Olen kirjoittanut Ystäväkirjeitä ainakin yli 30 vuotta. Se oli helpompaa silloin kun se oli vaikeampaa. Kirjoittaessani vielä paperille painettuja kirjeitä purin intohimojeni ohjaamaa tutkimustyötä eepoksiin, joista jotkut olisivat olleet kirjoina julkaistuna muutaman sadan sivun mittaisia. Monta kertaa minulta toivottiin jotain lyhyempää ja nasevampaa, helpommin luettavaa. Siirryttyämme pelkkään sähköpostiviestintään, sitä on ollut pakko harjoitella.
Välillä tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Kaikki on jo sanottu ja jokainen uusi sana hukkuu vain edellisten luomaan suohon. Useimmiten on kuitenkin sellainen olo että paljouden tuntu tukkii kanavat. Ei uskalla edes aloittaa, kun ei tiedä miten ja milloin lopettaa. Tietää vain ettei sitä millään saa mahtumaan nykyihmisen keskittymiskyvyn sekuntimäärään. Tämä niin monta kertaa toistunut kokemus tuli mieleeni kun katselin tänään Espanjalaisen Isabel Coixet’n ohjaamaa elokuvaa Sanojen salaisuus.
Kyynelistä
Elokuvan lopussa mies pyytää syvässä kärsimyksessä kohtaamaansa naista mukaansa loppuelämäkseen:
Tämä vastaa: ”En voi tulla. Pelkään että jonain päivänä alan itkeä, enkä saa sitä loppumaan. Kyyneleeni täyttävät koko huoneen ja hukumme niihin molemmat.”
Mies vastasi: ”Voin opetella uimaan.”
Minä olen aina ollut tuon naisen kaltainen. Mieluummin olen yrittänyt vaientaa sanojeni tulvaa ja jäädyttää kyynelteni lähdettä kuin annostella niitä vastaanottajalle tarkkaan sopivalla mitalla. Huonosti olen kuitenkin onnistunut kummassakin. FaceBookissa oleminen on ollut minulle hyvä mahdollisuus harjoitella kaiken vuodattamisen ja kaikesta pidättäytymisen välimaastossa liikkumista. Sinne kun ei mahdu kuin muutama lause tai yksi kyynel kerrallaan. Toivotan sinutkin tervetulleeksi kaveriksi. Harjoitellaan itsemme jakamista 4ml:n annoksina. Joskus olen sellaisistakin pisaroista tullut ihan humalaan.
Yleensä kaikkiin ihmisruumiin eritteisiin suhtaudutaan inholla ja vastenmielisyydellä. Ne piilotetaan häveliäästi näkyvistä ja niiden hajuja häivytellään tarkkaan. Ulosteet, oksennus, kuola, hiki, siemenneste ja kuukautisveri ovat kaikki muistutuksia eläimellisestä luonnostamme. Ainoastaan yhteen eritteeseen suhtaudutaan toisella tavalla. Sitä nestettä pidetään todisteena ominaisuuksista, jotka nostavat meidät eläimellisyyden yläpuolella. Kyyneleitä on pidetty jopa jumalten nektarina, todisteena ihmisen henkisyydestä tai ehkä jopa hengellisyydestä. Vain ihmiset itkevät. Monet epäilevät kristinuskon Jumalankin itkevän.
Kyyneleet voivat olla sisäänsä hukkuvan vuotokohtia, maailmaa syleilevää myötäelämistä, onnea, surua ja paljon, paljon näiden väliltä. Kirjoitin pitkän nauru-tutkimukseni aikana jolloin itkin paljon. Sen jälkeen olen monta vuotta halunnut kirjoittaa itkemisestä. Kyllä minäkin uskon, että kyyneleet kertovat jotain ihmisen syväulottuvuuksista ja siksi niihin on aiheellisesti suhtauduttu aika suurella kunnioituksella. Olisin kovin kiitollinen jos kirjoittaisit minulle omia kokemuksiasi itkemisestä ja sen merkityksestä.
Syövästä
Yhden kyyneleen haluan nyt jakaa kanssasi. Olen muutama päivä sitten tullut kolmannesta syöpähoidostani: Nukutuksen aikana tehdyssä tähystyksessä todettiin syövän uusiutuneen ja poltettiin laserilla pois. Näitä hoitoja jatketaan ainakin seuraavan vuoden ajan. Jos ne eivät auta, siirrytään seuraavaan hoitomuotoon. Ennuste ei ole lainkaan huono. Minulla on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet selvitä elämästä hengissä kuin sinullakin.
Tämä herätys alkoi jo keväällä, viikkoa ennen pääsiäistä. Kevään metsätalkoissa leikin hevosta sen verran rankasti, että jotain oli nivuksissani lähtenyt liikkeelle. Oireita guuglaamalla päättelin jo samana iltana mistä on kysymys. Kävin antamassa kokeet ja muutamat yleisimmät syyt suljettiin pois. Jäljelle jäi virtsarakkosyöpä, todennäköisesti viisi vuotta sitten lopettamani tupakoinnin aiheuttama tauti. Lyhyen alkupaniikin jälkeen päätin että nyt jos milloinkaan, on tärkeää keskittyä pääsiäiseen. Yllättävän nopeasti löysin sellaisen mielen tyyneyden, jonka alla pääsiäisen tematiikka vain syveni. En kertonut asiasta kenellekään ennen kuin jonkun viikon päästä menin ensimmäiseen tähystykseen, joka muuttui saman tien leikkaukseksi. Ihmetyksekseni huomasin pelänneeni Majatalon vararikkoa ja murehtinut omasta maineestani paljon enemmän kuin nyt pelkäsin kuolemaa. Se oli aika hassun tuntuinen suhteellisuudentajun palautus. Olen luonteeltani murehtija ja märehtijä. Lukemattomia öitä olen kieriskellyt milloin minkäkin jonninjoutavan murheen kourissa. Minulle ei ole suotu tuota ihmeellistä kykyä siirtää ajatukseni muualle ja nukahtaa pari minuuttia sen jälkeen kun verhot on vedetty sielun peilien eteen.
Niin kuin yleensä käy kun kuolema kolkuttaa ovelle, elämän tärkeysjärjestykset pannaan nopeasti uusiksi. Olin jo nousemassa omasta monivuotisesta masennuksestani, mutta tämä tauti antoi ihan uutta selkärankaa loppuelämäni visioille. Tiesin aika nopeasti mihin en enää aikoisi suostua ja mitä loppuelämältäni aion etsiä. Se tuntui tosi hyvältä.
Ensimmäiseksi peruin monivuotisen unelmani tulla äreäksi vanhaksi äijänkäppänäksi, jonka kiukulta kaikki perääntyvät kepinkantaman päähän. Se on turhan kilttinä eläneen miehen täysin pöhkö fantasia liian myöhään purkautuvista turhautumista. Mitä mieltä on mässäillä pysäkkinsä ohittaneilla raivon tunteilla ja rähistä suuttumuksia joiden oikeat osoitteet ovat unohtuneet aikoja sitten? Mitä mieltä on tehdä hoitavista ihmisistä niiden sijaisia, joita ei ole aikanaan uskaltanut rehellisesti kohdata? Sillä tavalla minä toistaisin ikiaikojen perinnettä: Etsisin syntipukkia sisäisille taisteluilleni ja purkausväylää tunteille, joita en ole uskaltanut oikeissa ristiriidoissa toisille näyttää. Sellainen vain synkentäisi vajaasti ja osin falskisti eletyn elämän loppua. Sellainen sydän ei enää syki. Se vain hakkaa ja lyö. Ihokaan ei enää tunne, eikä siedä hellää kosketusta. Eihän sellaiseen korppuun pysty enää edes noutajan hevosen hampaat.
…ja elämän hyvistä lahjoista
Entä jos keräisinkin sydämeeni kauniita muistoja, tärkeitä sanoja, liikuttavia näkyjä, rakastavia kosketuksia, lohduttavia silmiä, kuiskauksia ja säveliä, lauluja, nauruja, yhteen valuneita kyyneleitä, armahduksen hetkiä pimeästä, nähdyksi tulemisen hymyjä, todeksi vahvistamisia, kuulluksi tulemisia hiljaisuudesta, hyvän aavistuksia, kohtaamisia ja viimeisiä sanoja, ensimmäisiä tunnistuksia ja koskettavia hipaisuja matkan varrelta?
”Entä jos” -maailma avautui suurempana ja kauniimpana kuin kuvittelinkaan.
Yli kaiken aion varoa maailman ylivoimaisesti vetovoimaisinta lakia; Jos vain voin olla maksamatta potut pottuina, olen jo saanut aavistuksen Jumalan valtakunnasta.
Aion pehmentää paatunutta sieluani kaikella sillä hyvyydellä,
jonka tylsyyden ja pahuuden keskellä näin.
Aion lohduttaa mieltäni kaikilla niillä nöyrillä kohtaamisilla,
joita ohittamisten arjessa koin.
Aion sulattaa kaunojani pienillä rakkauden kipinöillä
ja sillä lämpimällä tuhkalla, joka suurista roihuista jäi.
Näin minä haluan tehdä,
kunnes kaikki minussa on niin rakkaudesta sulanut,
että minä lopulta vain valahdan täältä pois,
jostain maailmojen väliin avautuneesta pienestä raosta.
Kaikkien luontoystävien suojeluspyhimys Fransiscus Assisilainen sanoi:
”Muista, kun jätät tämän maailman, et voi ottaa mukaan mitään, mitä olet saanut, vaan vain sen mitä olet antanut.”
On mukavaa kerrankin saada tilaisuus väittää pyhimystä vastaan: Minusta ”Jumalan pieni köyhä” unohti jotain mistä ehkä oli itse kieltäytynyt. Minä ainakin luulen ottavani mukaani kaiken sen, mitä sinulta olen saanut. Enkä tietenkään tarkoita rahaa ja omaisuutta, vaan katseita, kosketuksia, sanoja ja arkoja kohtaamisia pyhän epävarmuuden sillalla. Miten ihmeessä voisin jättää tänne kaiken sen, mikä on muuttunut minuksi – arpia myöten? Muut ottavat mukaansa jäljet siitä, mitä minä olen antanut – arpia myöten.
Joulu oli Ystävyyden Majatalossa koti, varakoti ja turvakoti. Uusi vuosi oli monen hiljaisen kohtaamisen hetki. Monen vuorokauden sähkökatkoksien keskellä vain kynttilät olivat todistamassa onnellisen miehen aamukyyneleitä. Kiitos kaikille rakkaille, jotka olette tehneet tämän ihmeen mahdolliseksi.
P.S. Täytän helmikuun 17 päivä 60 vuotta. Siitä huolimatta aion viettää juhlat tarjoamalla terassipizzaa klo 18.oo-21.oo välisenä aikana. Terassi ja sauna pidetään lämpimänä aamuyöhön saakka, oli ulkona kuinka paljon pakkasta tahansa.
Vastaavissa juhlissa Waltari uskoutui kaupunginjohtaja Teovo Auralle luottavansa siihen, että hänen muistonsa säilyisi parhaiten, jos kaupunki rakentaisi torin laitaan pisuaarin ja omistaisi sen Mika Waltarille. Vaikka Waltari yleensä inspiroi minua, niin tässä elämäntilanteessa minulle omistettu helpotuslaitos taitaisi olla itseironian lievää liioittelua. Ihan niin pönttö en enää ole ja pisuaariksi en enää suostu.
Itse kerään kaiken muun hyvän lisäksi edelleen annettavia lahjoja yhdistyksellemme, Ystävyyden Majatalon osakkeita ja kirjoja joita tarvitsen TeoBlogin kirjoittamiseen. Sitä varten olen tehnyt Amazoniin toivelistan, jonka nimikkeillä voit rikastuttaa tutkimus- ja kirjoitustyötäni.
P.P.S. Tyttäreni Tiu toteuttaa Joonaksen kanssa monivuotisen unelmansa ja lähtevät puolentoista vuoden matkalle pienen maapallomme ympäri. Hän uhmaa tietoisesti monia pelkoja ja luopuu monista elämänsä turvapilareista, jotta ei tarvitsisi vanhana katua ohitettua mahdollisuutta. Kaiken varalta he rakensivat Majataloon oman varakodin, pienen kolon johon voivat palata jos jotain menee liian paljon pieleen. Lue lähtevän kaunosielun lepattavista lähtöfiiliksistä. Olen ihan varma siitä, että maailma tulee paremmaksi heidän matkareitillään.
P.P.P.S. Kevään kurssiohjelma julkaistaan seuraavassa mailissa. Sen verran muistutan että Jukka-Pekka Wuorikosken Luovan kirjoittamisen kurssille on vielä tilaa. Helmikuussa on Anne Laineen kurssi Joka taipuu, ei taitu. Maaliskuussa alkavalle Raili Nylundin ohjaamaan vuoden pituiseen naisryhmäänkin mahtuu vielä pari osallistujaa.]
-Daniel Nylund
