Rakkaat ystävät, melkein ja tulevat sellaiset,
Muistelen viime juhannusta ja kaikkea sen jälkeen tapahtunutta, tehtyä ja koettua. Moni äärimmäisen tärkeä asia on liian yksityistä julkisesti jaettavaksi. Ne ovat kuitenkin lisänneet kiitollisuuttani elämästäni, läheisistäni ja mahdollisuudesta avullanne tehdä tätä työtä. Vuoden aikana olemme saaneet ja tulemme saamaan aikaan paljon innostavia uudistuksia talossa ja toiminnassa. Uusia ihmisiä on sitoutunut meitä tukemaan ja apua tulee yllättäviltä tahoilta.
Tämän viikonlopun vietin jakaen kokemuksia 7 vuotta vanhan miesryhmän kanssa ja tänään olen jatkanut uuden rakentamista materiaalista, jonka olemme lahjaksi saaneet. Olo on kuin pikkupojalla, joka on saanut rekkalastillisen Legopalikoita. Ei meinaa uni tulla, kun miettii mitä kaikkea niillä voisi tehdä.
Olen pahoillani etten ole kirjoittanut mitään sitten viime maaliskun. Omilla Facebook-sivuillani (olet tervetullut kaverikseni) ja Majatalon Facebook-sivuilla olen jakanut vähän enemmän. Kaikkia sinne laittamiani päivityksiä et välttämättä ole saanut, koska Facebook vaatii maksua, jotta päivitys lähetettäisiin kaikille. Kannattaa käydä siis välillä itse katsomassa mitä sinne on ilmestynyt.
Perusteellisempaan kirjoittamiseen minulla ei kaiken keskellä ole riittänyt energiaa. Tämän kirjeen lopussa löydät talvella pitämäni radiohartauden anteeksiannon alkeista. Se on minun antini sinulle tällä kertaa. Muokkasin sitä vähän uusiksi ja huomasin kuinka hyvin se sopi menneen vuoden tapahtumiin. Ehkä se sopii sinunkin kokemaasi.
Juhannus
Majatalon juhannusjuhla lähestyy! Ensimmäinen vierasilmoittautuminen tuli jo maaliskuun lopulla. Vielä mahtuu mukaan, huoneet täyttyvät yleensä pienemmistä suurimpiin ja pihammekin on sen verran suuri että teltallakin mahtuu mukaan. Oletpa ekakertalainen tai jo vanhempi Majatalon Juhannusveteraani, niin ilmoittaudu mukaan kotisivujemme kautta.
Juhannuksena on tarve myös talkooväelle jotka auttavat vihannesten pilkkomisessa ja tiskeissä. Mukavan kokoinen talkooporukka mahdollistaa sen, että kaikille on juuri sopivasti pientä tekemistä ja aikaa riittää naatiskeluunkin. Jos siis haluat auttaa järjestelyissä niin laita siitä tieto mukaan ilmoittautumiseesi.
Olemme juuri saanut valmiiksi esiintymislavan vierailevia wannabetaiteilijoita varten, joten ota mukaan rohkeutta mokata ja sen kautta osallistua kaikkien elämään omilla lahjoillasi.
Odotamme innolla mahdollisuutta esitellä alkuvuoden iloisen rempparupeaman tuloksia ja kutsua uusia ihmisiä mukaan hyvin käynnistyneeseen huonekummiprojektiin.
Ennen juhannusta ja sen jälkeen
Juhannusviikolla pidämme vielä kesätalkoot. Luvassa puutarhahommia, lapiointia, nikkarointia, matonpesua, jne. Samalla viikolla on myös vanhan ystävämme, Tarja Siuvattin, tarjoama Yrttikurssi.
Heti juhannuksen jälkeen on Anne Laineen vetämä Mindfulness kurssi. Katso myöhempiä tapahtumia kalenteristamme joka on aika lailla täynnä alkutalveen asti. Hassua että heinäkuun keskelle (19-21) on jäänyt yksi vapaa viikonloppu. Onkohan se varattu juuri sinun juhlillesi? Syksyllä pidän kaksi itsetuntemuskurssia, joihin mielelläni otan myös harjoittelijan kaverikseni.
Aina tätä toivotamme jokaisen kirjeen lopussa, mutta se ei näin vuosienkaan jälkeen tunnu yhtään pakoteltulta. Tälläkin kertaa haluamm siis kiittää tuestasi ja toivottaa sinut lämpimästi tervetulleeksi kyläilemään.
Hänen palveluksessaan
-Daniel Nylund
P.S. Anteeksiannon alkeet
Ehdotin että Liisa kirjoittaisi arvostavan kirjeen katkeruudelle. Niin hän teki:
”Kiitos katkeruus. Sinä suojelit minua. Minusta tuli selviytyjä, henkiin jäänyt. Olet toiminut puudutusaineen tavoin; varjellut minua tuntemasta hirvittävää kipua, tuskaa hylätyksi tulemisesta. Ilman sinua olisin seonnut monta kertaa. Olet antanut voimia silloin, kun on pitänyt jaksaa. Kiitos Katkeruus. Muuri, jonka avullasi rakensin, on todella suojellut minua.”
Muuri oli suojellut muitakin. Hän ei kostanut. Hän ei tehnyt mitään. Hän vain poti ja oli yksinäinen. Muurin kanssa eläminen oli käynyt raskaaksi. Siksi Liisa jatkoi kirjettään muurille sanomalla:
”Nyt sinusta on kuitenkin tullut rasite, hyvän elämisen este.”
Hän oli alkanut etsiä vapautta katkeruudesta. Kristityt puhuivat ihmeitä tekevästä anteeksiannosta. Hän ei kuitenkaan saanut sieluaan väännettyä sellaiseen asentoon, jossa kaikki koettu vääryys vain kuitattaisiin ja unohdettaisiin. Hänen oikeudentajuaan loukkasi kaiken taakseen jättämisen vaatimus. Hiljainen anteeksianto ja vääryydestä vaikeneminen olisi vain osallistumista kollektiiviseen kuurosokeuteen, joka jatkuvasti päästi kaltoin kohtelijat pälkähästä. Miksi hän osallistuisi heidän suojelemiseensa? Uhrithan sitä suojelua tarvitsisivat.
Ei Liisa kostoa halunnut, mutta ei hän saattanut jättää muitakin pulaan. Hänen oli tehtävä jotain vääryyden lopettamiseksi. Yrittämällä unohtaa hän vain pitkitti omaa ja muiden kärsimystä. Muistot elivät hänen ihollaan. Kaikki lämmin muuttui niiden kautta viluksi.
Terapeuttisemmin orientoituneet tarjosivat lääkkeeksi ymmärtämystä. Liisan pitäisi ymmärtää, että vanhemmat olivat tehneet parhaansa ja yhteisö oli vain oman perinteensä vanki. Mutta tiesihän hän itsestäänkin, ettei kukaan vanhempi ole oikeasti aina tehnyt parastaan. Kaikki ovat joskus ummistaneet silmänsä, vaikka olisivat voineet katsoa, sulkeneet korvansa, vaikka hyvinkin kuulivat ja kääntyneet pois vaikka olisivat voineet pysähtyä ja kohdata. Jokainen isä ja äiti ovat laiskuuttaan, pelkuruuttaan tai välinpitämättömyyttään ohittaneet tärkeitä hetkiä lastensa elämässä. Ehkä Liisa joskus ymmärtäisi, mutta monta tummaa pilveä kulkisi taivaan poikki ennen sen päivän koittoa.
Miten hän voisi antaa anteeksi, kun ei ollut uskaltanut edes syyttää ketään? Juuri tämä syyttämättömyyden vaatimus oli ajoittain paisuttanut hänen katkeruutensa raivoisiksi kostofantasioiksi. Kuinka näyttävästi hänen pitäisi kostaa, jotta kaikki ymmärtäisivät, että hänelle oli tehty vääryyttä? Eikö tämä selittäminen ja ymmärtäminen loppuisi ennen kuin hän uhrina romahtaisi tai räjähtäisi?
Monesti hän oli hiljaa manaillut hampaattomuuttaan. Jos hän olisi uskaltanut ja jaksanut, ja jos hänellä olisi ollut siihen varaa, hän olisi lähtenyt ajamaan oikeutta. Oikeuslaitos oli toki viritetty hillitsemään henkilökohtaisia kostoja, mutta hän olisi tehnyt kaikkensa saadakseen pykälät palvelemaan kostoaan.
Kaiken kostamisen ja kaiken alle luhistumisen ristipaine oli tehdä hänet hulluksi. Tässä ristiaallokossa hän huomasi usein ajattelevansa Jeesusta, jonka nimissä hänet oli ajettu niin ahtaaseen nurkkaan. Jeesus ei kostanut eikä luhistunut. Hänet lynkattiin ja haudattiin, mutta loppuun asti hän näytti suoraselkäiseltä vastuuseen haastajalta ja anteeksi antajalta.
Kuka voisi olla enemmän uhrin puolella kuin saman kohtalon kokenut? Ehkä sittenkin oli mahdollista olla tosi ja vastuuttaa uhrin tekijöitä, lankeamatta kostavaan oikeuden hakuun. Ehkä vilpitön anteeksi antaminenkin mahtuisi tähän yhtälöön.
Varovaisesti hän alkoi katsella vihollisiaan uudella tavalla.
”Ehkä he ovat muutakin kuin mitä minulle tekivät? En ehkä koskaan halua tehdä lähempää tuttavuutta heidän kanssaan, mutta on vapauttavaa nähdä heidät, ei niin ratkaisevasti erilaisina kuin minä olen, vaikka olenkin selkeästi heidän asenteittensa, arvojensa ja toimintansa uhri.”
Liisa ja hänen hyväksikäyttäjänsä eivät ehkä koskaan kohtaa, eikä todellinen sovinto heidän välillään välttämättä koskaan toteudu. Myös uhrin tekijän täytyy tunnistaa ja tunnustaa syntinsä, jotta todellinen sovinto kävisi mahdolliseksi. Jotakin vääryyksiä on melkein mahdotonta antaa anteeksi ilman vilpitöntä anteeksipyyntöä. Joskus anteeksipyynnön pitäisi olla kollektiivinen, koko yhteisön nöyrän synnintunnustuksen saattelema.
Anteeksianto on perusteellista sielun kirurgiaa. Kehno leikkaus voi olla tuloksiltaan surkeampi kuin ei mikään leikkaus. Hutiloitu anteeksianto voi tuottaa enemmän ongelmia kuin selvä ja reilu katkeruus.
Muistan erään isälle kirjoitetun kirjeen. Tytär luki sitä ryhmässä ääneen vahvistaakseen kokemustaan ja päätöstään. Kyynelten kostuttamin sanoin hän oli valmis ylittämään paljon pettymyksiä, kipuja ja vääryyksiä löytääkseen sovintoa isän kanssa. Lopuksi hänen oli kuitenkin sanottava:
”Mutta isä, s i t ä minä en tule koskaan antamaan sinulle anteeksi…”
Joku ehkä kuuli sanoissa läpäisemättömän pystyseinän, ylittämättömän esteen. Minä olin kuulevinani ankaran sovinnon kumeaa jylinää. Kaikesta huolimatta se oli tuiman päättäväinen askel kohti isää, joka oli tehnyt hänelle aivan liian paljon pahaa. Sovinnon mahdollisuus oli raottumassa juuri siksi, että hän pystyi välttämään teennäisen anteeksiannon kiusauksen. Katkeruus oli palvellut häntä hyvin.
Liisa puolestaan oli kuitenkin saanut ystävästään tarpeekseen:
”Rakas Katkeruus. Olen alkanut kokea sinut liian määräileväksi. Vaadit liikaa. Vaadit kaiken. Se on enemmän, kuin haluan antaa. Olen saanut viestin kauniimmasta maailmasta. Olen etsinyt sitä kauan ja kaivannut vielä kauemmin. Syvällä sisimmässäni tiedän, että elämä tuossa uudessa maassa on oikeasti minunkin ulottuvillani. Olen rakastettava, rakastettu ja rakastava. En tarvitse palvelujasi enää. Joten jää hyvästi Katkeruus.”
Pari päivää sitten sain postia toiselta kollektiivisen väkivallan uhrilta. Hänkin unelmoi ajasta katkeruuden jälkeen:
”Katkeruus jättää jälkensä, mutta muurin kivistä voi rakentaa uutta, vaikka kukkapenkin. Tai sitten voin kivetä sillä pihan. Se muistuttaa siitä, mistä olen tullut, muttei määritä sitä, mihin olen menossa.”
Ehkä sekin palvelee anteeksiantoa, että kerrot loukkaajallesi mitä oikeasti koit ja miltä se tuntui. Ilmaise erimielisyytesi ja suuttumuksesi. Lakkaa säästämästä häntä itseltäsi. Sekin kuuluu anteeksiannon ja sovinnon alkeisiin. Niitä ei voi rakentaa totuuden kustannuksella. Ole siis katkeran syyttävän tosi – jotta voisit löytää todellisen anteeksiannon.
