Ystävyyden Majatalo

Hyvyydestä ja vähän pahuudestakin. Seuraavat ryhmät.

Näin unta, että minun piti kesken juhlien valmistelun mennä auttamaan jotain tuntematonta naista. En tuntenut häntä, eikä hän minua. Jostain syystä piti vain mennä ja tehdä hänelle jotain hyvää. Kaiken lisäksi hän oli muistivikainen, eikä siksi tulisi koskaan palkitsemaan palvelustani. Unessa vähän harmittelin keskeytynyttä työtä, mutta tämä nyt vain oli sellainen asia, joka jostain aivan välttämättömästä sisäisestä kutsumuksesta oli tehtävä.

Samassa unessa siirryin monen vuoden kautta tilanteeseen, jossa oma lapseni oli vakavasti sairas, eikä kukaan osannut häntä auttaa. Olin kammottavan yksin ja avuton kärsivän lapseni kanssa. Painajaisessani elin jokaisen vanhemman pahinta painajaista.

Silloin ovesta astui tylyn päättäväinen nainen. Katsomatta minua edes silmiin hän ilmoitti pystyvänsä auttamaan lastani. Nainen kohteli minua kuin muukalaista, eikä kertonut mistä oli saanut tietää hädästämme. Hän vain tuntui niin varmalta asiastaan ja toimi niin määrätietoisesti, että hämmentyneenä annoin hänen tehdä taikojaan tai antaa rohtojaan. En edes huomannut mitä hän teki, kun koko ajan mietin missä olin vieraani nähnyt. Vasta kun hän oli lähtenyt ja lapseni olo huojentunut muistin, että tämä oli sama nainen, jota olin vuosia sitten käynyt auttamassa. Hän ei selvästikään muistanut minua, joten tämä ei voinut olla minkään kiitollisuusvelan kuittaamista. Kuka hänet sitten oli lähettänyt tai kutsunut?

Heräsin unesta äänekkäällä itkulla. Paruin suurta helpotusta ja suunnatonta liikutusta. Oli rujon hyvyyden yllättämä, mitään kyselemättömän avun tainnuttama. Kaiken arkisen itsekkyyden, ihan tavallisen kohtaamattomuuden ja tympeän typeryyden alla tapahtui myös ihan oikeasti hyviä asioita. Joku salaperäinen syvä mieli vaikutti hyvää ja kytki kaikki hyvät teot suureen ja salaperäiseen… johonkin, joka ei koskaan unohda eikä koskaan häviä.

Viime vuonna itkin vielä melkein päivittäin. Tänä vuonna olen itkenyt vain muutaman kerran. Tämän itkun jokainen kyynel oli kuin kulaus parantavaa lohtua. Kirjoitettuani unen pääkohdat muistiin, nukahdin nyyhkyttäen kuin sylinsä löytänyt pieni lapsi.

Kun iltapäivällä kertaisin unta, ensimmäinen assosiaationi oli tyttäreni Titiun omaksuma elämisen tapa. Hän huolehtii poikaystävänsä Joonaksen kanssa siitä, että he aina antavat ajastaan, energiastaan ja osaamisestaan ilmaiseksi johonkin uskomaansa hyvään. He ovat liikuttavan vakuuttuneita siitä, että sillä tavalla rakentaa hyvää elämää myös itselleen. Tältä pohjalta he ovat vapaaehtoistyönä mm ohjelmoineen ja rakentaneet Ystävyyden Majatalon kotisivut ja TeoBlogin. Soitin Titiulle ja kerroin nähneeni hänen vakaumuksestaan muistuttavan unen. Kiitin häntä antamastaan rohkaisusta. Tuntui hyvältä pitää lastaan esikuvana.

Oma uskoni siihen että paha aina saisi palkkansa, tai että hyvä pääsisi edes omilleen, on vähän horjuvampaa. Ehkä minä juuri siksi tarvitsinkin tätä unta.

”Viskatessa siemenen, heittäessänne oman ”almunne”, tehdessänne hyvän työnne missä muodossa tahansa te luovutatte osan henkilöllisyydestänne ja otatte itseenne osan toinen toisestanne; vielä hieman tarkkaavaisuutta ja te saatte palkinnoksenne tietoa, teette odottamattomia löytöjä.”

Fjodor Dostojevski, Idiootti, Karisto oy 2004, s. 559.

Anteeksiantamaton pahuus

Jokunen ilta sitten katsoin Teemalta elokuvaa saman aiheen pimeästä puolesta. Friedrich Dürrenmattin näytelmän pohjalta tehdyssä elokuvassa, Vanhan naisen vierailu, pahan palkanmaksaja saapuu paikalle omalla lentokoneellaan ja helikopterilla. Ilmajoen kokoinen konkurssikypsä kaupunki järjestää komeat kotiinpaluujuhlat maailmalla superrikkaaksi tulleelle naapurin tytölle. ”Meidän tyttömme” oli kuitenkin kotikonnuillaan tullut julkisesti nöyryytetyksi, eikä hän ollut päiväksikään unohtanut kärsimäänsä pahaa. Juhlan kohokohdassa hän ilmoittaa lahjoittavansa rapistuvalle kotikaupungilleen 2 miljardia euroa. Summa jaettaisiin tasan asukkaiden kesken – sillä ehdolla, että häntä nöyryyttänyt mies kuolisi.
Moralistisen alkupöyristyksen jälkeen tekopyhyys alkaa karista kuin rappaus kylmän talon seiniltä. Alta paljastuu alaston ja ylivoimainen rahan himo. Katkera miljardööri sanoi:
”Te teitte minusta täällä huoran. Minä olen tullut tekemään koko kaupungista bordellin.”
Suorastaan tylsistyneen armottomana hän seuraa kuinka helposti kunnon kansalaiset myivät sielunsa kaunaiselle vertailulle, ahneelle kilpailulle ja moraalisesti ylemmyydentuntoiselle kostolle. Kansa oli sortumassa pirulliseen kaaokseen. Siitä heidät pelastaisi perkeleellinen järjestys.
Uusi järjestys löytyi, niin kuin se on löytynyt maailmojen alusta asti. Kaikki tunnistivat hänet. Jokainen tuomitsi hänet. Kukaan ei ollut henkilökohtaisesti vastuullinen hänen lynkkauksestaan. Niin kuin Jeesuksen aikana kansanjoukko saattoi suista syntipukin kuiluun, kenenkään häneen koskematta. Elokuvassa mies vain kuoli vihaisen kansanjoukon keskellä. Hän oli ainoana koko kaupungista lopulta mennyt itseensä ja pyytänyt nuoruutensa rakastetulta anteeksi.

Vanha nainen antoi kaupungin johdolle lupaamansa summan, sanoi: ”murhaajat” ja hoiperteli helikopterilleen. Tyly kuvaus meistä vai muista?

Anteeksiantamaton hyvyys

Kostosta ja pahan palkitsemista on tehty lukemattomia elokuvia. Hyvyyttä ja sen palkkaa on paljon vaikeampi kuvata. Tuleeko sinulla mieleen yhtään esimerkkiä? Kerro.

Kaiken ostamisen ja myymisen maailmassa hyvyys ei ole aina edes tervetullut vieras. Mika Waltari kuvasi asiaa erään päähenkilönsä kautta näin:

”Eihän ole epäkiitollisempaa olentoa kuin ihminen, sillä päinvastoin kuin eläin ihminen aina sydämessään vihaa hyväntekijäänsä ja antaa alttiisti pahankin anteeksi mutta ei koskaan ansaitsematonta hyvyyttä.” (Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 895.)

Minä tunnistan helposti tuon kiittämättömyyden. Olen koko ikäni elänyt autettuna auttajana, eikä minulla ole koskaan ole ollut mitään muuta annettavaa kuin se mitä minulle on annettu. Raivostuttavaa. Joskus tuntuisi paljon mukavammalta suuressa jalomielisyydessään antaa jotain itse ansaittua, täysin omaperäistä, autenttisesti vain minusta tulevaa.

Olen aika varma, että hyvyys ei koskaan ylitä kiitollisuuden määrää. Vain kiitolliset ihmiset antavat kokemaansa hyvää edelleen. Voitko edes kuvitella kiittämätöntä hyvän antajaa?

Nyt kun kerjääminenkin ollaan kriminalisoimassa, kiittämättömien kansalaisten ei tarvitse heidän kauttaan tuntea edes epämukavaa pistoa sydämestään. He ovat ansainneet kohtalonsa – niin kuin mekin olemme omamme. Vai?  Varmaan on olemassa huijaavia valekerjäläisiä. Paljon enemmän on kuitenkin valerikkaita ja minä-en-tarvitse-ketään-huijareita.

Kiitollinen antaminen

Viime päivinä olen taas miettinyt oman selviytymistarinamme ihmeellisyyttä, kuinka monen mahdottoman tilanteen kautta olemme selvinneet hengissä, kuinka monta kertaa olemme olleet konkurssin partaalla tai oman jaksamisen rajoilla. Ehkä se on tehnyt jonkin verran helpommaksi ymmärtää näiden rajojen takaa tulleita.

Näissä mietteissä jatkoin kesäkeittiön laajennusrakentamista, ja kiittelin mielessäni siihen lahjoitetuista rahoista ja materiaaleista. Muuraushommien keskelle tuli avunpyyntöpuhelu. Suuren perinnön saanut ei halunnutkaan juoda koko omaisuuttaan vaan pyysi päästä tänne katkolle. Normaalisti pyydämme A-klinikan kautta katkolle, mutta ystävän suosituksesta toivotin tervetulleeksi. Illalla hän ilmoitti että soittaa uudestaan, jos joskus lopettaa juomisensa. Mietin suhtaudunko häneen samalla tavalla kun hän perintönsä ryypättyään pyytää rahattomana päästä katkolle. Toivottavasti muistan silloin, etten minäkään aina ole saanut ansioni mukaan. Juuri ne hetket ovat olleet pelastavia ja niistä kiitollisena minulla on kutsumus antaa sellaisia muillekin.

Harvoin kerromme mitään täällä käyneistä ihmisistä. Kukin tulee ja menee omista syistään. Joillekin olemme köyhän kesämökki, toisille varakoti, kolmansille pään ja sydämen selvityspaikka, neljänsille antoisa juhla- ja kohtaamismahdollisuus. Täällä on solmittu lukuisia uusia ystävyyssuhteita, jotka jäävät elämään omaa elämäänsä talon ulkopuolella. Yhden kertomuksen voimme kuitenkin jakaa kanssanne, koska Minna Wahlman kertoo tarinansa Sydänliiton verkkolehdessä:  Kaksin aina kaunihimpi – vai onko?

Moni on saanut maistaa Minnan ja Carlin kiitollista antamista.

Miltähän  näyttäisi sellainen maailma, jossa auttaminen olisi yleisin kilpailulaji?

-Daniel Nylund

P.S. Olisiko kellään lahjoittaa meille videotykkiä. Jotkut tänne tulevat ryhmät tarvitsevat sellaista. Pimennysverhoillekin löytyisi käyttöä.

P.P.S. Löytyisikö sähköasentajaa, joka voisi tulla vaihtamaan hellamme toimivaan ja lisäämään sähkönjakelua parkkipaikalle?

Ajankohtaisia uutisia kirjoittelee majatalon isäntä, Daniel Nylund.

Uutisiin hän yleensä valitsee jonkun ajankohtaisen, teologisen tai kaunokirjallisen aiheen ja kietoo ne majatalon sen hetkisiin kuulumisiin.

Pysy mukana tulevista tapahtumista ja kursseista tilaamalla:

Ajankohtaista RSS-syöte

Tapahtuma­kalenteriKurssit ja juhlat koko vuodelle


Mestari Eckhart ja Eckhart Tolle
- Arjen hengellisyyttä etsimässä -Tutustu ja tilaa majatalon isännän uutuuskirja!