Ystävyyden Majatalo

Toipumistarinoita

Yhteisön jäseneksi tullaan ja täältä lähdetään Tarmotuolin kautta. Nimensä se on saanut yhteisöllisyyden kahdesta tärkeimmästä ulottuvuudesta: totuudellisuudesta ja armollisuudesta. Jos siinä istuja saa osakseen sopivasti totuuta ja armoa, hän saa tarmoa rohkeasti rakastavaan elämään. Siitä tuolin nimi, Tarmotuoli.

Jotta työmme ystävät ja tukijat saisivat realistisemman kuvan siitä mitä me täällä teemme, alamme välittää teille tiivistelmiä lähtötarmotuoli-istunnoista. Yleensä Soile yhteisöhoidon ja terapeuttisen työn ohjaajana aloittaa haastattelulla, jonka jälkeen koko yhteisö voi kysellä ja antaa palautteita. Emme ole nauhoittaneet istuntoja, vaan luotamme Tejan paikan päällä tekemiin muistiinpanoihin. Daniel tiivistää istunnon korjaamatta puhetta kirjakieleksi. Tarmotuolin päähenkilö tietysti tarkistaa, ettemme runoile tänne omiamme.

Yhteisön jäsenet esiintyvät haastatteluissa omalla nimellään tai salanimellä.

Sisältö:

Kimmon tarmmotuoli

Valtterin lähtöhaastattelu

Charlotten toipumistarina

Majatalon Mankeli

Kimmon Tarmotuoli

Kun Kimmo tuli taloon, hän oli täysin menettänyt unirytminsä ja kykynsä keskittyä työhönsä yrittäjänä. Niin kuin monilla superpärjääjillä, Kimmon vaikeudet eivät millään lailla näkyneet ulospäin. Hän oli sosiaalinen, kohtelias ja suoraselkäinen herrasmies. Mutta juuri niinhän se menee. Pakkopärjääjät osaavat näytellä viimeiseen asti hyvinvointia, joka on jo aikoja sitten ollut täysin hukassa. Kimmon työuupumus oli vakava, ja sitä vain syvensi hillitön itsekritiikki ja jatkuva soimaus pienistäkin asioista:

Kimmo: Juttelin jo eilen Soilen kanssa alustavasti ja kelasimme yhdessä tätä vuotta. Nyt kun olen teidän kaikkien kanssa jäähyväisistunnossa olen aika herkillä. Kun reilu vuosi sitten tulin tänne, mulla ei ollut mitään tulevaisuudennäkymiä tai halua edes löytää sellaisia.

Soile kysyi, mitä nyt arvostan siinä Kimmossa, joka tänne tuli. Aluksi tulin vain pariksi viikoksi talkoilemaan ja huilaamaan. Mutta niiden viikkojen aikana tajusin, että täältä minä voin saada apua jos vain uskallan sitä pyytää. Onneksi en lähtenyt muualle. Olen todella ylpeä siitä, että en silloin luovuttanu. Arvostan sitä peräänantamattomuutta, mitä löysin itsestäni. Sain kaivettua esiin vähän toivoa ja uskoa. Vähitellen otin sitä vastaan muiltakin.

Aluksi oli vaikeaa ottaa keneltäkään vastaan yhtään mitään. Olin yrittänyt olla tarvitsematta muita ihmisiä pitkään. Toki jollain tasolla tiesin pettäväni itseäni, mutta silti pidin kiinni tuosta hölmön sankarillisesta riippumattomuudesta. Kiitos kun ootte ottaneet mut sellaisena, kuin olen. Kiitos siitä, miten ootte mua kohdellu ja kohdannu. En olis ilman teitä selvinnyt. Kiitos. Kaikilla on ollu erilainen rooli omassa toipumisessa. Oon oppinu teiltä paljon.

Yksi mun loppuun palamisen syy oli liiallinen perfektionismi työn kanssa. Mika oli ensimmäinen täällä, joka sanoi, että kannattaako sitä nyt tehdä niin hyvin ja suositteli mulle NP taktiikkaa (Nopeasti ja Paskasti). Se on auttanu mua hirveästi.

Täällä olen saanut epätodennäköisiä ystäviä, joille olen voinut olla epätäydellinen ystävä.

Toni: Vasta dialogi-iltana aloin oikeasti kiinnostua susta. Dialogissa sä olit jotenki tosi messissä. Olin yllättynyt. Ajattelin, että toi jätkä on tosi älykäs. Sun kanssa oon joutunu kohtaamaan sen, miten ihmiset ei vastaakaan sitä oletusta, mitä oon itse muodostanu. Silloin mulle tuli fiilis, että haluan oppia tuntemaan ton.

Kimmo: Mä tykkään meidän dialogi-illoista siitä, että kuulen muilta ihmisiltä näkemyksiä, joita en muuten kuulisi. Oli se aihe sitten mikä tahansa. Se on musta kiinnostavaa.

Santeri: Mulla oli eka levyraati sellanen, missä huomasin, millanen sä olet.

Toni: Ja sit se meidän tulotarmotuoli. V*tutti kun sä vaan plarasit puhelinta. Sit mä vasta tajusin et sä olit kirjottanu sinne kysymyksiä. Se kertoki siitä, miten kiinnostunu sä olet meistä ja kuinka sä halusit helpottaa meidän tänne tulemista. Se mun oma oletus on naurattanu meitä jälkeenpäin.

Kimmo: Täällä ollessani löysin vähitellen ne arvot ja asiat, joita haluan tavoitella elämässä. Huomasin että ei täälläkään pystytä vaikeita asioita kohtaamaan jos toiminnan alla ei ole joku tarpeeksi vankka arvopohja. Tajusin, että tarvitsen sellaiset myös itselleni.

Koko kevättalven visioin minkälaista elämää haluaisin elää ja millaisten arvojen pohjalta suunnistaa. Täytin oikein ison ajatuskuplan kaikilla niillä jutuilla. Nyt ne pysyy jo mun mielessä, enkä tarvitse enää paperilla olevia muistiinpanoja.

Kiitos Soile antamistasi terapiakeskusteluista. Sinun päättäväinen kiinnostuksesi minuun on auttanut minua avautumaan myös muille enemmän. Olet osaavilla kysymyksilläsi saanut minut ymmärtämään itsestäni paljon uusia asioita. Keskustelut kanssasi ovat olleet helppoja ja mutkattomia, silti olet jättänyt valtavan jäljen minun toipumiseeni.

Kiitos Daniel myös kaikista sessioissa jakamistasi kertomuksistasi, kokemuksistasi ja viisaudestasi. Olen halunnut kuunnellut sinua tarkasti ja oppia siitä. Olen myös samaistunut siihen mitä olet kertonut omasta kiltteydestäsi ja sen tuottamista ongelmista. Nyt olen kuitenkin löytänyt tasapainon kiltteyteni ja rajojeni kanssa.

Miksi kunnioitatte minua?

Yleensä Tarmotuoli-istunto alkaa pitkällä haastattelulla, mutta Kimmolla oli toisenlainen tilaus. Hän oli ollut läsnä joissakin juhlissa, joissa minä keräsin yleisöltä 7 syytä miksi he kunnioittavat juhlakalua. Kunnioittaminen on enemmän kuin tykkääminen, pitäminen tai ihaileminen. Kunnioittaminen on arvopohjaista arviointia ja siltä pohjalta puhuminen kertoo myös kunnioittajan arvoista jotain. Kimmoa nämä tilaisuudet olivat puhutelleet niin paljon, että hän halusi sellaisen myös itselleen ennen kuin jatkaa matkaansa. Eikä hänelle riittänyt seitsemän syytä. Hän halusi kuulla kaikki mahdolliset kunnioituksen syyt. Näin hän voisi myös vahvistaa omaa itsekunnioitustaan, joka aiemmin oli armottomien suoritusten takana, eikä mikään silti riittänyt.

Aku: Eniten, mitä mä kunnioitan sussa on se, että sä kuuntelet muita ihmisiä, ennenkuin alat projisoida omia ajatuksiasi toisen sanomaan. Harva ihminen edes jaksaa yrittää ymmärtää toisen ihmisen näkökulmaa niin pitkälle. Sua tarkkailemalla oon oppinut, milloin mun kannattaa pitää turpani kiinni. Vaikka olisin oikeassa, niin pidemmällä aikavälillä ei välttämättä oo oikein sanoa kaikkea. Sen oon nähnyt sussa alusta asti, kun oon verrannut meidän kahden elämää. Oon saanut susta todisteita siihen, että aina ei tarvii taistella, vaan joskus on parempi vaan oottaa.

Daniel: Kiltteys ja diplomaattisuus ovat sellasia piirteitä jotka herättävät minussa epäluuloa. Ne on harvoin syvästi uskottavia. Mutta sinussa mä uskon niihin ja maailma tarvitsee noita ominaisuuksia. Kiltteys on miehelle annattuna palautteena melkein pilkkasana. Sun kohdalla niin ei ole. Sinä olet monessa ristiriidassa ilmaissut hyvää tahtoa ja suopeutta kaikkia osapuolia kohtaan. Sitä minä kunnioitan.

Rami: Sydämen viisaus susta tulee mieleen. Haluaisin oppia sitä sulta. Se on tullut mulle susta näkyviin vallankin kahdenkeskeisissä keskusteluissa. Mulle oli tärkeää, kun sä raahasit mut ylös tuolta puuvajan nurkalta ja juteltiin pitkään. Tää kombo toimii sussa hyvin.

Santeri: Mä aluks pelkäsin sua. Mietin, miten sä suhtaudut muhun, mutta sit päätin antaa asioiden mennä omalla painollaan. Oon kiitollinen, että aloin tunnistaa sussa sellasta samanlaista turvallisuutta, mitä koin perhekodissa yhtä Juhaa – isovelihahmoa kohtaan. Oot tosi lempeä ja kiltti. Oon nauttinut sun seurassa olemisesta. Mulle oli todella suuri ilo auttaa sua auton kanssa. Mä haluaisin oppia sulta jotain siitä puolesta, josta vois sanoa, että voisit edustaa jotain valtiota. Mulla on aina välillä ollut sellanen olo, että sä edustat meitä.

Sussu: Mä kirjotin ylös nää, kun mä pelkäsin, että mä prakaan. Oot monesti sanonu, että oot täällä vaan itseäsi varten. Siitä huolimatta oot auttanut tosi monia muitakin. Se, että oot ollut mun ystävä, on ollut mulle kaikkein isoin korjaava asia täällä. Sä saat mulle sellasen olon, että oon arvokas ihminen ja hyvä tyyppi. Musta tuntuu, että sä kohtelet muitakin ihmisiä sellasina, kuin ne on. Se, että oot vieny meitä sun retkille: ne hetket tuolla luonnossa sun jalanjälissä, teen juonti kallion päällä ja veneessä istuminen – ne oli sellaisia kohtia, jossa mun pimeyteni reunoille tuli valo. Silloin, mulle tuli sellanen olo, että mulla on joku syy selvitä talvesta. Kiitos siitä.

Kia: Otat sun hyvinvoinnin vakavasti ja ehkä juuri siksi pysyt chillinä. Kesän kovissakin kiireissä susta huokui rentoutta. Se, että kaikki onnistuu ja on tip top ei sulla mene hyvinvoinnin edelle. Sitä haluan oppia susta.

Toni: Olit vähän etäinen, kun tultiin tänne. Vähän pelkäsin ja jännitin sua. Muistan, kun me muutettiin ja mä avasin pakun oven ja kamat lävähti maahan. Sää kävelit siihen kahvikupin kanssa. Sanoit ”Jaa”, ja kävelit pois. Mietin, että mikä mies tää on.

Kun aloin nähdä miten tärkeä sä olet täällä ihmisille, aloin jännittää vielä enemmän. Ihmissuhteita ei voi pakottaa ja niille pitää antaa mahdollisuus tapahtua. Koen, että meille kävi niin. Sä vaan aloit avautua jossain vaiheessa.

Mä rakastan sua tosi paljon. Näin sussa niin paljon hyvyyttä ja lempeyttä. Sä et syrji ketään. Oot tasa-arvoisen hyvä kaikille. Oot hirveän aito ja kiinnostunut muista ihmisistä ja esimerkki siitä, miten pidetään omista rajoista huolta. Mun on helppo olla sun kanssa. Mua surettaa sun lähtö. Oon kiitollinen siitä, että oon saanut olla täällä sun kanssa samaan aikaan.

Daniel: Diplomaattisuushan ei oo vain kohteliaisuutta. On hyvin vaativaa saada kaksi toisiinsa vihamielisesti suhtautuvaa sietämään toistensa seuraa. Oot ollut monessa sellaisessa tilanteessa. Se vaatii todella suurta sydäntä.

Soile: Mäkin kunnioitan suuresti sun rakentavaa olemista hyvin vaikeissa tilanteissa. Se on aika ihmeellistä kun samalla muistelen aikaa jolloin ylipäänsä aloit puhua yhtään mitään. Sä pysyt aina omalla tontillas ja sun rajat on selkeät. Kunnioitan sitä suuresti.

Oon myös tosi onnellinen siitä, miten olet rakentanut suhdetta mun murkkuikäiseen tyttäreen ja miten tosissasi olet suhtautunut häneen. On ollut hienoa sen kautta saada apua omaan vanhemmuuteeni.

Mari: Mulla oli missio, kun tulin tänne. Halusin löytää positiivisen mieskokemuksen. Oli hyvä, että sinä olit täällä, koska Daniel oli musta liian ankara. Kimmosta mä sain sellasen positiivisen miehenmallin. Sitä minä sinussa kunnioitan ja siitä kiitän.

Teja: Mä en pitänyt Kimmosta heti. Mun oli kuitenkin helppo sietää Kimmoa heti. Sä olit vähän ylimielinen pimumagneetti, mut avulias ja tunsit talon tavat. Mielikuvani pehmeni, kun kuulin sun heittävän itsestäsi läppää. Sä teet sen hyvin ja se sulatti mun kuvaa susta ylimielisenä.

Aloin tutustua sinuun v*ttuilemalla sulle. Kaikki, mitä sillä lailla sain sinusta esiin kaivettua, osoitti sun olevan loistava tyyppi ja mahtava ystävä. Kunnioitan sua luotettavana, huolehtivana ja välittävänä. Sen lisäksi arvostan sun seikkailunhaluista leikkimielisyyttä ja kykyä tasapainotella jännityksen ja turvallisuuden välillä.

Mä oon tykännyt vitsailla Kimmon ulkonäkökeskeisyydestä ja hienostelemisesta kummallisissa asioissa, vaikka hän samalla on ollut se tyyppi, joka on tehny täällä fyysisesti kaikkein paskasimpia duuneja.

Arvostan myös järjestämiäsi aktiviteettejä, kaikki itsepuolustuskurssit, levyraadit, spontaanit grillausiltamat, kallio- ja veneretket ynnä muut. Ne ovat luoneet hyvää yhteishenkeä.

Kaiken lisäksi sä osaat kehua ihmisiä. Mä oon kuunnellut sua monessa tarmotuolissa ja oon aina yhtä vaikuttunut siitä, miten sä osaat kaivaa ihmisestä just ne oikeat asiat. Kunpa osaisit antaa yhtä hyvää ja tarkkaa palautetta itsellesi.

Mika: Oli hyvä, että vähän hankalan alun jälkeen tuli puhuttua asiat auki. Nyt on helppo puhua siitä mitä kunnioitan. Ensimmäisenä tulee mieleen, että puheittesi ja tekojesi perusteella mulla on susta sellainen kuva, että kun alat panostaa ja harjoitella jotain asiaa, tulet aika hyväksi siinä. Kitaransoittoakin aloit opetella, kun tulit majikselle ja olet harjoitellut sitä melkein joka päivä. Nyt sitä kestää jo kuunnellakin.

Konfliktit ovat olleet majisajaltani kaikkein opettavaisimpia, ja sinun tapasi olla niissä on ollut mulle hyvä esimerkki.

Aku: Mun joku kupla vaan poksahti. Sä teet jotain, mitä mä en osaa. Sus on jotain lempeyttä joka koskettaa muakin. Itku niinku meinais tulla, mut oon liian kovis. Ehkä on kysymys jostain sydänten kohtaamisesta. Täytyy joskus kokeilla.

Teja: Oot ollut vuorotellen sopivasti sekä vastarannankiiski että tän kalaparven sydän. Voisin sanoa paljon enemmänkin, mut täytyy säästää jotain teidän häihinne. Mad respect dude.

Niinpä. Mahdolliset häät. Kimmo löysi täällä talkoilemassa olleen entisen yhteisön jäsenen, johon rakastui ja jonka kanssa nyt on rakentamassa uutta elämää uusien arvojen pohjalta.

Kimmo: Kiitos yhteisöstä jonka olet Daniel Soilen ja muiden avulla rakentanut ja kiitos yhteisöllisyydestä jota te kaikki täällä olette eläneet toteen. Kiitos kun olette uskoneet minuun. Nyt minä kannan diplomaattisuuttani ylpeydellä. Haluan sen avulla poistaa vastakkainasettelua, lisätä dialogia ja rakennuttaa parempaa maailmaa.

Lähtönsä jälkeen Kimmo vielä kirjoitti jokaiselle henkilökohtaisen kirjeen, jossa antoi tarkkaa palautetta kunkin merkityksestä itselleen.

 

Valtterin lähtöhaastattelu

Valtteri alkoi miettiä Majataloon muuttamista käytyään Soilen ja Danielin vetämällä itsetuntemuskurssilla. Perusteellinen kun on, asian punnintaan tarvittiin noin vuosi.

Mikä oli tilanteesi silloin, kun tulit tänne?

Olin aika kyllästynyt siihen elämäntilanteeseen, joka oli silloin. Tuntui, ettei ollut vaihtoehtoja ja näköala kaiken suhteen oli hirveän kapea. Ympärillä ei tuntunut olevan ihmisiä, jotka olisivat kannustaneet muutokseen. Tuntui, että elämä oli pelkkää suorittamista. Se vaati rohkeutta lähteä. Oli iso muutos lähteä sieltä yksin.”

Tuttuus voi tuntua turvalliselta, vaikka sen arki olisi ankeaa ja tulevaisuus näyttäisi tasaisen harmaalta. Ei ainakaan tarvitsisi pelätä yllätyksiä. Mutta Valtteri valitsi lopulta tuottaa itselleen yllätyksen sanoutumalla itsensä irti työstä, josta ei pitänyt ja työkavereista, joiden seura köyhdytti ja arjesta, jossa oli yksin.

Eikä Valtterin kokemus suinkaan ole poikkeuksellinen. Täälläkin yksi yhteisön jäsenistä sanoi: ”Meillä on molemmilla samanlaisia kokemuksia kapeassa maailmassa olemisesta ja on ollut todella antoisaa kuulla hänen kokemuksistaan. Minäkin haluan päästä eteenpäin, niin kuin Valtteri”.

Mikä täällä on auttanut löytämään suuntaa siihen, mitä lähdet nyt tekemään?

Jo pelkästään se, että lähdin niistä kuvioista auttoi. Täällä olen tavannut monenlaisia ihmisiä, joiden avulla olen voinut hahmottaa uusia mahdollisuuksia, kuulla muiden kokemuksia ja peilata itseäni niiden kautta. Omatkin ajatukset ovat sitten muokkautuneet, kun on saanut täällä tilaa ajatuksillensa. Nyt kun olen Soilen kanssa haravoinut tulevaisuutta, olen löytänyt ammatin, josta pidän. En ollut ihan varma vielä, kun hain, mutta sitten se konkretisoitui, että nyt täytyy tehdä tämän eteen jotain. Annoin sille mahdollisuuden. Koko yhteisön rohkaisemana aloin myös ylittää erilaisia epävarmuuden kynnyksiä. Vastoin kielteisiä ennakointejani aloin valmistautua pääsytentteihin ja yllätyksekseni pääsin niistä läpi.”

Aina, kun joku yhteisön jäsen saavuttaa jotain sellaista, mitä kaikki ovat olleet mukana tukemassa, siitä seuraa suuri ilo kaikille. Muidenkin usko ja motivaatio vahvistuu, kun näkevät kuinka suurien vaikeuksien kautta joku kuitenkin on onnistunut.

Yksi yhteisön jäsen sanoikin Valtterista, että, ”hän kuljettaa epäilyksiä mukanaan, mutta silti sanoittaa ja voittaa ne.” Sitä se oli koko ajan ja sitä se varmasti tulee olemaan jatkossakin.

Mitä tämä kaikki on sinulta vaatinut?

”Halua kuunnella ja kohdata. Kiinnostusta muihin ihmisiin. Muistan, että kun tulin tänne, se oli aika ahdistavaa. Täällä kohdataan eri tavalla ihmisiä, kuin muualla arjessa. Se on henkilökohtaista ja on ollut aika pelottavaakin.”

Valtteri oli aluksi todella hiljainen. Varsinkin tilanteissa, joissa kommunikaatio tapahtui nopearytmisten ehdoilla, Valtteri jättäytyi helposti pois. Jos Valtterin oli kerättävä lisää rohkeutta tulla mukaan, muidenkin oli opittava kunnioittamaan sitä kommunikaation rytmiä, joka Valtterille oli luonnollisempaa. Kun niin tapahtui, Valtterista alkoi paljastua uusia ominaisuuksia:

”Huippu huumorintaju: Hyviä lakonisia leiskautuksia vakaalla naamalla ja äänellä. Ulosannista ei huomaa, että se vitsailee, mutta se ehkä hauskinta onkin.”

Mikä olisi voinut mennä paremmin täällä?

”Aika moni asia on kesken. Haluaisin uskaltaa luottaa enemmän muihin, avautua ja heittäytyä. Yritän kuitenkin nyt suhtautua itseeni myötätuntoisemmin.”

Kuinka paljon auttakaan se, että saa jonkun vuoden asua yhteisössä, jossa ihmiset pääsääntöisesti suhtautuvat sinuun myönteisesti. Me kyllä näimme Valtterin myötätunnon sekä muita, että itseään kohtaan kasvavan. Aika hurjat jatkoläksyt hän myös päätti ottaa mukaansa; luottaminen, avautuminen ja heittäytyminen. Keksiikö kukaan mitään rohkeampaa?

Mitä toivoisit vieväsi täältä mukaasi?

Oman jaksamisen tunnusteleminen on ollut sellaista, mitä on oppinut täällä. Toivon, että pystyn pitämään sitä yllä, kun lähden täältä. Toivon, että voin nauttia siitä, että pyrin päämääriini. Täällä on jutellut hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja se on antanut luottamusta siihen, että pärjää ihmisten kanssa.”

Oman jaksamisen tunnusteluun kuuluu keskeisesti omien rajojen tunnistaminen. Muutkin huomasivat sen, kuinka Valtterin rohkeus kieltäytyä antoi hänelle uskallusta myös tulla vastaan:

”Mulla on valtava ihailu Valtterin kurinalaisuuteen, suoraselkäisyyteen ja särmään. Ihailen sitä, miten hän pystyy pitämään omat rajansa. Kun pitää rajansa, niin pystyy myös tekemään sen minkä lupaa.”

Toinen yhteisön jäsen muistaa vahvimmin Valtterin sanat: ”Mä voin”. Se oli hänen yhä useammin toistuva tapansa vastata erilaisiin avun pyyntöihin.

Mitä voisit jättää taaksesi?

”Eristäytyminen. Toivon, että en mene enää siihen sen jälkeen, kun muutan. Jossain määrin se on vielä ookoo. On vaikea huomata, missä menee se raja, että se alkaa tehdä pahaa. Yritän hankkia riittävästi tekemistä ja rutiinia, joka vähentää eristäytymistä. Voihan sitä käydä täällä Majatalossakin vaikka viikonloppuisin.”

Tervetuloa uudestaan. Ethän ole ainoa, jolle olemme jääneet jonkinlaiseksi varakodiksi. Rutiinit ovat mainettaan paljon tärkeämpiä. Joillekin toipujille niihin suostuminen on ensimmäinen todella vaikea läksy tullessaan tänne.

Onko jotain, mitä haluaisit sanoa tälle yhteisölle?

”Haluaisin kiittää kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen ollut täällä tekemisissä. Kiitos, kun olette olemassa. Tuntuu, että aika täällä meni todella nopeasti. Alkuun meni hitaammin, mutta kun pääsi sisälle se alkoi juosta nopeammin. Kaikkiin uusiin asukkaisiin en ehtinyt tutustua kunnolla ja se jää vähän harmittamaan.”

Kiitos Valtteri. Mekin haluamme uskoa siihen mitä itse teemme ja pitää siitä myös. Sinun hiljaisen päättäväinen tapasi käyttää meidän tarjoamiamme mahdollisuuksia hyväksesi rohkaisee meitä sellaisinakin päivinä, kun työmme ei ole yksinomaan palkitsevaa.

Lopuksi vielä muutama Valtterin saamista loppupalautteista:

– Hän varmasti pärjää valitsemallaan alalla.

– On ollut mukava lähteä kokeilemaan juttuja hänen kanssaan. Yksin olisi jäänyt usein tekemättä salireissut ynnä muut.

– Aika perseestä, että hän lähtee, mut toisaalta oon tosi iloinen hänen puolestaan.

– Hän on vähän niin kuin varjoissa kulkeva kultakimpale.

 

Yksi toipumistarina

”Saavuin Ystävyyden Majataloon viime keväänä. Olin kahden vuoden sisällä kokenut kaksi traagista menetystä. Puolisoni yllättävä lähtö yli 30 vuoden avioliitosta. Hän ihastui puolet nuorempaan naiseen ja teki lapsen hänen kanssaan. Minä jäin yksin hoitamaan vakavasti sairasta poikaamme. Mies keskittyi uuteen elämäänsä. Poikamme menehtyi ja minä löysin hänet kuolleena kotoaan.
Tullessani Majataloon voimani olivat nollassa ja elämäni oli selviämistä hetkestä toiseen. Työelämästä olin ollut poissa jo puoli vuotta. Tarvitsin lääkitystä ja terapiaa.

Majatalossa sain levätä rauhassa koirieni kanssa. Soilelta sain säännöllistä keskusteluapua. Tulin oikeasti kuulluksi ja nähdyksi. Itsetuntoni alkoi kohota, kun osallistuin talon töihin ja tunsin itseni taas arvostetuksi. Sain ihania uusia ystäviä, joiden kanssa toimiminen oli hauskaa. Ilo astui uudestaan elämääni. Sydänryhmään oli hyödyllistä osallistua. Siinäkin sain jakaa taakkaani ja muiden kokemukset antoivat minulle uusia näkökulmia.
Aloin taas toteuttaa ammattiani kääntäjänä. Loppusyksystä palasin kotipaikkakunnalleni ja palasin askel kerrallaan takaisin työelämään.

Menetyksistäni huolimatta sain viettää ihanan ja iloisen kesän Majiksessa. Monet kehittävät keskustelut, aivan uudenlaiset ystävät, avoin ja jakava yhdessäolo, kimpassa talkoilu, luonnossa liikkuminen, saunominen, uiminen jne auttoivat minut pahimman yli ja käynnisti sellaisen toipumisprosessin, jota voin jatkaa missä vain. Ystävyyden Majatalo jäi minulle turvapaikaksi, johon koen itseni tervetulleeksi milloin vain.

Majatalossa on hieno toimintakulttuuri ja toimiva yhteisö. Sieltä koen löytäneeni itselleni kodin menetysteni jälkeen. Tästä olen teille kaikille erityisen kiitollinen! Kiitos Soile ja Daniel ja koko Majiksen muu väki! Rakastan teitä!”

– Scarlett Charlotte and her doggies.

 

Majatalon Mankeli

10.3.2017 oli viimeinen päiväni Majatalon vakioasukkaana. Tuntuu niin oudolta, jopa hullulta, sanoa sitä ääneen, koska tullessani taloon viime marraskuussa asumaan, en olisi unelmissani voinut kuvitella, että olisin nyt tässä pisteessä näin lyhyessä ajassa. Kun ekan kerran olin astunut Majatalon isoon saliin päässäni vallitsi aikamoinen mieltä painava hyvin paksu sumu, jonka läpi näkemisestä oli sillä hetkellä mahdotonta edes unelmoida. Tuntui, että olin astumassa jonkinlaiseen ‘mankeliin’, eikä ollut aavistustakaan minkälaisessa tilassa tai minkälainen ihminen minä olisin sitten toisella puolella sen läpikäyneenä. Myönnän, että minua pelotti ihan hirveästi, mutta kuitenkin tiesin, että siihen puristukseen minun oli antauduttava.

Syy majatalon yhteisöön mukaan tulemiseen oli kipeä tarve toipua odottamattomasta – mutta näköjään tarpeellisesta – tunnemyrskystä. Minun sydämeni oli ehtinyt olla aika pahasti jäässä pitkän ajan avioeroni jälkeen (itse asiassa se taisi jäätyä jo pari vuotta ennen varsinaista eron hetkeä). Ulkopuolelta katsottuna kaikki varmaan näytti aika normaalilta, mitä nyt normaali edes tarkoittaakaan, kun yritin löytää uuden paikkani tästä maailmasta. Tavallaan olin jo saavuttanut näennäisen tasapainotilan, mutta nyt taaksepäin katsellen elin tikittävänä aikapommina, joka kyllä sitten räjähti käsiin uuden erittäin merkittävän ihmissuhteen siivittämänä. Tunnelukkoni siis vihdoin saatiin avattua, mutta sen erittäin voimakkaan reaktion seurauksena jäi myös pahoja palovammoja sekä minulle että minun lähellä oleville ihmiselle, mukaan lukien sytytyslangan sytyttäjälle! Tähän erittäin voimakkaaseen emotionaaliseen vyöryyn en ollut ollenkaan valmis. Onneksi Majatalo ilmestyi kuin ihmekaupalla pelastusrenkaana elämääni.

Aktiivisena urheilijana olen koko elämäni aikana fyysisesti voinut erittäin hyvin. Sen avulla henkinen puoleni on myös aina ollut hyvässä mallissa… tai sanotaan näin, että olen henkisesti jaksanut stressiä paremmin sen voimilla. Kun viime vuoden lopussa jouduin rajusti aaltoilevassa tunnevirrassa lähes henkeni edestä hapesta taistelemaan, niin uskon, että vain hyvä fyysinen kuntoni auttoi minua pysymään lähellä pintaa. Aika ironista on se, että nyt 5 kuukautta myöhemmin uudelleen löytynyt henkinen kuntoni auttaa minua jaksamaan jo pari kuukautta kestänyttä fyysistä sairastelukierrettä. Uskon myös vahvasti, että vasta nyt minulla on myönnetty lupa potea kovan emotionaalisen stressin tuomia fyysisiä oireita, kun olen päässyt riittävästi toipumaan siitä ensisijaisesta henkisestä hyökkäyksestä. Kehon ja mielen yhteistoiminta on kyllä ihmeellinen asia.

Mutta miten olen nyt tähän pisteeseen päässyt – sellaiseen tilaan, josta en todellakaan voinut 5 kuukautta sitten edes kuvitella? Minun on melkein mahdotonta keksiä yhtään tiettyä syytä. Kyllä kaikkien Majatalossa ja omassa päässäni tapahtumien asioiden summa on tehnyt tehtävänsä – paljon hyviä ja rakentavia keskusteluja, muiden minusta välittävä läsnäolo, ja myös oma uskoni siihen, että vaikka kuinka pahalta voi tuntua jollain hetkellä, se aina muuttuu parempaan suuntaan, kunhan vain jaksaa kärsivällisenä astua eteenpäin askel kerrallaan tai toisin sanoen ‘olla syömättä koko elefanttia kerrallaan’. Tämän olin jo niin lukuisia kertoja kokenut pitkän matkan juoksijana ja olen siitä juoksuharrastuksestani tulleesta opista erittäinen kiitollinen.

Mitä minulla olisi nyt suunnitelmana kun lähden eteenpäin Majatalosta? Maaliskuun puolen välin jälkeen lähden Camino Português de Santiago -vaellusreitille, joka on 230 kilometrin pituinen Pyhjän Jaakon pyhiinvaellusmatka Portugalin Portosta määränpäähän Espanjan Santiago de Compostela -nimisen kaupungin katedraaliin. En itse ole uskonnoltani kristitty, mutta lähden taittamaan sen matkan oman ‘itseuskon’ uudelleen löytämiseksi ja vahvistamiseksi. Katsotaan löytyykö vastauksia vai tuleeko vielä lisäkysymyksiä pohdittaviksi. Taitaa tulla sekä että, mutta joka tapauksessa eteenpäin mennään.

Vaikka yleisesti ottaen asiani ovat nyt aika hyvässä mallissa, on silti vielä myönnettävä, että olen edelleen aika herkässä tilassa. Edessäni on tosiaan hyvin tärkeä vaihe, jossa minun pitää pyrkiä kasvattamaan enemmän henkistä ‘pelivaraa’, jotteivät tulevaisuuden elämään kuuluvat vastoinkäymiset pääse minua työntämään liian helposti pinnan alle ja taas hapesta taistelemaan. Toisin sanoen, toipumismatkani on vielä kesken, mutta tiedän että suunta on ainakin oikea – ja olen erittäin kiitollinen siitä, että se silta, jonka ylitin Majatalon pihalta lähtiessäni eteenpäin elämäni uusia polkuja kulkemaan tulee vielä elämässäni säilymään. Se tuntuu erityisen hyvältä ja voimistavalta ajatukselta.

Kiitos koko Majatalon yhteisölle kun sain olla ja elää keskuudessanne.

Tapahtuma­kalenteriKurssit ja juhlat koko vuodelle

Uhriutumisen kulttuuri
- Valta ja vastuu -
Tutustu ja tilaa majatalon isännän uutuuskirja!