Omilla siivillä

Kesäkuu

Rooleja          1. kesäkuuta

Roolit ovat olennainen osa vuorovaikutusta. Me saatamme kuvitella ottavamme jonkin roolin, mutta roolit annetaan; niitä ei oteta. Läheisriippuvilla on taipumus pyrkiä ottamaan rooleja muiden ihmisten elämässä. Me haluaisimme asettaa itsemme esimerkiksi parantajan rooliin. Sitten me ihmettelemme, kun toinen ei ymmärrä omaa parastaan eikä anna meille sitä roolia. Mutta me emme voi ottaa roolia, jota toinen ei meille anna. Ja jos hän antaa meille jonkin roolin, me emme voi muuttaa sitä toiseksi. Jos joku asettaa meidät isän tai äidin rooliin, me emme voi sille mitään. Jos me tappelemme vastaan, meistä tulee vastaan tappeleva isä tai äiti. Jos joku ei anna meille parantajan roolia, me emme voi sitä saada. Jos yritämme kaikesta huolimatta sinnitellä siinä, me yritämme työntää toista johonkin, mihin hän ei halua mennä. Sen sijaan hän alkaa vastustella meitä, ja meidän yrityksemme alkavat vahingoittaa häntä ja itseämme.

Ellei toinen halua muuttua ja pyydä meiltä siihen apua, meidän yrityksemme auttaa viestivät hylkäämistä: minä en rakasta sinua tuollaisena. Vasta kun sinä muutut, olet mielestäni hyvä ja kelpaava. Jos yritämme ottaa väkisin parantajan roolia, meistä tulee vahingoittava ihminen.

Väkisin otetut roolit on usein helppo tunnistaa. Jos me mietimme jatkuvasti toista ihmistä, me yritämme ottaa roolin, jota toinen ei halua antaa meille. Me saatamme miettiä, miksi hän ei ymmärrä meitä, miksi hän ei ymmärrä omaa parastaan, tai miten saisimme hänet tekemään tai sanomaan jotakin. Vasta kun lakkaamme ponnistelemasta, me voimme alkaa nähdä, minkä roolin hän on antanut meille. Me voimme ottaa sen vastaan tai väistää sen. Parhaimmillaan me voimme vain pudistaa yritykset laittaa meidät rooliin, aivan kuin pyyhkisimme pölyt vaatteistamme. Meidän ei tarvitse takertua rooliin eikä sitä vastaan taistelemiseen. Me voimme vain huomata sen. Silloin me olemme levossa ja annamme muiden olla levossa.

Mitä enemmän me olemme selvillä sisäisestä maailmastamme ja mitä avoimemmin me suhtaudumme maailmaan, sen vähemmän me asetamme muita rooleihin. Sen sijaan he saavat olla sitä mitä he ovat. Jos he muuttuvat, he muuttuvat. He muuttuvat silloin kuin haluavat, siten kuin haluavat, ja siihen suuntaan kuin haluavat. Me annamme muiden ihmisten virrata vapaasti. Me annamme todellisuuden virrata vapaasti, pyrkimättä selittämään tai luokittelemaan asioita ja tapahtumia. Ne vain virtaavat, ja me virtaamme niiden mukana.

Kiitollisuus ja rakkaus          2. kesäkuuta

Kiitollisuus on rakkauden ilmentymää. Se on sekä rakkauden seuraus että rakkautta liikkeelle paneva voima. Rakkauden lailla kiitollisuus ei ole vertailevaa eikä itselleen haluavaa, vaan itseään laajentavaa. Sen perustana on minun oma suhteeni elämään – se, mitä minulle tapahtuu ja mitä minä koen. Siihen ei vaikuta se, miten muut elävät elämäänsä, mitä heille tapahtuu, ja mitä he kokevat. Vahingollinen "kiitollisuus" vertailee ja perustuu siihen, että minulla on enemmän kuin muilla, että tiedän enemmän kuin muut, tai että minulla menee paremmin kuin muilla. Silloin me yritämme olla onnellisia siitä, että muut kärsivät enemmän kuin me. He tuovat meille onnea niin kauan kuin meillä menee paremmin kuin heillä, mutta jos heillä alkaa mennä paremmin, he alkavat kertoa meille, kuinka kurjia me olemme. Jos olemme onnellisia siitä, että asuntomme on suurempi kuin ystävämme asunto, kuinka me voisimme iloita siitä, että hän muuttaa suurempaan asuntoon? Missä on silloin rakkaus, ystävyys ja halu olla lähellä?

Jos oma kiitollisuutemme muuttuu sen mukaan, mitä muille tapahtuu, meidän onnellisuutemme ei ole vielä itsessämme eikä omassa elämässämme. Kuinka muiden kärsiminen voisi lisätä meidän onneamme? Muiden onnellisuudesta ahdistuminen on meille muistutus parantaa omaa tuskaamme. Niin kauan kuin muiden onnellisuus herättää meissä tuskaa, me emme voi rakastaa heitä parantavalla rakkaudella. Jos me "rakastamme" heitä siksi, että he helpottavat meidän oloamme omalla surkeudellaan, se johtaa vain keskinäisen kurjuuden lisääntymiseen.

Vapaa ja onnellinen kiitollisuus kulkee käsi kädessä rakkauden kanssa. Ilman kiitollisuutta me emme voi rakastaa, sillä rakkaus on joka hetki kiitollinen itsestään. Se on kiitollinen, kun se laajenee, ja kiitollinen, kun se odottaa. Se ei pelkää, että joku tulisi meitä vahvemmaksi, saisi meitä enemmän rahaa, paranisi nopeammin kuin me, tai että hän unohtaisi meidät. Me olemme kiitollisia ennen kaikkea itsestämme. Me voimme olla kiitollisia myös muista, mutta jos me haluamme rajoittaa, kontrolloida tai heikentää heitä, silloin kyse ei ole kiitollisuudesta. Silloin kyse on oman egomme pönkittämisestä, koska emme vielä tunne itseämme. Kun me löydämme itsen, me huomaamme, että kiitollisuutemme muuttuu. Siitä tulee vapaa ja itsestään voimassa pysyvä.

Nykyhetki          3. kesäkuuta

Jos me olemme nykyhetkessä pelokkaita ja tuskaisia, me saatamme laatia suunnitelmia, joiden tarkoitus on helpottaa oloamme tulevaisuudessa. Se voi olla tarpeen, jos meidän on muutettava joitakin elämämme tapoja. Mutta usein näin ei ole. Monesti ainoastaan meidän olomme on kurja, ja me reagoimme siihen laatimalla suunnitelmia, joiden me ajattelemme helpottavan oloamme tulevaisuudessa. Mutta meidän ongelmamme ei ole tulevaisuuden tapahtumat, vaan nykyhetken tuska. Me pelkäämme, että kurjuutemme kestää pitkään eikä helpotu ajan oloon. Me emme osaa kohdata tunteitamme, vaan luulemme, että meidän on ajateltava, suunniteltava tai muisteltava jotakin.

Älä yritä lyhentää epämiellyttävien tunteiden kestoa äläkä pidentää miellyttävien tunteiden kestoa. Ota vastaan tunteet niin kuin ne virtaavat. Niiden keskellä tee kaikki se, mitä mielestäsi juuri nyt pitää tehdä. Tämä yhteiskunta opettaa meille, että kenenkään ei tarvitse kokea tuskaa; että meillä on oikeus tehdä mitä tahansa, jotta emme kokisi epämiellyttäviä tunteita. Samalla yhteiskuntamme muuttuu yhä epäkypsemmäksi, sillä tuska on hyvä kasvattaja. Tuska ei ole miellyttävää, mutta jos se tulee sisältämme, sillä on meille tärkeää asiaa. Kenties se ei haluakaan kertoa, että olisi aika ottaa uusi "lääkitys". Ehkä vika ei olekaan siinä, että koemme tuskaa, vaan siinä, että me emme kuuntele sitä. Kenties tuska ei olekaan ylimääräinen rasite, vaan viesti, jota meidän tulee kuunnella.

Kun me lakkaamme pakenemasta epämiellyttäviä tunteitamme huolehtimiseen, se saavat olla. Kun me hyväksymme ja otamme elämän vastaan, me saamme levon. Silloin meidän ei enää tarvitse lisätä nykyhetken kurjuutta yrittämällä paeta sitä. Meidän tunteemme vain ovat. Ne eivät pelkää tulevaisuutta. Ne eivät sure menneisyyttä. Ne vain ovat nykyhetkessä.

Me luulemme, että tarvitsemme kaikenlaista. Mutta tee seuraava harjoitus, niin huomaat, että et tarvitse juuri mitään. Minuutin ajan anna katseesi ajelehtia vapaasti, ja mihin ikinä se osuu, ajattele tai sano itsellesi: "Minä en tarvitse tätä". Harjoitus voi mennä esimerkiksi näin: "Minä en tarvitse tätä sormea. Minä en tarvitse tätä kättä. Minä en tarvitse tätä jalkaa. Minä en tarvitse tätä seinää. Minä en tarvitse tätä tuolia. Minä en tarvitse tätä pöytää. Minä en tarvitse tätä taloa. Minä en tarvitse tätä kenkää. Minä en tarvitse tätä ihmistä." Kun teet tätä minuutin mittaista harjoitusta muutaman kerran, alat huomata, kuinka me vain luulemme tarvitsevamme kaikenlaista. Se riistää meidän vapautemme, tekee meidät kaikenlaisten turhien asioiden orjiksi ja vie meidät pois nykyhetkestä.

Levollisuus          4. kesäkuuta

Levollisuus on hieno osa paranemisprosessia. Se voi olla myös hämmentävä osa, sillä tie siihen kulkee usein näennäisen väsymisen ja kyllästymisen kautta. Se alkaa usein parin vuoden paranemisen jälkeen. Se voi alkaa myös aikaisemmin tai myöhemmin. Me alamme nauttia omasta olemassaolostamme. On hyvä olla ja vaikka vain makailla tekemättä yhtään mitään. Moni asia lakkaa kiinnostamasta. Monet asiat alkavat tuntua rasitteilta. Huusholli voi mennä sekaisin, tiskit jäädä roikkumaan tiskipöydälle, vaatteet voivat ajelehtia missä milloinkin, eikä kovinkaan monella asialla ole niin suurta väliä.

Tämä voi olla hämmentävä kokemus, sillä me voimme erehtyä luulemaan sitä väsymykseksi. Mutta elämän tärkeät asiat vain asettuvat kohdalleen. Moni asia, jota me ennen pidimme tärkeänä, ei enää olekaan niin tärkeä. Tämä on elämälle antautumisen aikaa, todellisen tärkeysjärjestyksen saapumista mieleemme, ja monesta turhasta miellyttämisestä ja esittämisestä luopumisen aikaa. Tämä on irti päästämisen aikaa. Me huomaamme, että tärkeitä asioita on vain vähän, ja yksi niistä on omasta olemassaolostamme nauttiminen. Hiljaisuuden kosketus alkaa tuntua hyvältä. Monien kiivaiden vuosien jälkeen me tarvitsemme lepoa. Me alamme viihtyä levossa. Ota tuo aika vastaan ja nauti itsestäsi, sillä se on elämän hieno lahja sinulle. Meidän on hyvä olla, ja me huomaamme, että emme tarvitse kovin monimutkaisia asioita, jotta elämä tuntuisi kivalta.

Tämäkin aika menee ohi. Se voi kestää vuoden tai pari. Me katselemme elämää uusin silmin levosta käsin. Vihdoinkin me tunnistamme, että tarvitsemme lepoa. Sitten, kuin uusi itu sisällämme, meissä alkaa kasvaa halu nähdä, että me voimme vaikuttaa maailman kulkuun. Se tulee itsestään, ja aivan yhtä helposti ja luonnollisesti kuin tämä lepo. Se tulee huolehtimatta, huolestumatta ja rakastaen. Silloinkin meidän on hyvä olla. Mutta anna ensin levon tulla ja nauti omasta olemassaolostasi. Se on elämän suuri lahja sinulle, sillä se nauttii sinun olemassaolostasi. Sinun leposi on elämän lahja itselleen. Sinun kauttasi elämä nauttii elämisestä.

Muiden vastuu          5. kesäkuuta

Joskus muut yrittävät sysätä meille vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Monesti he tekevät niin huomaamattaan, ja joskus tietoisesti. Jos me olemme esimerkiksi sopineet jonkun kanssa jotakin, ja hän haluaakin muuttaa suunnitelmiaan, hän voi sanoa meille "voisitko joustaa vähän?" Jos emme halua joustaa, hän voi sanoa meitä joustamattomaksi, jolloin ainoa keino osoittaa olevamme joustava on hyväksyä suunnitelman muutos. Tämä on ovela tapa syyllistää, ahdistaa ja ajaa nurkkaan.

Jos hän ottaisi vastuun omasta käyttäytymisestään, hän sanoisi "Haluaisin muuttaa tekemäämme sopimusta. Käykö se sinulle?" Jos joku kysyy meiltä, "haluaisitko joustaa vähän?", me voimme palauttaa vastuun omistajalleen kysymällä "haluaisitko siis muuttaa tekemäämme sopimusta?"

Mutta me emme aina pysty siihen – tai emme halua pystyä. Me kiristelemme hampaitamme ja joustamme. Me annamme periksi, mutta vihaisina tai ikävin tuntein. Joskus me hoksaamme vasta jälkikäteen, mitä tapahtui. Silloin me saatamme suuttua toiselle tai itsellemme. Tai me saatamme pitää itseämme tyhmänä. Mutta me vain luulemme hoksaavamme jälkikäteen. Me hoksasimme jo silloin, kun tilanne oli päällä, mutta emme luottaneet omaan havaintoomme. Me luotimme toisen ihmisen määritelmään siitä, mitä tapahtuu. Jos jokin meissä ei olisi huomannut ja rekisteröinyt sitä, mitä tapahtuu, me emme voisi tajuta sitä jälkikäteen. Älä syytä omaa tyhmyyttäsi. Syytä sen sijaan sitä, että kun tilanne oli päällä, et uskonut, mitä sinun sisäinen äänesi kertoi sinulle. Siihen sinulla oli erittäin hyvä syy – läheisriippuvuus.

Monesti vastuun sysääminen toiselle tapahtuu niin hienovaraisen syyllistämisen ja kyseenalaistamisen kautta, että me emme tiedä, mikä meihin osui. Meistä vain tuntuu siltä kuin meitä ajettaisiin nurkkaan. Tämän epämukavan tunteen tulisi olla varoitusmerkki. Sen pitäisi saada meidät katsomaan sitä, mitä on tapahtumassa, ja kuka on tapahtuman alullepanija. Silloin me tiedämme, kenelle vastuu kuuluu ja mistä. Vastuu kuuluu sille, joka haluaa muuttaa sovittua asiaa. Me voimme myöntyä siihen tai olla myöntymättä, mutta meidän on hyvä tehdä se aktiivisesti ja tietoisesti. Silloin me voimme hyvin siinä, minkä valitsemme.

Pyhä maa          6. kesäkuuta

Kun toinen ihminen seisoo vierelläsi, seisot pyhällä maalla, sillä hänen läsnäolonsa tekee sen sinulle pyhäksi. Kun hän seisoo sinun vierelläsi, hän seisoo pyhällä maalla, sillä sinä pyhität sen hänelle. Pyhässä paikassa ainoa oikea reaktio on kunnioitus jotakin sellaista kohtaan, jota et voi koskaan täysin tuntea, ja joka tulee aina olemaan sinun käsityskykysi ulkopuolella. Siksi teet hyvin, jos sydämessäsi polvistut kohtaamasi ihmisen eteen. Silloin kunnioitat itseäsi samalla kunnioituksella ja tunnustat myös oman pyhyytesi. Silloin olet kiitollinen siitä kunniasta, että sait viettää hetken hänen kanssaan. Silloin ymmärrät, että olet itsekin rakastettava. Rakkaus kutsuu sinua toisen ihmisen luokse, jotta hän sinun kauttasi ymmärtäisi oman rakastettavuutensa. Sen tajutessaan hän voi lakata etsimästä rakkautta ulkopuoleltaan, ja rakkauden pelko katoaa pois. Samoin rakkauden menettämisen pelko katoaa pois. Kun näet sen tapahtuvan, ymmärrät, että et voi koskaan korvata rakkautta minkäänlaisella esittämisellä tai teeskentelyllä. Se voi näyttää rakkaudelta, mutta sen vaikutus ei ole sama kuin rakkauden vaikutus.

Jokainen ihminen muistuttaa sinua rakkaudesta, jotta näkisit oman rakkautesi ja murtuisit oman rakastamisesi tai sen puutteen edessä. Silloin jokainen elämäsi kokemus synnyttää vain kiitollisuutta. Kiitollisuudesta tulee sinun ainoa asenteesi kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Jokainen ihminen on sinun opettajasi rakkaudessa. Sille et voi mitään. Suurimmat rakkauden opettajat ovat usein niitä, joilta me emme tahtoisi oppia mitään, ja joita me tahtoisimme itse opettaa. Mutta vasta, kun otat heiltä vastaan sen opetuksen, jota he tulivat antamaan sinulle, opetat heille rakkautta. Rakkaus antaa heidän nähdä itse oman arvokkuutensa.

Anteeksi antaminen          7. kesäkuuta

Kun me annamme anteeksi, kun me yritämme antaa anteeksi, tai kun me haluamme yrittää antaa anteeksi, meillä on siihen tavallisesti hyvä syy: toinen ihminen on käyttäytynyt toisin kuin olisimme toivoneet. Hänen käyttäytymisensä ja meidän odotuksemme olivat ristiriidassa. Me koemme tämän ristiriidan tuskaisena ja yritämme saada sen loppumaan. Me saatamme toivoa, että anteeksi antamisen kautta toinen muuttuisi enemmän odotustemme kaltaiseksi. Tällöin me syytämme toista ihmistä siitä, että meidän mielikuvamme ja hänen todellisuutensa ovat erilaisia. Meidän mielestämme hän on tehnyt virheen. Ellei hän olisi tehnyt virhettä, meillä ei olisi mitään syytä antaa anteeksi, sillä rikosta ei olisi.

Anteeksi antamisella on ominaisuus, joka pysyy koko ajan meidän sisällämme. Me annamme todellisuudelle anteeksi sen, että todellisuus ja kuvitelmamme olivat ristiriidassa. Me olemme yrittäneet saada todellisuuden menemään kuvitelmiamme vastaavaan muotoon, mutta nyt annamme sille vapauden olla oma itsensä. Kun me annamme anteeksi, me lakkaamme pakottamasta todellisuutta. Me alamme hyväksyä. Meistä tulee vapaita ottamaan todellisuus vastaan sellaisena kuin se on. Me tunnustamme oman mestarointimme, kontrollointimme ja itsekkäät toiveemme. Anteeksiannon kautta me lähestymme todellisuutta hyväksyen ja kerromme sille, että olemme valmiit ottamaan sen vastaan sellaisena kuin se on. Tämä prosessi tapahtuu yksinomaan meidän sisällämme. Se auttaa meitä hyväksymään kaiken niin kuin se on.

Kun kävelemme roskaista katua ja sen likaisuus ärsyttää meitä, me annamme kadulle sen likaisuuden anteeksi. Me olisimme halunneet nähdä toisenlaisen kadun, mutta nyt otamme vastaan sen, mikä on totta. Hetken päästä me huomaamme rakastavamme katua ja olemme iloisia siitä, mitä se opettaa meille. Me annamme Jumalalle anteeksi sen, että hän ei ole sitä, mitä olimme kuvitelleet. Sillä me kerromme hänelle, että tahdomme mieluummin oppia tuntemaan oikeaa Jumalaa kuin pitää kiinni omista mielikuvistamme. Meistä tulee avoimia ottamaan Jumala vastaan.

Anteeksianto tekee meidät vapaiksi. Me annamme todellisuudelle vapauden olla. Todellisuus ei muutu siitä toiseksi. Se ei tule vapaaksi, sillä se ei ole koskaan ollut minkään vanki. Sen sijaan me itse muutumme. Kukaan ei voi ottaa tällaista anteeksiantoa pois, sillä sen vastaanottaja olemme me itse. Jos joku ei piittaa meidän anteeksiantamisestamme, sekin on osa todellisuutta. Me voimme antaa sen todellisuudelle anteeksi. Kun me annamme itsellemme anteeksi sen, että olemme erilaisia kuin toivoimme, me otamme vastaan sen, mitä me todella olemme.

Pelko, vastuuntunto ja syyllisyys          8. kesäkuuta

Nämä kolme tunnetta – pelko, vastuuntunto ja syyllisyys – muodostavat yhteen liittyessään hyvin tuskallisen kokemuksen. Tämän kokemuksen keskellä meidän emotionaalinen tilamme on niin hyvin määritelty, että sille voisi antaa oman nimen. Kutsun sitä nyrkiksi. Nyrkin iskun jälkeen meidän emotionaalinen tasapainomme katoaa. Se kierouttaa meidän näkökulmamme, vääristää menneisyytemme ja sumentaa ymmärryksemme siitä, mitä tapahtuu. Nyrkki lamauttaa meidän järkemme ja siirtää meidän toimimaan emotionaalisilla reflekseillä. Nyrkki syntyy usein seuraavasti:

1. Minä teen jotakin (tai en tee jotakin).
2. Toinen henkilö järkyttyy (suuttuu, masentuu, tai mitä tahansa muuta). Hän voi ilmaista sen suorasti tai epäsuorasti, tai minä voin vain luulla hänen järkyttyneen.
3. Otan täyden vastuun toisen henkilön järkytyksestä, olipa minulla sen kanssa jotakin tekemistä tai ei.
4. Tunnen syyllisyyttä.
5. Teen mitä tahansa sovittaakseni järkytyksen, jotta kokisin oman oloni helpommaksi.

Mikä tahansa toisen ihmisen järkytyksen ilmaisu (tai sellaisen kuvitteleminen) voi saada meidät hätääntymään. Joskus muutama huokaisu voi riittää siihen. Jos meillä on vähänkään rajoja, kaikki hätääntymiset eivät johda nyrkkiin. Vain sellainen, joka osuu meidän rikkinäisten selviytymiskeinojemme ytimeen, saa sen aikaan. Kyse ei ole aina siitä, mitä toinen sanoo. Kyse on ennen kaikkea siitä, mitä me kuulemme. Me kuulemme usein jonkin seuraavasta neljästä vaihtoehdosta:

"Jos sinä todella pitäisit minusta, sinä..." Toinen kyseenalaistaa meidän tunteemme ja määrittelee, miten me voimme vakuuttaa hänet. Toisinaan hän sanoo olevansa niin varma, että meillä ei ole enää mitään keinoa vakuuttaa. Lähes poikkeuksetta hän kyseenalaistaa meille kaikkein tärkeimmän tunteen, asian tai periaatteen. Hän sanoo, että on vain yksi keino osoittaa se. Tai sitten hän on jo tehnyt johtopäätöksensä, eikä ole enää mitään keinoa päätyä toiseen johtopäätökseen. . . paitsi yksi, jonka hän ilmoittaa hieman myöhemmin.

"Älä tee sitä, tai minä..." Uhkaus. Mutta ei mikä tahansa uhkaus, vaan sellainen, joka vetoaa meidän herkimpään kohtaamme. Se herättää meissä vastuuntuntoa ja syyllisyyttä. Toinen voi uhata tappaa itsensä, kertoa jollekulle toiselle, jättää meidät, viedä lapsemme, tuhota uramme tai vahingoittaa sitä, mikä on meille tärkeintä. Jollekin on tulossa kärsimys, ja sen seurauksena minä kärsin vähintään syyllisyyttä.

"Vain sinä pystyt auttamaan minua..." Jos me emme auta, toisen ihmisen elämä menee pilalle. Hänen kutsunsa epäonnistuvat, hän saa potkut, tai hän häviää kaikki rahansa. Kukaan toinen ei voi korvata meitä.

"Lähdemme lomalle yhdessä, jos sinä..." Houkutus. Kenties ylennys tai unelmaloma. Vain kerran elämässä tapahtuva tilaisuus. Ja mahdollisuus pilata oma elämämme, jos emme tartu siihen. Kenties syyttäisimme itseämme loppuelämämme.

Nämä ovat tarkkaan harkittuja viestejä. Toinen on peloissaan, ja hänen on varmistettava, että viesti menee perille. Hän on saattanut toimia samoin ennenkin ja tietää, että tämä viesti tulee kuulluksi. Tämä on hänen viimeinen viestinsä. Vain tämä asia erottaa hänet kauhusta – oman elämänsä ja omien tunteidensa kohtaamisesta. Hän haluaa välttää sitä hinnasta piittaamatta. Hän kiristää meitä. Kiristys voi olla suloisesti naamioitu, mutta me tunnistamme sen siitä, mitä meissä tapahtuu: nyrkistä.

Kun me joudumme nyrkkiin, me alamme epäillä omaa järkeämme, ja samalla me yritämme selittää asioita järjellä. Meidän tunteemme horjuvat ja intuitiomme tuntuu eksyneen. Me alamme kyseenalaistaa omia arvojamme. Me koetamme keksiä järkeenkäyvän selityksen sille, miksi me tekisimme jotakin vastoin sitä, minkä me koemme oikeaksi. Helpottaaksemme omaa oloamme, me saatamme luopua itsestämme. Se auttaa noin viiden minuutin ajan. Sen jälkeen me koemme itsemme luopioksi. Meidän omanarvontunteemme murenee. Meidän sisäinen kompassimme alkaa mennä rikki. Meistä tulee entistä herkempiä joutumaan nyrkkiin.

Meidän ei tarvitse vakuuttaa ketään yhdestäkään tunteestamme tai aikomuksestamme. Hän ei tee meidän vakuutteluillamme mitään. Jos hän vaatii meitä perustelemaan, hän tahtoo vain, että me tekisimme niin kuin hän tahtoo. Mutta jos me teemme jotakin tai emme tee jotakin, toisen ihmisen asia on, mitä hän itse tekee. Jos me lähdemme ja hän tappaa itsensä, meillä ei ole itsemurhan kanssa mitään tekemistä. Jos hän tuhoaa jotakin, meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Ihmiset ovat vastuussa vain omista teoistaan, eivätkä kenenkään toisen teoista. Jos joku sanoo, että vain me voimme auttaa häntä, se ei ole totta. Jos joku sanoo, että me olemme vastuussa hänen teoistaan, se ei ole totta. Ja jos joku saa meidät tekemään haluamansa asian lupaamalla meille toistuvasti jotakin, jota hän ei pidä, hän on kiinnostunut vain meidän teoistamme. Hän ei välitä siitä, mitä meissä tapahtuu.

Jos me olemme nyrkissä, ensimmäinen asia on ottaa etäisyyttä. Me voimme mennä hetkeksi viereiseen huoneeseen tai kokonaan pois. Sitten me alamme katsella asiaa. Mitä tapahtuu? Mitä minulta on pyydetty? Mitkä ovat havaintoni toisen olemuksesta? Miten tulkitsen ne? Tulenko itse kuulluksi? Kyseenalaistaako toinen sen, minkä koen itselleni oikeaksi? Kyseenalaistanko sen itse? Mitä minä tahdon saada, ja mitä en missään tapauksessa halua saada? Ja kaikkein tärkein kysymys kuuluu: arvostaako toinen sitä, mikä on minulle tärkeää? Jos koen, että minua ei arvosteta, olen hyvin todennäköisesti oikeassa. Silloin voin aivan yhtä hyvin lähteä pois, ja sen jälkeen saan rauhan itseni kohtaamiseen.

Tekojemme syyt ja seuraukset          9. kesäkuuta

Ennen kuin me aloimme parantua, meissä virtasi monenlaisia hallitsemattomia energioita. Me teimme asioita milloin mistäkin syystä. Tunteemme tai ajatuksemme ajoivat meitä tekemään asioita, joita me hetken päästä kaduimme. Me vahingoitimme itseämme tai muita. Me toivoimme usein, että teoillamme ei olisi ollut niitä seurauksia, jotka niillä oli. Me toivoimme, että olisimme saaneet samalla teolla aikaan erilaisia seurauksia kuin aikaisemmin. Usein me emme edes halunneet tehdä sellaisia tekoja, joilla olisi ollut toivomamme seuraukset. Ja vaikka halusimmekin, me emme pystyneet tekemään niitä, tai emme jaksaneet kuin hetken. Koko ajan me selitimme itseämme itsellemme ja keksimme syitä teoillemme tai tekemättömyydellemme.

Kun me paranemme, ajatuksemme ja tunteemme eivät enää aja meitä pakonomaisella voimalla. Me alamme tehdä uusia tekoja ja luovumme vanhoista. Me alamme katsoa tekojamme niiden seurausten kautta. Me alamme tehdä niitä siksi, että haluamme nähdä niiden seurauksia. Tekojemme syy alkaa olla niiden seurauksissa. Aikaisemmin me näimme syyn, jota emme osanneet hallita. Sisällämme jokin pakotti meitä tekemään jotakin. Siitä saattoi seurata kummallisia asioita, ja lopputulos saattoi olla aivan päinvastainen kuin syy. Niillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Olisimme halunneet syyn ilman seurausta tai seurauksen ilman syytä – tai jotakin aivan muuta. Ajattelimme, että teko tarvitsee siitä erillisen syyn. Ajattelimme, että syy herää meissä itsestämme riippumatta ja vaatii, että me toteutamme sen. Mutta nyt me alamme ajatella syytä seurauksen kautta. Me teemme jotakin, koska haluamme saada tekomme seurauksen. Syy alkaa olla seurauksessa, eikä syyn ja seurauksen välillä ei ole mitään, mitä pitäisi selittää. Syy ja seuraus ovat yhtä. Meidän ei tarvitse enää keksiä seurauksesta erillistä syytä.

Me alamme tehdä asioita vain sen vuoksi, että haluamme saada tekojemme seuraukset. Toisenlainen syy olisi järjetön, mutta sitä me emme huomanneet ennen. Miksi tekisimme jotakin, ellemme haluaisi saada tekojemme seurauksia? Nyt me olemme vapaat valitsemaan mitä tahansa, minkä haluamme tapahtuvan, eikä meidän tarvitse selittää sitä millään muulla. Kun syy ja seuraus ovat yhtä, elämämme on harmoninen ja ehjä. Se on myös yksinkertainen, sillä tekojemme motiivi on niiden lopputuloksessa. Silloin meidän ei tarvitse selittää mitään edes itsellemme, vaan tiedämme syyn samalla kun ajattelemme lopputulosta. Meissä ei ole enää selittäjää eikä sitä, kenelle selitetään. Selitykset eivät muuta asioita toisiksi. Ne voivat vain saada asiat näyttämään toisilta.

Kuolleet esineet          10. kesäkuuta

Kaikki esineet ympärillämme ovat kuolleita. Niissä ei ole minkäänlaista emotionaalista energiaa, ei minkäänlaista elämää, ei kykyä rakastaa eikä kykyä vihata. Ne on usein tehty väkivalloin, suurella voimalla tai korkeissa lämpötiloissa. Jotkut ovat saaneet muotonsa vuolemalla tai sahaamalla, kun niistä on poistettu huolella valittuja osia. Monet niistä on tehty kasvien ja eläinten kuolleista osista. Ne on usein päällystetty värikkäillä mineraaleilla ja kirkkailla pintakerroksilla. Toiset on kudottu kuolleista säikeistä.

Ympäristömme on eloton, hiljainen ja kuollut. Vain esineiden atomit värähtelevät, vailla rakkautta, vihaa, ystävyyttä ja syyllisyyttä. Niissä ei ole mitään. Vaikka jotkin esineet olisi tehty suurella huolella, rakkaudella ja kärsivällisyydellä, ne ovat elottomia. Meidän kodissamme ei ole mitään muuta elävää kuin me itse, muut ihmiset, eläimet ja kasvit. Kaikki muu on pysähtynyttä, tunteetonta, elotonta ja kuollutta.

Tämän ymmärtäminen ei vie meitä epätoivoon eikä kuoleman kokemukseen. Se vie meidät elämän ymmärtämiseen ja saa meidät näkemään oman arvomme. Se osoittaa meille, että kaikki lähellämme olevat esineet saavat arvonsa meistä itsestämme käsin. Esineet palauttavat mieleemme muistoja, jotka me olemme itse liittäneet niihin. Me olemme liittäneet tunteitamme siihen, miltä jotkut esineet näyttävät ja miltä ne tuntuvat koskiessamme niihin. Koko ympäristömme herää eloon meidän oman mielemme kautta. Yhteiskunnan tasolla me olemme yhteisellä sopimuksella antaneet suuren arvon pienille metallipyörylöille, värikkäille paperilapuille ja mitättömille välkehtiville kiville.

Meidän elämämme on paljon suurempaa kuin lähellemme keräämät kuolleet esineet. Se on niistä vapaa. Meidän ei tarvitse hankkia omaa arvoamme sillä, minkälaisia esineitä olemme keränneet, minkälaisessa esineessä liikumme maantiellä tai vesillä, tai minkälaisia kuituja me puemme päällemme. Toki monet niistä helpottavat elämää ja tuottavat meille paljon iloa. Tämä ilo löytää vapautensa siinä, että me emme ole sidottuja niihin. Me voimme pitää niistä hyvää huolta siksi, että se on asenteemme kaikkea kohtaan. Me voimme ilmaista itseämme niiden kautta. Mutta mikään niistä ei elä. Mikään niistä ei vastaa meidän rakkauteemme, ei vihaamme eikä epätoivoomme. Ne vain ovat ja niiden atomit kulkevat omaa kiertokulkuaan meistä piittaamatta. Ne reagoivat vain fysiikan kylmiin lakeihin.

Voimattomuus          11. kesäkuuta

Monille meistä ensimmäisen askeleen ajatus voimattomuudesta voi tuntua oudolta: "Myönsimme voimattomuutemme [mihin tahansa] nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään". Se voi tuoda mieleemme muistoja lapsuuden kauhuista ja voimattomuudesta niiden keskellä. Jos olemme kasvaneet perheessä, jonka elämä oli hallitsematonta, jossa meitä laiminlyötiin, kohdeltiin huonosti, ja jossa elämää tuhoavat voimat tekivät töitään silmiemme edessä, ajatus voimattomuudesta voi tuntua pelottavalta. Me emme enää koskaan haluaisi olla voimattomia.

Mutta me olemme voimattomia monen asian suhteen. Me olemme voimattomia muuttamaan muita ihmisiä. Me olemme lähes voimattomia muuttamaan itseämme. Me voimme muuttua vain hitaasti ja tuskallisesti. Me olemme oppineet paljon ja opimme koko ajan lisää. Silti paraneminen ei ole oppimista. Se ei ole oman viisautemme varassa elämistä. Se ei ole itseemme luottamista. Se ei ole jotakin, jota me päätämme tehdä ja sitten teemme.

Paraneminen on sellaiselle elämälle antautumista, josta me emme tiedä, mitä siitä tulee. Paraneminen on muuttumista syvällä – usein sillä tavoin, että me huomaamme tapahtuneen muutoksen vasta jälkeenpäin. Me emme tiedä, mitä sisällämme tapahtuu. Kohdat, jotka ovat olleet pitkän aikaa lukittuina mielemme syvyyksiin, tulevat kosketuksiin elämän kanssa. Uudelleen ja uudelleen. Puolustusmuurien kaatuessa ne pääsevät valoon, alkavat kipuilla jonnekin – tietämättä minne – ja kun ne ovat olleet valossa aikansa, niiden voima riittää murtamaan seuraavan muurin. Tätä joskus tuskallista, mutta aina onnellista prosessia me seuraamme melkein sivusta. Me katsomme, kuinka me puhkeamme kukkaan.

Me olemme monessa suhteessa voimattomia. Me olemme vieläkin lapsia – Elämän lapsia, Jumalan lapsia ja Korkeamman Voimamme lapsia. Lapset eivät kykene selviytymään yksin. Heidän tehtävänsä on ilmaista oma olonsa niille, joiden avulla he selviytyvät. Silloinkin, kun he eivät tiedä, miksi heidän on paha olla, heidän tehtävänsä on itkeä. Erityisesti silloin, kun he eivät tiedä. Heidän on uskottava elämänsä jonkun sellaisen haltuun, joka tietää, ja joka ei ole voimaton heidän suhteensa. Me teemme näin siinä toivossa, että tulisimme rakastetuiksi ja hoidetuiksi. Kun me myönnämme Jumalalle oman voimattomuutemme lähes koko elämämme suhteen, me voimme hyväksyä, päästää irti, ja luottaa siihen, että meidän ei tarvitse aina tietää. Silloin me emme ole voimattomia, vaan lepäämme Jumalan voiman varassa. Silloin me voimme päästää irti siitä, mitä emme ymmärrä tai mitä emme jaksa ajatella, ja elää vain tätä hetkeä. Silloin me saamme voimamme takaisin niin suurena kuin se voi koskaan olla.

Tässä ja nyt           12. kesäkuuta

Me olemme joka hetki vain tässä ja nyt, vaikka ajatuksemme olisivat muualla. Minä elin aikaisemmin usein keskeneräisten töiden ahdistuksessa. Jopa veneen laitto vesille keväällä saattoi olla sellainen. Tein yhtäjaksoisesti hommia osaamatta pitää taukoa. Kun vene oli vesillä, kaiken piti olla kiiltävää, kunnossa ja järjestyksessä, ennen kuin sillä saattoi tehdä ensimmäisen matkan. Koko ajan laittaessani venettä elin kuvitelmassa siitä, miltä ensimmäinen matka tuntuisi.

Tänä keväänä kaikki oli toisin. Ystäväni aikataulu oli hänen oman paranemisensa myötä väljentynyt, ja niinpä me olimme satamassa usein yhdessä. Jonakin iltana me vain tapasimme ja istuimme juttelemaan, luoden välillä muutamia silmäyksiä veneeseen. Puhelimme kaikenlaista. Venekään ei tuntunut niin keskeneräiseltä. Välillä teimme hommia vähän aikaa ja sitten istahdimme nauttimaan keväästä ja toistemme ystävyydestä. Kaikki oli joka hetki kaunista ja juuri niin kuin piti olla.

Kun sitten saimme veneen vesille, läksimme heti merelle. Aikaisemmin olisin ollut kiusaantunut kaikesta epäjärjestyksestä, työkaluista ja keskeneräisyydestä. Nyt ne vain olivat, enkä edes huomannut niitä. Huomasin vain meren, auringon, tuulen ja ystäväni. Itse asiassa mieluisin muistoni noista hetkistä on, kun istumme keskeneräisen veneen äärellä kiirehtimättä mihinkään. Siinä oli hyvä olla. Ja tässäkin on hyvä olla. Muualla me emme voi koskaan olla. Heti, kun me toivoisimme olevamme muualla tai toisenlaisia, me kadotamme hyvän olomme.

Paraneminen ja vapaus          13. kesäkuuta

Paraneminen ja vapaus eivät vain liity toisiinsa; ne ovat sama asia. Jos me emme pysty olemaan vapaita, me olemme unohtaneet, kuka me olemme. Muiden ominaisuuksista on silloin tullut meidän ominaisuuksiamme. Kun näin tapahtuu, me olemme juuttuneet toiseen ihmiseen, hänen mielipiteisiinsä, tekoihinsa tai sanoihinsa, ja olemme tehneet hänestä itsellemme rajoituksen. Me olemme pystyttäneet itsellemme aidan. Näin tehdessämme me olemme lakanneet olemasta vapaita, eikä meillä silloin ole vapautta tarjottavaksi toisellekaan.

Silloin me emme näe toista ihmistä oikein. Me näemme hänessä sellaisia rajoituksia itsellemme, joita hänessä ei oikeasti ole. Hänessä on vain hänen oman persoonansa rajoituksia. Me näemme hänet epätodellisena, itsemme rajana, emmekä tunnista häntä omaksi olennokseen. Me näemme hänet virheellisesti. Vääristynyt kuvamme hänestä ei paranna meitä eikä häntä. Sen sijaan se antaa toiselle ihmiselle liian suuren tehtävän. Me pyydämme häntä olemaan aitamme. Hän ei voi olla sitä. Jos hän suostuu pyyntöömme ja yrittää, hän alkaa voida huonosti, ja me alamme voida huonosti.

Tässä tilanteessa meidän on astuttava taakse. Me olemme väärässä. Meistä ei ole tien näyttäjiksi, sillä olemme itse eksyneet siltä. Meidän on päästettävä irti ja etsiydyttävä kaikkein suurimman Vapauden – Korkeamman Voimamme – luokse. Toinen ihminen ei ole meidän vankilamme. Jos teemme hänestä sellaisen, kuinka me voisimme tarjota hänelle vapautta, kun olemme sen ensin itse hänen kanssaan kieltäneet? Jumala ei ole meidän vankilamme, vaan meidän vapautemme, koska hän on täydellisesti vapaa meistä.

Kun me sitten löydämme olemassaolomme vapauden, mitä muuta me voisimme tarjota kuin sen? Olemalla vapaita me pidämme vapautta avoimella kämmenellä ja annamme sitä muille. Olemalla vapaita me paranemme. Paraneminen on vapaaksi tulemista.

Hyväksyminen          14. kesäkuuta

Läheisriippuvuudesta paraneminen on vaikeaa. Ne, joilla on muita riippuvuuksia, voivat jättää riippuvuutensa kohteen ja elää ilman sitä. Mutta me emme voi elää ilman ihmissuhteita. Me yritämme kasvaa, muuttua ja oppia tuntemaan itseämme juuri niiden asioiden keskellä, jotka ovat ongelmiamme. Me havaitsemme itsessämme uusia asioita, ja toivomme, että ne olisivat toisin. Joskus me huomaamme olevamme erilaisia kuin ennen. Oman huomaamisemme keskellä me voimme vain hyväksyä omat kipuilumme ja omat havaintomme itsestämme ja muista, päästää niistä irti, ja elää niiden kanssa tai niistä huolimatta.

Me kasvamme niiden ongelmien kanssa, joita meillä on, ja niiden sotkujen keskellä, joita elämässämme on. Jotkut ihmissuhteet muuttuvat nopeasti. Joidenkin kanssa me tulemme haastetuksi yhä uudelleen ja uudelleen, kenties vuosien ajan. Me saatamme joutua muuttamaan kommunikaatiotamme joidenkin ihmisten kanssa hyvinkin äkisti. Jotkut suhteet voivat taas olla levossa, ja ne muuttuvat ponnistelematta sitä mukaa kuin me itse kasvamme.

Omien puutteidemme näkeminen johtaa meidät ensimmäiseen ja toiseen askeleeseen. Me ymmärrämme, että me emme itse kykene muuttamaan omia tunteitamme emmekä ajatuksiamme. Jotta voisimme levätä luottaen siihen, että tulemme elämän ja Korkeamman Voimamme muuttamiksi, me hyväksymme itsemme ja oman voimattomuutemme. Me annamme itsellemme kaiken keskellä rauhan: minä saan olla tässä. Jos unelmoin jostakin, joka ei ole vielä toteutunut, voin silti olla vielä tässä. Voin nauttia elämästä. Voin hetken ajatella tuota kipeää asiaa ja antaa sen sitten olla. Muuta ei tarvita. Voin antaa itseni olla tällainen. Minun unelmani toisenlaisesta itsestä eivät toteudu kiusaamalla tällaista itseä. Kun rakastan tällaista itseä, olen toisenlainen itse, joka hyväksyy minut, ottaa minut vastaan ja kantaa minua eteenpäin. Kun siunaan tällaista itseä, hyväksyn myös ne osani, jotka saavat tällaisen itsen välillä tuskastumaan. Silloin en ainoastaan rakasta itseäni, vaan myös niitä ihmisiä, joiden kanssa minun on joskus vaikea olla.

Hoitava ystävyys          15. kesäkuuta

Rakkaus, läheisyys, ystävyys, empatia, myötätunto ja yhteys ovat käsitteitä, jotka kiinnostavat jokaista. Jos me olemme lähtöisin vahingollisesta perheestä, ne ovat meille lähes pakkomielteitä. Pakkomielteiden huono puoli on, että keskittyessämme niihin me kadotamme näkökulman kokonaisuuteen. Kun se katoaa, me olemme entistä enemmän hukassa. Me emme ole lapsuudessamme kokeneet hoitavaa suhdetta. Meidän sielussamme on aukko, ja kuulemamme perusteella me tiedämme, että läheinen ystävyys voisi täyttää sen. Meidän tarpeemme on huutava. Me emme usko, että tavalliset pinnalliset suhteet täyttäisivät sen. Me olemme joskus kokeneet välähdyksiä syvästä suhteesta, ja niinpä me pyrimme aina sellaista kohti. Mutta tämä on pakkomielle. Se ei toimi.

Meidän on opittava tyytymään siihen, että yksi ystävyyssuhde hoitaa yhtä elämämme aluetta. Toinen hoitaa toista. Me toivoisimme, että jokainen suhde voisi olla syvä kaikilla alueilla. Mutta terveillä ihmisillä niin ei ole. Katso terveiden ihmisten ystäviä. Heitä on monta ja monenlaisia. Meidän käsityksemme ystävyydestä kaipaa paranemista. Me tarvitsemme monia ystäviä. Me emme tahtoisi ottaa tutustumisen riskiä. Tutustuminen on meille pelottavaa, sillä me luulemme, että meidän on avauduttava heti kaikille, Mutta riittää, että kalakaverin kanssa me kalastamme. Jonkun toisen kanssa me korjaamme autoa tai käymme lenkillä. Ja jonkun kanssa me menemme 12 askelen ryhmään. Jokainen suhde hoitaa meitä, jos se täyttää edes yhtä tarvettamme. Se riittää. Se on tärkeää.

Seuraavassa taulukossa on joukko hoitavan ja vahingollisen suhteen piirteitä. Jos yritämme repiä hoitavasta ystävyydestä enemmän kuin siihen kuuluu, me saatamme erehtyä pitämään sitä vahingollisena. Jos hyväksyn, että kalakaverin kanssa kalastaminen täyttää joitakin tarpeitani, se riittää. Silloin minä koen ystävyyden hyvänä. Jos taas yritän repiä siitä sellaista, mitä siinä ei ole, minä koen sen vahingollisena – mikä on aivan oikein, sillä oma käyttäytymiseni vahingoittaa sekä minua itseäni että ystävääni.

Jos mietit jotakin ihmissuhdettasi tämän taulukon avulla, arvioi ensin ystävyyden luonne – onko se kalakaveruutta, työtoveruutta, hauskanpitoa vai syvää kohtaamista. Sitten arvioi, mitä elementtejä siinä ilmenee säännöllisesti tai toistuvasti. Jos läheisessä suhteessasi on yksikin vahingollinen piirre, se saattaa tarvita välitöntä huomiota. Jos siitä puuttuu yksikin hoitavan suhteen piirre, se voi tarvita hoitamista. Mutta muista, että yksi ystävä ei voi vastata kaikkiin tarpeisiisi.

Olen hyvä, kaunis ja rakastettava          16. kesäkuuta

Minulla on hieman kuumetta, mutta se ei haittaa. Se on muistutus inhimillisyydestäni ja siitä, että oma ruumiini on vain vähän minun hallussani. Suuri osa ruumiini toiminnoista tapahtuu itsestään. Tahdollani minä voin vaikuttaa siihen, mitä teen ja miten hoidan ruumistani. Mutta tahtoni ei juurikaan ohjaa ruumiini elintoimintoja. Ruumiini elää itsekseen, kunhan annan sille oikeaa ravintoa, harjoitusta ja lepoa.

Satuin äskettäin löytämään puhelimeni muistista seuraavan muistutuksen: "Olen hyvä, kaunis ja rakastettava". Se on ajalta, jolloin ympäröin itseni tuollaisilla viesteillä. Laitoin puhelimen muistuttamaan minua pari kertaa päivässä. Pidin taskussani pientä muovilla päällystettyä paperia, jossa oli sama viesti. Minulle riitti, että tunnustelin sitä silloin tällöin. Minua myös nolotti. Entä jos joku huomaa ajatukseni? Osaanko selittää uskottavasti? Ennen kaikkea, ovatko tuollaiset viestit oikeita?

Ne ovat oikeita. Me olemme hyviä. Silloinkin, kun osa minua menettää tyyneytensä, muut osat kiirehtivät rakastamaan sitä. Mikä tahansa osa minussa saa mennä lukkoon, olla peloissaan, olla hiljaa, suuttua tai raivostua. Muiden osien ei tarvitse reagoida siihen. Niiden ei tarvitse mennä mukaan eikä taistella vastaan. Ne tulevat vain sanomaan "kaikki on hyvin". Aikaisemmin koko mieleni sotkeentui, meni lukkoon, pelkäsi tai oli kauhuissaan. Nyt se elää eri tavalla.

Me olemme hyviä koko ajan. Kun olemme vihaisia, masentuneita, surullisia tai epätoivoisia, me olemme täydellisesti inhimillisiä. Meidän kauneutemme ja rakastettavuutemme ei tule pyrkimällä pois inhimillisyydestä, vaan sen vastaanottamisesta. Me olemme vajavaisia, mutta samalla täydellisiä. Kun me rakastamme elämää – omaa elämäämme – me ymmärrämme, mikä totuus sisältyy ajatukseen "olen hyvä, kaunis ja rakastettava". Me olemme joka hetki täydellisiä omassa vajavaisessa inhimillisyydessämme. Siihen kuuluu sekin, että joskus me luulemme olevamme epätäydellisiä. Mutta se, mitä me ajattelemme itsestämme, ei muuta toiseksi sitä, mitä me olemme. Me olemme koko ajan olemassa täydellisesti. Meidän olemassaolomme ei riipu siitä, mitä me ajattelemme itsestämme. Mutta rakastaminen tekee sen helpommaksi.

Sisäinen vapaus          17. kesäkuuta

Kun me olemme addiktiomme vallassa, sillä tuntuu olevan meihin lähes yliluonnollinen ote. Me saatamme kaventaa elämäämme ja heittäydymme itseämme tuhoaviin käyttäytymismuotoihin villin piittaamattomuuden ajamana. Työt jäävät tekemättä, harrastukset harrastamatta ja ystävät kohtaamatta. Me lakkaamme välittämästä siitä, mitä ystävämme sanovat. He kenties lähtevät, mutta mitä sitten?

Me olemme ehkä rikkoneet kaikki tuntemamme rajoitukset. Me emme piittaa yhteiskuntamme asettamista rajoista tai ystäviemme mielipiteistä. Me antaudumme addiktiollemme ja ajattelemme olevamme täydellisen vapaita toteuttamaan itseämme – kunnes tajuamme, että vankeutemme ei tulekaan meihin ulkopuoleltamme. Yhtäkkiä me näemme ne elämäämme suuremmat kahleet, jotka ovat vetäneet elämämme solmuun yhden asian ympärille. Me huomaamme oman avuttomuutemme. Me huomaamme, että olemme käyttäneet kaikki voimamme, mutta kahleet eivät silti päästä meitä irti. Epätoivo – vai toivo?

Ennen kuin me paranemme, me emme tiedä, mikä meillä on. Kun me paranemme, me huomaamme, että meidän ei aina tarvitse tietää. Elämän pitäminen kontrollissa ei ole paranemista. Paraneminen on vapaaksi tulemista ja kontrollin loppumista. Se on enemmän kuin oppimista. Me opimme usein vasta jälkikäteen, kun huomaamme, kuinka tietoisuutemme on muuttunut. Me tajuamme jotakin vasta sitten, kun huomaamme, että oma käyttäytymisemme tai omat tunteemme ovat erilaisia kuin aikaisemmin. Jotakin sellaista tapahtuu, jota me emme osanneet odottaa. Me käyttäydymme tavalla, jota emme osanneet odottaa. Näissä tilanteissa me ymmärrämme, että paraneminen on Korkeamman Voimamme aikaansaamaa. Jumala ei vie meitä ulkopuolelta asetettujen sääntöjen maailmaan, vaan sydämen ja mielen vapauteen. Meidän ei tarvitse tietää, kuinka hän sen tekee. Eläessämme elämäämme, mietiskellessämme, rukoillessamme, itkiessämme, irti päästäessämme, murehtiessamme tai yrittäessämme rakastaa, jokin meissä muuttuu ja paranee syvällä. Usein se tapahtuu itseltämme piilossa, Jumalan rakkauden hoidossa. Aikanaan se tulee esiin. Silloin se tuo tullessaan lupauksen uudesta vapaudesta. Silloin me olemme vapaita sisältä päin.

Valmistautuminen          18. kesäkuuta

Me tiedämme jo omasta kokemuksestamme, että emme voi kontrolloida tulevaisuutta. Me voimme vaikuttaa joihinkin asioihin, mutta emme pysty takaamaan lopputulosta. Vaikka tekisimme parhaamme, asiat voivat mennä toisin kuin toivomme. Joskus, vaikka me emme tekisi mitään, asiat voivat yllättää meidät hyvyydellään.

Hankimme uuden pesukoneen. Entinen oli ruvennut vaeltamaan ympäri pesuhuonetta. Tutkimme vaimoni kanssa testejä ja vertailuja. Keräsimme tietoa. Kävimme muutamia kertoja kyselemässä ominaisuuksia ja kokeilimme luukkuja. Vaimoni kädet ovat heikot, joten luukun tuli avautua helposti ja muutenkin koneen piti olla kevyt käyttää. Tämä oli oikeastaan määräävin kriteeri, ja kun siihen yhdistettiin muut toivomukset, päädyttiin koneeseen, joka maksoi yli kaksi kertaa enemmän kuin ne, mitä me ajattelimme alun perin. Mutta se oli hyvä ostos. Vaimoni sanoo konetta ujoksi, sillä siitä ei pesun aikana kuulu kuin hiljainen veden litinä. Edellinen oli siihen verrattuna aika ronski.

Me valmistauduimme. Me emme tienneet, minkälaista konetta me olimme ostamassa, mutta tiesimme jotakin. Se riitti. Me voimme vain valmistautua tulevaisuuteen. Kun se tulee, se tulee sellaisena kuin tulee – ja joskus vaikutuksemme siihen on kauhistuttavan pieni. Osa valmistautumista on asioiden selvittäminen, toiveidemme kartoittaminen ja suunnitelmien laatiminen. Meillä voi olla yksi unelma, jota pyrimme edistämään aina kun tilaisuus tulee. Meillä voi olla myös useita erilaisia vaihtoehtoja, joista valitsemme yhden, kun se tulee kohdalle. Kun me olemme valmistautuneet, me tunnistamme tilaisuuden. Silloin meidän ei tarvitse yrittää koko ajan, vaan voimme odottaa, kunnes hetki on oikea. Mutta osa valmistautumista on myös sen myöntäminen, että emme ehkä koskaan saa haluamaamme. Silloinkin me valmistaudumme. Me päästämme irti etukäteen. Kun valmistaudumme, me vaikutamme siihen, mihin me voimme oikeasti vaikuttaa – itseemme. Me suunnittelemme oman osamme emmekä maailman osaa tai muiden ihmisten osia. Me suunnittelemme omat tekomme ja tekemättä jättämisemme. Kun me suunnittelemme vain oman osamme, suunnitelmissamme on helppous. Silloin niihin tuppaa tulemaan myös vaihtoehtoja ja joustavuutta ihan itsestään.

Me tarvitsemme tilaa          19. kesäkuuta

Jokainen meistä tarvitsee tilaa – fyysistä ja emotionaalista tilaa – olimmepa sitten kotona, työpaikalla, ystävien luona, tai missä tahansa. Jokainen tarvitsee ympärilleen tilan, joka muotoutuu eri tavoin päivästä toiseen. Jonakin päivänä me emme halua tulla kosketetuksi kenenkään taholta. Joskus me kaipaamme herkkää ja arkaa kosketusta, ja joskus me toivomme, että meitä pidettäisiin sylissä tai halattaisiin kunnolla. Joskus me pulppuamme, ja joskus emme halua sanoa mitään emmekä kuulla mitään. Meidän tilamme vaihtelee päivästä toiseen.

Me tarvitsemme sitä, että meidän toivettamme saada olla rauhassa kunnioitetaan. Lapsetkin tarvitsevat sitä, että muut lapset (ja aikuiset) antavat heidän olla rauhassa silloin kun he tahtovat. Silloin me voimme levätä omissa toimissamme ja ajatuksissamme. Joskus me haluamme tehdä työmme hiljaa ja rauhassa, toisinaan taas innostuksen ja sekamelskan vallitessa. Meidän on syytä kunnioittaa muidenkin tilaa ja sen päivittäistä vaihtelua. Jos joku haluaa olla rauhassa, hänellä on siihen oikeus.

Me tarvitsemme emotionaalisen tilan. Joskus me haluamme pysyä kaukana joistakin tunnelmista. Kun olemme murtuneita tai surullisia, emme halua joutua keskelle hulabaloota. Ja kun olemme iloisia, emme useinkaan halua, että joku yrittää tuoda tilaamme katkeruutta tai vihaa. Meillä on oikeus omaan oloomme ja emotionaaliseen tilaamme ilman, että meidän tarvitsee puolustaa sitä koko ajan. Olipa meidän tunnelmamme mikä tahansa, meillä on oikeus saada olla siinä. Vaikka kotimme tai työtilamme olisi pieni, jokaisella tulisi olla tila, jossa hän saa olla rauhassa – jos ei muuta niin nojatuoli tai nurkka, johon jokainen yhteisön jäsen mielessään ripustaa lapun "EI SAA HÄIRITÄ". Tuohon tilaan ei saa tulla kuin hätätapauksessa, ja sittenkin lupaa kysyen. Eikä tuohon tilaan vetäytyminen ole muiden hylkäämistä, vaan omasta itsestämme huolehtimista.

Joskus yhteisöt, perheet ja työpaikat toimivat lähes kaoottisesti. Ihmiset singahtelevat edestakaisin, eikä muiden fyysistä tai emotionaalista tilaa kunnioiteta. Jotkut saattavat syöksyä huoneeseemme, loosiimme tai koloomme miten tahansa ja milloin tahansa – ja millaisella vauhdilla tahansa. Välillä he eivät odota puheenvuoroa, vaan keskeyttävät minkä tahansa keskustelun sen enempää ajattelematta. Luovuus ja innostunut ilmapiiri on joskus kaoottista. Silloin siinä oleminen on mukaansatempaava yhteinen kokemus. Mutta kukaan ei ole innostunut kaiken aikaa. Jokainen tarvitsee saada olla helpon tuntuisessa tilassa. Yksilöiden lisäksi myös ryhmät tarvitsevat sitä, että niiden fyysistä ja emotionaalista tilaa kunnioitetaan eikä niitä häiritä. Samoin jokainen ryhmän jäsen tarvitsee oman tilansa sekä ryhmässä että sen ulkopuolella.

Jokaisella on oikeus muotoilla fyysinen ja emotionaalinen tilansa uudelleen joka päivä, tunti ja minuutti. Me teemme hyvin, kun kunnioitamme toisten ihmisten ja ihmisryhmien tilaa. Me kysymme, saammeko tulla heidän tilaansa. Silloin meidän lähellämme on helppo olla. Jos me huomaamme myös, milloin meitä kutsutaan lähemmäs, meistä voi tulla helppoja ihmisiä. Me tarvitsemme tilaa, mutta me tarvitsemme myös ihmisiä, jotka lähestyvät meitä, kun kutistamme rajojamme ja annamme heille luvan tulla lähemmäs. Silloin me koemme olomme rakastetuksi ja turvalliseksi.

Aina ei tarvitse riittää          20. kesäkuuta

Minun olisi pitänyt viedä vene auton perässä keskelle ruuhkaista kaupunkia. Jopa ilman venettä matka oli hankala. Kadut olivat kapeita, mutkaisia ja molemmin puolin täynnä pysäköityjä autoja. Matkalla oli tietöitä, kadulle ulottuvia rakennustyömaita ja kavennuksia. Ajelin etukäteen tutkimassa, mitä reittiä kannattaisi ajaa. Mutta sitten totesin, että en riitä tähän. Muutaman päivän ajan olin ollut surullinen ja hauras. Kyyneleet olivat pinnassa. Jokin tuntui sattuvan sydämeen. Sanoin itselleni, että juuri nyt en tahdo, en jaksa, en osaa, enkä riitä. Minusta ei ole siihen. Itkin. Sitten tilasin kuljetuksen. Firma hoiti sen kuorma-autolla.

Meillä kaikilla on hetkiä, jolloin me lakkaamme riittämästä. Me koemme, että emme jaksa, emme osaa, emme uskalla, tai emme halua. Joskus riittämättömyys voi hiipiä hiljaa, kunnes me huomaamme, että jonakin päivänä emme jaksa. Se voi tulla myös yhtäkkiä, kun suuri kipu jossakin syvällä saa meidät hauraiksi. Tai me saatamme vain kyllästyä johonkin, jonka kanssa me olemme sinnitelleet, ja toteamme, että emme jaksa sitä enää.

Silloin meidän ei tarvitse riittää. Meidän ei tarvitse hyökätä muita vastaan suojataksemme itseämme riittämättömyyden kokemiselta. Me voimme pysähtyä ja todeta, että emme edes halua riittää. Meillä on oikeus olla riittämättä. Meillä on oikeus sanoa, että emme uskalla, emme ole valmiita, emme jaksa, emme luota, tai että emme vain tahdo riittää. Meidän voimamme loppuivat. Meidän rajamme tulivat vastaan.

Vaikka olisimme parantuneet pitkän aikaa, meissä voi olla herkkiä kohtia. Paraneminen ei aina vie herkkiä kohtiamme pois. Sen sijaan se opettaa meitä hyväksymään ne ja suhtautumaan niihin osana itseämme. Herkkä kohtamme voi aktivoitua joskus pienestäkin asiasta. Tarvitaan vain jokin, joka herättää meissä muistoja, kaipauksia, pelkoja tai unelmia. Vaikka ne eivät enää vie meitä mennessään, ne voivat kuluttaa voimiamme hetken aikaa. Me lakkaamme riittämästä. Me lakkaamme haluamasta riittää.

Meidän ei tarvitse tehdä mitään, mihin me emme koe olevamme valmiita, tai mitä me pelkäämme liikaa. Meidän ei tarvitse toimia yli voimiemme. Meillä on oikeus sanoa, että emme jaksa tai emme osaa, ja että emme jaksa nyt edes yrittää opetella. Meillä on oikeus väsyä, kyllästyä ja olla riittämättä.

Auta paranemaan          21. kesäkuuta

Kun oma paranemiseni alkoi ja olin surun ja tuskan alla, sain eräältä ystävältä pienen sinisen kivisydämen. Antaessaan sen minulle hän sanoi seuraavat sanat: "Liitä tähän yksi ilo, yksi suru, ja yksi unelma siitä, millainen ihminen haluaisit olla. Anna sen muistuttaa niistä joka päivä puoli vuotta, vuoden tai kaksi. Ja kun sinusta tuntuu siltä, että et tarvitse sitä enää, anna se samalla tavalla jollekin toiselle".

Tuosta sydämestä tuli minulle rakas. Se oli taskussani joka päivä, ja iltaisin laitoin sen yöpöydälleni. Siitä tuli paranemisen vertauskuva. Matkalle lähtiessäni varmistuin siitä, että se oli mukana. Vajaan vuoden jälkeen annoin sen samoilla sanoilla eteenpäin, ja hän, jolle olin antanut sen, kertoi antaneensa sen samoilla sanoilla eteenpäin.

Olen laittanut myöhemmin tällaisia sydämiä liikkeelle. Ne ovat muistutus siitä, että paranemisen ketju kulkee ihmiseltä toiselle. Jokainen paranee ensin itse, ja sitten hän voi rakastaa muita. Uskon myös, että jollakin tavoin tämä ihmiseltä toiselle siirtyvä esine kerää ne ilot, surut ja unelmat, jotka siihen on liitetty. Ja vaikka niin ei olisi, pelkkä ajatus tällaisen ketjun osana olemisesta on parantavaa. Sydän on konkreettinen ilmentymä siitä toivosta, että me voimme olla joskus niin parantuneita, että voimme antaa sen jollekin toiselle. Kivi kertoo, että joku uskoi meidän paranevan ja välittävän jostakusta toisesta.

Ennen paranemistamme me yritimme usein houkutella muita olemaan onnemme tai antamaan meille onnea. Me yritimme saada heidät sanomaan tai tekemään jotakin. Kun me paranemme, meidän kommunikaatiomme muuttuu. Me löydämme itse onnea ja alamme jakaa sitä muille. Me emme enää pyydä alituiseen puutteeseemme, vaan jaamme runsaudestamme. Jos joku ottaa vastaan, me annamme. Jos jotakuta ei kiinnosta, me emme tee hänen oloaan emmekä omaa oloamme vaikeiksi.

Oman onnellisuutemme jakaminen on yksinkertaista. Me annamme sydämen. Me soitamme puhelimella. Me kirjoitamme kortin tai lähetämme sähköpostin. Me muistamme rakkaan ystävän. Me tulemme vastaan. Me lakkaamme valittamasta. Ja ennen kaikkea, me lakkaamme kontrolloimasta.

Kuuluminen levossa          22. kesäkuuta

Kesälomalle lähtö siirtyi töiden viivästymisen takia muutamalla päivällä. En stressannut, sillä lomani alussa minulla ei ollut päivän tarkkuudella sovittuja menoja. Tai oikeastaan oli, mutta ne joustivat. Olin tehnyt listan töistä, jotka oli saatava valmiiksi ennen lomaa, ja tein niitä yksi kerrallaan. Olin levossa, sillä tiesin, että jokaisen tehtävän jokaisen osan valmistuminen toi lomaa lähemmäs.

Työt valmistuivat yksi kerrallaan, ja viimeisen jälkeen pakkasin laukkuni rauhassa, vilkaisin työpöytääni ja lähdin. Kotona lastasimme tavarat autoon ja sitten ajoimme tutulle mökille järven rannalle. Kesä tuoksui. Ruoho oli kosteaa juuri ohi kulkeneen ukkosrintaman jälkeen. Kaikki oli kaunista, rauhaisaa ja kutsuvaa. Ihailin kesäiltaa ja ihmettelin omaa olotilaani, sillä minusta ei tuntunut yhtään erikoiselta. Kuuluin kesäiseen maisemaan ikään kuin olisin ollut siinä jo pitkään. Silloin huomasin, että olin hetki sitten kuulunut töihin aivan samalla tavalla.

Kokemus oli erikoinen. Siinä minä olin ja kuuluin ympärilläni olevaan kesäillan rauhaan juuri niin kuin olin kuulunut muutama tunti aikaisemmin työpaikan täysin erilaiseen ympäristöön. Työminän ja lomaminän välillä ei ollut eroa – oli vain yksi minä. Lomalle lähtö ei ollut muutos, vaan osa elämän jatkumoa. Minun oli hyvä olla siinä, missä olin, ja siinä, mitä tein. Kun lähdin lomalle, olosuhteet muuttuivat, mutta minä en. Muistin, että koin saman jo edellisenä syksynä, kun lomalta töihin palatessa minusta tuntui siltä, että loma ei loppunutkaan – minä vain vaihdoin paikkaa.

Minun on hyvä olla nyt ja tässä. Kaikki ajatukseni ovat rauhaisasti mukana siinä mitä teen. Joskus voin antaa itseni vaipua ajatuksettomaan olotilaan, mutta silloinkaan en ole poissa. Tällainen kuuluminen vaihtelee levollisen läsnäolon ja ajatuksettoman olemisen kesken. Silloin meidän on hyvä olla, emmekä kaipaa toiseen hetkeen tai paikkaan – olimmepa sitten lomalla tai töissä.

Paranemisen erilaisuus          23. kesäkuuta

Paraneminen tekee meitä enemmän erilaiksi kuin samanlaisiksi. Me kuljemme erilaisia polkuja, eri asiat puhuttelevat meitä, ja eri asiat saavat meidät innostumaan. Kun me vapaudumme, meidän luonteenpiirteemme, lahjamme, vahvuutemme, puutteemme ja kömpelyytemme tulevat enemmän ja teeskentelemättömämmin esiin. Sisäinen vapaus antaa luvan myös ulkoiselle erilaisuudelle. Se antaa meille luvan olla erilaisia, kokea eri tavalla, puhua eri tavalla ja tehdä eri tavalla. Se ilmenee vapaudessa, jossa kaikki on omassa sellaisuudessaan, juuri niin kuin se kulloinkin on. Tällainen vapaus vain on, eikä se kiinnitä huomiota itseensä.

Erilaisuuden vastaanottaminen auttaa meitä paranemaan ja tulemaan vapaiksi. Se ohjaa meitä luopumaan kaavoista ja menetelmistä. Se vapauttaa meitä menneisyydestämme, ennakkoluuloistamme ja jäykistä asenteistamme. Samalla se on myös haaste. Kun näemme erilaisuutta ja muiden paranevan eri tavalla, erilaista polkua ja eri menetelmin kuin me itse, saatamme kokea itsemme uhatuksi. Uhka voi ilmetä pelkona, ärtyisyytenä, vähättelynä, vihana tai haluna olla oikeassa. Ne ovat osoituksia siitä, että identiteettimme on kiinnittynyt paranemiseen tai sen johonkin osaan, eikä siihen mitä me olemme. Tämä ei ole mikään ihme, sillä paraneminen on yksi elämämme suurimmista ja hienoimmista muutoksista. Me olemme paranevia ihmisiä. Se on osa meidän identiteettiämme. Mutta ne apuneuvot ja menetelmät, joita me olemme käyttäneet ja käytämme, eivät ole osa meitä. Niiden tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomiksi ja sitten poistua elämästämme.

Meistä tulee vapaita, kun annamme muille heidän vapautensa – kun se, mitä he tekevät ja sanovat, ei rajaa meitä eikä saa meitä rajaamaan heitä. Silloin me näemme paranemisen rikkauden ja inhimillisen rikkauden. Jos olemme kulkeneet omaa polkuamme vastapäivään, joku voi kulkea saman kohdan myötäpäivään. Joku toinen on kulkenut eri polkua, sillä hän on tullut eri lähtöpaikasta. Me olemme nähneet eri maiseman, tai saman maiseman, mutta eri näkökulmasta. Meidän maisemamme on kappale polkua, jota pitkin olemme tulleet siihen, missä me olemme nyt. Me emme tarvitse kulkemaamme polkua enää. Meidän ei tarvitse takertua siihen. Nyt meillä on tämän hetken maisema, haasteet ja mahdollisuudet. Jokaisella on omat puutteensa, joiden kanssa hänen on opittava elämään. Mikä onkaan hienompi näky kuin ihminen, joka on löytänyt oman voimansa, ja joka samalla tunnustaa omat puutteensa? Hän antaa muiden olla omanlaisiaan, ajatella omia ajatuksiaan ja kokea omia kokemuksiaan. Hän antaa muiden parantua omalla tavallaan ja kulkea omaan suuntaansa omaa vauhtiaan. Ja hän kulkee omaan suuntaansa omaa vauhtiaan.

Ei mistään kauemmas          24. kesäkuuta

Aikaisempina kesinä kävelin mökillä paljon yksin. Kuljeskelin valoisia kesäiltoja ja -öitä ja ajattelin omia ajatuksiani. Nautin noista hetkistä ja luontoon kuulumisesta. Nytkin mökille mennessämme ajattelin kaipaavani noita hetkiä, mutta ne eivät enää tuntuneet samalta.

Aikaisemmin kävelyt olivat lähtemistä jostakin, johon en aivan kokenut kuuluvani. Lähdin pois rauhattomuudesta ja saavuin lepoon, kuulumiseen ja pysähtymiseen itseni ja elämän äärelle. Ne olivat ajatusteni ja tunteideni läpikäyntiä ja järjestelyä.

Lähdin kävelemään, mutta pian ihmettelin, mitä oikein teen – ja miksi. Kävelyni ei vienyt minua mistään mihinkään – ei mistään kauemmas eikä mitään lähemmäs. Kuljin kyllä pitkin kesän kukkien reunustamaa tuoksuvaa polkua, mutta mielessäni ei tapahtunut mitään. Kaipaamaani mielen muutosta ei tullutkaan. Olosuhteet olivat kyllä muuttuneet – olin vienyt itseni toiseen paikkaan – mutta mieleni ei muuttunut. Sitten huomasin, että mielentilani ei tarvinnut muutosta. Se oli samanlainen kuin aikaisempina kesinä kävelyjen aikana. Olin koko ajan läsnä – ja olin ollut koko ajan läsnä.

Nautin tuosta kesäyöstä ja kävelystä, mutta se osoitti minulle, että en pääse mistään kauemmas enkä mitään lähemmäs. Todellisuus on koko ajan yhtä lähellä. Kuulun siihen, missä olen. Tämä ajatus tuntuu pitävän sisällään pienen surun siemenen. Enkö enää kaipaa olla jossakin muualla ja saada tehdä jotakin muuta? Kyllä kaipaan – harvoin – mutta silloinkaan se ei ole pakoa nykyhetken tuskasta. Se ei ole unohduksen etsimistä, vaan nykyhetkessä olemista – silloinkin kun se on suunnittelemista ja tulevaisuuteen valmistautumista.

Kun me paranemme ja löydämme kuulumisen, me huomaamme, että on ainoastaan nykyhetki. Me voimme kuulua vain nykyhetkeen. Kun me olemme nykyhetkessä, me emme pääse siitä kauemmas emmekä sitä lähemmäs. Me voimme muistella muistojamme ja unelmoida unelmiamme, mutta silloinkin me olemme läsnä emmekä lennä pois. Omalla kokemuksellamme mitattuna me emme pääse mistään kauemmas emmekä mitään lähemmäs, sillä me olemme koko ajan keskellä omaa kokemustamme. Me voisimme sanoa olevamme joka hetki siinä ainoassa paikassa, jossa meidän on mahdollista olla. Nyt me ymmärrämme, kuinka hyvä meidän paikkamme on, sillä se on vain meitä varten, jotta voisimme rakastaa ja tulla rakastetuksi. Me elämme oman elämämme keskellä, pääsemättä koskaan kauemmas tai tulematta lähemmäs. Me kuulumme todellisuuteen joka hetki samalla tavoin.

Hiljainen vieras          25. kesäkuuta

Me voimme kohdata Jumalan hyvin lähellä – omassa sydämessämme. Itse asiassa se on ainoa paikka, jossa me voimme tajuta niin paljon itseämme suuremman Rakkauden läsnäolon. Mutta tämä läsnäolo on usein aluksi pieni, vaatimaton ja hiljainen. Kun me pyydämme Jumalaa kumartumaan puoleemme ja tulemaan elämäämme, hän tietää, että pyyntömme on harvoin koko mielemme lausuma. Osa meistä pelkää Jumalaa eikä toivo, että hän tulisi. Me pelkäämme, että Jumala ei osaa rakastaa meitä, ja että hän odottaa meiltä liikoja. Mutta osa meistä kuitenkin pyytää. Meissä on pieni osa, joka luottaa varauksetta, ja tuohon osaan Jumala voi tulla. Siihen osaan Jumala tulee hiljaisesti ja ääneti, eikä hän yritä mennä niihin osiin, jotka eivät toivota häntä tervetulleeksi.

Tuo osa, johon me olemme kutsuneet Korkeamman Voimamme, on se paikka, jossa me voimme löytää hänet. Me voimme kohdata Jumalan vain siinä osassa, johon kutsumme hänet, emmekä niissä osissa, joihin emme halua häntä. Mutta mistään osasta me emme löydä Jumalaa suoraan. Sen sijaan me näemme ne lahjat, jotka hän on tuonut tullessaan: ilon, rauhan, toivon, luottamuksen ja vapauden. Ne kertovat Jumalan todellisuudesta sydämessämme. Niiden kautta me ymmärrämme, että Hiljainen Vieras on saapunut.

Jotkut kohtaavat Korkeamman Voimansa radikaalisti ja suurten elämänmuutosten saattelemana. Toisten sydämeen hän saapuu hiljaisesti ja äänettömästi. Sillä ei ole mitään väliä, minkä kokoiseen tilaan me voimme tai uskallamme toivottaa Jumalan tervetulleeksi. Jumalan koko rakkaus mahtuu pieneenkin tilaan. Jumalaan verrattuna ihmisen sydän on aina pieni tila. Kun kutsumme Jumalan siihen ja menemme häntä vastaan, me voimme alkaa huomata, että äärettömyys mahtuu pieneen tilaan. Mutta me huomaamme sen vain kun menemme itse siihen tilaan, johon olemme päästäneet hänet. Tuosta tilasta tulee silloin paikka, johon Jumala voi tuoda lahjojaan, ja jossa me olemme ottamassa niitä vastaan. Sen kautta me alamme tuntea Korkeampaa Voimaamme. Me olemme antaneet Jumalalle asuinpaikan, jossa hän voi rakastaa meitä ja ilmaista itseään meille, ja hän on ottanut sen vastaan. Silloin meissä toteutuu Jeesuksen sana "ei taivasten valtakunta tule nähtävällä tavalla, vaan se on sisäisesti teissä".

Jumalan äärettömyys mahtuu hyvin sydämeen, joka on kutsunut Jumalan pieneen osaan itseään. Mutta jos olemme antaneet Jumalan asuinpaikaksi vain pienen osan, meidän on muistettava etsiä häntä juuri siitä osasta. Muualla me emme häntä näe. Jos me koemme Jumalan tuossa osassa rakastettavaksi ja rakastavaksi, taivasten valtakunta on saanut meissä sijaa, josta käsin sen lahjat voivat tulla esiin ja lisääntyä. Ajan oloon me voimme pyytää Jumalaa niihinkin osiin, jotka nyt vielä pelkäävät, että hän ei osaa rakastaa meitä toivomallamme tavalla. Silloin me huomaamme, että Jumala vain rakastaa. Me olemme hänelle rakkaita, ja hänen ilonsa syntyy siitä, että me olemme iloisia. Hän ei valita asuinpaikkansa kokoa, vaan tulee välittömästi jokaiseen tilaan, jonka me annamme hänelle.

Tienviittoja          26. kesäkuuta

Maailma rakastaa meitä koko ajan täydellisellä rakkaudella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elottomat esineet rakastaisivat tai osaisivat rakastaa. Sen sijaan ne ovat Jumalan ja muiden ihmisten rakkauden välikappaleita. Ne voivat auttaa meitä palauttamaan mieliimme kuvan jostakin, joka rakastaa meitä. Jotkin esineet synnyttävät meissä turvallisuuden kokemuksen, toiset taas voivat herättää levottomia muistoja ja tunteita.

Me pakenimme todellisuutta addiktioihin ja maagiseen ajatteluun. Me loimme mielessämme syy- ja seuraussuhteita, joita ei oikeasti ollut. Me elimme valhe- ja haavemaailmassa. Joskus me selitimme elämänkokemustamme päättömillä ajatuskuluilla, joilla ei ollut mitään yhteyttä oikeisiin syy- ja seuraussuhteisiin.

Paranemisen aikana meillä voi olla taipumusta toisenlaiseen maagiseen ajatteluun. Me saatamme antaa esineille, kasveille ja eläimille ominaisuuksia, joita niillä ei oikeasti ole. Esineet eivät osaa rakastaa. Ne eivät osaa parantaa eivätkä opettaa meitä. Mutta ne voivat auttaa meitä muistamaan rakkautta, surua, antautumista, avoimuutta. Esineet voivat olla oppimisen ja kasvamisen välineitä. Jotkut esineet voivat auttaa meitä jaksamaan kriisien yli. Ne muistuttavat meitä jostakin, jota emme juuri nyt pysty näkemään.

Sama koskee sanoja. Sanat, lauseet ja riimit auttavat meitä muistamaan jotakin Rakkaudesta, hyvyydestä, elämästä tai itsestämme. Silti noilla sanoilla ei ole meitä suurempaa voimaa. Me emme ole sanojen emmekä symbolien uhreja siten, että joidenkin sanojen tai symbolien toistaminen tai toistamatta jättäminen veisi meitä jotakin kohti tai jostakin pois. Kun me itse valitsemme, mitä ajattelemme, me pidämme oman voimamme itsellämme. Symbolin tarkoitus on olla tienviitta, joka välähtää mahdollisimman lyhyen hetken, osoittaen kohti sitä mitä se symboloi. Se on tienviitta. Kun kirjoitan "Jumala", tuo sana on vain viitta, jonka tarkoitus on suunnata mielesi silmät siihen, mitä se osoittaa. Silloin sana "Jumala" ei ole mantra, eikä se sisällä mitään erityistä voimaa, vaan sen voima tulee siitä, että se suuntaa sinun mielesi kohti sitä, mitä se osoittaa. Ajattelen, että kehotus "älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä" on varoitus, jotta emme alkaisi lausua Jumalan nimeä loitsuna ilman, että se toimisi viittana, joka osoittaa kohti Jumalaa itseään. Ne monet tuhotyöt, jotka on tehty Jumalan nimeen, johtuvat osaltaan siitä, että sana "Jumala" oli kadottanut tienviittana toimimisen tehtävän ja tullut nimikyltiksi, jolla sen kantajat leimasivat itsensä – ja jonka puuttuminen leimasi muut. Jumalaa kohti katsomisen tilalle oli tullut luokittelu, jossa yhteen luokkaan kuuluvat olivat hyviä ja muut pahoja.

Kun me alamme etsiä Korkeampaa Voimaamme, muutummeko me jossakin vaiheessa pahasta hyväksi? Vai alammeko vain elää itseämme rakastaen siksi, että ymmärrämme tehdä niin? Me näemme sen, jota symbolit osoittavat, ja ymmärrämme, että se on elettävissä todeksi. Silloin me näemme, että sanat ja esineet ovat vain viittauksia kohti Jotakin. Silloin me uskallamme käyttää erilaisia sanoja ja esineitä, ja voimme nähdä niiden viittaavan kohti samaa Suuruutta. Kun me olemme kerran katsoneet siihen, mihin nuo viitat osoittavat, me voimme myös olla käyttämättä niitä ja katsoa suoraan kohti. Me voimme osoittaa samaa kohdetta sormella, kepillä, hatulla, lusikalla tai sanoilla. Kohde ei muutu siitä toiseksi, eikä ymmärtävän katsojan silmä harhaudu.

Rehellisyys          27. kesäkuuta

Yksi paranemisen hedelmistä on rehellisyys. Se on myös paranemisen edellytys. Ilman rehellisyyttä me emme voi kuulua. Mitä enemmän me kuulumme, sitä rehellisempiä me uskallamme olla. Mutta me voimme antaa rehellisyydelle liian suuren aseman. Rehellisyys yksin ei paranna meitä. Ne asiat, joissa me voimme valita olla rehellisiä tai olla olematta rehellisiä, ovat jo voitettuja. Me tunnistamme ne ja tiedämme, milloin olemme rehellisiä. Me näemme itsemme niistä vapaina ja osaamme suhtautua itseemme melko objektiivisesti. Muutoin me emme näkisi, olemmeko rehellisiä vai emme.

Puolustusmekanismimme ja muut oppimamme mallit voivat olla niin vahvoja, että me emme näe oikein. Me olemme kuin sokea, joka on rehellinen, mutta ei näe. Sanoisimmeko hänestä, että hän on epärehellinen, jos hän väittää että on ilta, vaikka olisi keskiyö?

Levottomuus, tuskaisuus ja ahdistus johtuvat usein siitä, että me emme näe. Me emme tiedä vielä, mikä on vialla. Silloin me voimme olla rehellisiä siitä, että olemme ahdistuneita, mutta emme muusta, koska emme tiedä muuta.

Eräällä ihmisellä on tapana tehdä suunnitelmia lähes lapsellisen tietämättömänä syyn ja seurauksen suhteista. Hän ei ota kovin paljoa selvää asioista ennen kuin alkaa toimia. Kun asiat sitten eivät menekään niin kuin hän on suunnitellut (mikä tapahtuu melko usein), hän sanoo, että muut ovat häntä vastaan, vaikka he toimisivat niin kuin odottaa sopii. Sitten hän joutuu paniikkiin, alkaa hosua, ja jättää asian mukaan houkuttelemiensa pelastajien hoidettavaksi tai keskeyttää sen. Hän on sokea tälle. Hän on hieno ja rehellinen ihminen niissä asioissa, jotka hän näkee. Mutta tämä saa hänen käyttäytymisensä näyttämään epärehelliseltä. Hänen tulkintansa todellisuudesta on väärä, mutta hän on rehellinen tulkinnalleen. Koska hänen tulkintansa ovat valheellisia – epärehellisiä – hän ei voi olla rehellinen ympäröivälle todellisuudelle. Hänen puolustusmekanisminsa voittavat ottelun rehellisyyden kanssa. Hän reagoi omaan emotionaaliseen todellisuuteensa, mutta se ei ole sama kuin ympäröivä todellisuus. Hän reagoi omien haavojensa herättämiin tunteisiin.

Hän näkee puutteellisesti, aivan kuin mekin. Rehellisyys vaatii parikseen näkemisen, sillä ilman sitä me olemme tiedostamattamme epärehellisiä. Näkemisen edellytys puolestaan on uskallus katsoa ja kuulla mielipiteitä. Jos tunnistamme itsessämme torjuntaa, me emme halua katsoa jotakin. Nyt me tiedämme kuitenkin, että meillä ei ole mitään pelättävää. Tunnistammeko torjuntaa? Ahdistusta? Levottomuutta? Ehkä meidän olisi silloin myönnettävä, että rehellisyys ei riitä, sillä me emme näe. Mutta me emme ole huviksemme sokeita. Jotta uskaltaisimme nähdä, meidän on ensin parannuttava muualta. Rehellisyys on hyve, mutta pelkästään siihen turvautuminen voi tehdä meistä rehellisiä idiootteja. Me tarvitsemme muita ihmisiä ja heidän palautettaan.

Rehellisyys saa uuden merkityksen – omien havaintojemme ja tulkintojemme oikeellisuus suhteessa nykyhetken tapahtumiin. Niiden perusteella me muodostamme oman käyttäytymisemme. Jos havaintomme ja tulkintamme eivät ole oikeita, meillä ei ole mahdollisuutta valita oikein. Tähän verrattuna rehellisyys on pieni asia, josta meidän ei tarvitse olla kovin huolissamme.

Voima          28. kesäkuuta

Meillä itsellämme on kaikki se voima, jonka tarvitsemme. Mutta sillä kuvalla, jonka olemme itsestämme tehneet, ei ole yhtään. Tuo kuva on mielikuvituksen ja pelkojen tuotetta, vailla todellisuutta. Se sisältää vanhempiemme ja yhteiskunnan odotuksia. Se kertoo, mitä meidän pitäisi olla. Se saa meidät pelkäämään, että emme täytä omia odotuksiamme. Se sisältää epävarmuutta, koska me emme tiedä edes sitä, millaisia meidän pitäisi olla. Sen erilaisuus itsemme kanssa lisää pelkojamme, sillä yrittäessämme tulla tuon kuvan kaltaiseksi me joudumme sisäiseen taisteluun, joka vie voimamme itseltämme pois.

Me luulemme, että tuolla itsemme kuvalla on kaikki voima. Se väittää tietävänsä miten elämää eletään, sillä se on muodostunut parhaista opeistamme. Siksi se uhoaa, että jos lakkaamme kuuntelemasta sitä, me emme enää osaa elää. Tämä pitääkin paikkansa, sillä luopuessamme tästä kuvasta me luovumme myös omista elämänopeistamme. Me luulemme, että noiden oppien mukana me kadotamme itsemme, sillä me luulemme olevamme tuo kuva ja katoavamme sen myötä. Mutta vain kuva katoaa. Me joudumme hetkeksi hämillemme, sillä entiset oppimme eivät enää "auta" meitä. Me kohtaamme elämän riisuttuina ja aseettomina, mutta silloin myös elämä kohtaa meidät ja osoittaa, että se tulee ilman aseita. Elämä osoittaa meille, että voiman käyttäminen sitä vastaan on tarpeetonta – ja johtaa vain siihen, että voimamme heikentää itseään taistelussa, jota se ei voi voittaa.

Meidän lepomme lisääntyy tuon kuvan kadotessa, ja me koemme elämän soljuvan eteenpäin ilman vastustusta ja ponnistelua. Koko olemuksemme asettuu lepoon, jonka vahvuus on sen liikahtamattomuudessa. Me emme enää petä itseämme uskottelemalla, että meillä on voimaa, jota meillä ei oikeasti ole, eikä meidän enää tarvitse kokea sen synnyttämiä pettymyksiä. Meidän voimamme palaa kotiinsa, eikä meidän tarvitse ponnistella. Kun me katsomme kaikkea voimamme levätessä, me rakastamme sitä, minkä näemme. Rakkaus on joskus suuria tunteita, mutta jatkuva rakastaminen on lepoa voiman liikahtamattomuudessa. Silloin voimamme on rakastavaa voimaa, joka ei karkota muita asettumalla taisteluun, vaan olemalla täydellisesti levossa.

Meidän voimamme palaa meille vähitellen sitä mukaa kuin tuon kuvan ote meistä vähenee ja hyväksymme itsemme sellaisina kuin olemme. Silloin meidän voimamme on suuri ja niin sulavassa sopusoinnussa itsemme kanssa, että emme huomaa olevamme voimakkaita. Voimamme on levossa olevaa vahvuutta, joka ei heikennä itseään käymällä taisteluun jotakin vastaan. Tämä voima ei ilmene tekojen väkevyydessä, vaan oman liikkumattoman läsnäolonsa kautta. Me tiedämme, että se riittää joka paikassa ilman, että sen tarvitsisi nostaa meteliä. Me tunnemme sen siitä, että sen ei tarvitse liikahtaa. Sen ei tarvitse tehdä mitään väkisin. Se on vahvinta silloin kun sen ei tarvitse heikentää itseään käymällä taisteluun jotakin vastaan. Tällä voimalla ei ole mitään, mitä vastaan se tahtoisi taistella, sillä sen salaisuus on hoitamisessa ja ylläpitämisessä eikä taistelussa ja tuhoamisessa.

Kun emme palaa entisellemme          29. kesäkuuta

Meidän elämässämme on todennäköisesti ollut ja ehkä vielä tulee tapahtumia, joiden jälkeen me emme palaa entisellemme. Kun sydämeemme tulee tarpeeksi syvä murtuma, me tiedämme melkein heti, että meistä ei tule enää sitä samaa, joka me olimme. Muut saattavat odottaa, että me tulisimme takaisin samaksi, joka me olimme, mutta me tiedämme, että niin ei käy. Tällaisten tapahtumien jälkeen me olemme erilaisia ihmisiä, ja meihin on tutustuttava uudelleen. Mutta jotkut hylkäävät meidät siksi, että meistä on tullut outoja. Me emme enää naura samoille asioille eivätkä entiset kiinnostuksen kohteet enää kiinnosta meitä.

Muiden odotusten keskellä me tiedämme, että emme edes halua palata entisellemme. Jokin on satuttanut tai rakastanut meitä niin paljon, että näkemyksemme elämästä on muuttunut. Me emme ehkä vielä osaa elää uuden sydämemme ja uusien muistojemme kanssa. Me haparoimme, yritämme koota palasiamme ja yritämme ymmärtää, mitä on tapahtunut ja miksi. Meidän maailmamme ei ole enää sama, emmekä me vielä tiedä, millainen se on. Tämä on herkkää ja joskus tuskallista aikaa, joka tuntuu välillä kestävän liian pitkään. Me olemme hiljaisia emmekä koe tarpeelliseksi edes saada muita ymmärtämään. Elämä on yhtä aikaa harmaa ja värikäs, tuskallinen ja lempeä.

Tällaiset vaiheet koskettavat syvästi. Niihin sisältyy toivoa, luopumisen tuskaa, tietämisen ja tietämättömyyden tuskaa, ja odottamisen tuskaa. Mutta niihin sisältyy myös uuden näkemistä, herkkyyttä uusille asioille, ja elämän hiljaista lähelle tulemista. Ne luovat meissä uutta, ja kaiken keskellä tämä luominen tapahtuu pehmeästi, hoitaen ja hyväksyen.

Luominen tapahtuu tyhjyydessä, pimeydessä ja siinä, missä ei ole vielä mitään. Uuden syntyminen vaatii tilaa, tyhjän kohdan, johon uusi voi kasvaa. Jos me haluamme tulla uudeksi, eheytyä ja parantua, Elämä ja Korkeampi Voimamme auttavat meitä. Ne tekevät tilaa. Toisinaan Jumala saattaa meidät tyhjiöön, jossa ei ole enää mitään, ja josta ainut poispääsy on uuden syntyminen. Me joudumme paikkaan, jossa me tiedämme, että emme enää palaa entisellemme. Paikkaan, jossa me olemme kuitenkin rakastettuja, ja viimeistään siitä poistuttuamme olemme onnellisia siitä, että emme enää palaa entisellemme.

Kun olet tuollaisessa tyhjiössä, odota. Se loppuu kun se on valmis, eikä hetkeäkään aikaisemmin. Tietämättömyys tuntuu joskus kestävän liian pitkään. Mutta vaikka tekisit mitä, et voi etukäteen tietää, minkälainen on uuden luomisen lopputulos. Se on jotakin, mitä sinulla ei ollut ennen, ja mitä sinä et ollut ennen. Silloin katsot itseäsi uutena ihmisenä, etkä halua enää olla sitä, mitä olit ennen.

Tänään olen hyvä itselleni          30. kesäkuuta

Tänään annan silmieni katsoa jotakin kaunista, piristävää ja onnellista. Avaan ne ja suuntaan ne johonkin, joka herättää minussa unelmia, toiveita tai kauniita muistoja. Katson auringonlaskua kuin olisin osa sen värejä, ja annan sen värittää minut sisältä ja ulkoa.

Tänään kuuntelen hetken ajan linnunlaulua, ystävän ääntä tai kaunista musiikkia. Annan ääniaaltojen yhdistää minut niiden lähteeseen ja otan vastaan niiden kauneuden. Kuuntelen tuulen huminaa puissa ja kimalaisen surinaa. Kuuntelen ihmisten askeleita, ovien kolahduksia ja auton renkaita kadulla. Kuuntelen ystävän ääntä vain äänenä, antaen sanojen liukua ohitseni, enkä piittaa siitä, että hetkeen en ymmärrä, mitä hän sanoo.

Tunnen ystävän kosketuksen vain kosketuksena, vailla aikeita ja tarkoituksia. Astun veteen ja annan ilman ja veden rajapinnan kertoa omasta moninaisuudestani. Koen, kuinka tuuli heiluttaa hiuksiani ja tuo kaukaisen kosketuksen omasta lähtöpisteestään. Ajattelen, että hiusteni kosketus ilmaan jatkaa matkaansa, kun tuuli vie sen lahjana jollekin.

Tänään annan ruumiilleni oikeaa ravintoa tuntien sen maun ja tuoksun. Tunnen, kuinka ruumiini kiittää minua, kun otan sen tarpeet huomioon ja rakastan sitä itseni osana. Tunnen hyvää oloa, kun minun ei enää tarvitse tuhota ruumistani vakuuttuakseni siitä, että olen elossa. Otan vastaan ruumiini tuoman liikkumisen ilon ja vapauden tai rentoutumisen levollisuuden.

Tänään olen rakkaiden muistojen äärellä ja hiljennyn elämän suuruuden eteen. Annan tunteideni tulla ja olla. Tänään otan vastaan sen, mitä sisälläni on, ja huomaan sen kautta kytkeytyväni luonnon ja elämän kiertokulkuun. Suruissani olen kiitollinen surusta ja iloissani onnellinen ilosta. Tuskassa kuljen läpi pimeän toivottomuuden enkä pakota itseäni toivomaan silloin, kun en näe vielä mitään.

Tänään teen jotakin, mitä en ole vielä koskaan tehnyt. Mietin, mitä se voisi olla, ja kokeilen. Tänään olen hyvä itselleni, ja silloin minä voin rakastaa muita. Tänään tiedän, mitä on olla hyvä.