Kirjoittaessani sinulle sydän pakahtuu aiheista joita haluaisin kommentoida. Olen riemastunut väkivallattomien vallankumousten aallosta arabimaailmassa. Olen huolestunut libyalaisten tarttumisesta aseisiin. Olen iloinen Gazan nuorten massamielenosoituksesta, jossa katkeroituneita Hamasin patriarkkoja vaadittiin tekemään sovintoa Fatahin kanssa. Suomessa heränneeseen suvaitsevaisuuskeskusteluun olen jo ottanut perusteellisesti mietittyä kantaa. Maailma on täynnä aiheita, jotka vaativat osansa monista intohimoista läkähtyvän mieleni hiipuvista resursseista. Lapsena keräsin leikekansioita kaikista tieteellisistä löydöistä ja yritin seurata suomettumisen tuottaman itsesensuurin köyhdyttämää keskustelua. Nuorena olin vakuuttunut, että pystyn vaikuttamaan oman sukupolveni maailmankatsomukseen. Ehkä teinkin osuuteni siinä, koska Ajankohtainen 3 on edelleen hyvin kysytty teksti netissä. Nyt käsittelen väkivallan ja uhriuden teemoja kertomalla Raamatun tarinoita uudestaan TeoBlogissa. Olen aika vakuuttunut siitä, että kristinusko on vasta tekemässä tuloaan. Pitkän dogmaattisen ja väkivaltaisen historian jälkeen olemme evankeliumien kautta ehkä oppimassa jotain vielä olennaisempaa itsestämme ja Jumalasta. Kristillisyys ei ehkä vieläkään ole näyttänyt todellisia kasvojaan maailmalle.
Mutta läkähdyttävistä intohimoista takaisin maan pinnalle:
Elämän vuosirenkaat
Vietin taas intensiivisen viikonlopun kahdentoista miehen kanssa. Pyysin heitä tekemään jostain teemasta ja sen vastakohdasta graafisesti tai kuvallisesti toteutetun elämänkaaren. Olen tehnyt tätä tehtävää satojen ihmisten kanssa, enkä muista kenenkään aiemmin toteuttaneen sitä puun halkileikkauksena. Kokeilepa joskus samaa. Piirrä elämäsi erivärisinä ja -paksuisina vuosirenkaina, joita alat vasta jälkeenpäin sanoittaa. Huomaat, että mitään ei loppujen lopuksi jää taaksesi. Erilaisten kokemusten ympärille kasvaa uudenlaisia kokemuksia. Laihoja vuosia on saattanut seurata metsäpalo ja monta vieläkin kitukasvuisempaa vuotta. Niukkaravinteisessa maassa kasvaa erittäin tiukkasyistä puuta. Isämme eivät muunlaista puuta kelpuuttaneetkaan, kun piti valita ikkunapokiin kestävää materiaalia. Köyhäravinteisessa maassa kasvanut puu kesti tuulet ja tuiskut halkeilematta ja lahoamatta. Rakkaimmat terassikalusteet sekä toimistoni pöydän ja hyllyt olen rakentanut vanhoista ja pintalahoista kotinavetan lattialankuista, jotka pelastin joutumasta nuotioon. Joka päivä nautin niiden punertavista syistä ja lankkujen loppumattomasta tuoksusta. Puuta kutsutaan punahongaksi. Se on tarpeeksi vanhaksi kasvanutta mäntyä, jonka ydin alkaa vähitellen tervautua. Sammaloituneiden kantojen ytimestä saattaa vieläkin löytyä ikivanhaa tervaskantoa, josta muinoin veistettiin talven sytykelastut. Tästä jotkut poikkeuksellisen sitkeät äijät ovat saaneet kunnioittavan lisänimensä.
Kun omaa elämää hahmottaa vuosirenkaina, se mikä on ajallisesti kauimpana, löytyykin lähinnä sydäntä. Elämänkaaren hahmottaminen aikajanalla ei ehkä teekään täyttä oikeutta sille miten ihminen kasvaa. Ehkä emme loppujen lopuksi jätä yhtään mitään taaksemme. Ehkä kaikki jääkin sisäämme. Eikä sieltä löydy yhtään sellaista vuosirengasta jonka päälle ei ole toista kasvanut. Ihmisen etu suhteessa puuhun on, että voimme vaihtaa kasvualustaa ja kasvuympäristöä. Parhaiten kestämme tuulet ja tuiskut yhdessä muiden kanssa.
Miesryhmä muodostaa varsin monilajisen sekametsikön eri-ikäisiä puita. Miehinä olemme päättäneet antaa toistemme vaikuttaa ainakin yhden vuosirenkaan laatuun. Olen varma siitä että omastakin vuodestani tulee paljon tukevampi tämän ryhmän avulla. Minäkin tarvitsen ryhmää, tätä yhteisöä, naapureita, täällä käyviä ihmisiä ja sinua. Jokaisen jälki jää sisimpääni.
Elämän kaksoisroolit
Näin sanoessani mieleeni tulee viime viikon Voimala – ohjelma, jossa käytiin virkistävä keskustelu masennuksesta. Vahvimmin mieleeni jäi kipulääkäri ja ”psykiatrian kauhukara” Pirjo Lindforsin ujostelematon ja anteeksipyytelemätön kertomus siitä, kuinka hän on vuosia elänyt avoimessa kaksoisroolissa suhteessa masennukseen.
”Olen sekä lääkäri että potilas jolla on iso liuta epämääräisiä diagnooseja.”
Hän osaa ja uskaltaa esittää oikeita kysymyksiä kipu- ja masennuspotilaille. Siitä hän on saanut julkistakin tunnustusta. Näistä ominaisuuksistaan hän ei niinkään kiitä lääkäri- tai terapiakoulutustaan vaan kokemustaan masennus- ja kipupotilaana. En tiedä onko tämä puhe nöyrää, pakon sanelemaa vai kumpaakin. Joka tapauksessa se pienentää mytologista yliuskoa ammatillisuuteen, joka ei uskalla muuta ollakaan.
Parantava vuorovaikutus on mahdollista aina, kun kaksi ihmistä pysähtyy ottamaan toisen ja itsensä todesta ja ovat edes hetken aikaa rehellisiä. Ystävät, puoliso ja muut läheiset voivat monesti olla aivan yhtä suureksi avuksi kuin ammatillinen terapeutti.
Lindfors kertoi ajasta jolloin oli ”päivähoidossa” Kellokosken sairaalassa, jossa hänen äitinsä oli töissä. Osastolla oli iso mies joka usein oli niin ahdistunut että puristi vain mykkänä käsiään yhteen. Pirjo luuli, että miestä vaivasi käsikipu ja pyysi hoitajilta rasvaa, jolla sitten voiteli miehen kädet. Sen seurauksena potilas alkoikin puhua. Näin alkoi viisivuotiaan tytön ystävyys skitsofreniaan sairastuneen kirjailijan Lauri Viidan kanssa – ainoan runoilijan, joka saa tamperelaisen duunarinkin itkemään.
Parantava kohtaaminen voi toteutua ystävyyssuhteessa, avioliitossa, työpaikalla, lomalla, missä tahansa. Tittelit ja taksat kuuluvat valtasysteemiin, jolla on melkein väistämättömän turmeleva vaikutus aitoon kohtaamiseen. Mielisairaalassakin ihmiset saattavat saada parhaimman avun ja tuen niiltä ihmisiltä, joiden tittelit eivät ruoki heidän valta-asemaansa – toisten potilaiden, kerrossiivoojien ja apuhoitajien kautta. Tästä teemasta olen aikanaan kirjoittanut yhden tärkeimmistä kirjoistani: Terapia ja parantava kohtaaminen
Joitakin vuosia sen kirjoittamisen jälkeen aloin itse olla yhä enemmän avun tarpeessa. Vaikka olin kirjoittanut aiheesta aika paljon, masennuspotilaaksi suostuminen oli ja on monen pelon ja ylpeyden takana. Yksi käytännön este oli varattomuus. Ei minulla ollut varaa säännölliseen terapiaan. Eihän minulla ollut edes säännöllistä palkkaa. Lopulta otin kuitenkin yhteyttä monen suosittelemaan vanhaan terapeuttiin ja teologiin. Minulle tämä oli tärkeä kolmiyhteys. Kun toisella tai kolmannella tapaamisella aloin änkyttää rahasta, hän sanoi hyvin päättäväisesti:
”Olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen että kaikki on jo maksettu. Jos se ei sinulle kelpaa, terapia loppuu siihen.”
Kohtaamani yllättävä suopeus oli hyvä alku terapialleni. Olin jo ehtinyt puoliksi vaipua kaunaisen auttajan marttyyrimaiseen luuloon, että itse jään tosi paikan tullen kiipeliin. En jäänyt. Minulle tämä taloudellisen tilanteeni huomioon ottaminen tuntui yllättävää kyllä kunnioittavalta, eikä millään lailla alentavalta.
Ei tännekään hakeutuvien maksukyky ratkaise. Autettuina auttajina teemme työtä tarvitsevien kanssa. Olemme kuitenkin huomattavasti hiljentäneet tahtia aikaisempaan verrattuna. Yksityisesti otamme vastaan sekä yhdessä että erikseen, kuitenkin niin, että tapaamisia on enintään kaksi saman päivän aikana.
Monenlaista yhteisöllisyyttä
Yhteisö elää omaa elämäänsä. Tänä viikonloppuna vietimme kolmet synttärit ja yhdet läksiäiset. Yksi pitkäaikainen yhteisömme jäsen on löytänyt työpaikan ja asunnon Helsingistä. Tällaista tämä on: haikeita jäähyväisiä ja luottamuksessa annettuja tervetuliaisia. Kummatkin jättävät jälkensä omiin vuosirenkaisiimme. En ole koskaan edes yrittänyt laskea kuinka monta ihmistä on yli kahdenkymmenen vuoden aikana käyttänyt tätä paikkaa elämänsä välipysäkkinä. Jos kaikkien osoitteet olisivat tallella, olisi mielenkiintoista järjestää jonkinlainen jälleentapaaminen.
Nyt on taas pari paikkaa vapaana. Tarvitsetko itse tilapäistä asuinpaikkaa ja yhteisöä tueksesi joksikin aikaa eteenpäin? Yhteisömme on milloin mitäkin. Alkuvuosina meillä oli aika rankkaa porukkaa. Perhettä suojellaksemme aloimme asettaa tiettyjä rajoja. Sen jälkeen tämä on ollut eronneiden välilaskupaikka ja laman runtelemien toipumispaikka. Muutaman vuoden ajan Majatalo näytti taiteilijoiden yhteisöltä. Tällä hetkellä en löydä mitään yhteistä nimittäjää. Yhteisöllisyyden tuntu ei ole koskaan itsestään selvästi taattu. Jokainen tuo siihen rakentavan tai/ja kuluttavan panoksensa.
Alussa mainitsemassani Voimala – ohjelmassa Pirjo Lindfors muistutti yhteisöllisyyden parantavasta vaikutuksesta masennukseen.
Länsimaisessa kulttuurissa on lempeyden ja armollisuuden puute, koskettamisen, yhteisöllisyyden, kiitoksen, arvostamisen ja kunnioituksen vaje. Monessa muussa kulttuurissa näitä tervehdyttäviä ja terveenä pitäviä asioita osoitetaan päivittäin. Siksi kulttuurin ja ympäristön muutos on kokonaan tai osittain parantanut monen masentuneen. Kolmannen maailman ihmisiltä olen oppinu,t että tärkeintä on se päivittäinen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa.”
Pirjo on myös kirjoittanut aiheesta artikkelin (Psykoterapia 25/2007), jossa hän kertoo alan tutkimuksista ja kertoo kokemuksistaan eri kulttuureissa:
Tervehtiminen on tärkeä yhteisöllisyysrituaali. Suomessa se saatetaan jättää tekemättä naapurien, työtoverien tai perheenjäsenten kesken, mikä tuntuu usein vastapuolesta pahalta: hänet ikään kuin jätetään yhteisön ulkopuolelle. Afrikassa tervehtimiseen menee monimutkaisine kättelyineen ja suvun voinnin tiedusteluineen viisikin minuuttia… Kuubassa tuntemattomienkin tervehdykseen kuuluu usein jotain huumorintajuista ja hellittelevää. Kuubalaiset puhuvat paljon puhelimessa, mutta verkostot ovat vanhat ja puhelu yhdistyy usein väärin. Luulisi, että siitä hermostuisi, mutta havaitsin, että ystävättäreni China ja entinen anoppini eivät olleet tällaisessa tilanteessa millänsäkään, vaan jäivät langalle kysymään kuulumisia ja juttelemaan tyytyväisenä täysin tuntemattoman kanssa.
Tällaiset muistot jäävät auttamattomasti nostalgisiksi huokauksiksi. Joku haikea kutsumus niistä kuitenkin jää. Itse olen Suomen World Visionin perustajajäsenenä nähnyt maailmaa sen verran, ettei matkustamisen nälkää ole jäänyt. Kuubassa haluaisin kuitenkin vierailla ennen kuin kapitalismi valloittaa sen. Jos joku kustantaa minut siivelleen matkalla Havannaan, lähden heti.
Jos olet kiinnostunut yhteisöllisyydestä, nyt on siihen mahdollisuus. Suomi on täynnä kuntaliitosten jälkeensä jättämiä tyhjentyviä kouluja, vanhainkoteja, kunnantaloja ja seurakuntien leirikeskuksia. Tarvitaan vain pieni ryhmä ihmisiä, jotka ovat valmiita vähän tinkimään perusporvarillisesta kerros- tai rivitalokiusauksesta. Uudenkin rakentamisessa löytyy yhteisöllisiä vaihtoehtoja. Lainaan edelleen Pirjo Lindforsin ajatuksia:
Välttyäksemme hyvinvointiamme ja terveyttämme uhkaavalta katastrofilta ja terveyden- ja sosiaalihuollon kriisiltä yhteisöllisyyttä olisi ruvettava tukemaan voimakkaasti ja monipuolisesti… Liikkeelle voidaan lähteä oravannahka–naapuriapu-periaatteesta kerrostalossa tai tietyllä asuinalueella, rakentamalla yhdistettyjä lasten päivä- ja vanhustenhoitopaikkoja… Kehitysapua olisi syytä kaksisuuntaistaa, jotta varakkaat maat voisivat ottaa köyhiltä oppia yhteisöllisten menetelmien käytöstä terveyden- ja sosiaalihuollossa.
World Visionin hallituksen puheenjohtajana ehdotin vuosia sitten, että toimitusjohtaja yrittäisi käännyttää Toni Halmetta kehitysavun puolustusasianajajaksi. No ei siitä mitään tullut. Nyt pitäisi joku tarpeeksi asiantunteva ja sitkeä tyyppi lähettää samassa asiassa Timo Soiniavakuuttamaan. Turhaan me suojaudumme eniten niiltä, joiden kokemuksista voisimme eniten oppia?
Täälläkin on vuosien aikana suuri joukko hyvin epätodennäköisiä ihmisiä ystävystynyt keskenään. Se on valtava pääoma. Suomalaisella miehellä on kuulemma keskimäärin 0,7 ystävää. Toivottavasti olemme parinkymmenen vuoden aikana muuttaneet tuota tilastoa jonkun promillen tuhannesosan parempaan suuntaan.
-Daniel Nylund
P.S. Joulun alla kerroin akuutista kassakriisistämme. Silloin selvisimme ystäviemme avulla. Todellisuudessa me tarvitsemme vakituisia tukijoita jonkin verran enemmän. Ihmisiä, jotka voivat kuukausittain lahjoittaa edes muutaman kympin työmme tukemiseen. Pyrimme koko ajan tukevampaan omavaraisuuteen, mutta vieläkään se ei ole onnistunut. Voidaksemme tarjota tuettua asumista ja itsekin selvitä hengissä olemme edelleen riippuvaisia teidän avustanne.
P.P.S. Onko kellään suhteita firmaan joka myy keskitettyjä palohälytysjärjestelmiä ja akkuvarmennettuja valo-opasteita? Paloviranomaiset ovat antaneet meille syksyyn asti aikaa asentaa sellaiset.
P.P.P.S. Viikonloppuapu keittiöön, kevätsiivouksiin, pyykinpesuun jne on tervetullutta. Käytännöllistä kunnostus ja ylläpitotyötä riittää yhteisössä aina. Tänä vuonna sitä tulee olemaan erityisen paljon.
