamaan suuntaan voi vain katsoa. Kun katsot oikeaan suuntaan, ne osoittavat jotakin sinulle itsellesi tärkeää. Ne osoittavat tietä sinun omaan hyvinvointiisi. Kun tunteesi saavat järkesi ohella ohjata elämääsi, löydät itsesi muotoisen elämän. Se voi olla erilainen kuin olet kuvitellut, mutta se on sinua varten.

Mahdollisuuksia          18. huhtikuuta

Elämä on täynnä mahdollisuuksia. Silti meistä voi joskus tuntua siltä, että olemme tukossa ja kaikki asiamme ovat umpikujassa. Me näemme vain suljettuja mahdollisuuksia ja tilanteita. Me haluaisimme saada asiat sujumaan, mutta emme tiedä, miten. Me näemme vain vähän mahdollisuuksia saada asiat kuntoon ja paljon mahdollisuuksia epäonnistumiseen, syyllisyyteen, ahdistukseen, itsemme uhraamiseen ja epätoivoon.

Mutta me voimme nähdä myös toisenlaiset mahdollisuudet. Me voimme nähdä, että elämä opettaa meitä ja muuttaa meitä. Meidän ei enää tarvitse puskea eteenpäin, kun tie on tukossa. Sen sijaan me voimme kysyä itseltämme, miksi me haluamme edelleen puskea. Me voimme hiljentyä ja kuulla, että meidän ei tarvitse muuttaa elämää ja sen tilanteita. Sen sijaan me voimme itse muuttua.

Sen sijaan, että etsimme mahdollisuuksia vain ulkopuoleltamme ja muista ihmisistä, me voimme katsoa omia mahdollisuuksiamme. Olemmeko me keskellä oppituntia? Ehkä umpikuja kertoo enemmän meistä itsestämme kuin jostakin ulkopuolellamme olevasta asiasta. Entä jos me itse muuttuisimme ja tulisimme samaan tilanteeseen toisenlaisena ihmisenä?

Meidän mahdollisuutemme eivät ole ulkopuolelta rajattuja. Me voimme itse muuttua. Me voimme avautua ja löytää luovuutta. Silloin me huomaamme, että olemme vapaita niistä rajoituksista, joiden sisällä yritimme ennen. Me näimme vain yhden mahdollisuuden, mutta nyt meistä itsestämme tulee Mahdollisuus. Me voimme kysyä itseltämme, millaisia ihmisiä me haluaisimme olla tässä tilanteessa.

Me voimme löytää vastauksen siihen, miksi olimme umpikujassa. Me emme nähneet omia mahdollisuuksiamme. Kun me löydämme ne, me löydämme toisen tien, joka ei ole koskaan tukossa. Me emme löydä ratkaisua pelkästään yhteen ongelmaan, vaan me itse muutumme. Me löydämme mahdollisuutemme pysähtymällä ja kuuntelemalla itseämme elämän oppituntien keskellä. Me löydämme mahdollisuutemme päästämällä irti kaikesta, joka sitoo meitä, ja katsomalla itseämme. Silloin me näemme vain mahdollisuuksia.

Reaktioni tulevat sisältäni          19. huhtikuuta

Kaikki minun reaktioni tulevat yhdestä paikasta: minun sisältäni. Ulkopuolellani olevat asiat voivat toimia herätteinä, mutta minun reaktioni eivät tule niistä. Minun reaktioni tulevat siitä, mitä minä tulkitsen tapahtuvan ympärilläni ja sisälläni. Myös minun sisäiset tapahtumani herättävät minussa reaktioita.

Tunteemme ja reaktiomme kertovat enemmän meistä itsestämme kuin tapahtumista – olivatpa tapahtumat sitten ulkopuolellamme tai sisällämme. Ne osoittavat, mitä tapahtuma merkitsee meille. Ne saattavat osoittaa, mitä tapahtuma on merkinnyt lapsuudessamme. Jokaisen lapsuus kokemuksineen ja ihmisineen on ollut erilainen. Me koemme asioita eri tavalla, koska se tausta, jonka mukaan annamme asioille merkityksiä, on erilainen.

Kotimme on opettanut meille myös, että meidän ei tule katsoa sisällemme. Se on opettanut meitä katsomaan muita ihmisiä. Se on opettanut meitä miellyttämään tai syyttämään heitä. Me olemme oppineet, että muuttaaksemme kokemuksiamme meidän on muutettava jotakin ulkopuolellamme. Kun me kasvoimme aikuisiksi, edessämme oli mahdoton tehtävä. Kotimme oli antanut meille tuskaa. Se oli opettanut myös, että poistaaksemme tuskan meidän on muutettava kaikki muut. Ei ihme, että me väsymme.

Meidän ei tarvitse muuttaa muita. Meidän ei kuulu syyttää muita. Meidän kuuluu vain ottaa vastuu omista reaktioistamme ja muuttua itse. Vastuun ottaminen tarkoittaa sitä, että minä myönnän olevani jonkin alullepanija tai osallinen siihen. Minä myönnän, että olisin voinut tehdä jotakin toisin, mutta en tehnyt. Minä myönnän, että en tiennyt jotakin, mikä minun olisi kuulunut tietää. Minä myönnän, että en ymmärrä jotakin, mikä minun olisi kuulunut ymmärtää. Ensimmäiseksi minä yritän ymmärtää, mitä tapahtuu. Sitten minä selvitän, mikä on minun osuuteni.

Kun me myönnämme, että reaktiomme tulevat sisältämme, kaksi asiaa tapahtuu. Ensinnäkin, minusta tulee vapaa muuttumaan. Vain minun tarvitsee muuttua, jotta reaktioni muuttuisivat. Toiseksi, ymmärrän, että muiden reaktiot tulevat heidän sisältään. Ne kertovat enemmän heistä itsestään kuin siitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Vaikka minä olisin heidän kanssaan, heidän reaktionsa kertovat enemmän heistä itsestään kuin minusta. Jos yritän elää heidän reaktioidensa perusteella, olen tuomittu kaaokseen.

Lapsuudessamme oli järkevää elää vanhempiemme reaktioiden perusteella. Me olisimme kuolleet, jos olisimme jääneet yksin. Jos he olisivat päättäneet, että me kuolemme, me olisimme kuolleet. Jos he päättivät, että me emme osallistu luokkaretkelle, me emme osallistuneet. Me olimme vanhempiemme jatkeita. Mutta enää me emme ole kenenkään jatkeita. Kukaan toinen ei ole meidän jatkeemme.

Kun annan omien reaktioideni kertoa itsestäni, kun katson niitä, kun hyväksyn ne ja yritän ymmärtää niitä, minä opettelen tuntemaan minua. Minä huomaan, että minussa on paljon järkeä. Olen tyytyväinen reaktioihini, koska huomaan, kuinka tarpeellisia ja hyviä ne ovat olleet aikoinaan. Olen tyytyväinen, kun huomaan, että en tarvitse niitä enää. Sisälleni katsominen muuttaa elämääni paljon helpommin kuin ulkopuolelleni katsominen.

Hylätyksi tulemisen pelko          20. huhtikuuta

Yksi yleisimmistä peloista on pelko tulla läheisten ihmisten hylkäämäksi. Meillä voi olla kipeitä muistoja, jotka aktivoituvat herkästi, kun joku vihjaiseekin jättämisen mahdollisuudesta. Meillä voi olla suremattomia suruja ja haavoja, joiden paraneminen on kesken tai pysähtynyt. Kenties me emme luota itseemme ja omaan selviämiseemme. Me pelkäämme jäädä yksin, koska emme tiedä, kuinka luoda yhteyksiä muihin ihmisiin ja aloittaa uusien suhteiden rakentamista. Rikkinäisten perheiden lapsina meidän pitäisi päästä jotakin ihmistä lähelle heti. Me emme osaa odottaa uuden suhteen ja ystävyyden hidasta avautumista. Meillä on vaikeuksia elää eri tasoisissa ystävyyssuhteissa. Suurimmat vaikeutemme liittyvät tilanteisiin, joissa suhteet alkavat kriisiytyä. Me alamme ajatella toista ihmistä pakkomielteen lailla. Meidän mieleemme leviää epämääräinen ahdistus, joka ei anna meille rauhaa missään. Ja jos suhde päättyy, ahdistus ei katoa. Se voi kulkea mukanamme syyllisyytenä pitkän aikaa.

Elämä on harvoin pysyvää. Ihmiset liittyvät meihin, kuuluvat elämäämme hetken ja jatkavat sitten omaa polkuaan. Ystävämme eivät kuulu meille ikuisesti. Eivät myöskään työtoverit, naapurit tai harrastuskaverit. Me voimme yrittää jäädä, kun meidän olisi hyvä jatkaa matkaamme tai antaa muiden jatkaa omaa matkaansa. Kaikki eroamiset eivät ole hylkäämistä tai hylätyksi tulemista. Mutta jos emme paranna omaa hylätyksi tulemisen pelkoamme, elämämme jäykistyy. Muut voivat käyttää sitä meitä vastaan. Jos he uhkaavat lähteä, me teemme mitä tahansa, jotta meidän ei tarvitsisi kokea uudelleen tuota tuskallista tunnetta.

Tämän pelon takana saattaa olla vielä raskaampi pelko – pelko siitä, että me saimme jonkun hylkäämään meidät. Pelko siitä, että me emme osanneet. Me emme yrittäneet tarpeeksi. Meissä on perustavanlaatuista vikaa. Jotkut ovat saattaneet sanoa meille niin. Mutta he valehtelivat. Lähteminen saattoi olla heistäkin epämiellyttävää. Ehkä he kokivat syyllisyyttä. Ehkä heidän oma tuskansa ajoi heidät pois. Kenties he kokivat, että he eivät osanneet. Tai heidän tuli vain aika jatkaa omaa tietään, jolloin he saattoivat kokea hylkäävänsä meidät. Helpottaakseen omaa oloaan he kenties syyllistivät meitä. Mutta olipa syy mikä tahansa, lähteminen oli heidän valintansa.

Kun me ymmärrämme elämän syklin – liittyminen, kuuluminen, lähteminen – me ymmärrämme, että lähtemiset eivät ole hylkäämisiä. Kun uskallamme kohdata itsemme, meidän ei tarvitse pelätä, että joudumme olemaan hetken yksin. Silloin lähteminen voi olla riemullista, vaikka jäisimmekin kaipaamaan jotakuta. Me olemme vapaita lähtemään. Muut ovat vapaita lähtemään. Me uskallamme liittyä ja kuulua. Monet kuulumiset eivät ole tarkoitettuja koko elämän mittaisiksi. Kuuluessamme me voimme jakaa rikkauksiamme muille ja päästä osallisiksi heidän rikkauksistaan. Lähteminen ei tee menneitä riemuja tyhjiksi.

Jos pelkäämme lähteä, me saatamme jäädä suhteisiin, jotka eivät ole meille hyväksi. Suhteen päättyminen voi olla pelottavaa. Senkin jälkeen, kun olemme huomanneet, että suhde vahingoittaa meitä, voi mennä vuosia, ennen kuin uskallamme lähteä. Lähtemisen jälkeen voi mennä vuosia, ennen kuin olemme surreet kaikki menetyksemme. Olen nähnyt monen lähtevän väkivaltaisesta tai muutoin vahingollisesta suhteesta. Olen nähnyt monen myös jäävän. Olen nähnyt jokaisen lähtijän vapautuvan ja puhkeavan uuteen kukoistukseen. Olen nähnyt monen jääjän menettävän elämänhalunsa, itsekunnioituksensa, ja viimein rohkeutensa edes ajatella lähtemistä.

Paranna hylätyksi tulemisen pelkosi ja uskallat elää – liittyä, kuulua ja jatkaa matkaa. Silloin voit pitää huolta itsestäsi. Lähtemiset ovat osa elämän vaihtelua. Kun muut saavat tulla, kuulua hetken ja jatkaa sitten matkaa, elämämme on rikas.

Alkoholistien lapset kokevat olevansa erilaisia          21. huhtikuuta

Vielä aikuisina, ja pitkän paranemisen jälkeenkin, me saatamme kokea olevamme erilaisia kuin muut. Tämä erilaisuuden kokemus voi seurata meitä loppuikämme. Mutta se ei merkitse sitä, että me olisimme huonompia. Kun me opimme hyväksymään taustamme ja sen jättämät jäljet, meidän ei tarvitse taistella erilaisuuden kokemista vastaan. Me voimme antaa sen vain olla. Meidän ei tarvitse yrittää piilottaa sitä eikä teeskennellä, että emme kokisi asioita eri tavalla kuin muut. Kun uskallamme olla erilaisia, me olemme omanlaisiamme. Kun me ymmärrämme, että erilaisuus ei tarkoita huonommuutta, me uskallamme elää sen mukaan, minkä koemme itsellemme oikeaksi. Silloin me voimme hyvin.

Meidän ei tarvitse enää eristäytyä. Me olemme suojelleet itseämme, koska olimme herkkiä ja haavoittuvia. Sama herkkyys ja haavoittuvuus ovat meissä vielä jäljellä. Kun ne saavat tulla esiin hylätyksi tulemisen pelon takaa, muut saavat nähdä, mitä hiljaisuus, herkkyys ja myötäeläminen ovat. Me olemme vielä arkoja ja pelkäämme satuttavamme muita, sillä me emme ole oppineet terveitä rajoja. Me saatamme antaa muiden tulla rajojemme yli tai me voimme ylittää muiden rajoja. Läheiset ihmissuhteet ovat alkoholistien lapsille vaikeita. Ei niin, että ne olisivat vaikeita koko loppuelämämme. Me löydämme oikeat rajat, mutta vasta sen jälkeen, kun olemme löytäneet itsemme.

Kaikilla muillakin on pelkoja ja vaikeuksia läheisissä ihmissuhteissa. Muutoin suhteet eivät päättyisi niin usein eroon. Kun me uskallamme katsoa itseämme rehellisesti ja rakastavasti, me voimme katsoa kaikkia muitakin rakastavasti. Me tiedämme, miltä heistä tuntuu.

Me koemme itsemme usein riittämättömiksi, kömpelöiksi ja osaamattomiksi. Meidän yksilöllisyytemme kehitys pysähtyi jossakin lapsuutemme kohdassa, ja sen sijaan me omaksuimme muiden antaman elämän mallin. Me näimme, miten asiat tehdään väärin ja miten ihmissuhteissa toimitaan väärin. Me emme koskaan halunneet toistaa sitä. Mutta me emme nähneet toista mallia. Me haluaisimme tehdä kaiken oikein, mutta emme tiedä, mikä on oikein. Me koemme olevamme norsuja posliinikaupassa. Me häpeämme sitä. Me emme olisi halunneet toimia siten kuin toimimme. Mutta kun tilanne oli päällä, me emme osanneet muuta.

Et olisi niin pahoillasi, ellei sinulla olisi halu rakastaa ja olla hyvä. Et olisi epätoivoissasi, ellet jollakin tasolla tietäisi, että voisit kokea ja toimia toisin. Sinä opit rakastamaan omalla herkällä tavallasi, kun et jää pahoittelemaan sitä, missä olet mielestäsi tehnyt virheen. Ole sen sijaan kiitollinen siitä, että huomasit ja opit. Anna itsellesi anteeksi. Sinä olet erilainen. Minä olen erilainen. Me olemme erilaisia. Me tekisimme itsellemme väkivaltaa, jos emme tunnustaisi sitä. Jokaiseen eroon on syynsä.

Meissä jokaisessa on paljon sellaista, minkä suhteen me olemme olleet voimattomia. Me emme valinneet lapsuutemme olosuhteita. Me emme valinneet lapsuutemme kokemuksia. Me emme valinneet niiden seurauksia. Mutta me voimme valita parantua niin, että seurausten valta vähenee. Silloin erilaisuudesta tulee kutsu yhteyteen, sillä se osoittaa, että sittenkin me kaikki olemme samankaltaisia.

Ajatuksemme ovat vapaita          22. huhtikuuta

Jokainen ajatuksemme on vapaa. Ajatusta ei voi vangita eikä rajoittaa mikään muu kuin se mieli, joka ajatteli sen. Meidän mielemme on omien ajatustemme lähde. Mieli luo ajatuksen, ja sitten mieli vapauttaa sen tai yrittää vangita sen. Meidän mielessämme näyttää olevan hallitsija, joka vangitsee ja vapauttaa oman mielihalunsa mukaan. Se saa meidät torjumaan joitakin ajatuksia ja pitämään hengissä toisenlaisia ajatuksia. Mutta mikä tämä hallitsija oikein on? Mikä on se osa meitä, joka vangitsee toiset ajatukset ja vapauttaa toiset, niin että emme edes itse tiedä, mitkä niistä saavat elää?

Se on niin pieni osa mieltämme, että jos hetkeksi voisimme nähdä kokonaisuuden, me näkisimme, että se on kuin yksi lehti suuressa koivussa. Jostakin syystä tämä lehti on päättänyt, että se on vastuussa koko koivusta. Siksi se on hirvittävän peloissaan. Se luulee, että koivu kuolee, jos se ei selviä tehtävästään. Se pelkää, että muut lehdet haluavat nielaista sen, koska omasta mielestään sen tehtävänä on hallita niitä. Se luulee, että sen on pidettävä puoliaan kaikkia muita lehtiä vastaan.

Tämä ajatus on pieni osa sinua, mutta se pitää itseään sinuna. Se luulee tietävänsä, millainen sinun tulisi olla. Se on pieni osa mielesi kokonaisuutta. Kun muu mielesi haluaa kuulua, se haluaa erottautua. Sen turva on kätkeytymisessä, sillä se kuvittelee olevansa johtaja, jota vastaan muu mielesi kapinoi. Tämä mitättömän pieni lehti pyrkii hallitsemaan koko koivua ja estämään sen kasvun ja muuttumisen. Kun se on mielestään oppinut tuntemaan koivun kaikki lehdet, sen on estettävä niitä muuttumasta. Muutoin sen valta olisi vaarassa. Se epäonnistuisi tehtävässään ja koivu kuolisi.

Älä hyväksy tätä mitätöntä ajatusta itsenäsi. Se on surullinen kuningas. Se on vain oman pienen mitättömyytensä hallitsija. Sillä ei ole valtakuntaa, mutta se on silti valmis kuolemaan valtakuntansa puolesta. Tämä surkea ajatus ei ole sinun valtakuntasi eikä sen hallitsija. Sinun todellinen valtakuntasi ympäröi tätä ajatusta joka puolelta.

Tuo surkea ja kauhuissaan oleva osa mieltäsi väittää olevansa sinä. Se esiintyy olemattoman vankilan vartijana. Katso, kuinka se tyrannisoi mieltäsi ja kuinka se pelkää tehtävänsä epäonnistumista. Katso, miten naurettava se on, ja sitten rakasta sitä. Se on peloissaan, mutta sen pelko on turha. Kun lehti vihdoin löytää itsensä vain pienenä osana koivua, se saa levon omalla paikallaan. Kun se ei enää luule olevansa koko koivu, sen ei enää tarvitse pelätä, ettei se osaisi hallita koko koivua. Silloin se voi antaa muiden lehtien olla. Vasta silloin se on tyytyväinen ja onnistuu omassa pienessä tehtävässään.

Syyllisyyden houkutus          23. huhtikuuta

Kun olimme pieniä, syyllisyys oli meidän turvapaikkamme. Jos jotakin pahaa tai käsittämätöntä tapahtui, me otimme siitä syyn, koska tarvitsimme turvaa. Ottaessamme syyn niskoillemme me saatoimme ajatella, että ympäristömme on kunnossa ja vika on meissä. Jos emme olisi ottaneet syytä itsellemme, olisimme joutuneet myöntämään, että elämme keskellä kaaosta, jossa mikään ei ole kunnossa. Me olisimme joutuneet myöntämään, että ne ihmiset, joihin luotimme, eivät hallinneet edes omaa elämäänsä. Mutta jos me olimme syy kaikkeen pahaan, meillä olisi vielä mahdollisuus korjata tilanne, jos oppisimme ajattelemaan ja käyttäytymään oikein. Jos syy ei olisi meissä, me emme voisi keksiä minkäänlaista parannusta tilanteeseen. Syyllisyys antoi meille toivoa siitä, että kaikki olisi joskus hyvin. Meidän tarvitsisi vain keksiä, missä me olimme tehneet virheen. Sitten me osaisimme korjata kotimme. Ilman syyllisyyttä ei olisi ollut toivoa paremmasta.

Vanhempiemme epäloogiset rangaistukset vakuuttivat meitä omasta syyllisyydestämme. Koska meitä rangaistiin, meidän oli pakko olla syyllisiä. Heidän rangaistuksensa pitivät toivoa yllä. Me saattaisimme vielä joskus oppia, muuttua ja pelastaa rakastamamme perheen – ja itsemme.

Syyllisyys voi vieläkin houkutella meitä. Me olemme oppineet, että syyllisyys pitää yllä toivoa. Jos elämäntilanteemme on täynnä tuskaa, mutta me olemme siihen itse syyllisiä, meillä on vielä toivoa, jos osaamme muuttua oikein. Syyllisyyden avulla me sanomme itsellemme, että meillä on valtaa tilanteeseen, johon meillä ei ole valtaa. Olisi kauheaa myöntää, että vika on muualla. Silloin me olisimme voimattomia ja vailla toivoa. Mitä me tekisimme, jos vika ei olekaan siinä, missä me luulemme sen olevan? Jos ongelma onkin toisaalla ja niin erilainen, että me emme edes tiedä, missä se on?

Syyllisyys estää meitä ottamasta omaa vastuutamme ja antamasta muille heidän vastuutaan. Se estää meitä rukoilemasta Tyyneysrukousta. Mutta niin kauan kuin syyllisyys näyttää houkuttelevalta, me kärsimme. Meidän itsetuntomme kärsii. Me vahvistamme uskoamme siihen, että olemme puutteellisia ja epäonnistuneita. Me voimme luulla syyllisyyttä rakkaudeksi ja ajatella, että jos luopuisimme syyllisyydestämme, olisimme julmia muita kohtaan.

Sitä mukaa kuin me paranemme ja uskallamme luottaa elämään, me voimme alkaa vapautua syyllisyydestä. Sitä mukaa kuin me opimme rakastamaan itseämme oikein ja olemaan itsellemme hyviä, me saamme halun luopua syyllisyydestä. Lopulta me haluamme jättää sen kokonaan.

Paranemisen alussa riittää syyllisyyden tunnistaminen ja hyväksyminen. Silloin me alamme huomata, kuinka vahva sen houkutus voi olla, ja kuinka se tekee meistä uhreja. Silloin me myös tunnistamme sen antaman väärän toivon. Me huomaamme, kuinka se uskottelee meille, että voimme vaikuttaa johonkin, johon emme voi vaikuttaa. Kun me vihdoin huomaamme, mihin emme voi vaikuttaa, me lakkaamme syyttämästä itseämme siitä, mikä ei ole meidän syytämme.

Elämämme palat          24. huhtikuuta

Ihmiset kehittyvät, oppivat, kasvavat ja muuttuvat eri tavoin. Mutta jos me olemme vahingollisen perheen aikuisia lapsia, meidän paranemisemme alkaa usein samalla tavoin. Ensin me yritämme selvitä elämästä, jonka keskellä me koemme, että me olemme erilaisia ja epäkunnossa. Jokin meissä on hävettävästi pielessä. Me emme tiedä, mikä se on. Se nalkuttaa meidän ajatuksissamme koko ajan. Sitten, 30, 40 tai 50 iässä me huomaamme yhtäkkiä, että jokin on todella pahasti pielessä. Me emme ymmärrä elämästä enää yhtään mitään. Me löydämme askeleet, etsimme apua, käymme läpi paljon tuskallisia asioita ja alamme vihdoin elää onnellista ja seesteistä elämää.

Me aloimme parantua luultavasti siksi, että yksi pala elämästämme ei sopinut muiden joukkoon. Me yritimme kovasti saada sitä sopimaan, mutta mitä enemmän yritimme, sitä kipeämmältä se tuntui. Paranemisemme alussa me aloimme ymmärtää, miksi se ei sopinut. Alussa me näimme kenties vain tuon epämuotoisen palan ja koimme siihen liittyvän kivun. Me keskitimme kaikki voimamme yhteen palaan.

Ajan saatossa me aloimme ymmärtää palaamme. Me raivasimme sille tilaa. Pikku hiljaa se ei enää puristanut niin kovasti. Jotkut sen kulmat tuntuivat loksahtavan oikeisiin paikkoihin. Kun palan puristus alkoi helpottaa, me aloimme nähdä, että kaikki muutkaan palat eivät olleet paikallaan. Niidenkin kipu alkoi tuntua. Kipu ei enää ollutkaan vain yhdessä paikassa.

Meidän ei enää tarvitse keskittyä yrittämään yhtä palaa paikkaan, johon se ei tunnu menevän. Me voimme irrottaa katseemme siitä ja työskennellä sen palan kanssa, jonka elämä kulloinkin antaa eteemme. Vaikka jokin pala tuntuisi vielä puristavan, me voimme antaa sen olla hetken ja katsella palapeliämme laajemmin. Jos yksi pala ei tunnu menevän paikalleen, sen sijaan, että yrittäisimme muotoilla sitä uudelleen, me voimme katsoa, ovatko muut palat paikallaan.

Me emme enää keskity vain yhteen palaan. Jos me emme onnistu saamaan yhtä palaa paikalleen, meidän ei tarvitse yrittää kovemmin. Meidän ei tarvitse tehdä itsellemme väkivaltaa. Sen sijaan me voimme päästää irti, levähtää ja kokeilla toisesta kohdasta. Kun jokin ei tunnu sopivan, me voimme joutua elämään hetken sopimattoman palan kanssa. Me voimme joutua purkamaan jotakin, jonka luulimme jo saaneemme valmiiksi.

Jokainen palamme on tarpeen. Älä hyljeksi yhtään palaasi, sillä ne ovat sinun elämäsi osia. Olet kerännyt ne matkan varrella, koska olet tarvinnut niitä. Jotkut voivat näyttää sellaisilta, että et haluaisi niitä mukaan palapeliisi, mutta kun ne löytävät oikean paikkansa, niistä rakentuu hieno kokonaisuus. Rosoisetkin palat ovat kauniita. Ne ovat osa historiaamme ja meitä itseämme. Ilman niitä palapelimme ei olisi täydellinen. Ilman niitä se valehtelisi meistä. Joskus ne pitävät muut palat koossa ja antavat niille oikean ympäristön, jossa ne pääsevät esiin. Jos yrität piilottaa rososi, sinun palapelisi kuva jää epäselväksi. Kukaan ei ymmärrä, mitä se esittää.

Hyviä ja huonoja valintoja           25. huhtikuuta

Me olemme kasvaneet olosuhteissa, joissa jouduimme luopumaan itsestämme. Sen sijaan, että olisimme eläneet vapaasti ja spontaanisti, me keskitimme huomiomme muihin ihmisiin. Me tarkkailimme vahingollista perheenjäsentä tai -jäseniä. Me mukauduimme ja yritimme olla herättämättä heidän reaktioitaan. Me pelkäsimme heidän suhtautumistaan enemmän kuin omia kokemuksiamme. Pieninä me emme edes tienneet, että tuskan kokeminen vahingoittaa meitä. Me luulimme, että vain olosuhteet ja muut ihmiset vahingoittavat meitä. Me emme tienneet, että meidän oma tuskamme saattaa olla tappavaa. Me totuimme tuskaan, ja hyvä olo saattaa vieläkin tuntua meistä oudolta. Me osaamme elää tuskan keskellä. Tuskaton olo voi tuntua meistä hetken aikaa hienolta, mutta jos se jatkuu pitkään, me alamme harhailla. Me kadotamme suuntamme. Me emme tiedä, mitä tehdä. Me saatamme tiedostamattamme pyrkiä luomaan itsellemme kärsimystä ja tuskallisia vaihtoehtoja.

Paranemisen myötä olen oppinut nauttimaan aamuista. On hieno herätä uuteen päivään. Mutta joskus järjestän itselleni vain huonoja valintoja. Valvon illalla myöhään. Aamulla herään väsyneenä ja mietin, miten rakastaisin itseäni. Jos rakastan itseäni makaamalla pitkään, minulle tulee kiire ja saatan myöhästyä töistä. Jos taas pidän huolen siitä, että ehdin hyvin töihin, olen väsynyt. Olen jo edellisenä iltana järjestänyt itselleni vain huonot vaihtoehdot. Jos haluan todella pitää huolta itsestäni, minun on mentävä ajoissa nukkumaan. Minun on luovuttava yhdestä hetkestä, jotta eläisin seuraavan helpommin.

Sama voi koskea monia muita elämänalueita. Jos meillä ei ole aikaa syödä tai levätä, on ehkä syytä katsoa, järjestämmekö omilla valinnoillamme itsellemme vain huonoja vaihtoehtoja. Jos minä en pidä huolta kunnostani, minä väsyn ja koen elämäni raskaaksi. Jos en etsi ystäviä, minulla ei ole ketään, kenen kanssa käsitellä elämäni asioita. Jos en lomaa suunnitellessa sano, mitä odotan siltä, lomasta saattaa tulla minulle yksitoikkoinen, Joskus elämä voi vaatia uhrauksia, mutta jos me itse valinnoillamme petaamme itsellemme uhrauksia, jokin on pielessä.

Uhraukset tuntuvat tutuilta. Hyvä olo voi tuntua vieraalta, jopa niin vieraalta, että me koemme voivamme hyvin vain uhrautuessamme. Läheisriippuvuus pitää kiinni toisesta ihmisestä, ja samalla se tuo meille huonoja vaihtoehtoja. Se ei ole kiinnostunut tulevaisuudesta, vaan tämän hetken tuskan kanssa selviämisestä. Lapsuudessamme riitti, että pääsimme tuskallisen hetken ohi. Se on turvallista, mutta se särkee mielen, sielun, itsekunnioituksen ja itsemme rakastamisen.

Meistä voi tuntua ahdistavalta kysyä, miten pitäisin nyt parasta huolta itsestäni. Siihen vastaaminen voi olla vielä ahdistavampaa. Usein me vastaamme, että ei vielä. Me haluaisimme vastata huomenna. Me tiedämme, että meidän olisi syytä pitää huolta itsestämme. Mutta me emme tahtoisi tehdä sitä juuri nyt. Juuri nyt jonkun toisen tuska on liian mielenkiintoinen. Juuri nyt minä odotan jonkun toisen muuttuvan. Juuri nyt minä odotan, että saisin sanoa jollekulle toiselle jotakin.

Sinä ansaitset hyviä vaihtoehtoja. Ne voivat aluksi tuntua oudoilta, mutta vain hyvät vaihtoehdot ovat hyviä vaihtoehtoja. Hyvän vaihtoehdon valitseminen on rakkautta. Se voi aluksi tuntua ikävältä , mutta se antaa hyvän seuraavan aamun ja päivän.

Raskaat olosuhteet          26. huhtikuuta

Rikkinäisten perheiden lapsina meillä on taipumus pyrkiä luomaan ympärillemme rikkinäisiä ja raskaita olosuhteita. Me emme tee sitä tarkoituksella. Pikemminkin elämämme olosuhteet rapistuvat pikkuhiljaa. Sen sijaan, että pitäisimme elämämme kunnossa ja järjestyksessä, me annamme kaaoksen lisääntyä. Asunto, työhuone, hoidettavat asiat ja ihmissuhteet menevät ajan oloon epäjärjestykseen. Me koemme epäjärjestyksen synnyttämän ahdistuksen, mutta tämä ahdistus ei saa meitä toimimaan. Tai saa kyllä, mutta toimintamme ei kohdistu tilanteen korjaamiseen. Me voimme paeta addiktiiviseen käyttäytymiseen, työlistojen tekemiseen, harrastuksiin tai nukkumiseen. Me emme tartu olosuhteisiin emmekä lähde muuttamaan niitä. Sen sijaan me kulutamme itseämme yrittämällä ratkaista jotakin sisällämme olevaa ongelmaa.

Historia toistaa itseään. Meidän käsittelemättömät ongelmamme pyrkivät tekemään itsensä näkyviksi, jotta voisimme käsitellä ne. Se on tuskallista, mutta myös tuttua, koska ongelmamme ovat liiankin tuttuja. Meillä on syvään juurtunut kokemus voimattomuudesta kaoottisten olosuhteiden keskellä. Mutta me elämme sen toteen erikoisella tavalla. Me saatamme listata hoidettavia asioita tai ratkaisuvaihtoehtoja, mutta emme juuri nyt tartu olosuhteisiimme emmekä korjaa niitä. Sen sijaan me teemme joukon oheistoimintoja. Jos joku on meille vihainen, me saatamme kiinnittää huomiomme pukeutumiseemme. Jos rahamme alkavat käydä vähiin, me saatamme alkaa käydä lenkillä. Jos kolaroimme automme, saatamme alkaa etsiä seksiä. Jos meidän pitäisi kertoa mitä haluamme, kun toinen ei tahtoisi kuulla sitä, me saatamme alkaa siivota.

Katso ympärillesi. Rapistuvatko sinun elämäsi olosuhteet? Pakenetko sinä niitä unelmiin, viivyttelyyn, sijaistoimintoihin, väärien ongelmien ratkaisemiseen tai muuhun addiktiiviseen käyttäytymiseen? Se ei toimi. Joskus me olemme voineet yrittää saada olosuhteet muuttumaan kerralla. Sekään ei toimi. Meidän kapasiteettimme on rajallinen. Ainoa, mikä toimii, on tarttua yhteen asiaan ja tehdä sitä jonkin aikaa. Meidän ei tarvitse saada sitä tänään valmiiksi. Me voimme jatkaa sitä huomenna. Silloin meidän elämämme muuttuu.

Sinulla on valtaa elämäsi olosuhteisiin. Joihinkin asioihin sinulla on paljon valtaa. Joskus valtasi on rajallinen, ja sen vaikutukset ovat hitaasti nähtävissä. Käännä katseesi elämäsi olosuhteisiin. Valitse niistä yksi tai kaksi, ja ala muuttaa niitä. Mutta tee se hitaasti, pieni pala tänään ja seuraava huomenna. Ei haittaa mitään, vaikka se jäisi kesken. Voit jatkaa sitä myöhemmin. Ja jos et jaksa, todennäköisesti yritit muuttaa väärää asiaa.

Rakasta kotiasi, työpöytääsi, pyykkiäsi ja vaatteitasi. Rakasta likaiset astiat puhtaiksi. Rakasta olohuoneesi puhtaaksi. Rakasta kotiasi poistamalla sieltä roskat. Se energia, jolla teet työsi, jättää jälkensä ympäristöösi. Jos rakastat kotisi siistiksi, lopputulos on aivan erilainen, kuin jos siivoat sen ahdistuksen puuskassa. Voit rakastaa vähän kerrallaan. Älä tee listaa, ellei sen tarkoitus ole valita sitä tärkeintä tai kiireisintä asiaa, minkä haluat tehdä nyt.

Valitse yksi asia. Sitten valitse rakkaus. Anna rakkauden tulvia sisältäsi tätä yhtä asiaa kohtaan. Älä yritä hoitaa sitä pois kerralla. Silloin saat nähdä, että elämäsi olosuhteet muuttuvat. Ne rakastavat sinua takaisin.

Oma voimamme          27. huhtikuuta

On helppoa kadottaa oma voimamme. Me voimme kadottaa sen kuvittelemalla, että asenteillamme ja teoillamme ei olisi mitään vaikutusta. Mutta useimmiten me kadotamme sen suuntaamalla sen väärin. Kun me alamme yrittää muuttaa muita, me kadotamme sen silmänräpäyksessä. Me emme ehkä tunnista sitä heti, sillä muiden muuttamisen yrittäminen vaatii voimaa ja ponnisteluja. Meistä tuntuu, että käytämme voimaa. Tulokset ovat kuitenkin vääriä. Se on raskasta, eikä ainoastaan meille. Vähintään yhtä raskas on sen osa, jota me yritämme muuttaa.

Joskus me voimme yrittää muuttaa jotakuta väkisin ja voimalla. Toisinaan, kun käytämme syyllistämistä ja miellyttämistä, me emme edes itse hoksaa muuttamisyrityksiämme ennen kuin alamme tulla katkeriksi ja vihaisiksi. Jos koemme vihaa, ärtymystä tai katkeruutta jotakuta kohtaan, me emme todennäköisesti ole hyväksyneet joitakin hänen tekojaan ja olemme yrittäneet muuttaa häntä.

Kaikki yritykset muuttaa muita vievät oman voimamme meiltä pois. Ne aiheuttavat ristiriitoja, jotka vaativat vain lisää voimaa. Ne kääntävät muut meitä vastaan, ja jos me emme lopeta, he saattavat lähteä, millä he sanovat lopullisesti "anna minun olla rauhassa".

Me voimme löytää oman voimamme, kun ilmaisemme, mitä tahdomme, ja kuuntelemme vastauksen. Jos vastaus on meille sopiva, me hyväksymme sen. Jos se ei ole meille sopiva, me hyväksymme sen. Me voimme joutua kokemaan tunteita, joita olemme vältelleet muuttamisyritystemme avulla. Mutta vasta nyt me voimme tehdä jotakin, jossa voimamme ei valu hukkaan. Meillä on nyt toimivia vaihtoehtoja. Yhtä vaihtoehtoa minulla ei kuitenkaan ole: en voi sanoa sinulle, että sinun vastauksesi ei kelpaa. Kun hyväksyn vastauksesi, elämästäni saattaa tulla hetkeksi tuskallinen. Ei niin, että siihen tulisi uutta tuskaa. Minä vain huomaan sen tuskan, joka on ollut koko ajan, ja jolta olen sulkenut silmäni yrittäessäni muuttaa sinua. Nyt minä vihdoin hyväksyn ja myönnän elämäntilanteeni. Sen kautta minä voin löytää oman voimani, tehdä omat johtopäätökseni ja toimia.

Mutta me emme aina toimi heti. Hyväksymisen jälkeen meidän on ehkä ensin surtava monikerroksista tuskaa – olosuhteita, sokeuttamme ja menneisyyttämme. Korkeampi Voimamme ei tyrki meitä. Hän odottaa, kunnes me olemme valmiita ja kuljemme omasta tahdostamme. Odota lepoa. Sen jälkeen sinulla voi olla uusia näkökantoja. Sen jälkeen sinulla on voimaa tehdä jotakin. Hyvin todennäköisesti huomaat toiveesi toteutuvan ja ihmisten muuttuvan, sillä muuttamisen sijasta sinä olet hyväksynyt heidät. Se on parasta, mitä voit heille antaa. Muiden hyväksyminen on parasta mitä voit antaa itsellesi, sillä silloin sinä pidät oman voimasi itselläsi.

Meillä ei ole kiire          28. huhtikuuta

Ystäväni teetti mökilleen takan. Hän oli sopinut muurarin kanssa könttisumman. Muurari teki töitä huolella ja keskittyneesti. Hän teki kaiken niin hyvin kuin osasi. Hänen kätensä hyväilivät jokaista tiiltä, jonka hän asetti paikalleen. Hän teki työnsä rakkaudella. Mutta työ edistyi hitaammin kuin kaverini oli suunnitellut. Hän sanoi muurarille "Ei sen tarvitse olla niin viimeisen päälle. Minulle riittää vähempikin". Muurari vastasi "Kun vieraasi katsovat sitä, he eivät kysy, kuinka kauan sitä tehtiin, vaan kuka sen teki".

Me muutumme ja paranemme. Kun me kohtaamme ihmisiä, he eivät kysy "kuinka kauan se kesti?" He katsovat lopputulosta. He katsovat sitä, mitä me olemme muuranneet. Meillä ei ole kiire. Me emme saata vielä olla valmiita, muuta tuon muurarin lailla me voimme sielumme silmin jo nähdä lopputuloksen kauneuden. Me voimme rakastaa jokaista elämämme tiiltä, jonka asetamme paikalleen. Se energia, jolla me teemme työmme, jää osaksi lopputulosta. Jos me muuraamme rakkaudella, rakennelmamme on aivan erilainen, kuin jos muuraisimme ärtymyksellä, vihalla tai levottomuudella.

Meidän muuraustyömme voi olla avoin monesta kohtaa. On monta paikkaa, johon voisimme laittaa uuden tiilen. Sillä, mitä kohtaa me muuraamme, ei ole niin suurta väliä. Enemmän väliä on sillä, miten me sen muuraamme. Me voimme muurata vain yhtä tiiltä kerrallaan. Elämä kiinnittää huomiomme johonkin. Jotakin nousee sisältämme. Jotakin tapahtuu tai ei tapahdu. Käsiimme tulee aivan uusi tiili, tai sellainen, jota olemme jo aiemmin yrittäneet sovittaa johonkin. Joskus me voimme joutua pyörittelemään samaa tiiltä monta kertaa, ennen kuin sille löytyy sopiva paikka. Toisinaan se loksahtaa heti paikalleen. Kun tiilet ovat paikallaan, kukaan ei kysy "kuinka kauan sitä tehtiin". Lopputulos ratkaisee. Sinä olet hyvän lopputuloksen arvoinen.

Kuuluminen          29. huhtikuuta

Kun me alamme kuulua, me lakkaamme tulkitsemasta asioita, ihmisiä, tapahtumia ja itseämme. Tulkintojen tilalle tulee läsnäolo ja välitön kokeminen. Tulkitseminen merkitsee etäisyyden ottamista ja katsomista ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Paranemiseen kuuluu tulkintojen muuttuminen.

Ennen kuin löydämme kuulumisen, meidän on korvattava tulkintamme hetkeksi uusilla. Me alamme katsoa itseämme, reaktioitamme ja maailmaa uudesta näkökulmasta. Aivan kuin maailma muuttuisi ja me muuttuisimme. Silti kaikki on edelleen kuten ennenkin, mutta uusien tulkintojemme avulla me voimme purkaa vanhoja. Me elämme välillä tunteiden myrskyssä, kun jokin, mikä vain on, tulee yhä lähemmäs meitä. Ikään kuin mekin tulisimme lähemmäs itseämme. Tulkintojen muuttumiseen sisältyy väistämättä illuusio todellisuuden muuttumisesta. Silti koko universumi on sama kuin ennenkin – ainoastaan vain hieman lähempänä.

Mutta mistä me tiedämme, koska tulkinnat lakkaavat? Mistä me tiedämme, että emme taas vain tee uusia tulkintoja? Miten me tunnistamme kuulumisen?

Me tunnistamme sen ensin yhdestä merkistä: se on joka suhteessa täysin erilainen kuin kaikki aikaisemmat kokemuksemme. Se ei kutsu mielessämme esiin ainuttakaan aikaisempaa kokemusta, muistoa eikä tunnetta. Se ei tuo mielikuvia menneisyydestä eikä tulevaisuudesta. Se on aivan uusi asia. Se on joka hetki erilainen kuin koko menneisyys. Mutta tämä erilaisuus ei ole vastakohtien erilaisuutta. Menneisyys vain liukuu pois, ja sen tilalle tulee mielen hiljaisuus. Vain se. Vastakohdat ja erot, jotka tunsimme aiemmin, ovat kadonneet. Hiljaisuus on saapunut joka paikkaan.

Tässä mielen hiljaisuudessa me olemme osa kaikkea. Meidän ruumiimme on rakentunut samoista aineista kuin maailmankaikkeus. Meidän kauttamme maailmankaikkeuden ainetta on liittynyt elämän prosessiin, ja nyt se rakastaa meidän kauttamme itseään. Tämä kokemus ei kuitenkaan ole hiljainen. Oikeampi sana olisi seesteinen. Käytän sanaa hiljainen vain kuvaamaan mielen puheen loppumista ja tulkintojen katoamista. Jokainen nykyhetki on uusi ja välitön mukana oleminen, vaivaton ohjautuminen kaikkialla yhtä aikaa tapahtuvan maailman mukana. Meidän koko olemuksemme tulee mukaan maailmankaikkeuden tanssiin. Meistä tulee osa sitä, mikä vain on.

Meidän ei enää tarvitse selittää elämää, sillä me olemme elämä itse. Elämä rakastaa itseään meidän kauttamme. Rakastaja, rakastettu ja kaikki rakkauden ilmaukset ovat elämää. Me olemme elämä itse. Meidän ei tarvitse kysyä, mitä elämä on. Jos me kysymme, elämä kysyy. Jos me sanomme tuon kysymyksen ääneen, se on elämän ääni. Mistä se voisi kuulla vastauksen? Voisiko se kuulla jotakin muuta kuin oman äänensä?

Ota helpommin          30. huhtikuuta

Ajattelin aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen. Kirjoitin muutaman sivun, mutta sitten tuli pysähdys. Kirja ei lähtenyt menemään sydämeni mukaan, enkä saanut kirjoituksiini sitä tuntua, jonka olisin halunnut. Yritin kovemmin, mutta mitä enemmän yritin, sitä enemmän lopputulos etääntyi omasta sydämestäni. Aloin pelätä, että siitä ei synny mitään, ja että en saa sanotuksi, mitä halusin sanoa. Aloin ahdistua.

Oli aika keskeyttää. Kirjoittaminen odotti ja haki uutta muotoa. Tunsin itseni noloksi jonkin aikaa, mutta jos olisin jatkanut, olisin väsyttänyt itseni ja saanut aikaan jotakin, johon en olisi ollut tyytyväinen. Nyt on hyvä olla. Kirja syntyy itsestään. Keskeyttäminen oli osa kirjan valmistumista. Mieleni sai vapauden katsoa laajemmin.

Kun me paranemme, me opimme huomaamaan, milloin on aika yrittää kovemmin ja milloin on aika päästää irti ja katsoa uudelleen. Jos yritämme kovemmin väärällä hetkellä, me kadotamme yhteyden sydämeemme. Pakottaminen voi saada meidät pelkäämään, että työ ei tule tehdyksi. Se saa meidät luulemaan, että se tapa, jolla asiat luonnostaan sujuvat, ei ole oikea. Aina se ei ole, mutta usein on. On monia asioita, joihin sydämemme houkuttelee meitä, mutta joiden aika ei ole vielä. Jos me pitäydymme sellaisessa, joka vaatii puristamista ja voimaa, tulos on täynnä puristamista ja voimaa. Joskus meidän on ponnisteltava. Mutta elämä ei kutsu meitä siihen jatkuvasti.

Elämän voima on vapaudessa, monimuotoisuudessa ja hetken mukaan ohjautumisessa. Maailma kulkee aina kohti suurinta lepoa. Kivi ei pyri nousemaan taivaalle. Aallot eivät kulje tuulta vastaan. Jokainen esine on joka hetki suurimmassa mahdollisessa levossa siihen vaikuttavien voimien suhteen.

Ota helpommin. Elämä tulee itsestään. Tulevaisuus tulee itsestään. Haasteet tulevat aikanaan. Lepo tulee aikanaan. Kun olemme mukana elämän virtauksessa, me tiedämme, milloin on aika ottaa haaste vastaan, ja milloin se voi mennä. Asiat syntyvät, kun niiden on aika syntyä. Silloin ne ovat täynnä elämän riemua, vapautta ja helppoutta. Silloin ne heijastavat elämän loputonta ja alati vaihtelevaa virtausta. Silloin myös meidän sydämemme on riemulla mukana hetken haasteissa. Silloin se, mikä syntyy, tulee jostakin syvältä sisältämme. Se on osa meidän suurinta lepoamme.