Omilla siivillä

Heinäkuu

Riisua vai rakentaa?           1. heinäkuuta

Meille tarjotaan monenlaisia menetelmiä sisäiseen eheytymiseen, kasvuun, onnistumiseen ja paranemiseen. Mutta mitä oikein on hyvä tehdä?

Monet menetelmät ovat tukirakenteiden pystyttämistä. Ne ovat jotakin sellaista, minkä avulla me tietoisesti mieltämme käyttämällä, kontrolloimalla ja ohjaamalla käännämme sitä jotakin kohti – jotakin sellaista kohti, mikä ei ole meille vielä luonnollista ja itsestään tapahtuvaa. Tai me siirrämme keskittymisemme ruumiiseemme ja koetamme sen avulla rauhoittaa mieltämme tai saada aikaan jotakin muuta.

Joskus nämä menetelmät ovat hyviä ja tarpeellisia. Me tarvitsemme niitä silloin, kun on aika rakentaa. Mutta sanoisin (hieman liikaa yleistäen), että sellaiset menetelmät ovat vahingollisia, jotka kääntävät huomiomme pois mielestämme ja itsestämme. Monet niistä perustuvat aktiiviseen mielen energian käyttämiseen, ja ne toimivat niin kauan kuin mielemme jaksaa puskea. Mutta ne pettävät silloin, kun mieli ei enää jaksa ylläpitää niitä.

Sisäinen paraneminen ei ole kovinkaan paljon rakentamista – ei ainakaan aluksi. Se on enemmänkin purkamista. Se on niistä vahingollisista puolustusmekanismeista ja -menetelmistä luopumista, joita me olemme omaksuneet. Se on riisumista. Kaikki menetelmät, jotka vievät meitä hyväksymään sen, mitä me olemme, ovat hyviä ja rakentavia. Me kuljemme kohti aitoutta, kohti levossa olevaa itseä, kohti sitä itseä, jota ei tueta erilaisilla tekniikoilla. Paraneminen, joka perustuu riisumiseen, yksinkertaistamiseen ja pois panemiseen, kestää vanhuuteen saakka. Jokainen pois paneminen tekee elämämme helpommaksi, vaikka se saattaa ensin johtaa tuskaiseen elämän kohtaamiseen ilman puolustusmekanismeja. Se ei katoa vanhuudessakaan, sillä ei ole mitään kadottavaa.

Kun arvioit menetelmiä ja valitset niitä itsellesi, mieti, tuovatko ne sinua lähemmäs itseäsi vai vievätkö ne sinua kauemmas itsestäsi. Auttavatko ne sinua kohtaamaan sen, minkä on, ja kokemaan tuskan siitä, että se ei ollut sitä, mitä olisit halunnut? Auttavatko ne sinua näkemään sen, mitä todella olet, vai panevatko ne sen sisällesi entistä syvempään piiloon? Rakentavatko ne monimutkaisia mekanismeja, joiden avulla ylläpidät itseäsi, vai riisuvatko ne elämääsi, tehden siitä entistä yksinkertaisempaa? Onko niiden lopputulos levossa oleva ihminen vai yrittävä ihminen? Esittävätkö ne kuvan, mitä sinun tulisi olla, ilman, että näet, millainen olet? Pyrkivätkö ne kohti sitä, mitä ei vielä ole, vai kohtaavatko ne sen, mikä on nyt?

Me voimme parantua monin tavoin. Kaikille niille yhteistä on, että me opimme ottamaan vastaan emotionaalista tuskaa tekemättä mitään. Me opimme suhtautumaan siihen oikein. Kun meidän ei tarvitse torjua, riehaantua eikä teeskennellä, me voimme parantua joka hetki. Ensin on hyväksymisen aika. Se on myös riisumisen aikaa, sillä me lakkaamme hosumasta. Se on yksinkertaiseksi tulemisen aikaa. Tuskankin keskellä se on levollisuuden aikaa. Sitten tulee aika rakentaa. Usein käy kuitenkin niin, että kun mielen ei enää tarvitse käyttää energiaansa itsensä pönkittämiseen, siitä vapautuva levollisuus hakeutuu itsestään kohti sitä, missä meidän on hyvä olla. Silloin me rakennamme levollisesti ja onnellisuuden motivoimina.

Raikkaus          2. heinäkuuta

Raikkaus on ilon, avoimuuden ja voiman lähde. Se voi olla raikkautta ajatuksissa, tunteissa, ruumiin kokemuksissa tai siinä, kuinka me koemme todellisuuden. Se avaa meidän aistimme ja mielemme. Kun me koemme olomme raikkaaksi, me annamme todellisuuden virrata ja virtaamme itse sen mukana. Tunkkaisuus syntyy sen sijaan juuttumisesta, pysähtymisestä ja takertumisesta.

Tunkkaiset kokemukset ovat olleet tuttuja ja turvallisia. Kaikki niistä eivät olleet raskaita, mutta toisiin liittyy suuren tuskan muistoja. Jotkut voivat vieläkin kätkeä sisälleen tuskaa. Me olemme tienneet, miten niiden kanssa elää, koska olemme tottuneet niihin. Kun elämässä on ollut aikoja, jolloin emme ole tienneet miten elää, me olemme palanneet noihin tuttuihin kokemuksiin, sillä silloin me ainakin tiesimme. Ne ovat olleet meille kotipesä, johon olemme palanneet lepäämään. Ne saattavat vieläkin muistuttaa meitä lapsuutemme kodin ilmapiiristä.

Ne saattavat pitää meitä suojassa, mutta ne eivät vie meitä eteenpäin. Ne eivät avaa silmiämme uudelle, vaan pitävät meidät vanhassa ja turvallisessa. Joskus meidän voi olla tarpeen paeta niihin hetkeksi. Mutta nykyään kysyn itseltäni, "onko tämä raikas kokemus?" Jos se ei ole, mietin, miksi haen sitä. Onko siinä jotakin tuttua, jonka kanssa osaan elää, kenties opittuani siihen pitkän kokemuksen kautta? Muistuttaako se minua rakkaista ihmisistä, tai ihmisistä, joiden luulin rakastavan minua? Turruttaako se aistini, jotta en kokisi oloani niin pahaksi? Piilottaako se jonkin vielä raskaamman kokemuksen?

Kun me etsimme jotakin, siihen on hyvä syy. Kun me teemme vaihtokaupan, me voitamme aina. Me annamme pois jotakin, mitä emme halua, ja otamme tilalle sen, mitä me haluamme. Kun me katsomme sitä, minkä me otimme, me tiedämme, mitä me halusimme. Ja kun me katsomme sitä, minkä me annoimme pois, me tiedämme, mitä emme halunneet.

Raikkaus avaa silmämme uudelle. Meidän lapsuutemme ei ollut raikas. Me emme ole tottuneet raikkauteen, vaan harmauteen, muuttumattomuuteen ja tunkkaisuuteen. Vieläkin se saattaa olla tuttua ja turvallista. Me tiedämme, kuinka elää sen kanssa. Nyt meidän on kuitenkin aika opetella uutta, katsoa elämäämme uusin silmin ja kysyä itseltämme, "onko tämä raikas kokemus?" Meidän on ehkä ensin opittava tunnistamaan raikkaus. Kun me kysymme tätä kysymystä, alamme jo ilmaista kaipaavamme jotakin, ja alamme nähdä sitä ympärillämme. Pian me huomaamme, että elämäämme alkaa tulla uusia, raikkaita ajatuksia ja niiden tuomia kokemuksia. Me alamme nauttia niistä. Kun me opimme erottamaan toisistaan raikkauden ja tunkkaisuuden, emme enää koskaan halua olla tunkkaisia.

Itsemme sabotoiminen          3. heinäkuuta

Rikkinäisten perheiden lapset ovat tottuneet elämään kriisissä – surkeuden, riittämättömyyden, puutteen ja epätoivon emotionaalisessa ilmapiirissä. Yrittäminen ilman onnistumista on meille tuttua. Ja jos onnistuimme, ilo ei kestänyt kauaa. Me emme uskaltaneet olla iloisia, sillä meidän ilomme oli uhka muille. Kenties me koimme, että meillä ei ollut oikeutta olla iloisia. Iloamme varjostivat aina lähellä oleva elämän raskaus ja ennustamattomuus. Me emme osanneet elää ilossa ja vapaudessa, sillä se saattoi päättyä ilman varoitusta milloin tahansa.

Sen seurauksena me opimme yrittämään. Me yritämme enemmän ja sitkeämmin kuin monet muut. Voittaminen, ilo hyvästä suorituksesta ja hyväksytyksi tuleminen ovat meille vieraita kokemuksia. Miten me eläisimme siinä olotilassa? Olisiko kaikki hyvin? Avautuisiko meille voittajan rikas emotionaalinen maailma? Olisimmeko sydämessämme onnellisia ilman syyllisyyttä, ahdistusta ja pelkoa, jos kokisimme olomme hyväksi?

Monet meistä eivät olisi. Me joutuisimme vieraaseen emotionaaliseen maailmaan. Me alamme pelätä, jos joudumme vieraaseen olotilaan. Me olemme ahkeria, teemme töitä ja menestymme – kunnes projekti alkaa olla melkein valmis. Silloin me masennumme, tulemme saamattomiksi, ahdistumme, joudumme paniikkiin, tai emme muutoin kestä. Me pelkäämme onnistumisen tilaa. Me pelkäämme kokea elämän hyvyyttä, sillä me emme usko sen kestämiseen.

On turvallista elää siinä, mikä on tuttua. Osaatko elää, jos tekosi onnistuvat, jos koet, että olet hyvä, että Elämä on iloinen kun menestyt, ja että sinulla on siihen oikeus? Tuletko sitä iloisemmaksi, mitä enemmän menestyt? Vai alatko luoda kriisejä, kun onnistuminen uhkaa? Oletko itseesi tyytyväinen, kun kaikki alkaa mennä hyvin ja maali on silmiesi edessä? Syöksytkö maaliin purjeet pystyssä? Oletko onnellinen vai pelokas? Onko sinulla tapana alkaa keksiä vaikeuksia ja selityksiä, kun kaikki on hyvin tai uhkaa tulla hyväksi?

Tätä sanotaan onnistumisen peloksi, mutta se ei aina ole sitä. Se on outoon emotionaaliseen maisemaan joutumisen pelkoa. Tutut asiat houkuttelevat meitä, vaikka ne olisivat kuinka tuskallisia hyvänsä. Sen me tiedämme jo addiktiomme perusteella. Se houkutteli meitä kaikkine tuskineen. Me tiedämme, kuinka kriisissä eletään. Jos onnistuisimme aina, mitä me silloin murehtisimme? Mitä me silloin ajattelisimme? Olisiko meillä mitään, mitä ajatella? Jos emme ajattelisi kauhua tai siitä pois pääsemistä, mitä me ajattelisimme? Ellei jokin hallitsisi ajatuksiamme ja vetäisi niitä pakonomaisella voimalla kohti kriisin ratkaisua, vaan saisimme täydellisessä vapaudessa valita omat ajatuksemme, mitä me ajattelisimme?

Jos kaikki olisi hyvin eikä nostaisi mieleemme ainuttakaan pelkoa eikä epävarmuutta, me joutuisimme kohtaamaan sisäisen tuskamme. Me emme voisi antaa ahdistukselle ulkopuolisia nimiä. Kaaos ei olisikaan enää olosuhteissa, vaan mielessämme. Mutta kun olemme parantuneet, me huomaamme, että ajattelemme joko hyviä, onnellisia ja vapaita ajatuksia, tai emme yhtään mitään. Me voimme antaa ajatustemme välillä laskeutua hiljaisuuteen ja vain olla läsnä aistiemme välityksellä. Tämä on onnellinen, helppo ja rakastava olotila. Se on aina levossa, johon ainutkaan kriisi ei pääse tunkeutumaan.

Onnistumisen pelosta ei voi parantua suoraan. Mutta kun mielemme paranee ja saa rauhaa, me emme enää tarvitse ulkopuolista kaaosta. Me kohtaamme omat tunteemme ja annamme niiden olla. Ne eivät enää saa meitä yrittämään itsemme lääkitsemistä olosuhteilla. Me alamme onnistua aivan itsestään. Siksi sanon, että maailma tulee meitä vastaan. Meidän elämämme asettuu rauhaan ja me alamme menestyä. Me alamme luontaisesti vastustaa kaaosta. Elämämme alkaa heijastaa mielemme rauhaa. Siitä tulee rakastava, hyvä ja helposti menestyvä. Se on täynnä riemua.

Me alamme olla levossa kaikessa, mitä me teemme, ja huomaamme onnistuvamme. Samalla me lakkaamme määrittelemästä onnistumista. Me vain elämme omaa elämäämme, ja sen sivutuotteena syntyy paljon onnellisuutta.

Tänään ansaitsen ilon          4. heinäkuuta

Kun me alamme parantua ja kuulla omaa sydäntämme, me huomaamme, että aamumme alkavat muuttua. Me heräämme rauhallisina, iloisina, rakastavina ja rakastettuina. Me olemme innostuneita elämästä, itsestämme ja alkavan päivän tuomista lahjoista. Me unelmoimme ja luotamme tulevan päivän hyvyyteen. Olemme onnellisia siitä, että saamme ottaa vastaan uuden päivän, itsemme ja Korkeamman Voimamme Rakkauden. Meidän on hyvä olla. Me olemme läsnä.

Päivän mittaan pelot ja kieltämiset saattavat tukahduttaa aamuisen rauhamme. Me alamme elää sydämemme sijaan järjellämme, analysoiden, miettien ja tulevaa peläten. Luottamuksemme ja luovuutemme katoavat. Oikeammin ne hautautuvat. Me emme enää kuule omaa sydäntämme, vaan alamme punnita itseämme ja tulevaisuuttamme järkisyillä. Me alamme luulla, että se, mitä me ajattelemme tulevaisuudesta, vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuus on. Me luulemme, että ajatuksemme vaikuttavat siihen, mitä me olemme. Me saatamme alkaa pelätä, kun luulemme olevamme vastuussa siitä, mitä me olemme tai mitä tulevaisuus on.

Mutta näin on hyvä. Tuo aamulla kohtaamamme rakastava ja rakastettu minämme ohjaa meitä tilanteisiin, joissa voimme päästää irti peloistamme ja epävarmuuksistamme. Se antaa meille tämän päivän sellaisena kuin me tarvitsemme sen. Sydämemme luottaa meihin koko ajan tuolla aamun luottamuksella, ja se haluaa meidänkin oppivan luottamaan. Meidän on hyvä olla, kun otamme itsemme ja olosuhteemme vastaan ja rakastamme niitä.

Aamun luottamus antaa viitteitä siitä, mihin me olemme menossa. Me olemme kotimatkalla, polulla joka vie meidät oman sydämemme kauneuden keskelle. Se tekee meidät onnellisiksi. Se tekee meidät ihmisiksi, joiden on hyvä olla.

Me emme löydä itseämme hetkessä. Emmekä helposti. Tie on kyllä selvä, emmekä me voi kadottaa suuntaamme, mutta joskus me joudumme kulkemaan paikoista, joista emme tahtoisi kulkea. Silloinkin tuo aamun rauha on kanssamme. Se kertoo meille, että tästä päivästä tulee hyvä, vaikka se ei olisikaan helppo. Tämä päivä vie meitä kotiin. Se voi viedä ahdistuksen läpi, mutta se antaa meille palasen itseämme. Ja jos tiemme on vaikea, mutta silti kuljemme sen, me kasvamme luottamuksessa, joka muodostaa levolle tukevan pohjan.

Usein – hyvin usein – elämä antaa meille rakkauttaan ilman, että meidän tarvitsisi kokea tuskaa. Mutta me saatamme vielä uskoa tarvitsevamme tuskaa. Nuo aamun rauhaisat hetket vakuuttavat meille, että tänään kaikki on hyvin. Tuska on turhaa, mutta meidän on vielä hetken aikaa kohdattava vahingolliset uskomuksemme, ajatuksemme ja pelkomme. Kun me opimme kulkemaan sydäntämme kohti luottaen ja rakastaen, me emme tarvitse tuskaa enää mihinkään.

Sinä ansaitset iloa ja onnea. Sellainen on sinun oikea kotisi. Siihen ei kuulu yhtään tuskaa. Raskaat tunteet jäävät matkalle, ja joskus nämä jäähyväiset voivat sattua. Jokainen niistä tekee jäljellä olevan matkasi helpommaksi. Jokainen pois jätetty tuska ja väärä uskomus auttavat sinua ymmärtämään, että tänään ansaitset ilon. Tämän päivän tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi. Ja jos et sattuisi uskomaan sitä, se ei haittaa. Tämä päivä rakastaa sinua. Tämä päivä tekee parhaansa, jotta olisit onnellinen itsestäsi. Avaa silmäsi, luota, ja tiedä sydämessäsi, että tänään mikään ei voisi olla paremmin. Et ehkä ole vielä siellä missä toivoisit, mutta olet matkalla. Olkoon aamun rauha kanssasi. Ja kun olet perillä, huomaat että matkasi oli täydellinen ja juuri sellainen kuin piti.

Onnellisuus          5. heinäkuuta

Ihmettelin taas kerran onnellisuutta – tai oikeastaan sitä, miten harvinaista se on, ja miten kummallisena sitä pidetään. Osallistuin ihmisenä kasvamista käsittelevään tapahtumaan. Olin ryhmässä, jossa olin ainut onnellinen. Jakaessamme kuulumisia olin iloinen siitä, että saatoin kertoa olevani tyytyväinen, onnellinen ja levossa. Minun oli hyvä olla. Oli ollut pitkän aikaa. Joku toinen kertoi lyhyestä, ohi kiitäneestä onnellisuuden hetkestä. Aluksi muut suhtautuivat minuun epäluuloisesti. Sitten heidän asenteensa muuttui torjunnaksi. "Sinä olet joko hullu tai valehtelija. Sinä et kuulu joukkoon. Älä ärsytä meitä puheillasi."

Ryhmässä keskusteltiin siitä, miten ratkaista vaikeita tilanteita. Sanoin, että minulla ei enää ole vaikeita tilanteita, että olen ollut kaikissa tilanteissa levossa koko tämän vuoden, ja että minun on hyvä olla. Että itseni ja omien tunteideni kohtaaminen on joskus vaikeaa, mutta se tekee vaikeatkin tilanteet helpoiksi. Muut eivät puhuneet itsen kohtaamisesta. Pikemminkin he puhuivat itsen muuttumattomuudesta ja erilaisten selviytymiskeinojen oppimisesta.

He sanoivat, "me emme tästä muutu mihinkään, mutta voimme oppia keinoja, jotka tekevät elämämme helpommaksi". Elämässä kasvaminen oli heidän mielestään uusien asioiden oppimista. Itsekin ajattelin joskus näin. Mieleeni ei ennen edes tullut ajatusta, että voisin itse muuttua, tulla onnelliseksi, levolliseksi ja nykyhetken mukana virtaavaksi. Että en tarvitsisikaan oppimista, vaan lepoa ja itseni rakastamista. Tarvitsen myös oppimista, opiskelua ja sisäisen muutoksen aikaansaamaa elämäni olosuhteiden muuttamista. Kaiken tämän keskellä olen onnellinen, sillä tiedän koko ajan tulevani enemmän omaksi itsekseni.

Olin erilainen, häirikkö. Mutta olin levossa. Koin surua siitä, että niin moni ajatteli olevansa muuttumaton. Minun ei tarvinnut vakuuttaa heille, että he muuttuisivat. Tiesin itse olevani erilainen kuin ennen. En piilottanut onnellisuuttani, vaikka se tuntui herättävän torjuntaa. En myöskään kerskunut sillä. Olin vain minä – juuri sellaisena, juuri niissä tuntemuksissa, ja juuri niin levossa kuin olin.

Monet haluavat nähdä tuskaa. Tuskan näkeminen muissa voi helpottaa ja antaa luvan olla tuskainen. Mutta sellaisen kestävän onnellisuuden näkeminen, joka ei johdu yksittäisistä onnenpotkuista, voi tuntua pahalta. Muut voivat ensin epäillä sitä, mutta kun he huomaavat epäilyn vääräksi, he voivat pitää onnellista ihmistä joko kahelina tai vihattavana.

Me olemme uhka monen maailmankuvalle. He sanovat "tulet onnelliseksi, kun saat oikeat olosuhteet". Me emme enää usko siihen. Me tiedämme, että olosuhteiden muuttuminen ei tee meitä onnellisiksi. Ellemme paranisi, me hakisimme samat olosuhteet uudelleen. Nyt me tiedämme omasta kokemuksestamme, että meistä tulee onnellisia, kun kohtaamme itsemme. Kun otamme vastaan kaiken, mitä sisältämme nousee, hyväksymme sen, ja rakastamme sitä. Silloin me muutumme. Silloin meidän on hyvä olla itsemme kanssa. Silloin me osaamme valita toisenlaiset olosuhteet ja alamme luoda niitä itsestään. Silloin me olemme onnellisia. Silloin me olemme onnellisia myös muiden onnellisuudesta. Tämä on yksi sisäisen onnellisuuden tuntomerkki. Jos me vihaamme jonkun toisen onnellisuutta, me emme ole onnellisia, vaan teeskentelemme itsellemme. Oikea onnellisuus ei ole rajaavaa ja pienenevää, vaan lisääntyvää ja antavaa. Meidän on hyvä olla, ja me olemme iloisia siitä, että muilla on hyvä olla. Muiden onnellisuus ei ole meiltä pois – ei silloinkaan, kun me työstämme omaa tuskaamme.

Korkeampi Voimamme          6. heinäkuuta

Jokaisessa meissä on paikka, jossa aikaa ei ole, ja jossa ikuisuuden äänet ovat hiljaisessa liikkeessä. Tässä paikassa ikuisuuden hiljainen muuttumattomuus on läsnä, ja kaikki maailman äänet hiipuvat huomaamatta pois. Äärettömyyden hiljainen suuruus koskettaa meitä, eikä meiltä pyydetä mitään muuta kuin olemaan siinä läsnä. Tässä paikassa me katsomme peiliin, ja Rakkaus katsoo meitä takaisin. Tässä paikassa me näemme itsemme tavalla, jolla emme missään muualla näe.

Missä näet rakkauden ja hyvyyden? Mikä on sinulle puhdasta ja kaunista? Olkoon se mikä tahansa – auringonlasku, sateenkaari, Jumala, Hyvyyden Voima, hiljaisuus, linnun laulu, Pyhä Kirja, suitsukkeen tuoksu, hiljaisuus, mikä tahansa sinun ulkopuolellasi – se on sinun Korkeampi Voimasi tai osa hänen ilmentymäänsä. Sinun Korkeampi Voimasi on jokin, joka ilmentää sinulle Rakkautta ja Hyvyyttä. Jos olet epävarma Korkeammasta Voimastasi, seuraa sydäntäsi ja anna sen ohjata sinua sellaiseen, missä koet aavistuksen rakkaudesta ja tarkoituksesta. Sen ei tarvitse olla sama loppuikäsi.

Apostoli Paavali kirjoittaa "Me, jotka katselemme Jumalan kirkkautta kuin peilistä, muutumme saman kuvan kaltaisiksi. Jumala saa tämän aikaan". Me emme muuta itseämme. Korkeamman Voimamme läsnäolo tässä hiljaisessa paikassa muuttaa ja eheyttää meitä. Rakkauden katseleminen kääntää meidän huomiomme pois omista ongelmistamme ja avaa eteemme toisenlaisen maailman – rakkauden, kuulumisen ja hyvyyden maailman.

Me voimme löytää Jumalan omalla tavallamme. Kenenkään ei tarvitse kertoa meille, mitä Jumalassa saa olla ja mitä ei, miten meidän tulisi ihastella Jumalaa, tai miten emme saisi ihailla omaa Korkeampaa Voimaamme. Kun me kuljemme kohti Rakkautta ja vietämme aikaa Rakkauden äärellä, suhteemme siihen muuttuu syvemmäksi. Me alamme nähdä jotakin uutta. Kenties me näemme, että se, minkä ajattelimme olevan Korkeampi Voimamme, onkin vain yksi hänen monista muodoistaan. Meidän suhteemme Jumalaan laajenee. Ajan oloon se muuttuu rikkaaksi ja muuttuvaksi, mutta kuitenkin siinä on aina jotakin samaa.

Me voimme nähdä Jumalan missä tahansa. Minun ja Korkeamman Voimani yhteys on vain minua ja häntä varten. Sen kautta minä opin, että Jumala rakastaa minua. Sen kautta minä voin nähdä rakkauden herkkyyden ja painostamattomuuden.

Minun ja Jumalani välit ovat paikka levätä. Jos ne eivät ole sitä, ne saattavat olla sotkeutuneita muiden ajatuksiin, jotka estävät minua näkemästä sitä puolta Jumalasta, joka kuuluu juuri minulle. Minun ja Jumalani välit ovat minun oma salaisuuteni ja turvapaikkani, johon kellään toisella ei ole oikeutta tulla ilman minun lupaani. Se on helposti särkyvä kohta elämässäni, ja siksi kohtelen omaa hengellisyyttäni kunnioittaen ja suojellen. Minulla on oikeus mennä niin hitaasti tai nopeasti kuin haluan, ja saan ottaa askeleita taaksepäin, mikäli olen edennyt liian nopeasti.

Muistan, että uskallan toivoa vain niin paljon, kuinka paljon koen itseni rakastetuksi. Kun pysähdyn ikuisen Rakkauden äärelle, unohdan itseni ja nykyisyyteni. Turvallinen unohtaminen on osa rakastetuksi tulemista. Silloin minä huomaan, kuinka sama Rakkaus ilmentää itseään kaikessa ja kaiken kautta. Minä näen rakkaudesta jotakin universaalia, joka ei ole sidoksissa mihinkään yksittäiseen tilanteeseen. Silloin minä näen rakkautta jokaisessa tilanteessa, ja näen, että voin rakastaa tällaisena.

Elämän kohtaaminen          7. heinäkuuta

Toisinaan me olemme olosuhteissa, joissa emme tahtoisi olla. Muut ihmiset toimivat toisin kuin tahtoisimme. Sisällämme herää levottomuus, ja me toivoisimme muutosta tilanteeseen. Kenties me haluaisimme auttaa jotakuta, tai toivoisimme, että joku haluaisi auttaa meitä ja tehdä elämämme onnellisemmaksi. Mutta niin kauan kuin auttamishalu lähtee levottomuudesta, "auttaminen" on todennäköisesti vahingollista sekä itsellemme että toiselle.

Asioiden ja olosuhteiden muuttaminen on osa elämän kohtaamista. Mutta toinen osa on olla puuttumatta niihin. On paikallaan, että me edistämme elämäämme ja muutamme itseämme ja olosuhteitamme itsellemme helpommiksi. Joskus on taas paikallaan ottaa vastaan sellaisetkin olosuhteet, jotka herättelevät meissä tuskallisia tuntemuksia. Asioiden muuttaminen on joskus pelottavaa. Mutta joskus niiden muuttamatta jättäminen on vielä pelottavampaa. Kenties me olemme keskellä oppituntia ja kasvun mahdollisuutta. Voi olla aika astua esiin ja yrittää muutosta, tai voi olla aika oppia elämään siten, että annamme muille ihmisille täyden vapauden olla sitä, mitä he ovat.

Tällaisessa tilanteessa saattaa olla hyvä miettiä, miksi haluaisin muutosta. Ovatko olosuhteet minulle vahingolliset, vai onko minun vain vaikea hyväksyä sitä, että muut ovat vapaita olemaan sellaisia kuin ovat? Onko tämä minulle oppitunti oman voimani todeksi elämisessä vai irti päästämisessä? Pidänkö huolen omasta elämästäni ja omista rajoistani vai yritänkö muuttaa jotakuta, jonka herättämiä tunteita minun on vaikea kestää?

Toisinaan suuret oppitunnit tapahtuvat silloin, kun emme yritä muuttaa mitään. Me myönnämme omien tunteidemme nousevan omista haavoistamme ja siitä odotuksesta, että muutos olosuhteissa toisi meille rauhan. Ehkä meidän on aika kohdata elämä uudella tavalla. Ehkä meidän on mentävä oman kauhumme läpi ja kohdattava itsemme. Silloin tulemme samaan tilanteeseen onnellisina ja rakastaen. Silloinkin me olemme oppineet ja muuttuneet.

Sisimpämme kyllä kertoo meille, kummasta on kyse. Joskus sisimpämme voi kehottaa meitä valitsemaan vaikeamman tien, sillä sen kautta me voimme parantua enemmän ja syvemmin. Elämän kohtaaminen on myös itsemme kohtaamista. Sen opetus voi joskus olla siinä, että me otamme vastaan sen, mikä on, sellaisena kuin se on, ja koemme omat tunteemme sen keskellä. Toisinaan opetus on se, että on aika astua esiin ja pitää huolta itsestämme. Tietääksemme, mitä tehdä, meidän on ensin käännettävä katseemme sisimpäämme.

Ihmeellisiä tunteita          8. heinäkuuta

Joissakin tilanteissa me saatamme alkaa kokea vanhoja tunteita tai tunteita, joita emme haluaisi kokea. Me emme tiedä, mitä tapahtuu, ja miksi aloimme kokea tunnetta, jonka luulimme jo kadonneen. Me ajattelemme silloin usein, että vika on meissä, emmekä ole vielä parantuneet niin paljoa kuin kuvittelimme. Mutta usein nuo tunteet eivät johdu meidän vioistamme. Me saatamme olla keskellä tilannetta, jossa on tuollaisia energioita.

Me saatamme yhtäkkiä tulla tietoiseksi omasta seksuaalisuudestamme siten, että se tuntuu häiritsevän meitä. Me saatamme muuttua levottomiksi, emmekä tiedä miksi. Saatamme kiristyä tai tulla pelokkaiksi. Me voimme ahdistua.

Tällaisissa tilanteissa me saatamme katsoa itseämme ja miettiä, mikä meissä on vikana. Mutta tunteemme saattavat kertoa totuuden. Tuossa tilanteessa saattaa oikeasti tapahtua sitä, mitä me tunnemme. Joku saattaa lähettää meille heikkoja signaaleja ja tiedostamattomia viestejä omasta maailmastaan. Joku tai jokin meidän ulkopuolellamme on herättänyt meidän intuitiomme haistelemaan, mitä tapahtuu. Ja hyvin usein, hyvin hyvin usein, se mitä tapahtuu, ei ole sitä, mitä näyttää tapahtuvan. Meidän intuitiomme ei herää suotta. Kun olemme parantuneet jostakin haavasta, se ei juuri herää itsestään. Mutta se on herkkä havaitsemaan saman muissa, ja silloin se herää. Se kertoo meille, mitä se on lukenut pienistä signaaleista. Pienet signaalit kertovat isoista asioista. Ne kertovat vahvoista tunteista ja julkisivun alla olevista voimista.

Jos tunteemme ovat mielestämme ihmeellisiä ja tilanteeseen sopimattomia, meidän olisi hyvä itseemme keskittymisen sijasta ajatella asiaa vielä uudelleen. Ehkä ne sittenkin kertovat sen, mistä on kysymys, ja minkä keskellä me olemme. Silloin me voimme antaa niiden olla ja ottaa vastaan niiden tarjoaman lisätiedon. Silloin me osaamme varoa ja suojella itseämme, eikä meidän tarvitse kertoa ääneen, mitä olemme huomanneet. Tämän kaiken me voimme tehdä levosta käsin, ymmärtäen, että tässäkin hetkessä kaikki on hyvin.

Suuria muistoja          9. heinäkuuta

Monilla meistä on suuria muistoja, joihin mielemme hakeutuu yhä uudelleen. Niiden tapahtumat ovat kenties olleet elämämme käännepisteitä. Jotkut ovat voineet olla suuria rakastetuksi tulemisen kokemuksia. Toiset muistot voivat saada meidät vieläkin kyyneliin. Joidenkin muistojen suuruutta me emme osaa selittää. Jostakin syystä ne ovat meille tärkeitä.

Tällaiset muistot ja niiden herättämät ajatukset ovat meidän oma erityisnäkökulmamme elämään ja paranemiseen. Ne ovat olleet suuntaviittoja omalla tiellämme. Jotkut ovat houkutelleet meitä. Toiset ovat kääntäneet kurssimme vastusteluistamme huolimatta. Ne saattavat muistuttaa meitä omista oppitunneistamme; ehkä siitä, että me emme voi kontrolloida ketään. Ne voivat muistuttaa meitä siitä, että kenelläkään ei ole oikeutta kontrolloida meitä. Ehkä ne muistuttavat meitä elämän yllätyksellisyydestä tai elämänvaiheista, jolloin olisimme toivoneet edes pientä yllätystä. Jotkut ovat muistoja tilanteista, joista emme olisi uskoneet selviävämme. Emme uskoneet silloin, että ne olisivat olleet meidän parhaaksemme. Mutta juuri ne opettivat meille jotakin suurta. Niiden kautta me olemme tulleet siksi, mitä me olemme. Ne ovat antaneet meille palasen itseämme.

Joidenkin tilanteiden keskellä me olemme joutuneet kyseenalaistamaan lähes kaiken oppimamme, ja olemme sen seurauksena kasvaneet. Joissakin tilanteissa me olemme ymmärtäneet asioita, joita emme olisi koskaan kuvitelleet ymmärtävämme. Me kerromme niiden antamista opetuksista mielellämme, tai sitten ne ovat sydämemme tarkoin vartioituja salaisuuksia, jotka paljastamme vain harvoille ja valituille.

Nuo tapahtumat ja niiden muistot vaikuttavat siihen, miten me elämme nyt. Niiden seuraukset vaikuttavat monien elämään, sillä ne näkyvät kaikessa, mitä me ajattelemme, tunnemme ja teemme. Ne ovat suuria suuntaviittoja, maamerkkejä, joiden merkityksen me tiedämme itse. Ne saattoivat meitä eteenpäin ja antoivat meille uuden suunnan. Niiden ansiosta me myös ymmärrämme, kun muut ovat eksyksissä. Me voimme auttaa heitä luottamaan, tietäen, että jokaisen on tultava itse omien suuntaviittojensa luokse. Me olemme oppineet, että samankaltaiset tapahtumat ja elementit kuuluvat jokaiseen paranemiseen, ja tunnistamme niitä muiden elämässä.

Näiden muistojen vaaliminen ja kiitollisuus niistä on yksi ilonlähteemme. Me tiedämme, että polkumme oli niin hyvä kuin se vain saattoi olla, vaikka emme haluakaan mennä takaisin. Silti meidän identiteettimme ei ole noissa tapahtumissa, vaan siinä, miksi me olemme tulleet niiden kautta. Kun me rakastamme menneisyyttämme, me rakastamme sitä ihmistä, joksi me olemme tulleet. Varaa aikaa näiden muistojen vaalimiseen, sillä niiden kautta sinä olet tullut siksi kauniiksi ihmiseksi, joka sinä nyt olet. Sinä et ole ainoastaan nykyhetkessä virtaava ihminen. Sinä olet myös koko se polku, jota pitkin olet tullut tähän.

Kun me annamme itsemme Korkeamman Voimamme haltuun, me emme anna hänelle ainoastaan nykyisyyttämme. Me ojennamme hänelle koko menneisyytemme ja tulevaisuutemme. Me ojennamme hänelle myös suuret muistomme – nekin, jotka eivät ole vielä saaneet lepoa. Ne saavat levon, ja joistakin niistä voi tulla pieniä muistoja. Mutta myös joistakin pienistä muistoistamme voi tulla suuria, kun niiden todellinen merkitys paljastuu.

Tänään en tuomitse mitään          10. heinäkuuta

Tänään en tuomitse mitään, mitä tapahtuu. Tänään olen rehellinen itselleni ja myönnän, että en tiedä, mitä tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Myönnän, että käsityskykyni on rajallinen ja havaintoni ovat puutteellisia. Minä näen ja kuulen vain omasta havaintopaikastani käsin, enkä ole läsnä kaikkialla. En tiedä, miksi jokin on siinä, missä se on ja siten kuin on. En tiedä, miksi satun olemaan juuri tässä, kun tämä tapahtuu. En tiedä, miksi se, mitä tapahtuu, herättää minussa juuri ne tunteet ja ajatukset, joita se herättää.

Myönnän, että käsityskykyni on rajallinen. Vaikka ymmärtäisin sen, mitä tapahtuu, en osaisi nähdä sen liittymistä kaikkeen muuhun. Siksi annan sille vapauden olla sitä, mitä se on. Minulla ei ole perusteita sanoa, onko se kokonaisuuden kannalta hyvää vai huonoa, eikä minun edes tarvitse sitä sanoa. Annan sen tapahtua vapaudessa, ja vaikka se tapahtuisi minun vaikutuksestani, en tuomitse mitään enkä ketään. Silloin annan myös itseni tapahtua sellaisena kuin olen. Silloin annan maailman tapahtua ja olen mukana sen tapahtumisessa.

Voin oppia jokaisen tapahtuman kautta, mutta jos tuomitsen tapahtuman etukäteen hyväksi tai pahaksi, oppimiseni kärsii. Jos tuomitsen tapahtuman hyväksi tai pahaksi, väitän osaavani tulkita sen oikein. Mutta minä katson tapahtumaa vain omasta pienestä ikkunastani käsin, enkä jokaisesta suunnasta. Siksi jätän sen tapahtumaan ja otan vastaan sen sisältämän opetuksen, vaikka se olisi vain se, että minun tuomitsemisellani ei ole mitään vaikutusta sen syihin, olemukseen eikä kulkuun. Minun tuomioni vain erottaa minut siitä niin, että tulen sokeaksi. Mitä enemmän luulen tietäväni, sen sokeampi minä olen. Mutta silmäni avautuvat, kun myönnän, että en tiedä. Silloin olen vapaa oppimaan, ja koska opin, tilanne on hyvä. Se siunaa minua. Sillä on minulle lahja, jonka voin ottaa vastaan, kun en tuomitse lahjaa ennalta. Sen lahja on aina hyvä, ja usein suurimmat lahjat ovat niitä, joiden kautta huomaan, että en tiennyt vielä mitään.

Me tuomitsemme aina sen mukaan, mitä me ajattelemme tietävämme. Mitä kovemmin me tuomitsemme, sen selkeämmin me mielestämme tiedämme. Silloin me emme opi mitään, vaan haluamme vakuuttaa kaikkia muitakin oman tietomme oikeellisuudesta. Jos he ovat avoimia, he näkevät meidän yrityksemme, tunnistavat sen, ja antavat sen vain olla. He huomaavat meidät siksi, mitä me olemme, ja he huomaavat myös, että heidän on turha opettaa meitä. Me haluaisimme opettaa muita, koska emme uskalla kyseenalaistaa sitä, mitä me näemme. Kenties kukaan ei ole näyttänyt meille, miten sellaisesta tilanteesta selvittäisiin. Mutta siitä selvitään ihan itsestään, sillä kun me alamme ottaa vastaan elämän opetuksia, me huomaamme, että niitä tulee joka hetki ja joka suunnasta. Meidän tarvitsee vain olla tietämättä. Silloin me emme enää halua tuomita mitään. Me lepäämme ja tiedämme, että kaikki on hyvää ja opettaa meitä koko ajan.

Rooleja          11. heinäkuuta

Me suhtaudumme muihin ihmisiin täysin avoimesti melko harvoin. Sen sijaan meidän elämämme on näytelmä, jossa me jaamme muille erilaisia osia. Me suhtaudumme toiseen ihmiseen sen mukaan, olemmeko antaneet hänelle miellyttävän vai vastemielisen roolin, ja sen mukaan, onnistuuko hän täyttämään antamamme roolin vai ei.

Me koemme antamamme roolin herättämät tunteet. Omat tunteemme eivät riipu niinkään toisen ihmisen käyttäytymisestä kuin hänelle antamastamme roolista. Jos me olemme antaneet toiselle haavoittajan ja tuhoajan roolin, kaikki hänen käyttäytymisensä sisältää uhkaa meitä kohtaan – tai ainakin uhkan odotuksen. Pelkkä hänen läsnäolonsa on ei-toivottua. Mutta jos annamme hänelle opettajan roolin, jossa hän opettaa meitä olemuksellaan, me olemme kiitollisia hänen läsnäolostaan. Hänen tekonsa eivät siitä muutu. Hänen roolisuorituksensa on edelleen sama, mutta roolilla on eri nimi ja eri tarkoitus.

Se tarkoitus, jonka me annamme toiselle ihmiselle, ratkaisee sen, miltä hän tuntuu. Me päätämme jo etukäteen, mitä hän tulee tuomaan meille. Merkittävä osa elämän helpommaksi tekemisessä on alkaa nähdä, että samat teot voivat sisältyä erilaisiin rooleihin, ja että me itse annamme jokaiselle hänen roolinimensä. Silloin me voimme vaihtaa roolien nimiä. Kiusaajasta tulee opettaja. Hänen koko tarkoituksensa meidän elämässämme muuttuu. Myös hänen herättämänsä tunteet muuttuvat.

Me voimme alkaa päästää irti roolien nimistä. Muut ihmiset vain ovat ja toimivat itsensä mukaan. Me annamme heidän virrata vapaasti ilman, että meidän tarvitsisi nimetä heidän virtaustaan. Me otamme vastaan sen, mitä tapahtuu. Jokainen ihminen on silloin meidän opettajamme, ja me arvostamme häntä hänen sellaisuudessaan, vaikka hänen opetuksensa olisi vain itsestämme huolen pitäminen.

Tuomitsemisen sijaan          12. heinäkuuta

Tuomitsemisen ja roolien sijaan asiat ovat järjestelykysymyksiä. Jos en pidä kylmässä vedessä uimisesta, minun ei tarvitse uida siinä, ellen ole vapaaehtoisesti luopunut tästä oikeudestani esimerkiksi työtehtäviini liittyen. Silti en tuomitse kylmää vettä pahaksi, enkä niitä jotka pitävät siinä uimisesta. Minulla on oikeus vaatia rajojeni kunnioittamista, fyysisen olemukseni kunnioittamista, oman tilani, aikani ja omaisuuteni kunnioittamista.

Jos en pidä solvausten kuulemisesta, minulla on oikeus vaatia rajojeni kunnioittamista. Minulla on oikeus poistua tilanteesta ja kieltää solvaajaa tulemasta kotiini. Jos omat voimani eivät riitä siihen, voin pyytää apua. Silti en tuomitse niitä, jotka mielellään huutelevat solvauksia toisilleen. Minulla on oikeus vaatia, että minua ei lyödä, ja oikeus pyytää apua, jos en pysty suojelemaan rajojani yksin. Silti en tuomitse niitä, jotka mielellään hakkaavat toisiaan. Minulla on oikeus vaatia omaisuuteni kunnioittamista, ja että minun tavaroihini ei kosketa ilman minun lupaani. Minulla on oikeus vaatia korvausta, jos minun rajojani ei ole kunnioitettu. Silti en tuomitse niitä, jotka käyttävät toistensa tavaroita miten sattuu.

Ihmisjoukolla – yhteiskunnalla – on oikeus vaatia yhteisesti sovittujen rajojen kunnioittamista. Sillä on myös velvollisuus katsoa, että tämä tapahtuu oikeudenmukaisesti, ottaen huomioon kaikki tilanteeseen liittyvät näkökulmat parhaan kykynsä mukaan. Tässäkään sen ei tulisi tuomita pahoiksi niitä, jotka eivät noudata sopimuksia; sen tehtävä on rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan rikkoa yhteisiä rajoja.

Kun me näemme omat rajamme, muiden rajat ja yhteiskunnan rajat järjestelykysymyksinä, niiden puolustaminen on helppoa ja oikeutettua. Itsestämme huolehtimiseen ei sisälly muiden tuomitsemista. Kun muut huolehtivat itsestään, he eivät tuomitse meitä. Tässä ei ole hyviä eikä pahoja, on vain erilaisia ihmisiä. Ymmärtämättömiä, vihaisia, pettyneitä ja katkeroituneita ihmisiä. Rikkinäisiä ihmisiä, joiden selviäminen toistensa kanssa vaatii joskus muiden apua. Ja kun me vaadimme omien rajojemme kunnioittamista, emme ole sen ehjempiä emmekä parempia kuin muut; emme myöskään huonompia.

Itsemme epäileminen          13. heinäkuuta

Jos me joutuisimme yhtäkkiä kuvanveistokilpailuun, useimmat meistä eivät saisi aikaiseksi kuin epämääräisen möykyn ja haljenneita kappaleita. Jokainen meistä tietää sen, ja jokainen huippukuvanveistäjä tietää sen. Kukaan ammattiveistäjä ei odottaisi meiltä mitään muuta. Mutta kilpailun keskellä me hikoilisimme, pelkäisimme ja ehkä syyttäisimme itseämme. Me emme sittenkään vain ottaisi tilannetta vastaan sellaisena kuin se tulee, emmekä antaisi itsemme virrata sen mukana ja nauttia siitä.

Itsemme epäileminen osoittaa, että olemme laittaneet luottamuksemme kuviteltuun itseemme, sillä vain sitä voidaan epäillä. Se, joka epäilee, on meidän todellinen itsemme. Levottomuudella se haluaa osoittaa meille, että me katsomme väärää asiaa. Levottomuus ei aina halua sanoa meille, että tilanne on paha. Kenties se haluaa kertoa meille, että odotamme olevamme jotakin muuta kuin olemme, eikä todellinen minämme suostu ottamaan tätä odotusta vastaan. Se hermostuu siitä, että asetamme sille kummallisia paineita, ja se kiinnittää meidän huomiomme tähän asiaan.

Jos otamme kuvanveistokilpailun haasteen vastaan ja osallistumme siihen vääristä odotuksista käsin, me asetamme itsellemme paineita. Silloin me emme pysty nauttimaan kilpailusta emmekä lopputuloksesta. Me emme saa yhteyttä talttaan ja vasaraan, emmekä pysty koko suorituksen aikana oppimaan mitään. Mutta jos osallistumme todellisesta itsestämme käsin, me voimme tunnustella taltan ja vasaran toimintaa. Me annamme itsemme tutustua kuvanveistäjän työhön. Me olemme läsnä nykyhetkessä ja yhtä taltan ja vasaran liikkeiden kanssa. Me tunnemme ne kädessämme, ja ne opettavat meitä. Me emme keskity yrittämään jotakin, mitä emme voi saada aikaan, vaan keskitymme omaan kokemukseemme kuvanveistosta. Silloin me nautimme tilanteesta, olemme siinä läsnä ja koemme, kuinka materiaali muovautuu. Todennäköisesti me otamme lopputuloksen vastaan iloisin mielin, sillä suuri osa lopputulosta on oma läsnäolomme, kokemuksemme ja oppimisemme.

Itsemme epäileminen saa meidät irrottautumaan siitä, missä me olemme. Itsemme epäileminen osoittaa meille, että olemme jo irrottautuneet. Meidän todellinen minämme on se, joka aiheesta epäilee sitä väärää minää, jollainen meidän mielestämme pitäisi olla. Se kutsuu meitä palaamaan takaisin itsemme luokse ja ottamaan tilanteen vastaan. Kun epäilemme itseämme, me olemme asettaneet itsellemme vaatimuksia, joita on syytäkin epäillä. Itsemme epäileminen saa meidät keskittymään huoliimme. Se ei auta meitä parempaan suoritukseen. Sen tarkoitus on toinen.

Itsemme epäileminen on todellisen minämme kutsu pysähtyä ja päästää irti. Se kutsuu meitä takaisin luokseen. Sen aiheuttama levottomuus kertoo meille, että jokin sisällämme ei voi hyvin. Meidän on palattava nykyhetkeen, hyväksymiseen, ja mentävä tilanteeseen ollen läsnä nykyhetken kokemuksessa. Silloin meidän todellinen itsemme on läsnä, ja me annamme tilanteen virrata, sillä me tiedämme, että tässä tilassa me emme tee virheitä. Jos amatööri veistää halkinaisen möykyn, onko hän ammattilaisen mielestä tehnyt virheen? Jos amatööri kuvitteli veistävänsä madonnan, hän oli tehnyt virheen. Mutta jos hän oli tilanteessa läsnä ja tunnusteli taltan ja vasaran liikkeitä ja yhteispeliä, hän toimi hyvin. Hän ei epäillyt kykyään omaksua taltan ja vasaran liikkeitä, ja siksi hän uskalsi kokea ne. Hän ei pelännyt talttaa, ei vasaraa, ei materiaalia, eikä itseään. Eikä hän kuvitellut muiden odottavan, että hän veistäisi madonnan. Yksikään ohi mennyt lyönti ei ollut virhe, vaan osa tuntuman saamista. Yksikään lohjennut materiaalin pala ei ollut virhe, vaan oppimista.

Minäkuvia          14. heinäkuuta

Ensimmäiset minäkuvamme syntyvät lapsuudessamme. Me rakennamme minäkuvaamme vähitellen. Se on lähes kokonaan ympäristön ja tärkeiden ihmisten muovaama. Usein sen tarkoitus on saada meidät olemaan jotakin, mitä me emme ole, vaikka emme tunnista tätä kovin helposti. Mutta ajan oloon minäkuvasta tulee meille vankila, joka pakottaa meidät toiminaan jollakin tavalla, vaikka se tuntuisi kuinka tuskalliselta hyvänsä. Me rakennamme minäkuvaamme samaan aikaan useista eri suunnista. Meillä on esimerkiksi sosiaalinen minäkuva, ammatillinen minäkuva, romanttinen minäkuva, maailmanpoliittinen minäkuva ja maskuliininen/feminiininen minäkuva. Minäkuva kertoo meille, mitä me olemme, miten meidän tulisi toimia, ja miten emme missään tapauksessa saa toimia. Se määrittelee tunteemme, tekomme ja unelmamme.

Kun alamme parantua, me huomaamme, että olemme itse rakentaneet tämän minäkuvan saamistamme rakennusaineista. Ensimmäisinä kuukausina meillä ei ollut mitään muuta kuin minä. Sitten me huomasimme, kuinka ympäristömme reagoi meihin. Me aloimme muodostaa sen antaman palautteen perusteella itsestämme kuvaa, josta tuli yhtä vääristynyt kuin se ympäristö, joka peilasi meitä. Meidän minäkuvastamme tuli ympäristömme aikaansaannos; sille antautunut tai sitä vastaan kapinoiva. Se määrää paljolti meidän tunteemme ja tahtomme.

Kun me paranemme, minäkuvamme ei pysy samana, vaan uusi seuraa toista – toisinaan tuskallisen nahanluonnin jälkeen. Jokainen uusi minäkuva heijastaa sitä muutosta, joka tapahtuu suhteessamme muihin ja itseemme. Minäkuvan vaihtumiseen liittyy joka kerran hämmennystä, kun me huomaamme oman erilaisuutemme entiseen olemukseemme verrattuna. Me huomaamme jonkin vanhan kadonneen, ja jotakin uutta, mutta vielä arvoituksellista, tulleen esille. Me huomaamme elävämme ja kokevamme eri lailla kuin ennen.

Paranemisen aikana me hämmennymme monta kertaa. Minäkuva katoaa ja minä pääsee esille. Minäkuva on jotakin, jota voimme määritellä. Se perustuu usein siihen, mitä me olemme olleet. Mutta minuutta ei voi määritellä. Minäkuva on staattinen, suljettu ja muuttumaton, kun minä on virtaava, avoin ja ennustamaton. Minäkuva perustuu menneisyyteen, kun minä elää nykyisyydessä. Meidän mielemme vapautuu minäkuvan vankilasta, ja tämä vapautuminen on sarja hämmennyksen askelia. Se, mitä me luulimme olevamme, ei yhtäkkiä sidokaan meitä. Aikamoinen ihme. Mitä useammat minäkuvan osat poistuvat, sen enemmän me tajuamme, että me emme tiedä, keitä me olemme. Mutta tämän tietoisuuden kanssa tulee toinen, vielä vahvempi ja lujempi tietoisuus: minun ei tarvitse tietää, sillä minä olen elämä itse. Minun ei tarvitse määritellä itseäni, enkä edes voisi tehdä sitä, sillä olen avoin ja koko ajan virtaava. Minä olen minä. Minä en ole kuva, jonka voisin ojentaa sinulle. Pikemminkin minä olen peili, josta voit nähdä itsesi.

Milloin minulla menee hyvin?           15. heinäkuuta

Jussi tuli tapaamiseen, ja kun häneltä kysyttiin "miten menee", hän vastasi "surkeasti". Tällä hän tarkoitti sitä, että hänen emotionaalinen tilansa oli sellainen, jota parhaiten luonnehti sana "surkeus". Mutta hänellä meni hyvin, paremmin kuin koskaan ennen. Hän piti itsestään hyvää huolta. Hän toimi hyvin. Hän oli liittynyt ryhmään, ja hän kävi sovituissa tapaamisissa. Hän tapasi turvallisia ihmisiä, jotka kysyivät "miten menee". Hän oli yhteydessä tunteisiinsa, ja hän puhui niistä avoimesti kieltämättä tai vääristelemättä niitä. Hän oli avoin ottamaan vastaan muiden ajatuksia ja lohdutusta. Hän oli parantunut monista tuskista, ja nyt hän oli kohtaamassa taas jotakin, mitä elämä oli nostanut hänen sisältään. Hän teki sen hyvin ja terveesti. Hänellä ei ollut koskaan mennyt näin hyvin.

Kun me mietimme, miten meillä menee, tarkimman vastauksen kertovat meidän tekomme. Kun me teemme oikeita tekoja, jotka edistävät meidän elämäämme ja paranemistamme, ne takaavat, että meidän haavamme paranevat ja me kasvamme. Osa meidän kasvamistamme voi olla luutuneen kivun avautuminen, jolloin me saatamme kokea, että oikeiden tekojen ansiosta meillä menee huonosti. Me näemme totuuden itsestämme syvemmin kuin ennen. Meihin sattuu. Jotta meihin ei sattuisi niin kovasti, me saatamme jäykistyä ja luopua joistakin niistä teoista, jotka ovat valmistaneet haavaa paranemaan. Me otamme askeleita taaksepäin. Se on normaalia, eikä se ole vaarallista. Meidän on hyvä suojella kipeää paikkaamme, kunnes kipu helpottaa.

Joskus kipu voi olla kova, tai emme tahdo kestää uutta totuutta itsestämme. Silloin me saatamme palata vanhoihin tuskan välttämisen keinoihin. Ne voivat hetkeksi helpottaa meidän oloamme, mutta pitkällä tähtäimellä ne tekevät olomme pahemmaksi. Me saatamme paeta kipua itseämme vahingoittavaan käyttäytymiseen. Jos me yritämme päätellä tunteidemme perusteella, meneekö meillä hyvin, me voimme joskus saada vastauksen aivan liian myöhään. Ei ole hauskaa ottaa vastaan uutta totuutta. Ei ole mukavaa, että sattuu. Mutta silloin kun sattuu, kysy itseltäsi, "minkälaisia minun tekoni ovat?" Ovatko minun tekoni oikeita, ja vievätkö ne paranemistani eteenpäin, vai olenko alkanut käyttäytyä itseäni pettävillä ja vahingoittavilla tavoilla?

Jos me katsomme vain tunteitamme, me voimme erehtyä. Aivan varmasti tunteemme kertovat totuuden aikanaan, mutta katsomalla tekojamme me voimme tietää jo nyt. Kun teet terveitä tekoja, voit olla varma, että paranet. Joskus paraneminen vie meitä kohtaamaan uusia haavoja, kipuja tai totuuksia, mutta silloinkin, kun koemme olomme surkeaksi niiden kanssa, meillä menee hyvin.

Haurauden kokemukset          16. heinäkuuta

Paranemiseen kuuluu aikoja, jolloin tunteemme ja ajatuksemme heittelevät rajusti. Me saatamme olla epätoivoisia yhdessä hetkessä ja tuskastuneita tai iloisia seuraavassa. Nämä ovat aikoja, jolloin egon rajat pehmenevät ja puolustusmuurit madaltuvat. Meillä on usein taipumus ajatella ihmissuhteita, elämää, paranemista ja ehjäksi tulemista suunnitelmien ja tavoitteiden kautta. Mutta nuo suunnitelmat ovat joskus lähtöisin omasta egostamme ja sen vanhoista tavoista ratkaista ongelmia. Ei ole kovin tärkeää, mitä noihin suunnitelmiin ja menetelmiin kuuluu. Tärkeää on se, mikä jää niiden ulkopuolelle, sillä meidän paranemisemme löytyy sieltä.

Kun elämä vie meitä tilanteisiin, joissa vanhat suunnitelmamme, menetelmämme ja ajattelutapamme eivät toimi, ja me antaudumme sille, me koemme itsemme hauraiksi. Me koemme, että jokin ajatuksemme, tapamme toimia, määritelmämme rakkaudesta, määritelmämme hyvästä ja pahasta, tai ajatuksemme itsestämme, on väärä. Me emme vielä tiedä, millainen todellisuus on, mutta me tiedämme, että emme enää halua määritellä sitä samoin kuin ennen. Tämä on aikaa, jolloin kuoremme pehmenee ja puolustuksemme madaltuu. Todellisuus pääsee meissä syvemmälle kuin ennen, ja se tulee kohti ilman vanhoja kontrollointikeinoja. Elämä tulee lähemmäs.

Nämä ajat on vain kestettävä. Niiden kautta meistä tulee uusia ihmisiä, joiden rajat ovat pehmeitä, mutta pehmeydessään vahvoja. Tämmöisinä aikoina olen oppinut kysymään, "haluaisinko mieluummin toimia nykyisen heikkouteni kautta, vai suostunko ottamaan vastaan sen vahvuuden, joka tulee minuun tämän kautta". Nämä ovat aikoja, joissa me olemme läsnä ilman, että jokin meissä pyrkisi määrittelemään, millainen minun tulisi olla tai millainen todellisuuden tulisi olla. Tällaista läsnä olemisen tilaa on vaikea kuvata sanoilla. Siinä on vain minä ja toinen ihminen tai maailma, ilman odotuksia siitä, mitä minun pitäisi kokea, mitä toisen pitäisi kokea, ja millainen maailman tulisi olla. Siinä ei ole pelkoa – vain itsemme kokemista hauraaksi. Sekin tuntuu olevan luonnollista ja juuri niin kuin pitää olla. Tällainen läsnä oleminen on tunteiden ja ajatusten virtaamista siten, että en yritä saada mitään muuttumaan toiseksi tai menemään pois. Se on myös ymmällään olemisen aikaa.

Erilaisten harjoitusten kautta me voimme saada lyhyitä läsnäolon kokemuksia ilman, että egomme pehmenee ja puolustuksemme katoaa. Harjoitukset ovat hyviä ja tarpeellisia, sillä niiden kautta me voimme oppia rauhoittamaan ajatuksiamme. Mutta me voimme kokea olevamme jatkuvasti läsnä vain suostumalla haurauden kokemusten kautta tapahtuvalle egon rajojen murtumiselle. Silloin me huomaamme, että me olimme koko ajan läsnä. Usein me emme vain halunneet ottaa vastaan sitä kokemusta, jonka läsnä oleminen herätti meissä. Me emme halunneet olla läsnä sellaisina kuin olimme, vaan halusimme toisenlaisen itsen, toisenlaisen kokemuksen, tai toisenlaisen minuuden. Me emme halunneet muiden olevan läsnä siten kuin he olivat. Me pelkäsimme, mutta nyt me koemme itsemme hauraiksi ilman pelkoa. Me voimme oppia erottamaan toisistaan pelon ja ne haurauden kokemukset, jotka syntyvät todellisuuden kohtaamisesta ilman puolustusmekanismeja. Silloin me voimme olla levollisesti läsnä todellisuudessa – todellisuudessa, joka rakastaa meitä, ja jota me opimme rakastamaan yhä syvemmin. Ennen kaikkea me hyväksymme sen, mitä on olla läsnä, ja millainen on meidän kokemuksemme omasta läsnäolostamme.

Toivon olleeni väärässä          17. heinäkuuta

Meidän omat ajatuksemme, tulkintamme ja arvostuksemme vaikuttavat siihen, minkälaisia tunteita me koemme. Niin myös meidän menneisyytemme ja haavamme. Ne kaikki vaikuttavat siihen, mitä me sanomme ja miten me käyttäydymme. Ne houkuttelevat meitä kohti yhdenlaisia tilanteita ja pois toisenlaisista tilanteista.

Jos me koemme jonkin asian tai tilanteen tuskallisena, emme kovin helposti sano, "en pidä siitä, miltä minusta tuntuu, ja niinpä toivon olleeni väärässä". Sen sijaan me sanomme, "en pidä siitä, miltä minusta tuntuu, ja niinpä toivon olleeni oikeassa". Jos meistä tuntuu pahalta, olemme mieluummin oikeassa kuin väärässä. Oikeassa olemisella en tarkoita pelkästään ajatuksiamme jostakin yksittäisestä tilanteesta, vaan kuvaamme itsestämme, elämästä, menneisyydestä, tulevaisuudesta, muista ihmisistä, Jumalasta, elämän tarkoituksesta ja elämästä yleensä. Tarkoitan hyvän ja pahan määritelmiä, emotionaalista maisemaa, tapaa käsitellä asioita ja sitä, minkälaisella jänteellä me katsomme elämää.

Jos olemme oikeassa, kun meillä on paha olla, me voimme olla varmoja, että emme opi mitään, mikä poistaisi pahan olomme. Oikeassa oleva ei voi nähdä mitään opittavaa. Mutta jos paha olomme on erehtymisen, keskeneräisyyden tai väärän suhtautumisen aikaansaamaa, me näemme tien ulos. Me voimme nähdä, että tie on pitkä, mutta tiedämme, että me opimme ja kasvamme. Me uskallamme muuttua. Me näemme, että meillä on vielä paljon opittavaa. Me alamme nähdä nöyryyden arvon ja alamme lähestyä elämää kysellen. Meidän ei edes tarvitse tietää, olemmeko oikeassa vai väärässä, emmekä me voi sitä aina sanoa. Me saatamme kärsiä muiden tekemistä virheistä, jotka ovat saaneet meidät omaksumaan tuskallisia puolustuskeinoja. Mutta silloinkin me voimme huomata omat keinomme tuskallisiksi, tarpeettomiksi ja vääriksi. Ne vahingoittavat meitä, ja silloin me toivomme, että meidän kasvuympäristömme olisi ollut väärässä. Sen virheet ovat vaikuttaneet meihin syvästi, mutta nekin ovat vain virheitä, vaikka meille nyt hyvin tuskallisia.

Rakkaus ei kysy, olemmeko oikeassa vai väärässä. Se lähestyy meitä aina. Mutta meidän ei tarvitse pelätä sitä niin paljon, jos uskallamme joskus toivoa olevamme väärässä. Silloin elämä antaa meille parhaan lahjansa. Silloin me löydämme itsemme entistä kokonaisempina ja otamme itsemme vastaan tuntien oman erehtyväisyytemme. Silloin me uskallamme päästää irti, ja tulemme entistä vapaammiksi. Meidän ei tarvitse olla aina oikeassa. Joskus on parempi olla väärässä.

Epäjumalat          18. heinäkuuta

Epäjumalat ovat usein hyvin erikoistuneita. Ne täyttävät yhden tarpeen tai muutamia tarpeita. Mutta meidän tahtomme ja mielemme kaipaavat monia asioita. Yksi epäjumala ei riitä meille. Tämän korvataksemme me saatamme kääntyä muutamien erilaisten epäjumalien puoleen. Silloin me joudumme ristiriitaan, koska jokainen epäjumala vaatii täydellistä kuuliaisuutta, jotta se siunaisi meitä. Jos me palvomme esimerkiksi kuuluisuuden jumalaa, me emme voi palvoa jotakin muuta jumalaa joutumatta ristiriitaan kuuluisuuden jumalan kanssa. Jos me palvomme erilaisia jumalia, niistä jokainen voi syyttää meitä siitä, että emme ole antautuneet sille tarpeeksi, jotta se voisi siunata meitä.

Epäjumalat ovat rajoituksia. Ne ovat uskomuksia, että onnellisuus on sidoksissa johonkin tiettyyn asiaan, tapahtumaan tai muotoon. Silloin ne toimivat onnellisuutta vastaan. Palvomalla epäjumalia me sanomme "En tarvitse kaikkea. Tämä riittää minulle". Silloin me rajoitamme itseämme. Me rajoitamme mahdollisuuksiamme tulla onnellisiksi.

Kun me haluamme jotakin oikein kovasti, me menetämme ymmärryksemme sen tarkoituksesta. Vaikka saisimmekin sen, me emme enää tiedä, miksi se on meillä. Kun me saamme sen, se ei enää olekaan avain onneen. Yksikään epäjumala ei täytä lupauksiaan. Samalla hetkellä, kun me alamme palvoa epäjumalaa, me alamme pyytää tappiota. Vaikka se antaisi meille lupaamansa lahjan, me emme tietäisi, mitä me sillä teemme tai mihin tarkoitukseen me sitä käyttäisimme. Silloin me emme edes tiedä, mitä se meille antoi, mitä meillä on, ja onko sillä meille jotakin merkitystä.

Epäjumalien etsimisen taustalla on kaipaus tulla kokonaiseksi. Mutta jos annamme omalle kokonaisuudellemme rajoitetun muodon, me rajaamme kokonaisuutemme vain osaksi itseämme ja tarpeitamme; niin pieneksi osaksi, että emme olisi koskaan tyytyväisiä siihen. Epäjumalat ilmentävät kaipausta – kaipausta, jonka sisältö on muuttunut muodoksi. Mutta ne eivät voi koskaan täyttää tätä kaipausta. Niillä ei ole sellaista itsemme osaa, jonka ne voisivat ojentaa meille ja tehdä meistä kokonaisempia. Sen sijaan ne vaativat meiltä. Ne vaativat meiltä kaikki ajatuksemme, antamatta yhtään mitään. Ne luovat illuusion toisenlaisesta itsestämme sellaisessa muodossa, josta me unelmoimme. Ne voivat lähes antaa tuon muodon meille. Mutta ne eivät koskaan anna sitä lopullisesti ja täydellisesti, koska silloin me huomaisimme, että me emme tietäisi, miksi se on meillä. Silloin me lakkaisimme palvelemasta niitä ja kääntyisimme Korkeamman Voimamme – tai Kaikkein Korkeimman Voimamme – puoleen, sillä vain se riittää meille.

Vain meitä Kokonaisempi voi tehdä meidät kokonaiseksi. Silloin me myös tiedämme, mitä kokonaiseksi tuleminen on. Silloin me huomaamme, että epäjumalilla ei ole niin suurta väliä. Kokonaisen läsnäollessa me voimme välillä tarttua johonkin, luulla sitä hetken onneksemme, ja antaa sen sitten taas mennä. Korkein katsoo tätä hymyillen, ja me alamme nähdä omaa elämäämme hänen vapaina lapsinaan. Välillä me luulemme jonkin osamme olevan kadoksissa ja jonkun toisen hallussa. Me luulemme näkevämme sen jossakin ja annamme sille hetkeksi kaikki ajatuksemme, kunnes palaamme taas sydämemme kotiin. Silloin me huomaamme, että epäjumalat ovat omien kaipauksiemme rajallisia ilmentymiä, niin pieniä, että emme edes halua niitä. Mutta niiden kautta – niiden löytämisen ja niistä irti päästämisen kautta – me kuljemme kohti Kaikkein Suurinta ja Kokonaisinta. Me tulemme omaksi itseksemme ja osaksi Elämää itseään. Silti me emme tule miksikään emmekä muutu toiseksi. Me vain alamme ymmärtää, että olemme olleet sitä koko ajan.

Unelmia          19. heinäkuuta

Joskus meidän unelmamme tuntuvat täyttyvän hitaasti. Me odotamme jotakin, me haluaisimme tehdä jotakin, tai me kaipaamme jotakin tapahtuvaksi. Välillä se tuntuu olevan oven takana, ja hetken päästä me tuskailemme, että se on kaukana eikä ole vielä toteutunut.

Me emme ole vielä valmiita. Meidän unelmamme on hyvä, mutta jonkin on vielä muututtava. Meidän sydämemme ei kaipaa turhan takia. Se ei aina kaipaa pieniä asioita. Sen kaipaukset ovat lähtöisin syvältä, jostakin meitä suuremmasta. Jokainen meistä on elämä itse. Me saatamme kaivata jotakin, joka on Elämän kaipaus eikä meidän oma henkilökohtainen kaipauksemme. Ehkä sen tarkoitus on muuttaa maailmaa hyväksi paikaksi elää. Ehkä se on hiljaista hyvän tekemistä, tai jonkin suuren asian aloittamista.

Kun me olemme valmiit, kaikki tapahtuu itsestään. Me huomaamme, että odottamisemme ei ollut turhaa. Kun me luulimme, että mitään ei tapahtunut, paljon tapahtui. Muissa ihmisissä tapahtui jotakin koko odottamisemme ajan. Olosuhteet valmistuivat meidän tietämättämme. Me itse valmistuimme ja näemme asiat eri tavalla kuin ennen. Me olemme oppineet luottamaan. Me uskallamme päästää irti ja olla huolehtimatta.

Silloin me ymmärrämme, että unelmamme ovat nousseet jostakin meitä suuremmasta, jostakin yhteisestä kokemuksesta, jostakin, minkä me näimme, kun se oli vielä piilossa. Se heräsi meissä, ja meidän kauttamme se vahvistui niin, että muutkin näkivät sen. Kun me näemme, kuinka vähän me voimme edistää asioita yksinämme, ja kuinka monet ihmiset ovat liittyneet mukaan unelmaamme, me ymmärrämme jotakin syvää. Silloin me vain otamme vastaan, ja otamme sen levossa. Me huomaamme, että unelmiemme yksi tarkoitus on oppia luottamaan elämän rakkauteen ja nähdä, että meidän ei tarvitse taistella elämää vastaan.

Jokin meissä on muuttunut. Me näemme laajemmin ja ymmärrämme, että silloinkin, kun mitään ei näytä tapahtuvan, tapahtuu paljon. Me halusimme muutosta omassa mielessämme ja muiden ihmisten mielissä. Paljon alkoi tapahtua heti kun unelmamme alkoi elää meissä. Jo syntyhetkestään lähtien se on yhtynyt muiden unelmiin ja houkutellut ja vahvistanut niitä. Hekään eivät olleet heti valmiita.

Meidän unelmiemme hienous ei ole ainoastaan niiden toteutumisessa ja toteuttamisessa. Niiden hienous on siinä, että ne muuttavat meitä. Jotkut unelmamme voivat lähteä siitä, että sydämemme haluaa meidän muuttuvan. Sydämemme tietää, että saavuttaessamme tuon unelman me olemme oppineet juuri sen, mitä piti. Matkalla kohti unelmaamme me olemme löytäneet kappaleen itseämme. Ehkä unelma olikin juuri siinä.

Unelma ei ole vain päämäärä. Se on myös matka päämäärään ja se, millaiseksi me muutumme matkan aikana. Jotkut unelmat ovat unelmia itsestämme. Silloin on hyvä, että kaikki matkan vaiheet saavat tulla. Ne tulevat oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Ne antavat paljon enemmän kuin ajattelemme. Ne antavat meille matkan, jonka jälkeen me emme ole enää sama ihminen.

Hyvät ja huonot tilanteet          20. heinäkuuta

Meillä on taipumus luokitella tilanteita "hyviin" ja "huonoihin". Ehkä me kuuntelemme mielellämme yhtä ihmistä ja hyljeksimme jotakuta toista. Mutta rakkaus ei luokittele, ja niin kauan kuin me luokittelemme, meidän elämämme on jakaantunut "hyviin" ja "ei-hyviin" tilanteisiin. Tämä kaventaa meidän valintojamme. Niin kauan kuin luokittelemme tilanteen "ei-hyväksi", me olemme avoimia vain tietynsuuntaisille vaihtoehdoille. Tällöin me rajoitamme sitä, mitä meidän pitäisi kokea, ajatella ja tehdä. Jos me pidämme tilannetta huonona, me näemme vain vähän ja tietynlaisia vaihtoehtoja. Me voimme alkaa kokea torjuntaa tilannetta kohtaan, ja tästä torjunnasta voi tulla alkuperäistä tilannetta suurempi ongelma. Mitä enemmän me torjumme, sitä enemmän me näemme tilanteen vain torjuntamme kannalta ja lakkaamme näkemästä sitä oppituntina rakastamisessa ja hyväksymisessä.

Jos emme pidä tilanteesta, me haluamme siitä pois niin pian kuin suinkin. Mutta jos me otamme sen vastaan ilman tuomitsemista, me voimme nähdä siinä uusia asioita. Ehkä me näemme oppitunnin muuttumisessa, hyväksymisessä, rakastamisessa, luottamisessa tai kärsivällisyydessä. Me saatamme huomata, että levottomuus onkin meissä itsessämme eikä tilanteessa ulkopuolellamme. Jospa olisikin niin, että kaikki on hyvin ja juuri niin kuin kuuluu olla. Ehkä me olemmekin rakastettuja. Ehkä muutkin ovat rakastettuja. Ehkä olen juuri nyt keskellä arvokasta oppituntia.

Joka tapauksessa ongelmamme on se, että me emme ole vapaita päättämään, jos määrittelemme tilanteen huonoksi jo etukäteen. Itse asiassa me olemme silloin jo päättäneet toimintamme suunnan. Sen jälkeen me mietimme enää tekoa, jolla muuttaisimme tilanteen "paremmaksi".

Kun me olemme levossa, kysymyksemme ovat avoimia. Me emme kysy "miten pääsisin tästä pois", vaan "mikä tämä on". Silloin me voimme saada toisenlaisen vastauksen. Kun me emme torju yhtään mielemme osaa, jokainen osa voi osallistua päätöksentekoon. Mielemme ei ole ristiriidassa itsensä eikä ympäristönsä kanssa. Silloin mielemme voi levollisesti kertoa meille, mitä meidän on hyvä tehdä. Kun koko mielemme on yhtynyt omaan päätökseensä, me koemme tilanteen helppona ja eteenpäin soljuvana, vaikka se veisi meidät kohtaamaan oman levottomuutemme, tai vaikka se veisi meidät muuttamaan tilannetta. Mutta silloin me muutamme sitä rakastamisen emmekä torjunnan kautta.

Kun me olemme mielestämme huonossa tilanteessa, me alamme kysellä itseltämme kysymyksiä. Mutta kysymykset perustuvat tulkintaan tilanteen huonoudesta. Me katsomme tilannetta ja omaa reaktiotamme siihen, ja kysymme "miten pääsisin pois tästä". Silloin saattaa olla hyvä sanoa itsellemme "Minulla ei ole enää kysymyksiä. Olen unohtanut, mihin kaipaan vastausta". Silloin me voimme kuunnella koko tilannetta. Silloin me voimme ottaa vastaan tilanteen viestin, vaikka se olisi vain se, että lähden siitä pois. Me emme kuitenkaan lähde karkuun, vaan toteuttamaan saamaamme vastausta. Jos koemme tuskaa, me tiedämme kokevamme tuskaa. Mutta se ei tarkoita, että tilanne olisi huono. Tilanne voi olla paras mahdollinen. Aivan yhtä tärkeää kuin oppia tuntemaan se, mitä me haluamme, on oppia tuntemaan se, mitä me emme halua.

Kun me paranemme, meidän halumme muuttuvat. Joskus meidän on tutustuttava uusiin haluihimme kipeiden tilanteiden kautta.

Anteeksisaamisen oikeus          21. heinäkuuta

Me olemme tottuneet ajattelemaan, että anteeksiantaminen on jotakin, jota ei voi ansaita – että se on kummallinen tapa reagoida. Me emme vaadi meille oikeutetusti kuuluvaa osaa, vaan luovumme siitä antaaksemme toiselle jotakin, mitä hän ei ansaitse. Me emme toimi siten kuin olisi aihetta, vaan teemme jotakin tilanteeseen kuulumatonta ja tyhmää. Me luovumme oikeutetusta osastamme ja menetämme jotakin.

Mutta anteeksiannettuna oleminen on yksi jokaisen ihmisen perusoikeuksista. Jokainen ihminen ansaitsee sen pelkästään olemalla olemassa. Kun me tajuamme, että jokainen ansaitsee armon, me olemme valmiit vastaanottamaan sen myös itsellemme. Se ei ole omista oikeuksistamme luopumista, vaan niiden kunnioittamista. Sen kautta me uskallamme kohdata itsemme, ja sen kautta me voimme kohdata muut. Silloin me emme uhraa mitään, vaan saamme oman oikeutemme.

Anteeksiantaminen ja anteeksiannetuksi tuleminen on meidän olemassaoloomme kuuluva oikeus. Kukaan ei voi omilla teoillaan riistää tätä oikeutta itseltään. Mutta me voimme riistää sen toiselta, olipa hänen tekonsa miten pieni tai suuri tahansa. Jos me emme halua antaa anteeksi, me ajattelemme, että viha ja katkeruus hyödyttävät meitä enemmän. Me katsomme mieluummin kärsimystä ja vihaa, ja ajattelemme saavamme niistä hyötyä. Muutoin meillä ei olisi perusteita olla antamatta anteeksi.

Jos me ajattelemme näin, olemme mielessämme riistäneet itseltämme oikeuden, joka ei ole riistettävissä. Jos me ajattelemme, että joitakin tekoja ei voida antaa anteeksi, me pelkäämme katsoa sisällemme, sillä saattaisimme nähdä jonkin niistä. Mutta kun tiedämme, että anteeksiannetuksi tuleminen on meidän oikeutemme, me katsomme sisällemme ilman syyllisyyttä.

Kun me katsomme lähimmäistämme anteeksiantamisen oikeuden kautta, me näemme hänet sellaisena kuin hän on. Silloin me näemme myös itsemme sellaisena kuin me olemme, ja tiedämme ansaitsevamme anteeksiannon pelkällä olemassaolollamme. Me ansaitsemme sen silloinkin, kun emme itse pysty antamaan anteeksi. Me lepäämme tietäen, että vaikka ajattelemme vihan parantavan meitä enemmän kuin laupeuden, se ei tee niin. Aikanaan meidän vihamme vahingollisuus tulee niin ilmeiseksi, että me jätämme sen hyvillä mielin. Silloin me huomaamme, että anteeksiantaminen ei ole ainoastaan sen perusoikeus, jolle annetaan anteeksi. Se on myös antajan oikeus ja rakkauden ele häntä itseään kohtaan. Se on suuri lahja. Armolla kohdelluksi tuleminen parantaa kaikkia osapuolia. Se on ihmisyyteen kuuluva oikeus – oikeus, joka ei ole riistettävissä saajalta eikä antajalta.

Viestit sisältämme          22. heinäkuuta

Sisäistä paranemista voidaan sanoa itsemme löytämiseksi, kotiin tulemiseksi tai kotimatkalla olemiseksi. Se tuo meidät takaisin itseemme, siihen olemukseen, joka on jäänyt piiloon puolustusmekanismien alle. Aiemmin me koimme, että sisältämme nousevat viestit lähinnä häiritsivät elämäämme. Me emme osanneet ottaa niitä vastaan, sillä me luulimme niiden arvostelevan meitä. Me luulimme, että on huono asia, jos ne kertovat pahasta olosta, tuskasta, vihasta, pelosta tai ahdistuksesta.

Meillä oli suunnitelmia, tavoitteita ja päämääriä. Me ajattelimme, että niiden toteutuminen toisi meille onnen. Niitä kohti pyrkiessämme sisimpämme puhui meille joskus, mutta me koimme usein, että sen viestit lähinnä häiritsivät elämäämme. Me laitoimme niitä syrjään, sillä meidän oli jaksettava ja mentävä eteenpäin kohti tulevaisuutta. Kaikki surullisuus, ahdistus ja väsymys olivat estettä, haittatekijää, ja jotakin, jolla sisimpämme kiusasi meitä.

Nyt me otamme jokaisen viestin vastaan hyvillä mielin. Jos ne kertovat vihasta, pelosta tai kivusta, me tiedämme, että ne eivät ole kokonansa me. Ne kertovat jostakin osastamme, joka ei voi hyvin. Jos me huomaamme oman pelkomme tai vihamme, me tiedämme, että se on vain osa meitä – osa, jolla on hyvät syyt olla sitä, mitä se on. Me ilahdumme siitä, että rikkinäinen osamme ilmaisee meille itsensä. Me otamme sen vastaan onnellisina rakastaen sitä. Se voi saada meidät hetkeksi kokemaan, että meissä ei ole mitään muuta kuin tuo rikkinäinen osa, mutta pian me ymmärrämme, että se on vain osa meitä.

Nuo viestit eivät ole meille enää elämän esteitä, vaan osa sitä polkua, jolla me parannamme itsemme niin, että voimme elää sitä elämää, josta olemme unelmoineet. Joskus ne voivat kertoa meille, että olemme kuulleet valheita, ja että sen tavoitteleminen, mitä me tavoittelemme, ei ole meille hyväksi. Välillä ne voivat saada meidät tuskastumaan, mutta ne ovat aina hyviä ja meidän parhaaksemme. Yksikään noista viesteistä ei ole paha eikä kerro meidän vajavaisuudestamme. Ne kertovat asenteista ja puolustusmekanismeista, joita meidän oli omaksuttava selvitäksemme. Kun me otamme ne vastaan ja rakastamme niitä, ne kertovat meidän hyvyydestämme, myötätunnostamme ja rakastamisestamme. Ne ovat meidän elämämme hienoja asioita, ja kun me otamme ne vastaan, ne kasvattavat meistä rakastavia, herkkiä ja hyviä ihmisiä.

Uhkan kokeminen          23. heinäkuuta

Me saatamme joskus kokea epämääräistä uhkaa, josta me emme tiedä, uhkaako joku toinen meitä vai me häntä. Tällainen tilanne saa meidät pelkäämään, jäykistymään, vetäytymään ja kontrolloimaan omaa puhettamme ja omia tekojamme.

Pieninä me olemme saattaneet elää tilanteessa, jossa me olemme kokeneet, että oma käyttäytymisemme on saanut aikuisen käyttäytymään meitä kohtaan vahingollisesti. Se, mitä me olemme tehneet tai sanoneet, on synnyttänyt vanhemmassamme tuhoavan raivon. Kun tämä toistuu, me alamme kokea, että meillä on salaperäistä ja meille tuntematonta voimaa, jolla me voimme saada tämän aikaan. Me voimme ohjata pelottavaa ja itseämme paljon suurempaa voimaa, mutta emme tiedä, miten se tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Me ahdistumme ja yritämme saada tämän voiman haltuumme, mutta vanhempiemme reaktiot vain jatkuvat meille ennustamattomina.

Tämä on voinut jättää meidät uskomaan vieläkin, että meillä on salaperäistä voimaa, jolla me voimme laukaista itseämme tai toista ihmistä tuhoavan tilanteen. Tämä on hirvittävän ahdistava kokemus. Se voi tuntua jopa fyysisenä jäykistymisenä, kun me yritämme varoa, että voima ei vain käynnistyisi. Me varomme kaikkea ja kaikkia, sillä me emme tiedä, miten voima toimii.

Mutta mitään tällaista voimaa ei ole. Vanhempamme käyttäytyivät ennustamattomasti, koska heidän emotionaalinen tilansa oli heille itselleenkin ennustamaton. Muut ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, eikä meillä ole siihen mitään voimaa. Meillä ei ole mitään salaperäistä voimaa, jolla me voisimme uhata itseämme tai saada toisen ihmisen uhkaamaan meitä. Jos hän rakastaa, hän rakastaa, ja jos hän vihaa, hän vihaa. Se lähtee hänestä itsestään, hänen omasta mielestään ja sydämestään. Se ei ole meidän aikaansaamaamme. Me voimme joskus joutua uhkaaviin tilanteisiin, mutta se ei ole meidän syytämme. Ja kun emme syytä itseämme siitä, me voimme poistua hyvillä mielin tietäen, että me emme voi saada toista ihmistä rakastamaan emmekä vihaamaan. Meidän ei tarvitse kokea olevamme uhka itsellemme tai muille. Silloin me voimme alkaa vapautua ja uskallamme päästää todelliset voimamme esiin.

Tänään ihailen itseäni          24. heinäkuuta

Minä olen hyvä. Olen houkutteleva, rikas ja kaunis. Minun Jumalani katsoo minua ihaillen, ja kaikki mitä hän minussa näkee, kutsuu häntä lähemmäs, tuntemaan minun läsnäoloni, kuulemaan minun hengitykseni ja aistimaan minun lämpöni. Katsoessaan minuun Jumala näkee itsensä, sillä minä olen hänen ajatuksistaan lähtöisin. Hän näkee houkuttelevan kauneuden, ja hänen sydämensä huokaa onnesta saadessaan vain katsoa minuun.

Yksikään minun ajatukseni ei ole Jumalalta salassa. Hän ihailee niistä jokaista. Hän ihailee niitäkin ajatuksia, joita minä häpeän ja joiden paljastumista minä pelkään, sillä ne ovat minun itseni ajattelemia. Jotkut niistä voivat olla lähtöisin Jumalan luomista puolustusmekanismeista, jotkut seurausta rakkaudettomista olosuhteista tai siitä, että luulen onnellisuuteni olevan jossakin muualla kuin Korkeammassa Voimassani ja omassa sydämessäni. Mutta surulliset ajatukset ovat kutsuja rakkaudelle, ja sellaisina Korkeampi Voimani näkee ne.

Ihailen silmiäni, kuinka vaivattomasti ne yhtyvät maailmaan ja tuovat sen rikkaat tai harmaat värit luokseni. Ihailen korviani ja niiden herkkyyttä ilman kosketukselle. Ihailen omia lihaksiani, kuinka ne kuljettavat minua ja kuinka ajatukseni ohjaavat niitä, niin että mieleni rikkaus pääsee esiin niiden kautta. Ihailen luitani, jotka pitävät minut pystyssä ja antavat lihaksilleni lujan varren. Ihailen vatsaani, suoliani, keuhkojani, maksaani, ja kaikkia elimiä, jotka huolehtivat energian virtaamisesta sisälläni ja ruumiini puhdistamisesta. Ihailen koko olemustani, joka elää maailman rikkaudessa entistä vaivattomammin.

Ihailen ajatuksiani ja tunteitani. Ihailen kestävyyttäni surujen ja pelkojen kanssa, ja sitä luottamusta, jonka niiden läpikäyminen on tuottanut. Ihailen myötätuntoa, rakkautta ja viisautta, jotka asuvat sydämessäni. Ihailen sitä, että ne pääsevät esille yhä vapaammin. Ihailen kaipaustani yksinäisyyteen ja haluani liittyä muihin ihmisiin. Ihailen intuitiotani, jonka ohjaukseen uskallan luottaa päivä päivältä enemmän. Minun intuitioni kertoo minulle yhä selkeämmin, että minä olen hyvä, kaunis ja ihailtava. Minä ihailen minua.

Jos vain siipeni kantaa          25. heinäkuuta

Sisältäni oli noussut esiin kipu – jokin "vanha" juttu. Oikeastaan se oli kotelo, joka ei itsessään juuri sattunut. Mutta sen sisällä oli jotakin, jonka esiin tulemista halusin välttää. Kun joku yritti osoittaa minulle hellyyttä, kotelo tuli väliin ja sai minut vetäytymään. Kotelo ei sattunut, mutta hellyyden torjuminen sai minut yksinäiseksi ja surulliseksi. Kaipasin hellyyttä, mutta en uskaltanut ottaa sitä vastaan, sillä kotelo olisi silloin avautunut. Varjelin sitä ja ajattelin, että olin jo parantunut niin paljon, että minun ei enää tarvinnut piitata pienistä. Sitä paitsi olin jo mielestäni surrut sitä tarpeeksi, ja se jouti jo jäämään taakse.

Kuuntelin laulua, jonka kertosäkeessä sanottiin "jos vain siipeni kantaa kotiin haavoittuneen, voisit lämpösi antaa eksyneen sydämeen". Se kosketti. Hyräilin kertosäettä pitkään, kunnes kotelo avautui ja sai minut itkemään. Tässä kohtaa siipeni eivät olleet kantaneet minua kotiin – siihen kotiin, jossa olisin ollut jälleen haavoitettu ja haavoittuva. Siihen kotiin, jossa olisin saanut olla hellyyden keskellä. Tuo haavani oli jäänyt puolitiehen, yksinäisyyteen, ja koteloitunut siellä. Samalla se koteloi kaikki ne tunteet, joita se olisi parantuakseen tarvinnut. Se tarvitsi niitä niin kipeästi, että jokainen hellyyden osoitus olisi sattunut.

Nyt olen jälleen haavoittuva. Uskallan sanoa "voisit lämpösi antaa eksyneen sydämeen". Minun ei enää tarvitse paeta hellyyttä, sillä olen myöntänyt, kuinka paljon tarvitsen sitä. Vanhaan haavaan sattuu vielä – ei pelkästään haavaan, vaan myös kaikkeen siihen, mitä kotelo on estänyt: hellyyden ja läheisyyden vastaanottamisen. Olen oppinut taas entistä syvemmin, että hellyys, lämpö ja läheisyys ovat aina parantavia. Jos me torjumme niitä, meidän on ehkä syytä katsoa, miksi teemme niin. Meidän ei tarvitse olla "vahvoja". Se väsyttää. Haavoitettuna ja haavoittuvana oleminen on turvallista, sillä silloin meidän siipemme kantavat siihen kotiin, jossa muut voivat antaa lämpönsä meille. Kun me tarvitsemme muita ja uskallamme osoittaa sen, me löydämme parantavan lämmön.

Meidän lapsuudenkotimme ei ehkä ollut paikka, johon olisimme halunneet haavoitettuina tulla. Meidän oli salattava ja piilotettava haavoittunut sydämemme, sillä jos avasimme sen, vastassa ei ollut lämmin ja huolehtiva hellyys. Mutta nyt me voimme etsiä turvallisia ihmisiä, jotka ymmärtävät haavojamme ja koteloitamme. Mutta vaikka he olisivat lähellä meitä, me emme voi kokea heidän hellyyttään, ellemme itse ole haavoitettuja ja haavoittuvia – ellemme uskalla surra ja itkeä niitä asioita, jotka saavat meidät vetäytymään ja torjumaan hellyyden. Jos me torjumme sen, meistä tulee yksinäisiä, kovia ja surullisia – ihmisiä, joiden lähellä muut eivät viihdy. Kun me avaamme itsemme ja haavoittuvuutemme, muut pääsevät meitä lähelle. Silloin me pääsemme myös heitä lähelle.

Viha ilman osoitetta          26. heinäkuuta

Oman vihamme kohtaaminen ja käsittely voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Riippuen siitä, mitä ajattelemme, me voimme vihan kokemisen kautta joko vapautua siitä tai lietsoa sitä sisällemme lisää. Me voimme yrittää torjua sitä ja selittää itsellemme, että emme ole vihaisia. Mutta kun kohtaamme vihamme oikealla tavalla, meidän ei tarvitse kieltää eikä selittää sitä.

Kun sisältämme nousee vihaa, meillä on kaksi vaihtoehtoa: me joko vihaamme jotakin tai me koemme vihaa. Jos me vihaamme jotakin, me kiinnitämme huomiomme olosuhteisiin ja syydämme niiden niskaan sen, mitä sisältämme tulee. Jos me sen sijaan vain koemme vihaa, me tutustumme siihen tunteeseen, joka on sisällämme, emmekä kiinnitä huomiotamme itsemme ulkopuolelle.

Niin kauan kuin vihallamme on osoite, me olemme kiinni olosuhteissa emmekä kohtaa omia tunteitamme. Viha ilman osoitetta on vihan tunteen kohtaamista. Me voimme puhua siitä vailla syyllisyyttä ja syyllistämistä, sillä me puhumme vain omasta tunteestamme. Silloin me otamme vastuun omasta tunteestamme, eikä meidän tarvitse kysyä, onko se oikeudenmukaista vai ei, sillä tunteisiin ei voida liittää tällaisia käsitteitä.

Pois oppiminen          27. heinäkuuta

Paranemiseen kuuluu oppiminen. Mutta kun katson niitä asioita, joita olen oppinut, huomaan, että kaikkein tärkeimpiä ovat ne asiat, joista olen oppinut pois. Elämäni on tullut yksinkertaisemmaksi, ja minä olen tullut yksinkertaisemmaksi. Perheeni ja muut lapsuuteni ihmiset opettivat minulle koko joukon sääntöjä, ajatuksia ja toimintatapoja, jotka olivat pähkähulluja, tuhoavia ja tarpeettomia. Minulle ne olivat yhtä kuin normaalius, ja niistä poikkeaminen oli ahdistavaa. Kun jouduin tilanteisiin, joissa ne eivät toimineet, olin kauhuissani. Maailma ei ollutkaan sellainen kuin sen piti olla. Ihmiset eivät ajatelleet eivätkä toimineet siten kuin heidän olisi mielestäni pitänyt toimia. Tekojeni seuraukset olivat erilaisia kuin olin suunnitellut. Omat tunteenikaan eivät totelleet noita lakeja, ja jos yritin pakottaa ne noudattamaan noita lakeja, menin entistä enemmän solmuun.

Me otimme kaikki opetukset vastaan, sillä me halusimme olla hyviä. Me halusimme täyttää muiden odotuksia. Ne olivat meidän ohjenuoramme, sillä kukaan ei näyttänyt meille mitään muuta. Mitä huonommin perheemme voi ja me itse voimme, sitä enemmän me yritimme elää niiden mukaan. Meistä tuli tämän maailman särkynyt sydän ja sen vastentahtoinen peili. Me kärsimme ja ajattelimme sen olevan omaa syytämme. Me pakotimme itsemme yrittämään, kunnes emme enää jaksaneet.

Nyt me olemme muuttuneet. Me olemme alkaneet toipua. Me tiedämme, että toivo on todellinen, ja että maailma ei ole sellainen kuin meille on uskoteltu. Kun me paranemme, me huomaamme monen saamamme opetuksen olevan vahingollinen ja rajoittava. Me huomaamme, että niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vähitellen, kerros kerrokselta pois oppien, me huomaamme, että jossakin sisällämme me tiesimme kaiken sen, mitä me nyt opimme uudelleen. Me huomaamme, kuinka monimutkaiset kuviot yksinkertaistuvat, ja kuinka helpoksi elämä muuttuu ilman niitä.

Meidän ei tarvitse enää piilotella mitään. Me huomaamme, että meidän ei tarvitse yrittää pysyä "normaaliuden" roolissa. Meidän ei tarvitse enää yrittää olla kokematta tunteitamme. Meidän ei tarvitse yrittää mitään, mitä emme halua. Sitä mukaa kun me opimme vanhoja sääntöjä pois, meidän kosketuksemme elämään syvenee ja lujittuu. Me kohtaamme todellisuuden ilman monimutkaisia sääntöjä, ja huomaamme kuinka helppoa siihen kuuluminen on. Me saatamme oppia jotakin uutta. Mutta se ei ole niin tärkeää. Tärkeämpää on vapautua niistä kahleista, jotka sitovat meidät menneisyyteen.

Usko ja uskomukset          28. heinäkuuta

Usko on se osa meissä, jolle ei löydy sanoja, ja joka saa meidät jatkamaan ja jaksamaan silloinkin, kun emme enää tahtoisi jaksaa. Se on luottamus johonkin, jota emme pysty määrittelemään edes itsellemme. Mutta se kantaa meitä. Se on sisäinen tietämys, aavistuksen kaltainen, mutta ajatusten tuolla puolen.

Uskomukset ovat niitä, joille me annamme sanat, ja joista me voimme kiistellä muiden kanssa tai olla samaa mieltä muiden kanssa. Ne ovat määritelmiä, ja siis väistämättä rajauksia. Uskomukset ovat ajatuksia, jotka estävät meitä uskomasta. Ne suojaavat meitä ja rajaavat meitä niin, että me emme uskalla heittäytyä uskomaan – päästämään irti säännöistä ja luottamaan siihen, minkä me tiedämme sisimmässämme. Ne pitävät ajatuksiamme ja mieltämme vankilassa, josta se ei uskalla hypätä oman uskonsa varaan. Uskomukset saavat meidät hyökkäämään toistemme kimppuun, sillä jos emme uskalla uskoa, kauheinta mitä meille voisi tapahtua, olisi se, että uskomuksemme osoitettaisiin vääriksi ja vietäisiin meiltä pois. Silloin me joutuisimme uskomaan ja luottamaan itseemme. Kukaan ei sanonut meille, että me pystyisimme siihen.

Uskomukset estävät meitä luottamasta oman sydämemme ääneen. Tätä vielä vahvistaa se, että meille on opetettu uskomuksia, joiden mukaan sydämeemme ei ole luottamista. Mutta kun mielemme pääsee riippuvuuksien kahleista vapaaksi, kun syyttävät äänet lakkaavat, ja kun huomaamme olevamme rakkauden ja rakastamisen arvoisia, me tiedämme, että me voimme luottaa sydämeemme. Kun me luotamme sydämessämme johonkin, jolle ei ole edes sanoja, me tiedämme samalla, että tämä luottamus vain on. Se on vapaa saamaan lukuisia erilaisia ilmenemismuotoja, toisin kuin uskomukset, jotka eivät voi koskaan olla vapaita.

Uskomukset ovat kuin rakkauden meren yläpuolella roikkuva häkki, jonka vankina sydämemme on. Häkin luukku on auki, mutta vapiseva sydämemme on mieluummin häkin suojassa kuin pudottautuu siitä äärettömän rakkauden meren kannateltavaksi. Se katselee maailmaa häkistään kalterien puristuksessa, ehkä puolittain jo tilanteen tunnustaneena, mutta peläten sääntöjen tuoman turvan menettämistä. Tällaisessa tilanteessa olen sanonut sydämelleni lempeästi "hyppää".

Jos olet häkissä, katso sydäntäsi rakastaen. Älä moiti sitä siitä, että se ei ole vielä uskaltanut hypätä. Sen sijaan kutsu sitä rakastaen. Ole sen vierellä, kun se epäröi ja kurottuu häkin reunojen yli. Sillä ei saata olla sanoja sinulle, eikä sinulla sanoja sille. Niitä ei tarvita. Sydämesi hyppää, kun se on valmis. Ja kun se hyppää, saat kokea rakkauden meren kannattelevan sydäntäsi, etkä kaipaa enää takaisin uskomusten häkkiin.

Egon tyhjeneminen          29. heinäkuuta

12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjelma. Oikeastaan se on hengellinen elämäntapa. Se johtaa kokemukseen, joka on yhteinen kaikille suurille hengellisille opettajille, mestareille ja oppilaille: egon täydelliseen tyhjenemiseen Korkeamman Voiman edessä. Monille meistä egon tyhjeneminen on selkeä kokemus, jota me ensin nimitimme romahdukseksi. Toisille se on hitaasti askelten todeksi elämisen mukana tapahtuva kokemus egon hiipumisesta ja nöyrtymisestä jollekin itseämme suuremmalle, mutta kuitenkin itsessämme olevalle. Bill Wilson, toinen AA:n perustajista, sanoi, että paranemisen edellytys on "täydellinen ja kokonainen egon tyhjentyminen loppuun asti". Egon tyhjenemisen hetkellä meidän kiinnittymisemme omiin ajatuksiimme, omaan sairauteemme ja sen pyörittämiseen katoavat. Tämä ei tapahdu loogisesti, ei ajatuksilla eikä järjellä. Sen saa aikaan meidän epätoivostamme lähtevä suuri intuitiivinen loikka. Me sanomme sydämellemme "hyppää" – tai oikeastaan sydämemme sanoo sen meille. Me huomaamme, että olemme kuin hedelmä, joka kasvaa, kypsyy, alkaa mädäntyä ja putoaa sitten läsähtäen maahan. Silloin me tajuamme, että sisällämme olivat koko ajan siemenet uuteen.

Zen nimittää tätä tyhjyyden kokemukseksi, mikä on hyvin sopiva nimi, vaikka se merkitseekin Taon täyteyden kokemista. Omat ajatukset lakkaavat, ja niiden tilalle tulee hiljainen läsnäolon kokemus, jossa me olemme yhtä Liikkumattoman Liikuttajan kanssa. Raamattu ilmaisee tämän selkeästi sanoessaan, "me alistamme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle". Tämä alistaminen ei ole pakottamista, ei ajatusten käskemistä. Silloin antautumatta jäisi vielä se ajatus, joka käskee muita ajatuksia alistumaan. Antautuminen on kaikkien ajatusten levollista nöyrtymistä itseämme suuremman Jumalan edessä. Se on egon tyhjeneminen itseään käskevästä voimasta. Tämä oli varmasti Jeesuksen jatkuva kokemus, mutta erityisen hyvin se näkyy hänen viimeisissä sanoissaan ristillä: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni". Erik Ewalds opetti, että tässä käytetty antamista merkitsevä sana tarkoittaa hyvin aktiivista antamista. Nuo sanat voitaisiin ehkä paremmin kääntää "sinun käsiisi minä lähetän henkeni" tai "sinun käsiisi minä käsken henkeni". Jeesus sanoi sydämelleen, "hyppää".

Me olemme sairautemme aikana tottuneet alistumaan itseämme korkeamman voiman tahtoon – oman addiktiomme tahtoon. Paranemisen aikana me olemme huomanneet, että myös tämä korkeampi voima oli meissä itsessämme. Me jouduimme antautumaan sille vastaanhangoittelustamme huolimatta. Meidän egomme murtui sen edessä – vastentahtoisesti, mutta silti omasta halustaan. Meidän entinen sairautemme on nyt meidän vahvuutemme. Meidän antautumisemme korkeammalle voimalle ei katoa, mutta voima on nyt toinen. Paraneminen ei poista tätä meissä ilmenevää halua, ja siksi meillä on vain kaksi vaihtoehtoa: meidän egomme nöyrtyy Korkeamman Voimamme edessä tai me palaamme takaisin toisen itseämme suuremman voiman luokse.

12 askelta on meidän tiemme loppuun asti. Ne johtavat meidät joukkoon, jossa on suuria ihmisiä. Egon tyhjeneminen ei tee meistä pieniä, vaan antaa suuruuden näkyä meissä ja meidän kauttamme. Tämä voima, jolle me emme koskaan voineet mitään – meidän todellinen itsemme – on nyt oikeassa palveluksessa. Kun me myönnämme sen olevan osa vielä suurempaa voimaa – ja tämän kaltainen – se tekee meistä vastaansanomattomalla tavalla suuria ihmisiä. Tällainen suuruus ei ole esille pyrkivää. Se kätkeytyy, mutta sitä ei kuitenkaan voi olla huomaamatta.

Kerron huomenna          30. heinäkuuta

"Mietin ja kerron huomenna". Opettele tämä ulkoa. Paina se mieleesi. Kirjoita se sata kertaa ja lue se sata kertaa. Opettele sanomaan se niin, että se tulee kuin pyssyn suusta. Tämä lause on nimittäin yksi tärkeimpiä lauseita, joilla voit suojella rajojasi. Käytä sitä ilmeenkään värähtämättä, ja huomaat, että muut ovat tyytyväisiä kuullessaan sen. Ja jos joku ei ole siihen tyytyväinen, tiedä, että sinun on paras juosta niin kovaa kuin pääset!

"Tuletko viikonloppuna talkoisiin? Kaikki muutkin tulevat." (Kaikki muutkin? Piispa ja pääministeri?) "Hei, se voisi olla hienoa. Mietin ja kerron huomenna."

"Ostetaan tämä auto." "Se näyttää hienolta. Mietin ja keskustellaan siitä huomenna."

"Olemme ajatelleet pyytää sinua kerhomme puheenjohtajaksi. Suostutko?" "Kiitos luottamuksesta ja kunnianosoituksesta. Olen imarreltu. Mietin ja kerron päätökseni huomenna".

"Haluaisin naimisiin kanssasi." Jos olet varma, vastaa heti. Mutta jos et ole, sano, "Ihanaa. Upeaa. Pelottavaa. Mietin ja kerron päätökseni huomenna."

"Olisiko sinulla aikaa vetää tämä projekti?" "Mietin ja kerron huomenna."

"Lähtisitkö viikonloppuna elokuviin?" "Kiitos kutsusta. Mietin ja kerron huomenna."

Se on näin helppoa. Tällä tavoin otat itsellesi ajan miettiä, mikä on sinulle hyväksi. Kun mietit yksin, olet vapaa painostuksesta. Ja jos pelkäät tulevasi painostetuksi, voit varautua siihenkin jo etukäteen. Olet omassa rauhassasi, huolehdit omista rajoistasi, etkä tule niin helposti yllätetyksi.

Ja jos joku ei tyydy siihen, että vastaat huomenna, sinulla voi olla hyvä syy vastata heti kieltävästi. Silloin voit sanoa "En todellakaan ole varma, ja jos vaadit minua tekemään päätöksen nyt heti, vastaan kieltävästi."

Ymmärtäminen          31. heinäkuuta

Kun me emme ymmärrä tätä maailmaa, se on sellainen kuin se on. Kun me ymmärrämme sen, se on sellainen kuin se on. Yksinkertainen totuus, mutta se erottaa ne, jotka yrittävät parantua kaikin voimin kädet hiessä pusertaen, ja ne, joiden paraneminen kulkee itsestään. Me emme ymmärrä. Tai ehkä me voimme ymmärtää. Mutta sillä ei ole mitään väliä. Kysymys on antautumisesta. Maailma on yksi suuri kokemus, jolle me voimme vain antautua.

Ennen paranemista me näimme suuren joukon asioita, jotka taistelivat toisiaan vastaan. Nytkin me näemme suuren joukon asioita, mutta ne täydentävät toisiaan. Jokainen asia tarvitsee jokaista muuta, niin että kaikki on yksi suuri asia. Ennen valaistumistamme addiktiomme oli pelkästään addiktio. Valaistumisen aikana se ei ollut enää addiktio. Se oli selviäminen suuresta seikkailusta. Se oli täynnä mullistusta ja ajattelumme kääntymistä ylösalaisin. Valaistumisen jälkeen se on yksinkertaisesti addiktio. Silti se ei ole muuttunut. Se on yhä meissä, sillä se on osa meitä, mutta nyt toisenlaisessa käytössä. Se, mitä me luulimme heikkoudeksemme, onkin meidän vahvuutemme. Mikään ei ole muuttunut, mutta me näemme kokonaisen maailman niiden pirstaleiden sijaan, joiden keskellä me elimme ennen. Me näemme, kuinka nämä pirstaleet muodostavat täydellisen kokonaisuuden.

Meidän sairautemme on muuttunut terveyttämme ylläpitäväksi voimaksi – voimaksi, jonka me luulimme olevan hukassa, eikä se siten ollut meidän käytettävissämme. Kun me yritimme torjua sairautemme ajamalla sen pois itsestämme, me häädimme samalla vahvuuttamme pois. Mutta ei se mihinkään mennyt. Se vain osoitti meille, kuinka vahva se on. Nyt se on paikallaan, joka hetki tarkkailemassa ja tarttumassa siihen, mikä edistää elämäämme. Jos me emme anna sen pysyä tässä tehtävässä lujasti, jos emme kuuntele sen ääntä ja ota vastaan sen tuomia uusia haasteita, toimimme itseämme vastaan. Kun me annamme tämän voiman tarttua johonkin Suureen, me tunnustamme oman pienuutemme sen edessä. Tämä voima kuljettaa meitä itsestään kohti sitä, mitä me olemme aina olleet – elämä itse, elämän kasvattama ilmentymä, ja sen rakas lapsi.

Kyse ei ole vain meidän omasta henkilökohtaisesta paranemisestamme. Kyse on maailman paranemisesta. Maailma rakastaa itseään meidän eheytyneen sydämemme kautta. Maailma on antanut meille osan, jota emme voi pitää vain itsellämme. Me voimme ottaa tämän osan vastaan vain antamalla sen pois. Me olemme olleet niillä pimeillä kujilla (joskus kirjaimellisesti), missä monet vielä ovat. He ovat meidän täydentäjiämme ja me heidän. Me voimme tehdä maailman paremmaksi ja helpommaksi paikaksi. Dalai Lama kutsui tätä viisaaksi itsekkyydeksi. Tyhmä itsekkyys etsii vain omaa parastaan erillisyyden näkökulmasta. Viisas itsekkyys haluaa tehdä maailman helpommaksi – kokonaisuutena ja kokonaisena. Lainatakseni Robert Burneyn mottoa: Edistä maailman rauhaa – paranna sisäinen lapsesi. Sen maailma ansaitsee, unohtamatta sitä, että me olemme osa maailmaa.