Vastauksia 1. syyskuuta
Meidän ei tarvitse nähdä eteenpäin koko elämäämme. Riittää kun näemme pikkuisen eteenpäin. Ja silloin, kun emme näe yhtään eteenpäin, riittää kun vain olemme läsnä ja teemme sen, mitä nyt mielestämme on hyvä tehdä.
Me toivomme usein, että tietäisimme ennalta, mitä kysymyksiä elämä kysyy meiltä, ja että meillä olisi niihin valmiit vastaukset. Me haluaisimme olla se, joka vastaa, eikä se, joka joutuu kysymään. Kysymysten kysyminen ei mielestämme ole meidän tehtävämme. Eikä ainakaan se, että kuulemme vastauksen, jota emme osanneet odottaa. Me ajattelemme, että elämän tehtävä on kysyä, ja että meidän tehtävämme on keksiä oikea vastaus. Olisi helppoa elää valmiiden vastausten kanssa, mutta jos me kuljetamme mukanamme valmiita vastauksia, me voimme joutua muuttamaan niitä melko usein. Silloin ne eivät olleetkaan niin valmiita ja oikeita kuin etukäteen ajattelimme.
Usein meidän ei ole tarkoitus vastata elämän kysymyksiin. Elämä toimii toisin päin. Se herättää meissä kysymyksen ja vastaa itse. Silloin vastausta tärkeämpää on uskaltaa elää avoimen kysymyksen kanssa. Silloin me voimme kysyä itseltämme "Kenen tähän kysymykseen kuuluu vastata? Kenen kuuluu ottaa vastaus vastaan" Ehkä onkin niin, että minun osuuteni on ottaa vastaus vastaan tarvitsematta keksiä sitä itse.
Mikä on vastaus? Onko se mitään muuta kuin ohikiitävässä hetkessä tarvitsemamme tieto tai intuitiivisesti tekemämme valinta? Kun hetki on mennyt, vastausta ei enää tarvita. Meidän ei tarvitse kerätä vastausten kokoelmaa. Elämä ei toistu eikä se saa meitä kysymään samoja kysymyksiä uudelleen. Ja vaikka saisikin, me olemme jo muuttuneet, ja saatamme nähdä eri vastauksen.
Rakkaus 2. syyskuuta
Me haluaisimme usein kontrolloida rakkautta. Kun me saamme rakkauden osoituksia, me emme tahtoisi uskaltaa ottaa niitä vastaan ohikiitävinä tapahtumina. Sen sijaan me haluaisimme jäädyttää ne ja varmistaa, että me saamme tulevaisuudessakin samankaltaisia rakkauden osoituksia. Me pakenemme pois nykyhetkestä, alamme miettiä tulevia tapahtumia ja alamme pelätä, että rakkaus katoaisi pois.
Me emme uskalla vain ottaa vastaan sitä, mikä tulee meitä kohti juuri nyt. Rakkaus on pelottavaa. Sen vastaanottaminen on pelottavaa. Pieninä me emme ole luottaneet siihen, että rakkauden osoitukset vain tulevat, ja että me saamme ottaa ne vastaan. Ne olivat harvinaisia, ja usein ne olivat näennäisiä. Niiden tarkoitus oli manipuloida meitä ja saada meitä tekemään jotakin, mitä me emme tahtoneet. Ne eivät olleet rakkauden osoituksia, vaan julmuutta.
Vielä nytkin rakkauden osoitukset voivat tehdä meidät levottomiksi. Se on merkki meille, että me emme osaa ottaa niitä vastaan, vaan torjumme ne. Me pakenemme pois nykyhetkestä ja suuntaudumme tulevaisuuteen epäuskoisina. Me emme luota siihen, että rakkaus pysyisi.
Kun me osaamme ottaa vastaan rakkauden osoituksia, meidän ei tarvitse luottaa siihen, että ne pysyisivät. Niiden ei tarvitse pysyä. Sellainenkin ihminen, joka rakastaa meitä, saattaa seuraavana hetkenä ilmaista meille vihaa – ilman, että hänen rakkautensa olisi kadonnut. Me saatamme ymmärtää muita väärin. Mikään ei pysy samanlaisena. Jos yritämme saada rakkauden osoitukset pysymään, me ahdistumme ja menetämme sen rakkauden, jota meille annetaan juuri nyt. Kun joku koskettaa meitä, halaa meitä, huomaa meidät, ja on ystävällinen meille, rakkaus on siinä hetkessä. Muuta ei tarvita. Meidän ei tarvitse alkaa miettiä, mitä tapahtuu seuraavassa hetkessä tai seuraavan kymmenen vuoden aikana. Rakkaus on luonamme nyt; se yksinkertaisesti on. Se tulee monimutkaiseksi vasta kun me emme ota sitä vastaan, vaan pakenemme sitä tulevaisuudesta huolehtimiseen.
Me voimme etsiä ihmisiä, jotka rakastavat meitä; ihmisiä, jotka kohtelevat meitä ystävällisesti tässä hetkessä. Mutta jos halaus tai hellä kosketus johtavat meidät tulevaisuuden miettimiseen, me emme osaa ottaa rakkautta vastaan. Me kaipaamme rakkautta, mutta kun saamme sitä, me emme usko siihen. Silloin meidän kaipauksemme tulee vain epätoivoisemmaksi. Viivy itsesi luona tässä hetkessä. Anna rakastaa itseäsi yksinkertaisilla tavoilla. Tulevaisuus ei tee sitä tyhjäksi. Se ei koskaan poista tuota hetkeä, jolloin sinusta välitettiin, vaikka mitä tahansa tapahtuisi. Mutta jos et ollut läsnä tuossa hetkessä, et voinut kokea olleesi rakastettu edes siinä.
Tänään en satuta itseäni 3. syyskuuta
Tunteiden kokeminen ei satuta minua. Jotkut tunteet voivat olla sellaisia, että toivoisin, ettei minun tarvitsisi kokea niitä. Ne voivat tehdä oloni epämiellyttäväksi, mutta ne eivät satuta minua. Minusta voi tuntua siltä, että koko mieleni on kipeä, ja on totta että siihen sattuu.
Mutta tuo kipu ei satuta minua lisää. Se vain kertoo minulle, että minussa on vielä kipeä kohta. Kun koen omat tunteeni silloinkin kun niihin sattuu, en satuta itseäni lisää. Minä satuttaisin itseäni, jos yrittäisin torjua tuon kivun, jos yrittäisin ajaa sen pois, tai jos yrittäisin turruttaa sen. Silloin se keräisi ympärilleen kuorta ja jähmettyisi sen alle. Silloinkin minuun sattuisi, mutta en tunnistaisi sitä.
En myöskään satuta itseäni yrittämällä muuttaa jotakin, joka ei ole muutettavissa. Kun minuun sattuu, en ala iskeä päätäni seinään. Se voi kyllä hetkeksi viedä huomion pois alkuperäisestä kivusta, mutta se ei poista sitä. Sen sijaan minuun alkaa sattua muuallekin.
Minä olen hiljaa kipuni kanssa, sillä sen hyväksyminen ei koskaan satuta minua lisää. Sen sijaan minä huomaan, mihin sattuu. En saata pitää tästäkään huomiosta. Minuun ei todennäköisesti sattuisi, jos olisin ottanut huomioni vastaan aiemmin – ei ainakaan niin paljon. Siksi en aina aluksi pidä siitä, mistä sattumiseni kertoo minulle. Mutta kun annan sen ohjata elämääni, minä huomaan, että se on minun parhaakseni. Se ohjaa minua pois vahingollisista olosuhteista ja asenteista. Ellei kuuma silitysrauta satuttaisi minua, minä saattaisin pitää kättäni siinä niin kauan, että se vahingoittuisi pahasti. Ellei kipeä nilkka saisi minua kävelemään varovasti, se voisi rasittua lisää ja hajota.
Tänään minä kunnioitan niitä viestejä, jotka kertovat, että minuun sattuu. Silloin en satuta itseäni lisää. En myöskään satuta itseäni yrittämällä yksin silloin, kun joku voisi olla kanssani. Jos minun kuormani on liian rakas minulle, se voi tulla myös liian raskaaksi minulle. Kantamalla yksin liian raskasta kuormaa, kun ei tarvitsisi, minä kerron itselleni, että en halua luopua siitä. Kenties en näe vielä toista vaihtoehtoa. Mutta jos olen hukkumassa, minun ensimmäinen tehtäväni on tehdä mitä tahansa, jolla pääsen pois vedestä. Minun ei tarvitse vielä miettiä sitä, mitä teen sitten kun olen maalla. Joskus meidän on vain lähdettävä pois jostakin. Aikanaan me myös tulemme jonnekin, ja olemme silloin turvassa.
Oma eheytymisemme 4. syyskuuta
Meidän käyttäytymisellämme ei ole mitään väliä. Sen muuttumisella suuntaan tai toiseen ei ole mitään väliä. Sen muuttumattomuudella tai muuttumisella ei ole väliä. Ainoa, mikä merkitsee jotakin, on oma hyvinvointimme ja onnellisuutemme. Jos me olemme onnellisia ja voimme hyvin, on aivan sama, pitävätkö muut meitä omituisina vai eivät. Niin kauan kuin emme vahingoita muita, on aivan sama, kuinka me käyttäydymme. Meidän ei tarvitse sovittaa itseämme muiden odotuksiin eikä heidän käsityksiinsä normaaliudesta, kummallisuudesta, eheytymisestä tai eheytymättömyydestä.
Meidän oma hyvinvointimme on tärkeää. Se voi olla erilaista kuin muiden ihmisten hyvinvointi. Meidän paikkamme ei saattaisi olla heille oikea. He saattaisivat voida siinä huonosti. Me saattaisimme voida huonosti heidän paikallaan, heidän tavoissaan ja heidän elämässään. Meidän ei tarvitse yrittää tehdä itsestämme sellaista eheää, tervettä tai parantunutta vaikutelmaa, jonka muut voisivat hyväksyä. Me teemme aivan toisenlaisen vaikutelman silloin, kun koemme oman olomme hyväksi. Se ei ole pelkästään vaikutelma eheydestä. Se on oikeaa eheänä olemista. Se on myös erilaisena ihmisenä olemista.
Me saamme olla erilaisia. Meidän ei tarvitse sopeutua muiden odotuksiin, tavoitteisiin eikä ihanteisiin. Ei varsinkaan sellaisiin, jotka kertovat, millaisen "eheän" ihmisen tulisi olla. Me olemme eheitä, kun muiden odotuksilla ei ole voimaa repiä sisintämme eri suuntiin. Silloin se säilyy eheänä kaikissa olosuhteissa.
Meidän ei tarvitse huolehtia siitä, pitävätkö muut meitä eheytyneinä vai eivät. Meidän ei tarvitse pyrkiä antamaan eheytymisestä sellaista vaikutelmaa, jonka he voivat hyväksyä. Vaikutelmilla ei ole yhtään mitään väliä. Vain se merkitsee, mitä me olemme itsellemme. Muiden vaikutelmat syntyvät heidän päänsä sisällä. Niillä voi olla hyvin vähän tekemistä meidän eheytymisemme kanssa. Vain meidän oma eheytymisemme merkitsee, sillä se kertoo meille, että meidän on hyvä olla sellaisia kuin me olemme. Me eheydymme omista haavoistamme omalla tavallamme.
Elämän virtaus 5. syyskuuta
Joskus me yritämme saada itsemme tai muut ihmiset sanomaan jotakin tai tekemään jotakin. Me toivomme, että he katsoisivat meitä tietyllä tavalla, ja että me voisimme olla heidän kanssaan tietyllä tavalla. Mutta nämä ovat hyvin pinnallisia asioita.
Yhä uudelleen minä ihmettelen itseäni elämän virtaamisen keskellä. Kuinka kaikki voi koko ajan tulla helpommaksi? Kuinka asiat voivat tulla niin itsestään selviksi, että ne katoavat siksi, että niihin ei tarvitse kiinnittää huomiota? Siinä, missä ennen oli ahdas ja hämärä polku, on laaja ja valoisa maisema. Siinä, missä ennen ei ollut mitään, on kokonainen uusi maailma. Ja siinä, missä oli ennen jotakin, ei ole enää mitään.
Kun me paranemme, me kuljemme hetken aikaa kummallisessa maailmassa ja kummallisella mielellä. Ikään kuin me näkisimme läpi monista asioista, paikoista ja tapahtumista. Ne ovat kuin sumuverho, jonka läpi näkee helposti, kunnes aurinko haihduttaa sen kokonaan Elämä on valojen tanssia sumussa, ja me olemme osa tuota sumua. Tanssi tulee ja menee, sumu tulee ja menee, ja kaiken takana on Suuri Hiljaisuus. Sen takana on suuri Hyvä Olla.
Asiat saavat olla. Meidän ei tarvitse vääntää niitä mihinkään. Elämä tulee ja menee, ja tarrautuminen muiden ihmisten ja itsemme hetken kestäviin ilmenemismuotoihin on sumuun tarrautumista. Se tulee ja menee. Elämä on tuon sumun takana, paikassa jossa kaikki ovat oma itsensä myös kipeine kohtineen, haavoineen ja arkoine paikkoineen. Kun emme yritä saada muita vääntymään johonkin muotoon, he saavat olla vapaita. Kun emme yritä vääntää itseämme johonkin muotoon, me saamme olla vapaita. Vasta sitten me voimme alkaa nähdä muodon taakse, siihen paikkaan, jossa elämä virtaa ja jossa kaikki ovat olemassa vapauden keskellä sellaisenaan.
Jotkut asiat voivat saada meidät kokemaan, että meitä ei huomata. Mitä sitten? Muuttuuko meidän elämämme siitä toiseksi, että joku huomaa sen ja seuraa sitä katseellaan? Jos me olemme yksinäisiä, me voimme etsiä uusia ystäviä. Mutta ystävyys ei synny vääntämällä. Sen syntyminen voi sisältää epävarmuutta, hapuilua ja odottamista, mutta ei ahdistunutta vääntämistä. Jos me olemme ahdistuneita, me koemme tunteemme, mutta annamme muiden olla oma itsensä. Joskus me voimme joutua asettamaan rajoja, mutta meidän ei tulisi joutua kiskomaan muita köysillä luoksemme. He tulevat sitten kun tulevat, ja jos tulevat. Jos he eivät tule, me emme yritä vääntyä mutkille houkutellaksemme heitä, emmekä yritä saada heitä olemaan jotakin, jota he eivät ole. Silloin he voivat virrata lähellämme vapaasti, ja silloin heidänkin on hyvä olla.
Mukavaa, tuttua ja turvallista 6. syyskuuta
Mies konttasi katuvalon valossa edestakaisin ja tarkasteli maata huolellisesti. Ohi ajava nainen huomasi miehen, pysäytti auton ja kysyi, tarvitsiko tämä apua. "Olen hukannut avaimeni", mies vastasi. Nainen tuli mukaan konttaamaan, ja muutaman minuutin turhan etsimisen jälkeen hän kysyi, oliko mies varma, että hän oli hukannut avaimet tähän. "Hukkasin ne tuolla puistossa, mutta tässä valossa on helpompi etsiä, ja tunnen tämän paikan hyvin, sillä asun aivan lähellä", mies vastasi.
Kun meidän elämämme avaimet ovat hukassa, me saatamme toimia tuon miehen lailla. Me etsimme tutusta paikasta, ja sellaisesta, mistä meidän on helppo etsiä. Jos me olemme eksyksissä oudossa paikassa, olomme on epämukava. Oudossa paikassa harhailemisen sijaan on turvallista palata tuttuun paikkaan. Me teemme jotakin, mitä olemme tehneet usein. Me saatamme lähteä kävelylle, kuunnella suosikkimusiikkiamme, soittaa jollekulle, lukea tuttua kirjaa, tai tehdä jotakin muuta tuttua. Me saatamme tehdä jotakin vain voidaksemme sanoa itsellemme, että ainakin me teemme jotakin. Ainakin me etsimme, kuten tuo mies. Vai etsimmekö? Mitä tuo mies oikein teki? Mieti sitä hetken aikaa.
Kun me paranemme, me alamme tietää, mikä on meille hyväksi. Me alamme voida paremmin joissakin olosuhteissa. Me alamme väistää olosuhteita, jotka tekevät olomme epämukavaksi. Mutta epämukavuutta on kahdenlaista.
Ensimmäinen on se, että me huomaamme, että jotkut olosuhteet eivät ole meille hyväksi. Me tunnistamme sen siitä, että jos olemme niissä, me alamme voida huonosti. Vaikka tahtoisimme mennä niihin, meille ei ole hyväksi mennä. Toinen epämukavuus liittyy siihen, mihin me olemme tottuneet. Meidän on helppo olla joissakin tilanteissa ja vaikea toisissa, vaikka ne eivät olisi meille vahingollisia. Ne voivat olla jopa hyväksi, mutta ne ovat outoja. Me koemme olomme epämukavaksi, kuin olisimme pimeässä puistossa, kun lähettyvillä palaa tuttu katuvalo.
Ongelmien, haavojen ja luonteen heikkouksien kohtaaminen on epämukavaa. Me menemme mielellämme tuttuun paikkaan ja vältämme outoja. Mutta joskus epämukavuus on positiivinen signaali: se osoittaa meissä kipeää paikkaa. Me tunnistamme tällaisen epämukavuuden siitä, että se auttaa meitä. Me voimme paremmin, tai me voimme kunnioittaa itseämme siitä, mitä me teimme. Vaikka emme heti löytäisikään avainta pimeästä puistosta, ainakin me uskalsimme etsiä. Me voitimme pelkomme ja epämukavuutemme. Me menimme johonkin uuteen, eikä se vahingoittanut meitä.
On hyvä kokeilla uusia paranemisen menetelmiä, vaikka ne tuntuisivat aluksi epämukavilta. Pelkästään meidän mukavuusvyöhykkeemme laajentaminen on arvokasta ja antaa meille itseluottamusta. Jos et ole koskaan mietiskellyt, mietiskele. Kirjoita päiväkirjaa tai vuoropuhelua sisäisen lapsesi kanssa. Opettele rukoilemaan. Mene ryhmään, tai toisenlaiseen ryhmään. Lue se kirja, joka tuntui epämukavalta. Käytä positiivia mielikuvia. Kirjoita kaksinpuhelu epämukavuuden kanssa. Voi olla, että elämän avaimet löytyvät jostakin muualta kuin tutusta paikasta. Epämukavuus ei ole vahingollista. Sen välttäminen voi olla, sillä se pitää meidät tutussa ja turvallisessa. Epämukavuus on joskus tarpeellista. Joskus meidän on syytä seurata epämukavuuden kutsua, sillä se voi osoittaa meille suuntaa selkeämmin kuin mukavuus. Epämukavuus kutsuu meitä uuteen ja tuntemattomaan, kun mukavuus tahtoisi meidän viipyvän lampun alla.
Me emme muutu, ellemme kohtaa tuntematonta. Joskus riittää se tuntematon, minkä keskellä me olemme. Toisinaan meidän on itse tehtävä jotakin uutta.
Aikuisen roolit 7. syyskuuta
Aikuisen ihmisen elämään kuuluvat erilaiset roolit. Niitä ovat esimerkiksi vanhemman, puolison, työntekijän tai työnantajan, asiainhoitajan, järjestelijän, sovittelijan, neuvonantajan, taloudenhoitajan, kodinhoitajan, siivoojan, naapurin, ystävän ja lähimmäisen roolit. Kuhunkin rooliin kuuluu tietyt odotukset, säännöt, tavoitteet, keinot, vastuut ja velvollisuudet.
Mutta me emme voineet hyvin noissa rooleissa. Meidän sisäinen lapsemme pelkäsi, koki ne vieraiksi ja vastenmielisiksi, eikä osannut olla niissä levossa. Me emme viihtyneet niissä. Jokin meissä tuli levottomaksi eikä tiennyt, kuinka käyttäytyä. Meillä ei ollut edellytyksiä elää noissa rooleissa, sillä me näimme ne kotimme epänormaaliuden kautta.
Paranemisemme aikana me kohtasimme sisäistä lastamme ja saatoimme unohtaa roolit lähes kokonaan. Se, mitä meissä oli, tuli pintaan, eikä se osannut elää rooleissa. Se oli pelokas, avuton ja tietämätön. Me aloimme kokea roolit entistä vieraammiksi itsellemme, ja annoimme itsellemme luvan voida niissä huonosti. Jotkut saattoivat jäädä kokonaan pois.
Tämän seurauksena me aloimme löytää sisäistä rauhaa ja omaa normaaliuttamme. Me aloimme nähdä, kuinka kotimme roolittomuus tai roolien sotkeutuminen olivat vaikuttaneet meihin. Me lakkasimme reagoimasta asioihin vammoistamme käsin, ja löysimme sisäistä lepoa niissäkin tilanteissa, joissa olimme aiemmin levottomia ja ahdistuneita. Me aloimme luottaa. Meidän sisäinen lapsemme pääsi eheytymään, eikä hän koe itseään uhatuksi enää niin herkästi.
Toimiaksemme aikuisina aikuisten keskellä meidän on opittava viihtymään erilaisissa rooleissa. Kun me paranemme, me alamme kenties nähdä joitakin niistä jopa omina elämäntehtävinämme. Me opimme vaihtamaan asenteesta toiseen ja roolista toiseen. Muut ihmiset eivät enää herätä meissä vanhoja pelkoja eivätkä synnytä vanhoja tunteita, toimintamalleja ja selviytymiskeinoja. Me voimme alkaa nauttia erilaisista tehtävistä ja tehdä niitä sisäisen levon vallitessa.
Meidän on tarkasteltava elämämme rooleja, jotta aikuisemme eläisi tyytyväistä ja sopusointuista elämää muiden kanssa. Sen, miten me teemme työmme, on oltava sopusoinnussa työntekijän roolin ja siihen liittyvien odotusten, vastuiden ja velvollisuuksien kanssa. Sama koskee elämäämme puolisona, isänä tai äitinä, ystävänä, työtoverina, ja niin edelleen. Meillä on nyt paremmat edellytykset selvitä rooleistamme, mutta meidän on myös nähtävä vaivaa rooliemme tunnistamiseen, selvittämiseen ja elämämme jakamiseen niiden kesken. Ne eivät synny itsestään. Sisäinen lapsemme on edelleen lapsi, ja aikuisemme vastuulla on elää aikuisen elämää. Ainoa ero on siinä, että nyt me alamme voida rooleissamme hyvin.
Hetkessä eläminen 8. syyskuuta
Mitä tapahtuu, kun me lakkaamme jakamasta tapahtumia hyviin ja pahoihin, toivottaviin ja ei-toivottaviin? Me tulemme nykyhetkeen. Me lakkaamme tarkastelemasta elämää sen kautta, mitä sen "pitäisi" olla. Me antaudumme nykyhetken kokemukselle, emmekä kysy siltä mitään. Me lakkaamme huolehtimasta muualla olevista asioista emmekä yritä vääntää nykyhetkeä toiseksi. Me lakkaamme tarkastelemasta asioita sen mukaan, menevätkö ne toivomaamme suuntaan vai eivät. Sen sijaan me alemme tehdä sitä, mitä nykyhetkessä pitää tehdä. Me otamme sen olosuhteet vastaan ja reagoimme niihin tavoilla, jotka ohjaavat meitä kohti sopusointua itsemme ja maailman kanssa.
Kysymys ei ole siitä, teemmekö itsemme rauhallisiksi tai rauhattomiksi. Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Kun me voimme ottaa nykyhetken vastaan koskematta mihinkään ja jättämättä jälkiä mihinkään, me voimme myös valita koskea mihin tahansa ja jättää jälkiä mihin tahansa. Kun me voimme katsoa omia ajatuksiamme ja tunteitamme lajittelematta, arvostelematta ja pyrkimättä mihinkään, me voimme katsoa mitä tahansa täydellisessä tyyneydessä. Silloin koko meidän mielemme ja arvostelukykymme on käytössämme ja läsnä tässä hetkessä. Me emme kiellä ainoatakaan ajatusta, joka osallistuu nykyhetkeen. Me elämme koko persoonamme voimalla.
Me olemme tässä tilassa, kun rauhattomuus ei ole meille sen kummempi kuin rauha, eikä levottomuus sen kummempi kuin lepo. Millään niistä ei ole väliä, sillä mikään niistä ei kestä. Jokainen asia voi muuttua vastakohdakseen milloin tahansa. Jos me yritämme tarrautua asioiden hetken kestäviin muotoihin, me tarraudumme katoavaisuuteen. Jos valintojamme ei ohjaa pyrkimys lepoon eikä levottomuuteen, meidän elämämme ei ole ennalta rajattu.
Paranemisen ja eheytymisen kautta meidän mielemme ei enää pelkää lepoa eikä levottomuutta. Meissä on syvä ja luja kohta, jota meidän ei tarvitse yrittää suojella. Meistä tulee pelottomia, sillä me emme enää pelkää pelkäämistä. Pelkääminenkin on vain yksi mielemme tila, joka ei ole muita kummempi. Me lakkaamme kiinnittämästä siihen huomiota, sillä se ei ansaitse sitä. Me lakkaamme kiinnittämästä huomiota itseemme. Me emme kiinnitä huomiotamme erityisesti mihinkään, sillä mikään asia ei ole toista kummemman huomion arvoinen, jos se ei ole nykyhetkessä. Kun se on nykyhetkessä, ja me otamme sen sellaisenaan, se saa juuri oikean huomion. Silloin me teemme sitä, mitä sille on hyvä tehdä.
Joskus tuska tai levottomuus saa meidät luulemaan, että nykyhetkestä puuttuu jotakin tärkeää. Mutta silloin me emme kohtaa omia tunteitamme. Nykyhetkestä ei koskaan puutu mitään, sillä on vain yksi todellisuus. Kun huomaamme oman illuusiomme ja otamme tunteemme vastaan nykyhetkessä, meidän olemuksemme tulee seesteiseksi, rauhalliseksi ja pelottomaksi. Silloin me elämme nykyhetkessä vailla jännitystä, tuskaa ja pelkoa. Se ei saa meitä pakenemaan, vetäytymään, arvostelemaan eikä torjumaan. Me vain teemme sitä, mitä kulloinkin on hyvä tehdä. Kun olemme työpaikalla, me teemme sitä, mitä on tarpeen tehdä. Kun olemme kotona, me teemme sitä, mitä on hyvä tehdä. Kun olemme ystävien kanssa, me teemme sitä, mitä on hyvä tehdä. Kun olemme yksin, me teemme sitä, mitä on hyvä tehdä. Mikään noista hetkistä ei ole toista tärkeämpi. Tärkeää on vain se hetki, jossa me olemme. Kun me olemme siinä kokonaan, muita hetkiä ei ole. Me emme voi verrata yhtä hetkeä toiseen, sillä ne ovat ainutkertaisia ja toisensa poissulkevia.
Todellisuutta 9. syyskuuta
Kun joku tekee jotakin, onko se hyvä vai paha? Se ei ole kumpaakaan, sillä se on todellisuutta. Jos joku sanoo sinulle jotakin, onko se hyvää vai pahaa? Se ei ole kumpaakaan, sillä se on todellisuutta. Todellisuus on ainoa, mitä on olemassa. Mitään muuta ei voisi nyt olla. Asiat ovat juuri niin kuin ne ovat, eikä mikään asenne voi muuttaa niitä toiseksi. Mikään määrä torjuntaa tai toivomista ei muuta niitä toiseksi. Ainoa, mikä muuttuu, on me itse. Me lakkaamme näkemästä.
Usein meidän reaktiomme eivät muuta meitä hyvään suuntaan – suuntaan, joka tekisi olomme helpoksi, läsnä olevaksi, virtaavaksi ja selvänäköiseksi. Jokainen asenne, joka estää meitä näkemästä todellisuutta vain ja ainoastaan sellaisena kuin se on, tekee meidän olomme vaikeammaksi. Jos me emme hyväksy todellisuutta, se ei siitä muutu mihinkään. Meitä ei koskaan kohtaa mikään muu kuin todellisuus. Me emme koskaan näe mitään muuta kuin todellisuuden. Todellisuus osoittaa meille jatkuvasti itseään itsensä avulla. Mitään muuta osoittajaa ei ole, eikä mitään muuta osoitettavaa. Kun se heittää meitä jollakin, sen osumakohta on todellisuutta. Se kapula, millä se heittää meitä, on yhtä lailla todellisuutta.
Kun todellisuus ei saa meidän mieltämme reagoimaan, me voimme nähdä todellisuuden sellaisena kuin se on. Me vain katsomme sitä. Silloin se ei peity meidän reaktioidemme taakse. Jos me reagoimme, me näemme ensin omat reaktiomme, ja todellisuus jää niiden muodostaman verhon taakse. Mutta kun emme reagoi, todellisuus näyttäytyy meille kirkkaana. Se on joka tapauksessa sama. Me emme voi työntää mitään kauemmas emmekä vetää mitään lähemmäs. Me voimme vain työntää päämme pensaaseen. Se, mitä pensaan ulkopuolella on, ei siitä muutu.
Kuulen välillä joidenkin sanovan, että he eivät hyväksy jotakin. Muuttuuko jokin siitä toiseksi? He tarkoittavat useimmiten sitä, että he eivät pidä niistä tunteista tai ajatuksista, joita todellisuus herättää heissä. He eivät pidä siitä, mitä heidän mielessään tapahtuu. He reagoivat, eivätkä pidä reaktiostaan. Mutta sen sijaan, että he katsoisivat omaan mieleensä, he yrittävät tehdä todellisuudelle väkivaltaa.
On asioita, joita me haluamme välttää. Mutta välttääksemme niitä meidän ei tarvitse torjua niitä. Minä voin välttää auton alle menemistä, vaikka rakastaisin autoja kaikesta sydämestäni. Kun me lakkaamme torjumasta, me voimme välttää levosta käsin, hyväksyen sen, että asiat ovat olemassa meidän reaktioistamme riippumatta. Ja jos me todella haluamme, että asiat muuttuisivat toisenlaisiksi, me voimme tehdä jotakin. Siihenkään me emme tarvitse torjuntaa, sillä me voimme muuttaa asian toiseksi vasta sitten, kun hyväksymme lähtökohdan.
Kiinni 10. syyskuuta
Joskus meistä tuntuu siltä, että olemme kiinni yhdessä ja samassa asiassa, ja että emme edisty ollenkaan. Sillä ei ole mitään väliä. Mitään väliä ei ole sillä, missä me olemme kiinni. Ei ole mitään väliä sillä, olemmeko me kiinni yhdessä asiassa vai monessa asiassa. Todennäköisesti se yksi asia, jossa me olemme kiinni, edustaa meille kaikkea sitä, missä me voisimme olla kiinni. Se sopii täydellisesti moniin meidän haavoihimme ja muistuttaa meitä niistä.
Jos me olemme pitkään kiinni jossakin, meillä ei ole mitään syytä moittia itseämme. Me emme ole typeriä, emme itsepäisiä, emme saamattomia emmekä laiskoja. Meidän ei ole myöskään tarpeen moittia kiinnittymisemme kohdetta. Me olemme siinä kiinni siksi, mitä se herättää meissä. Me reagoimme siksi, että meillä on hyvät syymme siihen. Nuo syyt ovat meille vielä piilossa. Ne saavat meidät tuntemaan tunteita, joita me emme tahtoisi emmekä jaksaisi tuntea.
Korkeampi Voimamme irrottaa meidän siteemme. Sillä, mitä nuo siteet ovat, ei ole mitään väliä. Hänelle ne kaikki ovat samanlaisia. Yksi side ei ole toista kummempi. Paraneminen on muutokselle antautumista ja omalle voimattomuudellemme antautumista. Meidän ei tarvitse moittia itseämme, vaan me saamme olla epätäydellisen inhimillisyytemme levossa. Meidän ei tarvitse joka hetki yrittää kovasti. Me saamme kaiken keskellä päästää irti ja vain ottaa vastaan sen tilanteen, missä me olemme.
Me koemme surumme, yksinäisyytemme, pelkomme, turvattomuutemme, avuttomuutemme ja halumme olla jotakin muuta. Me emme saaneet kodissamme niitä opetuksia, joita me olisimme tarvinneet. Me opettelemme niitä nyt. Elämisen taidon puute ei ole samaa kuin ilkeys, tyhmyys, piittaamattomuus tai laiskuus. Me olemme yrittäneet koko voimallamme, mutta olemme vielä jumissa. Me olemme keskellä oppituntia, jonka ansiosta me pääsemme joskus jonnekin. Me koemme inhimillisen vajavaisuutemme kipeänä.
Me palaamme alkuun, ensimmäiseen askeleeseen. Me myönnämme olevamme voimattomia muuttumaan. Me koemme sen kipeästi ja tiedämme sen olevan totta. Mutta me emme jää ensimmäiseen askeleeseen. Me jatkamme eteenpäin. Me tulemme täysin valmiiksi antamaan Jumalan poistaa vajavuutemme. Me toteamme, että se on meidän ainut vaihtoehtomme. Me emme osaa, emme pysty, emmekä jaksa itse. Me luovutamme. Sitten me jatkamme vielä eteenpäin. Me pyydämme kaikesta sydämestämme Jumalaa poistamaan vajavuutemme. Me ymmärrämme, että se on meidän ainut toivomme. Kun me olemme olleet tarpeeksi kauan jumissa, tämä rukous tulee meidän koko olemuksestamme. Sitten me odotamme. Ja odotamme. Ja huomaamme muuttuvamme. Aikanaan me olemme irti ja olemme saaneet suuren opetuksen, paljon kärsivällisyyttä, myötätuntoa muita samassa tilanteessa olevia ihmisiä kohtaan, ja paljon rakkautta itseämme ja muita kohtaan. Me olemme myös oppineet luottamaan Jumalaan. Me lakkaamme pelkäämästä, että jäisimme uudelleen kiinni, sillä me tiedämme, kuinka meidän matkamme jatkuu.
Hyväksyminen 11. syyskuuta
Kaikki palaa aina hyväksymiseen. Se antaa meille kyvyn katsoa itseämme, elämäämme, muita ihmisiä ja maailmaa. Ilman hyväksymistä me emme näe. Ilman hyväksymistä me yritämme torjua tietoisuudestamme juuri sen, mitä meidän tulisi katsoa. Me yritämme torjua todellisuuden, ja silloin elämämme ei perustu todellisuuteen. Me yritämme ratkaista jotakin, mutta me yritämme ratkaista väärää asiaa. Silloin oikea ongelma ei ratkea, vaan me ainoastaan väsytämme itsemme.
Hyväksyminen ei ole helppoa. Se vie meidät kyllä lepoon, mutta me emme tahtoisi aina mennä tuohon lepoon. On joskus helpompaa kuvitella olevamme jotakin muuta kuin mitä aistimme ja havaintomme kertovat meidän olevan. Usein me tahtoisimme antaa muille toisenlaisen vaikutelman. Mutta meidän ei tarvitse saada ketään ajattelemaan meistä mitään. Meidän ei tarvitse saada itseämme ajattelemaan itsestämme mitään. Hyväksyminen tuo meidät sen luokse, mitä me olemme, ja antaa meidän katsoa sitä. Se tuo meidät pois valhekuvista.
Meidän ei tarvitse keksiä selityksiä sille, miksi me olemme sitä, mitä me olemme. Meidän tarvitsee vain ottaa itsemme ja havaintomme vastaan ilman selityksiä. Jos me rakastamme itseämme, meidän ei tarvitse selittää, miksi emme ole sellaisia kuin haluaisimme olla. Rakkaus ei kaipaa selityksiä. Se ei häpeä sitä, mikä on. Selitykset sulkevat silmämme ja saavat tietoisuutemme kiertämään vanhoja kehiä. Hyväksyminen katkaisee nuo tietoisuuden sulkeutuneet kierrokset.
Ota itsesi vastaan ilman ainuttakaan selitystä. Silloin sinä rakastat ja hyväksyt. Silloin sinä pääset lepoon ja näet asiat oikein. Elämä ei tarvitse selityksiä. Selitykset johtuvat siitä, että me emme tahtoisi nähdä elämää sellaisena kuin se on. Elämä otetaan vastaan. Se elää itsestään käsin.
Kun me lakkaamme selittämästä, me emme lakkaa muuttumasta. Meidän selityksemme eivät ole oikeita. Jos ne olisivat oikeita, meidän ei tarvitsisi selittää. Jos meidän selityksemme olisivat oikeita, me eläisimme jo sitä elämää, joka ei kaipaa selittämistä. Jokainen selitys kertoo, että me emme vielä tunne sitä kohtaa, jota me selitämme, ja että me emme halua nähdä sitä sellaisena kuin se on. Se vain on, eikä yksikään selitys saa sitä toiseksi.
Kun me lakkaamme selittämästä, me lakkaamme torjumasta. Silloin me voimme katsoa sitä kohtaa, jota selitimme. Me voimme nähdä, että se on niin kuin se on. Se ei tarvitse yhtään selitystä, eikä yksikään selitys saa sitä katoamaan eikä muuttumaan toiseksi. Se on osa meitä. Kun me katsomme tuota itsemme osaa sellaisena kuin se on, me näemme itsemme hieman kokonaisempana. Selittäminen estää meitä katsomasta sitä. Selittäminen kertoo, että meillä ei ole syytä muuttua. Mutta kun me hyväksymme kaiken, me alamme muuttua itsestään, sillä silloin me näemme kaiken.
Sinussa ei ole ainuttakaan selitettävää kohtaa. Sinä olet vain oma itsesi. Sinä olet erilainen kuin muut, mutta ei se tee sinusta huonoa. Muut ovat erilaisia kuin sinä, eikä heitäkään tarvitse selittää. He ovat sitä mitä he ovat. Elämä vain on, ja se on jokaisessa ihmisessä oman näköisensä. Jos selität sitä, elämä piiloutuu selityksesi taakse.
Keskipistettä ei ole 12. syyskuuta
Elämällä ei ole keskipistettä. Tapahtumilla ei ole keskipistettä. Niin kauan kuin me etsimme sitä, me etsimme jotakin, jota ei ole. Liehuuko lippu tuulessa vai tuuli lipussa? Kiertääkö ratas kellossa vai kello rattaan ympärillä? Liikkuuko tuuli ilman mukana vai onko tuuli paikallaan olevaa liikettä?
Kaikki vain tapahtuu. Asiat muuttuvat suhteessa toisiin, eikä mikään asia ole muutoksessa keskipisteenä. Koko maailma tapahtuu yhtä aikaa, ja vain virtaavassa nykyhetkessä. Mitään muuta tapahtumista ei ole kuin nykyhetken tapahtuminen. Asiat eivät tapahdu peräkkäin, vaan joka puolella yhtä aikaa, ilman keskipistettä. Sekunnit eivät ole jonossa, vaan ne ovat levällään joka puolella, ja ne tapahtuvat yhtä aikaa.
Meidän elämämme ei ole minkään keskipiste. Meidän nykyhetkemme ei ole minkään keskipiste. Sekunneilla ei ole keskipistettä. Ne ovat yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään. Kun lintu lentää kaukana, se on omien sekuntiensa keskellä, ja ne liikkuvat sen mukana. Kun se on kaukana, se on oman elämänsä keskellä, olematta minkään keskellä. Me voimme joka hetki mennä mukaan mihin tahansa sekunteihin, jotka vain odottavat että ne alkaisivat tapahtua.
Läsnä olemisessa aika katoaa. Läsnä olemisessa keskipiste katoaa, sillä läsnä olemisella ei ole keskipistettä. Me olemme läsnä maailmassa, jolla ei ole keskipistettä, joka on vain tässä hetkessä, ja joka tapahtuu yhtä aikaa kaikkialla, ja vain juuri nyt. Kun me päästämme irti kaikesta, me tulemme mukaan kaikkeen. Kun ei ole mitään mihin verrata, kaikki astuu esiin.
Tässä läsnä olemisessa on yksi hallitseva elementti, joka on suuri myötätuntoinen tyytyväisyys. Me olemme rikkaassa maailmassa, joka voi joka hetki toimia miten vain. Ja kun se toimii, se toimii kokokaan. Maailma lakkaa olemasta monien pienten tapahtumien sarja, ja siitä tulee yksi suuri tapahtuma, jossa me tapahdumme yhtä aikaa kaiken muun kanssa. Kun me lakkaamme etsimästä keskipistettä, koko maailmasta tulee yksi suuri keskipiste. Keskipiste on kaikkialla, ja koska se on kaikkialla, se ei ole missään.
Odottamattomia ongelmia 13. syyskuuta
Paranemisessa on hetkiä, jolloin me ajattelemme päässeemme perille. Me ajattelemme, että tuskastumiset ovat takana, ja me voimme levähtää ja lakata elämästä päivä kerrallaan. Sitten elämä ojentaa meille ongelmia, tunteita, kipuja tai tuskia. Ensin me suutumme ja sitten hyväksymme. Joskus hyväksyminen kestää vähän aikaa. Me emme tahtoisi joutua taas alkuun.
Me saatamme ajatella elämän olevan epäreilua, ja että meidän osamme on raskaampi kuin meille kuuluisi. On totta, että me elämme epätäydellisessä maailmassa. Me elämme maailmassa, jossa asiat menevät pieleen, jossa ihmisiin sattuu, ja jossa ihmiset satuttavat toisiaan. Me tahtoisimme, että niin ei olisi, ja että me pääsisimme joskus tilaan, jossa me voisimme lakata paranemasta.
Ylsikään ongelma, joka tulee eteemme, ei tee tyhjäksi sitä muutosta, joka on tapahtunut meissä. Me emme koskaan enää joudu alkuun. Mutta me joudumme oppimaan sen, että me reagoimme aina todellisuuteen, eikä siihen, mitä me toivoisimme sen olevan. Niin kauan kuin me koemme elämän tapahtumat ongelmina, me näemme väärin. Ne ovat vain tapahtumia.
Kun elämä sujuu, me saatamme lakata luottamasta Korkeampaan Voimaamme. Me lakkaamme elämästä päivä kerrallaan ja uppoudumme haaveisiin. Kun elämä sitten näyttääkin toisenlaiselta, me emme tahtoisi taas alkaa kohdata todellisuutta. Mutta ristiriita odotusteni ja todellisuuden välissä on vain yhdessä paikassa. Minun odotuksissani. Odottamattomat tapahtumat ovat odottamattomia vain siksi, että minä luulen niiden olevan sellaisia. Jos ne olisivat odottamattomia, niitä ei tapahtuisi. Vain odotettuja tapahtumia tapahtuu.
Kun me ajattelemme päässeemme perille, me sulkeudumme, etäännymme ja tulemme itsekkäiksi. Heti kun niin tapahtuu, me alamme irtaantua todellisuudesta, ja niinpä todellisuus pian osoittaa sen meille. Se osoittaa, että "perillä" on todellisuudessa. Se kutsuu meitä takaisin luokseen. Se tekee niin joka kerta, kun me alamme haahuilla. Me saamme odottaa, että niin tapahtuu. Odottamattomat ongelmat eivät kenties olekaan odottamattomia - eivätkä edes ongelmia. Ehkä ne ovatkin ratkaisuja. Ehkä me itse olimme ongelmassa tai aikeissa astua ongelmaan, ja todellisuus toi meille siihen valmiin ratkaisun. Me emme kenties olisi halunneet sitä, mutta kun olemme kulkeneet siitä läpi, me olemme kiitollisia oppitunnistamme, sillä se on muuttanut meitä.
Zen–kalastaja 14. syyskuuta
Mitä enemmän olen läsnä tässä hetkessä, sitä enemmän olen vain tässä, enkä kaipaa siihen muuta. Kävelen, kuuntelen ja katselen. Olen pohjaan asti onnellinen. Minun ei tarvitse yrittää. Virtaan maailman mukana. Tarina Zen–kalastajasta on omalla kohdallani totta.
Päästettyämme irti monista asioista me palaamme takaisin arkeen ja maailmaan, ja virtaamme sen mukana. Päältäpäin katsoen mikään ei ole muuttunut. Me olemme saavuttaneet valaistumisen: meistä on tullut ihan tavallisia ihmisiä, mutta silti me olemme tulleet Zen-kalastajan kaltaisiksi.
Kalastaja päätti lähteä etsimään valaistumista. Hän päästi irti kaikesta ja vietti luostarissa useita vuosia. Hän kuunteli itseään, luontoa ja maailmaa. Hetken ajan kaikki mitä hän tiesi, oli tuska, etsiminen, paraneminen, irti päästäminen ja itsen kohtaaminen. Hän löysi suuren ymmärryksen, saavutti valaistumisen ja palasi sitten takaisin. Zen-kalastaja palasi teeskentelemättömänä, ilman ahneutta, vihaa, pelkoa ja vahingollisuutta. Hänen vaatteensa ovat kuin kenen tahansa kalastajan ja hän puhuu kuin kuka tahansa kalastaja. Valaistumisen jäljet ovat kadonneet hänestä. Hän ei ole mitään erityistä eikä tee mitään erityistä. Hän ei pyri erottautumaan millään tavalla. Jos yrität etsiä häntä, et löydä häntä. Hän istuu laiturilla aivan kuin muutkin kalastajat, jotka odottavat, että kala nappaisi. Mutta Zen-kalastaja ei odota, että kala nappaisi. Hän ei odota mitään. Hän vain istuu siinä maailman kanssa, ja koko maailma istuu hänen kanssaan. Hän on läsnä kokonaan siinä mitä hän tekee. Hän ei odota siihen mitään lisää, sillä jokainen hetki riittää sellaisenaan. Jos kalaa ei tule, kalat ovat siellä, missä niiden kuuluu olla. Jos kalaa tulee, hän panee ne talteen sinne, missä niiden kuuluu olla. Hän ei tyrkytä kenellekään mitään - ei viisaita sanoja, ei ihmeellisiä opetuksia. Sanat, ihanteet ja opit ovat kadonneet. Hän ei tarvitse symboleja, sillä niiden tilalla on se mitä ne osoittivat: läsnä olemisen kokemus.
Hän tulee joka paikkaan tyhjin käsin, valmiina käyttämään niitä, jos niitä satuttaisiin tarvitsemaan. Hän ei odota maksua siitä, mitä hän tekee. Jotkut voisivat sanoa sitä rakkaudeksi ilman ehtoja. Mutta hän ei sano sitä miksikään. Hän ei kaipaa ulkopuolista arvostusta, kehua, eikä kunnioitusta, sillä hän kunnioittaa itseään. Hän ei pidä omia tekojaan erityisinä, sillä hän kunnioittaa kaikkea. Ja jos joku nauraa hänen hölmöyttään, hän liittyy mukaan nauramaan.
Ei ihmeellisiä opetuksia 15. syyskuuta
Etsimiseni on ohi, ja sen tilalla on läsnä oleminen. Symbolit ovat tarpeen etsimisen aikana. Silloin me käytämme symboleita nähdäksemme käyttämämme symbolit ja niiden takana olevan todellisuuden. Mutta elämää voi vain osoittaa. Osoittaja voi nostaa hetkeksi kätensä ja saada toisen ihmisen katsomaan käden osoittamaan suuntaan. Sen jälkeen tuo osoittava käsi on syytä unohtaa. Se, joka katsoo käden osoittamaan suuntaan, voi silti muistaa käden ja olla siitä kiitollinen. Kuitenkin hänen on unohdettava se ja katsottava itse, kunnes hän on sen keskellä, jota osoittaja osoitti. Silloin osoittaminen kadottaa merkityksensä, eikä etsimistäkään tarvita löytämisen jälkeen. Etsimisen tarkoitus on lakata etsimästä.
Tämä on kummallinen paradoksi. Olen aiemmin pitänyt typeränä sanontaa "Ne, jotka eivät tiedä, puhuvat. Ne, jotka tietävät, eivät puhu". Yksi lause voi saada toisen ihmisen katsomaan jotakin, joka ei ollut tuo lause. Jos joku ei osaa katsoa, vaan jää kiinni lauseeseen, kymmenen uutta lausetta ei muuta tilannetta toiseksi. Ja jos joku kääntää päänsä ja katsoo, uusia sanoja ei enää tarvita.
Minun lauseeni ovat kuin seisoisin joen äärellä ämpärin kanssa ja pitelisin kylttiä "jokivettä myytävänä". Jos kuitenkin sattuisit kävelemään joen rantaa ilman, että olisit vielä huomannut jokea, minun kylttini ja ämpärini voivat osoittaa sinulle sen. Ja kun sitten näet joen, minun on pidettävä turpani kiinni. Joki on sinun.
En halua, että minun lauseitani katsotaan. Ne ovat kehnoja, rapistuneita, epämääräisiä ja karkeita suuntaviittoja. Nuo viitat eivät ole minkään ihailun arvoisia. Mutta huonokin viitta tekee tehtävänsä, jos se kääntää katsojan katseen pois itsestään ja saa kulkijan silmät katsomaan sinne, mihin se viittasi. Hiljaa ollessani rukoukseni on, että näkisit karkeiden viittojeni osoittaman kauneuden. Tämä kirja on osoitus, viitta, kyltti ja ämpäri. On jotakin, joka ei ole näissä sivuissa eikä sanoissa. Nämä sivut ovat tässä itseään suuremman syyn vuoksi. Ne eivät ole tässä itsensä tähden. Jos mitään osoitettavaa ei olisi, nämä sivut olisivat kömpelöitä. Mutta ne ovat kauniita sen tähden, että ne osoittavat Kauneutta. Ja mitä kömpelömmin ne sitä osoittavat, sen selkeämpänä Kauneus näyttäytyy niitä vasten.
Kun tie jatkuu 16. syyskuuta
Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta, mutta nyt taas kirjoitan. Usein on käynyt näin. Olen kulkenut yhteen suuntaan, ja sitten on alkanut tuntua siltä, että suunta ei ole oikea. Silloin olen jättänyt kulkemisen kesken ja katsellut ympärilleni hiljaisuudessa. Olen huomannut, että tie on kääntynyt, mutta minä yritin vielä kulkea suoraan. Ei ihme, että kulkemisesta tuli vaikeaa. Olen palannut jälleen tielle, ja kaikki tuntuu helpolta ja itsestään selvältä.
Kun me kuljemme tietämme, me voimme nähdä jo kaukaa jonkin asian, joka houkuttelee meitä. Me kuljemme lähemmäs, ja viimein olemme sen kohdalla. Me ymmärrämme jotakin. Me saamme elämäämme jotakin uutta, ja me itse muutumme. Jos me edelleen katsomme tuota asiaa ja kuljemme eteenpäin, me kuljemme taaksepäin katsoen, kunnes tuo asia katoaa vihdoin horisontin taakse. Silloin me huomaamme, että emme tiedä mihin olemme tulleet, ja minkälaisten maisemien ohi me olemme kulkeneet. Silloin meidän on uskallettava pysähtyä. Meitä ei auta yhtään, jos vain yritämme pitää taukoa ja jatkaa sitten matkaamme edelleen taaksepäin katsoen. Meidän on uskallettava luopua menneisyydestä ja käännettävä päämme eteenpäin. Vasta silloin me näemme, mihin olemme tulleet.
Me kohtaamme joskus suuren opetuksen. Oli hetki, jolloin me tarvitsimme sitä. Mutta kun me olemme oppineet sen, meidän ei tarvitse enää katsoa sitä. Se, mitä me tarvitsimme siitä, on tullut osaksi meitä, ja se on aina meidän mukanamme, vaikka me katsoisimme muualle. Kun me uskallamme päästää silmämme siitä irti, me voimme taas katsoa eteenpäin. Silloin kulkumme on helppoa, ja mukanamme on uutta pääomaa, jonka me voimme tarvittaessa nostaa näkyville. Me voimme palata muistoihimme ja katsella niitä uudelleen. Meidän ei tarvitse pitää niitä silmiemme edessä joka hetki. Kun opetuksemme ovat tulleet osaksi meitä, ne nousevat tarvittaessa itsestään esiin.
Oma voimamme 17. syyskuuta
Meidän voimamme elää vain nykyhetkessä. Me kadotamme sen heti, kun astumme menneisyyteen tai tulevaisuuteen.
Menneisyys on valettu betoniin. Historian kirjat on kirjoitettu. Meidän ymmärryksemme siitä voi vielä muuttua. Muiden ymmärrys siitä voi vielä muuttua. Mutta tämä muutos voi tapahtua vain nykyhetkessä.
Tulevaisuutta ei vielä ole. Tulevaisuus on vain mielikuva. Jos me ajattelemme tulevaisuutta, meillä on vain mielikuvamme. Ajatuksemme tulevaisuudesta voivat olla tuskallisia, tai ne voivat olla onnellisia haaveita. Silti niiden ainoa voima on herätellä meidän tunteitamme. Me voimme yrittää taistella tuskallisia mielikuvia vastaan uusilla mielikuvilla, mutta mitään ei tapahdu. Joskus me voimme yrittää käyttää kaiken ajatteluvoimamme, jotta saisimme jotakin muuttumaan. Me käytämme kaiken sen voiman, joka meillä on, jotta mielikuvamme muuttuisivat. Me väsymme ja saatamme saada jopa fyysisiä oireita. Me emme huomaa, että kadotamme voimamme heti, kun siirrymme tulevaisuuteen. Sen sijaan me ajattelemme, että emme ole vielä yrittäneet tarpeeksi.
Voimattomuuden kokemus on tuskallinen olotila. Kukaan ei pidä siitä. Me yritämme taistella sitä vastaan koko olemuksellamme – emme ainoastaan mielellämme, vaan myös ruumiillamme. Me yritämme vatsallamme, rintakehällämme, selällämme ja sydämellämme niin kovasti, että ne alkavat oirehtia. Mutta vaikka yrittäisimme miten kovasti hyvänsä, mielikuvilla ei ole minkäänlaista voimaa. Me voimme vain myöntää voimattomuutemme ja tulla niistä pois.
Vaikka olisimme kuinka parantuneita hyvänsä, me kadotamme voimamme välittömästi, kun eksymme tulevaisuuteen. Mutta paranemisen myötä me opimme tulemaan sieltä nopeammin pois. Nykyhetkessä me voimme tehdä jotakin. Nykyhetkessä meillä on paljon muutakin kuin voimattomat mielikuvat.
Jos eksyt tulevaisuuteen, älä yritä taistella mielikuvia vastaan uusilla mielikuvilla. Se synnyttää vain turhaa ja tuskallista sisäistä ristiriitaa. Vaikka kulutat kaiken voimasi, sinulla ei ole mitään voimaa. Huomaat sen siitä, että sinä väsyt, mutta mitään ei tapahdu. Millään tulevaisuuden mielikuvalla ei ole voimaa toista tulevaisuuden mielikuvaa vastaan. Vaikka antaisit sille kaiken voimasi, se ei osaa ottaa sitä vastaan. Se ei tee sillä mitään. Sen sijaan vain huomaa voimattomuutesi, sano itsellesi, että kadotit oman voimasi, ja palaa nykyhetkeen. Jos et osaa vielä palata, tunnusta vain se, että kadotat oman voimasi heti, kun eksyt tulevaisuuteen ja mielikuviin. Jos vieläkin murehdit, murehdi pois, mutta myönnä, että olet kadottanut oman voimasi. Pois tuleminen syntyy aikanaan, kun hyväksyt voimasi katoamisen. Se syntyy hyväksymisen kautta itsestään.
Se on sitä miltä näyttää 18. syyskuuta
Mies seisoi kukkulalla liikkumatta. Hänen katseensa oli keskittynyt kaukaisuuteen, ja vain hänen hiuksensa heilahtelivat tuulessa. Kaksi matkalaista lähestyi häntä. He näkivät hänet jo kaukaa ja ihmettelivät, mitä hän tekee. He keksivät monia ehdotuksia: hän odottaa jotakuta, hän mietiskelee, hänen ystävänsä on kuollut, hän laatii runoa, hän on eksynyt, hän on sairas, ja niin edelleen. Mitä lähemmäs miestä he tulivat, sitä kiivaammaksi heidän keskustelunsa kävi. Heidän oli otettava miehestä selvää. Viimein he tulivat ylös kukkulalle miehen luokse ja kysyivät, mitä hän oikein tekee. "Minä seison kukkulalla", mies vastasi.
Sisäinen eheytyminen on täynnä paradokseja. Ensin se kertoo meille, että asiat eivät ole niin kuin ne näyttävät olevan. Kun me vihdoin ymmärrämme sen, se kertoo meille, että asiat ovat juuri niin kuin ne näyttävät olevan. Mikään ei ole muuttunut, mutta silti kaikki on muuttunut. Paraneminen kertoo meille ensin, että me näemme väärin. Sitten, pitkän etsimisen, taistelun ja löytämisen jälkeen se kertookin meille, että me näemme oikein. Se kertoo siis, että meidän näkemisemme on muuttunut. Näkemisen muuttuessa koko todellisuus tuntuu muuttuvan. Mutta se on sama. Me näimme ensin väärin, ja nyt me näemme oikein. Sillä asiat ovat vain sitä, mitä ne ovat.
Ensin me näimme asiat alitajuisten reaktioiden, takaumien, tunteiden ja tulkintojen kautta. Me emme nähneet asioita, vaan sen, mitä meissä tapahtui. Niin kauan kuin me luulimme näkevämme asiat, me näimme väärin. Mutta heti, kun aloimme nähdä omat reaktiomme ja sisäiset viestimme, me aloimme nähdä oikein. Me emme heti osanneet erottaa asioita ja sisäisiä viestejämme, emmekä aina tienneet, mikä oli mitäkin, mutta me aloimme nähdä, että asiat eivät olleet sitä, mitä ne näyttivät olevan. Mitä enemmän me annoimme lupaa sisäisille viesteillemme ja hyväksyimme ne, sitä selkeämmin me näimme ne. Me huomasimme, että sisäiset viestimme olivat omia asioitaan, ja että me saatoimme nähdä ne oikein. Kun annamme niiden virrata vapaasti ja tunnustamme ja tunnistamme ne, me huomaamme, että näemme myös ulkoisen maailman oikeammin.
Me tarvitsemme hieman vastauksia ja hieman selityksiä. Mutta usein kysymyksemme ovat pinnallisia ja me tyydymme keskeneräisiin vastauksiin. Jos mies olisi sanonut, että hän odottaa jotakuta, matkalaiset olisivat ehkä luulleet saaneensa selityksen. Mutta miksi hän odottaa jotakuta? Mitä he aikovat tehdä? Miksi he tekevät sen? Mitä he haluavat saada aikaan? Miksi hän odottaa seisoen? Miksi juuri tällä kukkulalla? Ja niin edelleen.
Jos joku tulee vastaamme tavallisissa vaatteissa, me emme kiinnitä häneen huomiota. Mutta jos jollakin on vaatteet, joihin me reagoimme, me alamme kysyä miksi-kysymyksiä, ja tyydymme sitten sellaiseen selitykseen, johon emme enää reagoi. Me saattaisimme nähdä oikeammin, jos kysyisimme itseltämme, mikä meissä reagoi ja alkoi vaatia selitystä. Sitä mukaa kuin me paranemme ja lakkaamme reagoimasta asioihin ja niiden "erilaisuuteen", me annamme kaiken vain olla. Silloin me olemme levossa maailmassa ja näemme sen. Se on sitä miltä näyttää, ja me olemme sitä, miltä näyttää.
Kaaos 19. syyskuuta
Me olemme joskus tilanteessa, jossa ylipääsemättömät tunteet ottavat meidät ohjaksiinsa. Me menetämme valinnanvapautemme ja väsymme elämäämme. Meidän käyttäytymisemme ei ole omassa hallussamme, ja me teemme asioita, joita kadumme ja olisimme halunneet tehdä toisin. Meidän teoillamme on vahingollisia ja tuskallisia seurauksia, mutta olemme kadottaneet kykymme valita toisin. Elämämme muistuttaa kaaosta, emmekä näe siinä mitään järkeä, ja vaikka näkisimmekin, emme jaksa yrittää mitään muuta. Me olemme hämmentyneitä ja kadotamme oman voimamme kaaokseen.
Näinä hetkinä me ymmärrämme oman voimattomuutemme ja sen kaaoksen, josta ensimmäinen askel puhuu: Myönsimme voimattomuutemme (mihin tahansa) nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään.
Tähdet kulkevat omia ratojaan. Aurinko nousee ja laskee joka päivä sekunnin tarkkuudella. Tiedemiehet pystyvät ennustamaan planeettojen liikkeet tarkasti. Aallot veden pinnalla voivat näyttää kaaokselta, mutta ne seuraavat täsmällisiä lakeja. Pilvet ja sateet kulkevat omien lakiensa mukaisesti. Maailma on monimutkainen, mutta se ei ole kaaoksessa. Kaikilla ilmiöillä on lakinsa, joita ne noudattavat.
Meidänkään kaaoksemme ei ole satunnainen. Tietyt asiat toistuvat. Yhtä asiaa seuraa toinen. Kaaoksemme käynnistyy ja lakkaa usein samalla tavalla ja samoista syistä, jotka tuntuvat joskus olevan meitä suurempia. Jotkut asiat heittävät meidät siihen. Joskus me itse suorastaan juoksemme sitä kohti. Katsele tähtiä, päivän kiertoa, pilvien vaellusta, ja kaiken suurta täsmällisyyttä. Eikö se, joka loi maailman ja pitää kaiken paikallaan, voisi tuoda järjestystä myös meidän elämäämme? Korkeampi Voimamme tietää, että me väsymme kaaoksessa. Toisinaan Jumala voi antaa meidän joutua kaaokseen, jotta näkisimme valintojemme järjettömyyden ja oman voimattomuutemme. Mutta hän ymmärtää, kuinka kovasti me kaipaamme turvallisuutta ja ennustettavuutta. Hän voi tuoda meidät takaisin siihen paikkaan, jossa valittavissamme olevat vaihtoehdot eivät ole vahingollisia tai vaarallisia. Me voimme tulla jälleen siihen tilaan, jossa kaaos lakkaa ja me olemme vapaita ohjaamaan omaa voimaamme. Kaaoksen läpi kulkiessamme valinnanvapautemme menettäneenä meillä on usein vain yksi toivo – toisen askeleen toivo: opimme uskomaan, että jokin itseämme suurempi voima voisi palauttaa eheytemme. Toisinaan kaaos tulee meille sitä varten, että me oppisimme ja luottaisimme silloinkin, kun kaaos näyttää olevan edessämme. Kun meidän ei tarvitse enää luoda kaaosta ympärillemme, sisäinen rauhakin löytyy helpommin.
Tyytyväisyys 20. syyskuuta
Pessimistejä kuunnellaan. Tyytymättömyys on viisauden osoitus, sillä se kertoo, että puhuja on nähnyt, miten asiat ovat ja huomannut, että ne voisivat olla vielä paremmin. Se kertoo, että puhujalla on näkemystä ja ymmärrystä, ja että hän ei ole laakereilla lepääjä. Se osoittaa, että puhujalla on kekseliäisyyttä, mielikuvitusta ja kykyä nähdä, miten asiat voisivat olla.
Tyytyväiset ihmiset sen sijaan ovat ymmärtämättömiä ja saamattomia, eivätkä näe, kuinka asiat voisivat olla paremmin. He ovat liian yksinkertaisia vaivatakseen päätään asioiden kehittämisellä. Ja mistäpä heidän kanssaan keskustelisi, koska he eivät ole innostuneita maailman parantamisesta. He ovat tyytyväisiä liian vähään, sillä enemmänkin voisi olla.
Mutta mihin pessimistit ovat tyytymättömiä? Heidän tyytymättömyytensä kohteina ovat usein asiat, joita he eivät voi muuttaa. Ja vaikka he olisivat tyytymättömiä omiin toimiinsa, he ilmaisevat sen siten, että he ovat omien kykyjensä rajoittamia, eivätkä siis voi muuttaa niitäkään. "Ei tästä mitään tule" tarkoittaa usein joko sitä, että minun kykyni ovat liian vaatimattomat, tai että minulle on vastoin odotuksiani annettu tehtävä, josta en pidä. Jos todella haluaisin parantaa tilannetta, minä yrittäisin hankkia puuttuvia taitoja tai opetella pitämään työstäni.
Mutta tässä on syy, miksi pessimistien kanssa on hyvä jutella. Se on turvallista, sillä he eivät rupea tekemään mitään eivätkä houkuttele muita mukaansa. Mistä tahansa me puhummekin heidän kanssaan, me saamme vain puhua. Meiltä ei odoteta mitään, sillä pessimisti ei halua meidänkään uskovan kykyihimme. Jos alamme uskoa kykyihimme, me lakkaamme olemasta pessimistejä, ja meistä tulee ainakin jonkin verran tyytyväisiä.
Ei meidän tarvitse olla tyytymättömiä, jotta tekisimme maailmaa paremmaksi. Onnelliset ihmiset tekevät onnellisen maailman.
Pohjanmaalla isäntä ja renki tekivät aitaa. He junttasivat paaluja maahan ja kiristivät piikkilankaa. Satunnainen kulkija katseli touhua hetken aikaa ja kysyi, millainen aita siitä tulee. Isäntä suoristautui, katseli aikaansaannosta hetken ja totesi sitten: "Tavallista yritettihin, mutta komia tuloo". Tyytyväisyys palkitsee tekijänsä jo ennen kuin työ on valmis. On hyvä tehdä tyytyväisin mielin. Tekemisen ilo voi silloin olla jopa suurempi kuin ilo valmiista työstä.
Oikeus iloon 21. syyskuuta
Jokaisella on oikeus iloon. Jokaisella on oikeus iloon siitä, mistä hän löytää sen. Ilman iloa maailma olisi surullinen paikka. Ilo tekee elämän elämisen arvoiseksi ja auttaa jaksamaan. Se synnyttää helppoutta ja luovuutta. Ilo saa meidät rakastamaan ja suoristaa meidän ryhtimme. Iloisia ihmisiä on hyvä katsella.
Mutta joskus muiden ilo satuttaa meitä. Muut voivat löytää ilonsa asioista, jotka ovat meille kipeitä. Kun he iloitsevat ruuasta, hyvästä viinistä, seksistä, TV:n katsomisesta, laiskottelusta, rakastumisesta, pelaamisesta, lukemisesta, kirjoittamisesta, juoksemisesta, näyttelemisestä, puhumisesta, tai jostakin muusta, se voi viiltää meidän sydäntämme. Kenties he löytävät ilonsa asioista, joihin meidän elämässämme on joskus kuulunut paljon tuskaa ja häpeää. Me emme koskaan voisi iloita niistä. Emme ainakaan vielä, sillä ne ovat liian kipeitä.
Silloin on hyvä muistaa, että jokaisella on oikeus iloon siitä, mistä hän sen löytää. Vaikka tämä ajatus olisi meille aluksi surullinen, se vie meidät vapauteen. Se antaa muille ihmisille vapauden olla iloisia siitä, mistä he löytävät ilonsa. Kun me myönnämme tämän sydämessämme, me muutumme itsekin spontaanimmiksi. Silloin me annamme itsellemmekin luvan ottaa ilomme siitä, mistä me löydämme sen. Me tulemme vapaammiksi, ja aikanaan muiden ilo lakkaa satuttamasta meidän kipeitä kohtiamme niin paljon. Kun me annamme muille oikeuden heidän iloonsa, me tulemme itsekin iloisiksi. Aluksi se voi tuntua kipeältä. Sitten se tuo meille ilon omana itsenämme olemiseen. Silloin meidän on hyvä muistaa, että meidän ilomme voi koskettaa jonkun toisen kipeää kohtaa.
Nykyhetken perusta 22. syyskuuta
Jokainen nykyhetkemme perustuu menneisiin nykyhetkiin. Jokainen nykyhetkemme vaikuttaa siihen, miten me elämme tulevaisuuden nykyhetket. Jos pidän nykyhetkessä ruumiillisesta kunnostani huolta, kohtaan tulevaisuuden nykyhetket hyvässä kunnossa, ja voin elää ne eri tavoin, kuin jos en pitäisi huolta kunnostani. Jos olen menneinä nykyhetkinä opiskellut, minulla on tässä nykyhetkessä tietoa ja ymmärrystä, jota minulla ei muutoin olisi. Tältä osin voidaan sanoa, että meidän menneisyytemme on läsnä jokaisessa nykyhetkessä.
Se, miten olen elänyt elämääni, on antanut minulle eväät elää sitä nyt. Se, miten käytän tämän hetken, määrää, mitä minulla on tulevissa nykyhetkissä. Vaikka me voimme elää vain nykyhetkessä, nykyhetket eivät ole irrallisia. Jokainen nykyhetki vaikuttaa siihen, mitä minulla on tulevissa nykyhetkissä. Sen tähden meidän on elettävä vastuullisesti. Jos en lepää silloin kun olen väsynyt, olen väsynyt pitkään. Jos en syö, kun olen nälkäinen, voimani katoavat, enkä jaksa tulevassa nykyhetkessä toimia täydellä voimallani.
Menneisyydessä olleet kipeät kohdat vaikuttavat siihen, millaisia me olemme nyt. Kipumme, arkuutemme tai itseluottamuksemme eivät ole tulleet tähän hetkeen sattumalta. Mikään elämän eväämme ei ole tässä hetkessä sattumalta. Ne ovat sen polun tulosta, jota pitkin me olemme tulleet tähän hetkeen. Se, mitä me teemme tässä hetkessä, on seuraavan nykyhetken perusta.
Nykyhetki ei ole vain nykyhetkeä varten. Se muodostaa tulevien nykyhetkien perustan. Tässä hetkessä me otamme vastuun siitä, millaisia tulevaisuuden nykyhetket ovat meille, millaisia me olemme tulevina nykyhetkinä, ja millaisia vaihtoehtoja meillä on.
Kun me rakastamme itseämme tässä hetkessä, kaikki tulevat hetket ovat hyviä. Meidän ei tarvitse miettiä, mitä ne voisivat olla. Meille riittää se, että teemme nykyhetkessä sitä, mitä on hyvä tehdä. Jos olet nälkäinen, syö. Jos olet janoinen, juo. Jos olet väsynyt, lepää. Jos olet eksyksissä, pysähdy ja odota, että elämä saa sinut kiinni. Rakkaus, hoivaaminen ja huolen pitäminen ei tarvitse tietoa tulevasta. Silti se takaa hyvän tulevaisuuden.
Nykyhetken vihollinen 23. syyskuuta
Nykyhetkessä aika katoaa. Se, mikä vain on, ei tarvitse aikaa. On vain jatkuva tämä-hetki ja sen virtaus muutoksessa, joka ei kuitenkaan ole muutosta. Kun lippu liehuu tuulessa, se näyttää muuttuvan joka hetki. Mutta se on vain levossa ympärillään olevien voimien suhteen. Jos lippu lakkaisi liehumasta, sen pitäisi käyttää voimaa tuulta vastaan pysyäkseen paikoillaan, eikä olisi enää levossa. Lipun asennon muuttuminen ei ole lipusta erillistä muuttumista, vaan lipun olemista lippu. Liehuminen ei ole lipun teko, vaan osa lipun olemista. Auton liikkuminen ei ole autosta erillinen tapahtuma, vaan osa auton olemista. Kun auton moottorin mäntä heiluu suurella nopeudella edestakaisin, se on joka hetki täydellisessä levossa siihen vaikuttavien voimien suhteen. Tässä olemisessa ei ole aikaa. Mäntä vain heiluu, ja heiluu, ja heiluu. Kun se heiluu, se on mäntä. Eikä se edes heilu. Sen ympäristö heiluttaa sitä. Se vain on tämän heilutuksen keskellä.
Nykyhetken vihollinen ei ole se, mitä siinä on, sillä oleminen ei vaadi aikaa. Nykyhetken vihollinen ei ole myöskään se, mitä siinä ei ole, sillä ei-oleminen ei vaadi aikaa. Jos nykyhetkessä jääkaapissa ei ole margariinia, sitä ei ole. Ei-oleminen on yhtä ajatonta kuin oleminen, eikä se pilaa nykyhetkeä. Nykyhetken vihollinen on se, mitä meidän mielestämme siinä pitäisi olla, sillä muuttuminen ei-olevasta olevaksi vaatii aikaa. Tämän muutoksen odottaminen estää meitä olemasta läsnä sitä enemmän, mitä suuremman painon annamme sanalle pitäisi. Jos tuo sana saa liian suuren painon, ajasta tulee ahdistava haittatekijä; se kuluu joko liian nopeasti tai liian hitaasti. Me keskitymme ajan kulumiseen ja kadotamme ajattoman läsnä olemisen. Me torjumme nykyhetken – se ei kelpaa.
Jos olen kutsunut ystäviä syömään, ja ryhtyessäni laittamaan ruokaa huomaan, että margariini puuttuu, minulla on useita vaihtoehtoja. Jos minulla on tarpeeksi aikaa, menen kauppaan, hankin margariinin, ja jatkan ruuan tekemistä. Tämän kaiken voin tehdä tyytyväisenä, nykyhetkessä ja levossa. Jos minulla ei ole tarpeeksi aikaa, teen jotakin, jossa ei tarvita margariinia, ja tarjoilen erilaisen ruuan. Senkin voin tehdä tyytyväisenä, nykyhetkessä ja levossa, eläen sen kanssa, mikä on. Mutta jos en tyydy siihen, vaan syytän itseäni siitä, että ruuasta ei tullut suunnitelmieni mukainen, en ole levossa. Kuvittelen koko ajan, millaista olisi, jos toinen ruokalaji olisi tarjolla. Saatan jopa pyytää anteeksi tai selitellä, miksi nykyhetki ei ole sellainen kuin olin kuvitellut. Silloin en ole tässä ja nyt ystävieni kanssa, vaan juoksen kadonneen odotukseni perässä, vaikka se ei voisi enää edes toteutua. Pitäisi on tullut minulle tärkeämmäksi kuin on tai ei-ole. Täydellisestä nykyhetken todellisuudesta on tullut minulle epätäydellinen, sillä vertaan sitä johonkin, jota ei ole. Vertaan sitä epätodelliseen, ja eksyn siihen. Mutta kun unohdan sanan pitäisi, olen jälleen tässä.
Huomatuksi tuleminen 24. syyskuuta
Huomatuksi tuleminen ei ollut meille kivaa. Vanhempamme kiinnittivät meihin huomiota silloin, kun he halusivat saada meidät tekemään jotakin, olemaan tekemättä jotakin, tai vain purkaakseen omaa pahaa oloaan. Kenties he pukivat meitä vaatteisiin, jotka herättivät ikävää huomiota. Joskus he saattoivat yrittää huomata meitä positiivisesti, mutta silloinkin he lähestyivät meitä tavalla, joka ei tuntunut meistä hyvältä. Joskus he halusivat leikkiä meidän kanssamme, mutta omista lähtökohdistaan ja omilla tavoillaan. Se ei ollut meidän mielestämme mukavaa. Jos me käyttäydyimme vanhempiemme odotusten mukaan, meidän ystävämme saattoivat pitää sitä omituisena. Me olimme saattaneet oppia kotonamme outoja selviytymiskeinoja, joita muut ihmettelivät.
Vielä nytkin huomatuksi tuleminen saattaa tuoda mukanaan saman emotionaalisen maiseman. Kun joku katsoo meitä, me huolestumme. Me pelkäämme, että hän aikoo rajoittaa meitä, ottaa meiltä jotakin pois, tai saada meidät tekemään jotakin, jossa emme koe viihtyvämme. Me pelkäämme hänen arvioivan negatiivisesti tyyliämme, ruumistamme, vaatteitamme tai tekojamme. Meistä on edelleenkin ikävä tulla huomatuksi.
Jotkut saattavat huomata meidät siksi, että se, mitä he näkevät, koskettaa heidän haavojaan. Mutta useimmat huomaavat jotakin ja katsovat jotakin siksi, että he pitävät näkemästään. Emmekö me itsekin katso eniten sellaista, josta me pidämme? Muut huomaavat meidät, koska he pitävät näkemästään. Ehkä he näkevät jotakin, jota he tahtoisivat itselleen.
Me emme ole enää lapsia, joiden vanhemmat huomaavat meidät vain silloin, kun olemme häiriöksi. Huomatuksi tuleminen voi tuoda meille tunnelmia ja muistoja kohdattavaksi, itkettäväksi ja parannettavaksi. Jos meidän tekee mielemme mennä piiloon, kipeiden muistojen on syytä nousta parannettaviksi. Meidän on surtava pois sekin, että olemme menneet piiloon, kun muut ovat halunneet katsoa meitä ja kuulla meitä.
Sinut huomataan, koska sinussa on jotakin huomaamisen arvoista. Jotakin miellyttävää, kaunista ja raikasta. Jotakin, josta muut iloitsevat, ja jota he tahtoisivat saada itselleen. Sinä olet huomatuksi tulemisen arvoinen, ja sinä saat olla iloinen huomatuksi tulemisesta. Kun me emme koe huomatuksi tulemista ikävänä, me uskallamme myös huomata muita. Mitä positiivisemmaksi huomatuksi tulemisen kokemus muuttuu, sitä enemmän me annamme sitä myös muille.
Eheytymisen etsiminen 25. syyskuuta
Me etsimme eheytymistä. Mutta kuinka me teemme sen? Me luemme jotakin, kuulemme jotakin tai näemme jotakin. Se, mitä me näemme, on mielestämme tavoittelemisen arvoista, ja niin me alamme etsiä sitä. Me haluaisimme nähdä sen toteutuvan itsessämme. Me takerrumme siihen entistä lujemmin, ja etsimme keinoja sen toteutumiseen.
Mutta tämä on vanhan tutun etsimistä. Me näemme jo jotakin. Me tiedämme, mikä meiltä on hukassa. Me ajattelemme, että eheytyminen on kuin kadonneen lompakon etsimistä. Me tiedämme tarkalleen, millainen se on ja mitä se sisältää, mutta juuri nyt se ei ole meillä. Kun me löydämme sen, me emme löydä mitään uutta. Tällainen etsiminen ei ole uuden etsimistä. Me olemme muodostaneet kuvan siitä, millainen eheytynyt ihminen on, ja nyt tahtoisimme tämän kuvan syntyvän meissä. Mutta tämä kuva ei ole eheytyneen ihmisen muodostama kuva, vaan se on rikkinäisen kohdan laatima kuva siitä, millainen se olisi ehjänä. Mitä enemmän me takerrumme tähän kuvaan, sitä kapeammaksi meidän etsimisemme muuttuu, ja lopulta haluamme nähdä vain tämän haaveen toteutumisen. Me emme osaa ottaa vastaan toisenlaista eheytymistä. Me emme enää etsi tuntematonta, vaan tunnettua. Tällaista etsimistä tarvitaan silloin, kun me kehitämme kykyjämme ja harjoittelemme esimerkiksi juoksemista.
Uuden etsiminen on tuntemattomassa kulkemista. Me emme tiedä, mitä me etsimme, ja millainen se on. Mutta kuitenkin me tunnistamme sen heti. Oikea etsiminen ei ole suljetussa tietoisuudessa kulkemista. Jos me etsimme lompakkoa, me kuljemme kaikkien muiden tavaroiden ohi. Muut tavarat ovat vain tiellä, ja me siirtelemme niitä syrjään löytääksemme kadonneen lompakon. Mutta kun me vain etsimme tietämättä, mitä etsimme, me voimme nähdä kaikki muut tavarat. Silloin me olemme oikeastaan seikkailijoita emmekä etsijöitä.
Me emme kysy, miten me löytäisimme jonkin asian. Sen sijaan me kysymme, minkä keskellä me olemme. Me kysymme, mitä tapahtuu. Me otamme vastaan oman kokemuksemme maailmasta, itsestämme ja elämästä. Meistä tulee oikeita etsijöitä vasta kun lakkaamme juoksemasta ennalta laaditun toiveen perässä. Silloin me kuljemme suuressa vapaudessa, ja silloin me voimme löytää jotakin, jota emme olisi muutoin osanneet etsiä. Oikea kysymys ei ole, missä se on, vaan mikä se on. Jos me kysymme, missä se on, me tiedämme mielestämme jo, mikä se on. Me olemme luoneet kuvitelman eheytymisestä, ja etsimme tätä kuvitelmaa. Jos me luulemme etukäteen tietävämme, mitä vapaus ja rakkaus ovat, me voimme löytää vain sen, mitä me luulemme niiden olevan. Eheytymisen etsiminen on irti päästämistä siitä, mitä meidän tulisi löytää. Silloin me voimme löytää jotakin aivan uutta.
Jos... 26. syyskuuta
Talonpoika kasvatti pullossa ankkaa, kunnes se kasvoi niin suureksi, että edes sen pää ei mahtunut pullon suusta ulos. Sitten hän lähti kiertämään maailman viisaiden tietäjien luona ja kysyi heiltä, kuinka saada ankka ulos pullosta särkemättä pulloa ja tappamatta ankkaa. Viisaat pohtivat ja pitivät kokouksia, mutta kukaan ei keksinyt vastausta. Ankka jäi pulloon.
Me voimme olla noiden tietäjien kaltaisia. Me joudumme vaikean tai mahdottoman tilanteen eteen, emmekä keksi vastausta. Me emme osaa tehdä mitään. Me jumiudumme ja ajatuksemme kiertävät ongelman ympärillä. Me näemme kyllä vaihtoehtoja: jos haluamme ankan, me rikomme pullon, ja jos haluamme pullon, me tapamme ankan ja poistamme sen syövyttävällä hapolla. Mutta miten me saisimme molemmat? Me kyselemme, mietimme, ja tuskailemme, mutta ongelma vain pysyy.
Me voimme eksyä jossittelemaan ja pitämään mahdotonta mahdollisena. Silloin me emme uskalla toimia. Vasta kun me näemme selkeästi, me uskallamme elää. Silloin me rikomme pullon ja otamme ankan, tai syövytämme ankan ja otamme pullon. Silloin meidän ratkaisumme saavat viisaat hämilleen ja osoittavat heidän eksymisensä. Elämä antaa meille vaihtoehtoja. Mutta se ei anna kaikkia kuviteltavissa olevia vaihtoehtoja. Ellemme uskalla valita sitä, mitä me osaamme, me lakkaamme elämästä. Jos me katsomme asioita teoretisoiden ja epätodellisten odotusten mukaan, me voimme eksyä noiden tietäjien lailla. Mutta kun me pidämme käsissämme suurta lasipulloa, jossa ankka on, ja tiedämme, että meidän on tehtävä päätös pian, me uskallamme heittää pullon katuun ja ottaa ankan. Silloin me saamme rauhan ongelmasta ja tiedämme elävämme oikeaa elämää, jonka mahdollisuuksien parista me valitsemme sen, mikä on meille oikein. Kun me ymmärrämme vaihtoehtomme, me emme jää päätöksemme jälkeen haikailemaan sitä, että mahdoton ei toteutunut.
Jos muut yrittävät saada meitä pitämään mahdollisena sitä, mikä ei ole meille mahdollista, me pidämme kiinni omista rajoistamme. Jos me emme halua, kykene tai jaksa toimia heidän esittämillään tavoilla, me emme jää suremaan sitä. Vain jotkut asiat ovat meille mahdollisia, ja me voimme hyvin, kun valitsemme omien mahdollisuuksiemme joukosta.
Hyvät ja huonot tavat 27. syyskuuta
Meillä on mielestämme hyviä ja huonoja tapoja. Me tahtoisimme eroon huonoista tavoistamme ja saada niiden tilalle hyviä. Mutta katson asiaa toisesta näkökulmasta – heikkojen ja vahvojen tapojen näkökulmasta.
Heikko tapa on sellainen, jonka pois jääminen ei tunnu ikävältä. Me saatamme kaivata jotakin, mutta jos sitä ei tule, me koemme vain pienen haikeuden. Me emme ahdistu emmekä tule levottomiksi sen pois jäämisestä. Me saatamme kaivata kävelyä meren rannalla, rauhaisaa lukuhetkeä, mietiskelytuokiota tai mikroautoilun rajuutta. Heikon tavan suorittaminen avaa meidän tietoisuuttamme ja saa meidät kokemaan jotakin syvemmin tai laajemmin. Heikot tavat antavat meille lahjoja. Ne tuntuvat hyviltä ja antavat elämäämme suuntaa, mutta eivät rajoita sitä.
Vahva tapa on sellainen, joka saa meidät tuskastumaan, ellemme pääse toteuttamaan sitä. Me ahdistumme ja tulemme kärttyisiksi. Mutta kumpi on ensin, tuska vai tapa? Kun meidän sisältämme nousee levottomuus, meidän tietoisuutemme alkaa käpertyä tuon tavan tekemisen ympärille. Pian me koemme vain tuskastuttavan halun tehdä sitä. Meidän tietoisuutemme sulkeutuu pieneksi ja me muutumme epäherkiksi kaikelle muulle. Vahvan tavan ydin on tämän epäherkkyyden ylläpitämisessä.
Onko se hyvä vai huono asia? Meidän sisältämme nousee levottomuus, ja me tiedämme ainakin yhden tavan hiljentää se hetkeksi. Mutta vahvan tavan toistuminen osoittaa, että levottomuus on vielä jäljellä. Se nousee uudelleen, ja taas me hiljennämme sen. Tällä tavoin me selviämme eteenpäin sellaisen levottomuuden kanssa, jota emme osaa kohdata. Mutta me teemme sen herkkyyden menettämisen ja tietoisuuden sulkeutumisen hinnalla.
Vahva tapa voi olla mikä tahansa, jota ilman me emme osaa elää. Se voi olla kaukaa katsottuna "hyvä" tai "huono". Jos vaatteidemme on aina oltava hyvin silitettyjä, ja sitten käykin niin, että ne eivät ole, tietoisuutemme saattaa keskittyä vain siihen, että ne ovat ryppyisiä. Jos me emme pääse juoksemaan, me voimme kokea sisällämme olevan tuskan. Sama voi koskea sanomalehden lukua, tupakointia, pelaamista, juomista, kirjoittamista, tai mitä tahansa muuta. Tietoisuutemme ei osaa kohdata esiin noussutta tuskaa muutoin kuin toimimalla siten kuin ennenkin. Tähän asti me olemme selvinneet tavan avulla, ja niin on ollut hyvä.
Mutta se ei paranna meitä. Se auttaa meitä selviämään ylläpitämällä epäherkkyyttä. Me kapseloimme levottomuuden hetkeksi, kunnes se nousee taas. Jos haluamme levottomuutemme pois, vahvojen tapojen on väistyttävä, sillä ne tekevät meidät epäherkiksi itsellemme ja saavat melkein kaiken muun katoamaan tietoisuudestamme. Meidän ongelmamme ei ole tuo vahva tapa. Jos me vain jättäisimme sen pois, levottomuutemme etsisi toisen vahvan tavan. Siksi meidän ei tarvitse pyrkiä suoraan eroon vahvoista tavoista. Mutta meidän olisi joskus jätettävä ne väliin ja otettava vastaan se levottomuus, jota ne piilottavat.
Meidän on koettava omat tunteemme sen sijaan, että tekisimme niiden käskystä jotakin. Jokainen vastaanottaminen tekee meidät herkemmiksi itsellemme. Aluksi se voi tuntua ikävältä, mutta hyvin pian me saatamme huomata herkkyytemme lisääntyvän. Kun tietoisuutemme ei enää sulkeudu tuohon tapaan, me näemme itsemme sisään syvemmin. Kun me erotamme tuskan ja levottomuuden tavan tekemisestä, vahva tapa muuttuu heikommaksi. Ja kun siitä on tullut heikko, jäljelle jää vain kokemus, jonka se antaa meille. Jos se on miellyttävä, tapa saa jäädä. Ja jos se ei ole miellyttävä, me huomaamme, että emme enää halua kohdella itseämme huonosti.
Sulautuminen 28. syyskuuta
Kun me olemme täysin läsnä siinä, mitä me teemme, vain läsnä oleminen jää. Me katoamme tekemiseen. Silloin ei ole enää juoksijaa, on vain juokseminen. Silloin ei ole laulajaa, on vain laulaminen. Silloin ei ole puhujaa, on vain puhuminen. Silloin ei ole mietiskelijää, on vain mietiskeleminen. Silloin mielemme ei tarkkaile, vaan osallistuu. Me emme ole tietoisia itsestämme, vaan siitä, minkä keskellä me olemme. Me elämme vain sen mukaan, minkä keskellä me olemme, ja unohdamme sen, kuka on jonkin keskellä. Kuuluisa ajattelijapatsas ei kuvaa ajattelijaa, vaan tilaa, jossa ajattelijaa ei enää ole. Ajattelija on kadonnut ja vain ajatteleminen on jäljellä. Hän on niin täydellisesti sulautunut ajattelemaan, että on kadottanut tietoisuuden siitä, että hän ajattelee.
Läsnä olemisen aikaansaamassa sulautumisessa tarkkailija katoaa. Heti kun tulemme tietoisiksi itsestämme, tarkkailija nousee jälleen esiin. Tarkkailija peilaa koko ajan sitä, kuinka hyvin me esiinnymme, suoritamme, edistymme tai taannumme. Tarkkailija ei ole tietoinen ainoastaan kokemuksistamme ja tilanteen tapahtumista – hän on tietoinen myös odotuksista. Jos olemisemme lähtee muiden odotuksista käsin tai omista odotuksistamme käsin, tarkkailija on valppaasti läsnä. Mutta kun emme odota mitään, ainoastaan teemme parhaamme, tarkkailijaa ei tarvita. Me teemme parhaamme silloin kun tarkkailijaa ei ole, sillä tarkkaileminen vie mielemme pois tekemisestä. Se osa, joka tarkkailee, ei osallistu. Kun kiipeilijä kiipeä vuorta, vain kiipeäminen on. Jos kiipeäjä ei olisi täydellisesti yhtä kiipeämisen kanssa, hän voisi olla vaarassa.
Jos me olemme hermostuneita, emmekä sallisi itsemme olla hermostuneita, tarkkailija saa meidät kiinnittämään huomiota itseemme. Se on ristiriitaista ja hajottavaa. Mutta jos vain olemme hermostuneita, hermostuminen voi auttaa meitä hyvään suoritukseen. Kilpailija sulautuu kilpailemiseen, kun hän lakkaa olemasta erillinen kilpailija, ja kun vain kilpaileminen jää. Hermostuminen kuuluu kilpailemiseen ja sen ilmapiiriin. Se, että monet urheilijat pyytävät yleisöä mukaan suoritukseen, ei ole pelkkää hupia. Yleisön rytmikkäät taputukset kilpailijan jalkojen tahdissa auttavat hyppääjää katoamaan tunnelmaan, niin että vain hyppääminen jää. Silloin kilpailija unohtaa itsensä, lentää jaloillaan hyppäämisen suuressa tilassa ja pääsee ehdottomaan parhaaseensa. Hän ylittää itsensä, koska itseä ei ole.
Kun me olemme läsnä, me vain olemme. Meidän tietoisuutemme ei harhaile tarkkailemassa itseämme eikä tuntemuksiamme, ja silloin elämisestä tulee kevyttä, olimmepa missä tilanteessa tahansa. Kun me keskustelemme muiden kanssa, vain keskusteleminen jää. Minä ja sinä katoavat yhteiseen olemassa olemisen kokemukseen, joka vain soljuu eteenpäin. Me tunnemme niin kokonaisesti, että emme tiedä tuntevamme. Me olemme täysin läsnä silloin, kun olija katoaa ja oleminen jää. Mutta tämä voi tapahtua vain, kun emme yritä estää olijaa olemasta sitä, mitä hän on ja kokemasta sitä, mitä hän kokee. Jos yritämme estää itseämme kokemasta jotakin, huomiomme on estämisessä eikä siinä, mitä tapahtuu. Läsnä olevaksi tuleminen tapahtuu itsestään, kun otamme vastaan olijan kaikki tuntemukset. Itsemme hyväksyminen saa meidät ottamaan vastaan sen, mitä me olemme. Sitten meidän huomiomme ei enää kiinnity siihen.
Kun me olemme tässä tilassa, vain oleminen on. Silloin ei voida edes kysyä, onko se tarpeeksi hyvää, koska me emme ole mitään muuta kuin oleminen. Jos me rukoilemme, vain rukoileminen on. Silloinkaan emme voi kysyä, kelpaako se Jumalalle, koska mitään muuta ei ole kuin rukoileminen. Rukoileminen kelpaa aina Jumalalle. Enemmänkin on kysymys siitä, kelpaako oma rukoilemisemme meille itsellemme. Mutta kun rukoilija katoaa rukoilemiseen, ei ole ketään, joka kysyisi, kelpaako se, eikä ketään, kuka vastaisi.
Kukkaan puhkeaminen 29. syyskuuta
Me haluaisimme puhjeta täyteen kukkaan. Mutta miten ja millaiseen? Mitä kukkaan puhkeaminen on?
Kun tulppaani kasvaa kukkapenkissä, se katsoo sisäänpäin. Se mukautuu omaan geneettiseen koodiinsa. Se ei yritä katsella muita kukkia eikä ottaa niistä mallia. Jos muut kukat varjostavat sitä, se etsii omaa tilaansa, kunnes se löytää aukon kasvaa omalla tavallaan. Kun se on puhjennut kukkaan, sen geneettinen koodi on tullut esiin täydessä loistossaan juuri sellaisena, kuin se oli jo sipulissa. Ulkoiset olosuhteet ovat voineet vaikuttaa tulppaanin asentoon, kokoon ja muotoon, mutta tämä sopeutuminen on myös sen sisällä, ohjelmoituna sen geneettiseen koodiin.
Meillä voi olla monenlaisia haluja, jotka tuntuvat taistelevan toisiaan vastaan. Eräs Rooman valtakunnan aikainen pappi unelmoi saavansa olla kylpylässä kauniiden alastomien naisten ympäröimänä. Kuitenkin jokin hänen sisällään ei halunnut tuon unelman toteutumista, ja niinpä hän meni luostariin. Siellä hän ymmärsi, että jos hän olisi antautunut tuolle unelmalle, hän olisi kadottanut sen unelman, joka oli hänessä vielä syvemmällä. Tämän ymmärrettyään hän palasi luostarista takaisin ja puhkesi toisenlaiseen kukkaan.
On monia asioita, joita meidän ei ole hyvä tehdä. Mutta niin kauan, kuin emme ymmärrä, miksi meidän ei ole hyvä tehdä niitä, me saatamme haluta niitä. Jos jokin sisällämme kyseenalaistaa jonkin kaipauksemme, siihen voi olla hyvä syy. Me emme ehkä kuki sillä tavoin. Meidän on hyvä ohjata itseämme, mutta meidän ei tule kieltää itseämme. On surullista luopua jostakin. Jos me kiellämme tämän surun, me kiellämme itsemme, emmekä suostu oikeasti katsomaan sisällemme. Me teeskentelemme, että emme näe jotakin, joka kuitenkin on olemassa. Me torjumme itsemme ja estämme kukkaan puhkeamistamme.
Meissä voi kukkia vain jokin, joka tulee sisältämme. Se voi kukkia vain silloin, kun me emme kiellä sitä. Ulkopuolelta tuleva ei kuki meissä. Meidän kukkamme on jo valmiina meidän sisällämme, kunhan se vain saa kasvaa. Tulppaanin kukka on jo sen sipulissa. Sipuli ja kukka ovat saman asian eri muotoja, jotka vain aika erottaa toisistaan. Ollessaan sipuli tulppaani on jo puhjennut kukkaan. Tulppaanin sipuli on läsnä koko tulppaanin elinajan. Se on paikka, josta tulppaani saa muotonsa, sillä se kätkee tiedon tulppaanin rakenteesta.
Mitä me emme tahtoisi antaa tulla esiin? Mitä sellaista me yritämme houkutella, joka ei tahdo tulla esiin? Kun me puhkeamme kukkaan, se, mitä sisällämme on, tulee esiin omanlaisenaan. Tulppaani ei voi kiirehtiä kukkaan puhkeamistaan. Se kasvaa omien olosuhteidensa keskellä oman sipulinsa mukaan, ja aikanaan se on täydessä kukassa vain siksi, että se kuunteli sipuliaan. Siellä oli vastaus kaikkiin tulppaanin kysymyksiin. Kaikki meidän tarvitsemamme vastaukset ovat sisällämme. Ne odottavat vain sitä, että elämä kutsuu ne esiin.
Miksi ja miten 30. syyskuuta
Me kysymme paljon miksi-kysymyksiä. Me haluamme jollekin asialle selityksiä niin kovasti, että unohdamme katsoa itse asiaa. Me katsomme selityksiä, ja toivomme löytävämme niistä jotakin. Mutta selitykset ovat meidän ajatuksiamme, ja usein ne ovat hyvin kaukana itse asiasta. Lopulta varsinainen asia hukkuu selitysten etsimiseen ja selitysten taakse niin, että me näemme vain selitykset. Meistä on tullut sokeita sille, mikä on.
Zen ei kysy miksi-kysymystä. Sen sijaan se haluaa näyttää meille, mille me etsimme selitystä. Se ei kysy, miksi minä olen olemassa, vaan miten minä olen olemassa. Se ei kysy, miksi joku teki jotakin, vaan miten hän teki sen. Se ei kysy, miksi minä tunnen jotakin, vaan miten minä tunnen sen. Sen tähden se saa meidät katsomaan itse asiaa ja omaa kokemustamme siitä. Se ei kysy, miksi tuo seinä on olemassa, vaan miten tuo seinä on olemassa. Se tuo meidät maistamaan olemassaolon kokemusta.
Tuskallisestakaan asiasta se ei käännä meidän katsettamme pois. Se ei kysy selitystä sille, miksi se on, vaan se kysyy meiltä, miten se on. Tämä saa meidät katsomaan sitä niin kauan, että me ymmärrämme, miten se on. Ja kun me näemme, miten se on, me huomaamme sen kuuluvan siihen, missä se on. Jos kysyn miksi, en saata haluta kuulla joitakin vastauksia, vaan toivon kiihkeästi toisenlaisia vastauksia. Omat silmäni eivät kerro, onko joku "miksi" todempi kuin toinen, ja joudun oman fantasiamaailmani keskelle. Mutta kun kysyn miten, minulla ei ole tällaisia arvovarauksia. Asiat ovat siten kuin ovat, ja tapahtuvat siten kuin tapahtuvat. Vasta kun ymmärrän, miten ne ovat, voin alkaa ymmärtää, miksi ne ovat. Mutta usein huomaan, että kun ymmärrän, miten asiat ovat, saan täydellisen vastauksen.
Meidän ei tarvitse ymmärtää, miksi meillä on niitä tunteita, joita meillä on. Miksi-selitysten etsiminen vie meidät kauas pois abstrakteihin ajatuksiin, joista meillä ei ole perusteita pitää yhtä toista parempana. Se eristää meidät tunteistamme ja niiden kokemisesta. Alkuperäinen tunne hautautuu etsimisen tuskan alle. Mutta kun emme etsi, me katsomme tunnetta sellaisena kuin se on. Se ei tarvitse selitystä. Sen olemassaolo selittää sen. Kun me kysymme, miten se on, me katsomme vain sitä itseään. Samalla me näemme myös, miten me itse olemme. Minun olemassaoloni on lähtökohta, annettu tosiasia. Jos kysyn, miksi minussa on jotakin, otan etäisyyttä itseeni ja sen hetkiseen olemassaolooni. Mutta kun kysyn, miten se on, katson itseäni tarkasti ja ilman ennakko-odotuksia.
