Muutoksia 1. toukokuuta
Elämä on muuttumista. Joskus muutokset tuntuvat olevan vastauksia sisällämme olevaan pieneen hiljaiseen ääneen. Toisinaan ne tulevat varoittamatta ja kääntävät elämämme suuntaan, johon emme koskaan toivoneet sen menevän. Joskus me otamme askeleita vähän kerrallaan ja siirrymme kevyesti ja huomaamattamme johonkin uuteen. Välillä suuri este murtuu sisällämme, ja me syöksymme uuteen kokemukseen. Joskus taas elämä syöksee meidät tahtomattamme keskelle jotakin, jossa emme enää voi säilyä samanlaisena.
Joskus muutokset tuntuvat menetyksiltä. Ikään kuin me kadottaisimme jotakin. Ikään kuin unelmamme karkaisi. Mutta yksikään muutos ei ota meiltä pois sitä, mitä me olemme. Me voimme kadottaa jotakin, mutta jokainen muutos myös luo meissä jotakin. Olosuhteiden muuttuminen ei ole mikään ihme. Maailma muuttuu koko ajan. Mikään ei säily. Ihme olisi se, että mikään ei muuttuisi. Meidän ei tarvitse pelätä sitä, että uusissa olosuhteissa me kokisimme eksyneemme outoon maailmaan, jonka lakeja me emme tunne. Jos meidän tulee pelätä jotakin, se on asioiden pysyminen samanlaisena ja muuttumisen lakkaaminen. Jos niin käy, elämä on pysähtynyt.
Kun me otamme vastaan elämämme muutokset, me muutumme. Olosuhteet muuttuvat. Meidän ruumiimme muuttuu. Meidän mielemme muuttuu. Kun lakkaamme syyttämästä elämää siitä, että se toimii eri tavalla kuin odotimme, me alamme muuttua helpommin. Joskus me voimme ohjata elämää toivomaamme suuntaan, mutta usein me voimme vain hyväksyä sen.
Hyväksymisen kautta tapahtuu suuri ihme: me itse muutumme. Hyväksyminen muuttaa meitä. Torjuminen jäädyttää meidät ja saa meidät puolustamaan vanhaa. Vain hyväksymisen kautta me saamme uutta näkemystä, uutta ymmärrystä, uutta vahvuutta, uutta syvyyttä ja uutta kärsivällisyyttä. Me löydämme uutta iloa, uutta surua, uutta rauhaa tai uutta lepoa.
Me muutumme usein eksyksissä olemisen kautta. Me muutumme, kun lakkaamme taistelemasta eksyksissä olemista vastaan. Kun me olemme keskellä muutosta, vanha ei ole vielä kadonnut, eikä uusi ole vielä valmis. Me emme näe vielä menneisyyden opetuksia. Me emme ymmärrä vielä sitä, mikä on tulossa. Me olemme muutoksessa, hämmennyksessä ja epätietoisia. Meihin on tulossa jotakin uutta, jota me emme osanneet aavistaa ennalta.
Paraneminen ei ole uusien asioiden oppimista. Tai on, mutta vain vähän. Ennen kaikkea se on uusien kokemusten vastaanottamista. Se vaatii uskallusta ja luottamusta. Aina kun me yritämme muuttaa itseämme tai tavoitella jotakin, me ajattelemme osaavamme kuvitella seuraavan askelen ennalta. Paraneminen osoittaa meille, että me emme osaa. Me voimme vain hyväksyä sen, mihin me joudumme ja mitä meissä tapahtuu. Muutokset tapahtuvat hyväksymisen kautta.
Rajat 2. toukokuuta
Rajat eivät ole rajoituksia. Ne määrittelevät paikan, jossa minun on hyvä olla. Ne suojaavat sitä vapautta, joka minä olen. Ne antavat minun ilmentää itseäni siten kuin haluan ja koen olevani valmis. Ne estävät muiden tunkeutumista kohtiin, joihin en halua heidän tunkeutuvan.
Muut eivät saata pitää meidän rajoistamme. Omista tarpeistaan, haluistaan, suunnitelmistaan, addiktioistaan tai ongelmistaan käsin he saattavat yrittää meitä mukaansa johonkin, minkä koemme itsellemme vaikeaksi. He voivat yrittää vetää meitä johonkin, joka ei ole meille hyväksi juuri nyt, tai kenties ei koskaan. Me olemme muuttuneet, kasvaneet ja oppineet, mutta se ei estä sitä, ettei elämäämme tulisi ihmisiä, joilla on ongelmia. Se ei estä sitä, ettei meillä itsellämme olisi ongelmia.
Joissakin tilanteissa me voimme antaa valtamme pois. Tai me voimme yrittää käyttää liikaa valtaa ja tunkeutua jonkun toisen rajojen sisäpuolelle. Silloin me alamme voida huonosti. Voi kestää hetken aikaa, ennen kuin me huomaamme, mitä tapahtuu. Mutta kun alamme katsoa itseämme, tuntemuksiamme ja omia tekojamme, me huomaamme. Sitten me asetamme rajan. Jos muut eivät hyväksy rajaamme, me poistumme. Me poistumme rakkauteen, vapauteen ja tilaan, jossa meidän on hyvä olla.
Omien rajojemme suojeleminen on rakkauden ele. Se on rakkauden ele meitä itseämme kohtaan. Se on rakkauden ele muita kohtaan. Se kommunikoi arvostusta, luottamusta ja rehellisyyttä. Se kommunikoi vapautta – omaa vapauttamme. Kun me asetamme rajojamme, me emme kysy, onko muiden hyvä olla. Rajat määrittelevät tilan, jossa meidän on hyvä olla. Muut pitävät huolta omista rajoistaan, ja meidän tehtävämme on kunnioittaa niitä. Me emme yritä selittää muiden rajoja pienemmiksi tai suuremmiksi kuin ne ovat. Heidän rajansa määrittelevät tilan, jossa heidän on hyvä olla. Ja vaikka heidän ei olisi hyvä olla missään, he kertovat meille tavalla tai toisella, missä heidän oikeutensa alkavat. Jos me nautimme heidän rajoistaan, kaikki on hyvin. Jos emme nauti niistä, me voimme ilmaista sen heille, mutta heidän rajansa ovat heidän omiaan. Joskus me saatamme toivoa, että ne olisivat toisenlaiset. Silti me kunnioitamme heidän tilaansa.
Kun me asetamme rajoja, jotka ovat meille oikeita, me koemme olomme helpommaksi. Me saatamme kokea myös syyllisyyttä. Muut voivat yrittää saada meidät kokemaan syyllisyyttä, jotta luopuisimme rajoistamme. Kun me muutumme ja alamme asettaa rajoja, muut saattavat houkutella meitä taipumaan kaikin käytettävissään olevin keinoin. Me emme muutu yksin. Heti, kun me asetamme rajan, jonkun toisenkin on muututtava. Hänen on kenties opittava huolehtimaan ajankäytöstään itse. Hän ei ehkä osaa kokea pettymystä jauhamatta sitä meidän kanssamme. Meidän rajamme voivat saada muut kauhun partaalle. Ellemme aseta rajoja, me estämme heitä kohtaamasta itseään. He eivät kenties halua kohdata itseään vielä. Niin kauan kuin heidän on helpompi kohdata meidät kuin itsensä, he kohtaavat mieluummin meidät.
Rajat herättävät vastustusta. Muut yrittävät tulla niistä läpi. Rajaa asettaessamme meidän on oltava valmiit puolustamaan sitä. Me saatamme kokea siitä syyllisyyttä, mutta se on vääristä opetuksista johtuvaa väärää syyllisyyttä. Vain sellainen raja, joka pitää, on todellinen raja. Kun rajamme pitävät, sisäinen lapsemme uskaltaa tulla esiin ja olla aito. Silloin me kasvamme. Ja kun me kasvamme, meidän rajamme muuttuvat. Rajojen ylläpitäminen on elinikäinen prosessi.
Unelmia 3. toukokuuta
Todellisuus ei tarvitse meidän apuamme ollakseen sitä, mitä se on. Se ei tarvitse meidän tulkintojamme, selityksiämme, ajatuksiamme eikä tunteitamme. Mikään siinä ei kaipaa yhteistyötä meidän puoleltamme ollakseen sitä, mitä se on. Jos me vihaamme sitä tai nautimme siitä, se on edelleen sama. Vain meidän kokemuksemme siitä muuttuu. Meidän ajatuksemme määrittävät sen, mitä me näemme siinä. Kun etsimme yhdenlaisia selityksiä, me näemme niitä. Jos emme osaa ajatella jotakin, me emme osaa katsoa sitä, emmekä voi silloin huomata sitä. Me näemme yksipuolisen osan todellisuutta – sellaisen kuin haluamme, vaikka se olisi meille vastemielinen. Joskus todellisuuden on tultava voimalla, jotta me voisimme nähdä sen toisin. Joskus sen on annettava meille monta oppituntia, ennen kuin suostumme katsomaan toisin. Mutta silloinkaan todellisuus ei muutu. Me muutumme ja näemme avoimemmin. Me hyväksymme itsessämme jotakin, jota emme ennen hyväksyneet. Me annamme todellisuuden näyttää toisenlaiselta.
Siksi on tärkeää toivoa ja unelmoida. On tärkeää odottaa hyvyyttä, rakkautta, kauneutta ja lepoa. Unelmoiminen ei tuo päämääriämme lähemmäs. Mutta se auttaa meitä näkemään jotakin, jota emme muuten näkisi. Kauneuden, sopusoinnun ja rakkauden ajatteleminen auttaa meitä näkemään niitä ympärillämme. Me näemme sitä, millä ruokimme sydäntämme ja ajatuksiamme. Ne eivät muuta todellisuutta, mutta ne muuttavat sen, miten me suhtaudumme siihen. Silloin me huomaamme, että todellisuus on hyvä ja rakastava, ja se toimii meidän parhaaksemme. Me näemme sen, mitä meidän mielessämme on. Me näemme sitä, mitä me lähetämme silmämme etsimään.
Me emme koskaan ole näkemättä. Mutta aina me emme huomaa sitä, minkä me näemme. Jos me yritämme tulla onnellisiksi löytämällä elämäämme oikean ihmisen, eikä sellaista löydy, me näemme jotakin. Me näemme, että emme tule onnelliseksi sillä tavoin. Mutta niin kauan kuin kieltäydymme ottamasta vastaan näkemäämme, me ahdistumme siitä, että todellisuus ei tottele meitä. Jokaisessa epäonnistumisessa meillä on paljon enemmän nähtävää kuin epäonnistuminen. Me voimme nähdä vihjeen uudesta suunnasta, mutta vain, kun hyväksymme todellisuuden meille antaman vastauksen. Todellisuus on ainoa paikka, jossa me olemme. Se on ainoa paikka, josta me voimme saada vastauksia.
Matkalla vai perillä 4. toukokuuta
Minun piti hakea kengät suutarista, joka sulkisi ovensa kello kahdeksantoista. Lähdin töistä mielestäni hyvissä ajoin, mutta juutuin ruuhkaan. Koko alkumatka tahmasi, ja aloin hermostua. Kun huomasin hermostumiseni, totesin, että se ei auta minua pääsemään perille yhtään nopeammin. Hyväksyin olosuhteet ja rauhoituin. Loppumatka sujui hyvin, aloin tulla iloiseksi, laskeskelin mielessäni liikennevaloja, ja suunnittelin jo etukäteen mihin jättäisin autoni ja mitä reittiä menisin suutarille. Totesin, että hyvin menee ja ehtisin ajoissa. Olin suutarin ovella viittä vaille kahdeksantoista. Ovi oli kiinni, sillä suutari oli sulkenut liikkeen etuajassa.
Sain tarpeellisen muistutuksen: niin kauan kuin olemme matkalla, me emme ole vielä perillä. Me voimme suunnitella matkaamme etukäteen ja elää mielessämme sen tulevia tapahtumia. Mutta matka on tehty vasta kun me olemme perillä. Niin kauan kuin asiat ovat auki, ne ovat auki. Vaikka olisimme lähellä maalia, lopputulos voi yllättää meidät. Edessämme oleva elämä ei ole suljettu, vaan avoin. Se voi antaa meille vielä mitä tahansa. Se voi viedä päämäärämme hetkeksi kauemmas tai kokonaan pois ulottuviltamme. Se voi tuoda tavoitteemme kerralla syliimme. Toisinaan matka voi tuntua niin pitkältä, että emme usko jaksavamme perille. Joskus me luulemme olevamme jo aivan perillä, ja huomaamme että meidän on alettava alusta.
Mutta me olemme myös koko ajan perillä. Me olemme siinä, missä meidän kuuluu olla. Missä tahansa menemme, me olemme oikeassa kohdassa. Kun ymmärrämme tämän, me voimme aina rakastaa itseämme. Me voimme kokea kaikki tunteemme. Me voimme antaa niiden tulla ja mennä. Kun teemme niin, pitkälläkin matkalla me voimme aina kokea olevamme perillä. Silloin mukaamme ei kerry kuormaa, joka tekisi matkamme vaikeammaksi. Matkamme ei ole vain odottamista, vaan läsnä olemista matkan kulloisessakin vaiheessa. Silloin me muutumme koko matkan aikana, emmekä vasta perillä. Jos me joudumme odottamaan, odottaminen on tarpeellista. Senkin aikana tapahtuu. Asiat menevät eteenpäin. Me voimme luottaa, päästää irti ja olla läsnä itsellemme ja matkakumppaneillemme. Pitkä matka tuntuu pitkältä, mutta senkin aikana me voimme elää. Me voimme oppia elämään nykyhetkessä silloinkin, kun odottaminen kuuluu elämäämme. Me tiedämme, mitä meillä on nyt ja missä me olemme nyt, mutta me emme tiedä, miten asiat kääntyvät, ja koska ne kääntyvät. Matkan aikana meidän päämäärämme voi muuttua. Joskus me saatamme todeta, että se onkin jo tässä.
Omalla tavallamme rakastaminen 5. toukokuuta
Kun me olimme pieniä, rakkaus oli tarkkaan määritelty. Se oli sitä, että me siivosimme oman huoneemme, emme sotkeneet vaatteitamme, olimme hiljaa ruokapöydässä, emme häirinneet aikuisten keskusteluja, ja olimme tarvittaessa piilossa. Me halusimme rakastaa, mutta meidän sydämemme ei totellut tällaista rakkautta. Jos me yritimme rakastaa sydämemme mukaan, meille osoitettiin aina uudelleen, että rakkaus ei ole sellaista. Se ei saanut olla hassua, ei iloista eikä varsinkaan saanut aiheuttaa epäjärjestystä. Meille rakkaus oli itsestämme luopumista. Meille rakastaminen oli muiden ehtoihin taipumista. Se tuhosi sen hyvän olon ja ilon, josta meidän sydämemme rakkaudelliset tunteet saivat käyttövoimansa. Sydämen riemullinen pulppuaminen lakkasi.
Vielä nytkin me voimme ihmetellä, mitä rakastaminen on. Haluaisimme rakastaa, mutta jossakin meissä on vielä tuo pieni lapsi, joka kokee, että rakkaus on sitä, että me emme häiritse. Pienikin häiriöksi olemisen tunne voi ajaa meidät pois niiden läheltä, joiden kanssa me tahtoisimme olla. Me haluaisimme antaa yhteisen ilon pulputa, mutta emme osaa. Me emme vieläkään tahdo uskaltaa luottaa sydämeemme.
Me saamme rakastaa omalla tavallamme. Me saamme rakastaa siten, että meidän on hyvä olla. Meidän rakkautemme saa olla spontaania ja häiriöksi. Se saa hämmentää muita. Meidän rakkautemme saa olla elämän vuotamista sydämestämme. Se saa kertoa, että meidän on hyvä olla. Eikä sen tarvitse ajaa muita pois, jos he rakastavat omalla tavallaan. Me voimme löytää rakkauden, joka ei pienennä meidän elämänpiiriämme, vaan laajentaa sitä ja levittää sitä joka suuntaan. Sydämestämme tuleva rakkaus ei kuluta meitä, vaan antaa meille ja muille elämäniloa ja voimaa. Se saa pulputa omalla tavallaan.
Meidän vastuullamme on etsiä itsellemme rakastamisen iloa. Se on meidän, kun uskallamme rakastaa sydämemme mukaan. Joskus me rakastamme olemalla hiljaa ja huolehtimalla itsestämme. Toisinaan me rakastamme tulemalla esiin ja pulppuamalla iloa.
Yhteisön voima 6. toukokuuta
Ystäväni kertoi unestaan: "Näin viime yönä unen, jossa ovikello soi. Kun avasin ovea, sisään tuli pari miestä, joilla oli aseet, mutta kun sieppasin pistoolin toiselta, hän suhtautui varsin rauhallisesti ja sanoi vain haluavansa näyttää minulle jotain. Ihmettelin mistä on kysymys. Talo, jossa hän sitten rupesi näyttämään jotain, olikin lapsuudenkotini. Mies alkoi siellä keittiön eteisestä lähtien näyttää, miten monista eri paikoista löytyi pieniä lokeroita, joihin oli kätketty erilaisia aseita. Olin suu auki ja ihmettelin, mitä tämä tarkoittaa, kun kätköjä tuntui löytyvän melkein mistä vain. Sitten kai heräsin. Olen monesti aiemmin nähnyt unia, joissa mielestäni minä itse tai elämäni on talona, asuntona tms. Ja – niin kuin melkein kaikki muukin tällä hetkellä – unen ajatteleminen, siitä puhuminen tai siitä kirjoittaminen nostattaa heti kyyneleet silmiin."
Kyyneleet tulivat minunkin silmiini. Olin jälleen lapsuuteni kodin emotionaalisen epärehellisyyden maisemissa. Joka paikassa oli kätkettyä vihaa, pettymystä ja katkeruutta. Sota oli aina lähellä, ja jos se alkaisi, se olisi hallitsematon. Sen tuhovoima olisi hirvittävä, ja aseita olisi joka paikassa. Jokainen oli varautunut ja piilotellut tuhovoimaa omiin salaisiin kätköihinsä. Tasapaino oli saavutettavissa vain, jos jokaisella oli tarpeeksi voimaa tuhota muut. Ja kun taistelu alkaisi, jokainen tietäisi, mistä sitä löytyy.
Uni kertoi myös toisenlaisesta voimasta: perhesysteemin voimasta – tai yhteisön voimasta, olipa se työpaikka, kerho, suku, tai mikä tahansa meille tärkeä yhteisö. Tällainen yhteisö on aina vahvempi kuin sen jäsenet. Mikä tahansa paranematon yhteisö voi muutamassa tunnissa saada paranemista yrittävän yksilön takautumaan, osallistumaan vahingollisiin vuorovaikutuksiin ja lankeamaan tuttuihin addiktiivisiin käyttäytymisiin. Me voimme mennä vanhempiemme luokse tai tuttuun porukkaan iloisin odotuksin, mutta tulemme pois ahdistuneina, järkyttyneinä, masentuneina, ja valmiina lankeamaan ensimmäiseen vastaantulevaan helpotukseen.
Jos näin käy, meissä ei ole mitään vikaa. Me olemme vain unohtaneet, että yhteisö on jokaista jäsentään vahvempi. Erityisesti perheyhteisö. Erityisesti se yhteisö, jonka aiheuttamista haavoista me olemme toipumassa. Tuskallinen yhteisö vaikuttaa meihin enemmän kuin pystymme torjumaan. Yhteisö, joka ylitti toistuvasti meidän rajojamme, tulee helposti niistä läpi uudelleen, sillä tottumuksen voimasta me annamme sen tulla. Kun me sitten muistamme huolehtia rajoistamme, saatamme toipua hyvin nopeasti. Me palaamme takaisin itsemme luokse.
Meidän perheemme ei tarvitse sitä, että me vietämme heidän kanssaan jouluja tai juhlapyhiä. He saattavat sanoa, että he eivät pärjää ilman meitä, mutta se ei ole totta. Kun he houkuttelevat ja pyytävät, me lakkaamme muistamasta, mitä meille tapahtui. Me kuvittelemme, että me olemme nyt parantuneet niin paljon, että pärjäämme. Ajattele ennen kuin menet. Muistele, mitä yhteisössä on tapahtunut. Muistele, mitä sinulle on tapahtunut. Muista ne yhteisön tavat, käyttäytymismallit, ilmeet ja sanat, jotka ovat saaneet sinut voimaan huonosti. Ja muista, että tapaamiset ja juhlapyhät kestävät vain vähän aikaa. Mitä tapahtuisi, jos olisit tajuttomana sairaalassa niiden ajan? Eikö elämä jatkuisi senkin jälkeen? Kukaan ei todella tarvitse sitä, että me osallistuisimme kaikkiin perheen tapahtumiin.
Epävarmuus 7. toukokuuta
Joskus me olemme epävarmoja. Me olemme kuoren sisällä ja haluaisimme tulla ulos, mutta emme tiedä, miten. Koemme vain, että olemme liian ahtaalla, liian pienessä tilassa. Me haluaisimme kulkea vapaudessa, mutta emme tiedä, minkälainen se olisi. Me emme tiedä, kuinka päästä siihen. Me emme tiedä edes, haluaisimmeko todella päästä siihen. On helpompi olla pienessä tilassa, jonka me voimme hallita. Se tuntuu turvalliselta. Mutta se tuntuu myös surulliselta. Me emme vielä uskaltaisi astua vapauteen. Me emme vielä luota omaan selviämiseemme.
Kun olimme pieniä, me saimme varmuutta ollessamme pienessä tilassa. Kotimme oli liian monimutkainen ja kaoottinen hallittavaksi. Joskus me kirjaimellisesti vetäydyimme pieneen koloon. Se oli yksinkertainen ja turvallinen. Me saatoimme huokaista siinä hetken. Kun me olimme siellä hiljaa, meidän ei tarvinnut aavistella vanhempiemme reaktioita eikä ennakoida heidän satunnaisia tekojaan. Pieni kolo oli turva epävarmuuden synnyttämää apatiaa vastaan. Kun me olimme turvassa, pieni ilo saattoi hetkeksi syttyä sisällemme.
Vielä nytkin epävarmuus on meissä usein yhdistynyt apatiaan. Se saa meidät pienenemään, kutistumaan ja olemaan hiljaa. Niin on hyvä. Kun me emme tiedä, meidän ei tarvitsekaan tietää. Meidän ei tarvitse tietää hetkeäkään etukäteen. Me saamme olla hiljaa ja epävarmoja. Ja vaikka olisimme kuinka epävarmoja, me voimme aina huolehtia itsestämme tässä hetkessä. Silloin me rakastamme itseämme. Silloin me huomaamme, että meidän ei tarvitse aina olla varmoja. Joskus on hyvä vetäytyä pieneen koloon. Mutta meidän on myös joskus tultava sieltä pois. Pieni hetki itsemme kanssa voi antaa meille iloa ja luottamusta tulla takaisin.
Huolehdi itsestäsi 8. toukokuuta
Tee tästä päivästä itsestäsi huolehtimisen päivä. Ota kuuma kylpy tai suihku tuoksuissa, jotka avaavat aistejasi. Kääriydy mielipaikkaasi mielilukemisesi kanssa. Sytytä kynttilä. Ota pehmolelu kainaloosi. Mene kävelylle mielipaikkaasi. Kuuntele mielimusiikkiasi. Mene elokuviin, konserttiin tai teatteriin.
Elämän ei aina tarvitse olla raskasta. Raskaidenkin hetkien keskellä me voimme antaa itsellemme jotakin parantavaa. Me voimme hetkeksi panna suremisen ja asioiden työstämisen syrjään ja kokea toisen puolen paranemisesta. Me voimme kääriä itsemme rakastamisen lämpöön. Kun mielemme on raskas, huolehtiminen on hiljaisempaa, mutta se koskettaa ja parantaa syvältä.
Meidän on tunnettava tunteemme ja annettava niiden mennä. Mutta sen keskellä me voimme antaa itsellemme huolenpidon osoituksia. Meidän ei tarvitse koko ajan yrittää, vaan me saamme päästää irti kaikesta. Me saamme huolehtia itsestämme. Raskaitten asioitten keskellä me tarvitsemme sitä eniten. Juuri silloin, kun nauraminen tuntuu vieraalta, kun makea ei maistu, ja kun emme oikein edes haluaisi kokea iloa. Silloin me voimme koskettaa sisäistä lastamme eri tavalla ja antaa hänelle hiljaista hyvyyttä. Me voimme kertoa hänelle, että me rakastamme häntä juuri nyt. Hän saa olla hiljaa. Kun hän on saanut olla hiljaa, hän tahtoo myös nauraa ja leikkiä. Mutta nyt hän saa vain ottaa vastaan.
Helppo ihminen 9. toukokuuta
Meistä tulee helppoja ihmisiä. Meistä tulee ihmisiä, joiden on helppo olla, ja joiden kanssa on helppo olla. Jokainen suru ja tuska, jonka itkemme ja päästämme pois, tekee muille helpommaksi olla lähellä meitä. Jokainen rakkauden osoitus, jonka me annamme itsellemme, tekee meidät helpommiksi muille. Jokainen rakkauden kaipaus, joka löytää täyttymyksensä, ja jokainen askel oman kuulumisemme löytämisessä tekevät meidät helpommiksi.
Jokainen menneisyyden haava, joka paranee, tekee meidät helpommiksi, sillä me emme enää reagoi muihin sen kautta. Kun emme etsi muiden hyväksyntää, he saavat levätä. Kun me hyväksymme heidät kokonaan, he saavat levätä vielä enemmän. Kun emme kaipaa heidän rakkauttaan korjaamaan sisäistä yksinäisyyttämme, he saavat levätä kaikkein eniten. Mitä enemmän me paranemme, sitä enemmän me kohtaamme toisen ihmisen nykyhetkessä, emmekä tuo siihen rasitteeksi omaa menneisyyttämme. Hänen ei tarvitse yrittää korjata meitä, eikä meidän häntä.
Meistä tulee ihmisiä, joiden on hyvä olla. Tällainen ihminen houkuttelee muita. Meistä tulee peilejä, joista muut näkevät omat heijastuksensa puhtaammin, sillä ne eivät sotkeudu meidän sisäiseen meteliimme. Mielemme hiljaisuudesta heijastuvassa kuvassa he näkevät itsensä selkeästi. Se on hyvä näky. Se on houkutteleva näky. Me emme yritä olla jotakin muuta kuin olemme. Heidänkään ei tarvitse yrittää. Silloin he näkevät sen, mitä he ovat, ja he katsovat sitä juuri sen verran kuin haluavat. Jotkut eivät halua. Mutta ne jotka haluavat, näkevät peilin, johon on helppo katsoa.
Tienhaarassa 10. toukokuuta
Joskus me olemme tienhaarassa. Silloin me emme voi enää jatkaa samaan suuntaan. Ei ole mitään väliä sillä, minkälaista tietä me olemme tulleet siihen. Edessämme on valinta, jonka eväinä meillä on menneisyyden kokemukset ja sisäinen kutsu. Tämä voi olla tuskallinen kohta matkallamme: seisoa tien haarassa molempia vaihtoehtoja katsellen. Me emme voi tietää, mihin tiet johtavat. Vaikka kuinka paljon muistelisimme jo kävelemäämme tietä ja yrittäisimme kurkotella nähdäksemme, mihin uudet tiet johtavat, me emme saa uutta tietoa, luottamusta tai uskallusta.
Me voimme vain seurata sydämemme kutsua. Me voimme vain aavistaa. Jokin on houkutellut meidät tähän risteykseen. Se ei houkutellut meitä vain tähän asti, jättääkseen meidät eksyksiin. Se kutsuu meitä edelleen seuraavan tien takana, emmekä me voi olla kuulematta sen kutsua. Me voimme pelätä valintaa, mutta useimmin me pelkäämme sitä, mitä me menettäisimme jos valitsisimme. Me haluaisimme pitää kiinni jostakin, mutta emme ole varmoja siitä, että saisimme sen kummankaan vaihtoehdon kautta. Silti me emme voi olla valitsematta. Me olemme risteyksessä, ja meidän on pakko valita. Jos emme nyt seuraa sydämemme kutsua, se kutsuu meitä uudessa tienhaarassa.
Me voimme pelätä päätöksen tekemistä. Ja vielä sittenkin, kun olemme tehneet päätöksen ja ottaneet muutaman askeleen, me voimme kuvitella, että voisimme palata takaisin ja valita toisen tien. Mutta silloin me seisoisimme tien haarassa uudelleen. Me voimme lopulta seurata vain itseämme. Jokin kutsuu meitä ottamaan askelia kohti itseämme. Siksi se asettaa eteemme tienhaaroja, jotta meillä olisi mahdollisuus valita uudelleen, jos olemme joskus valinneet tien, joka vie meitä kauemmaksi itsestämme. Kun me kuuntelemme sydäntämme, me tiedämme, mihin suuntaan astua. Silloin me unohdamme olleemme tienhaarassa ja astumme valitsemaamme tietä niin kuin olisimme aina olleet sillä.
Meidän ei tarvitse pelätä, että kadottaisimme elämämme valitessamme väärin. Elämä on antanut meille polun ja tehtävän, joka on meitä varten. Jumalalla on meille suunnitelma. Se ei ole suunnitelma, jossa olisi yksi ainoa oikea polku. Se on vapaudessa tapahtuva päämäärää kohti kulkeminen. Meidän valintamme voivat vaikuttaa siihen, missä järjestyksessä oppitunnit tulevat meille, mutta ne eivät saa meitä lakkaamaan oppimasta.
Kun me kuljemme tietämme, me huomaamme, että jokaisella päivällä ja jokaisella tunnilla voi olla oma tarkoituksensa. Elämällä saattaa olla yksi suuri tarkoitus, mutta se saa mielekkyytensä niistä lukuisista tarkoituksista, joita me toteutamme. Kenties ei olekaan niin, että meidän tulisi kysyä elämältä, mikä on sen tarkoitus. Ehkä elämä asettaa eteemme tienhaaroja siksi, että se kysyy, minkä tarkoituksen me valitsemme kunakin hetkenä. Me olemme vapaita antamaan jokaiselle hetkelle oman merkityksensä, ja silloin meistä tulee oman elämämme luojia.
Todellisuus ja rakkaus 11. toukokuuta
Vain todellisuus on olemassa. Kaikki, mitä me asetamme sen päälle, tuo vain turhaa tuskaa. Jokainen kuvitelma muiden motiiveista on turha ja tuskallinen. Jokainen pelko tulevaisuudesta on vain omaa kuvitelmaamme. Todellisuus ei muutu uskomustemme perusteella mihinkään. Mutta omat reaktiomme muuttuvat. Kuvitelmamme, pelkomme tai toiveemme voivat estää meitä virtaamasta todellisuuden mukana. Elämämme jäykistyy, muuttuu tuskalliseksi, ja me alamme ennakoida tapahtumia ja muita ihmisiä. Mielemme eksyy tulevaisuuteen – tai oikeastaan vain omiin kuvitelmiimme. Meidän mielemme on aina nykyhetkessä. Se voi kyllä ajatella olevansa jossakin muualla, mutta sen omat ajatukset eivät saa sitä poistumaan nykyhetkestä. Kuvitelmamme eivät muuta mitään, mutta ne voivat tehdä oman olomme vaikeaksi. Tulevaisuus on näkymätön. Jos me luulemme näkevämme siellä jotakin, me näemme vain omat kuvitelmamme. Kun tulevaisuus tulee, se on vain uusi nykyhetki, ja sitten me näemme sen.
Rakkaudessa ei ole tuskaa. Jos tuskaa on, se syntyy usein halusta kontrolloida. Me yritämme lisätä todellisuuteen jotakin, mitä siinä ei ole. Yritys saada illuusioita todellisiksi synnyttää tuskaa. Me voimme yrittää ohjata tulevaisuutta, jotta se antaisi meille sen, mitä me kaipaamme nyt. Mutta rakkaus ei synny niin. Rakkaus on ihmisen lahja toiselle. Kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä lahjoittavat lahjansa yhdessä.
Hylätyksi tulemisen pelosta lähtevä "rakkaus" ei ole rakkautta. Sen tarkoitus on takertua, saada toinen ihminen jäämään ja rakastamaan. Tämän takana on usein tuskallinen pelko siitä, että me emme osaa rakastaa, ja että emme ole rakastetuksi kelpaavia. Mutta me osaamme aina rakastaa. Niin kauan kuin emme osaa erottaa takertumista ja rakastamista, me emme itse näe omaa rakastamistamme emmekä luota siihen. Jokainen ihminen osaa rakastaa. Sinä osaat rakastaa. Mutta jos pelkäät, et näe omaa rakastamistasi. Niin kauan kuin huomiosi on omissa peloissasi, et näe omaa rakkauttasi. Ja vaikka näkisitkin, se olisi omissa silmissäsi mitätöntä ja riittämätöntä.
Rakkaus ei ole suurta eikä pientä. On vain yksi todellisuus ja vain yksi rakkaus. Se on se rakkaus, jolla sinä rakastat juuri nyt. Muuta sinulla ei ole. Se voi tuntua pieneltä, mutta pienuuden kokemus on usein osoitus suuresta rakkaudesta. Jos sinä ajattelet rakastavasi paljon, saatat rakastaa vain vähän. Suuri rakkaus ei ole tietoinen itsestään. Mitä enemmän rakastat, sitä vähemmän kiinnität huomiota omaan rakastamiseesi.
On vain yksi todellisuus, johon ei voida lisätä mitään ja josta ei voida poistaa mitään. Jokaisessa nykyhetkessä ainoastaan todellisuus voi tulla sinua vastaan. Kun ymmärrät sen, et pelkää, että todellisuuden sijaan sinua kohtaisikin jokin oma illuusiosi. Ja vaikka pelkäisitkin, illuusio ei voi tulla sinua vastaan, sillä sitä ei ole.
Luottamus 12. toukokuuta
Luota nykyhetkeen. Siinä on kaikki mitä tarvitaan. Se ohjaa sinua jonnekin. Paljon turhaa vaikeutta syntyy siitä, että emme luota nykyhetkeen. Me luulemme olevamme eksyksissä, kadottaneemme tiemme ja itsemme. Me luulemme olevamme väärässä paikassa väärään aikaan. Me luulemme, että emme ole menossa mihinkään. Me luulemme, että jotakin olennaista puuttuu.
Me emme ole eksyneet. Me olemme menossa jonnekin, jonne meidän on hyvä mennä. Me emme saata olla menossa sinne, minne kuvittelimme. Me olemme menossa kohti todellisuutta, kohti itseämme ja elämän helppoutta. Nykyhetki on täydellinen. Suunnitelmamme eivät aina ole. Mutta todellisuus ei ole koskaan vajaa. Jos todellisuus on mielestämme vajaa, meidän määritelmämme petkuttavat meitä.
Meidän ei aina tarvitse tietää, mihin olemme menossa. Joskus me olemme keskellä oppituntia. Me opimme luottamalla ja odottamalla. Opetus syntyy itsestään, kun annamme nykyhetken olla epävarma ja avoin. Kun olemme epävarmoja, vanhat ja varmoina pitämämme opetukset eivät toimi. Me emme vielä tiedä, mikä toimii. Mutta hiljaa oleminen toimii. Suuren muutoksen tuleminen kestää aikansa, ja edessämme on Suuria muutoksia. Me emme opi pakottamalla. Kun oikea ovi avautuu, me emme voi olla huomaamatta sitä. Epävarmuus saa meidät kääntämään katseemme irti vanhasta ja odottamaan uutta. Epävarmuus osoittaa, että se, mitä me luulimme varmaksi, ei ollutkaan sitä. Epävarmuus kertoo meille, missä me olemme. Se valmistaa meidät ottamaan vastaan jotakin uutta. Silloin me huomaamme, että nykyhetken piti olla juuri sitä mitä se oli. Silloin me olemme kiitollisia siitä, että jaksoimme olla epävarmoja.
Yksinkertaisuus 13. toukokuuta
Elämä on yksinkertainen. Rakkaus on yksinkertainen ja hiljainen. Me muutumme yksinkertaisessa luottamuksessa elämään, itseemme ja muihin ihmisiin. Me luomme vain turhaa tuskaa, jos kadotamme yksinkertaisen elämän vastaanottamisen ja alamme yrittää kontrolloida sitä. Me voimme antaa muille ihmisille vallan omiin valintoihimme. Kun me rakastamme muita, niin tapahtuu helposti. Me haluamme täyttää heidän odotuksensa ja tehdä heidät onnellisiksi. Yhä uudelleen me voimme tehdä sen itsemme hinnalla. Silloin me yritämme hankkia itsellemme hyvinvointia voimalla pahoin. Se on monimutkaista eikä toimi.
Mutta me voimme rakastaa myös yksinkertaisesti, suorasti ja helposti. Me voimme pyytää, että meitä rakastettaisiin. Rakkaus elää yksinkertaisuudessa, suoruudessa ja vapaudessa. Siitä tulee monimutkaista vasta kun alamme yrittää kontrolloida muiden reaktioita. Kontrollointi on merkkiä siitä, että emme uskalla yksinkertaisesti sanoa jotakin, tehdä jotakin tai pyytää jotakin. Sen sijaan me pelkäämme, että jos pyytäisimme, me emme saisi sitä. Se on myös merkkiä siitä, että emme uskalla olla haavoittuvia. Mutta rakkaus elää vain haavoittuvuudessa. Kovuus karkottaa sen. Monimutkaisuus tekee siitä vaikean.
Me emme voi rakastaa ottamatta riskejä. On totta, että joskus haavoitumme. Kun avaamme sydämemme, se on avoin myös iskuille. Jotkut iskut ovat tahallisia ja tietoisia. Toiset ovat vahinkoja, muiden hapuilua rakkaudessa. Jotkut johtuvat muiden omista ongelmista. Meidänkin elämässämme oli aika, jolloin me puolustimme itseämme iskemällä. Nyt meidän ei tarvitse. Eikä meidän tarvitse jäädä miettimään, miksi jotkut tekevät niin kuin tekevät. Todellisuus on yksinkertainen. Ihmiset vain tekevät niin kuin tekevät. Kun me reagoimme hetkeen ja siihen mitä tapahtuu, me voimme säilyttää yksinkertaisuuden. Joskus se sattuu, ja silloin me suremme. Joskus me saamme rakkautta, ja silloin meidän on hyvä olla. Jos emme saa rakkautta, me rakastamme itseämme, ja silloinkin meidän on hyvä olla.
Jumalaa ei tarvitse miellyttää 14. toukokuuta
Meille on opetettu, että on helppoa tehdä virheitä Jumalan edessä. Meille on sanottu, että Jumala suuttuu helposti. Hän voisi jopa lakata pitämästä meistä ja ajatella, että oli virhe luoda meidät.
Muta Korkeampi Voimasi rakastaa sinua rajattomalla hellyydellä ja rakkaudella. Hänen rakkaudessaan ei ole ehtoja eikä rangaistuksia. Vahingollisessa perheessä kasvaminen on täyttänyt meidän sydämemme pienen lapsen pelokkailla mielikuvilla. Se, että vanhempamme uhkasivat meitä Jumalan rangaistuksilla, ja rankaisivat meitä sitten itse, on voinut luoda meille kuvan Jumalasta, joka rankaisee, jos teemme virheen, ja toisinaan vaikka emme tekisi virheitäkään. Me emme mielestämme osaa miellyttää ketään, emme Jumalaakaan.
Se on totta. Jumala ei ole miellytettävissä. Hän ei tarvitse mitään. Hän ei tee meidän miellyttämisyrityksillämme mitään. Hänellä ei ole niille mitään käyttöä. Hänestä ne ovat kummallisia. Ei ole ainuttakaan keinoa, jolla me voisimme miellyttää Jumalaa. Me emme voi miellyttää Jumalaa tekemällä jotakin tai jättämällä tekemättä jotakin. Meidän ei tarvitse. Jumalan mielestä normaalia on se, että me otamme itsemme vastaan sellaisenaan ja olemme hänen edessään sellaisenaan.
Me emme ole virheitä, vaan ihmisiä, jotka Jumala on luonut omilla ajatuksillaan. Ajatukset, joita mieli ajattelee, eivät koskaan jätä sitä mieltä, joka synnytti ne. Me emme ole koskaan poistuneet Jumalan ajatuksista. Eikä yksikään Jumalan ajatus ole virhe. Me olemme yhtä täydellisiä kuin jokainen Jumalan ajatus. Koska me olemme Jumalan mielessä, me olemme yhtä kaikkien hänen ajatustensa kanssa. Jumalan ajatusten kautta me olemme yhtä kaikkien ihmisten kanssa. Meidän kykymme ajatella ja tuntea ovat lähtöisin Jumalan ajatuksesta, jolla hän loi meidät ajatteleviksi ja tunteviksi. Jokainen ajatuksemme ja tunteemme on ollut tarpeen, jotta olisimme tulleet tähän. Me olemme joka hetki yhtä täydellisiä kuin Jumalan jokainen ajatus. Me olemme yhtä niiden kanssa. Olisiko jotakin, jota me voisimme tehdä miellyttääksemme Jumalaa?
Odottaminen 15. toukokuuta
Vain luominen tekee ajan tarpeettomaksi. Raamatun luomiskertomuksen mukaan Jumala loi Aatamin ja Eevan valmiiksi ihmisiksi – kenties parikymppisen näköisiksi. Jos olisit nähnyt Aatamin, kun hän oli sekunnin ikäinen ja veti ensimmäistä henkäystään, olisit sanonut, että hän on kenties 20 vuoden ikäinen. Luominen oli ainoa tapahtuma, jolloin maailman ei tarvinnut odottaa muuttumista ja kasvamista.
Nyt me odotamme. Me toivomme tai pelkäämme, usein molempia yhtä aikaa. Meidän ajatuksemme pyrkivät hakeutumaan johonkin, joka ei ole vielä tullut. Vaikka kuinka yrittäisimme ajatella muuta tai tehdä muuta, meidän mielemme odottaa.
Tämä on tarpeellista aikaa, jolloin me tulemme valmiiksi saamaan jotakin. Me voimme saada sen, mitä me toivomme. Me voimme saada sen, mitä me pelkäämme. Me emme vielä tiedä. Mutta yksi asia on varma. Me saamme jotakin. Joskus me odotamme jotakin niin suurta, että me pelkäämme myös toiveemme toteutumista. Me emme tiedä, miten me sitten eläisimme. Joka tapauksessa se, mitä me saamme, on erilaista kuin täsmällisinkään toiveemme. Me saamme jotakin, joka on todellisuudessa ja todellista. Se on meidän edessämme ja meidän kohdallamme.
Silloin me huomaamme, että odottaminen ei ollut turha. Sen aikana tapahtui jotakin. Me tulimme valmiiksi ja muut tulivat valmiiksi. Korkeampi Voimamme ei kuljeta meitä sattumanvaraisessa maailmassa, jossa me olisimme alttiina muiden ihmisten mielijohteille. Kaikki tapahtuu yhtä aikaa, ja kaikki tapahtuu hyvin. Odottaessamme me saamme tuntea, kuinka koko maailma valmistautuu antamaan meille jotakin. Ja kun se antaa, se antaa juuri sen, mitä me tarvitsemme. Se ei ole vain nykyhetkeä varten, vaan evästä koko matkallemme. Me muutumme, ja jotta voisimme muuttua, me emme aina saa sitä, mitä luulemme tarvitsevamme. Me emme muuttuisi, jos tietäisimme. Mutta kun emme tiedä, ja otamme vastaan elämän lahjan, me voimme olla varmoja, että muutumme.
Joskus odottaminen on tarpeen vain siksi, että saisimme halun muuttua. Kun vanha lakkaa toimimasta, meillä ei ole vielä uutta. Kasvaminen on aina odottamista. Siihen kuluu aikaa.
Hyvä olla 16. toukokuuta
Kun me paranemme, vanhojen haavojemme vaikutusvalta vähenee. Sen sijaan, että ne ohjaisivat meitä vahingollisiin systeemeihin ja täyttämään kaipauksiamme vahingollisella tavalla, me alamme ymmärtää, mikä on meille hyväksi. Me alamme tunnistaa parantavia ja vahingollisia energioita, ihmisiä, paikkoja ja aktiviteetteja. Me lakkaamme reagoimasta muiden ihmisten odotuksiin ja alamme reagoida siihen, mikä on meille hyväksi. Me alamme luottaa omaan kokemukseemme. Me poistumme, jos koemme olomme huonoksi. Sydämemme alkaa ohjata meitä tilaan, jossa meidän on hyvä olla. Se on aina ohjannut, mutta nyt me alamme seurata sitä.
Silloin me huomaamme, että koko maailma on avoinna edessämme. Kun me etsimme kuulumista riisumalla omat muurimme, me löydämme oman paikkamme. Me huomaamme, että maailma on koko ajan avoinna tulla lähemmäksi. Me luemme oikealla hetkellä sopivan kirjan tai artikkelin. Me huomaamme jonkin esineen, jota emme ole huomanneet ennen. Oikeat ihmiset tulevat luoksemme oikealla hetkellä ja sanovat oikeita sanoja. Joku lähtee luotamme oikealla hetkellä. Koko todellisuus kutsuu meitä lähemmäs, ja aina oikealla hetkellä.
Kun me kuuntelemme sydämemme ääntä, luotamme siihen ja annamme sen ohjata meitä, se ohjaa meitä kohti paikkaa, jossa meidän on hyvä olla. Me luomme turhaa tuskaa, jos yritämme sinnitellä tilanteissa, joissa meidän ei ole hyvä olla. Silloin meidän on paha olla. Pahan olon kautta elämä yrittää kertoa meille, että meidän ei ole hyvä olla siinä. Luottamalla omaan kokemukseemme me voimme löytää tilan, jossa meidän on hyvä olla. Maailma ei siitä muutu, mutta me muutumme. Me huomaamme, että universumin asenne meitä kohtaan on koko ajan ollut rakkaus. Silloin me koemme, kuinka rakkaus virtaa meitä kohti. Me koemme, että kun me rakastamme, todellisuus rakastaa itseään meidän kauttamme. Koko prosessissa on vain rakkaus. Meidän on hyvä olla osana todellisuutta, joka rakastaa itseään. Kun meidän on hyvä olla, muidenkin on hyvä olla meidän lähellämme.
Kiitollisuus 17. toukokuuta
Kiitollisuuden voima ei koskaan katoa. Se saa meidät puhkeamaan kukkaan ja avaamaan koko olemuksemme. Se tekee meidät iloisiksi. Onnellisuus ei ole avain kiitollisuuteen, mutta kiitollisuus on avain onnellisuuteen. Kiitollisuus herättää meissä uskoa hyvyyteen – oman sydämemme hyvyyteen, Jumalan hyvyyteen ja maailman hyvyyteen. Se on muistutus siitä, että Jumala itse totesi kaikesta "se on hyvä".
Kiitollisuus omasta olemasta olemassaolostamme on yksi elämän hienoimpia lahjoja. Kun me heräämme aamulla ja tunnemme koko universumin rakastavan meitä, me olemme keskellä syvää rauhaa. Me koemme peittomme ja tyynymme rakastavan meitä. Me koemme kotimme seinien, lamppujen, leivänpaahtimen ja kahvinkeittimen rakastavan meitä. Me voimme kokea bussikuskin, vieressä istuvan ihmisen ja kaikkien äänien rakastavan meitä. Me voimme kokea sumun hyväilyn ja sateen kosketuksen kasvoillamme, ja tunnemme elävämme maailman huolenpidon keskellä.
Silloin me olemme täynnä kiitollisuutta kaikkea kohtaan ja avaudumme kaikelle. Silloin me rakastamme kaikkea ja kaikkia. Me olemme kiitollisia niistä ihmisistä, joita elämä tuo eteemme, ja niistä oppitunneista, joita he tulevat tuomaan meille. Ennen kaikkea me olemme kiitollisia itsestämme ja elämämme rikkaudesta. Me olemme kiitollisia rikkinäisyydestä ja kiitollisia eheytymisestä. Me olemme kiitollisia siitä, että saamme elää tätä hetkeä. Me olemme kiitollisia levosta ja tuskasta, joiden tarkoitus on opettaa meitä, avata meitä ja antaa meille itsemme – kaikkein hienoimman lahjan, minkä me voimme koskaan saada.
Kiitollisuus vapauttaa meidät menneisyydestä. Kun me heräämme aamulla ja lähdemme töihin, eilinen on takana. Me saatoimme tehdä eilen jotakin, joka muutti tämän päivän tehtäviä. Tämä päivä voi olla toisenlainen kuin me ajattelimme 24 tuntia sitten. Me saatoimme tehdä eilen jotakin, jota me pahoittelemme vieläkin, vaikka se ei olisi muuttanut tämän päivän tehtäviä ollenkaan. Kiitollisuus omasta olemassaolostamme vapauttaa meidät itsesyytöksistä ja auttaa meitä olemaan hyvä itsellemme.
Joskus meidän mielemme voi houkutella meitä murehtimaan menneisyyden tapahtumia. Se saa meidät kadottamaan kiitollisuutemme. Ainainen kutisevan kohdan raapiminen saa sen turtumaan ja kadottamaan herkkyytensä. Kun me voimme olla hetken raapimatta, me huomaamme, että meidän ei tarvitse raapia. Silloin meidän herkkyytemme voi palata, ja kiitollisuus seuraa sen mukana.
Nyt ja tässä 18. toukokuuta
Paraneminen on tuonut minua melko kummalliseen olotilaan: minun on ollut hyvä olla kaikkialla. Välillä olen ihmetellyt, olenko enää olemassa. Mihin tahansa istahdan, siinä on hyvä olla. Missä tahansa kävelen, siinä on hyvä olla. Missä tahansa olen, kuulun siihen. Mieli on levossa ja seesteinen. Tunteissa on vain vähän ailahteluja. Joskus huomaan pettymyksen, vihan tai ärtymyksen nousevan, mutta kun sanon itselleni, että en tarvitse sitä, se katoaa. Yksinkertaiset asiat saavat ilon esiin. Auringon oranssi kajastus tänä aamuna herätti riemun ja onnellisuuden omasta olemassaolostani.
Joskus ihmettelen, onko näin hyvä. En kaipaa suuria saavutuksia enkä uusia tavaroita. Minulla ei ole enää polttavaa halua saavuttaa jotakin, kokea jotakin tai mennä jonnekin. Silti saavutukset tulevat kuin itsestään, sillä mieleni on levossa ja keskittyy kaikkeen, mihin suuntaan sen. Minut palkittiin vuoden työntekijänä. Toisaalta olin ansainnut sen. Toisaalta olin vain ollut levossa ja tehnyt sen, mikä tuli itsestään. Turhat asiat ja monimutkaisuudet eivät häirinneet työntekoa. En ole pitänyt itsestäni enkä tekemisistäni meteliä. Työnteossani on ollut jotakin samaa, kuin millä eräs Zen-mestari juhli valaistumistaan huudahtaen "Mikä ihme! Pilkon puita! Nostan vettä kaivosta!".
Tuo ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta se on yksi vahvimmista inhimillisistä kokemuksista. Valaistumisen jälkeen Zen-mestari koki ruumin, mielen ja hengen sulautumisen. Sen seurauksena hän oli täysin läsnä kaikessa mitä hän teki, pilkkoipa sitten puita tai nostipa vettä kaivosta. Sanoessaan "pilkon puita", hän tarkoittaa, että siinä on kaikki, mitä hän tekee. Hän ei murehdi eilistä riitaansa vaimonsa kanssa, ei pelkää osakekurssien laskua, eikä suunnittele ensi viikolla alkavaa lomaansa. Hän vain pilkkoo puita, ja se on tarpeeksi. Hän on kokonaan nyt ja tässä, sen sijaan että hän olisi menneisyydessä, tulevaisuudessa tai muualla, mikä on jakaantuneen mielen tila. Jos kysyt häneltä, kuka hän on, hän vastaa "minä olen se, joka pilkkoo puita". Se riittää. Monimutkaisia selityksiä ei tarvita. Mitä enemmän me olemme nyt ja tässä, sen yksinkertaisemmin me elämme. Yksinkertaisuus tekee elämän helpoksi.
Paha olla 19. toukokuuta
Jos meillä on paha olla, se ei välttämättä tarkoita sitä, että osallistuisimme vahingolliseen systeemiin. Me voimme itse olla luomassa sellaista. Me saatamme yrittää saada jonkun sellaisen pitämään meistä, joka ei pidä meistä. Me saatamme yrittää saada jonkun sellaisen arvostamaan tekojamme, sanojamme tai olemustamme, joka ei arvosta niitä. Me saatamme olla kilttejä ja yrittää hankkia arvostusta kiltteydellämme. Me saatamme yrittää muuttaa jotakuta tai kiskoa hänestä jotakin, mitä hän ei halua tai voi antaa. Me voimme yrittää saada arvostusta siitä, mitä me olemme tai teemme.
Ei ole ollenkaan väärin yrittää hankkia arvostusta, positiivista palautetta, rakkautta, välittämistä, myötätuntoa tai rohkaisua. Ei ole väärin pyytää muita mukaan siihen, mitä me teemme. Ei ole väärin olla kiltti ja kohtelias. Mutta jos tilanne alkaa tuntua meistä pahalta, olemme saattaneet tehdä sen itsestämme luopumisen hinnalla.
On hyvä tehdä hyviä tekoja ja joustaa. Niin kauan kuin se tuottaa meille iloa, me teemme oikein. Mutta jos se alkaa tuntua tuskalliselta, ja jatkamme sitä, me alamme joutua vaikeuksiin. Muiden hyväksynnän hankkiminen on saattanut tulla meille tärkeämmäksi kuin itsemme hyväksyminen. Jos alamme selittää tunteitamme ja ahdistua niistä, alkaa olla aika katsoa tilannetta uudelleen. Paha olo ei koskaan nouse ilman syytä. Joskus me emme kiinnitä huomiota siihen, mitä tapahtuu, ja silloin paha olo on merkki tutkia itseämme.
Paranemiseen kuuluu vaiheita, joissa me joudumme menemään pahan olon läpi. Mutta pahan olon luominen ei kuulu paranemiseen. Jos meillä alkaa olla paha olla, yleensä muillakaan ei ole hyvä olla. Jos yritämme hankkia hyväksyntää miellyttämällä, voimme korkeintaan saada muutkin osallistumaan vahingolliseen systeemiin. Se vahingoittaa kaikkia. Jos olemme olleet liian kilttejä, meidän on opeteltava olemaan piittaamatta muista. Jos olemme yrittäneet saada jonkun pitämään meistä, meidän on annettava vapaus olla pitämättä. Me opettelemme pitämään itse itsestämme. Vasta kun me emme yritä muuttaa muiden valintoja, heillä on vapaus valita. Silloin meidän oma arvomme ei riipu heistä. Vaikka joutuisimme harjoittelemaan tätä vaikeuksien kautta, me rakastamme itseämme, ja silloin me luomme itsellemme hyvää oloa.
Se ei ole niin 20. toukokuuta
Joskus kaikkein hienoimpia ja vapauttavimpia lauseita on "Se ei ole niin". Kun me olemme pitkän aikaa yrittäneet, iskeneet päätämme seinään, koettaneet ymmärtää ja ihmetelleet itseämme, ja kuulemme "se ei ole niin", suuri kuorma voi vierähtää hetkessä pois. Ymmärtämisen yrittäminen voi tehdä meidät sokeiksi ja sekopäisiksi. Me yritämme saada ajatuksia, tunteita, muistoja ja odotuksia sopimaan jonkin näkökulman ympärille. Olen monta kertaa yrittänyt ymmärtää, ja vasta kun joku on sanonut "se ei ole niin", olen ymmärtänyt. Me emme löydä uutta näkökulmaa yrittämällä ymmärtää vanhasta käsin. Me löydämme sen, kun joku sanoo meille "se ei ole niin".
Uuden näkökulman ei tarvitse olla oikea. Me emme tiedä etukäteen, onko se oikea vai väärä. Se voi olla myös väärä. Pääasia on, että se saa meidät pois päättymättömistä silmukoista ja umpikujista. Se voi johtaa meidät toiseen umpikujaan, mutta me pääsemme siitä pois samalla tavalla. Jokaisessa näkökulmassa on hyvää ja huonoa. Mitä tahansa voidaan käyttää lyömiseen tai rakastamiseen.
Me emme voi kuulla "se ei ole niin" yksinäisyydessä. Yksin me joudumme entistä syvemmin ajatuskulkujemme vangeiksi. Me voimme kuulla sen toiselta ihmiseltä, tai me voimme tajuta sen kirjoista, elokuvasta, musiikista, tai jopa eläinten ja kasvien käyttäytymisestä. Toinen ihminen ei ole meidän ajatuskulkujemme vanki. Hän ei ajattele joka asiasta samoin kuin me. Toisen on paljon helpompi huomata, että jokin ei ole niin kuin luulemme. Kun hän avaa meidän silmämme, me voimme kokea suuren helpotuksen. Joskus Korkeampi Voimamme lähettää meidät keskelle tapahtumaa, joka kertoo "se ei ole niin".
Me kulutamme itsemme loppuun yrittämällä ymmärtää. Silloin meillä on kaksi tuskaa: asia, jota me emme ymmärrä, ja ymmärtämisen yrittämisen tuska. Joskus ymmärtämisen yrittämisen epätoivo voi olla niin suuri, että ajatuksemme kulkevat vain samaa rataa. Silloin meillä ei ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää. Mikä tahansa, joka vähentää epätoivoamme, auttaa meitä päästämään irti siitä, mitä me emme ymmärrä. Me saatamme havaita, että olemme yrittäneet ymmärtää jotakin, mitä ei ole tarkoituskaan ymmärtää, ja jonka me voimme vain hyväksyä.
Anna itsesi kuulla "se ei ole niin". Jos olet jumissa, saatat nähdä uuden suunnan. Sen ei tarvitse olla oikea. Umpikujan jälkeen jokainen suunta voi olla oikea. Jos pelkäät lähteä väärään suuntaan, ehkä kaipaat saada kuulla "se ei ole niin".
Parhaamme antaminen 21. toukokuuta
Miten vaikeaksi rajojemme sotkeutuminen voikaan tehdä elämämme! Ja miten helpoksi se tulee, kun löydämme omat rajamme! Meitä on usein pienestä pitäen opetettu antamaan ja joustamaan, ottamaan toiset huomioon ja sopeutumaan. Mutta meille ei ole opetettu, että meillä on myös oikeus olla oma itsemme, ja että muiden on sopeuduttava meidän rajoihimme. Meidän ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa minkään tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Muiden asia on, miten he suhtautuvat siihen. Meidän asiamme on elää tekojemme seurausten kanssa. Me voimme valita niin kuin tahdomme, mutta me emme voi kieltäytyä ottamasta vastaan valintojemme seurauksia. Jos me teemme valintamme addiktoituneina tai pakkomielteisinä, me olemme seurauksille usein sokeita. Silti ne tulevat meille.
Meillä jokaisella on lahjoja. Meillä on unelmia. Me haluamme antaa tälle maailmalle jotakin omasta sydämestämme. Me haluaisimme osallistua maailman kulkuun rakastaen. Meidän sydämemme on tyytyväinen vasta kun me annamme parhaamme. Mutta joskus me saatamme luopua parhaastamme rakkauden ja joustavuuden nimissä.
Tuula haluaisi kovasti ammattiin, jossa hän voisi tehdä jotakin käsillään. Se on ollut hänen unelmansa melkein kaksikymmentä vuotta. Mutta hänen miehensä ei arvosta sitä. Mies ei luota Tuulan kykyyn valita omaa ammattiaan ja kieltää Tuulaa lähtemästä siihen. Tuula tottelee, koska siten hän välttää keikuttamasta venettä ja antaa perheelleen rauhan ja miehelleen tyytyväisen olon.
Kuitenkin Tuula on luopunut parhaasta annettavastaan – siitä, mitä hän haluaisi eniten antaa tälle maailmalle. Hän ei ole onnellinen – ei myöskään hänen miehensä, koska miehen on jatkuvasti pidettävä Tuulan liekanarua tiukoilla. Mutta Tuula ei tarvitse kenenkään lupaa. Jos Tuula tekee jotakin, mistä hänen miehensä ei pidä, hänen miehensä asia on käsitellä omat tunteensa. Niin kauan kuin Tuula joustaa, hänen miehensä ei joudu kohtaamaan todellista ongelmaansa: omien rajojensa puutetta.
Ellemme huolehdi rajoistamme, me emme kykene antamaan parasta annettavaamme. Silloin me kärsimme. Muutkin kärsivät, sillä he eivät saa sydämemme parhaita tuotoksia. Jos muut sanovat sinulle, mitä saat tehdä ja mitä et saa tehdä, pidä hyvä huoli omista rajoistasi. Silloin voit rakastaa itseäsi ja muita parhaalla tavalla. Muut eivät välttämättä pidä tällaisista rakkauden osoituksista, sillä ne voivat osoittaa heille heidän vastuunsa itsestään. Mutta se on aina paras mahdollinen rakkauden osoitus, erityisesti jos he eivät ymmärrä omia rajojaan. Sinä voit auttaa heitä ymmärtämään ja kasvamaan huolehtimalla omista rajoistasi. Silloinkin annat muille parastasi. Annat sitä kaikessa, mitä teet, kun rakastat itseäsi.
Me paranemme 22. toukokuuta
Paraneminen on joskus vaikeaa. Samat torjumisen ja kieltämisen mekanismit, jotka antoivat meille turvaa ja pitivät meidät läheisriippuvina, piilottavat herkästi paranemisen. Paranemisen alussa me olemme joskus kauhistuneita. Todellisuus tulee vihdoin läpi, ja me huomaamme, kuinka olemme tuhonneet itseämme ja muita. Me näemme uusia mahdollisuuksia ja ymmärrämme paljon uutta terveestä käyttäytymisestä, mutta emme vielä osaa elää sitä todeksi. Me emme halua enää palata vanhaan, mutta uudessa me tunnemme itsemme kömpelöiksi, avuttomiksi ja tuskaisiksi.
Paljon paranemista tapahtuu huomaamattamme. Koko ajan tulee uusia paloja asioita ja näkökulmia. Monet asiat ovat muuttuneet ja parantuneet. Meidän elämämme on muuttunut. Mutta uusia asioita tulee, ja niihin liittyvä epätietoisuuden tuska voi olla niin suuri, että me unohdamme iloita siitä, mikä on jo muuttunut ja tullut luontevaksi osaksi meitä.
Joskus on hyvä pysähtyä katsomaan sitä, mikä on muuttunut. Me olemme jättäneet taaksemme huonosti toimivia ja vahingollisia mekanismeja. Me ymmärrämme paljon uusia asioita. Me tunnistamme terveen ja vahingollisen käyttäytymisen sekä itsessämme että muissa. Meidän tuskamme ei enää liity niin kovasti menneisyyteen kuin siihen, että emme vielä osaa elää uuden tietomme mukaan. Kaikki tämä on hienoa paranemista.
Tunnista, miten todellisuuden kieltämisen mekanismit – kuten vähättely ja kohtuuttomat odotukset – voivat piilottaa oman paranemisesi. Tunnista, kuinka levottomuutesi ja tuskasi kohdistuu omaan kasvuusi, sen hitauteen, väistämättömiin taka-askeliin ja siihen, että syytät itseäsi prosessin hitaudesta. Nämä kaikki ovat merkkejä paranemisesta.
Mutta ne ovat myös merkkejä siitä, että vanhat puolustusmekanismit ovat vielä toiminnassa. Sekin kuuluu paranemiseen. Ole siksi itsellesi kaiken keskellä armollinen. Katso, mistä olet lähtenyt, missä olet nyt, ja mihin olet menossa. Vahvista uskoasi omaan paranemiseesi. Se sujuu omaa vauhtiaan. Sinun on sopeuduttava siihen, sillä silloin sinä sopeudut itseesi. Enää ei ole aika rangaista, vaan aika kiittää ja levätä siinä mitä tapahtuu. Meidän ei tarvitse enää saada asioita tapahtumaan väkisin. Meidän tarvitsee vain ottaa itsemme vastaan kaiken keskellä. Me paranemme. Se on joskus monimutkaista, mutta useimmiten yksinkertaista. Yksinkertaisetkaan asiat eivät ole välttämättä helppoja, mutta me paranemme.
Ulkoiset rajat 23. toukokuuta
Ulkoiset rajat liittyvät meidän ruumiiseemme, seksuaalisuuteemme ja omaisuuteemme. Ne kertovat, kuinka lähelle meitä saa tulla ja kuinka meitä saa koskettaa. Ne kertovat, milloin koskettaminen ja lähelle tuleminen muuttuu mielestämme seksuaaliseksi. Ne määrittelevät, kuka, koska, missä ja miten saa olla seksuaalinen meidän kanssamme. Ne kertovat, kuka saa koskea meidän omaisuuteemme, ja kuinka sitä saa käyttää ja liikuttaa. Kun nämä rajat ovat kunnossa ja selkeät, elämämme on paljon helpompaa. Meillä ja meidän tavaroillamme on tila levätä ja hengittää.
Nämä ovat tarpeellisia rajoja. Ne saavat olla juuri sellaisia kuin me tahdomme niiden olevan. Niiden kuuluu olla vain itsemme asettamia. Meidän ruumiimme ja sen täyttämä tila saa olla täysin meidän hallussamme. Samoin meidän seksuaalisuutemme ja omaisuutemme. Me voimme hyvin vain, kun ne kaikki ovat meidän hallussamme. Me voimme hyvin, kun olemme kommunikoineet ulkoiset rajamme, ja kun muut kunnioittavat niitä.
Me kunnioitamme muiden ulkoisia rajoja kysymällä miten ja milloin saamme koskettaa heitä. Kysymyksen ei tarvitse aina olla sanallista. Se voi olla myös herkkyyttä kuulla ja lukea palautetta omista teoistamme. Me kunnioitamme muiden rajoja kysymällä saammeko koskea heidän omaisuuteensa tai tulla heidän huoneeseensa. Ne, jotka kunnioittavat ulkoisia rajoja, eivät kohtele muita fyysisesti kaltoin. Ne, jotka vaativat ulkoisten rajojensa kunnioittamista, eivät kovin helposti tule kohdelluksi kaltoin. Ulkoiset rajat suojelevat meitä fyysiseltä väärinkohtelulta. Ne estävät meitä kohtelemasta muita fyysisesti väärin. Ulkoiset rajat ovat edellytys sisäiselle hyvinvoinnille. Ne kommunikoivat kunnioitusta ja antavat tilaa sisäiselle vapaudelle. Ne ovat kunnossa, kun me asetamme ne itse. Kukaan toinen ei osaa asettaa niitä meille oikein. Emmekä me osaa asettaa niitä oikein kenellekään toiselle.
Sisäiset rajat 24. toukokuuta
Sisäiset rajat suojelevat omia ajatuksiamme, tunteitamme, päätöksiämme, unelmiamme ja käytöstämme. Ne erottavat meidän omat ajatuksemme, tunteemme ja käytöksemme muiden ihmisten ajatuksista, tunteista ja käytöksestä. Sisäiset rajat määrittelevät meidän oman vastuualueemme: me olemme vastuussa vain omista ajatuksistamme, tunteistamme, valinnoistamme ja käytöksestämme. Ne suojelevat meitä, jotta emme ottaisi vastuuta muiden ajatuksista, tunteista tai teoista. Toimivat sisäiset rajat auttavat meitä hylkäämään väärän arvostelun, ohjaamisen, manipuloinnin ja syyllistämisen. Ne auttavat meitä suojelemaan sisäistä lastamme. Silloin hän uskaltaa olla esillä. Oikeat sisäiset rajat ovat avoimuuden ja aitouden edellytys.
Toimivat sisäiset rajat estävät meitä ottamasta vastuuta asioista, jotka eivät kuulu meille: muiden ihmisten tunteet, ajatukset, päätökset ja käyttäytyminen. Vain silloin me voimme olla kontrolloimatta, syyllistämättä ja manipuloimatta muita ihmisiä. Silloin me emme myöskään syyllistä itseämme muiden käyttäytymisestä. Jos me olemme tehneet jotakin epäkunnioittavaa tai ei-rakastavaa muita kohtaan, me otamme vastuun omista ajatuksistamme, tunteistamme ja käyttäytymisestämme. Mutta se, miten joku reagoi meitä kohtaan, kun emme käyttäydy rakastavasti tai kunnioittavasti, on hänen asiansa. Joku voi kommunikoida meille rakastavasti, että olemme ylittäneet hänen rajansa ja sanoneet tai tehneet jotakin, joka pahoitti hänen mielensä. Joku voi hyökätä kimppuumme pelkästään siksi, että tulimme ennen häntä kassajonoon. Nämä ovat muiden valintoja.
Kun annamme muille sen vastuun, joka kuuluu heille, me kykenemme kohtaamaan heidät terveesti, rakastavasti ja kunnioittavasti. Jos otamme syyllisyyttä asioista, jotka eivät kuulu meille, syyllisyytemme estää meitä kohtaamasta muita avoimesti, rakastavasti ja anteeksi antaen. Sen sijaan se saa meidät maanittelemaan muilta rakkauden ja hyväksynnän osoituksia. Se estää meitä olemasta rakastavia. Toimivat, joustavat ja ehjät rajat auttavat meitä rakastamaan. Ne antavat meille levon, koska silloin emme yritä muuttaa asioita, jotka eivät ole meidän vallassamme. Silloin me myös kerromme muille, että heidän valtansa ei ulotu meidän asioidemme muuttamiseen. Kun me rukoilemme Tyyneysrukouksen ja toimimme sen mukaan, seuraukset kaikuvat monille ihmisille. Se tekee kaikkien elämän helpommaksi. Se ei aina tee sitä miellyttävämmäksi. Mutta se palauttaa jokaiselle voiman vaikuttaa omiin asioihinsa. Se tekee elämisen helpoksi, tai ainakin mahdolliseksi.
Reagoimista ja pelkoa 25. toukokuuta
Me saatamme luulla pelkäävämme ihmisiä, joihin me reagoimme. Mutta pelko ja reagoiminen ovat kaksi eri asiaa.
Me pelkäämme silloin, kun meidän aikuisellamme on hyvä syy pelätä. Jos me olemme väkivaltaisen ihmisen lähellä, meillä on hyvä syy pelätä. Jos meidän pomomme uhkailee meitä työpaikan menettämisellä, meillä saattaa olla hyvä syy pelätä. Jotkut tilanteet ovat niin vaarallisia tai outoja, että pelko on sopiva reaktio.
Jos näin ei ole, me emme pelkää. Sen sijaan me reagoimme – tai oikeammin meidän sisäinen lapsemme reagoi. Me saatamme kokea ahdistusta, mutta siksi, että emme tahtoisi ottaa vastaan omaa tunnettamme. Me saatamme pelätä, että tunteemme paljastuvat kenties kummalliselta näyttävän käyttäytymisen kautta. Silloin me emme pelkää toista ihmistä, vaan omia reaktioitamme. Me saatamme pelätä, että me punastumme, alamme änkyttää, syöksymme ulos kiljuen, tai että menetämme itsehillintämme kokonaan.
Tällöin on hyvä muistaa seuraava lause: minä en pelkää ihmistä, johon reagoin. Pelko ja reagoiminen ovat eri asioita. Meidän sisäinen lapsemme saattaa joutua kauhun valtaan nähdessään jonkun ihmisen, joka muistuttaa meitä väkivaltaisesta isästä tai äidistä. Me voimme kokea olomme hänen lähellään ahdistuneeksi ja epävarmaksi. Se ei ole pelkoa. Me reagoimme, mutta me emme pelkää. Pelko tulee mukaan vasta sitten, kun tahtoisin lakata reagoimasta.
Tietenkään minä en voi lakata reagoimasta. Se on mahdotonta. Jos minä yritän saada aikaan jotakin mahdotonta, minä voin vain epäonnistua. Mitä kovemmin yritän, sitä enemmän minä huomaan, että kokemukseni eivät ole itseni hallussa. Silloin minulla on hyvä syy alkaa pelätä. Pian pelkoni muuttuu todelliseksi kauhuksi, sillä on kauheaa kokea, että minussa on tuskallisia voimia, joita en hallitse. Mutta on yksi keino osoittaa, että tämä ei ole oikeaa pelkoa: kun minä otan kokemukseni vastaan tai paljastan sen muille, kauhu katoaa.
Kun muistan, että minä en pelkää ihmistä, johon reagoin, minä kerron itselleni, että jokin minussa reagoi. Minä annan sille luvan. Minä huomaan myös, että vain osa minua reagoi. Toinen osa on tässä ja huomaa, että minun ei tarvitse pelätä toista ihmistä. Hänellä ei ole puukkoa eikä kirvestä, eikä hän uhkaile minua. Hän ei ole pelottava. Minä olen turvassa. Tässä turvassa minä voin alkaa katsella itseäni ja toista ihmistä. Minä voin alkaa ymmärtää.
Herkät kohtamme 26. toukokuuta
Herkät kohtamme ovat niitä, joilla me aistimme rakkauden, uskollisuuden, uhrautumisen ja aidon ihmisyyden. Se voi tapahtua katsoessamme elokuvaa, jossa sankari tuo totuuden esiin oman työpaikkansa menettämisen hinnalla. Se voi olla kohtaus, jossa joku tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi elämänsä ensimmäisen kerran. Se voi olla kohtaus, jossa armo käy oikeudesta. Musiikkikappale voi saada meidät unelman tai muiston valtaan. Herkät kohtamme ovat niitä, joilla me näemme todellisuuden kauneuden ja arvokkuuden. Herkkien kohtiemme avulla me voimme antaa muiden olla turvassa meidän lähellämme. Ne ovat usein niin herkkiä, että me tiedämme, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Niiden ansioista me voimme rakastaa hellyydellä, ilman painostusta ja omien asioidemme ajamista.
Mutta herkät kohtamme ovat myös niitä, jotka usein särkyvät ensimmäisenä. Jotkut niistä ovat voineet olla rikki niin kauan kuin muistamme. Niihin sattuu. Ne ovat kipeitä, ja herkkyytensä takia ne kokevat rikkinäisyytensä kivun joskus kovana. Joskus me suojelemme niitä korkeilla seinillä. Niin on hyvä tehdä. Välillä me voimme suojella itseämme eristämällä herkän kohtamme. Mutta meidän ei tulisi eristää sitä itseltämme.
Herkät kohtamme ovat aarteitamme. Ne voivat tehdä elämämme syvästi elämisen arvoiseksi. Niiden ansioista me näemme elämän tavalla, jolla kukaan muu ei sitä näe. Jos me kiellämme ne, kiellämme kaikkein syvimmän yhteytemme maailmaan, ihmisiin ja Korkeampaan Voimaamme. On totta, että meitä on satutettu. Me olemme myös itse satuttaneet itseämme. Me olemme vieneet itsemme olosuhteisiin, joissa meihin on sattunut. Vaikka herkät kohtamme ovat kertoneet meille, että tähän ei ole hyvä tulla, me olemme tulleet siihen uudelleen. Me emme ole aina osanneet kunnioittaa herkkiä kohtiamme. Lapsuudessa meillä ei ehkä ollut edes vaihtoehtoa. Vanhempammekaan eivät kunnioittaneet herkkiä kohtiamme.
Nyt ne saavat olla. Jos niiden on tarpeen vielä olla hetken muurien takana, anna niiden olla siellä turvassa. Mutta ole itse niitä lähellä. Niistä löydät rikkauden – oman rikkautesi ja elämäsi rikkauden. Ne tekevät sinusta sinun näköisesi ihmisen. Kun kuuntelet niitä, opit tuntemaan, minkä näköinen ihminen olet. Jos me olemme eristäneet niitä ja niiden kipua itseltämme pitkään, olemme ehkä unohtaneet, millaisia ne olivat ennen kuin ne menivät rikki. Ne olivat aarteitamme. Ne ovat edelleen. Ota ne vastaan oman elämäsi rikkauden tähden. Joskus niiden vastaanottaminen voi kestää vuosia, mutta ne ovat elämän kauneimpia vuosia. Niiden aikana me tulemme siksi herkäksi ja avoimeksi ihmiseksi, joka me kerran olimme. Me emme ole kadottaneet sitä herkkyyttä, joka meillä joskus oli. Me olemme vain suojanneet sen, ettei se olisi hajonnut kokonaan.
Hyvät tunteet 27. toukokuuta
Kun me olemme vähässä uskollisia, meistä tulee paljon haltijoita. Sisäinen paraneminen tapahtuu jossakin ajatusten ja tunteiden tuolla puolen. Se tapahtuu siellä, mistä ne saavat alkunsa. Me emme voi vaikuttaa tähän kohtaan suoraan, mutta kun pidämme huolta siitä, että seuraavat yksinkertaiset asiat toimivat elämässämme, me muutumme ja kasvamme:
Joskus paraneminen tuntuu olevan hukassa, emmekä me tiedä, mitä tehdä. Meidän ei tarvitse tietää kuin vähän. Riittää, että seuraamme 12 askeleen ohjeita. Riittää, että elämme keskellä arjen rutiineja kokien omia tunteitamme. Joskus me kuljemme kuin pitkässä putkessa. Me lähdemme jostakin ja kuljemme tunnelissa pitkän aikaa. Me emme huomaa, että tunnelin toinen pää tulee koko ajan lähemmäs. Me emme tunnista sitä vielä. Mutta sitten me huomaamme käyttäytyvämme joissakin tilanteissa eri tavoin kuin ennen ja kokevamme itsemme ja maailman toisin kuin ennen. Me hoksaamme, että olemme muuttunet paljon.
Tämä muuttuminen on seurausta tietoisuutemme pitkän tunnelin läpi kulkemisesta. Jokin meissä on muuttunut niin syvällä, että me jäämme noiden tilanteiden jälkeen ihmettelemään omaa käyttäytymistämme ja omaa oloamme. Joskus meistä voi tuntua siltä, että emme enää tunne itseämme. Me yllätymme vähän väliä. Tällainen paraneminen vie meidät lepoon omana itsenämme. Me elämme uudessa kokemuksessa ja vapaudessa, joka ei riipu meidän ponnisteluistamme. Päinvastoin, joskus se tuntuu vievän meitä tavalla, jota me vain seuraamme sivusta. Sisäinen paraneminen muuttaa meidän koko tietoisuuttamme. Kun olemme vähässä uskollisia, me saamme nähdä, että paljon muuttuu. Meidän ei tarvitse vielä tietää, mikä muuttuu ja miten. Meidän on vain otettava vastuu omista tunteistamme, sillä jokainen niistä on meidän parhaaksemme. Joskus ne ohjaavat meidät jotakin kohti. Joskus ne vievät meidät pois jostakin. Jokaiselle tunteellemme on hyvä syy olla olemassa juuri sellaisena ja juuri sillä voimakkuudella, kuin se on.
Sekaannus 28. toukokuuta
Missä tahansa addiktiivisessa systeemissä sekaannus on normaalia. Me käytämme suuren osan ajastamme sen selvittämiseen, mitä tapahtuu. Me yritämme ymmärtää, ajatellen, että jos ymmärtäisimme, me saisimme asiat haltuun. Mutta usein me yritämme ymmärtää kaikkea muuta kuin itseämme. Meille on opetettu, että jos ymmärrämme asiat, voimme hallita niitä. Näinhän koululaitos ja yhteiskunta toimivat. Mutta hallitseminen on illuusio. Me voimme hallita vain itseämme, ja sitäkin vajavaisesti.
Sekaannus ei ole vain addiktiivisen mielen sivutuote; se näyttelee tärkeää osaa addiktion ylläpitämisessä. Se pitää meidät voimattomina ja kontrolloitavina. Niin kauan kuin emme ymmärrä, ja meidän mielestämme pitäisi ymmärtää, me emme pysty tekemään mitään. Kukaan ei ole niin helposti kontrolloitavissa kuin sekaannuksen vallassa oleva ihminen. Ne, jotka haluavat kontrolloida meitä, voivat yrittää saada meidät sekaannuksen valtaan. Tämä ei koske vain yksilötasoa, van myös kokonaisia kansoja ja yhteiskuntaluokkia.
Mutta ennen kaikkea sekaannus estää meitä ottamasta vastuuta omasta elämästämme. Kukaan ei odota, että sekaannuksissa oleva ihminen alkaisi huolehtia itsestään. Silti se synnyttää huolehtimisen ja tekemisen tunnun, koska se pitää meidät kiireisinä. Me käytämme aikaamme ja energiaamme yrittäessämme saada selvyyttä johonkin, mutta emme edes tiedä, mihin. Sekaannus johtaa meidät kiireiseen ja paniikinomaiseen olotilaan, jossa ei tapahdu mitään muuta kuin hermoilemista. Sivumennen sanoen, tämä lienee yksi länsimaisen tietämysyhteiskunnan tuloksista, koska se pyrkii toimimaan vasemmalla, rationaalisella, aivopuoliskolla. Tunteiden sanotaan usein liittyvän oikeaan aivopuoliskoon. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että vasen aivopuolisko pystyy kokemaan yhtä hyvin voimakasta tunnetta: paniikkia. Kun se ei saa asioita järjestykseen, sen sekaannus lisääntyy, ja se joutuu paniikkiin.
Tähän on yksi lääke: pysähtyminen ja odottaminen. Tärkeitä päätöksiä ei tehdä, ne keksitään. Ne otetaan vastaan. Ymmärtämisen yrittäminen ei toimi. Me emme ole jumalia. Me olemme ihmisiä. Jos yritämme olla jumalia, me emme elä täyttä ihmisyyttä. Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Asiat vain tapahtuvat. Ne tulevat ja menevät. Ymmärtämisen yrittäminen vain ruokkii illuusiota siitä, että me voimme kontrolloida asioita.
Jokainen, joka haluaa parantua addiktioista, joutuu luopumaan valheesta, joka sanoo, että kun me ymmärrämme asioita, voimme kontrolloida niitä. Mutta tämän seurauksena ei synny muuta kuin kontrolloinnin illuusio ja sen seurauksena masennus, väsyminen ja epätoivo – sekä yksilön että koko yhteiskunnan tasolla. Kun yhteiskunta ei toimikaan niin kuin se on kuvitellut toimivansa, se joutuu sekaannukseen. Mutta kukaan ei kerro meille, että meidän ei tarvitse enää yrittää ymmärtää enempää. Alkoholistin, joka haluaa parantua, ei tarvitse ymmärtää mitään alkoholista eikä sen vaikutuksista. Hänellä on siitä jo tarpeeksi kokemusta. Hänen on vain kohdattava itsensä ihmisenä. Kukaan meistä ei voi kontrolloida muuta kuin itseään, ja sitäkin vain hyvin rajallisesti. Jos olet sekaannuksissa, pysähdy. Vain silloin selkeys voi tulla.
Miellyttäminen 29. toukokuuta
Miellyttäminen on ansa, johon me kaikki lankeamme. Se on hyvin vahingollinen ansa. Ne ihmiset, jotka eniten vaativat, että me miellyttäisimme heitä, ovat yleensä kasvaneet huonosti toimineissa perheissä, joissa ihmisten rajat eivät olleet kunnossa. Ja me, jotka pyrimme miellyttämään, olemme yhtä lailla kasvaneet perheissä, joissa rajat eivät olleet kunnossa.
Mutta miellyttäminen on kavala ansa. Se voi hetkeksi antaa rauhan ja ohittaa ristiriidan, mutta pitkällä tähtäimellä se on vahingollista. Meillä on usein varsin kummallisia käsityksiä siitä, miten tätä elämää tulisi elää. Samoin muut voivat yrittää saada meitä toimimaan omien odotustensa mukaisesti. Tällöin meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko me luovumme itsestämme ja yritämme tulla toisen ihmisen kaheliksi näkemykseksi itsestämme, tai olemme entistä enemmän oma itsemme ja annamme toisen nähdä, millainen se ihminen on, jonka kanssa hän on tekemisissä. Jos me tulemme esiin itsenämme, me otamme vastuun oman käyttäytymisemme seurauksista. Vastuu kuuluu meille yhtälailla silloinkin, kun me mukaudumme. Meillä ei ole mitään keinoa, jolla voisimme antaa oman vastuumme pois, sillä se ei ole jaettavissa.
Meidän ei tule aina kohdata kumppanimme unelmakuvia yrittämällä täyttää niitä. Kumppanimme ei tule aina yrittää kohdata meidän kuvitelmiamme yrittämällä täyttää niitä. Joskus meidän on koettava pettymyksemme siitä, että unelmamme olivat harhakuvia. Silloin me voimme alkaa kysyä, millainen kumppanimme on oikeasti. Jos saamamme vastaukset tuntuvat meistä tuskallisilta, meidän hyväksyttävä ne ja koettava omat tunteemme. Kumppanimme on hyväksyttävä meidät ja koettava sen seurauksena heräävät tunteet. Silloin kumpikin voi olla oma itsensä. Silloin kumpikin voi hyvin.
Meidän on myös tarpeen sopeutua ja miellyttää, mutta lähtökohdan tulee olla kumppanin pyyntö eikä meidän oma epävarmuutemme. Kun me vastaamme pyyntöön positiivisesti, me teemme sen omasta halustamme. Kun me vastaamme negatiivisesti, me kerromme syyn siihen. Tällä tavoin me autamme kumppaniamme päästämään irti siitä ajatuksesta, että hänen onnensa olisi meidän ominaisuuksiemme rajaama. Silloin me teemme hänelle ja itsellemme parhaan mahdollisen palveluksen. Hän lakkaa etsimästä onnea sieltä, mistä ei voi sitä saada, ja me lakkaamme uskottelemasta itsellemme, että voisimme tehdä toisen onnelliseksi. Silloin me voimme tulla onnellisiksi. Parasta, mitä me voimme antaa kumppanillemme, on oma onnellisuutemme. Kun hänen ei tarvitse olla vastuussa siitä, hänellä on helpompaa.
Kiinnittyminen 30. toukokuuta
Lapsen terve kehittyminen vaatii, että hän voi kiinnittyä turvalliseen ihmiseen. Tällöin tästä ihmisestä tulee turvallinen tukikohta, jota käsin lapsi voi kasvaa. Tämä on aivan perustavaa laatua oleva tarve, jonka täyttymättä jääminen jättää lapseen suuren tyhjiön. Jos me emme ole lapsena päässeet kiinnittymään turvallisesti, ja sitten aikuisena joudumme tilanteisiin, joissa on lupaus kiinnittymisestä, jäätynyt tarve voi laueta. Sen kutsu on niin voimakas, että se ohittaa helposti järjen. Jos me olemme kasvaneet rakkaudettomassa ilmapiirissä, me voimme erehtyä luulemaan kiinnittymisen laukeamista suureksi rakkaudeksi. Tämä on hyvin vahva kokemus. Se voi saada meidät unohtamaan kaiken muun. Mutta se ei ole rakkautta. Se on lapsen kaipausta siihen syliin, jota meillä ei koskaan ollut.
Tämä ei ole aikuisen rakkautta, vaan pienen lapsen – melkein vauvan – kiinnittymistä turvalliseen ihmiseen. Tasaveroisen yhteyden ja kohtaamisen sijaan me kaipaamme syliin. Me kaipaamme ihokosketusta, sylissä olemista ja sylissä pitämistä, tuutulaulujen laulamista, ja kaikkea sitä, mitä sisäinen vauvamme tarvitsee. Tällainen suhde on vahingollinen meille itsellemme ja toiselle osapuolelle. Se voi tuntua hyvältä hetken aikaa, mutta se vain lisää meidän avuttomuuttamme. Ei kukaan aikuinen halua elää täysikasvuisen vauvan kanssa. Tällainen suhde johtaa avuttomuuteen, riippuvuuden lisääntymiseen, katkeruuteen, kyllästymiseen ja vihaan.
Kun terveiden perheiden lapset kapinoivat ja irrottautuvat kiinnittymisestään vanhempiinsa murrosiässä, me etsimme vielä sitä ihmistä, johon voisimme alkaa kiinnittyä. Meiltä puuttuu iso asia. Meillä on suuri tyhjä kohta, joka meidän on surtava ja hoidettava itse.
Meidän sisäinen lapsemme ei voi enää kiinnittyä toiseen aikuiseen. Hän voi kiinnittyä vain meihin itseemme. Toinen aikuinen voi olla meille hetkellisesti isä tai äiti, mutta vain hetkellisesti – helpottaakseen meidän tuskaamme, jonka me sitten voimme kohdata terveesti. Muussa tapauksessa meistä tulee jälleen lapsia. Me voimme nyt ainoastaan surra sen, että meillä ei ollut turvallista ihmistä, ja että me joudumme itse olemaan oma turvallinen vanhempamme. Me rakastamme itse itseämme ja otamme pienen vauvamme syliin. Me lohdutamme häntä ja ostamme hänelle nallen tai jonkin muun esineen, josta hän saa lohtua. Kaiken tämän keskellä me muistamme, että hoivaamme sisäistä pienokaistamme, emmekä tätä suurta aikuistamme. Silloin aikuisemme voi astua pienen ihmisen pieneen maailmaan, jossa turvallisuus on siinä, että me nukahdamme nalle tai pupu kainalossa. Kun me hoivaamme pientä sisäistä lastamme, hän kiinnittyy meihin turvallisesti ja saa levon. Me teemme näin niin kauan kuin tuntuu tarpeelliselta.
Lupaukset ovat arvokkaita 31. toukokuuta
Lapsuudessani lupauksilla oli erityinen merkitys, joka poikkesi siitä, mitä ne yleensä tarkoittavat. Ne eivät olleet sitoutumisen ilmauksia eivätkä tulevien tapahtumien ennakointia. Niiden tarkoitus oli selvitä seuraavaan päivään. Ne loivat tunnelman, jonka varassa oli hyvä nukahtaa. Lupaukset olivat tunneilmaisujen korvikkeita. Kun kukaan ei osannut eikä uskaltanut sanoa "minä rakastan sinua", lupaukset kertoivat saman asian. Lupaus huomisesta kalastusmatkasta tarkoitti "Et sinä olen kovin paha. Minä itse asiassa tykkään sinusta, ja voisin jopa mennä sinun kanssasi kalaan". Se ei tarkoittanut mitään muuta – ei ainakaan kalastusmatkaa. Se, miten aikuisena koin muiden lupaukset, ja mitä tarkoitin omillani, rakentui samoista aineista.
Mutta kaikki eivät toimi samalla tavoin. Minun todellisuuteni oli aivan erilainen kuin monien muiden. En ymmärtänyt, miksi muut valittivat, että en pitänyt lupauksiani, kun olin niiden avulla kertonut, että rakastan heitä. Sitä vartenhan ne ovat. Ja kun muut lupasivat minulle jotakin, en osannut ajatella, että he tekisivät niin. Joskus jouduin noloihin tilanteisiin, kun joku tuli hakemaan minua sovittuun aikaan, enkä ollut valmistautunut. Olin tulkinnut hänen lupauksensa ystävyyden ilmauksiksi, ja olin niistä onnellinen. Se riitti minulle. Pitäisikö vielä tehdä jotakin?
Oikeat lupaukset ovat elämän jalokiviä. Ystävät, joiden lupauksiin me voimme luottaa, antavat meille paljon enemmän kuin ohimeneviä rakkauden ilmauksia. He ovat luotettavia ja uskollisia. He sitoutuvat meihin eivätkä kaihda vaivaa ollakseen meidän lähellämme. He eivät ainoastaan luo rakastavaa ja hyväksyvää ilmapiiriä, vaan he rakastavat käytännössä. He ovat vierellämme. He auttavat meitä.
Me voimme sanoa suoraan ja rehellisesti "sinä olet minulle arvokas". Me emme tarvitse siihen lupauksia, joita emme aio täyttää. Kun me lupaamme jotakin, me annamme arvokkaan jalokiven. Meidän ystävämme odottavat, että me toimimme siten kuin olemme luvanneet. Me voimme luvata jotakin, vaikka emme rakastaisikaan sitä, jolle lupaamme. Lupaukset eivät ole rakkauden ilmaisuja. Silti ne ovat osa rakastamista ja rakastetuksi tulemista. Ne auttavat meitä lepäämään siinä tietoisuudessa, että huominen hoituu.
