Luottamus ja rakkaus 1. maaliskuuta
Rakastetuksi tuleminen on yksi meidän kipeistä kohdistamme. Lapsuutemme on jättänyt sisällemme suuren aukon. Me olemme yrittäneet täyttää sitä. Me olemme kenties kokeneet, että se on joskus ollut lähellä täyttymistä. Mutta se on edelleen vajaa. Me etsimme jotakuta, joka voisi täyttää sen, mutta samalla sanomme "Älä rakasta minua! En halua enää tulla satutetuksi". Meitä on satutettu tarpeeksi. Meitä on satuttanut se, että rakkaus, jonka olemassaolon me aavistimme, ei tullut meidän kohdallemme. Me olemme tunteneet vain lupauksen rakkaudesta. Kun me olimme astumassa sen varaan, sitä ei enää ollutkaan. Meistä on tullut varovaisia. Me kiertelemme. Me toivomme, että joku rakastaisi meitä, mutta pelkäämme avautua ja antautua. Me emme haluaa enää tulla petetyiksi. Me emme enää uskalla ilmaista kaipaavamme rakkautta. Mutta nyt meidän ei tarvitse syöksyä siihen päätä pahkaa. Me voimme avata ovea vähän kerrallaan, antautua pieninä paloina, ja antaa luottamuksen kasvaa.
Nyt me tiedämme, että kaikilla ihmisillä on haavansa. Vaikka he rakastaisivat meitä paljon, he saattavat tuoda tullessaan lapsuutensa rikkinäisen kodin toimintatavat. He saattavat olla vahingollisia joillakin elämänalueilla.. Kontrolloimaton suhteeseen syöksyminen voi tehdä meidät sokeiksi ja viedä meidät vahingollisiin tilanteisiin. Me saatamme olla valmiita kärsimään paljon, sillä me odotamme jotakin hyvin suurta ja koskettavaa.
Rikkinäisten perheiden lapsina meillä on kyky sietää väärinkohtelua. Meillä on sokeita kohtia. Me olemme tottuneet vahingolliseen ilmapiiriin niin, että emme aina huomaa, milloin meitä kohdellaan vahingollisesti. Varsinkin silloin, kun toinen ihminen tuntuu olevan unelmiemme täyttymys, me kestämme melkein mitä tahansa. Me uskottelemme itsellemme, että toisen ihmisen motiivit ovat hyviä. Lapsuudessamme meidän oli pakko selittää asioita hyvin päin. Mutta motiiveilla ei ole mitään väliä. Tahaton väärinkohtelu on aivan yhtä vahingollista kuin tahallinen. Kun me selitämme motiiveja, me uskottelemme itsellemme mitä tahansa, jotta meidän ei tarvitsisi tunnustaa, että meitä kohdellaan vahingollisesti.
Me olemme voineet luulla, että kärsiminen kuuluu rakkauteen. Se kuuluu joskus. Mutta kärsimisen luominen ei kuulu rakkauteen. Meidän rakkautemme kestää ja on luja, mutta me tiedämme myös, että jokainen on vastuussa itsestään. Me tiedämme, että on olemassa vahingollista käyttäytymistä ja parantavaa käyttäytymistä. Me tiedämme, että rakkaus ja luottamus ovat ihmisen lahja toiselle, ja ettei hän voi lahjoittaa muuta kuin sen, mikä hänellä on. Me emme voi ensin antaa toiselle jotakin, jonka hän sitten lahjoittaisi meille.
Kärsimys, tuska ja suru eivät kuulu rakkauteen. Mutta ne ovat osa inhimillistä todellisuutta silloin, kun rakastamallamme ihmisellä on haavoja, ja kun meillä itsellämme on haavoja. Rakkaus kutsuu meitä luottamaan siihen, että voimme asettaa rajoja ja silti rakastaa. Silloin me rakastamme parantavalla rakkaudella.
Kaksoiselämää 2. maaliskuuta
Me olemme kasvaneet väärinkohtelun keskellä. Me olemme kokeneet kauhua, pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta. Joskus ne ovat kestäneet pitkän aikaa. Ne ovat kestäneet niin pitkän aikaa, että me olemme tottuneet niihin. Väärinkohtelun keskellä me voimme luulla, että ympärillämme kaikki on hyvin, ja vika on meissä. Tottuminen ei poista väärinkohtelun stressaavaa ja vahingollista vaikutusta. Vahingollisten perheiden lapsina me emme osaa tunnistaa stressiä, ennen kuin se on lähes ylivoimainen. Vielä vahingollisempaa on se, että me emme huomaa kohtelevamme itseämme huonosti. Meille on annettu kyky luoda itsellemme stressiä tietämättä, että teemme niin.
Stressi saa meidän mielemme supistumaan. Se kiinnittää meidän huomiomme siihen seikkaan, joka aiheuttaa stressin, jotta me osaisimme varoa sitä tai tekisimme sille jotakin. Stressireaktio on hyvä, sillä se osoittaa jonkin olevan epänormaalia, vahingollista tai vaarallista. Se valmistaa meitä vaikean asian kohtaamiseen. Se aktivoi meidän ruumistamme, tihentää sydämen lyöntejä, hidastaa ruuansulatusta, ja vähentää pintaverenkiertoa. Meidän ruumiimme on valmius- tai hälytystilassa. Tämä on hyvin niin kauan kuin me olemme vaarassa. Mutta jos emme ole, stressireaktio kuluttaa meitä.
Joskus stressitekijät ovat selkeitä. Meidän jalkamme luiskahtaa, ja me huomaamme koko ruumiimme aktivoituvan hälytystilaan. Me seisomme lentoaseman jonossa, ja koneen lähtöaika lähestyy. Me unohdimme valmistautua ajoissa tärkeään kokoukseen. Kun tilanne sitten on ohi, meidän ruumiimme ja mielemme palaavat normaalitilaan.
Mutta jos stressitekijä on niin epämääräinen, että me emme tunnista sitä, meidän ruumiimme voi olla koko ajan hälytystilassa. Aivan kuin lapsuutemme kodissa. Jonkun tullessa kotiin meidän ruumiimme saattoi asettua valmiustilaan, vaikka mitään ei vielä tapahtunut. Koska me emme ole oppineet tunnistamaan vahingollista kohtelua, me emme tunnista myöskään sitä, että me olemme stressissä. Elämä vain tuntuu kuluttavan meitä. Meidän ruumiimme vanhenee ennen aikojaan.
Yksi epämääräinen stressitekijä on kaksoiselämä – tai kuviteltu sellainen. Jos meillä on salaisuuksia, joiden paljastumista me pelkäämme, me joudumme hälytystilaan heti, kun niihin liittyvistä seikoista tulee puhe. Jos me yritämme salata alkoholinkäyttöä, tupakointia, seksuaalisuuden ongelmia, syömishäiriötä, projektin epäonnistumista tai perheongelmia, meidän mielemme ja ruumiimme rasittuvat, kärsivät ja vahingoittuvat aina, kun jokin muistuttaa meitä niistä. Mikään elämänalue ei ole tyhjiössä. Niin moni asia liittyy seksuaalisuuteen, syömiseen tai juomiseen.
Jos me elämme kaksoiselämää, meidän itsetuntomme kärsii, me emme luota omaan voimaamme, me olemme usein hälytystilassa, me emme ole spontaaneja, meidän käyttäytymisemme jäykistyy, me menemme usein lukkoon, ja meidän herkkyytemme itsellemme vähenee. Me lakkaamme tietämästä, kuinka me voimme. Me lakkaamme tunnistamasta omaa stressiämme.
Joskus me saatamme vain luulla elävämme kaksoiselämää. Se, että lapsuudenkodissamme jokin oli salattavaa ja hävettävää, ei tarkoita sitä, että se olisi totta. Minun kodissani kaikki seksiin ja seksuaalisuuteen viittaava oli kiellettyä, häpeällistä, rumaa, ja kuoliaaksi vaiettavaa. Seksuaalisuus oli hävettävää, eikä se saanut näkyä. Mutta perheeni ei onneksi pystynyt poistamaan seksuaalisuuttani. Sen sijaan se opetti minulle, että minun on salattava jotakin, mikä on olennainen osa itseäni. Se uskotteli minulle, että minussa on jotakin pahaa, ja että minun on salattava se. Se opetti minua elämään kuviteltua kaksoiselämää. Mutta se tuntui yhtä todelliselta kuin mikä tahansa kaksoiselämä. Se oli stressaavampaa kuin mikään kaksoiselämä, sillä minä en voinut päästä siitä irti. Seksuaalisuus on osa jokaista ihmistä. Minä opin häpeämään jotakin, mikä on osa jokaista, ja mikä on tarkoitettu rikastuttamaan elämää. Kuinka monet kerrat muistankaan ihmetelleeni, kun näin tai kuulin jonkun muun puhuvan seksistä tai näyttävän seksuaalisuutensa iloisesti ja avoimesti! Se oli niin kummallista, että minä menin lukkoon hänen puolestaan.
Tärkeä ihmissuhde on voinut päättyä tuskalliseen konfliktiin, ja me olemme päättäneet, että emme enää koskaan paljasta jotakin itsestämme. Se on voinut tapahtua lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessa. Me olemme saattaneet sisäistää jotakin, mitä toinen ihminen on sanonut, ja luulemme sen olevan osa itseämme. Tällainen kokemus voi käynnistää kuvitellun kaksoiselämän. Se, että toinen ihminen torjuu jotakin meistä, ei tarkoita sitä, että se olisi torjuttavaa tai hävettävää. Useimmiten se tarkoittaa sitä, että hän torjuu sen myös itsessään. Ehkä juuri siksi hän tuntui meistä niin houkuttelevalta ja rakkaalta.
Olipa kaksoiselämämme todellista tai kuviteltua, me tunnistamme sen yhdestä asiasta: stressireaktiosta. Me jännitämme, jäykistymme, alamme hikoilla, peittelemme, valehtelemme ja kulutamme itseämme. Mitä tiukemmassa se on, sitä todennäköisemmin kaksoiselämämme on kuviteltua. Me olemme oppineet suhtautumaan väärin johonkin ihmisyyteen kuuluvaan asiaan. Me olemme omaksuneet jotakin perheemme järjettömästä arvomaailmasta. Perheemme eli kaksoiselämää tai luuli elävänsä kaksoiselämää. Silloin meidän on hyvä ottaa se esille turvallisen ihmisen kanssa tai turvallisessa ryhmässä.
Stressi on vaarallista. Se vahingoittaa ja kuluttaa ruumista. Se vahingoittaa ja kuluttaa mieltä. Sinun vallassasi on poistaa se. Jos et käytä tätä valtaa itsesi hoitamiseen, viestit itsellesi, että et ole sen arvoinen. Jos tuot kaksoiselämän avoimesti esiin, saatat huomata, että mitään kaksoiselämää ei koskaan ollutkaan. Sinä olit vain oppinut häpeämään jotakin, mitä ei tarvitse hävetä. Elämän kirjo on laaja. Meidän oppimamme säännöt ja rajaukset voivat olla liian ahtaita. Läheskään kaikki se, mitä me luulemme kaksoiselämäksi, ei ole sitä.
Ja jos sinulla on todellinen kaksoiselämä, sen poistaminen on parasta, mitä voit itsellesi ja itsetunnollesi tehdä. Sinä voit saada kaksoiselämän kautta jotakin, mutta menetät itsesi ja itsekunnioituksesi. Kaksoiselämä estää sinua paranemasta.
Vahvat mielipiteet 3. maaliskuuta
Meillä on joskus vahvoja mielipiteitä. Silloin me tiedämme, miten asioiden pitäisi olla, miten ne pitää tehdä, ja mikä on oikein ja väärin. Vahvat mielipiteet ovat vain harvoin järkisyitä, vaikka me voimme saada ne kuulostamaan siltä. Ne ovat emotionaalisia reaktioita, ja usein johonkin muuhun kuin nykyhetkeen. Jokin tuntuu meistä vastemieliseltä, pahalta, tai sellaiselta, että me emme edes osaa ajatella sitä – tai sen vastakohtaa. Me torjumme. Me sanomme "Minä en koskaan tekisi noin" tai "En voisi kuvitellakaan eläväni sellaisen keskellä".
Usein vahvimmat mielipiteemme liittyvät asioihin, joita emme ole koskaan kokeilleet, tai joita kokeilimme kerran, mutta epäonnistuimme. Mutta se, miksi emme kokeile jotakin, on usein kotimme perintöä ja heijastusta sen ahtaasta ja pelokkaasta arvomaailmasta. Me emme valitse vahvoja mielipiteitämme itse. Ne on annettu meille. Vahvat mielipiteet osoittavat, että me olemme mielemme vankeja. Samalla me olemme muuttumattomuuden vankeja. Me olemme tottuneet elämään omien mielipiteidemme rajaamassa ympäristössä, mutta ne eivät ole normaaliuden määritelmä kaikille. Ne ovat kyllä meidän "normaaliutemme", mutta se on vain meidän kasvupaikkamme normaalius. Me voimme nähdä sen normaaliuden tai epänormaaliuden vasta, kun mielemme ja mielipiteemme ovat avoimia. Toisinaan vahvat mielipiteet ovat häpeä- tai pelkoreaktioita. Ne eivät välttämättä kohdistu itseemme, vaan siihen kaikkeen, minkä me olemme omaksuneet. Jos me koemme olevamme erilaisia kuin muut, ainoa hyvä vaihtoehto saattaa olla se, että olemme mielestämme parempia ja oikeassa.
Elämä haastaa meitä koko ajan. Mutta se kyseenalaistaa vain itsensä kanssa ristiriidassa olevat ajatukset ja uskomukset. Meidän on tarpeen puolustaa vain elämän kanssa ristiriidassa olevia ajatuksia. Elämä vahvistaa itsensä kanssa sopusoinnussa olevia ajatuksia, eikä meillä ole silloin mitään puolustettavaa. Me emme voi mielipiteillämme muuttaa mitään siitä, mikä on olemassa, tai mitkä ovat elämän ominaisuudet. Todellisuuden piirteet eivät tottele meitä. Me voimme kyllä kieltäytyä näkemästä niitä. Se on meidän oikeutemme, mutta me emme voi vaatia muita sulkemaan silmiään. Muut tekevät mitä tahtovat.
Meidän olemassaolomme ei riipu meidän ajatuksistamme. Vahvat mielipiteet ovat usein osoitus heikosta kosketuksesta itseemme tai todellisuuteen. Ne ovat rajoituksia todellisuudelle – tai sille, miten me haluamme nähdä sen. Ne suojaavat meitä ja eristävät meidät itseltämme ja elämältä. Mutta jos löydämme itsemme ihmisinä, joiden arvo, turvallisuus ja rakastettavuus eivät riipu siitä, mitä me teemme, ajattelemme tai sanomme, me voimme löytää avoimuuden. Me saatamme huomata pitävämme asioista, joita ennen halveksimme. Me saatamme lakata tavoittelemasta jotakin, mitä pidimme arvokkaana.
Me olemme osa sitä kirjoa, jolla elämä menee eteenpäin. Elämä on riemullinen, suunnittelematon, kaoottinen ja kaikkialta esiin tunkeva. Jos kasvit suostuisivat kasvamaan vain tietyssä asennossa ja tiettyyn suuntaan, ne kuolisivat helposti. Jos eläimet suostuisivat kulkemaan aina vain samoja polkuja, ne kuolisivat helposti. Jos vain meidän mielemme mukaisia ajatuksia olisi olemassa, maailma saattaisi olla kummallinen. Se ei ehkä toimisi ollenkaan. Se voisi olla jo kuollut. Vapaudessa, avoimuudessa ja ennustamattomuudessa on elämän voima. Todellisuus ei tottele meidän mielipiteitämme, mutta me voimme kyllä puristaa mielemme vaikka kuinka ahtaaseen muottiin. Sekään ei muuta sitä mitä me olemme – me vain kieltäydymme katsomasta.
Muistaminen 4. maaliskuuta
Muistaminen on tuskallista, mutta ilman muistamista emme vapaudu menneisyydestämme. Meidän tuskamme on kaksiosainen: se, minkä keskellä me elimme ja mitä meille tapahtui, ja se, että me jouduimme kieltämään sen, mitä me tunsimme. Muut eivät antaneet meille lupaa ilmaista tunteitamme. Kun aikaa kului, me olimme oppineet tukahduttamaan tunteidemme ilmaisemisen. Me opimme selittämään ne pois ja aloimme uskoa itsekin, että emme koe sitä, mitä me koemme. Ongelma oli vain siinä, että me koimme edelleen. Kun me kielsimme omat tunteemme, havaintomme ja todellisuutemme, meidän kokemuksessamme lakkasi olemasta järkeä. Lopulta me lakkasimme tietämästä, kuinka me voimme. Me emme enää ymmärtäneet itsestämme mitään. Ainoa, minkä me tiesimme, oli, että jokin helpotti oloamme. Se saattoi olla juominen, viiltely, naiminen, huutaminen, tai mikä muu tahansa. Ja toinen asia, jonka me tiesimme, oli se, että helpotuksen etsiminen oli muuttunut hallitsemattomaksi.
Nyt me saamme ottaa vastaan kaikki kokemuksemme. Mikään niistä ei ole torjuttava. Vaikka ne olisivat olleet vain meidän omia kokemuksiamme, ne olivat meidän totuutemme ja meidän reaktiomme siihen, mitä tapahtui. Se, että muut kielsivät ne eivätkä kestäneet nähdä meidän reaktioitamme, vain pahensi meidän tuskaamme. Kenenkään muun ei tarvitse hyväksyä meidän muistojamme ja niihin sisältyviä tunteita. Mutta jos löydämme jonkun, joka voi kuunnella meidän tarinaamme torjumatta ja kyseenalaistamatta, me voimme purkaa paljon menneisyytemme kuormaa.
Ne tunteet, joita me koimme lapsuudessamme, eivät välttämättä kerro, oliko jokin asia vahingollinen vai ei. Jos meidän vanhempamme antoivat meille kaiken, mitä me pyysimme, se ei tuntunut vahingolliselta. Mutta nyt se voi olla meille hyvin surullinen asia, kun huomaamme, että me emme oppineet kohtaamaan pettymyksiä, ja sen seurauksena elämämme on kaaoksessa. Tai vanhempamme opettivat meitä korvaamaan suremisen surumielisyydellä, ja nyt me emme osaa surra niin, että voisimme vapautua suruistamme.
Kun me muistamme, me lakkaamme kieltämästä. Muistaessamme me tulkitsemme asioita uudelleen. Me koemme tunteemme, ja sisäinen lapsemme vapautuu. Ei ole mahdollista parantua vain muistamalla älyllisesti ilman tunteita. Meidän on muistettava emotionaalisesti. Silloin me koemme muistot. Jos mieleemme tulee emotionaalinen muisto, se ei välttämättä tuo mukanaan tapahtumien muistoja. Me muistamme vain pahan olon. Me muistamme sen sellaisena, kuin me koimme sen. Me emme voi muistaa emotionaalisesti väärin. Tunne on aina oikea, mutta me saatamme liittää emotionaalisen muiston väärään tapahtumaan. Kun me muistamme, me paranemme. Kun me muistamme sen tuskan, jota koimme, vaikka muut kielsivät sen, me tiedämme, minkälaisen lapsuuden me olemme eläneet. Se on meidän henkilökohtainen kokemuksemme omasta lapsuudestamme. Se on ainutlaatuinen. Me selvisimme, ja kun me muistamme, mistä me selvisimme, me olemme sekä surullisia että onnellisia. Me suremme sitä pientä lasta, joka oli eksyksissä, ja me olemme onnellisia siitä, että hänestä tuli onnellinen ja kasvava aikuinen.
Antautuminen 5. maaliskuuta
Jos me olemme sairaita, me otamme lääkettä. Silloin me sanomme käyttävämme lääkettä, mutta me emme oikeasti käytä sitä. Me vain syömme pillerin. Sitten meidän ruumiimme ottaa sen vaikutuksen vastaan. Meidän osuutemme rajoittuu siihen, että saatamme ruumiimme ja lääkkeen kohtaamaan toisensa. Me emme käytä lääkettä, vaan varmistamme, että voimme antautua lääkkeen vaikutukselle.
Käytänkö minä linja-autoa vai antaudunko sille? Kenties linja-auto käyttääkin minua. Se ohjaa askeleeni tiettyyn aikaan pysäkille, jonne en menisi ilman linja-autoa. Käytänkö minä hellaa, vai antaudunko sille, kuinka sen nappuloita käännellään ja kuinka nopeasti se kuumentaa ruuan? Käytänkö minä hammasharjaa vai antaudunko sen muodolle? Eikö se olekin hammasharja, joka määrää, kuinka minun on liikuteltava sitä, jotta hampaani puhdistuisivat? Käytänkö minä autoa, vai antaudunko sille, minkälaisia liikkeitä minun on tehtävä, jotta se kulkisi haluamaani paikkaan?
Kun me "käytämme" mitä tahansa, me antaudumme sille. Mitä paremmin me osaamme toimia työkalumme ehdoilla, sen paremmin me toimimme. Me emme käytä edes omaa ruumistamme. Me antaudumme sille. Kun me tottelemme sitä, se toimii tehokkaasti. Kun me astumme sen ehdoilla, me kävelemme kevyesti. Jos me käytämme sitä vastoin sen toimintaa, se alkaa voida huonosti.
Vapaus ei ole vapautta valita, mitä me käytämme. Se on vapautta valita, mille me antaudumme. Jos käyttäminen olisi mahdollista, se olisi orjuuttamista. Me näkisimme jotakin ja tahtoisimme alistaa sen itsellemme. Mutta tapahtuukin toisinpäin. Me antaudumme sille, mitä me tahdomme. Me emme toimi itsemme ehdoilla. Mutta me voimme valita, minkä ehdoilla me toimimme.
Kun me paranemme, me luovumme käyttämisen ajatuksesta ja huomaamme antautuvamme eri tavoin ja erilaisille asioille. Maailma ei ole enää resurssi, josta me luulemme valitsevamme itsellemme erilaisia asioita. Pikemminkin se alkaa muistuttaa elävää organismia, jonka vaikutukselle me antaudumme.
Ajattele tätä päivää antautumisen päivänä. Huomaa, kuinka teet kaikki liikkeesi ympäristön ja tavaroiden ehdoilla. Kun menet kauppaan, antaudut sen ehdoille. Kun menet hissiin, antaudut sille. Kun luet kirjaa, antaudut sille.
Tekojemme seuraukset 6. maaliskuuta
Me olemme toisinaan hyvin selvillä siitä, mitä muiden ihmisten teot ja sanat vaikuttavat meihin. Meidän tekomme ja sanamme vaikuttavat heihin yhtä voimakkaasti. Monesti meidän hyvää tarkoittavat neuvomme, ohjauksemme ja tunteiden ilmauksemme eivät olekaan kovin hyviä. Me voimme kuvitella auttavamme, kun me itse asiassa kontrolloimme tai autamme muita jatkamaan vahingollista käyttäytymistä. Me voimme kuvitella kommunikoivamme hyväksyntää, kun toinen kokee tulleensa hylätyksi.
Uskallammeko kysyä ja kuulla vastauksen? Torjummeko me sen ja hyökkäämme muita vastaan, jos he ovat mielestämme ymmärtäneet meidät väärin? Jos toinen ei ymmärrä meitä, onko vika aina hänessä? Jospa me ilmaisemme itseämme vahingollisesti tai teemme jotakin vahingollisesti?
Sanat ja teot, jotka nousevat läheisriippuvuudesta ja oman tuskamme väistämisestä, ovat usein vahingollisia. Me autamme muita ymmärtämään itseään ja meitä, mutta autammeko itseämme ymmärtämään itseämme? Vasta kun ymmärrämme itseämme, me voimme ymmärtää muita. Ellemme ymmärrä omia tunteitamme, me emme pysty erottamaan niitä muiden tunteista, emmekä voi ymmärtää heidän tunteitaan. Ellemme näe itseämme selkeästi, emme tiedä, mikä on meitä ja mikä muita, emmekä voi nähdä muitakaan selkeästi. Merkittävä osa itsemme selkeästi näkemistä syntyy, kun näemme itsemme muiden silmin. He saattavat olla oikeassa. He ovat joka kerta oikeassa, kun he kertovat, mitä meidän tekomme ja sanamme vaikuttivat heihin. He ovat oikeassa aina, kun he ilmaisevat tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Me olemme heille sitä, mitä he näkevät omin silmin ja kuulevat omin korvin. Me olemme heille tekojemme seuraukset. Meidän tekojemme seuraukset eivät poistu edes jälkikäteen selittämällä. Selittäminen voi auttaa muita ymmärtämään meitä, mutta he elävät siinä, mitä me olemme ulospäin, eivätkä meidän päämme sisällä.
Kateus 7. maaliskuuta
Kateus on arvokas tunne. Se voi auttaa meitä näkemään omia tunteitamme, odotuksiamme ja tarpeitamme. Se voi näyttää meille jotakin, jota emme ole uskaltaneet myöntää itsellemme. Mikä on se asia, tilanne tai arvostus, joka saa meidät kadehtimaan toista ihmistä? Mikä on se, jota hän ei ole mielestämme ansainnut? Ehkä se on jotakin, jonka me olisimme halunneet, mutta emme ole vielä rohjenneet tunnustaa sitä itsellemme. Kenties vanhempiemme ahdas arvomaailma esti meitä kasvamasta siihen, mihin meidän sydämemme olisi vienyt meidät.
Kateus kertoo meille sydämemme halusta. Se sanoo, että jokin meissä tahtoisi sitä, mitä me kadehdimme – vaikka sanoisimme vihaavamme sitä. Nyt me olemme vapaita pudistamaan muiden rajoittavan arvomaailman pois päältämme ja kuuntelemaan omaa sydäntämme. Mikään, mitä meidän sydämemme kaipaa, ei ole hävettävää niin kauan kuin se ei vahingoita muita. Kaikki eivät saata pitää samoista asioista kuin me, ja he voivat halveksia joitakin päämääriämme, mutta se ei vahingoita heitä. Vaikka kukaan muu maailmassa ei arvostaisi sitä, mitä meidän mielemme kaipaa, meillä on oikeus keskittyä siihen kaikin voimin. Ehkä se on meidän lahjamme maailmalle. Ehkä vasta meidän kauttamme jokin uusi asia voi tulla julki, jokin maailmankaikkeuden salaisuus paljastua, jotakin uutta syntyä – olipa se ajatus, taideteos, tieteellinen viisaus tai vaikka uusi tapa pitää hauskaa.
Kateus ei kerro meille muista ihmisistä, heidän oikeuksistaan eikä heidän arvostaan. Se kertoo meistä itsestämme ja omasta arvostamme. Kenties se kertoo siitä menneisyyden arvomaailmasta, jossa me kasvoimme. Kenties se kertoo nykyhetkestä – pettymyksestä tai surusta. Kenties se kertoo tulevaisuudesta – meidän unelmistamme.
Paraneminen osoittaa meille, että kaikki tunteet ovat hyviä ja johtavat meitä kohti suurempaa eheyttä. Meidän tarvitsee vain katsoa itseämme avoimesti ilman arvostelua ja kysyä, miksi me tunnemme niin. Silloin kateuskin lakkaa kuluttamasta meitä ja muuttuu paranemisen hyväksi työkaluksi.
Kaikella on tarkoitus 8. maaliskuuta
Kaikella, mitä meissä tapahtuu, on tarkoitus. Me olemme voineet elää raskaissa olosuhteissa, ja ne ovat jättäneet meihin jälkensä. Mutta elleivät ne olisi muovanneet meitä, me emme olisi selvinneet. Meidän mielemme sopeutui lapsuutemme ympäristöön ja auttoi meitä selviämään tähän asti.
Nyt me saatamme ihmetellä itseämme, mutta silläkin on tarkoituksensa. Jokaisella tunteella ja ajatuksella on tarkoituksensa. Elämän tapahtumilla ja niiden herättelemillä muistikuvilla on tarkoituksensa. Anna sen tulla esiin. Jokainen sinun reaktiosi on sinulle hyvä ja sopiva. Se on sinulle oikea ja paikallaan. Se kertoo sinusta itsestäsi, sinun historiastasi ja nykyisyydestäsi. Se voi olla viesti niistä uhkista, joiden keskellä me elimme. Se voi olla muistutus inhimillisestä hauraudesta. Se voi olla sisäisen lapsemme aggressiivinen hyökkäys tai hänen pelokas kyykistymisensä uhkaavan käden alla. Se voi olla pienen lapsen jatkuvaa varuillaan olemista tai murrosikäisen kapinaa välinpitämättömyyttä kohtaan.
Olipa sen ilmenemismuoto mikä tahansa, sillä on yksi sanoma: rakasta minua. Ota minut vastaan. Hyväksy minut. Hoida minua. Koskaan sen viesti ei ole: halveksi minua, lyö minua ja tuhoa minut. Sen viesti on rakkaus. Elämässä on tilaa jokaiselle. Sillä on tarkoitus jokaiselle. Sinussa ei ole sattumia. Kenenkään mielipide ei voi muuttaa sinua toiseksi. Jos joku kieltäytyy näkemästä sinut rakastettavana, hän kieltäytyy näkemästä elämää. Meidän tarkoituksemme voi joskus olla avata muiden silmiä, vaikkapa vain näkemään elämän haurauden, jotta he osaisivat arvostaa ja rakastaa sitä.
Kukaan ei ole vahva. Jokaisen elämä voi murtua yhdestä lauseesta. Mutta se voi myös alkaa uudelleen yhdestä lauseesta. Minä rakastan sinua. Minä otan sinut vastaan. Silloin me huomaamme, että kaikella on tarkoitus.
Kun minä huomaan, että voin oppia kaikesta, voin päätyä vain yhteen johtopäätökseen: kaikki tilanteet ovat hyödyllisiä. Ainoa asia maailmassa, joka voi saada tilanteen näyttämään hyödyttömältä on se, että en halua oppia siitä mitään. Kaikella on tarkoitus.
Näkemiin 9. maaliskuuta
Elämä on jatkuvaa muuttumista, liittymistä, kuulumista ja eroamista. Elämämme olosuhteet muuttuvat, ja me liitymme johonkin uuteen, uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Me kuulumme niihin hetken ja jätämme ne kuuluaksemme taas johonkin uuteen. Joskus jäähyväiset ovat surullisia, ja osa meistä tuntuu jäävän jonnekin, kun me lähdemme pois. Osa meitä voi tuntua lähtevän jonkun mukaan. Toisinaan jäähyväiset ovat haikeudessaankin iloisia, ja me olemme onnellisia siitä, että joku on kulkenut mukanamme kappaleen matkaa. Me olemme saaneet olla lähellä. Me olemme saaneet jotakin ja antaneet jotakin.
Joskus me haluaisimme jäädä ja taistella elämän pyörää vastaan. Mutta jäähyväiset kuuluvat asiaan. Jokainen suhde päättyy. Joku tulee hetkeksi meidän elämäämme auttamaan meitä eteenpäin, ja mitä enemmän hän on auttanut, sen haikeammat jäähyväiset voivat olla. Mutta ne voivat olla myös onnelliset, kun voimme säilyttää toisen ihmisen sydämessämme. Hänen kauttaan me olemme nähneet kappaleen sellaista elämää, joka olisi muutoin meille tuntematon. Me olemme kenties saaneet jakaa omasta rikkaudestamme.
Elämä ei säily samanlaisena. Kuuluminen ei säily. Me olemme kiitollisia niistä ihmisistä, jotka kuuluvat elämäämme sen jokaisena päivänä. Saamme olla kiitollisia myös niistä kanssakulkijoista, jotka kuuluivat siihen hetken. Kenties me tiesimme jo silloin, kun he liittyivät seuraamme, että eroaisimme pian. Joskus jäähyväiset tulevat yllätyksenä. Toisinaan ne ovat kaivattuja helpotuksia. Joskus sydämemme taas halkeaa niiden takia.
Monet vierellämme kulkeneista jatkavat matkaansa meissä. He saivat meidät muuttumaan. Heidän ansiostaan me jatkamme matkaamme erilaisena. Jokainen matkakumppanimme on ollut meille tärkeä. Joskus me saimme hellyyttä, läheisyyttä ja rohkaisua. Joskus elämä on opettanut meitä kipeän ihmissuhteen kautta.
Joskus "näkemiin" on lopullinen hyvästijättö. Toisinaan se voi tarkoittaa pitkää aikaa erossa, ja joskus se vie meidät huomiseen. Mutta sen viesti on aina myös seuraava: "Kun tulet luokseni, lemmikkikissasi saa istua sylissäni. Mutta kun lähdet, ota se mukaasi". Kun emotionaalisesti terveet ihmiset tapaavat toisensa, he keskittyvät toisiinsa ja ovat yhdessä toistensa ehdoilla. Kun he ovat erossa, he ajattelevat toisiaan silloin tällöin. He eivät ajattele toisiaan koko ajan. He eivät ole pakkomielteitä toisilleen. Meidän on hyvä lakata ajattelemasta sitä ihmistä, jonka luota läksimme viisi minuuttia sitten. Kun hän on poissa meidän luotamme, meidän on hyvä ajatella häntä joskus, mutta ei jatkuvasti.
Avoin sydän 10. maaliskuuta
Kirjoitin kerran runossa "sydämeni ja kesäyön hiljaisuuden välissä ei ole mitään". Silloin tuo kokemus oli vielä harvinainen ja syntyi vain, kun olosuhteet olivat sopivat. Nyt siitä on tullut melko pysyvä kokemus. Voisin kirjoittaa "sydämeni ja maailman välissä ei ole mitään".
Paradoksaalisesti tämä kokemus on tuonut mukanaan myös asenteen, joka sanoo "vain harvoilla asioilla on väliä". Tämä ei ole tarkoituksettomuutta, vaan kertoo sen, että maailma vain on ja ihmiset vain ovat. He menevät ja tulevat, he tekevät mitä tekevät, ja ovat tekemättä mitä ovat tekemättä. Kun me ymmärrämme tämän, maailma saa olla meidän puoleltamme levossa, emmekä me yritä saada sitä toisenlaiseksi. Me ymmärrämme, että me voimme vaikuttaa asioihin vain hieman, vaikka ne olisivat yksinomaan meidän omia asioitamme. Kun poikkeuksellisen suuri aalto irrotti veneemme ankkurin, minä en voinut sille mitään, vaikka vene, köysi ja ankkuri olivat minun omiani. Se, mitä muut puuhaavat ja mitä maailmassa tapahtuu, ei enää herätä meissä hyökkäysenergiaa. Kaikki saa olla sellaisenaan, ja kaikki on sellaisenaan rakastamisen arvoista. Se voi olla myös rikkinäistä, mutta rikkinäisyys on erityisesti rakastamisen arvoista.
Maailma tapahtuu siten kuin tapahtuu, ja paradoksaalisesti vasta siitä irti päästäminen johtaa siihen kuulumiseen. Siksi kuulumista ei voi tavoitella – sen on vain annettava tulla. Eikä sen edes tarvitse tulla, sillä kun se "tulee", me huomaamme, että se oli koko ajan. Me olimme siinä koko ajan. Me vain luulimme olevamme muualla ja "väärin". Jossakin meissä oli koko ajan tuo yksinkertainen eläminen. Se oli vain hautautuneena monimutkaisen ajattelun alle. Kun emme enää koe tarvetta selittää maailmaa, me ymmärrämme sen. Selittäminen on erottautumista, ja selittäessämme me unohdamme, että olemme osa sitä, mitä yritämme selittää. Kokeminen on osaksi tulemista ja läsnä olemista. Kun emme halua enää ohjata sitä, mitä me emme voi ohjata, se muuttuu avoimeksi ja suureksi seikkailuksi. Oikeastaan me vain huomaamme, että se oli sitä koko ajan. Silloin me huomaamme, että myös se polku, jota pitkin me tulimme huomaamiseen, oli vapaa ja suuri seikkailu. Me vain emme tienneet sitä. Silloin meidän sydämemme on avoin ilolle ja surulle, eikä se yritä muuttaa toista toiseksi. Avoimuus ei ole surun eikä ilon poissaoloa. Se on niiden ottamista vastaan.
Sydämen toiveet 11. maaliskuuta
Me odotamme elämältä monenlaisia asioita. Joskus me tarraudumme yhteen toiveeseen niin kovasti, että pelkästään sen odottaminenkin synnyttää tuskaa. Silloin me yritämme kontrolloida tapahtumia ja muita ihmisiä, jotta saisimme haluamamme.
Kun näin käy, me olemme lakanneet kuuntelemasta sydäntämme. Sydämemme kaipaus on muuttunut päämme tavoitteeksi. Sydämen kaipaus ei liity asioiden ilmenemismuotoihin eikä tapahtumien kulkuihin. Sydämen kaipaus on aina kaipaus kokea jotakin. Mutta me keksimme yhden tavan, jolla ajattelemme saavamme kaipaamamme kokemuksen. Sitten me alamme tavoitella tuota esinettä, ihmistä, tilannetta, kykyä, ominaisuutta tai saavutusta. Me luulemme sen olevan sydämemme kaipauksen ydin. Jos muoto alkaa karata käsistämme, me luulemme toiveidemme karkaavan sen mukana.
Jos kaipaat jotakin kovasti, kuuntele sydämesi ääntä. Se puhuu halusta kokea jotakin. Minkä kokemista kaipaat? Mitä tahtoisit kokea? Unohda muoto hetkeksi ja kuuntele sydämesi hiljaista kuiskausta. Minkälainen kokemus tekisi sinut onnelliseksi? Minkälainen kuuluminen? Miltä se kokemus tuntuisi, jota etsit? Sitten katso muotoa, jolla tavoittelet sitä, ja huomaa, miten kevyt se saattaa olla todelliseen kaipaukseesi verrattuna. Se voi olla jopa väärä. Se voi olla myös oikea, mutta ehkä ei ainut oikea.
Sydämemme ei kaipaa muotoa, vaan sisältöä. Usein se ei kaipaa saada jotakin. Kenties se kaipaakin ilmaista jotakin. Ehkä se haluaa antaa. Meidän sydämemme voi haluta antaa jotakin, jotta se saisi jotakin.
Hyvä itsellemme 12. maaliskuuta
On varsin helppoa kritisoida itseämme. Mutta se johtaa meidät vaikeuksiin, ei pelkästään itsemme kanssa, vaan myös muiden kanssa. Se, mitä me ajattelemme itsestämme, vaikuttaa siihen, miten me suhtaudumme muihin. Se vaikuttaa siihen, miten me ajattelemme muiden suhtautuvan meihin. Pitäisimmekö me ihmisestä, joka piiskaa ja halveksii itseään?
Katso peiliin ja rakasta sitä ihmistä, joka katsoo sinua takaisin. Hän ei ansaitse sinun tuomiotasi. Katso itseäsi niin kauan, että näet silmistäsi rakkauden itseäsi kohtaan. Voi olla että aluksi näet etäisen, kylmän tai halveksivan katseen. Mutta et ansaitse sitä. Ansaitset nähdä omien silmiesi katsovan sinua rakkaudella.
Me joudumme usein tilanteisiin, joissa emme tunne niitä tunteita, joita haluaisimme tuntea, tai emme tee niitä tekoja, joita haluaisimme tehdä. Juuri silloin me tarvitsemme omaa rakkauttamme. Me tarvitsemme sitä, että kuulemme itsemme sanovan "Kaikki on hyvin. Olet tarpeeksi hyvä juuri tässä, juuri nyt. Saat levätä." Saat kokea pettymyksesi siitä, että et ollutkaan sitä, mitä kuvittelit olevasi. Kun olet heikoimmillasi, tarvitset omaa rakkauttasi eniten. Tarvitset rakkauttasi, kun huomaat virheen tai puutteen, kun olet surullinen tai väsynyt, tai kun unelmat tuntuvat olevan vielä kaukana.
Sydämen kaipaukset eivät koskaan ole ristiriidassa elämän ja rakkauden kanssa. Joskus me luulemme kaipaavamme jotakin, mitä emme oikeasti kaipaa, ja silloin sydämemme pysäyttää meidät. Se voi sanoa "ei tätä", tai "ei vielä". Kun osaamme olla hyviä itsellemme, me olemme hyviä kaikille muillekin, sillä sen kautta me opimme, mitä "olla hyvä" tarkoittaa. Se ei ole suuria eleitä eikä tekoja. Se ei ole näyttäviä asioita. Se on katsomista silmiin tavalla, joka sanoo "Sinä olet tarpeeksi hyvä. Sinä riität". Hyvyys on hiljaista. Sen kaikkein paras tuntomerkki on se, että se tuntuu hyvältä. Se riittää, sillä se on hyvyyden ainoa oikea tuntomerkki.
Läheisriippuvuus 13. maaliskuuta
Läheisriippuvuus kahlehtii meidän elämäämme hitaasti yhä vahvempiin kahleisiin. Se alkaa lapsena, keinona selvitä vahingollisissa, rajoittavissa ja sotkeutuneissa ihmissuhteissa. Me opimme tarkkailemaan arvaamattomia olosuhteita ja ihmisiä, ja lakkaamme kiinnittämästä huomiota itseemme. Me kadotamme itsemme ja alamme elää ympäristömme vihjeiden perusteella. Meidän oli tarpeen tehdä näin. Me tarvitsimme sitä selvitäksemme. Mutta kun tuskalliset olosuhteet ovat kadonneet, sitä ei enää tarvita. Silloin se tekee elämämme vaikeammaksi. Se tekee meistä muiden uhreja ja saa meidät luopumaan omasta elämästämme. Se voi romahduttaa meidät. Minulle kävi niin.
Tuo romahdus oli hyvä ja tarpeellinen. Se oli vaikea, mutta se oli elämän lahja minulle. Se avasi minut näkemään, että en ollut enää minkään uhri. Lapsuuteni olosuhteet olivat poissa, mutta minä en ollut huomannut niiden katoamista. Elin edelleen ikään kuin nuo lainalaisuudet olisivat olleet vielä voimassa. Mutta ne eivät enää olleet. Minun reaktioni olivat reaktioita kadonneisiin olosuhteisiin.
Matka vapauteen voi tuntua aluksi harhailulta ja kummalliselta. Se on harhailua ja kummallista. Kun tutut säännöt katoavat, edessä on vapaus, mutta se tuntuu vaikealta. Nuo säännöt ovat olleet turvamme ja antaneet elämäämme ennustettavuutta, vaikkakin tuskallista. Vieläkin meidän tunteemme toimivat niiden mukaan. Meidän koko mielemme on toiminut niiden mukaan. Ne ovat niin oleellinen osa meitä, että niistä luopuminen voi tuntua kuolemisen tuskalta. Niiden mukana kuolee oikeasti jotakin. Äitimme ja isämme kuolevat pois, syntyäkseen uudelleen vapaudessa. Lapsuutemme kuolee, jotta me voisimme syntyä vapaiksi aikuisiksi. Jotta me olisimme selvinneet, meidän oli kahlehdittava tunteemme, ajatuksemme ja käyttäytymisemme vanhempiemme käyttäytymiseen. Kahleet saavat nyt mennä, mutta ne eivät mene yksin.
Niiden mukana menee elämämme kiinnekohta, ja edessämme on harhailua, kunnes me löydämme kiinnekohdan itsestämme. Silloin me emme löydä vapautta ainoastaan itsellemme, vaan annamme sen muillekin, koska emme enää etsi heitä kiinnittyäksemme heihin. Hekin kokevat muutoksen, ja joskus he eivät pidä siitä, että elämä muuttuu. He voivat toivoa tuttuja kahleita takaisin, mutta jos me rakastamme itseämme ja heitä, kahleita ei enää tule. Vapaus tulee, ja rakkaus, sillä rakkaus elää vain vapaudessa ja vapaus vain rakkaudessa.
Kun emme tiedä 14. maaliskuuta
Meillä on joskus aikoja, jolloin kaikki tuntuu olevan hukassa eikä suunta ole selvillä. Epävarmuus ja odottaminen tuntuvat sietämättömiltä. Haluaisimme jo nähdä jotakin, mutta emme edes tiedä, mitä se olisi. Me emme tiedä, miten saisimme sen. Meidän ei aina tarvitse tietää. Me emme ole hukassa, vaan keskellä elämän opetusta. Me olemme siinä, missä meidän pitääkin olla. Meidän on aika huolehtia itsestämme.
Näinä aikoina me emme enää piiskaa itseämme, halveksi itseämme, emmekä ole kovia itseämme kohtaan. Rankaiseminen, vähättely ja hosuminen eivät saa aikaan sitä paranemista, jota me etsimme. Mitä enemmän me vaadimme itseltämme, sitä huonommaksi me koemme olomme. Silloin kun me emme tiedä, me emme tarvitse yhtään vaatimuksia. Vaatimukset eivät tee odottamista helpommaksi.
Me odotamme rauhassa ja luotamme siihen, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Myös niillä hetkillä, joilla sitä ei tunnu olevan. Kun emme tiedä, me irrotamme katseemme ympärillämme olevasta tietämättömyydestä ja katsomme itseemme. Me katsomme Korkeampaan Voimaamme. Me lepäämme rauhassa ja otamme vastaan nekin oppitunnit, joista emme vielä tiedä, mitä ne ovat. Me pysähdymme ja rentoudumme niin hyvin kuin pystymme. Me pidämme huolta hyvästä olosta silloinkin, kun elämän suuret asiat tuntuvat olevan hajallaan.
Kun rakastamme itseämme silloinkin kun emme tiedä, me olemme oppineet yhden elämän suurista opetuksista. Me luotamme siihen, että kaikki tulee ajallaan. Joku tai jokin ei ole vielä valmista. Ja kun kaikki on valmista, tie edessämme on valmis. Me olemme kasvaneet odottamisen kautta, sillä odottaminen on kasvattajista suurimpia. Odottaminen kehottaa meitä päästämään irti tulevaisuudesta ja tietämättömyydestä ja rakastamaan itseämme nykyhetkessä, vaikka nykyhetki tuntuisi keskeneräiseltä.
Elämä ei ole koskaan keskeneräinen. Se on joko nyt tai ei ollenkaan. Se ei "tule", vaan se "on". Kun me odotamme, emme ole keskeneräisiä. Me olemme matkalla. Kukka, joka on nupullaan, ei ole keskeneräinen. Ellei se olisi nupussa tarpeeksi kauan, se ei voisi avautua kauniina. Jos revimme nupun auki liian aikaisin, emme näe koskaan sen loistoa.
Me opimme palaamaan perusteisiin yhä uudelleen. Takaisin askeliin, mihin tahansa niistä. Me voimme kenties nähdä joitakin suuntia, ja voimme pyrkiä eteenpäin, vaikka emme olisikaan varmoja mihin ne johtavat. Me voimme olla hiljaa Korkeamman Voimamme edessä ja rukoilla. Me voimme mietiskellä. Mutta me teemme kaiken levossa, vaikka olisimme epävarmoja. Kun me emme tiedä, meidän ei silloin tarvitse tietää. Myöhemmin me näemme, miksi emme tienneet. Silloin me huomaamme, että emme olisi voineet tietää.
Oppiminen 15. maaliskuuta
Vapaa ja onnellinen oppilas ei koe syyllisyyttä oppimisesta. Tämä on niin tärkeä asia, että meidän ei tulisi unohtaa sitä koskaan. Me emme voi oppia ilman virheitä, sillä silloin me osaisimme jo. Virheet kuuluvat oppimiseen, mutta syyllisyys ei. Syyllisyys hidastaa oppimista ja saa meidät katsomaan taaksemme siihen, mikä ei ollut oikein. Se vääristää oppimisen näkökulman ja vie sen ilon. Oppilas, joka uskaltaa kokeilla, tehdä virheitä ja korjata niitä, voi kokea oppimisen ilon. Silloin hän oppii.
Me saatamme olla niin tottuneita syyllisyyteen, että luulemme sen palvelevan oppimista. Mutta se on arvoton. Se saattaa olla niin tuttua, että se houkuttelee meitä. Se voi uskotella, että me opimme paremmin, jos tunnemme syyllisyyttä virheistämme tai jopa muiden virheistä. Kenties vanhempamme pelkäsivät virheitä eivätkä uskaltaneet antaa meidän epäonnistua. Sen sijaan, että he olisivat opettaneet meille oppimista, he opettivat meitä varomaan epäonnistumista. He opettivat meitä välttämään oppimista.
Me opetamme muille koko ajan sitä, mitä me olemme. Niinhän vanhempammekin opettivat meitä. Kun epäonnistumisia tuli, me katsoimme heitä ja ajattelimme "ahaa, epäonnistumisen tullessa tehdään noin". Kantaessamme syyllisyyttä me asetamme muiden päälle raskaan kuorman, sillä me näytämme heille, että virheet ovat pelottavia. Mutta jos voimme vain unohtaa virheemme ja tarpeen vaatiessa korjata ne, muutkin saavat luvan tehdä virheitä ja olla iloisia oppijoita. Me emme voi valita, opetammeko vai emme. Jokainen meidän tekomme ja tekemättä jättämisemme on opetus. Me voimme valita vain sen, mitä me opetamme.
Syyllisyys ei palvele meitä. Me emme ole yhtään parempia kokiessamme syyllisyyttä kuin vapaina siitä. Me olemme parhaimmillamme vapaina, sillä silloin me katsomme maailmaa avoimin silmin ja vailla itsekkyyttä. Se, joka tuntee syyllisyyttä, keskittyy itseensä ja suojelemaan itseään. Anteeksiannon ja sovituksen tarkoitus on poistaa syyllisyys ja antaa vapaus kulkea eteenpäin kevyin askelin. Tämä on myös Jumalan asenne meitä kohtaan. Siihen kuuluu ilo oppimisesta, ilo virheistä – ilo omista virheistämme. On väärin sanoa, että oppimisen yhteydessä tehdyt virheet pitäisi antaa anteeksi. Ne kuuluvat oppimiseen. Se, että näemme jonkun asian nyt virheeksi, kertoo, että olemme oppineet.
Kun paranemme, me näemme oman elämämme vähitellen selvemmin. Me alamme nähdä, kuinka olemme eläneet ja elämme nyt. Me näemme, kuinka vanhempamme ovat eläneet ja elävät nyt. Me näemme, kuinka muut ovat eläneet ja elävät nyt. Vuosien ja jopa vuosikymmenien virheet tulevat vähitellen esiin. Joissakin tapauksissa meidän voi olla tarpeen pyytää anteeksi virheidemme seurauksia, mutta virheet – ne kuuluvat elämään. Joskus on hyvä pyytää anteeksi ja tehdä oma osamme virheen korjaamiseksi, mutta sen jälkeen syyllisyys on vain haitaksi.
Lukossa 16. maaliskuuta
Joskus me olemme lukossa. Vanhat kokemukset, joihin olemme jo kyllästyneet, palaavat takaisin. Me huomaamme elävämme yhä kahleissa, joiden me luulimme jo jääneen taakse. Me haluaisimme olla jotakin muuta kuin olemme. Me turhaudumme muutosten hitauteen. Me mietimme, mitä muut ajattelevat meistä, kun olemme yhä sulkeutuneita, pelokkaita, surullisia tai kontrolloivia.
Mutta lukot eivät ole meissä turhan takia. Jokin sisällämme on vielä arkaa, heikkoa ja kykenemätöntä luottamaan. Se haluaa olla turvassa. Sisäinen lapsemme haluaisi tulla esiin, mutta hän ei vielä uskalla. Älä moiti häntä siitä. Hän tarvitsee lepoa, rakkautta ja rakentumista kaikessa rauhassa. Tällaisissa tilanteissa matkamme voi tuntua pysähtyneen, mutta se on vain hidastunut. Nämä hitaat taipaleet ovat tarpeellisia. Ei ole turvallista juosta kovaa, kun polku ei ole tuttu. Meidän matkamme ei ole pysähtynyt. Me olemme uudessa maisemassa. Jotakin niin herkkää on syntymässä, että sitä on suojattava.
Sisäinen lapsemme ei viihdy siinä piilossa, johon hän joutui vetäytymään. Hän ei kokenut turvalliseksi olla esillä. Nyt hän on tulossa esiin, mutta ei ole vielä valmis kohtaamaan maailmaa. Hän ei koe oloaan turvalliseksi, ja hän toivoo meidänkin odottavan. Hän kaipaa olla turvallisten ovien takana vielä hetken. Kun hän on valmis, me tiedämme sen. Silloin hän avaa lukkomme sisältä käsin, ilman pakottamista, ilman yrittämistä – itsestään, vahvana, luottavaisena ja levosta käsin.
Jos me olemme lukossa, on tarpeellista olla lukossa. Jos me olemme oppineet lääkitsemään surumme tekemällä jotakin, syömällä jotakin, juomalla jotakin, tai ostamalla jotakin, meidän surumme ei pääse pois. Kun me olimme surullisia, meidän vanhempamme saattoivat tehdä jotakin tai antaa meille jotakin, joka sai meidän huomiomme kiinnittymään muualle. Kun me nyt koemme surua tai olemme lukossa, me saatamme hätääntyä. Me toimimme niin kuin meitä opetettiin. Mutta jos me ohitamme surumme, me emme kykene paranemaan. Surumielisyys ei ole samaa kuin sureminen. Jos minä olen surumielinen, minä voin lääkitä itseäni ostamalla itselleni uudet kengät. Se ei auta minua suremaan. Se ainoastaan palauttaa minut lapsuuteni maisemaan. Kun olet lukossa, älä hätäänny. Ole lukossa. Lukot avautuvat itsestään, kun niiden on aika avautua. Olet ehkä jo oppinut, että ei ole hyvä avata muita väkisin. Nyt opit, että ei ole hyvä avata itseäsi väkisin.
Kun me olemme lukossa, me voimme luulla, että sydämemme ei osaa. Kuitenkin se osaa. Me emme ole vain antaneet sen osata. Hitaus on merkkiä siitä, että se osaa. Se tietää. Keskity kuuntelemaan itseäsi ja omia tunteitasi. Hyväksy matkan hitaus tässä kohtaa. Hitauteen on hyvä syy. Ja jos et osaa surra sitä, mikä tekee sinut hitaaksi, voit aina surra sitä osaa itsestäsi, joka ei tahtoisi myöntyä hitauteen.
En päivääkään vaihtaisi pois 17. maaliskuuta
Vuosia sitten, ennen kuin paranemiseni alkoi, muistan kuulleeni Tapio Rautavaaran laulamana Juha Vainion sanoittaman laulun "En päivääkään vaihtaisi pois". Se sai oloni tuntumaan pahalta, ja ajattelin, ettei noin saa laulaa. Ei menneeseen saa olla tyytyväinen, vaan aina pitää pyrkiä parempaan.
Kun meistä tuntuu siltä, että olemme olleet eksyksissä ja vain odottaneet, sisällämme on tapahtunut paljon. Sisäinen lapsemme on tarvinnut hiljaisuutta, vetäytymistä, irti päästämistä ja rauhaa. Sen keskellä hän on saanut eheytyä. Kun hän alkaa sitten astua esiin, hän yllättää meidät kerta toisensa jälkeen. Me huomaamme, että meihin on tullut jotakin uutta, jotakin lujaa ja vahvaa, mutta silti herkkää. Me kohtaamme elämän ja muut ihmiset uudella tavalla. Irti päästämisen ja itseemme keskittymisen kautta me olemme löytäneet itsemme, omat rajamme ja oman elämämme entistä selkeämpänä. Meidän persoonamme, itsetuntomme ja hyvyytemme vahvistuvat. Tarve kontrolloida muita vähenee. Omat ajatuksemme ja tunteemme ovat entistä enemmän omiamme ja vapaita muista ihmisistä. Me löydämme oman elämämme.
Silloin me tiedämme, että menneisyytemme jokainen päivä oli tarpeellinen. Niiden kautta me olemme oppineet, että kenelläkään toisella ei ole avainta meidän onneemme. Odottamisen voima on yksi elämän suurimpia voimia. Sen aikana tapahtuu suuria muutoksia, vaikka emme niitä silloin vielä tuntisikaan. Mutta kun muutokset ovat valmiita ja tulevat esiin, me tiedämme, että ne tulivat odottamisen ja irti päästämisen kautta. Ne tulivat oman menneisyytemme kautta.
Kun me odotamme, me viestimme sisäiselle lapsellemme, että me luotamme häneen ja uskomme hänen paranemiseensa. Me osoitamme hänelle, että me pyrimme häntä kohti. Jos emme odottaisi sisäistä muutosta, me emme luottaisi itseemme. Mutta kun luotamme, elämä antaa meille vahvistuksen siitä, että me olemme luottamuksen arvoisia. Silloin me itsekin arvostamme itseämme, ei tekojemme tähden, vaan sen tähden mitä me olemme. Silloin emme päivääkään vaihtaisi pois.
Pelon voittaminen 18. maaliskuuta
Ystäväni kertoi minulle tarinan perheensä kesälomamatkalta:
Perhe vietti viikon mökissä, oudossa paikassa, poissa tutusta kodista. He olivat käymässä nukkumaan, kun perheen pieni poika muisti, että hän oli jättänyt rakkaan tavaransa viereiseen huoneeseen, joka oli jo pimeänä. Kun hän oli menossa hakemaan sitä, hän sanoi isälleen "Minua pelottaa kun siellä on niin pimeää". Isä lupasi tulla sytyttämään valot, mutta poika vastasi "Ei tarvitse. Minä voitan pelon".
Poika ei kieltänyt sitä, että häntä pelotti. Hän ei torjunut pelkoa. Hän voitti pelon. Hän tiesi, miltä hänestä tuntui. Hän hyväksyi pelkonsa ja koki tunteensa. Kun hän oli antanut tunteilleen oikean nimen, hän tiesi, mitä hänessä tapahtui. Sitten hän tiesi, että se ei ollut vaarallista.
Piittaamatta muista 19. maaliskuuta
Itsestämme käsin eläminen ei ole muiden väärinkohtelua. Se, että me kuljemme muiden ohitse, ei ole väärinkohtelua. Se, että me emme jää keskustelemaan heidän kanssaan tai kantamaan heidän ostoksiaan, ei ole väärinkohtelua. Jos me olemme suunnitelleet tekevämme jotakin, ja meille tulee yllätysvieraita, heidän pois lähettämisensä ei ole väärinkohtelua. Omien asioidemme tekeminen ei ole muiden väärinkohtelua.
Me olemme eläneet muiden odotuksista ja heidän hyväksynnästään, mutta nyt me toteutamme omaa yksilöllisyyttämme. Siihen kuuluu positiivinen piittaamattomuus ja hetkeen heittäytyminen. Meidän ruumiin kielemme muuttuu ja alkaa heijastaa sisäistä olemustamme. Jopa meidän äänensävymme ja tapamme puhua muuttuvat. Ääneemme tulee rentoutta, vakuuttavuutta ja syvyyttä, jota siinä oli ennen vain harvoina hetkinä. Meidän tyylimme ja olemuksemme muuttuvat, ja meihin tulee läsnä olemisen tuntu. Ikään kuin jokin tulisi piilosta esiin, puhkeaisi kukkaan, ja nauttisi esiin tulemisestaan. Me koemme olevamme tarpeeksi hyviä.
Muut saavat olla, eikä meidän tarvitse reagoida heidän jokaiseen ilmeeseensä, sanaansa tai tekoonsa. Meidän ei tarvitse yrittää muuttaa ympäristöämme, jotta kokisimme oman olomme miellyttävämmäksi. Me lakkaamme kuvittelemasta sitä, miten muut kokevat meidän tekomme. Meistä tulee vapaita. Me lakkaamme torjumasta. Silloin me alamme nähdä selkeästi, sillä torjuminen vääristää sen, miten me näemme. Jos me torjumme jotakin, me näemme siitä vain yhden puolen. Jos me torjumme jotakin, meidän mielenkiintomme on vain siinä, ja moni muu asia jää meiltä näkemättä. Muiden viestit alkavat tulla kirkkaasti läpi tietoisuuteemme, ja me alamme huomaamme pienetkin vihjeet ja eleet. Kun olemme kokemuksellisesti kohdanneet omat häpeämme, pelkomme ja epärehellisyytemme, me tiedämme, mitä ne ovat, ja vaistoamme ne herkästi. Me vaistoamme myös aitouden, herkkyyden, rakkauden, sankaruuden ja levon. Mutta kaikki ne saavat mennä. Me emme takerru mihinkään emmekä ylitä muiden rajoja. Me emme anna muiden ylittää meidän rajojamme. Rajojen rakentaminen, suojeleminen ja puolustaminen eivät ole vahingollisuutta. Ne ovat rakastamista, huolen pitämistä ja kunnioittamista. Rajojen ansiosta minä tiedän, mikä on minun elämääni ja mikä muiden elämää. Silloin minä osaan elää omaa elämääni ja antaa muiden elää omaansa. He eivät tarvitse minun apuani elääkseen omaa elämäänsä.
Levossa oleminen 20. maaliskuuta
Tapasin vihaisen miehen. Olin aikaisemmin tavannut häntä muutamia kertoja. Hänen olemuksena on energeettinen. Hän puhuu kovalla äänellä, jyrkästi, vihaisesti ja arvostellen. Hän tuijottaa pistävästi suoraan silmiin, ikään kuin voisi hyökätä toisen kimppuun minä hetkenä tahansa. Olin hänen kanssaan kävelyllä. Hän pysähteli, yritti vangita minut tuijotuksellaan ja purkaa energiaansa kovaäänisellä puheellaan. Tällä kertaa en pysähtynyt, sillä en nauttinut tuossa tilanteessa olemisesta. En halunnut ottaa vastaan hänen energiaansa. Jatkoin kävelyä hitaasti, mutta ilmaisin samalla haluni kuunnella häntä. Pari kertaa hän yritti pysäyttää minut kädellään. Sitten hän töni minua, mutta jatkoin kävelyä. En antanut hänen silmiensä vangita minua, vaan katselin välillä häntä, välillä muualle.
Melko pian hänen energeettinen olemuksensa lauhtui. Hänen äänensä hiljeni ja siihen tuli pehmeä, arka ja ihmettelevä sävy. Hän ei enää kulkenut vierelläni eikä yrittänyt pysäytellä minua, vaan jättäytyi puoli askelta jälkeen. Hänen olemukseensa tuli hiljaisuutta, arkuutta ja ujoutta. Suuri, äänekäs ja uhoava mies muuttui hylätyksi, hämmentyneeksi ja ujoksi pikkupojaksi. Osoittaakseni hänelle, että halusin kuunnella häntä ja olla hänen kanssaan, ehdotin olutta läheisellä terassilla. Siellä hän alkoi kertoa yhdestä vastoinkäymisestään hyvin energeettisesti. Minusta hänen tarinansa oli niin koominen, että nauroin sille. Pian hänkin nauroi vedet silmissä ja sanoi "nyt pystyn jo nauramaan sille". Tällaista en ollut koskaan aiemmin kuullut hänen suustaan. Lopulta me keskustelimme elämän suruista ja iloista sekä muuttumisesta niiden keskellä. Tämä keskustelu oli pehmeä ja levollinen.
Kun erosimme, tunsin jäähyväisissä molemminpuolista haikeutta ja huomasin, että jokin hänessä oli muuttunut. Hän oli ottanut minut vastaan uudella tavalla. Minä olin ottanut hänet vastaan uudella tavalla. Minä olin asettanut rajoja, ja niiden ansiosta pystyin olemaan oma itseni. Minä olin nauttinut hänen seurastaan, ja koin, että olimme kohdanneet toisemme syvemmältä kuin ennen.
Oman sydämemme ääni 21. maaliskuuta
Oman sydämemme ääni toi meidät paranemisen alkuun. Alussa se puhui niin suuresta tuskasta, että emme enää jaksaneet elää sen kanssa. Kun aloimme kuunnella sydäntämme, me luulimme välillä, että siellä on vain kipua, yksinäisyyttä, pelkoa, arkuutta ja häpeää. Voisimmeko me koskaan enää uskaltaa elää? Sydämessämme oli paljon hylätyksi tulemista, menetyksiä, rakkauden kaipuuta ja epäuskoa itseämme kohtaan. Kaikki tuo tuli välillä pintaan melkeinpä liian suurella voimalla. Oli raskasta alkaa nähdä.
Mutta me kohtasimme omat tunteemme ja hyväksyimme oman sydämemme. Me näimme ja myönsimme kaiken sen rakkaudettomuuden, jonka keskellä rakastava ja rakkautta kaipaava sydämemme oli suojannut itsensä. Kaikki suojakuoremme eivät ole kauniita, eikä niiden riisuminen ole aina mukavaa. Mutta jokaisen riisumisen jälkeen sydämemme näyttää entistä kauniimmalta, ja me uskallamme luottaa siihen uudelleen.
Jokainen suojakuoren poistuminen saa meidän sydämemme kohtaamaan maailman lähempää, ja joskus se sattuu hetken aikaa. Sen kautta me opimme luottamaan sydämeemme ja paranemiseen. Meidän sydämemme osaa itse parantaa itsensä. Sydämellä eläminen johtaa meidät, ei vain paranemaan itse, vaan parantamaan kaikkea ja kaikkia. Sydämemme voi viedä meidät välillä yksinäisyyteen, mutta se tuo meidät aina takaisin. Kun yhden suojakuoren poistaminen tuo esiin uusia arpia, sydämemme on saatava olla hiljaa ja rauhassa, kunnes ne ovat luovuttaneet surunsa ja kipunsa. Kun osaamme olla hiljaa omien arpiemme äärellä, me osaamme olla hiljaa myös muiden ihmisten kipujen äärellä.
Sydämellämme on yhteys rakkauteen, elämään ja hyvyyteen. Se kaipaa vapautta ja kauneutta – ei vain itselleen, vaan koko maailmalle. Sydämemme hakee yhteyttä muiden sydämiin, ja kun se löytyy, elämäämme tulee rikkaus ja välittäminen, jossa syyllisyydestä ei ole tietoakaan. Sydämemme tietää, että elämä on oppimista, kasvamista ja rakastamista. Me emme ehkä osaa niitä mielestämme oikein, mutta sydämemme kertoo, että näin pitää olla. Sydämemme ei tunne epäonnistumisia, sillä rakkaus ei koskaan epäonnistu. Rakastaminen on aina hetken lapsi, sillä se elää vain tässä hetkessä. Ei ole rakkautta nykyhetken ulkopuolella. Jos me rakastamme nykyhetkessä, me emme epäonnistu, vaikka rakastaisimme vajavaisesti. Silti meidän sydämemme voi oppia rakastamaan lujemmin. Mutta se voi tapahtua vain yhdellä tavalla – me tulemme vapaammiksi.
Oma valtamme 22. maaliskuuta
Niin kauan kuin me luulemme, että jollakulla on meihin valtaa, me sabotoimme suhdettamme häneen. Me vetäydymme, olemme piilossa, kontrolloimme, vihaamme, kapinoimme, emmekä sano, mitä ajattelemme tai tunnemme. Mutta kenelläkään ei ole meihin valtaa. Jonkun olemus saattaa laukaista vanhoja haavojamme tai pelkojamme. Joku voi sanoa jotakin, joka muistuttaa meitä tuskallisista kokemuksista. Me voimme pelätä heikkoutemme näkymistä. Kaikki nämä ovat meidän omia haavojamme, ja tuo ihmissuhde on meille muistutus siitä, että paraneminen on vielä kesken.
Jos pelkäämme omia tunteitamme ja kipujamme, me voimme alkaa sabotoida suhdetta, joka muistuttaa meitä niistä. Me voimme hylätä ihmisen, jota rakastamme, emmekä kykene ottamaan vastaan muiden rakkautta. Nuo suhteet ovat kuitenkin elämän kutsua meille kohtaamaan itsemme. Kun otamme vastaan omat kipumme, pelkäämme omat pelkomme ja suremme omat surumme, me huomaamme, että emme enää reagoi samalla tavalla. Kun me opimme tunnistamaan, milloin jokin tilanne laukaisee vanhoja emotionaalisia muistoja, me voimme kuunnella itseämme sen keskellä tai sen jälkeen. Silloin me ymmärrämme, että kenelläkään ei ole meihin valtaa.
Se valta, jota me kuvittelemme muilla olevan meihin, on takauma, joka vie meidät lapsuuden muistoihin ja kokemuksiin. Kun paranemme niistä, me huomaamme että valta olikin vain meidän oma illuusiomme. Silloin me olemme kiitollisia niistä ihmisistä, joiden kuvittelemme hallitsevan meitä. He auttavat meitä näkemään jotakin, jota emme voisi nähdä ilman heitä. He auttavat meitä vapautumaan menneisyytemme haavoista, mutta vain, jos me itse kohtaamme sen, mikä meissä nousee pintaan. Silloin me myös huomaamme, minkä taakan olimme ripustaneet heidän harteilleen – oman menneisyytemme. Se ei kuulu heille. Se kuuluu meille. He eivät voi muuttaa meidän menneisyyttämme toiseksi. Vain me voimme.
Joskus muut saattavat todella kuvitella, että heillä on valtaa meihin, eivätkä he välttämättä ole iloisia siitä, että me emme enää reagoi samalla lailla. Meidän paranemisemme voi kohdata vastustusta. Suhteet muuttuvat, ja jotkut voivat jopa loppua, kun me muutumme. Mutta kun me parannamme itsemme ja kunnioitamme itseämme, herätämme kunnioitusta myös muissa. Silloin me emme yritä hallita emmekä sabotoida suhdetta, emmekä suostu itse hallittaviksi. Me emme enää yritä pitää omalla kustannuksellamme hengissä suhdetta, joka vahingoittaa meitä, vaan uskallamme antaa sen mennä. Me emme enää kysy, kummalla on suhteessa voima, sillä kummallakin on oma voimansa kulkea toisen vierellä vapaasta tahdostaan tasavertaiseen ystävyyteen sitoutuneena. Tällaista suhdetta ei tarvitse sabotoida eikä kontrolloida, sillä se on suora, luottava ja avoin, ja kummankin parasta tavoitteleva – silloinkin kun se tuntuu tuskalliselta. Me ymmärrämme, että tuskallisuus ei ole suhteen ominaisuus, vaan oma ominaisuutemme. Se voi olla myös toisen ominaisuus, mutta me annamme hänelle vapauden ensin olla haavoitettu ja piikikäs, ja sitten parantaa itse itsensä. Tällainen suhde antaa molemmille vapauden olla sitä mitä hän on, ja siinä vaiheessa missä hän on.
Tässä hetkessä 23. maaliskuuta
Kävelin ajatuksiini vaipuneena pitkin aurinkoisen niityn reunaa. Hetken mielijohteesta riisuin kenkäni ja sukkani, astuin niitylle ja kävelin sen läpi. Heinän kosketus jalkoihini tuntui hyvältä ja palautti mieleeni monia lapsuuden muistoja. Lakkasin miettimästä eilisen tekemisiä ja tajusin, että kaikki ne asiat, jotka olisin voinut tehdä toisin, olivat oppitunteja. Ne eivät olleet virheitä, vaan tilanteita, joissa olisin voinut reagoida toisin – kenties nöyremmin, hyväksyvämmin ja rakastavammin.
Tänään vanhat kuviot olivat houkutelleet minut esiintymään ja liioittelemaan. Se oli saanut minut huomaamaan jotakin itsessäni, mutta pahoittelin sitä vielä mielessäni. Olisin niin halunnut olla "teeskentelemätön". Toisaalta olin ollut aito ja antanut teeskentelylleni luvan nousta esiin sellaisena kuin se tuli, ja olin tarkkaillut sitä ja sen aiheuttamia tunteita.
Olin jo oppinut opetukseni, mutta kannoin sitä silti mukanani. Tuo hetkeen heittäytyminen sai minut oivaltamaan uudelleen, että opittua opetusta ei tarvitse murehtia. Se oli muuttanut minua, ajatteluani ja kokemusmaailmaani, eikä sitä enää tarvittu. Se oli näyttänyt jotakin uutta. Sen murehtiminen ei muuttaisi minua enää mihinkään suuntaan. Mutta läsnäolo hetkessä muutti minut. Se palautti yhteyden maahan ja ilmaan, avasi aistieni tukkeutuneet kanavat ja toi olemassa olemisen ilon.
Läsnäolo muistuttaa meitä elämän rikkaudesta ja jokaisen nykyhetken merkityksestä. Jokainen nykyhetki on kutsu vapauteen menneisyyden murheista ja tulevaisuuden peloista. Menneisyyttä ei ole. Tulevaisuus on illuusio. Jokaisessa nykyhetkessä me voimme kantaa mukanamme menneiden nykyhetkien muistoja. Me voimme ennakoida tulevia nykyhetkiä. Mutta kaikki tämä voi tapahtua vain nykyhetkessä. Kun löydämme läsnä olemisen, me tiedämme, että tulevaisuus tulee itsestään. Menneisyydellä ei ole mitään väliä. Se vain oli. Tulevaisuudella ei ole väliä. Sitä ei ole. Kaikki on täydellistä vain nyt.
Maailma on sekoitus epätäydellisyyttä ja täydellisyyttä, keskeneräistä ja valmista, rikkinäisyyttä ja eheyttä. Lao Tsun sanoin: "Muovaamme savesta astian, mutta tyhjyys sen sisällä varastoi mitä tahansa me haluamme." Nykyhetkessä läsnä oleminen palauttaa meidät tyhjään tilaan astian sisällä. Silloin me huomaamme, että menneisyyden murehtiminen ja tulevaisuuden ennakointi ovat huomion kiinnittämistä astiaan. Astia menettää erillisen merkityksensä. Sen merkitys tulee sen kyvystä sisältää jotakin meille arvokasta. Vain nykyhetkessä me voimme nähdä ja kohdata jotakin arvokasta. Silloin tuo tyhjä tila ei ole enää tyhjä, vaan täynnä olemassa olemisen riemua.
Vähättely 24. maaliskuuta
Ystäväni kehui uusia vaatteitani, joista pidin itsekin. Olin niihin tyytyväinen, sillä ne tuntuivat olevan kuin tehty minulle – sekä ruumiilleni että mielelleni. Vaikka olin jo oppinut ottamaan kehuja vastaan, vähättelin hänen kehujaan. Arvostan kyseistä ystävää paljon. Hän on pitkän matkan kulkija ja merkittävä vaikuttaja eräässä addiktien paranemisjärjestössä, ja joskus koen itseni hänen edessään aloittelijaksi ja vasta-alkajaksi.
Olin onnellinen ja vapautunut tunnistaessani vähättelyni, sillä tunnistamisen mukana tuli ilo siitä, että näin ei tarvitse olla. Sisältäni tulvahti ilo itsestäni, omista vaatteistani ja omasta tyylistäni. Olen löytänyt omat vaatteeni ja oman tyylini. En enää mieti, mitä muut ajattelevat pukeutumisestani.
Meidän ei tarvitse vähätellä sitä, mikä tuottaa meille iloa, olipa muiden asenne sitä kohtaan mikä hyvänsä. Jos se tuottaa meille iloa, se on meille tärkeää. Kun me olemme iloisia, muutkin viihtyvät paremmin. Meidän ilomme on heillekin tärkeää. Yksi elämän suurimpia lahjoja on ilo tavallisista asioista, kuten vaatteista, ruuasta, tai kotimme tunnelmasta. Joskus se on ilo siitä, että laitoimme itsellemme ruokaa, tai että pidimme itsestämme huolta. Kun me löydämme jotakin oikeaa itseämme varten, se saa olla meille ilon lähde. Elämän tavallisten kuvioiden oppiminen on meille suri ilo. Me voimme iloita siitä, että opimme tervehtimään bussikuskia tai naapuria, tai että puhuimme puhelimessa ilman pelkoa. Älä anna muiden vähätellä sitä, mikä on sinulle iso asia.
Muiden odotusten mukaan toimiminen ei tuo meille samaa iloa. Muiden kiitos on mitätön oman sydämemme kiitoksen rinnalla. Ilo omasta persoonallisuudestamme on syvää ja onnellisuuteen verrattavaa. Meissä ei ole yhtään asiaa, jota tulisi vähätellä. Jokainen seikka meidän kasvussamme ansaitsee juhlan. Edes varjomme eivät ansaitse vähättelyä – mutta eivät liioitteluakaan. Kun me löydämme rauhan varjojemme kanssa, niistä puhuminen tulee samanlaiseksi kuin maidon ostamisesta puhuminen. Itse asiassa tästä, jopa kornista neutraalisuudesta elämän hurjimpiakin kokemuksia kohtaan, usein tunnistaa ihmisen, joka on kohdannut elämänsä pimeät puolet. Hän osaa iloita itsestään ja hyväksyä itsensä. Hän tietää myös, että vähättely ei ole hänelle oikein. Olkoon jokainen päivä meidän oma juhlapäivämme.
Me olemme tässä 25. maaliskuuta
Sarjakuvasankari Kessu johti joukkuettaan kohti leiriä. Maasto ei vain näyttänyt sellaiselta kuin sen olisi pitänyt. Masi monet muut alkoivat epäillä, että he olivat eksyneet. Kessu vastasi epäilyksiin "Maasto valehtelee. Kartan mukaan olemme leirissä".
Tämä hetki sisältää kaiken, mitä me tarvitsemme juuri nyt. Jos jotakin oleellista puuttuisi, meidän olemassaolomme loppuisi. Me emme pääsisi seuraavaan hetkeen. Mutta jos me pääsemme, meillä on kaikki tarvittava.
Joskus me odotamme kovasti tulevaisuutta, matkaa, ihmistä, asiaa tai tapahtumaa. Silloin me luulemme, että se antaa meille tulevaisuudessa sen, mitä me tarvitsemme nyt. Mutta tulevaisuus ei koskaan täytä meidän tarpeitamme nyt. Meidän ainoat tarpeemme ovat niitä, jotka meillä on nyt. Tämä hetki sisältää myös matkan siihen, mitä me odotamme. Se sisältää kaiken, mitä meidän on nyt tarpeen kokea, oppia, saada ja antaa. Joskus me odotamme niin kovasti, että unohdamme olla siinä, missä olemme. Me odotamme jonnekin menemistä niin kovasti, että unohdamme matkan sinne. Mutta me emme ole vielä siellä, eikä meidän tarvitsekaan olla. Jos me kuvittelemme olevamme jo siellä, me emme osaa mennä sinne, koska emme tiedä, missä me olemme.
Me voimme pelätä tulevia tapahtumia ja ennakoida vaikeuksia. Mutta me emme ole vielä sielläkään. Tämän hetken kautta me pääsemme seuraavaan hetkeen, ja sitä seuraavaan. Jokainen hetki tulee itsestään. Kun me olemme läsnä matkan kokemuksissa, matka ei ole vain keino päästä perille. Se ei ole hukattua aikaa. Silloin me tulemme perille huomaamattamme. Joskus me saamme havaita, että kaikkein hienoimmat oppitunnit sisältyvät matkantekoon eivätkä perille pääsyyn tai perillä olemiseen. Jokainen meidän oppituntimme voi tapahtua vain nyt. Kaikki oppitunnit tapahtuvat vain silloin, kun me näemme, missä me olemme. Me emme opi tulevaisuudessa mitään. Me opimme vain nyt.
Odottaminen voi olla merkkiä siitä, että emme osaa olla matkalla. Levottomuus kehottaa meitä pysähtymään ja tuntemaan kaikki ne tunteet, jotka meidän on tarpeen tuntea. Matka voi muuttua rikkaudeksi. Ei ehkä ole mukavaa pysähtyä, kun olemme epävarmoja, mutta se avaa meille matkan rikkauden. Se avaa meille nykyhetken opetuksen. Matkasta muualle tulee matka itseemme. Silloin me huomaamme, että tässä on hyvä olla. Ei ole tarpeen olla vielä siellä. Jos emme ole siellä, olisi vahingollista luulla olevamme siellä.
Ei tarvitse toimia 26. maaliskuuta
Paranemisen alussa minusta tuli hiljainen ja vetäytynyt. Halusin olla hiljaa omien tunteideni ja ajatusteni kanssa. Halusin olla myös muiden ihmisten kanssa, mutta en sillä hinnalla, että olisin tehnyt itselleni vääryyttä. En yksinkertaisesti jaksanut puhua joutavia, enkä halunnut maksaa jonkun lähellä olemisesta sitä hintaa, että olisin kokenut oloni epämukavaksi. Annoin itselleni luvan olla sitä, mitä sydämeni sanoi.
Joskus mietin, mitä muut ajattelivat minusta. Jotkut halusivat olla minun kanssani, mutta joidenkin kanssa oleminen merkitsi pelkästään joutavien puhumista. Se sattui. Olisin halunnut olla heidän kanssaan, mutta en tiennyt miten. Olisin halunnut olla ystävällinen ja kohdata heidät ihmisenä, mutta en osannut. Siispä olin poissa.
Nyt olen tullut takaisin. Osaan myös puhua joutavia, ja usein se on jopa hauskaa. Joutavuuksien puhuminen on yksi keino viestiä, että joku on mielenkiintoni ja aikani arvoinen. Mutta en enää käytä sitä keinona vain saada olla jonkun kanssa. Olen aiemmin kulkenut töihin omalla autolla, mutta nyt olen alkanut käyttää julkisia kulkuneuvoja, vain ollakseni ihmisten keskellä. Se on hauskaa. Matka uuteen paikkaan julkisilla kulkuvälineillä on seikkailu.
Joskus, kun olin vetäytynyt, mietin mitä muut ajattelivat minusta. Välillä olin ahdistunut, koska pelkäsin heidän kuvittelevan, että en pitänyt heistä. Halusin välillä mennä heidän luokseen ja kertoa minkälaisessa tilanteessa olin. Teinkin niin pari kertaa, mutta ne olivat virheitä. Ne lähtivät omasta ahdistuksestani ja siitä, että pelkäsin, mitä muut ajattelivat minusta. Kun menin heidän luokseen, menin selittämään itseäni. Ystäviäni lukuun ottamatta muut eivät ymmärtäneet, mistä puhuin. Opin antamaan itseni olla sitä mitä olin. Lakkasin piittaamasta muiden ajatuksista. Lakkasin selittämästä itseäni muille. Lakkasin selittämästä itseäni itselleni. Opin olemaan toimimatta silloin kun ajatukseni ja tunteeni melskasivat, mutta sydämeni halusi olla levossa. Sydämeni kaipasi rauhaa, paranemista ja itseni kohtaamista. Muut saivat odottaa. Nyt on heidän vuoronsa. Olen tullut takaisin rakkaudessa, rauhassa ja levollisessa itseluottamuksessa.
Meidän ei aina tarvitse toimia. Meidän ei varsinkaan tarvitse selittää itseämme. Joskus tuskamme ja tunteemme voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä, mutta jos sydämemme hiljainen ääni kehottaa meitä olemaan hiljaa, silloin on hyvä olla hiljaa ja kokea tunteemme. Toimiminen voi joskus olla omien tunteidemme pakenemista. Joskus toimiminen voi olla tarpeen, mutta vain, jos se lähtee omasta halustamme muuttua, oppia ja kasvaa. Toimiminen muiden miellyttämiseksi itsemme hinnalla on läheisriippuvaa ja vahingollista. Sydämemme hiljainen ääni johtaa meidät aikanaan myös toiminaan. Silloin me olemme siihen valmiita ja toimimme itsestämme käsin.
Rakkauden oppiminen 27. maaliskuuta
Ihmissuhteiden parantava arvo määräytyy sen mukaan, kuinka ne auttavat meitä kasvamaan rakastamisessa. Sillä, tuntuvatko ne positiivilta vai negatiivisilta, ei ole tämän kannalta merkitystä. Kaikki ihmissuhteet ovat mahdollisuuksia kasvaa rakastamisessa. Avoimien, helppojen ja vapaiden suhteiden kautta me koemme tulevamme rakastetuiksi. Ne hoitavat ja parantavat meitä. Tuskallisten suhteiden kautta me opimme, että emme tarvitse vihaa. Me huomaamme, että viha tekee meidän elämämme vain raskaammaksi. Se saa meidän ruumiimme ja mielemme käymään ylikierroksilla. Se vahingoittaa myös muita ihmisiä.
Me voimme oppia paljon sellaisten ihmissuhteiden kautta, joihin näennäisesti ja pinnallisesti sisältyy vahvoja negatiivisia tunteita. Jotkut niistä voivat olla suurimpia oppimiskokemuksiamme. Meidän ihmissuhteissamme ei ole sattumia. Jokainen ihminen, jonka kohtaamme, on sekä opettajamme että oppilaamme. Jotkut kertovat meille, mitä meidän on hyvä tehdä. Jotkut opettavat meitä omalla esimerkillään. Toiset tulevat elämäämme, jotta me saisimme harjoitella kunnolla. Opetus ja harjoittelu ovat kasvamisen edellytykset.
Jokainen ihminen on opettaja. Kukaan ei koskaan voi lakata opettamasta. Se ei ole meidän vallassamme. Meidän vallassamme on ainoastaan valita, mitä me opetamme. Jokaisen ihmisen jokainen teko on opetus. Mutta se ei ole kaikille samanlainen opetus. Jokainen teko, jonka muut tekevät, on meille opetus itsestämme, sillä me käytämme tilanteita itseemme katsomiseen. Jos joku ei halua katsoa itseensä, hänen kohtaamansa tapahtumat ovat opetuksia jostakin muusta.
Meillä voi olla myös ihmissuhteita, joissa molemmat ovat sitoutuneet oppimaan. Molemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan ja toistensa tapaa nähdä asioita. Tällaiset suhteet voivat kestää läpi elämän yhtään viilentymättä. Molemmat ovat opettajia ja oppilaita, ja molemmat tunnustavat sen. Silti nämä suhteet eivät ole sen suurempia oppimismahdollisuuksia kuin kahden tuntemattoman kohtaaminen kassajonossa. Ne ovat vain erilaisia. Jokainen kohtaaminen opettaa meille rakkautta maksimaalisesti, juuri sen verran kuin kykenemme kussakin hetkessä ottamaan vastaan. Jos luulemme, että me emme voi oppia rakkautta jossakin ihmissuhteessa, vika on vain meidän ajattelussamme.
Väärän ongelman ratkaiseminen 28. maaliskuuta
Jos meillä on keskeneräisiä tuskallisia asioita, joita emme ole surreet ja käsitelleet loppuun asti, me saatamme alkaa ratkoa niitä, kun meidän pitäisi ratkoa nykyhetken ongelmia. Kun joku sanoo, ettei halua puhua meidän kanssamme jostakin asiasta, me alamme kiinnittää huomiota pukeutumiseemme. Kun lääkäri sanoo, että meidän olisi huolehdittava kunnostamme paremmin, me alamme siivota kotiamme huolellisemmin.
Mistä me tiedämme, että me yritämme ratkaista väärää ongelmaa? Siitä, että se ei ratkea. Me saatamme vuodesta toiseen yrittää korjata jotakin osaa elämässämme, mutta se ei korjaannu. Se ei korjaannu, koska siinä ei ole mitään vikaa. Me yritämme korjata sitä vain siksi, että emme näe oikeaa ongelmaa tai emme osaa korjata sitä.
Lapsena me olemme saattaneet kuulla viestejä, jotka kertoivat, että olisi hyvä, jos meitä ei olisi. Jotkut saattoivat olla suoria ilmauksia, ja toisinaan me saatoimme päätellä niin itse. Me saatoimme kuulla esimerkiksi: Tuo tyttö käy niin kalliiksi, että parempi kun sitä ei olisi. Elämä olisi paljon helpompaa, jos tuota poikaa ei olisi. Aika ei tahdo riittää mihinkään, kun sinä olet aina vaatimassa. Minä en jaksa tapella sinun kanssasi. Kunpa sinua ei olisi.
Me olemme unohtaneet nuo viestit. Mutta ihmettelemme, miksi me käyttäydymme kummallisesti. Kun rahahuolet tulevat, sen sijaan, että me suunnittelisimme raha-asioitamme, me alamme miettiä ihan muuta. Meidän ajatuksemme kieppuvat olemassaolon lakkaamisessa. Kun meidän olisi jäsenneltävä ja suunniteltava ajankäyttöämme, me alamme silittää vaatteitamme. Ja kun meidän olisi ratkottava konfliktia toisen ihmisen kanssa, me ajattelemme, että jos me kuolisimme, tilanne ratkeaisi itsestään. Tuskallinen tilanne tulee vielä raskaammaksi, kun me yritämme ratkaista väärää ongelmaa.
Kun me olimme pieniä, me saatoimme kuulla samaa viestiä toistuvasti. Koska viisaat aikuiset sanoivat niin, sen täytyi olla totta. Me emme ymmärtäneet niin monimutkaisia asioita, mutta he ojensivat meille valmiin ratkaisun. Tai sitten me keksimme sen itse. Yhtäkkiä meidän mieleemme juolahti, että jos meitä ei olisi, vanhemmillamme olisi helpompaa. Mutta me emme tienneet, miten me voisimme lakata olemasta.
Joskus yksi kerta riittää. Kun viesti tulee tarpeeksi vahvana avoimeen sydämeen, se uppoaa syvälle. Jos siihen liittyy paljon tuskaa, se uppoaa niin, että pinnalle ei jää merkkiäkään. Se meni syvälle sydämeemme ja laittoi kannen kiinni perässään. Mutta se on siellä ja ohjaa meitä. Me vain luulemme unohtaneemme. Meidän järkemme voi unohtaa, mutta tunteemme eivät unohda. Tunteet voivat piiloutua, mutta ne ovat siellä, kunnes me päästämme ne pois.
Jos tahtoisit ratkaista väärää ongelmaa, sinulla on suunnitelma, jonka olet keksinyt tai ottanut vastaan. Sinä et pääse eteenpäin yrittämällä järkeillä tuota syvällä olevaa suunnitelmaa vastaan, sillä se on tietoisten ajatustesi ulottumattomissa. Mutta voit osoittaa sen suunnitelmaksi. Jos huomaat alkavasi silittää vaatteita, kun joku on sinulle vihainen, käyttäydy kuin olisit juuri keksinyt hienon suunnitelman: "Hei! Minä keksin juuri ratkaisun. Jos silitän vaatteeni, hän lakkaa olemasta vihainen. Olipa hieno juttu. Näin sen täytyy olla". Yritä olla kuin Einstein suhteellisuusteorian keksimisen jälkeen. Kun teet näin, huomaat, kuinka tunteesi lakkaavat taistelemasta asian kimpussa. Alat rakastaa itseäsi. Saatat uudelleen elämisen kautta jopa takautua siihen lapsuuden tilanteeseen tai tilanteisiin, joissa otit tämän suunnitelman omaksesi. Alat ymmärtää itseäsi. Saat voimaa ja ymmärrystä palata oikean ongelman kimppuun. Silloin se alkaa ratketa. Ja turhat ongelmat alkavat kadota.
Mikä on minun? 29. maaliskuuta
Me olemme kokeneet lapsuudessamme paljon tuskaa. Me saatamme kokea sitä edelleenkin, vaikka tuskalliset olosuhteet ovat poissa. Osa tuskastamme saattaa johtua siitä, että me odotamme elämän olevan muuta kuin se on, tai odotamme itsemme olevan muuta kuin me olemme. Kun todellisuus ja sen kanssa ristiriitaiset toiveet kohtaavat, tuskaa syntyy. Sitä voi syntyä myös kahden ristiriitaisen toiveen kohdatessa. Meidän tuskamme sisältää ristiriidan todellisuuden kanssa ja ristiriidan erilaisten mielihalujen välillä. Meidän tuskamme voi olla niin monimutkainen, että kun kysymme "onko tämä minun", me emme osaa vastata.
Jos koen tuskaa, on selvää, että kokemus on minun. Mutta kuuluuko se minulle? Ja jos jollakin toisella minun lähelläni on tuskaa, olenko minä vastuussa siitä? Kuuluuko minun kantaa tuskaa siitä, että toisella ei ole hyvä olla? Vielä pitkän paranemisen jälkeenkin me saatamme ottaa sydämeemme tuskaa, joka ei kuulu meille.
Minulle kuuluvat seuraavat asiat:
Koska tämä kuuluu minulle, sinulle kuuluvat seuraavat asiat:
Meidän ei tarvitse ottaa itsellemme mitään jälkimmäisestä luettelosta. Meidän ei tule ottaa siitä itsellemme mitään, sillä se olisi vahingollista. Jos joku ottaisi sisäänsä jotakin meidän listastamme, se ei olisi vahingollista ainoastaan hänelle. Se vahingoittaisi myös meitä. Et auta ketään ottamalla kannettavaksesi sitä, mikä on hänen. Etkä auta itseäsi yrittämällä antaa jollekin sitä, mikä on sinun. Kullekin riittää oma kuormansa. Kukin voi korjata vain omaa kuormaansa.
Huomaaminen 30. maaliskuuta
Kun me paranemme, meidän vapautemme, herkkyytemme ja avoimuutemme lisääntyvät. Me huomaamme itsessämme uusia piirteitä. Monesti me huomaamme oman paranemisemme vasta siitä, että huomaamme kokevamme tutut tilanteet uudella tavalla. Me huomaamme toiveidemme ja asenteidemme muuttuneen, ja huomaamme nauttivamme elämästä entistä useammin.
Mutta herkkyytemme lisääntyessä me huomaamme myös sellaisia uusia piirteitä itsessämme, joiden toivoisimme olevan toisin. Me saatamme huomata, että emme olekaan niin vapaita vanhoista kokemuksistamme, kuin kuvittelimme olevamme. Sitä mukaa kuin me paranemme, me huomaamme reagoivamme myös näihin havaintoihin uudella tavalla. Meidän ei enää tarvitse ruveta ajattelemaan niitä pakonomaisesti, ei keskittyä niihin eikä murehtia niitä. Meidän ei tarvitse murehtia sitäkään, että huomaamme murehtivamme.
Me päästämme irti. Kun me olemme huomanneet jotakin, huomaaminen on jo tehnyt tehtävänsä. Elämämme ei parane sillä, että alamme murehtia sitä, minkä huomasimme. Huomaaminen riittää, ja irti päästäminen riittää. Kun annamme itsellemme luvan olla sitä, mitä me vielä olemme, me rakastamme itseämme. Kun päästämme irti itsestämme, me voimme olla hetkessä mukana. Me kaikki teemme virheitä. Monet asiat, joita me pidämme virheinä, eivät edes ole virheitä. Ne ovat opetuksia. Ne ovat hetkiä, jolloin me huomaamme, että me huomasimme. Me havaitsemme, kuinka meidän mielemme huomaa tietävänsä jotakin, mitä se ei äsken tiennyt. Me emme huomaa ainoastaan uutta asiaa, vaan me huomaamme myös oman huomaamisemme.
Ei virhe, vaan ilo! Jokainen huomaaminen on matka eteenpäin, askel kohti vapautta. Kun me huomaamme ilman syyttämistä, meidän ei tarvitse suhtautua negatiivisesti silloinkaan, kun huomaamme muissa jotakin, jota he eivät ole vielä huomanneet itsessään. Älä sure sitä äläkä tartu siihen. Älä toivo sen olevan toisin. Paraneminen tapahtuu syvällä. Pinnalla näkyvä kokemus tai käyttäytyminen voi johtua jostakin aivan muusta kuin ajattelemme. Kun olemme levossa silloinkin kun huomaamme, me annamme haavoillemme rauhan parantua. Ne eivät tarvitse hosumista, vaan rakkautta, rauhaa ja lepoa.
Tunteiden tunteminen 31. maaliskuuta
Olin yön venevartiossa. Kuljeskelin pitkin satamaa ja muistelin vuosi aiemmin kirjoittamaani runoa. Silloin tunteiden tunteminen merkitsi kauhua. Olin lähes koko ikäni paennut tunteitani hetken helpotuksiin, ja kun ne lopulta tulivat esiin, ne olivat niin sekavia ja kauheita, etten tiennyt, mitä tehdä niille.
Nyt kävelin elokuun lämmintä yötä ja katselin kuun heijastusta vedessä, kalojen renkaita, uinuvia veneitä ja meren rauhaa. Sama rauha oli sydämessäni. Siellä oli myös surua, epävarmuutta ja iloa. Ne kaikki saivat olla. Tiesin, ettei minun tarvinnut olla varma epävarmoista asioista. Suru odotti vain sitä, että se saisi tulla surruksi. Kaiken tuon keskellä oli hiljaisuus. Pystyin milloin tahansa keskeyttämään pohdiskelun ja vaipumaan ajatuksettomaan läsnäolon kokemiseen, syvään rauhaan ja yhteyteen kesäyön hiljaisen rikkauden kanssa.
Tiesin myös, että tunteet eivät ole ajatuksia. Niitä ei tarvitse ajatella. Niiden kokeminen ei edellytä pohdiskelua. Tunteille riittää, että ne saavat tulla ja mennä ilman, että niitä yritetään kieltää, muuttaa tai selittää. Silloin ne eivät estä rauhaa. Ne voivat kertoa meille, että jokin on epävarmaa. Me emme tiedä etukäteen, mitä koemme, jos jotakin tapahtuu tai ei tapahdu. Me voimme suunnitella, miten toimimme, jos jotakin tapahtuu, mutta emme koskaan voi suunnitella sitä, miten me koemme sen. Me menemme kuhunkin hetkeen tietämättä, mitä se saa sisällämme aikaan.
Jokainen nykyhetki on yllätys. Meidän tunteemme jokaisessa nykyhetkessä ovat yllätys. Jos yritämme ennustaa tai suunnitella tunteitamme etukäteen, me tukahdutamme ne. Kun kuuntelemme niitä ja annamme kaikille tunteille luvan virrata, edessämme on vapaus. Joihinkin hetkiin me voimme mennä epävarmoina, mutta se kertoo, että annamme muiden tehdä omat valintansa, emmekä tiedä etukäteen, mitä he valitsevat.
