Alkuvuosi on ahkerinta kirjoittamisaikaani. Pääsiäisen alla sain 25 artikkelia lisättyä TeoBlogiin. Tiu ja Joonas ovat ohjelmoineet TeoBlogin paljon helppokäyttöisemmäksi. Kyseessähän on Rene Girardin innoittama loppumaton kirjaprojektini väkivallan ja uhriuden tematiikasta, jota
pätkä kerrallaan puran Blogiin. Nyt kokonaisuuden hahmottaminen on tehty helpommaksi ja kronologinen siirtyminen artikkelista toiseen mahdolliseksi. Mielenkiintoisia ja rohkaisevia kommentteja on tullut runsaasti. Jo alkuvuonna tuli 20 000 erillisen lukijan määrä täyteen. Käy
tutustumassa ja osallistu keskusteluun.
Tämänkertaisen kirjoituspuuskani viimeinen kappale:
”Ehkä tärkeintä ei ole aina kulkea vastavirtaan, koska silloin on yhtä riippuvainen virran suunnasta kuin myötävirtaan ajelehtivat. Ehkä tähänastiset voittoni ovatkin tappiota myös minulle, eikä vain niille jotka hävisivät kilpailun. Ehkä muut eivät olekaan esteitä tielläni, vaan auttajia johonkin paljon suurempaan. Ehkä on mahdollista syntyä ihmiseksi, jonka minuus rakentuu vain lahjanomaisuuden tuntuun ja kiitollisuuteen. Ehkä on olemassa aidosti oma tie, vaikka en olekaan itse sitä raivannut. Ehkä voin iloita perille pääsystä vaikka matka jatkuu huomenna. Ehkä on mahdollista elää sovinnossa, jonka molemminpuolisuus toteutuu vasta sitten joskus. Ehkä on mahdollista elää väkivallan maailmassa hylkäämättä ketään, luoda kilpailematta, seurata ja oppia kadehtimatta. Ehkä on mahdollista olla vieraanvarainen ja antelias vain siksi että on itse löytänyt kodin ja tullut rakastetuksi. Ehkä on mahdollista nähdä hänet Jeesuksen silmin. En osaa sanoa kuinka monen Jumalan kuoleman kautta tämän hetkinen uskoni on syntynyt.”
Ihmisen vai Jumalan väkivaltaa?
Jotain uskostani yritän uudestaan ja uudestaan hahmottaa joka ikinen pääsiäinen. Tänä vuonna keskityin kirjoittamaan pääsiäistapahtumiin liittyvistä miksi -kysymyksistä. Pääsiäiskertomuksen merkityksestä on alusta lähtien uskottu monella eri tavalla. Niin sai olla. Ei se ollut alkukristityille mikään ongelma. Nykyään monessa seurakunnassa vaaditaan kuitenkin aika suurta siviilirohkeutta kyseenalaistaa kaikkein pyhimmiksi käyneet dogmit.
Seuraavassa joitakin sitaatteja pääsiäisen ajan artikkeleistani:
Tarvitsiko Jumala todellakin viatonta ja täydellistä veriuhria voidakseen tai halutakseen vapauttaa
anteeksiantonsa ihmiskunnan ylle? Entä jos hänen ainoa tahtonsa oli näyttää itsensä meitä rakastavana Jumalana hinnalla millä hyvänsä – vaikka se tappaisi hänet… vaikka me tappaisimme hänet? Ristillä toteutui kaksi kertomusta päällekkäin. Ensimmäinen on se vanha tavallinen jossa yksi uhrataan, jotta muut voisivat jatkaa rauhassa elämäänsä. Toinen on kertomus Jumalan paljastavasta ja pelastavasta uhrautumisesta. Hän antautui sille pahuudelle josta halusi meidät pelastaa. Jeesus ei tullut pehmentääkseen Jumalan sydäntä vaan meidän. Hän ei kuollut antaakseen Jumalan vihalle otollisen sijaiskohteen, vaan paljastaakseen mihin ja kehen meidän vihamme perimmiltään osuu. Risti oli merkki Jumalan rakkauden voimasta kantaa ihmisen väkivaltaa, jotta me pelastuisimme sen vallasta.
Jumala ei tarvitse sijainkärsijää tehdäkseen sovintoa ihmisen kanssa. Ihminen on aina tarvinnut uhria päästääkseen sovintoon itsensä, toisten tai Jumalan kanssa. Jonkun pitää aina maksaa. Juuri tämän totuuden pääsiäistapahtumat paljastivat. Risti on kertomus ihmisen eikä Jumalan väkivaltaisuudesta. Jumalan nimissä pyhitetty väkivalta onkin Jumalaan itseensä kohdistuvaa väkivaltaa. Sovittava uhri kuuluu ihmiskunnan verisiin yhtälöihin, ei Jumalan. Jeesus ei astunut Jumalan oikeuden rattaisiin, vaan meidän. Kaifaalla oli selkeä käsitys miksi yksi piti uhrata, jotta kansa ja temppeli pelastuisivat tuholta. Pilatuksella, Herodeksella ja kansalla oli oma versionsa samasta sijaisuhriteoriasta. Tämä oli murhaajien käsitys uhrin välttämättömyydestä, ei Jeesuksen eikä Jumalan.
Kukaan ei kyennyt käännyttämään Jeesusta itseään vastaan. Hän kantoi meidän syntimme antautumalla niiden uhriksi. Juuri siksi hänen anteeksiantonsa on niin vakuuttava, sovittava, parantava ja pelastava. Se on meidän syntiemme uhrin tarjoama anteeksianto.
Älä enää tapa minua
Jos kristillinen seurakunta olisi pysynyt uskollisena Jeesuksen tavalle paljastaa valtojen ja voimien väkivaltaisuus, kristikunnasta ei olisi koskaan tullut kuninkaitten ja keisarien ohjaama tai niiden hallintatapoja ja symboleja matkiva valtakoneisto Jos seurakunta haluaa jatkaa Jeesuksen tehtävää, sen täytyy teologisesti puhdistaa ytimestään viimeisetkin jäänteet väkivaltaisesta pyhästä ja lakata odottamasta että Jeesuksen toisessa tulemisessa olisi kaikkea sitä ylivoimaista väkivaltaa ja maailmoja valloittavaa lopullista imperialismia, josta Jeesus oli elämänsä aikana johdonmukaisesti kieltäytynyt. On uskomatonta että valtaosa kristityistä vieläkin panee toivonsa Jumalan väkivaltaan, uskoen ettei Jumalallakaan ole loppupeleissä muita mahdollisuuksia. Minusta on absurdia uskoa, että kaikki se väkivalta, josta Jeesus kieltäytyi, tulee Jumalan toteuttamana moninkertaisena meitä vastaan apokalypsissä. Ei ihme että väkivalta herättää kristikunnassa edelleenkin vähemmän moraalisia närästyksiä kuin poikkeavat tavat rakastaa tai erilaiset tavat toteuttaa seksuaalisuuttaan. Jumala löytyy lähimmäisten silmissä. Niiden ensimmäinen sanoma on aina sama: ”Älä enää tapa minua. Rakasta minua.” Pääsiäisen jälkeen Jumala tuli näkyväksi. Hän kohtaa meidät jokaisessa hylkäämässämme ihmisessä.
”Kuka ristiinnaulitsi Jeesuksen” on tärkeä kysymys. Ennen kuin näemme oman osuutemme siinä, emme pääse seuraavaan olennaiseen kysymykseen: ”Kuka lopettaisi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen?”
-Daniel Nylund
P.S. Otan omille kursseilleni mielelläni jonkun ryhmätyöhön opiskelevan tai jo valmistuneen kollegan kaveriksi. Voit ottaa sen harjoitteluna tai/ja minun työskentelytapaani tutustumisena.
