Kiitokset lapsilleni, jotka ahkerasti panevat minut tilille kirjojeni teemoista. Kiitos kumppanilleni Soilelle, joka lukee kaiken minkä ehtii ja rohkaisee kirjoittamaan lisää. Kiitos ystävilleni, joita olen pyytänyt lukemaan tekstiäni kuin piru Raamattua ja ovat niin tehtyään pidentäneet kirjan julkaisua ainakin kahdella kuukaudella.

Kiitos isälleni, joka opetti minua muistamaan maailman uhrit. Kiitos uskoville ystävilleni, jotka auttoivat minua maistamaan uhrin roolia. Kiitos Rene Girardille, joka avasi minulle mahdollisuuden tutkia uhriuden tematiikkaa myös Raamatun kulttuuriantropologisen ja teologisen kehityskertomuksen kautta. Kiitos Martin Buberille, joka opetti minulle toisen kohtaamista pyhän epävarmuuden sillalla. Kiitos kaikille Ystävyyden Majatalossa toipujille, jotka olette antaneet esimerkkiä siitä, että uhriudesta voi kasvaa muiden auttajaksi. Kiitos kaikille Ystävyyden Majatalon työn tukijoille, jotka olette mahdollistaneet sen, että saan loppuvuoteni keskittyä kokemani ja oppimani purkamiseen kirjoitusten muotoon.

Johdanto

Jokainen uhriuttaa itseään joskus. Lapsi potkii raivoissaan ‘tyhmää’ esinettä, johon kompastui. Useimmat meistä syytämme joskus muita itse tuottamistamme tunteista, asenteista, puheista ja käytöksestä. Joillekin kaikki vastoinkäymiset ovat jonkun tuottamia. Jotkut havaitsevat uhriutumisen niin palkitsevaksi, että kehittävät siitä sosiaalisen taiteen muodon. Toiset kasvavat aikuisiksi.

Kirjoittaessani uhriutumisesta en tarkoita niitä rohkeita yksilöitä, jotka ovat viime vuosina kirjoittaneet rehellisesti seksuaalisista identiteettihämmennykistään tai -ulostuloistaan, addiktioistaan, syömishäiriöistään, mielenterveysongelmistaan, taloudellisista katastrofeistaan ja henkilökohtaisista epäonnistumistaan milloin missäkin asiassa. Vaiettujen asioiden julkisuuteen nostaminen, tragedioiden kertominen ja selviytymistarinoiden jakaminen ovat kaikki rohkean rehellisyyden malleja. Sellainen auttaa muita välttämään uhriutumista pyytämällä reilusti apua ongelmiinsa ja ottamalla vastuuta siitä, mistä voivat.

Monen välttelevät puhumasta kokemastaan vääryydestä, koska pelkäävät uhriutumisen stigmaa. Näin ei pidä olla. Uhri voi puhua kokemuksestaan ilman uhriutumista ja hänen tuleekin niin tehdä. Toivon, että kirjani rohkaisee uhreja puhumaan kokemuksistaan vastuullisesti ja vastuuttavasti. Se ei aina ole helppoa.

Kaikki eivät välttämättä edes huomaa uhriutuvansa. He ovat vain muiden mukana ajautuneet mukaan valtapeliin, jonka sisältö on heille vieras ja toistaiseksi tiedostamaton. Uhri on ehkä löytänyt itsensä tukijoukosta, joka tuntuu pelastavalta ja elintärkeältä. Vasta kun uhriutumisnäytelmän käsikirjoituksen tunnistaa ja roolit saa purettua, niistä voi astua myös ulos. Sitä ennen se on vaikeaa, jos ei ole käsitteellisiä välineitä kerätä luunsa ja lähteä. Muun muassa siksi kirjoitan tämän tutkielman. Tämä on yritys avata uhriutumisen tiedostamattomat roolit tietoiseksi strategiaksi, josta voi ottaa vastuun ja jonka voi vaihtaa toiseksi.

En kuvittele, että uhriksi joutumisen ja uhriutumisen ilmenemismuodot ovat aina niin selkeitä. Harva asia elämässä on sitä. Kaikissa meissä on kaikenlaista, vieläpä monenlaisissa versioissa ja olen aika vakuuttunut siitä, että jotkut uhriutumisen kuvaukset ja selitykset ovat katuharjalla maalattuja. Kun seuraavaksi yritän kuvata puhtaaksi viljeltyä uhriutumista, teen sen vain siksi, että se ilmiönä tulisi paremmin tunnistettavaksi.

Otan mielelläni vastaan palautetta, voidakseni korjata kirjani virheitä ja yksipuolisuuksia seuraavissa painoksissa.

1. Uhriutumisen kulttuuri

Uhritietoisuus

Rantaan huuhtoutunut auringon turvottama pakolaislapsen ruumis.

Mykäksi kauhistuneen lapsen katse, joka ei enää tavoittele ketään eikä mitään.

Tyhjäksi imetty pölyinen äidin rinta kuolevan lapsen huulilla…

...ja nuo ahneet kärpäset heidän silmissään.

Holokaustista koulukiusaamiseen, olemme jatkuvasti tietoisia uhreista joiden suojelemiseen tuntuu olevan onnettoman vähän eväitä. Sodassa raiskattu tai isänsä pahaan käyttämä^{^[1]}, maastaan karkotettu tai työpaikassaan syrjitty, uskontonsa lannistama tai omiensa pettämä, seksuaalisuutensa takia vainottu tai muunsukupuolisuutensa takia hyljeksitty, väliin pudonnut tai syrjään huuhtoutunut… Joka paikassa on uhreja, joiden hiljainen huuto odottaa kuulijaansa. Niin monenlaiset kaltoin kohdellut ryhmät kaipaisivat omaa #MeToo -kampanjaa tuekseen.

Keskitysleirien ja Hiroshiman jälkeen emme ole enää voineet unohtaa viattomia uhreja. Tosin meidän on vaikea niitä muistellakaan, koska kuvat pommitettuihin sairaaloihin kuolleista lapsista polttavat sanamme tuhkaksi huulillemme. On vaikea muistella asioita, joiden mielettömyys pakenee sanojemme tavoittamattomiin. Holokaustin muisto alkaa jo etääntyä. Kissan nälkäinen maukuna herättää enemmän myötätuntoa kuin kaukana meistä toimivat lasten hikipajat. Silti monet tarvitsevat jatkuvaa musiikkia ja hälyä ympärilleen, jotta eivät huomaisi eivätkä muistaisi liikaa. Jotkut meistä tarvitsevat meditaatiota, ylistyskonsertteja, himotreenejä, äärisaavutuksia ja muita mielemme tyhjentämisen keinoja, jotta emme nääntyisi empatiaan emmekä kiinnittyisi kärsivään maailmaan liian kipeästi. Myötätuntoväsymys ahdistaa ja uhritietoisuus velvoittaa, mutta pieni ihminen ei tiedä, minne ojentaisi kätensä, kenelle antaisi euronsa tai mille barrikadille hyppäisi ja onko silläkään mitään merkitystä.

Emme osaa selittää väkivaltaisen historiamme tuottamaa kärsimystä tai edes tavallisen piittaamattomuutemme uhreja. Rauhaan ne eivät kuitenkaan meitä jätä. Uhrit muistuttavat olemassaolostaan yhä lähempänä meitä. Heidän huomaamisensa kuuluu siihen massiiviseen tietoisuuteen heräämisen prosessiin, joka saa vuosittain yhä intensiivisemmät ja intiimimmät muodot. Edellinen sukupolvi ei ollut yhtä tietoinen uhreista ja mitä kauemmas ajassa taaksepäin menemme, sitä vähemmän uhreista on piitattu. Keisarien Kiinassa, samuraiden hallitsemassa Japanissa, hindulaisessa Intiassa, muinaisessa Kreikassa, Amerikan mantereiden esihistoriassa ja primitiivisessä Pohjolassa tai Afrikassa ei uhreilla ollut arvoa -- muuten kuin uhrattavina.[1]

Uhrin huomaaminen ja puolustaminen on lännessä muuttunut niin itsestään selväksi moraalin puntariksi, ettei kukaan näytä muistavan, kuinka uusi ja ainutlaatuinen tämä oivallus on ihmisen eettisessä evoluutiossa. Todellisuudessa kukaan ei ole kuullut uhrin huutoa niin selkeästi kuin me nyt.[2] Me tiedostamme, ketkä ovat jääneet kehityksemme jalkoihin. Raiskatun maan pahoinvointi riivaa meitä huomenna ja ylihuomenna sellaisiin tekoihin, joilla vihdoin saattaa olla ihmiskuntaa tervehdyttävä ja maapalloa pelastava merkitys.

Sellaisia tekoja yritämme tehdä. Monet hyvinvointiyhteiskuntamme parhaimmista innovaatioita ja kulttuurimme tärkeimmät arvot perustuvat uhritietoisuuteen. Löydämme aina vain uusia uhreja, joille annamme äänen, ja olemme ylpeitä siitä. Tosin meidän tunnistamamme uhrit saattavat naapurin mielestä olla itsekkäitä loisia,[3] jotka vähitellen tekevät meistä uhreja. Paleltunut käärme, jonka otamme kotiimme, saattaa huomenna purra meitä, kuten Trump sanoi varoittaessaan pakolaisista. Samoin presidentti, joka valittiin unohdettua keskiluokkaa puolustamaan, saattaa huomenna pettää heidät. Olemme kuitenkin herttaisen yksimielisiä siitä, että uhreja pitää puolustaa. Lähteekö heitä puolustamaan Äiti Teresa vai John Wayne, riippuu eettisestä ajattelustamme – tai sen puutteesta.

Me tuotamme uhreja tavallamme elää ja sotia. Samalla haastamme itseämme auttamaan heitä. Sama kulttuuri, joka on tuottanut Hiroshiman ja Auschwitzin on myös luonut Amnesty Internationalin ja Médecins sans frontièresin (Lääkärit Ilman Rajoja),[4] World Visionin ja lukemattomat uhreja auttavat kansalaisjärjestöt.

Silloinkin kun uhrien avuksi lähetetään armeija, sotilaiden tietoisuuteen iskostetaan eettinen velvoite varoa siviilien vahingoittamista. Kotirintamalla traumaterapeutit hoitavat sotilaita, jotka ovat vastoin tahtoaan, vahingossa tai raivon valtaan joutuneina tappaneet viattomia uhreja. Haavoitettu omatunto on trauman jälkeisten stressihäiriöiden keskeinen syy. Viaton uhri vaivaa myös sotilaan mieltä enemmän kuin koskaan aiemmin.[5] Vihollisen demonisoiminen ja väkivallan tehokas pyhittäminen on kautta aikojen pitänyt sotilaiden omantunnon puhtaana. Nyt varsinkin kristillisten ja jälkikristillisten maiden sotilaita riivaa aivan uusi tauti – tietoisuus viattomasta uhrista. Meistä on käsittämätöntä, että kukaan voisi kohdistaa iskunsa siviileihin ja juhlia viattomien uhrien suurta määrää. Sellaisiakin ihmisiä on -- ja me juhlimme heidän tappamistaan.

Äititeresoiden puutteessa lähetämme parhaat ammattilaisemme ja rohkeimmat vapaaehtoisemme uhreja auttamaan. Suhteessa voimavaroihimme teemme yhä liian vähän, mutta milloinkaan aikaisemmin uhrin asema ei ole ollut näin näkyvästi esillä mediassa, politiikassa, taiteessa, kirjallisuudessa ja lainsäädännössä. Koskaan aikaisemmin ihmisiä ei ole haastettu venyttämään vieraanvaraisuuttaan sellaisissa mitoissa kuin nyt tai osoittamaan solidaarisuutta ja myötätuntoa niin monelle ja niin kauas kuin nyt. Me suorastaan kilpailemme uhrien auttamisessa. Motiiveilla ei ole niin väliä. Sama se autetaanko häpeästä, joukkopaineesta, hyvän brändin tavoittelusta tai lähimmäisen rakkaudesta. Kunhan uhria ei vain unohdeta.

Uhritietoisuutemme on laajentunut ihmiskunnasta eläinkuntaan ja lopulta koko ekosysteemiin. Saimaan norpalla, tarhaketuilla ja Afrikan norsuilla on yhtä innokkaat uhrien puolustajat kuin Intian kastittomilla, Afrikan kaivosorjilla, seksuaalivähemmistöillä ja abortoitavilla sikiöillä. Kehitämme proteesipyrstöjä vahingoittuneille delfiineille, järjestämme paralympialaisia, yritämme huolehtia siitä, että emme osta lapsiorjilla teetettyjä tuotteita ja puolustamme ihmisten oikeutta sitoutua rakastamaan, ketä haluavat. Kaivamme pienimmätkin vähemmistöt piiloistaan puolustaaksemme heidän oikeuksiaan ja juhliaksemme heidän erilaisuuttaan. Idealisoimme heitä ja teemme heistä eksoottisia avun ja puolustuksen kohteita -- kunnes opimme tuntemaan heidät. Kotimaisessa homoseksuaalissa ei ole enää mitään eksoottista, koska melkein jokainen tuntee jonkun ja on havainnut heidät ihan tavallisiksi ihmisiksi. Kun identiteettipolitiikan määrittämät vähemmistöryhmät puretaan yksilöiksi, jotain olennaista tapahtuu. Vaikka yksilö ei kuuluisi yhteenkään itseään suurempaan vähemmistöön, juuri hän on juutalaiskristillisen perinnön mukaan kaikkein pienin ja kaikkein suurin puolustettava.

Filosofit eivät yleensä ole olleet kovin innokkaita miettimään väkivaltaa ja uhriutta.[6] Ne on muutettu vain käsitteiksi,[7] tai pohdittu vain tiettyjä rajallisia väkivallan muotoja, kuten terrorismia, kidutusta ja sotaa.[8] Postmodernin ajattelun keskiöön jäi kuitenkin uhrin puolustaminen. Uhrista ja uhrin puolustamisesta oli tullut uusi ehdoton totuus, uusi absoluutti, universaali pyhä arvo, jota juuri kukaan ei ole uskaltanut asettaa kyseenalaiseksi. Hyvä niin, sillä modernin maailman aatteet ja systeemit olivat tuottaneet valtavan määrän pieniä uhreja. Nyt pitää ennen kaikkea puolustaa heitä, pieniä uhreja, varoa väkivaltaa ja dekonstruoida kaikki ne uskomus- ja valtarakenteet, jotka olivat tuottaneet uhreja. Uhrista tuli filosofinen ja eettinen napa, poliittinen aurinko, jonka valossa kaikki muu arvioitiin ja jonka ympärillä kaikki alkoi pyöriä. Jacques Derridalle, Michel Foucaultille ja kumppaneille absoluuttinen uhri oli se, jota kukaan ei nähnyt ja joka ei saanut ääntään kuuluville missään, koska ei itsekään ymmärtänyt omaa uhriuttaan. Siinä mielessä maallistunut ja kaikista suurista pyhyyksistä riisuttu kulttuurimme on tietämättään tullut kristillisemmäksi kuin koskaan.[9]

Minusta on mielenkiintoista, että postmodernistinen yleisasenne, joka on tehnyt parhaansa mitätöidäkseen sekä kristinuskon että valistuksen perinnön, löytää niiden raunioista yhden eettisen perustekijän.

Totuus on uhrissa

Filosofian tri Andew J. McKenna kuvaa hyvin, mitä jäi jäljelle, kun postmoderni projekti oli purkanut kaikki ajatus- ja valtarakennelmat alkutekijöihinsä. ”Totuus on jalkojemme alla, uhrissa. Mikään muu totuuden muoto ei ole pelastettavissa kahden ja puolen tuhannen vuoden totuuden etsinnän haaksirikosta... sillä uhrin ja vainoojan välillä kukaan ei voi epäröidä valintaansa vaarantamatta oikeuttaan valita yhtään mitään… Totuus on uhrissa ja post-age is the victim age.”[10]

Postmodernismi on Derridan mukaan jäännösten tai ”tuhkan filosofiaa”.[11] Se pohtii, mitä jää jäljelle, kun kaikki on mennyt. Uhri jäi jäljelle. Suhde uhriin on ihmiskunnan kohtalonkysymys, eikä siitä kysymyksestä saa harhautua. Siinä on postmodernistisen aallonpohjan tärkein löytö. Sen vuoksi olemme alkaneet mitata asioiden hyvyyttä tai pahuutta uhrien määrällä emmekä juuri millään muulla.

Kaikki maailman uskonnot opettavat omalla tavallaan myötätuntoa lähimmäisiä kohtaan, mutta empatia uhria kohtaan ja rakkaus jopa vihollisia kohtaan ovat erityisesti maallistuneen lännen ydinuskomuksissa. Eikä sitä ole keksitty vasta holokaustin jälkeen. Se mikä alkoi samarialaisen miehen kurottautumisesta yli etnisten ja uskonnollisten kuilujen huolehtimaan henkihieveriin hakatun alastoman miehen toipumisesta, päätyi uhritietoisuuden globalisaatioon, kansainväliseen hyvinvoinnin jakamiseen ja universaaliin vastuuseen kaikista.

Juutalais-kristillisen perinnön herättämä uhritietoisuus on monen verisen rämeen kautta vihdoin muuttunut keskeiseksi hyvän ja pahan tiedon puuksi. Samanaikaisesti kun kristikunnan vaikutusvalta lännessä on heikentynyt, Jeesuksen opetukset uhrin huomaamisesta ja kohtaamisesta ovat yltäneet koko eettisen ajattelumme keskiöön. Jos kristinuskon vaikutuksesta oikeasti haluttaisiin eroon, huoli uhrista pitäisi poistaa yhteiskunnan kaikista ulottuvuuksista.

YK on globalisoituneen uhritietoisuuden ilmentymä. Yhdistyneiden Kansakuntien istunnoissa mikä tahansa kansakunta voi pyytää kansainvälistä yhteisöä puolustamaan itseään siitä ainoasta syystä, että on joutunut uhriksi. Riippumatta siitä, mitä ideologiaa tai uskontoa uhriksi joutunut ryhmä on, se on oikeutettu muiden suojeluun vain siksi, että on uhri.[12]

Eikä kansakunta enää ollut pienin suojeltava yksikkö. Sovittiin, että jokainen yksilö on vapaa ja tasavertainen arvoltaan ja oikeuksiltaan. Myöhemmin on laadittu lukuisia tarkentavia sopimuksia, jotka auttavat tunnistamaan, milloin kuka tahansa on joutunut toisen uhriksi. Lasten oikeuksien sopimus on nuorempi kuin perustamani Ystävyyden Majatalo. Monet alkuperäiskansat, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, liikuntarajoitteiset, vanhukset, naiset ja lapset ovat edelleen uhrin asemassa eri puolilla maailmaa.

Missä tahansa ihmisiä on joutunut toisten ihmisten uhriksi yli sen, mistä paikallishallinto voi tai haluaa vastata, rikkaammat tai vahvemmat valtiot kokevat olevansa velvollisia astumaan uhrien avuksi silloinkin, kun heidät nähdään poliittisina tai sotilaallisina vihollisina.

Missä tahansa luonnonvoimat runtelevat ihmiskuntaa, koko maailma auttaa sen uhreja, kuuluivat he jonkun mielestä minkälaisiin ”persläpivaltioihin” tahansa. Lähetämme rahaa, telttoja, ruokaa, lääkäreitä, sairaanhoitajia, kriisiterapeutteja ja kaiken tämän organisoijia riippumatta siitä, kuinka epäystävälliset suhteet meillä on kyseisen maan kanssa. Kaikkien valtioiden, kansainvälisten yhtiöiden ja maailman rikkaimpien yksilöiden täytyy antaa panoksensa säilyttääkseen kasvonsa maailmassa, joka on aivan vasta oppinut tehokkaasti häpäisemään uhrien laiminlyöjää.

Milloinkaan aiemmin viholliskansaan kuuluvien uhrien auttaminen ei ole ollut kunniakysymys. Nyt on. Moraalinen velvollisuus uhriuden edessä on ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa yhdistänyt maailman valtiot ja niiden kansalaiset ainakin muodolliseen yhteistyöhön.[13]

Tieteellinen, taloudellinen tai poliittinen kehitys eivät ole edes päätekijöitä globaalin yhteistyön synnyttämisessä. Tietoisuus uhrin tärkeydestä on globalisaation synnyttäjä, kasvattaja ja kouluttaja. Uhrista on tullut globalisaation tärkein koossa pitävä voima. Suurten ideologioiden raunioilla yksikään aate tai tunne ei kokoa ihmisiä niin tehokkaasti yhteen kuin huoli uhrista – tai viha uhraajia kohtaan. Parhaillaan maailmaa pyyhkivä uusi vaihe, kansallisten itsekkyyksien jäätävä paluu, voi toki nopeasti polkea tämän hauraan uhritietoisuuden ‘pyhien’ maiden routiviin multiin. Olemme tarkkailijoita ja osallistujia valtavassa kulttuurievoluution läpimurrossa.

Kuuntelen usein some-sivistyksen ja maailmantuskan masentamia nuoria, joiden mukaan taloudellinen epäoikeudenmukaisuus, naisten syrjiminen, rasismi ja kaikenlainen väkivalta ovat vain lisääntyneet maailmassa, eivätkä he siksi halua osallistua tähän kirottuun systeemiin lainkaan. He kokevat itsekin olevansa koko maailman uhreja ja kostavat kaikille olemalla osallistumatta mihinkään. He pidättyvät halveksimastaan normaalielämästä ja syyllistävät kaikkia oravanpyörää polkevia sortavaan systeemiin osallistumisesta. Kaikki on kuitenkin menossa huonompaan suuntaan.

He ovat väärässä.

Steven Pinkerin kokoamien tilastojen mukaan maailman tila on valtavan paljon parempi kuin 200 vuotta sitten. Kaikilla mahdollisilla mittareilla ihmiskunnan toiminnan uhrien määrä on laskenut huomattavasti.[14] Hänen mukaansa ihmisestä on koko ajan tulossa tehokkaampi, altruistisempi ja eettisempi informaatioita prosessoiva nisäkäslaji.

Ecce homo, katso ihmistä huudahti Pilatus koko kansalle, kun Jeesuksen uhraaminen oli alullaan. Nyt koko maailma katsoo uhriksi joutunutta ihmistä, joka velvoittaa kaikkia

enemmän, kuin mikään muu asia koskaan on velvoittanut.

Onko missään päin universumia muita älykkäitä olioita, joilla on tällaista uhritietoisuutta? Jos sellaisia on, niin mitä me toivomme heiltä? Paljon pidemmälle kehittynyttä teknologiaa vai vielä paremmin ja universaalimmin sovellettua uhritietoisuutta ja eettistä vastuuta kuin meillä? Jos heillä ei jälkimmäistä ole, voimme vain toivoa, että emme pääse heidän kehittyneisyydestään osallisiksi.

Uhritietoisuuden vääristymiä

”Moderni maailma on täynnä sekopäiseksi muuttuneita kristillisiä ajatuksia.”[15] Rene Girard

Niissä muutamassa englanninkielisessä kirjassa, jossa tätä aihetta käsitellään, käytetään sanaa uhrikulttuuri, victimhood culture tai culture of victimhood. Minä käytän vielä kielteisempää sanaa uhriutumiskulttuuri. Tämä johtuu siitä, että sana uhrikulttuuri on suomen kielessä varattu kuvaamaan aivan päinvastaista ilmiötä, kuin mitä olen tässä tutkielmassa käsittelemässä. Uhrikulttuurilla, sacrificial culture, tarkoitetaan ihmiskunnan ensimmäisiä suuria kulttuureja, jotka ovat kaikki rakentuneet uhraamisen ympärille.[16] Niissä uhriksi joutumista on vältelty. Nyt on syntymässä kulttuuri, jossa uhrin asemaan hakeudutaan monestakin syystä. Kutsun sitä uhriutumiskulttuuriksi.

Uhritietoisuutemme on mennyt överiksi ja vääristynyt moneen suuntaan. Emme kehtaa ylpeillä uhritietoisen kulttuurimme ainutlaatuisuudesta, koska emme halua loukata niitä kulttuureja, jotka eivät vielä jaa arvojamme tai soveltavat niitä meitä valikoivammin. Ennen kaikkea varomme loukkaamasta niitä, jotka pitävät kulttuuriamme vain ylimielisenä raiskaajana kulttuurien joukossa. Varomme onnittelemasta itseämme mistään hyvästä, jottemme vain syyllistyisi syrjivään asenteeseen tai puheeseen. Kompastumme vääristyneeseen uhritietoisuuteemme, kun emme enää uskalla pitää mitään elämäntapaa toista parempana - varsinkaan omaamme. Eihän kukaan halua syyllistyä kulttuuri-imperialistiseen vihapuheeseen väittämällä, että meidän tapamme olisivat missään asiassa millään mittarilla muiden tapoja parempia. Uhritietoisuutemme on niin vahva ja samalla niin vääristynyt, että törmäämme siihen kuin keskelle tietä asennettuun opasteeseen, joka on ahdettu täyteen varoituksia ja kieltoja ilman ainuttakaan ohjetta eteenpäin. Eikä eteenpäin pääsekään, koska opasteen takana tie on tungoksiin asti täynnä uhreja, jotka väittävät tulleensa yliajetuiksi ja vaativat myötätunnon ja vahingonkorvauksien lisäksi, että tie on rakennettava heitä väistäväksi. Kun tarpeeksi monta uhreja huomioivaa ja väistävää kiertotietä on rakennettu, eikä liikenne vieläkään suju esteittä, enemmistökin alkaa pitää itseään uhrina. Kun enemmistö on heittäytynyt vähemmistön uhriksi ja kumpikin kilpailee kärsimyksensä suuruudesta, liikenne alkaa jumittaa joka suuntaan ja kaikki jäävät kaikkien uhreiksi. Jos tämä kömpelö metafora millään lailla kuvaa aikaamme, olemme joutumassa sangen erikoiseen tilanteeseen.

Kaikki suuret kulttuurit ovat alkaneet uhrikulttuureina. Yhden rituaalinen lynkkaaminen kaikkien puolesta oli kaoottisen väkivallan säätelemistä. Syntipukin uhraaminen[17] mahdollisti ihmislajin järjestäytymisen laumaa isommaksi kulttuuriksi. Tämän vuoksi vanhojen kulttuurien keskiöstä aina löytyy alttareita, joilla on uhrattu ensin ihmisiä, sitten eläimiä ja myöhemmin mahdollisesti vain symbolisia uhreja.

Kristinusko lopetti ihmisten uhraamisen kaikkialla, minne levisi. Jäljelle on kuitenkin jäänyt monia spontaaneja psykososiaalisia versioita alkuperäisestä syntipukin uhraamisesta. Niitä en aio nyt käsitellä. Tämän kirjan mielenkiinto kohdistuu suureen roolien vaihtoon. Ennen uhriksi valittiin joku, jonka kuolemaa ei kukaan jäisi kostamaan. Kukaan ei sitä roolia tavoitellut. Kaikki halusivat jäädä nauttimaan uhraamisen tuottamasta rauhasta ja sovinnosta.

Nyt uhrin paikalle on tunkua. Miten ihmeessä uhrikulttuuri on ihmisen eettisessä ja uskonnollisessa evoluutiossa muuttunut uhriutumisen kulttuuriksi? Miksi uhrin rooli on muuttunut niin suosituksi? Miksi alkoholistiperheelle tyypillinen patologia on muuttumassa ryhmien väliseksi dynamiikaksi ja poliittiseksi peliksi? Mitä ihmettä meille on tapahtumassa tai vastuullisemmin ajatellen: mihin olemme osallistumassa ja mitä ihmettä olemme oikein tekemässä?

Uhriutumista on esiintynyt yksilöllisellä ja kansallisella tasolla aiemminkin, mutta ei kauan. Ilmiö ei suinkaan ole vanha. Uhrin roolin kääntäminen haluttavaksi on ollut mahdollista vain sellaisessa kulttuurissa, jonka DNA:han on sukupolvien aikana mutatoitunut vakaumus heikoimman ja syrjityimmän uhrin äärettömästä arvosta ja uskomus siitä, että olemme kaikki yksilöllisesti ja/tai kollektiivisesti vastuussa hänen uhriksi joutumisestaan. Tämä on juutalais-kristillisen perinnön jälkeensä jättämä moraalinen minimi ja maksimi länsimaisessa jälkikristillisessä kulttuurissa.

Juuri tämä on tehnyt mahdolliseksi sen, että miljoonat ihmiset, jotka eivät halua olla sen enempää juutalaisuuden kuin kristillisyydenkään kanssa tekemisissä, paisuttavat uhrina olemisen tärkeyttä yli kaikkien äyräiden. He ovat vapautuneet uhria kunnioittavan perintönsä eettisestä syvyydestä ja voivat siksi muuttaa uhrin aseman vastuista vapaaksi valtarooliksi. Uhriutujat kilpailluttavat kärsimyksiään suurimman huomion saamiseksi. Jos ei ole löytänyt itselleen sopivaa uhriutta tai uhriksi joutunutta ryhmää, voi aina löytää jonkun lempiuhrin pelastettavakseen ja uhrin tekijän vihattavakseen. Media ruokkii päivästä toiseen pyörivää pöyristyspornoa,[18] koska nyt sille on tilausta. Haluamme tietää, kenen kohtaloa pitää kauhistella ja kenen elämä pitää sen tähden tehdä kauhistuttavaksi. Maailma jakaantuu sorrettuihin ja sortajiin, kuten Marx ja Lenin aikanaan väittivät. Tosin meidän maailmamme alkaa jakaantua vain sorrettuihin ja vielä enemmän sorrettuihin. Löytyykö enää ainuttakaan väestötieteellistä ryhmää, josta osa ei kokisi joutuneensa alisteiseen asemaan suhteessa muihin? Niin suureksi on uhrin roolin vetovoima käynyt, että yhä useammat ryhmät ovat kiusattuja käyttämään sen tarjoamia etuisuuksia. Täytyy vain löytää tapa uhriutua, joka ei näytä sellaiselta. Näiden uhriutumiskilpailuiden traaginen puoli on se, että jotkut uhrit jäävät huomiotta ja avutta, tai heidätkin vietellään ajamaan asiaansa uhriutumalla.

Vanhempani muistuttivat minua pienestä pitäen uhrien olemassaolosta. Oli kaukaisia ja joskus läheisiäkin vainojen, sotien, köyhyyden, nälän ja sairauksien uhreja. Kaikkien puolesta piti rukoilla, ja kaikille piti lähettää ainakin rahaa. Minulle ei jäänyt epäselväksi kenen puolella elämässä piti olla. Olen viimeiset parikymmentä vuotta ollut kiinnostunut Rene Girardin ‘syntipukkiteoriasta.’ Hän kuvaa niitä mekanismeja, joilla uhreja on tehty muinaishistoriasta tähän päivään asti. Minusta oli hyvin vastenmielistä herätä tutkimaan uhrin roolin vääristymistä. En halunnut nähdä sitä itsessäni enkä ympäristössäni. Kunnioitin uhrin roolia liikaa. Juuri se teki minut pitkään sokeaksi uhriuden perversioille.

Edelleen olen arka aiheen suhteen. Pelkään, että mikä tahansa kirjoitus, joka auttaa tunnistamaan uhriutumisen tuntomerkkejä ja nostaa esille siihen liittyvät ongelmat, kääntyy heti pilkaksi oikeita uhreja vastaan. Silti näen aiheen ohittamisen vielä vaarallisemmaksi. Virheellisesti määritetty ja väärin käytetty uhrius vahingoittaa todellisten uhrien asemaa ja saa moraaliset kompassimme pyörimään minne sattuu. Huoli uhrien asemasta ei saa vääristyä sosiaaliseksi tai poliittiseksi uhrifetisismiksi. Uhrin rooli voi muuttua hyvää tarkoittavien ja tekevien ihmisten pakkomielteeksi, joka vääristää moraalista suhteellisuudentajua ja palvelee kaikkien jakamista sorrettuihin ja sortajiin, uhreihin ja uhriuttajiin. Noiden välinen raja kulkee melkein kaikkien meidän lävitse.

Uhriksi joutuminen

Vasta 1970-luvun lopulla röntgenlääkäreiden huomiot pakottivat psykologitkin uskomaan, että lasten puheet isiensä ja setiensä teoista eivät suinkaan olleet vain Freudin olettamaa peniskateutta tai oidipaalisia viettelysfantasioita vaan kauhistuttavia kertomuksia seksuaalisista rikoksista.[19]

Monet muistavat naisten avoimen syrjinnän ja homoseksuaalien halveksunnan. Useimmat ovat tietoisia sukupuolivähemmistöjen kohtaamasta ylenkatseesta, pakolaisten kokemasta rasismista ja monista sorretuista yksilöistä tai ryhmistä. Melkein kaikki ymmärtävät, että holokaustin uhrit eivät ansainneet kohtaloaan ja että tarkkuuspommitkin tappavat valtavan määrän viattomia uhreja. Kohtuullisen oikeudentajun omaavat ihmiset tunnistavat oikean uhrin arjessa ja historiassa.

Jotkut verta vainuavat ihmiset osaavat jo ennalta aavistaa, kuka tai mikä ryhmä seuraavaksi joutuu syntipukin rooliin ja sen kautta uhrin asemaan. Toimittajilla on joskus muinaisten uhripappien vaisto. He vainuavat uhriksi sopivan yksilön, lihottavat hänen imartelevalla julkisuudella mestauskuntoon samalla, kun arkistoivat hänen syntejään. Juuri silloin, kun kansakunnan sisäinen dynamiikka sitä vaatii, he lynkkaavat hänet mahdollisimman julkisesti. Kaikkien täytyy olla tarpeeksi vakuuttuneita siitä, että uhri oli itse syyllinen kohtaloonsa, muuten kansa saattaa kääntyä toimittajia vastaan.

Joskus on todella vaikea nähdä ja ymmärtää, kuka on kenenkin uhri. Vaikeudesta ei silti tarvitse tehdä mahdottomuutta. Se olisi liian helppo ratkaisu. Vaikka näkökulmia on paljon, joissakin on enemmän tolkkua kuin toisissa.
Ei ole olemassa mitään kansainvälisesti sovittua uhriuden kriteeriä. Eniten yksimielisyyttä ehkä lienee siitä, että uhri on ilman omaa syytä kärsimystä tuottavien tapahtumien tai toimintojen kohde, mutta ei sekään ole kaikille selvää. Joillekin kärsimys on aina rangaistusta jostain.

Kaikkialla uhriuteen suhtaudutaan kulttuurin, uskonnon ja politiikan muokkaamalla tavalla. Meidän kulttuurissamme uhriutta on alettu määritellä kenen tahansa ilmaiseman subjektiivisen mielipahan kautta. Jos joku kirjaani lukiessaan tuntee olonsa turvattomaksi tai syytetyksi, hän saattaa nähdä itsensä minun uhrinani. Ehkä hän näkee oikein.

Sattuman uhri. Uhri voi olla onnettomien sattumien tai olosuhteiden avuton subjekti. Sattumalta saatu perinnöllinen sairaus, juopuneen kuljettajan yliajamaksi jäänyt lapsi, laman alla perustettu yritys, joka ei selvinnyt taivaisiin nousseista koroista. Shit happens.

Sattumanvaraisen pahuuden uhri. Henkilö, joka joutuu sattumanvaraisesti ryöstön uhriksi, on rikoksen uhri. Rikos ei silti ole henkilökohtainen, koska ryöstäjä ei edes tuntenut häntä eikä siksi ollut juuri hänelle tahtomassa pahaa. Shit is done.

Pahan tahdon uhri. Voit olla kateellisen kilpailijan pahansuopaisen toiminnan uhri. Mistä tahansa syystä joku voi tuottaa sinulle vahinkoa tahallaan ja vielä nauttia siitä. Kauna ja katkeruus jostain, mihin oikeasti olet syytön, voi innoittaa sitkeää vahingon tuottamista ja vainoa sinua kohtaan.

Systeemin uhri. Ehkä olet ylikuormitetun lastensuojelun väärän sijoituspäätöksen uhri. Ehkä olet huonosti valvotun sijoituskodin henkilöstön systemaattisen kaltoinkohtelun uhri. Voit olla verottajan tai sosiaalitoimen systeemisen virheen tai vääryyden viaton uhri.

Täydellinen uhri. Kansansuosion kannalta täydellinen uhri on avuton, viaton ja hyveellinen kohde, joka jää kantamaan elinikäistä vammaa hänelle tehdyn vääryyden seurauksena. Pahantekijä on yksiselitteisen pahan tekijä, viheliäinen ja ylivoimainen nilkki joka sai rikoksestaan ansaitsematonta hyötyä, minkä hän käytti täysin itsekkäisiin nautintoihin.

Kokonaan uhri. Jotkut ottavat uhriuden kutsumuksekseen, pyhäksi velvollisuudekseen ja pakkomielteekseen. Silti hekin unohtuvat joskus hengittämään kevään tuoksuja ja nauttimaan lintujen laulusta tavalla, jossa he ainakin hetkeksi ovat kiitollisuudesta hurmioituneita nautiskelijoita eivätkä suinkaan uhreja. On melkein mahdotonta elää elämää, jossa ei ole mitään muuta kuin uhri.

Kollektiivinen uhrius. Yksilö on aina uhriuden perusyksikkö. En tiedä, onko kahden kärsimys isompi kuin yhden, ja onko kollektiivinen kärsimys suurempi kuin yksilön. Uhrina voi olla myös kokonainen rotu, kansa, heimo, uskonto, seksuaalivähemmistö... Kollektiivisen kärsimyksen keskellä on monenlaista suhtautumista omaan uhriuteen ja sen aiheuttajiin. Siinä mielessä ei ole olemassa mitään kokemuksellisesti identtistä uhriutta edes samalla tavalla kohdeltujen kesken.

Kohtalon uhri. Kohtalo ei kysele lupia eikä odota yhteistyötä. Se toteuttaa itseään kaikkien kautta, jotka eivät havahdu minkäänlaiseen vaihtoehtoon. Juutalais-kristillisessä perinteessä kohtaloa uhmaava kipinä syntyi pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin Aabraham kuuli kutsun pois kaikesta siitä, mikä hänen elämäänsä oli ohjannut. Jeesus osoitti saman kutsun valtahierarkioiden alimpiin kerroksiin asti. Kenenkään ei tarvinnut olla kohtalonsa orja. Jokaisella oli mahdollisuus kantaa yksilöllinen vastuu elämänsä suunnasta ja sisällöstä.

Renessanssi, reformaatio ja valistus vahvistivat tätä uskoa ja vapauttivat yksilöitä kohtalon uhriudesta yksilövastuulliseen elämään.

Nyt kun kohtaloamme sanelleet Kreikan ja Pohjolan jumalat ovat kuolleet, tilalle on astunut lukuisia perinnöllisiä, psykososiaalisia ja kemiallisia determinismin muotoja. Kaikki tapahtumat ovat loputtomien syy-seurausketjujen tuottamia. Evoluutiopsykologit selittävät parisuhdevalintamme kriteerien syntyneen jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Sen jälkeen rintaruokinnan onnistuminen ja ensimmäisten kiintymyssuhteiden luonne määrää, miten aikuisina kykenemme lähisuhteisiin. Toiset saavat lohtua siitä, että seksuaalinen identiteetti ja suuntaus ovat geneettisiä, kun taas toiset korostavat yksilön oikeutta ja vapautta itse valita seksuaalisen identiteettinsä. Tässä determinismin ja vapauden välisessä jännitteessä avautuu monenlaisia mahdollisuuksia. Itse uskon uskomattoman moniulotteiseen ohjelmointiin. En tiedä, toimiiko vapautemme siitä huolimatta vai sen luomana, mutta kun puhun uhriutumisen tai vastuun mahdollisuudesta, kapinoin kaikenlaista fatalismia vastaan. Kohtalo karma, kemia tai kasvatus eivät lausu viimeistä sanaa. Kaikki vaikuttavat minuun, mutta uskon vapauteeni vastata niille edes jotain.

Jotkut kovan onnen lapset, kodittomat ja syrjäytyneet ovat kääntäneet kohtalonsa valinnaksi. Aki Kaurismäki kuvaa tällaisia ‘uhreja’ jotka eivät enää yritä mitään, mutta eivät myöskään valita mistään. Heillä on harvinainen vapaus ja valta, joka tulee siitä, ettei heillä ole enää mitään menetettävää. Heitä uhriutuminen ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jumalan uhri. Muistan tilanteen, jossa uskovainen väkivallan ja insestin uhri huokaisi osoitteettoman kysymyksen:

Miksi tämän piti tapahtua?

Myöhemmin hän kysyi:

Miksi Jumala on tehnyt tämän minulle?

Tällaiset kysymykset nousevat maisemista, jossa Jumala nähdään vastuullisena kaikista ihmisen teoista. Kaikilla hirvittävyyksillä täytyy pohjimmiltaan olla joku ‘hyvä tarkoitus’, Jumalan opettavainen tahto. Pitää vaan päästä selville Jumalan merkillisistä aivoituksista.

Tällainen retoriikka tarttuu helposti väkivallan uhriksi jääneen ihmisen haavoitettuun sydännahkaan. Jumalalle osoitetut miksi-kysymykset piilottavat uhrilta olennaisen totuuden: Ihminen on tehnyt hänelle pahaa.[20] Tällaisten kysymysten kautta vastuu ihmisen pahuudesta lykätään nimettömän kohtalon tai selvästi nimetyn jumalan piikkiin.

Kysymykset pitävät sisällään kaikille myyteille tyypillisiä valheita: Tämän piti tapahtua.

Jumala teki tämän minulle. Minä varmaan ansaitsen tämän.

Myyttisten valheiden vallassa oleva uhri ei kykene näkemään, että näin ei todellakaan pitänyt tapahtua! Niin ei olisi koskaan saanut hänelle tehdä! Ei ole mitään salaperäisen hyvää syytä sille, miksi lasta lyötiin tai käytettiin pahaan seksuaalisesti. Se tapahtui, koska häntä kohdeltiin pahasti! Hänelle tehtiin vääryyttä!

Näillä maagisen imuvoimaisilla kysymyksillä on ihmeellinen voima estää uhria näkemästä vastuuta siellä, missä se oikeasti on. Niiden ainoa tarkoitus on sitoa uhri rooliinsa ja vapauttaa väkivallan tekijä joutumasta vastuuseen. Ne ovat avuttomaan uhriuteen sidottujen ihmisten vääriä kysymyksiä vääriin osoitteisiin.

Mitä ikinä “hyviä” vastauksia näihin kysymyksiin löytyykään, ne pitävät sisällään samaa uhriutta vaativaa logiikkaa, jonka pohjalta aikanaan uhrattiin ihmisiä, jotta joltain vielä pahemmalta vältyttäisiin tai jotta jotain hyvää tapahtuisi.

En lähtenyt väittelemään kysyjän kanssa enkä mitätöimään hänen kysymyksiään. En myöskään ryhtynyt Jumalan puolustusasianajajaksi. Sen sijaan ehdotin hänelle mahdottoman tuntuista roolinvaihtoa. Pyysin häntä vaihtamaan paikkaa, panemaan käden sydämelleen ja vastaamaan kysymyksiinsä Jumalan roolista käsin.

Jumalan roolissa hän oli pitkään vaiti ja katsoi kysyjää kasvavalla myötätunnolla, samalla kun kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen. Jälkeenpäin hän sanoi, että mieleen kyllä tuli moniakin vastauksia, mutta kaikki tuntuivat ulkoa opituilta, tyhjiltä tai suorastaan julmilta. Ainoa uskottavan tuntuinen Jumalan vastaus löytyi kyynelissä ja rakkaudellisessa katseessa.

Myytti oli purettu. Uhri oli nähnyt itsensä ja astunut itsensä rinnalle.

Olen nähnyt syntipukkien uhraamista lapsuudestani asti. Olen maistanut syntipukiksi joutumisen kaameutta. Olen jättäytynyt etäiseksi tarkkailijaksi, kun en ole uskaltanut puolustaa uhria. Olen tuntenut sen kiihkon, jolla syntipukki ajetaan ulos. Olen kokenut sen ihmeellisen ‘rauhan’, jonka syntipukin hylkääminen jättää jälkeensä.

Melkein kaikista rooleista jää toistamisen kiusaus. Muutaman toiston jälkeen seuraava kerta tuntuu jo kohtalolta, jolle ei enää mahda mitään. Sille antautuminen on uhriutumista vailla muita luontaisetuja kuin vastuusta vapautuminen.

Uhriutuminen

Määritelmä ja kuvaus. Joskus sanat eivät riitä kuvaamaan muuttuvaa todellisuutta. Silloin pitää keksiä uusia sanoja. Toimittajat haistelevat ajan ilmiöitä ja saavat joskus ilon ja kunnian tavata todellisuutta uusiksi suomen kielen sanoiksi. Rikostoimittaja Raija Pelli, joka vasta kirjoitti harhaanjohtajien uhreista,[21] arvelee olleensa ensimmäinen, joka vuosituhannen alussa esitteli sanan uhriutua suomen kielen käyttöön.[22] Tuskin hänkään aavisti, kuinka ison ja monitasoisen ilmiön kuvaajaksi tämä sana tulisi taipumaan. Kotimaisten kielten keskus esitteli uudissanan vasta kymmenen vuotta sitten. [23] Samaan aikaan käsittelin ensimmäistä kertaa uhriutumista Ystäväkirjeessäni. Silloin kuvasin uhrin asemaan hakeutumista lähisuhteessa. Siinä käytössä se ryömikin suomalaiseen tietoisuuteen. Ensimmäinen kirja, jonka nimessä sana esiintyi, taisi olla psykoterapeutti Pepi Reinikaisen self help -oppaassa Elämässä Eteenpäin: Irti Uhriutumisesta.[24] Sen jälkeen sana pullahti kaikkien naistenlehtien kirosanaksi. Jotkut uhriksi joutuneet alkoivat arkailla tilastaan puhumista pelätessään uhriutumisen stigmaa.

”Älä mene sinne uhriutumaan.” Näin kuulin jonkun varoittavan ystäväänsä menemästä televisioon haastateltavaksi. Näin ei pidä olla. Uhri voi puhua kokemuksestaan ilman uhriutumista ja hänen tuleekin niin tehdä. Toivon, että kirjani auttaa myös uhreja puhumaan kokemuksistaan vastuullisesti ja vastuuttavasti. Se ei aina ole helppoa.

Uhriutujan, uhrin ja uhraajan roolit eivät todellisessa elämässä ole helposti erotettavissa. Kun seuraavaksi yritän kuvata puhtaaksi viljeltyä uhriutumista, teen sen vain siksi, että se ilmiönä tulisi paremmin tunnistettavaksi.

Uhriutuminen on syntipukkisysteemin kääntämistä päälaelleen.

Aiemmin oli kova tunku ensimmäisen kiven heittäjän takana. Kunhan joku otti aloitteen, muut olivat valmiita liittymään joukkoon, eikä kukaan enää tiennyt kenen kivi oli tappava. Lynkkauksessa kaikkien vastuu ei ollut kenenkään vastuu. Joukon väkivalta ei ollut kenenkään väkivaltaa. Syyllisyys ja häpeä olivat uhrin harteilla. Hän ansaitsi kohtalonsa.

Nyt tungos on keskiössä, jossa saa olla noitavainon kohde, syyttömänä kivitetty ja enemmistön vainoama. Uhriutuja kääntää lynkkauksen nurinpäin. Jeesus sanoi syntisen naisen lynkaajille: “Joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Silloin ei synnittömiä löytynyt, eikä kiviä lentänyt. Nyt melkein kaikki ovat synnittömiä ja kivet lentävät keskiöstä joka suuntaan. Syyllisyys ja vastuu löytyvät kaikkialta ympäriltä. Keskiö on varattu syyttömyydelle ja vastuuvapaudelle.

Sitten on sellainen uhriutuminen, joka ei varsinaisesti yritä enää saavuttaa, ansaita tai oikeuttaa mitään. Ystäväni Ville Komsi ehdotti antamassaan palautteessa, että sitä kutsuttaisiin uhriintumiseksi. Hän muistutti, että vielä 90-luvulla monet nuoret kurdinaiset olivat lähteneet PKK:n taistelijoiksi, siis itse valittuun kuolemanvaaraan sen jälkeen, kun poliisit tai santarmit olivat pidättäneet ja "häpäisseet" eli raiskanneet heidät, eikä heillä kyläyhteisöissä sen jälkeen ollut juuri muita vaihtoehtoja.
Samankaltaisista syistä hindulaisuudessa leskeksi jäänyt nainen tai tyttö heittäytyi miesvainajan polttorovioon. Ei hän sillä ansainnut mitään, mutta välttyi joutumasta yhteisönsä hylkiöksi.
Kummatkin saivat palkkioksi ainoastaan kunnialliseksi mielletyn kuoleman yhteisöllisen häpeän sijaan. Ehkä jotkut itsemurhapommittajatkin ostavat itselleen marttyyriuden kunnian palkintoineen välttyäkseen helvetiltä ja sosiaaliselta hylkäämiseltä esimerkiksi homoseksuaalisten taipumusten tai tekojen takia. Sankarillisen itsensä uhraamisen ja marttyyriuden taustalla voi siis olla myös yritys välttää vielä pahemmaksi koettua sosiaalista kohtaloa.

Tunnistatko itsesi? Onko sinulla taipumus nähdä oma kärsimyksesi yksinomaan muiden tuottamana ja käyttäytyä sen mukaisesti? Ehkä olit aluksi täysin viaton kaltoinkohtelun uhri, joka alkoi nähdä kaltoinkohtelijoita sielläkin missä niitä ei ole. Ehkä kärsimyksesi oli alun perin täysin toisen aiheuttamaa, mutta aikuisena itsesi toistamaa tai muiden avulla tuottamaa. Näetkö senkin kärsimyksen pelkästään muiden tuottamana ja käyttäydytkö sen mukaisesti?

Asennoidutko alentavasti, puhutko loukkaavasti, käyttäydytkö itsekkäästi ja toimitko rikollisesti pitäen sitä luonnollisena tapana vastata kohtaamiisi vääryyksiin?

Uskotko, että sinulla ei ollut mitään mahdollisuuksia tai velvollisuuksia suojella itseäsi vahingolta, että kaikki kohtaamasi kärsimys oli tahallista oikeuksiesi loukkaamista ja että loukkaajat ansaitsevat kaikkien vihan ja sinä ansaitset kärsimyksesi tähden kaikkien varauksettoman myötätunnon?

Tunnistatko yleensä onnettomuutesi syyt olosuhteittesi epäoikeudenmukaisuudessa tai läheistesi epäreiluudessa, ja koetko näiden kohdistuvan tahallisesti juuri sinuun, samalla kun muut selviävät paljon helpommalla?

Onko maailmasi täynnä vain hyviä ja pahoja sukulaisia, ymmärtäväisiä ja tyhmiä ystäviä, myötätuntoisia ja kusipäisiä virkailijoita ja systeemejä, jotka pääasiassa ovat ihan perseestä? Käytätkö kaiken luovuutesi ja mielikuvituksesi kehittämällä näille oletuksille mahdollisimman uskottavat taustatarinat, ja tiedätkö aivan varmasti muiden käytöksen motiivit viheliäisiksi?

Onko maailmasi liian vaarallinen minkäänlaisten riskien ottamiseen? Uskotko, että olet liian herkkä tai haavoittuva ja joku tulee joka tapauksessa vetämään maton jalkojesi alta, eikä sinun auta kuin alistua kohtaloosi? Nämä ovat vain muutamia mahdollisen uhriutujan tuntomerkkejä.

Voi sitä, joka on pienelläkään eleellä syyllistynyt uhriutujan kärsimykseen. Heidät on tunnistettava ja heidät on saatettava satimeen. Joskus riittää, että hän on syntynyt valtaa pitäneen rodun jäseneksi. Miessukupuolisuus pahentaa syyllisyyden taakkaa ja rikkaus tekee häpeästä täydellisen. Mitä useamman yksilön ja mitä suuremmat ryhmät tai instituutiot uhriutuja onnistuu maalaamaan sortajikseen, sitä viattomampi, tärkeämpi ja sankarillisempi hän on itse uhrin roolissa. Uhriutuja on tämän näytelmän käsikirjoittaja, ohjaaja ja tähti. Muut ovat konnia riippumatta siitä, tunnistavatko he itsensä siitä roolista taikka eivät.

Uhriutuva käytös jatkuu niin kauan, kuin sen suoma palkitsevuus on suurempi kuin siitä aiheutuva kärsimys. Joskus sitä on vaikea ymmärtää, koska palkitsevuus ei aina ole kovin ilmeistä. Kukapa osaisi mitata saadun myötätunnon arvoa, vastuusta vapauttamisen helpotusta, oikeassa olemisen tyydytystä tai moraalisen ylemmyyden painoarvoa? Yksikin näistä uhriutumisen luontaiseduista voi kompensoida suurenkin kärsimyksen. Eikä uhriutuja itsekään ole aina tietoinen niistä salaperäisistä syistä, joiden takia hän sitkeästi pitää kiinni roolistaan.

Kaikki eivät välttämättä edes huomaa uhriutuvansa. He ovat vain muiden mukana ajautuneet mukaan valtapeliin, jonka sisältö on heille vieras ja toistaiseksi tiedostamaton. Uhri on ehkä löytänyt itsensä tukijoukosta, joka tuntuu pelastavalta ja elintärkeältä. Selviytyminen uhrin asemasta ehkä alkaa joukkouhriutumisen avulla ja jatkuu vaikean käsitekoodin purkuna. Vasta kun uhriutumisnäytelmän käsikirjoituksen tunnistaa ja roolit saa purettua, niistä voi astua myös ulos. Sitä ennen se on vaikeaa, jos ei ole käsitteellisiä välineitä kerätä luunsa ja lähteä. Muun muassa siksi kirjoitan tämän tutkielman. Tämä on yritys avata uhriutumisen tiedostamattomat roolit tietoiseksi strategiaksi, josta voi ottaa vastuun ja jonka voi vaihtaa toiseksi.

Kunniakulttuuri

” Heti tultuani sisään eräs upseeri nolasi minut. Seisoin biljardipöydän luona ja olin tietämättäni tiellä ja hänen piti päästä ohitseni; hän tarttui hartioihini ja sanomatta sanaakaan – varoittamatta ja selittämättä – siirsi minut paikaltani ja kulki itse ohitseni ikään kuin ei olisi minua huomannutkaan. Olisin antanut anteeksi, jos hän olisi lyönyt minua, mutta minun oli mahdotonta antaa anteeksi sitä, että hän siirsi minut paikaltani edes minua huomaamatta.

Piru ties, mitä olisin antanut oikeasta säännönmukaisesta, kunnon riidasta, sellaisesta, joista kerrotaan kirjallisuudessa! Minua oli kohdeltu kuin kärpästä.” Feodor Dostojevski[25]

Kunniakulttuurissa sosiaalista statusta puolustetaan väkivaltaisella urhoollisuudella niitä vastaan, jotka ovat yksilön tai ryhmän kunniaa loukanneet. Sosiaalinen paine kunnian puolustamiseen on niin ehdoton, ettei yksilö koe itsellään olevan mitään vaihtoehtoa sen velvoitteen edessä. Kukaan mies ei saa loukata suvun naisten kunniaa ilman vakavia seurauksia, eikä perheen nainen saa loukata vanhempiensa kunniaa ilman yhtä vakavia seurauksia. Eikä kunniaa loukata vain naisten kautta, joskin se on tavallisinta. Perheen kunnia säilyy tai turmeltuu maineen kautta. Maineen menetystä ei voi jäädä sivusta seuraamaan. Pienikin kunnianloukkaus täytyy palauttaa vähintään yhtä ankaralla toisen kunnianloukkaamisella tai väkivallalla. Tämä ei suinkaan johda ylivarovaisuuteen. Sellainen tulkittaisiin pelkuruudeksi. Solvausten ja loukkausten tasapaino säilyttää keskinäisen kunnioituksen, ei arka väistely ja loukkaamisen varominen. Siitä näimme jäänteitä, kun kaksi ‘kunnian miestä’ Trump ja Kim puolustivat kunniaansa solvaamalla toista ydinsodan partaalle. Kunniakulttuuri kukoistaa alueilla, joissa lain valta ja lain kunnioitus on heikko ja omavaltainen itsepuolustus on ainoa suoja vihamielisyyttä vastaan. Kunniakulttuuri voi hallita salaa sielläkin, missä vallitseva laki ei tunnusta kunniakulttuurin perinteitä. Se on voimassa myös suuressa osassa arabimaailmaa, villissä lännessä, katu- ja moottoripyöräjengeissä, suomalaisten syrjäkylien jämissä ja romanikulttuurissa. Ylpeiden Pohjan poikien nöyryyttävä köyhtyminen ja statuksen menettäminen jätti jälkeensä herkkähipiäisen miehen kunnian, joka ei pienintäkään loukkausta sietänyt ilman väkivaltaista kunnianpalautusta. [26]

Kunniakulttuurissa uhriksi joutuminen on halveksittava häpeä. Uhriin ei kohdistu minkäänlaista myötätuntoa. Jos hän on kyvytön palauttamaan perheensä kunnian, kuten raiskattu nainen on, häntä syrjitään ja hyljeksitään, kunnes isä tai veli palauttaa perheen kunnian murhaamalla häpäistyn.[27] Uhri syyllistetään, häpäistään ja rangaistaan siellä, missä uhritietoisuus ei vielä ole kunnolla herännyt. Perheen kunnian säilyttäminen on tärkeämpää kuin uhriksi joutuneen perheen jäsenen puolustaminen ja suojeleminen. Eikä sellainen suinkaan kuulu vain arabimaihin. Moni suomalainen mies on eron jälkeen yrittänyt paikata sosiaalista häpeäänsä tappamalla jättäjänsä.[28] Kunniakulttuurin maissa on kysymys perheen ja suvun kunniasta. Meillä loukattua kunniaa ovat jääneet kantamaan vain miehet.

Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen mielenosoituksessa 10.9.2016 Jimi Karttunen sylkäisi lippurivistön eteen, ilmaisten siten halveksuntaansa vastarintaliikkeen rasistista arvomaailmaa kohtaan. Se oli liikaa Jesse Torniaiselle. Häntä ja hänen ryhmänsä kunniaa oli loukattu ja se piti kostaa. Hän otti vauhtia ja tömäytti raskaan hyppypotkuiskun Karttusen rintaan, joka kaatui taaksepäin saaden kuolemaan johtavia vammoja päähänsä. Puolitoista kuukautta tämän jälkeen Suomessa sittemmin kielletty Pohjoismainen vastarintaliike PVL myönsi Torniaiselle ansiomerkin. Pohjolan-johtaja Simon Lindberg perustelee päätöstä:
“Aktivistin tulee aina puolustaa itseään, tovereitaan ja kunniaansa.”^{^[2]}

Arvokkuuskulttuuri

”Isä, isä, älä kuitenkaan sovi. Kun minä kasvan suureksi, minä vaadin hänet kaksintaisteluun ja tapan hänet! Silmät paloivat ja leimusivat.” Feodor Dostojevski[29]

Arvokkuus tulee englannin kielen sanasta dignity. Muinaisessa Roomassa dignitas oli yksi neljästä perushyveestä. Muista kolmesta pietas merkitsi velvollisuuksien hoitamista, gravitas tehtävien vakavan vastuullista hoitamista ja virtus hyveellisyyttä.

Arvokkuutta odotettiin erityisesti korkeassa asemassa olevilta. Se antoi miehelle arvovaltaa, moraalista auktoriteettia ja hyvää mainetta eliitin ja kansan joukossa. Rikoksesta syytetty aristokraatti saattoi mieluummin tehdä itsemurhan kuin menettää arvokkuutensa julkisessa oikeudenkäynnissä.[30]

Myöhemmin kristinusko laajensi arvokkuuden koskemaan kaikkia ihmisiä. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi ja on siksi äärettömän arvokas. Pitkään sanaa käytettiin kuvaamaan muiden yläpuolella olevaa statusta. Niinpä edelleen englannissa korkea-arvoisia kutsutaan sanalla dignitaries. Universaali ihmisen arvokkuus miellettiin sekin yhteiskunnan hierarkkisen rakenteen mukaan. Arvokkuutta oli tietää paikkansa ja asemansa yhteiskuntajärjestyksessä.

Friedrich Nietzschelle kristinuskon yritys nähdä ihmisen arvokkuus kaikille kuuluvana ansiottomana synnyinlahjana olivat sentimentaalista harhaa. Arvokkuus tulee sankarillisista saavutuksista eikä lahjana tai tavallisen arjen puuduttavasta puurtamisesta.

1800- luvun lopulla kristillistä alkuperää oleva egalitaarinen käsitys kaikkien ihmisten ehdottomasta arvokkuudesta alkoi yleistyä. Siihen perustuivat myös myöhemmät ihmisoikeussopimukset. Arvottomasti käyttäytyneet vangitkin olivat arvokkaita, ja siksi heitä oli kohdeltava arvokkaasti. Jos niin ei tehty, se ei alentanut vangin vaan kaltoinkohtelevan arvoa. Niinpä sanan arvokkuus merkitys siirtyi statuksen kuvauksesta käytöksen kuvaukseen. Arvokas ihminen hillitsee pahimpia impulssejaan ja harjoittaa itsekuria silloinkin, kun häntä kohdellaan arvottomasti. Näin hän säilyttää arvonsa, vaikka toinen alentuisi huonoon käytökseen.

Lain vallan ja sivistyksen myötä kunniakulttuuri alkoi antaa myöten kulttuurille, jossa arvokkuus ja hyveellisyys saneli sen, ketä katsottiin ylöspäin. Arvokkuus oli maineesta ja ihmisten mielipiteistä riippumaton sisäinen ominaisuus ja laatu. Solvaukset saattoivat kyllä kirvellä, mutta arvokkuuteen kuului paksunahkainen piittaamattomuus pilkkaa kohtaan ja kyky olla alentumatta loukkaajan tasolle. Lapsille opetettiin kiusaamisen kestämistä, selkärangan suoristamista, päin katsomista ja arvostaan kiinni pitämistä. Omasta arvostaan ei saanut alentua tappelemaan kuten muut. Itsensä hillitseminen ja kielensä pureminen oli arvokasta. Vastausten piti olla nokkelia ja nolaavia. Vastaan huuteleminen, katseen laskeminen tai itkuun pillahtaminen oli arvotonta. Arvokkuuskulttuuri oli vanhanaikaista pasifismia, ennen kuin sanaa oli edes keksitty.

Jos vastatoimiin oli välttämättä ryhdyttävä, siihen kutsuttiin kolmas osapuoli, joka oli mikä tahansa lakia ja järjestystä valvova viranomainen. Sellainen olisi kunniakulttuurissa häpeällistä, koska kunnian mies huolehtii itse maineestaan. Arvossaan pysyvä mies taas kestää riesansa ja turvautuu lakiin vain äärimmäisessä tapauksessa.

Jos vertainen solvasi julkisesti, arvokkuutta piti puolustaa haastamalla loukkaaja kaksintaisteluun. Tätä kirjoittaessani Putinin entinen henkivartija ja sisäisestä turvallisuudesta vastaavan armeijan päällikkö Viktor Zolotov haastoi oppositiojohtaja Alexei Navalnyn kaksintaisteluun missä lajissa tahansa, koska tämä oli väittänyt Zolotovin olevan korruptoitunut.

”Upseereille ei ole hyväksyttävää antaa sellainen anteeksi. Vanhoina aikoina loukattu sivalsi sellaista ryökälettä kasvoihin ja haastoi hänet kaksintaisteluun. Kukaan ei voi estää meitä palaamasta noihin hienoihin perinteisiin… Parissa minuutissa teen sinusta mehevän pihvin.”[31]

Ehkä tällainen arvokkuutta puolustava haaste onkin edistystä maailmassa, jossa jotkut johtajat elävät kunniakulttuurin säännöillä ja loukatun hallitsijan viholliset putoilevat kerrostalojen ikkunoista, kuolevat hermokaasuihin, radioaktiivisiin myrkkyihin tai katoavat jäljettömiin oman maansa pääkonsulaatissa.

En tiedä, onko Suomessa ollut aatelisten välisiä kaksintaisteluja. Oletettavasti on ollut, koska rikoslaissa kaksintaistelun säännöt kumottiin vasta 1969. Sen jälkeen kaksintaistelua ei enää pidetty väkivaltaa lieventävänä asiana. Nykyään suomalaisen arvokkuuskulttuurin viimeiset rippeet näkyvät sinä yhtenä päivänä vuodessa, jolloin leikimme linnan juhlissa kuningaskuntaa. Tosin meidän kuningaskunnassamme kukaan ei enää kumarra eikä niia edes leikkikuningasta tai -kuningatarta tervehdittäessä. Toivottavasti arvokkuus on muutakin kuin tyylikäs pukeutuminen, sotaveteraanien ja presidenttien kätteleminen tai vanhusten teititteleminen.

Tavallisessa arjessa viimeiset suomalaisen arvokkuuskulttuurin jäänteet näkyvät vaikeudessa pyytää apua, säälin halveksunnassa ja pikkuporvarillisessa ylenkatseessa luusereita kohtaan.

Martin Luther King Jr, sanoi kuuluisimmassa puheessaan v 1963 unelmoivansa ajasta, jolloin hänen neljä lastaan saisivat elää yhteiskunnassa, jossa heitä ei arvioitaisi ihon värin vaan heidän luonteensa laadun pohjalta. Uhrina ja uhrien puolustajana hän ei uhriutunut, vaan piti kiinni arvokkuudestaan samalla kun haastoi mustien sortajia käyttäytymään arvokkaasti. Hän eli arvokkuuskulttuurin viimeisiä aikoja.

2. Uhriutumiskulttuuri

Joskus poikkeuksesta tulee villitys, joka kasvaa trendiksi, ja nopeiden muutosten maailmassa asenneilmaston muutos onkin jo tuottanut pysyviä muutoksia kulttuuriin.

Kun näet maailman mahtavimman valtion johtajan uhriuttavan itsensä noitavainon kohteeksi, sen jälkeen uhriuttavan puolueensa vastustajiensa vainon kohteena ja lopulta uhriuttavan maaansa maailman hyväksikäytetyimpänä, tiedät, että uhriutumisen strategia on havaittu toimivaksi kaikkein korkeimmalla tasolla.

Kun 1960-luvun vasemmisto ja hippiliike määrittelivät itsensä “systeemin uhreiksi”, ensimmäinen versio uhriutumiskulttuurista oli syntynyt. Samaan aikaan uhrin roolia vastaan taistelleet feministit alkoivat myös määritellä itsensä uhriuden kautta. Naiset olivat kaltoinkohdeltuja, pahaan käytettyjä ja raiskattuja. Yksilöiden kokemuksista tehtiin kollektiivisia uhriuden tuntomerkkejä ja kertomuksia siitä, minkälainen epäoikeudenmukainen systeemi ja valtaa pitävä mieskunta oli. Radikaalien vuosikymmenien aikana etsittiin uhrien välistä solidaarisuutta ja kärsimyksen innoittamaa poliittista taistelua oikeudenmukaisempien systeemien ja tasa-arvoisempien rakenteiden luomiseksi. Se oli taisteluvalmista ja muutoshakuista uhriutumista.

Nykyinen uhriutumiskulttuuri ei enää keskity yhteiskuntapoliittisten rakenteiden muuttamiseen, vaan tunnustuksen, hyväksynnän ja arvostuksen hakemiseen. Tavoitteet ovat enemmän traumaterapeuttisia ja identiteettiä vahvistavia kuin taloudellisia poliittisia.

Uhriutumisen kulttuurissa keskeistä on yksilön tai ryhmän identiteetin, oikeuksien ja koskemattomuuden äärimmäisen tarkka ja herkkä puolustaminen. Loukkaajan motiivit, loukkauksen tahallisuus tai törkeys eivät ole tärkeitä. Tärkeimpiä ovat loukatun tunteet ja tarpeet.

Milleniaalit ja Z-sukupolven nuoret eivät juopottele ja irstaile niin paljon kuin heidän vanhempansa ja esivanhempansa, mutta jostain syystä osa heistä viiltelee itseään, kehittää vakavia syömishäiriöitä[32], masentuu, eristäytyy kämppiinsä ja vainoaa toisiaan netissä samalla, kun he kasvavat ylitietoisiksi ulkonäöstään ja sisäisestä voinnistaan. Jotkut heistä ovat oikein huolella vihkiytyneet kiusatun rooliin, koska huomaavat, että loukkaantuminen pienestäkin läpästä on ainoa tapa tulla kuulluksi, saada myötätuntoa ja päästä vanhempien avulla ehkä itsekin kiusaamaan kiusaajia.

Kohtuullinenkin itsensä puolustaminen, asiansa johdonmukainen perusteleminen tai arvokkuutensa säilyttäminen ovat “patriarkaaliseen hierarkiaan kuuluvia väkivallan muotoja”, ja siten “sortavan enemmistön aseisiin tarttumista”, ja siis sortajien kaltaiseksi tulemista. Loukattu hankkii mielestään ansaitsemansa myötätunnon ja myötävihan vertaisiltaan sosiaalisen median kautta.

Toki onkin hyvä juuri arvokkuutensa tähden välttää sortumasta väkivaltaan ja typeryyksiin, mutta uhriutumisen strategia ei keskity loukatun oman ihmisarvon vahvistamiseen vaan loukkaajan ihmisarvon alentamiseen. Se maksimoi pienenkin loukkauksen moraalittomuutta, loukkaajan ylivoimaista valta-asemaa ja loukatun puolustuskyvytöntä uhriutta. Pelastus yritetään löytää uhriutumisesta. Uhri voi saada kuuluisuutta, positiivista huomiota, myötätuntoa, vertaistukea ja yhteiskunnallista erityisapua. Siinä prosessissa kaikki tuntevat itsensä hyviksi, kunnes muiden uhrien kateus nostattaa kilpailun siitä, kenen uhrius oikeuttaa suurempaan osaan uhreille varatusta tukibudjetista ja kansan rajallisesta myötätuntovarastosta. Siinä vaiheessa toisen uhriutta aletaan vähätellä ja siihen vetoamista pilkata.

Tällainen oman suojattomuuden ja avuntarpeen julkinen mainostaminen nähdään kunniakulttuurista käsin halveksittavana heikkouden myöntämisenä. Arvokkuuskulttuurissakin sellainen nähtäisiin helposti turhana kantelemisena, lynkkaushengen lietsomisena ja epäsuorana oman käden oikeuteen turvautumisena. Arvokkaampaa olisi kohdata loukkaaja pää pystyssä, sovinnon ja yhteistyön mahdollisuutta tarjoten. Mitättömät loukkaukset eivät arvokkuuskulttuurissa ansaitse minkäänlaista huomiota.

Uhriutumiskulttuurissa sitä vastoin kunnioitus annetaan niille, jotka korostavat alistettua asemaansa ja kyvyttömyyttään tehdä asialle mitään. Juuri siksi sorretuille, hyljeksityille tai syrjäytyneille kuuluu kaikki mahdollinen myötätunto, tuki ja taisteluapu sortajia vastaan. Hehän ovat hallitsevan enemmistön uhreja ilman omaa syytään.

Sosiologian professorit Bradley Campell ja Jason Mannings alkoivat ensimmäisinä puhua uhriutumisen kulttuurista kuvatakseen sitä moraalisen kulttuurin muutosta, joka muutamassa vuodessa on tuottanut hämmentäviä ja suorastaan raivoisia uhriutumisen ilmiöitä erityisesti amerikkalaiseen yliopistomaailmaan, leviten sieltä Eurooppaan niin nopeasti, että samat ilmiöt alkavat olla tuttuja jo meidän teinikulttuurissammekin.[33] Pari vuotta aiemmin ihmisoikeusjuristi Greg Lukianoff ja sosiaalipsykologi Jonathan Haidt kirjoittivat artikkelin siitä, kuinka yliopistoissa aihe toisensa jälkeen herättää opiskelijoissa protesteja, vaatimuksia tiettyjen sanojen poistamisesta ja tiettyjen luennoitsijoiden kieltämisestä. Jopa koomikot alkoivat pelätä yliherkistynyttä yliopistomaailmaa ja saivatkin siitä vitsailtuaan porttikieltoja.[34] Sen jälkeen Stand up -koomikot ovat alkaneet tehdä pilkkaa räjähdysmäisesti lisääntyneestä hypersensitiivisyydestä, lapsellisista joukkokiukutteluista ja poliittisen korrektiuden villiintymisestä kohtuuttomuuksiin. Ihmiset loukkaantuvat yhä enemmän yhä vähemmästä, ja kehittävät suuria moraalisia skandaaleja yhä pienemmistä rikkeistä.

Tätä kirjoittaessani luin venäläisestä koomikosta Konstantin Kisinistä, joka oli kutsuttu suureen hyväntekeväisyystapahtumaan lontoolaiseen yliopistoon. Kun hän sai allekirjoitettavakseen opiskelijoiden laatiman listan siitä, keitä hän ei saanut vitseillä loukata, jotta esiintymistila pysyisi ‘turvallisena’, häntä ei naurattanut ollenkaan. Tuli niin paljon fobioita ja -ismejä varottavaksi, että hän päätti perua esiintymisensä seuraavin sanoin:

”Komedian tarkoitus ei ole olla ystävällinen ja kunnioittava joka suuntaan, ja ainoa joka määrää koomikon ohjelman sisältöä on koomikko itse. Meidän tehtävämme on venyttää rajoja ja haastaa ihmisiä tekemällä pilaa heidän uskonnoillaan, ateismillaan ja muilla asioilla.” Hän myös muistutti syntyneensä Neuvostoliitossa ja naurattamiskiellot tuntuivat siksi liiankin kotoisilta.
Tämä tapahtui pari päivää sen jälkeen kuin toinen koomikko Nimesh Pate sai porttikiellon Columbian yliopistoon, koska hänen materiaaliaan pidettiin liian loukkaavana.^{^[35]}

Koomikkojen tehtävä on liioitella ihmisten omaa käytöstä järkyttävyyteen asti ja leikitellä hyvän maun vaarallisilla rajoilla. Siitähän heille maksetaan – tai ainakin maksettiin. Alan ammattilaiset ovat huomanneet, että yleisö saattaa jäätyä, kun vitsit koskettavat yhä laajempaa joukkoa suojeltuja vähemmistöjä, joille nauraminen ei enää ollutkaan sallittua – eikä siis myöskään korrektilla tavalla hauskaa. Jos ryhmältä on kadonnut kyky nauraa itselleen, kukaan muukaan ei saa nauraa heille. Itseironian puute johtaa ankaraan moralismiin.

Kaikki on tapahtunut uhrien suojelemisen ja suuren myötätunnon nimissä. Lukianoff ja Haidt yrittivät keksiä uudelle villitykselle positiivisempia ja arvostavampia nimiä kuten myötätunto- tai tasa-arvokulttuuri.[36] Siihen kuului niin tietoinen antipatioiden herättämisen tavoite ja tasa-arvon kiivas kieltäminen sortajiksi mielletyiltä ihmisryhmiltä, että noin kauniiden nimien käyttäminen olisi ollut rumaksi muuttuneen käytännön romantisoimista. Vaikka kunnia- ja arvokkuuskulttuuri olivat kumpikin omalla tavallaan väkivaltaisia, niiden edustajat kuitenkin ylpeilivät kunniastaan ja arvokkuudestaan. Kuka nyt uhriudestaan ylpeilisi tai sitä haluaisi korostaa? Niinpä.

Niin on silti tapahtumassa. Kunnia ja arvokkuus ovat menneisyyteen jäävien kulttuurien tavoiteltuja moraalisia statuksia. Uhriudesta on nyt tulossa uusi moraalisen ylemmyyden status. Moraalisen alemmuuden status on varattu kaikille enemmistöille, oli heidän asemansa todellisuudessa etuoikeutettu tai ei.

Toki uhrin puolustaminen ja hänen asemansa korjaaminen on uhriutumiskulttuurin julistama korkein eettinen tavoite, jonka puolesta kaikki väittävät taistelevansa. Yhteisöllisenä hyveenä se on nuorempi kuin kunniallisuus, arvokkuus, rehellisyys, nöyryys, avuliaisuus tai lain määräämä oikeudenmukaisuus. Se juontaa juurensa juutalaiskristilliseen uhritietoisuuteen, joka tarkastelee yhteisöllisen elämän laatua sen tuottamien uhrien kautta. Uhrin asema on yhteisön moraalisen laadun todellinen puntari. Jeesus paljasti[37] uhriksi antautuessaan yhteisöjen ja yksilöiden sidonnaisuuden pyhitettyyn väkivaltaan. Sen jälkeen uhrin asema on jäänyt keskeiseksi eettiseksi puntariksi koko länsimaiseen kulttuuriin. Vaan kuka olisi osannut arvata, että evankeliumien jättämä kollektiivisen omantunnon piikki muuttuisikin jälkikristillisessä kulttuurissa monien tavoittelemaksi miekaksi, jonka avulla sorretuiksi vähemmistöiksi itsensä määritelleet uhrit taistelevat sortajiaan vastaan aivan uudenlaisella strategialla.

Uhriutuminen asenteena ja toimintastrategiana on paradoksaalista kyllä kaikkein yleisintä ja ilmeisintä sellaisissa olosuhteissa, joissa tasa-arvo on kaikkein pisimmällä ja osapuolten erot ovat kaikkein pienimmät. Näinhän on myös sisaruskateuden laita. Kilpailu on ankarinta siellä missä ikä- ja muut erot ovat pienimmät.

Jokainen uhriuttaa itseään joskus. Siitä lähtien kun lapsena potkimme tyhmää esinettä, johon kompastuimme, useimmat meistä ovat oppineet syyttämään muita itse tuottamistamme tunteista, asenteista, puheista ja käytöksestä. Jotkut havaitsevat sellaisen niin palkitsevaksi, että kehittävät siitä sosiaalisen taiteen muodon. Toiset kasvavat aikuisiksi.

Seuraavaksi yritän kuvata joitain uhriutumisstrategian motivaatioista ja tavoitteista.

Tunteiden tyrannia

Aiemmissa ihmisoikeustaisteluissa on ollut kysymys oikeasta vainosta, sorrosta ja oikeudettomuudesta. Myös sellaisia oikeustaistelun aiheita on jäljellä. Niitä käydään, ja niitä tulee käydä.

Uhriutumiskulttuurissa puhutaan eniten oikeudesta tuntea ja kokea tärkeitä asioita ja olla jotain. Identtiteetti ja sen saama arvostus on keskeinen projekti yksilöille, yhteisöille ja kansoille.^{^[38]} Kaikki nämä ovat tärkeitä hyvän elämän palikoita, enkä kiistele niiden kanssa. Aikamme suorastaan uskonnollinen pakkomielle oikeudesta onnellisuuteen on kuitenkin uusi tulokas ihmiskunnan historiaan. Voi sitä, joka uhkaa jonkun oikeutta tai kykyä tuntea onnellisuutta. Kaikki, mikä on pois jonkun onnellisuudesta, johtuu todennäköisesti siitä, että hän on jonkun syrjäyttämä tai sortama. Muilla ihmisillä on emotionaalisen taivaan ja helvetin avaimet. Jos minä kärsin ahdistusta, joku on käyttänyt avaimiaan väärin.

Koskaan aiemmin tunteminen ei ole ollut sellaisena hyvän ja pahan mittarina kuin nyt. Kun hyvistä tunteista on tullut ihmisenä olemisen mitta ja ihmisarvoisen elämisen sisältö, kaikki kielteisiä tunteita herättävät asiat pitäisi lailla kieltää. Mitä syvemmin joku kokee olevansa loukattu, sitä pahemmasta asiasta täytyy olla kysymys myös moraalisesti ja ehkä jopa juridisesti.

Onnellisuusbarometrit ovat tärkeitä. Se ei merkitse sitä, että jonkun uhriutuvan yksilön tai ryhmän kehittämät sorrettuna olemisen tunteet olisivat ainoa mittari jonkin käytännön tai rakenteen oikeudelle tai vääryydelle. Ei se välttämättä kerro ympäröivistä ihmisistäkään mitään. Olen aika hyvä luomaan omat fantasiani muiden hylkäävistä, alistavista tai sortavista asenteista. Sujuvasti olen luonut tulkintoja systeemin piittaamattomuudesta minua kohtaan ja viranomaisten tavasta kiusata juuri minua. Jos lähden niiden pohjalta uhriuttamaan itseäni, toinen osapuoli voi olla täysin tietämätön siitä, mistä heitä mielessäni edes syytän.

Osapuolten kokemien tunteiden pohjalta on vaikeaa rakentaa mitään objektiivista käsitystä siitä, kuka tässä sortaa ketä ja kuka tässä on kenenkin uhri. Miehet voivat kokea olevansa naisten sortamia ja naiset ikivanhan patriarkaatin lannistamia. Lapset voivat kokea vanhempansa natseiksi ja vanhemmat voivat kokea olevansa lastensa itsekkäiden vaatimusten uhreja. Some tarjoaa välittömän mahdollisuuden purkaa uhriksi joutumisen tunteita maailmalle, etsiä sieltä myötätuntoa ja kanssavihaajia. Ja sieltähän löytyy. Välitön vihojen kaikukammio lietsoo sokeaan moralistiseen raivoon. Harvoin siellä kukaan pysäyttää itsetutkiskeluun.

Ärtymykseni on huono mitta toisen käytöksen moraalista, eikä ärtymys yleensä ohjaa minua kovin eettisesti rakentavaan käytökseen. Ärtymykseni ei kelpaa argumentiksi minkään puolesta eikä mitään vastaan. Silloin kun loukkaantumista ja ärtymystä aletaan käyttää moraalisina argumentteina, vastapuolet lietsoutuvat entistä enemmän toistensa pahimpien ominaisuuksien kaltaisiksi.

En ollut uskoa korviani, kun kuuntelin yhden enemmistön ja vähemmistön välistä väittelyä Amerikan Yhdysvaltojen senaatissa. Enemmistön jäsen ilmaisi syvän moraalisen närkästyksensä kiistellystä asiasta, johon vähemmistön edustaja huusi;

”Te ette koskaan ole kokeneet, ettekä koskaan edes pysty tuntemaan sellaista loukkaantumista, jonka itse tässä asiassa koen! Te ette ole siihen kykenevä!”

Sellaiselta kuulostaa emotionaalinen uhriutumiskilpailu vallan huipulla. Olennaisesti samaa kuulee nykyään kaikkialta. Tunteet ovat muuttuneet argumenteiksi.

Loukkaantumisen tunteet ovat aika huonoja poliittisia ja kansantaloudellisia kompasseja. Silti uhriutuneiden ryhmien haavoitetut tunteet painavat paljon budjettia laadittaessa, tukirahoja myönnettäessä ja uusia säädöksiä luotaessa. Enkä sano, etteikö niin saisi ollenkaan olla. Tietenkin uhrien emotionaalinen hyvinvointi on tärkeää, mutta kun kaikkien energia keskittyy oman emotionaalisen kokemuksensa puolustamiseen ja muiden syyttämiseen sen aiheuttamisesta, argumentointi yltyy vain defensiiviseksi huuteluksi vailla tolkun häivää. Hyvin perustellut oikeudenmukaisuuskysymykset jäävät tunnemyrskyjen alle.

Tunteet ja niiden suojelu ovat tulossa yhä tärkeämmäksi osaksi kulttuuriamme. Hyvä niin. Tunteita pitää kunnioittaa - mutta ei yli kaiken muun. Silloin tuntemisen ja ajattelemisen ero alkaa hämärtyä ja tunteet alkavat ohjata myös ajattelua. ”Musta tuntuu, että sinä…” on arkinen tapa aloittaa mielipiteen ilmaisu toisen käytöksestä ja sen motiiveista. Sellaisen kanssa on vaikea argumentoida. Toinen on muuttanut ilmaisemattomat tunteensa mielipiteiksi, joita ei voi kumota loukkaamatta toisen tunteita.

Uhriutujan kielteiset tunteet muuttuvat vastaansanomattomiksi todellisuuden kuvauksiksi. Jos joku ihminen tuntuu syrjivältä, hänen täytyy myös olla sellainen. Jos systeemi tuntuu sortavalta, se tietenkin myös on sellainen. Uhriutujan tunteet ohjaavat todellisuuden tulkintaa tavalla, jota ei voi kyseenalaistaa loukkaamatta hänen tunteitaan ja niiden kautta hänen identiteettiään.

Uhritietoisessa yhteiskunnassa on opittu varomaan uhrin syyllistämistä. Oletettavasti traumatisoituneiden ihmisten vaatimuksia tai syytöksiä ei yleensä kehdata kyseenalaistaa millään lailla. ”Koen itseni loukatuksi” riittää todisteeksi siitä, että häntä on loukattu. Rikos ei enää ole tekijän mahdollisesti pahansuovissa motiiveissa eikä mahdollisesti tahallisesti loukkaavissa sanoissa. Motiivien ja sanojen sisältö on toisarvoinen. Rikos määräytyy kuulijan tulkintojen ja niiden herättämien reaktioiden kautta. Jos kuulija tulkitsee kuulemansa naisvihamieliseksi tai homofoobiseksi ja lietsoo itsensä sen seurauksena tosi ahdistuneeksi, hänen ahdistuksensa on todiste siitä, että rikos on tapahtunut. Kielteiset tunteet ovat todistusarvoltaan samanlaisia kuin mustelmat silloin, kun pitää todistaa toinen syypääksi väkivaltaan. Pahoinpitelysyytteitäkin arvioitaessa pitää ainakin teoriassa ottaa huomioon mahdollisuus, että vammat ovat itse aiheutettuja. Uhriutumiskulttuurissa ei ole olemassa mielensäpahoittajia, on vain uhreja, joiden mielen muut ovat pahoittaneet. Sen tähden asiallisetkin vähemmistöjen puolustajat leimataan herkästi vain uhriutuviksi mielensä pahoittajiksi. Uhriutuminen kostautuu uhreille.

Psykologit ovat varsin vakuuttuneita siitä, että tunteet, varsinkin kielteiset, yleensä vain vääristävät tulkintojamme todellisuudesta. Vääristyneet tulkinnat puolestaan lietsovat lisää kielteisiä tunteita. Uhriutuja sitä vastoin uskoo näkevänsä todellisuuden muita selkeämmin loukattujen tunteidensa kautta. Uhriutujien silmissä maailmassa on vain loukattuja ja loukkaajia ja näistä kahdesta loukatuille pitää varata aina ja kaikkialla oma suojattu tila. Tämä on tehokas strategia taantua takaisin sinne, mistä olemme tulleetkin: heimoutumiseen. Tosin tällä kertaa uudet heimot eivät ole geenien vaan meemien luomia.

Olen yrittänyt näistä asioista keskustella erilaisissa some-ryhmissä. Keskustelu on ylläpitäjien taholta keskeytetty vetoamalla siihen, että joku ryhmään kuuluva on valittanut puheenvuorojeni herättävän hänessä ahdistusta. Tätä tapahtuu joka paikassa ja jatkuvasti. Sen sijaan että ihmiset argumentoisivat asioista, he syyttävät toisiaan omista vitutuksistaan ja erottavat seurastaan kaikki hankalia tunteita herättävät ihmiset. Nauramme Mielensä pahoittajalle, ikään kuin hän olisi vain koominen elokuvahahmo. Samalla oikeat mielensä pahoittajat hankkivat uhriutumisensa kautta koko ajan enemmän valtaa työpaikoilla ja valtion laitoksissa. Loukatut tunteet alkavat painaa päätöksentekoprosesseissa enemmän kuin tolkullinen järjen käyttö.

Myös raskaan luokan ammattilaiset turvautuvat joskus uhriutumiseen kunnon vastineitten sijaan. Helsingin yliopiston psykiatrian professori Erkki Isometsä loukkaantui ortopedian professori Teppo Järvisen luennosta, jossa hän kyseenalaisti Käypä hoito -suosituksia laativan toimikunnan joidenkin jäsenten sidonnaisuuksia lääketeollisuuteen. Isometsä kääntyi Suomen psykiatriyhdistyksen puoleen, joka puolestaan teki kollegiaalisuuskantelun Lääkäriliitolle. Lääkäriliitto julkaisi etusivullaan ”julkisen varoituksen epäkollegiaalisesta käytöksestä”, joka on poikkeuksellisen vahva ja julkinen häpeärangaistus.

Perustelu: ”Kollega Teppo Järvinen on julkisesti verrannut Käypä hoito –ohjeiden teossa mukana olleita lääkäreitä vaalirahakohussa tuomittuihin henkilöihin. Tästä on tehty liitolle tutkimuspyyntö, joka on tutkittu ja aiheelliseksi havaittu. Järvisen kuulijoille on syntynyt kuva, että Käypä hoito –ohjeita tekevät lääkärit olisivat moraalittomia – ellei jopa lakia rikkovia. Järvinen on saanut liitolta julkisen varoituksen tästä syystä – kollegoiden rikollisiksi rinnastamisesta.”

Ensimmäinen loukkaantuja ja uhriutuja, Isometsä, ei siis käsittele asiaa Järvisen kanssa. Hän ei myöskään haasta tätä kunnianloukkauksesta siviilioikeuteen, joka olisi asianmukaisesti tutkinut, mitä on sanottu ja mikä sanotussa ei pidä paikkaansa ja mikä pitää. Sen sijaan hän kääntyy liiton ylemmän tason kurinpitäjien puoleen. Lääkäriliitto käyttää myös uhriutumisen strategiaa: se ei tuomitse Järvistä hänen sanomisistaan, vaan niistä mielikuvista, joita muut ovat mahdollisesti niistä luoneet. Kolmanneksi toteutuu autoritaarinen ja perustelematon uhriutumistavoite: Asia ”on tutkittu ja aiheelliseksi havaittu.” Lukijan täytyy vain jäädä uskomaan, että jos kantelu kerran on kulissien takana havaittu aiheelliseksi, se varmaan myös on aiheellinen.

Kukin voi tehdä päätelmänsä aineiston pohjalta, joka myöhemmin on julkaistu netissä.[39] Niin tai näin, tarina paljastaa, että lääkäreilläkin on tunteet, ja he voivat jopa kollektiivisesti loukkaantua. Aiemmin niin vahvasti arvokkuuskulttuurin edustajina hekin ovat oppineet turvautumaan uhriutumisen strategiaan silloin, kun loukkaantumisen aiheet eivät anna aihetta oikeustoimiin. Tällä kertaa keino ei toiminut kovin hyvin, joten joko Lääkäriliiton täytyy palata arvokkuuskulttuurin kunniallisiin pelisääntöihin tai opetella uhriutumisstrategian katalat kiemurat vähän paremmin. Siihen löytyy kyllä hyviä konsultteja.

“Luota aina tunteisiisi” on vanha typeryys, joka palvelee uhriutujia kuin totuuden oraakkeli. Ainahan ne jostain kertovat, mutta liian usein loukkaantumisen tunteet kertovat vain hemmotellun lapsen kyvyttömyydestä tulla toimeen todellisuuden kanssa. Silloin pitää oppia puhumaan tunteilleen järkeä.

Alivastuullisuus

Jean-Paul Sartre oli oikeassa väittäessään, että ihminen pakenee vapauttaan paetakseen vastuutaan. Uhriutumiskulttuurissa on ymmärretty, että täydellisestä uhriudesta löytyy myös täydellinen piilopaikka vastuulta. Viattomuus tarvitsee myös vastakohtansa. Se löytyy demonisoidussa sortajassa, joka on täydellisesti vastuussa kaikesta. Ihmisen kasvot häviävät tästä asetelmasta kokonaan. On vain enkeleitä ja perkeleitä.

Alivastuullinen ihminen näkee omat reaktionsa, tunteensa, asenteensa, puheensa ja käytöksensä muiden tuottamina. Koko hänen elämänsä on muiden tuottamaa elämää, hurmiosta turmioon asti. Toisille alivastuullisuus tarkoittaa vain elämän onnettoman puolen laittamista muiden vastuulle. Kaikesta mukavasta he onnittelevat itseään. Uhriutuminen on vastuun ottamisen vastakohta. Uhriutuja vastuuttaa muita onnettomuudestaan ja onnettomista tunteistaan.

Kun alivastuullinen ihminen tuntee ryhmässä pelkoa puhua totta, se on yleensä ryhmän syy. ”Ei tuollaisten ihmisten kanssa kukaan voi olla oma itsensä. Ahdistaa moinen seura.” Kun hän tuntee eristyksissään yksinäisyyttä, se johtuu hänen ystävistään. Kun hän masentuu, joku muu on masentanut häntä. Kun hän on suuttunut, joku on suututtanut hänet. Juomaankin on pakko lähteä, ”koska ei tuollaisia tyyppejä kukaan selvänä kestä.”

Uhriutujat eivät ota vastuuta omasta kärsimyksestään. Historia ei ole heidän puolellaan. He ovat syntyneet väärään aikaan, väärään maahan tai vääriin nahkoihin. Vanhemmat ovat kuormittaneet heitä omilla traumoillaan tai kasvattaneet heidät aivan liian kevyellä kädellä. Ylhäiset ja alhaiset voimat menneisyydessä, nykytilanteessa ja tulevaisuudessa ovat kaikki heitä vastaan. Koko systeemi on valjastettu turhauttamaan heidän unelmansa, estämään heidän kehityksensä ja sabotoimaan merkityksellisen elämän löytämistä. Maailma on täynnä häijyjä salaliittoja, joiden ainoa tarkoitus on rajata onnistumisen mahdollisuus mahdollisimman pienelle eliitille ja tuhota enemmistön mahdollisuudet mielekkääseen elämään.

Uhriutuneelle ei löydy sellaista onnettomuutta, josta hän ei voi toisia syyttää. Jos hänen onnettomuutensa on niin suuri, ettei siihen voi ketään yksityistä ihmistä hirttää, niin syypääksi joutuu koko “saatanan systeemi” tai sitten Akka ylijumala.

Onnettomuudet eivät todellakaan jakaannu elämässä tasan. Monelle elämä on lähtökohtaisesti eksistentiaalinen katastrofi ja elinikäinen tragedia loputtomassa taistelussa köyhyyttä, sairautta ja pahuutta vastaan. Toisten kärsimysnäytelmät ovat kullatumpia ja suuren suosion syliin piilotettuja tappavia murheita. Ei ole olemassa niin etuoikeutettua kärsimyksen muotoa, etteikö siitä voisi uhriutua syyttämällä muita.

Jotkut milleniaalit ja Y-sukupolven edustajat ovat oppineet juuri sen verran ihmisoikeuksista, että alkavat pitää koko maailmaa heidän oikeuksiensa ja onnensa palvelijana. Sellaisessa maailmassa pienikin onnettomuus muuttuu ihmisoikeusrikokseksi heitä vastaan. Joku täytyy asettaa siitä vastuuseen. Ylihuolehtivat vanhemmat eivät ole koskaan ilmoittaneet lapsilleen, että täyden palvelun elämä loppui jo ja nyt on heidän vuoronsa alkaa kantaa vastuuta itsestään. Ehkä heidän kannattaisi keskittyä todella onnettomien kärsimysten lieventämiseen, jos haluavat löytää jotain muutakin tarkoitusta elämälleen, kuin muiden syyttäminen jokaisesta turhautumisestaan.

Viaton ylemmyys

Raamatun vanhin kirja kertoo Jobin kärsimyksestä, ja hänen sen kautta oppimastaan viisaudesta. Siitä ja monesta muusta mytologisesta kertomuksesta on vedetty erheellinen johtopäätös, jonka mukaan se, joka on elämässä eniten kärsinyt, myös ymmärtää elämästä eniten. Sellaisen olettaminen johtaa suuriin virhepäätelmiin. Nolo juttu kaikille meille kärsiville, mutta kärsimys ei todellakaan aina jalosta. Alkoholistin lapsi ei välttämättä säästä omia lapsiaan kärsimykseltään, eikä ympärileikattu tyttö säästä omia tyttäriään kokemastaan kärsimyksestä. Joskus kärsimys vain tyhmistää ja paaduttaa. Olemme vahvasti taipuvaisia olettamaan, että uhrin kärsimyksessä piilee joku muille saavuttamaton ymmärrys, tieto ja moraalinen auktoriteetti, joka on tavallisen arvosteluoikeuden ja tutkimuksen yläpuolella.[40]

Kärsimyksessä ei, harmillista kyllä, ole mitään automaattisesti jalostavaa. Joskus on vain vaikeaa myöntää itselleen, että omat kärsimykset, kieltäymykset ja alistumiset eivät olleetkaan luonnonlaki tai jumalan tahto. Kaikki olikin pohjimmiltaan turhuutta ja vääryyttä, jota vastaan olisi ehkä voinut nousta yhdessä muiden kanssa, jos olisi älytty ja uskallettu. Näin tyttöjen silpomiset, ja muut alistavat traditiot, joiden jatkamiseen naiset itse ovat suostuneet, voisivat vähitellen menettää voimansa.^{^[3]} Näin poikien miehisyytensä silpomiset, joihin isätkin ovat alistuneet voisivat vähitellen kääntyä itsensä arvostamiseksi.

Uhrin idealisointi

Uhrin moraalisella ylemmyydellä on mielenkiintoinen historia. Rene Girardin mukaan ensimmäiset lynkkaukset tuottivat myös ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisesta. Uhri, joka hetkeä aiemmin oli ollut kaikkien pahuuden kantaja, tuottikin kuolemansa jälkeen ihmeellisen rauhan yhteisöön. Kuolemansa jälkeen uhreille annettiin sellainen kunnia, josta eivät eläessään olleet voineet edes uneksia. Heistä tehtiin jopa jumalia.[41] Uhrin ylentäminen oli keskeinen osa ihmisen uskonnollista itsepetosta ja oman väkivaltansa salaamista.

Monta tuhatta vuotta myöhemmin sen jälkeen, kun uhrikulttuuri oli jo purettu, kunnia- ja arvokkuuskulttuurissa säilyi laimeampi muoto samasta itsepetoksesta. 1700-luvulla Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) esitteli romantisoidun käsityksen jalosta villistä, joka ei vielä ollut sivistyksen pilaama. Köyhää luonnonlasta ei tarvitse kasvattaa, mutta rikkaita pitää, koska he ovat vieraantuneita luonnollisesta hyvyydestään. Hippikulttuuri innostui Rousseaun tavasta idealisoida lapsia, ja toteutti innolla hänen ehdottamaansa vapaata kasvatusta. Koska lapset ovat synnynnäisesti hyviä, heidän tuli mahdollisimman pitkälle saada itse kasvattaa itsensä.

Tosin Rousseau itse vei kaikki rakastajattarensa synnyttämää viisi lasta välittömästi orpokotiin eikä tavannut heitä koskaan sen jälkeen. Vain viidellä prosentilla orpokodin kasvateista oli mahdollisuus selvitä hengissä aikuisuuteen asti. Rousseau kuitenkin puolusti hyviä aikeitaan ja helliä tunteita lapsiaan kohtaan loppuun asti. Hänen oli vaikea tunnustaa tehneensä kategorisesti väärin, koska silloin hänen olisi pitänyt myöntää, että on sittenkin olemassa universaaleja arvoja, jotka sitoivat häntäkin. Hänelle hyvillä motiiveilla ja hellillä tunteilla tehdyt vapaat valinnat olivat hyviä. Ainoastaan yhteiskunta, sivistys ja rikkaus pilasivat puhtaat vapauden lapset. Siinä hengessä kasvatetut lapset voivat vieläkin puolustella rikollisuuttaan yhteiskunnalla, joka on heidät siihen pakottanut. Parisataa vuotta liian aikaisin syntynyt hippi-ideologi ei vain idealisoinut lapsia. Hän myös uhrasi lapsia.^{^[42]}

1800-luvun lopun Karjalan kulttuurin tutkijat tekivät kansanrunouden laulajasta Larin Paraskesta[43] jonkinlaisen jalon villin, koska tämä oli sivistymättömänä eukkona oppinut käsittämättömän määrän kansan muistissa kulkenutta runoutta. Albert Edelfelt, Eero Järnefelt ja monet muut maalasivat tästä karjalaisen runouden itkuvirsiperinteen sankarittaresta muotokuvia. Hän sai kunnian olla Helsingin ensimmäinen patsaaksi veistetty naishahmo. Sivistyneistö ihmetteli, miten niin suureen ulkoiseen köyhyyteen mahtui niin paljon sisäistä rikkautta, kauneutta ja hyvyyttä. Oliko se ehkä köyhyyden tuottamaa jaloutta?

Brittiläinen sivistyneistö kohteli vielä melko alisteisessa asemassa olevia naisia samankaltaisella romanttisen ylevöivällä tavalla. Naisia pidettiin miehiä jalompina ja hengeltään puhtaampina. Myös lukutaidottomia maalaisia pidettiin sentimentaalisesti jalosieluisina ihmisinä, joita sivistys ei myöskään ollut vielä turmellut. Vasta kun siirtolaismaiden “jalot villit” alkoivat vaatia itsenäisyyttään, naiset äänioikeutta ja köyhät tasa-arvoista kohtelua, heidät havaittiin kaikkien muidenkin ihmisten kaltaisiksi. Ylempiarvoiset eivät enää voineet alistaa uhrejaan petollisella ihannoimisella. Kävi ilmeiseksi, että hygienian, ravinnon ja koulutuksen puutteella ei ollutkaan mitään jalostavia vaikutuksia. Naisten pitäminen taloudellisen ja poliittisen vallan ulkopuolella ei tehnytkään heistä erityisen hengellisiä ja kaunosieluisia. Kyllästyttyään ylistämällä alistamiseen uhrit nousivat vaatimaan tavallisen ihmisen oikeuksia ja statusta. He eivät nauttineet heihin kuvitellusta moraalisesta ylemmyydestä. He huomasivat sen petokseksi.

Noin sata vuotta myöhemmin tilanne on nyt toinen. Uhrin rooli kuvitellaan taas moraalisesti yleväksi, muita korkeammalla tasolla olevaksi. Uhriutujat ovat ottaneet tästä kaiken irti. Esihistoriassa uhrit nostettiin mytologisiksi jumaliksi. Silloin sen tekivät uhraajat. Pari sataa vuotta sitten sorron uhrit romantisoitiin jalommiksi kuin muut. Sen tekivät etuoikeutetut. Nyt uhriutujat korottavat itsensä, jos ei nyt ihan jumaliksi, niin ainakin muita jalommiksi ja moraalisesti painoarvoisemmiksi ihmisiksi, joiden ymmärrys oikeasta ja väärästä on muita parempi.

Vaikka arvokkuuskulttuuri osittain hyväksyi kristillisen käsityksen arvokkuuden universaalisuudesta, sen rinnalla ajateltiin myös, että tuo arvokkuus piti ansaita tai että kunkin pitää ainakin ylläpitää moraalinen statuksensa arvokkaalla käytöksellä ja kunniallisella puheella. Uhriutumiskulttuurissa pelkkä identiteetti uhrina antaa moraalisesti ylevän statuksen. Riippumatta henkilökohtaisen käytöksensä laadusta tai laaduttomuudesta uhriminuus saa moraalisen ylemmyytensä sen kautta, miten huonosti jotkut muut ovat kohdelleet häntä tai sitä joukkoa, johon hän kuuluu.

Jos moraalinen status ja arvovalta ovat tarjolla ilman moraalista kilvoittelua, motivoituminen hyvyyteen ja eettiseen käytökseen muuttuu problemaattiseksi. Kunniakulttuuri nosti rohkeuden yli kaikkien muiden hyveiden. Arvokkuuskulttuuri toki laajensi hyveiden kirjoa, mutta ei syventänyt sitä nöyryyteen, sovinnon tekemiseen ja kummankin osapuolen vastuuttamiseen. Uhriutumiskulttuurissa pitää hankkiutua suojelua tarvitsevaksi uhriksi. Jotkut liioittelevat sortajien pahuutta ja dramatisoivat kohdattua vääryyttä värikkäillä valheilla, jotta uhriuden viattomuus ja sen kautta moraalinen arvovalta vahvistuisivat. Se on hyveistä tyhjennettyä moraalista sädekehää, joka pahimmillaan vain rohkaisee valheellista ja armotonta tapaa elää. Moraalinen tyhjiö vain kasvaa sillä, että uhrin aseman voi hankkia pelkästään liittymällä uhriutuneen vähemmistön vertaisryhmään.

Uhriutuminen on moraalisen ylemmyysaseman ottamista ilman minkäänlaisia sankaritekoja. Uhriutuja vain ilmoittaa, kenen sortamaksi hän on joutunut ja mihin uhriryhmään hän kuuluu, ja hän saa sen kautta kuin salaperäisen taian tuottamana moraalisen ylemmyysaseman. Koska hänelle on tehty väärin, hän muuttuu oikeassa olijaksi ja on sen jälkeen marttyyrinä tavanomaisen eettisen vastuuttamisen yläpuolella.

Yksilö tai ryhmä, joka voittaa uhriutumiskilpailun, saa viattomuusstatuksen, joka jättää kaikki muut syyllisiksi. Hän voi vapaasti ladella, mitä tässä systeemissä on mätää ja missä systeemin väärintekijät ovat. Uhri on aina oikeassa. Kun on määritelmällisesti kaikkia muita kolhitumpi uhri, kukaan ei kehtaa väitellä sellaisen kanssa.

Uhrin nostaminen kunnioitettuun erityisasemaan ja oletetun syyllisen laskeminen halveksittuun erityisasemaan on usein yhteisöllinen tapa kompensoida omaa huonoa omaatuntoa. “Kaikki tapahtui meidän keskuudessamme, mutta eihän yksilö voi systeemin mädännäisyydelle mitään.” Samalla se vapauttaa yhteisön kunnolla perehtymästä uhrin kokemukseen ja ajattelemasta sitä syvällisesti. Lopulta se auttaa yhteisöä erottautumaan pahoista ihmisistä. Heidänkään tekojaan ei tarvitse kunnolla miettiä eikä heidän kokemuksiinsa paneutua. Muut ovat jo tehneet sen meidän puolestamme ja heidät on tuomittaviksi havaittu. Se riittää.

Tällä en halua sanoa, että jokainen uhri on laskelmoivan kyyninen moraalisen ylemmyyden hakija. Näin ei tietenkään ole. Monet pahasti väärin kohdellut ovat sellaisesta statuksesta kovin vaivautuneita, eivätkä ollenkaan pidä siitä, miten heitä yritetään myötätuntoisen auttamisen nimissä saada uhriutumaan yhdessä ammattiuhriutujien kanssa.

Moraalinen valtarooli

Moraalisen ylemmyyden rooli voi olla uhriutujalle annettu tai hänen itsensä aggressiivisesti vaatima. Se on sosiaalisesti ja poliittisesti väkevä rooli, josta käsin hänellä on muita suurempi vapaus arvostella ja tuomita toisten uskomuksia, asenteita ja käytöstä samalla, kun on itse vapautettu vastaavasta arvostelusta. Uhrihan etsii vain oikeutta. Jos hän tässä jalossa tehtävässään sortuu alentavaan puheeseen tai ylenpalttiseen mellakointiin, sellainen on ymmärrettävä uhrin oikeutettuna tapana puolustaa itseään tai agendaansa. Yksipuolisessa uhriuden tunnistamisessa piilee viattomuuden kiusaus, joka jättää väkivallan tunnistettavaksi vain muissa.

Tämä vastuuvapauden ja syyttämisoikeuden yhdistelmä tekee uhriutujan moraalisesta ylemmyysasemasta vaarallisen vaikutusvaltaisen roolin. Noam Chomsky sanoi ”Vallan arkkitehtien täytyy luoda voima, joka tuntuu, vaikka ei näy.”[44] Uhriutuja ei yleensä turvaudu näkyvään väkivaltaan tai esivaltaan. Silti hän pystyy luomaan ympärilleen voimapiirin, jota harva uskaltaa kyseenalaistaa tai uhmata.

Kuka kehtaisi syyttää julkista tukea ja myötätuntoa saanutta uhriutujaa mistään? Uhrin syyllistäminen on oikeasti maailmanhistorian kategorisesti pahin ja alkuperäisin rikos. Kaikki ymmärtävät, ettei uhria saa syyllistää. Evankeliumit ovat onnistuneet istuttamaan sen moraaliseen tietoisuuteemme. Juuri siksi kukaan ei uskalla vastuuttaa myöskään uhriutujaa mistään. Uhriutuja voi ratsastaa uhritietoisuutemme jämillä kohti sellaista kuvaa maailmasta, jossa on vain syyllisiä ja syyttömiä ilman pienintäkään epäilystä siitä, kumpaan joukkoon hän itse kuuluu. Siinä maailmassa uhriutujan auktoriteetti on ehdoton ainakin sillä uhriuden alalla, jossa hän on kokemusasiantuntija.

”Minä olen sukupuoleni tai ikäni takia syrjitty, taloudellisesti tai seksuaalisesti pahaan käytetty, rotuni tai vakaumukseni takia sorrettu. Sinä et ole! Koska sinulla ei ole omakohtaista kokemusta tästä, sinun mielipiteesi asiasta ei paina yhtään mitään. Itse asiassa sinulla ei ole edes oikeutta puhua aiheesta, koska sinä et voi ikinä ymmärtää minkälaista on olla...”

Moraaliseen ylemmyyteensä uskovia ryhmiä on ollut ennenkin, mutta he eivät ole edes yrittäneet salata valtaansa, vaan ovat rakentaneet sen taloudelliseksi, poliittiseksi tai hengelliseksi aristokratiaksi. Tämän vuoksi Jeesus niin ankarasti moitti ihmisiä, jotka kiittivät Jumalaa siitä, etteivät olleet niin kuin nuo toiset. Fariseukset kuvittelivat, että heillä oli suvereeni valta tunnistaa, ketkä ovat kelpaavia ja päättää, ketkä piti ulostaa puhtaasta yhteisöstä. Heidän valtansa tuli ylhäältä alas. He eivät uhriutuneet. He tekivät toisista uhreja. Kaikki heidän alapuolellaan olivat vaarassa.

Uhriutujan moraalinen suvereenisuus tulee alhaalta ylöspäin. Kaikki heidän yläpuolellaan ovat tulilinjalla.

Uhriutujat ovat nopeasti verkostoituvaa väkeä. Juuri siksi uhriutumisesta onkin alkanut tulla kulttuurimme keskeinen vaikuttaja. Uhriutumisen globalisoituminen merkitsee myös moraalisen mustavalkoisuuden ja itsetyytyväisyyden yleistymistä. Uhriutuja ei tarvitse armoa eikä myöskään anna armoa. Sorrettujen ja sortajien maailmassa on vain armoton sota niiden välissä. Muut vaativat uhrilta vähemmän, samalla kun hän saa oikeuden vaatia muilta enemmän. Juuri sellaisia itseensä menemättömiä näennäisviattomia mutta muita ankarasti tuomitsevia moralisteja uhriutumiskulttuuri kasvattaa.

Syyllistävä syyttömyys

Uhriksi joutuminen on ennen ollut häpeällistä. Nyt uhriutujat yrittävät kääntää uhriutensa sankarilliseksi kunniaksi. Heillä on nyt ennennäkemätön mahdollisuus seisoa kaikkien maailman sorrettujen ja häpäistyjen puolella. Heillä on nyt pyhä velvollisuus siirtää syyllisyys ja häpeä niille, joille se kuuluukin: sortaville enemmistöille, syrjiville etuoikeutetuille ja ylipäänsä kenelle tahansa, joiden uhreiksi he kokevat joutuneensa. Välillä he samaistavat itsensä kaikkiin maailman kidutettuihin ja kuolemaan tuomittuihin, antaen ymmärtää, että heidän kokemansa kärsimys on “ihan samaa kuin…”.

Jos asettaa uhriutujan kokemukset tai niistä tehdyt moraaliset johtopäätökset millään lailla kyseenalaisiksi, on vaarassa syyllistyä vihapuheeseen tai vähintäänkin paljastaa ymmärtämättömyytensä juuri tämän kaltaisen kärsimyksen luonteesta.

Yhtä varmasti kuin enemmistö ei voi ymmärtää sorron kokemusta, vähemmistö ei voi syyllistyä sortamiseen. Naiset eivät voi olla seksistisiä, pakolaiset eivät voi olla rasisteja, homot eivät voi olla heterofobisia, eivätkä köyhät voi olla sortajia. Uhriutujat ovat jostain salaperäisestä syystä vapaita niistä vääryyden muodoista, joiden uhreiksi ovat joutuneet. Jos eivät täysin olisikaan niistä vapaita, vastuu siitäkin kuuluu tämän kulttuurin luoneelle enemmistölle, jolta jopa uhriksi joutuneet naiset voivat omaksua misogynian, transfobian, cisseksismin... Uhreja ei saa syyttää mistään.

Uhriutujat yrittävät muuttaa subjektiivisen kokemuksensa koko ympäristön moraaliseksi mittariksi. Mikä tahansa käytös tai puhe, josta uhriutuja ahdistuu tai pahoittaa mielensä, on sen perusteella myös moraalisesti tuomittavaa, todennäköisesti myös tahallista kiusaamista ja aikomuksellista vihamielisyyden lietsomista. Uhriutujan kokemuksen rinnalla mikään muu ei paina mitään. Mielipiteesi voi olla kuinka rationaalisesti perusteltu tahansa ja aikomuksesi vilpittömästi yhteisymmärrystä hakeva, mutta loppupeleissä uhriutujan ahdistuksen suuruus mittaa sinun syyllisyytesi syvyyden. Kun tämä on tehty sinulle selväksi, itsesi ja ajatuksiesi puolustaminen voi olla vaarallista, varsinkin jos uhriutuja on jo hankkiutunut vertaisryhmän jäseneksi. Anteeksi pyytäminenkin voi olla vaarallista, vaikka sellaista yleensä vaaditaankin. Parempi olisi pyytää uhriutujia laatimaan anteeksipyynnön käsikirjoitus, koska sanojen täytyy sopia täsmälleen heidän haavoihinsa. Toisista syyllisen on tärkeintä ottaa vastuu siitä, miten uhriutujat ovat häneen reagoineet, mikä minusta ei kuulu anteeksipyynnön piiriin. Toiset taas vaativat anteeksipyynnöltä tarpeeksi selkeitä synnintunnustuksia, jotka minustakin kuuluvat kunnon anteeksipyyntöön. Jos anteeksipyyntösi sävy ei kuulosta tarpeeksi katuvaiselta, sitä ei ehkä pidetä aitona. Jos se kuulostaa liian katuvaiselta, sitä voidaan pitää falskina.

Tietysti kuka tahansa haavoitettu odottaa anteeksipyynnöltä tarkkaa sanoitusta ja asenteen vilpittömyyttä. Myös uhriutujan pitää miettiä haluaako hän vilpittömästi sovintoa, vai keksiikö hän anteeksipyynnöstäkin puutteellisuuksia vain voidakseen pysyä uhrina.

Anteeksipyynnön pyytäminen voi olla hyväkin idea, jos sen vilpittömänä tarkoituksena on rakentaa sovinto. Olen itsekin tehnyt niin. Olin noin kymmenen vuotta aiemmin tullut loukatuksi ja hylätyksi syvemmin kuin koskaan. En päässyt kaunani yli pyytämättä loukkaajalta siihen apua. Tarvitsin kuulluksi tulemista ja pyysin sitä. Hän kuunteli minua muutaman tunnin ja pyysi sen päätteeksi anteeksi. Se riitti minulle. Ei se ollut vaatimus, enkä yrittänyt nöyryyttää häntä. Se oli katkeran ihmisen avunpyyntö, joka lopulta johti sovintoon. Olin saanut mitä tarvitsin voidakseni luopua kaunastani.

Uhriutuja ei anteeksipyynnön vaatimuksilla yleensä pyri sovintoon vaan kostoon ja toisen julkiseen nöyryyttämiseen. Toki hän voi olla monella tavalla hämmentynyt ja hädissäänkin. Joku hänen sisällään kutsuu sovintoon, mutta vertaistukijat vaativat häntä olemaan tiukkana. Hän voi kokea pettävänsä vastaavaan tilanteeseen joutuneet, jos ei toimi mahdollisimman ankarasti tai suorastaan armottomasti. Kollektiivinen kauna voi velvoittaa sitäkin, joka olisi jo valmis siitä luopumaan.

Koska kilpailu oikeuksista ja arvostuksesta on kovin siellä, missä ero on pienin, sama häpäistyksi tulemisen pelko elää myös itseään uhriuttaneiden ryhmien välillä. Eihän valkoinen lesbo voi ymmärtää mitään mustan lesbon elämästä, eikä tämä taas voi käsittää, miltä tuntuu olla venäläinen homo... ja miten hän voisi ymmärtää, miltä tuntuu kasvaa transsukupuolisena lestadiolaisyhteisössä ja niin edelleen. Joku edustaa vähemmistöään liian laimeasti tai suhtautuu sortajiinsa liian ymmärtäväisesti. Jokaisen sorretun ryhmän täytyy puhua vain omasta puolestaan. Muiden puolesta puhuminen on “näennäisymmärtämistä” ja “toisen äänen varastamista”. Päätoimittaja Ulla Appelsin ilmaisi turhautumisensa tästä Ilta-Sanomissa: ”Meilläkin etsitään tasa-arvon mätäpaiseita vimmaisesti. Ja sorrutaan välillä naurettavuuksiin.”^{^[4]}

Intersektionaalinen feminismi on ottanut asiakseen analysoida valtarakenteiden ja ryhmäkuuluvuuden vaikutusta erilaisiin sorron muotoihin. Tarkoituksena on ollut etsiä aiempaa hienosäätöisempää ymmärrystä erilaisten vähemmistöjen kärsimyksen suhteen, ja saada etuoikeutettuja ryhmiä tiedostamaan, minkälaiseen sortoon he osallistuvat pelkästään kuulumalla tiettyyn ryhmään tai ryhmiin.^{^[45]} Jos esimerkiksi olet yläluokkainen ja hyväkuntoinen heteroseksuaalinen ja valkoihoinen cis-mies, kuulut jo viiteen etuoikeutettuun ryhmään, jonka sortotoimenpiteistä tai -rakenteista saatat olla täysin tietämätön. Vaikka samalla määrittelisit itsesi feministiksi, joka ajaa kaikkien seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, kannat auttamattomasti hallitsevien luokkien syntejä harteillasi.

Intersektionaalinen feministi ei halua puhua muiden ryhmien puolesta, vaan heidän asioidensa puolesta. Valkoinen keskiluokkainen nainen ei voi tietää, mitä Somaliasta Suomeen muuttanut muslimityttö ajattelee ja tuntee. Koskaan ei pidä olettaa, vaan kysyä, yrittää eläytyä ja myös samaistua toisen kärsimykseen. Loistavaa, mutta ei mitään varsinaisesti uutta auringon alla? Se on ikivanha toisen kunnioittamisen periaate, jonka intersektionaalinen versio taipuu kahteen suuntaan. Jos sinä, asian tiedostajana ymmärrät toimia se mukaan, niin on hyvä. Vallan käytön välineenä tämä kääntyy myös puheoikeuksien tai -kieltojen sanelemiseksi.

Kun Laura Lindstedt, joka Finlandia palkitussa kirjassaan Oneiron eläytyy monessa kulttuurissa eläneiden naisten kokemuksiin, feministinen analyysi syyttää häntä muiden puolesta puhumisesta, ‘kulttuurisesta omimisesta’, kun hän etuoikeutettuna kantasuomalaisena naisena kehtaa sukeltaa niin monen kulttuurin naisten kokemuksiin eläytyjäksi. Koko Hubara kirjoitti Ruskeat tytöt -blogissaan, kuinka ”ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloistani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta”.^{^[5]} Onneksi Mika Waltari säästyi intersektionaaliselta analyysiltä. Hän kirjoitti kuuluisimman kirjansa Sinuhe egyptiläinen, jossa hän kantasuomalaisen valkoisen patriarkaatin edustajana eläytyi Egyptin kulttuuriin sen portoista prinsessoihin asti ilman, että oli edes vieraillut koko maassa. Egyptissä hänen kulttuurin tuntemustaan ihmetellään ja ihaillaan.

Kulttuurievoluutio on ollut vuorovaikutteista vieraiden kulttuurien parhaimpien ja myös pahimpien piirteiden omaksumista ja omimista. Sitä on tapahtunut aina, eikä kukaan ole eiliseen päivään mennessä pitänyt sitä muuta kuin kiitettävänä tapana toimia. Neandertalilainen suku ja kulttuuri luultavasti kuoli, koska ei ominut tarpeeksi nykyihmisen kulttuurin tapoja. Ehkä he eivät oppineet uhraamaan, niin kuin homo sapiens oppi ja pystyi sen tähden järjestäytymään lamaa isommaksi kulttuuriksi. Rene Girard on vakuuttavasti kuvannut, kuinka homo sapiensin mimesis on ollut kilpailu- ja omistushaluista aikojen alusta lähtien. Ei sellaista kulttuuria ole edes olemassa, paitsi ehkä Sentinelesin saarella, joka ei olisi ominut toisesta kulttuurista mitään. Parhaiten ovat menestyneet ne kulttuurit, jotka ovat joustaneet omastaan ja oppineet muilta.

Nyt jopa toisen kokemukseen eläytymisestä ja siitä oppimisesta on intersektionaalisessa analyysissä tehty loukkaus toisen tunteita ja identiteettiä kohtaan. Synnin nimi on kulttuurinen appropriaatio. Siihen sortuvat herkimmin ihmiset, joiden peilineuronit toimivat hyvin ja jotka pystyvät siksi eläytymään hyvinkin vieraan ihmisen kokemuksiin.

Kulttuurisella approrioaatiolla on alunperin tarkoitettu valtaväestön tapaa ottaa jotain vähemmistökulttuurille ominaista (kuten saamelaispuvut tai sulkapäähineet) ja niiden historiasta ja käytöstä ymmärtämättömänä alkaa rahastaa niillä. Tosin en ymmärrä kuka olisi niillä mitään merkittävää bisnestä tehnyt. Me suomalaiset olemme omineet saunan ja Joulupukin, ja varjelemme niitä mustasukkaisesti ominamme, vaikka alun perin olemme omaksuneet kummatkin muualta. Kummallakin olemme rahastaneet enemmän kuin kukaan ikinä on intiaanipäähineellä tai saamelaispuvulla. Tangonkin olemme omaksuneet populaarimusiikkiimme niin suurella intohimolla, että joillakin on halu pitää sekin suomailaisena keksintönä. Ei kukaan silti tosissaan rakenna mitään suomalaista patenttia ilmiöille, joista olemme kehittäneet vain omat versiomme. Voimme naureskellen kummastella maailman erilaisia saunakehitelmiä tai valejoulupukkeja, mutta emme me niiden takia ala leikkiä kulttuurisen apropaation uhreja. Jos Disney ostaisi oikeudet Fingerporiin, saisimme vielä enemmän syitä ylpeillä kielemme mahdollistamasta huumorista ja sen omimisen mahdottomuudesta.
Kulttuurinen omaksuminen on kehitystä. Kultuurivaikutteiden omiminen, eli itselleen anastaminen jää yleensä helposti tunnistettavaksi koomiseksi yritykseksi. Maailmassa, jossa kaikki vaikuttavat kaikkiin ja kaikkeen, on aika mahdotonta tunnistaa minkään vaikutuksen oikeaa alkuperää. Voimme kuitenkin herkistyä tunnistamaan, tunnustamaan ja arvostamaan monipuolistuvan vuorovaikutuksen jättämiä jälkiä elämäämme. Meillä kaikilla on uskomuksia, tapoja ja intohimoja, jotka kuvittelemme omiksemme vain siksi, että emme enää tunnista niiden alkuperää. Onnittelemme itseämme monesta asiasta, jonka olemme muilta omineet.

Minusta näyttää siltä, että tämä valtaan ja sortoon keskittyvä feminismin suunta on tarjonnut yksityiskohtaisempia ja monipuolisempia tapoja leimata joku syylliseksi pelkästään sen perusteella, mihin etuoikeutettuun ryhmään sattuu kuulumaan. He ovat löytäneet hienostuneita tapoja tuomita joku synneistä, joiden olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Intersektionaalinen feminismi on ideologia, joka keskittyy uhriaseman määrittämiseen, stereotypioiden luomiseen, demonisoimiseen ja tiettyjen ryhmien vaientamiseen enemmän kuin uhrien auttamiseen.

Intersektionaalinen feminismi tekee saman kuin kommunismi aikanaan: määrittelee jokaisen yksilön ryhmän kautta kysymättä edes, samaistuuko yksilö ryhmään ja kokeeko sen arvot omikseen. Karkeammat yritykset kohdella yksilöitä vain rodun tai sosiaaliluokan perusteella ovat aina paljastaneet julmat kasvonsa.

Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.

On toki oikein ja viisasta koettaa saada joku ymmärtämään sellaista mitä tämä ei ole tullut ajatelleeksi. Huutamiset, syyttämiset ja tuomiot eivät silti ole paras keino saada joku toinen ajattelemaan mahdollisia virheitään. Parantuuko tulos siitä, että syyttäjä selvästikin pitää itseään täysin virheettömänä? Loukatun uhrin itsestään selvä ylemmyys voi olla nujertavaa ja itsenäistä ajattelua lannistavaa. Voi myös olla, että syyttäjälle vain nauretaan tai raivotaan, eikä kukaan enää kuuntele ketään.

Ne, jotka yrittävät kasvattaa moraalista ja poliittista pääomaansa olemalla jokaisen mahdollisen vähemmistön puolella joutuvat olemaan erityisen tarkkana sanojensa kanssa. Tarkkavainuiset uhriutujat haistavat mikroaggressioita ja raskauttavia assosiaatioita myös suojelijoidensa joukoista, varsinkin jos heillä on oikeaa poliittista valtaa tai jos he ovat syntyneet etuoikeutettujen joukkoon tai ovat naimisissa heteronormatiivisen maailman kanssa.

Sellaista haistoi Suomen feministipuolueen puheenjohtaja Katju Aro, kun hän sai presidentin kansliasta pyynnön oikaista Hufvudstadsbladetissa^{^[6]} julkaisemansa jutun. Hän oli nimittäin vääristellyt presidentti Niinistön pakolaispolittisia lausuntoja. Aro itse myönsi tukeutuneensa "laajasti jaettuun tulkintaan” Niinistön puheista eikä itse puheeseen. Siitä huolimatta hän kieltäytyi korjaamasta virhettään. Korjaamisen sijaan hän puolueen virallisessa tiedotteessa valitti, kuinka hän oli kokenut “viestit niiden kohteliaasta sävystä huolimatta painostaviksi,” Samalla hän ihmetteli, olivatko muut puolueet saaneet vastaavanlaisia viestejä ja muistutti presidentin kansliaa siitä, että vähemmistöjä puolustavan marginaalisen ryhmän ääntä ei pidä vaientaa.^{^[7]} Ei kukaan yrittänyt feministejä vaientaa. Presidentin kanslia pyysi vain oikomaan virheet. Entä se painostus?
”Painostusta on esimerkiksi oman valta-aseman hyväksi käyttäminen”^{^[8]} Eli presidentin kanslia ei voi vaatia ketään korjaamaan vääristelyjään harjoittamatta painostusta. Olisiko Katju Aro korjannut virheensä. jos sama kirje olisi tullut täysin vallattomalta taholta kuten minulta? Tuskin. Juuri tällaiselta näyttää uhriutuvan ryhmän syyllistävä syyttömyys.

Monopolisoitu asiantuntevuus

Uhriutujaryhmät eivät aina anna uhriksi joutuneiden yksilöiden olla omien tarpeidensa ja etujensa asiantuntijoita. Heidän puolestaan tiedetään liikaa. Vapaa sana kuuluu toki kaikille, mutta etuoikeutetuilla ei ole oikeutta puhua sorron luonteesta tai leikkiä asiantuntijoita tasa-arvoasioissa. Älä siis puhu rasismista, ellet ole tumma, älä väittele abortin oikeudellisuudesta, jos sinulla ei ole kohtua[46], äläkä kommentoi muunsukupuolisten oikeutta esipuberteettisiin leikkauksiin tai hormonihoitoihin, jos olet cissukupuolinen mies tai nainen. Uhriutuneet vähemmistöt ovat monopolisoineet omia asioitaan koskevan asiantuntijuuden, etiikan, juridiikan ja politiikan.

Useissa asioissa jokainen yksilö ja ryhmä on omien kokemustensa, tarpeidensa ja tunteidensa luotettavin asiantuntija. Niin on hyvä. Omista ja toisten tunteista ja tarpeista keskusteleminen on erittäin suotavaa, jos se tapahtuu kunnioittavassa vuorovaikutuksessa muidenkin samaan nisäkäslajiin kuuluvien kanssa. Kärsimyksen monet muodot palautuvat lopulta hyvin yksinkertaisiin ja kyynelten huuhtomiin perustekijöihin. Niihin melkein kuka tahansa voi samaistua, jos on tosissaan kuunnellut sekä itseään että toisia. Itse olen vuosikymmenten aikana kuunnellut hyvinkin erilaisten yksilöiden kertovan yksityisistä kärsimyksistään. Joka kerta hämmästykseni on sama: kuinka tutulta toisen kärsimys kuulostaakaan, kun sen saa kuulla suoraan sydämestä jaettuna.

Jokaisen alistetun, syrjityn ja sorretun kärsimystä on kuunneltava -- ei siksi, että heillä olisi muille täysin saavuttamaton ymmärrys siitä, miten asioiden pitäisi olla, vaan pikemminkin siksi, että pohjimmiltaan kaikkein yksityisin on kaikkein yhteisin. Heidän yksityinen kärsimyshistoriansa on yhdistettävissä moniin erilaisiin kärsimyskokemuksiin ja niistä vedettäviin johtopäätöksiin. Kaikille kokemuksille on annettava se kunnioitus ja arvovalta, mikä niille kuuluu, mutta ei sellaista ehdottomasti muita ylempänä olevaa tietämisen ja tuomitsemisen valtaa, joka ei kuulu kenellekään.

Kärsinyt on omien tarpeittensa asiantuntija, mutta hänen tarpeensa eivät välttämättä ole samanlaisia, kuin jonkun toisen vastaavanlaista syrjintää kokeneen tarpeet. Yleisten johtopäätösten tekeminen vain yhden ihmisen kokemuksesta ei yleensä ole perusteltua. Edes vertaisryhmät eivät aina ymmärrä kaikkia samaan vähemmistöön kuuluvien tarpeita. Samaan vähemmistöön kuuluvat eivät suinkaan aina järjestäydy samaan ryhmään, tai edes tunnista ja hyväksy ryhmän esittämiä ongelman kuvauksia. Kaikkien kokemukset ja niistä tehdyt johtopäätökset ovat tärkeitä, mutta yleistyksinä ne olisi silti alistettava tutkijoiden ja muiden vertaisryhmien sekä koko kansan arvioitaviksi.

Kyllä kärsinyt kärsineen hädän aina jollain lailla tunnistaa. Erilaisista kärsimyksen taustoista tulleina joudumme yhdessä neuvottelemaan elämisemme lait ja tavat sellaisiksi, että ne mahdollisimman hyvin vähentäisivät kaikkien kärsimystä ja lisäisivät elämän mielekkyyttä. Kaikkien yksilöiden ja vertaisryhmien kokema kärsimys ja siitä nouseva viisaus on tärkeä kaikkien kuulla, mutta yhdenkään ryhmän kokemus ei riitä asiantuntijapohjaksi esimerkiksi koko väestöä koskevaan lainsäädäntöön. Tähän kiivaiden uhriutujien on vaikea suostua luopumatta rooliinsa kuuluvasta etuoikeudesta muokata koko ympäristö juuri itselleen kyllin turvalliseksi ja kaikin puolin mieleiseksi.

Jeesus moitti oman aikansa moraalista ylimystöä, joka koko ajan vartioi itseään huonompien ihmisten moraalisia tai rituaalisia virheitä.

"Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.[47]

Se oli hänen hirtehinen tapansa sanoa, että nämä muiden moraalisiin puutteisiin keskittyvät ihmiset ovat itse asiassa umpisokeita tekemälleen eivätkä kykene lainkaan ymmärtämään, mistä päästä ja millä tavalla syrjivää ja sortavaa systeemiä pitää alkaa korjata. Korjaaminen alkaa itsensä vastuuttamisesta sellaiseen rakastavaan ryhtiin, josta käsin voi haastaa muita tekemään samoin eli luopumaan väkivallasta ja ryhtymään rakentamaan yhteistä hyvää. Sellainen vaatii uhrautumista, ei uhriutumista.

Emme koskaan saa väsyä puolustamaan uhreja, mutta kaikissa peleissä voittavaa moraalista jokerikorttia meidän ei tarvitse uhriutujille antaa. Sellainen ei tee oikeutta kenellekään, eikä palvele uhrien palaamista maailmaan, jossa sorrettujen ja sortajien välinen raja kulkee jokaisen yksilön sydämen läpi.

Sankaruus

Ainoat uhrit, joita pidämme melkein yksimielisesti sankareina, ovat jo kuolemassa pois. Kansalliset identiteetit ovat usein rakentuneet uhriudelle. Itsenäisyyssodat ovat olleet uhrien kapinaa valloittajia ja sortajia vastaan. Rajat on merkitty uhrien verellä, ja niiden puolesta uhrautujien sankaruus on kiveen hakattu ikuisiksi ajoiksi. Heidän rikoksiaan peitellään ja heidän samankaltaisuuttaan vihollisiin nähden häivytetään voittajien kirjoittamassa historiassa.

Emme halua nähdä, että kulttuureja tuhoava väkivalta on ollut olennaisesti samankaltaista kuin kulttuureja pelastava väkivalta. Meidän kulttuurimme perustava väkivalta mielletään hyväksi siitä yksinkertaisesta syystä, että kiitämme sitä olemassaolostamme. Me uhrasimme nuoret poikamme valtakuntamme rajoille ja teemme heistä sankareita peittääksemme, kuka heidät uhrasi. Eivät he ehtineet uhriutua kenenkään edessä. Sotaveteraanien jälkeläiset ovat heidät uhriuttaneet voidakseen pitää yllä käsitystä vihollisen toiseudesta ja pahuudesta.[48]

Uhriuttaan palvovan yhteisön tai kansakunnan tarina on uudella tavalla myyttinen. Myyttien tarkoitus oli salata yhteisön oma väkivalta. Uhriutensa varassa elävä yhteisö korostaa viattomuuttaan uhrina, mutta salaa oman väkivaltansa viattomat uhrit.

Kansallismielisyys voi avautua vieraanvaraisuudeksi ja vieraanvaraisuus voi laajeta globaaliksi yhteistyöksi vain sen jälkeen, kun kansat eivät enää takerru omaan uhri-identiteettiinsä, vaan huolehtivat yhdessä mistä tahansa kansasta tai ihmisryhmästä, joka on joutunut toisen kansakunnan tai luonnon uhriksi. Niin olemme maailmansotien jälkeen yrittäneet tehdä. Nyt näemme vaarallisen vahvoja merkkejä tämän trendin kääntymisestä kansallismieliseksi itsekkyydeksi, mutta sekin on pakko perustella uhreilla – omilla sellaisilla. Uhrit rankataan uuteen tärkeysjärjestykseen, mutta uhriuteen keskittyminen pysyy samana.

Kun seuraamme kaukaa uusia konflikteja valtioiden tai etnisten ryhmien välillä, yritämme usein turhaan hahmottaa, kummalla puolella sankarit ovat. Varmuuden vuoksi miellämme heikomman osapuolen uhrit sankareiksi ja voittajat konniksi. Sodan osapuolille sankariuhrit ovat aina meikäläisiä, mutta tämäkin yhtälö alkaa rakoilla. Seuraavat sukupolvet saavat sen verran etäisyyttä kansakunnan perustaviin sankariuhreihin, että näidenkin sankaruutta aletaan kyseenalaistaa. Elämäkertoja on kirjoitettu uusiksi ja sankaripatsaita on kaadettu tai siirretty sivummalle suljettuihin puistoihin.

Uhriuden yhtälöt päättyvät joskus nietzscheläiseen[49] umpikujaan. Nietzsche teki laimentuneesta kristillisestä kulttuurista syntipukin, jonka yritti karkottaa maan päältä. Samalla hän oli itse varsinainen uhriuden arkkityyppi. Hän on Wagnerin uhri, Saksan uhri, kristillisen orjakulttuurin uhri ja Jeesuksen uhri.[50] Nietzsche tiesi, että valistuksen ja humanismin uhria suojelevat tasa-arvoaatteet olivat kristinuskon perua. Hän vihasikin kristinuskoa ja halveksi sen kanssa kompromisseja tekeviä valistuksen humanisteja. Ainoastaan suurella sankariuhrilla saattoi olla näin ylivertaisen tärkeät viholliset. Hän oli oman erinomaisuutensa ja suuruutensa uhri tai pikemminkin sen uhri, etteivät aikalaiset sitä huomanneet. Nietzschen omasta mielestä kukaan ei ollut niin traaginen ja samalla niin sankarillinen uhri kuin hän. Friedrichin uhriudessa oli jotain ylivertaista, joka antoi hänelle oikeuden halveksia kaikkea ja kaikkia maan päällä. Hänen yli-ihmisensä olisi ollut valmis uhraamaan koko entisen uskomusjärjestelmänsä ja siihen uskovat tyhmät kansalaiset uuden uljaan dionysolaisen kulttuurin tieltä. Niin tapahtuikin seuraavan sukupolven aikana. Kommunismi, fasismi ja nationalismi korvasivat uskonnon. Nietzschellä oli mielestään oikeus näihin unelmiinsa, koska oli uhri ja vieläpä poikkeuksellisen sankarillinen sellainen.

Samaa ylivertaista uhriutta ja kaiken uhraamisen himoa huokuu Pentti Linkolan elämäntyöstä. Kummallakin on palavat ja henkilökohtaiset syyt vihata koko maailmaa, silti molemmat kantoivat sydämessään suurta myötätuntoa ihmiskunnan uhreja kohtaan. Kummatkin luhistuivat tämän mahdottoman ristiriidan alle. Samoin ovat luhistuneet lukuisat pienet suuret ihmiset, jotka ovat niin samaistuneet uhreihin, että ovat heidän nimissään alkaneet moraalisesta ylhäisyydestä käsin vihata koko maailmaa.

Kun uhrina olemisen sankaruutta tarpeeksi korostetaan, jää sellainen käsitys, ettei muun kaltaista sankaruutta olekaan. Siitäkö johtuu, että myös keski-ikäinen ja keskituloinen valkoinen mies on alkanut korostaa uhriuttaan? Samoin ovat tehneet ne feministit, jotka pitävät kiinni naisten uhriudesta, huolimatta siitä, että ovat jatkaneet sankarillista taisteluaan ”patriarkaalisen yhteiskunnan” alistavuutta vastaan. Sankarillisesti uhriutuvassa feminismissä uhrin rooli säilytetään vallan ja identiteetin lähteenä.

Tietenkin on uhrin roolista lähteviä oikeita sankaritarinoita, jotka eivät tarvitse uhriutumista keinotekoiseksi auktoriteetikseen. On harmaan arjen nelsonmandeloja, jotka kärsimyksensä kautta osaavat samaistua kärsiviin, mutta tekevät sen ryhdistävällä, kunniallisella ja sovinnollisella tavalla. He ovat uhreja, jotka ovat kohdanneet myös alistavan pedon itsessään, voittaneet sen ja löytäneet sille armon. Kaikista uhreista ei kuitenkaan ole siihen. Useimmille riittää, että he yksinkertaisesti selviytyvät oman kärsimyksensä kanssa, eivät antaudu katkeruudelle ja pidättäytyvät kostosta. Uhriutumisesta pelastautuminen on heille tarpeeksi suuri voitto. Ei kaikista uhreista ole suurten sovintojen rakentajiksi eikä mahdottomien anteeksi antajiksi. Trauma voi olla niin syvä ja pysyvästi elämää rajoittava, että edes jonkinlainen itseohjautuvuudesta kiinni saaminen ja omasta elämästä nauttiminen riittää oman arjen sankaruudeksi.

Uhriutumiskulttuuri on luomassa uutta ja aika erikoista sankarityyppiä. Se on täysin riippumaton sankarin henkilökohtaisista ominaisuuksista tai käytöksen moraalisuudesta. Riittää, että häntä on kohdeltu väärin ja hän on uskaltanut kertoa siitä maailmalle sellaisella tavalla, että maailma hoitaa kostamisen hänen puolestaan.

Nautinto

Loukkaantumiseen, moraaliseen pöyristymiseen, uhriutujan ylemmyysasemaan ja vastuuvapauteen ja suorastaan määritelmälliseen viattomuuteen voi jäädä koukkuun, koska ne tarjoavat niin monitasoisia kiksejä, suorastaan euforisia nautintoja. Ne ovat tavallista petollisempia nautintoja, koska niiden rinnalle täytyy samanaikaisesti kuvitella itselle ja esittää toisille tarpeeksi vakuuttavaa kärsimystä, jotta pysyisi uskottavana uhrina.

Uhriutumisesta voi oppia nauttimaan monestakin syystä. Ympäröivän maailman voi kutsua osallistumaan myötätunnon, vertaistuen ja erityishuomion antamiseen sille ainoalle ihmiselle, joka on tässä maailmassa todella tärkeä – minulle, tai sille ainoalle ryhmälle, joka juuri nyt ansaitsee olla huomion keskipisteenä – meille. Ei mikään ole niin palkitsevaa kuin ryhmällä vahvistettu itsesääli. Tavallisen tylsä elämä saa tärkeyttäni korostavaa draaman ulottuvuutta, kun saan itseni ja ympäristöni huomaamaan, kuinka suuria ja vaikutusvaltaisia vihollisia minulla on. Uhriutuminen nostaa minut tavallisen kärsimyksen yläpuolelle ja antaa sille erityisen merkityksen kosmisessa taistelussa pimeyden salaperäisiä voimia vastaan. Saattaa olla, ja näyttää yhä todennäköisemmältä, että kärsimykseni tuottaja on globaalisti organisoitunut salaliitto. Paranoidinen versio uhriutumisen nautinnollisesta ulottuvuudesta on vain äärimmilleen vietyä arkiuhriutumista.

Uhriutuja on siis samanaikaisesti sekä sorrettu että etuoikeutettu. Siinä on jotain sadomasokistista nautintoa. Viholliset ovat ylivoimaisia, mutta uhriutuja on omalla tavallaan voittamaton. Mitä muuta hän voisi elämältä toivoa? Kyllä tämä tylsillä velvollisuuksilla ja raskailla vastuilla lastatun elämän voittaa mennen tullen.

Oikeasti vainotuksi, sorretuksi, pahoinpidellyksi ja hylätyksi tuleminen ei yleensä rakennu minkäänlaiseksi nautinnoksi. Uhriutuminen asenteena voi sen sijaan kehittyä vaikeaksi riippuvuudeksi. Se on siitä harvinainen addiktio, että muut voivat suorastaan kadehtia sinua siitä. Huomaat vertailevasi traumojasi ja siitä jääneitä arpia muiden uhriutujien kanssa. Kumman arvet ovat syvemmät ja kenen kärsimys on toista ylevämpi? Kenellä on tärkeämpiä vihollisia ja suurempia tukiryhmiä? Minkä ryhmän kollektiivinen kärsimyspääoma on suurempi ja vakuuttavampi? Keiden taisteluväsymys on syvempi tai minkä vähemmistön sankariuhrit ovat saaneet enemmän julkista tunnustusta, kollektiivista kompensaatiota ja oikeusvoittoja vihollisista?

Tavallisesta elämästä on niin vaikeaa löytää tarkoituksen tuntua. Kaikki uskominen ja tekeminen tuntuvat niin turhilta. Ehkä edes sorrettuna kärsiminen voisi antaa elämään tarpeeksi toden ja aidon tuntuista sisältöä? Jos kärsimys yhdistää uhriutujat sortajia vastaan, voi ottaa selkeää kantaa edes johonkin asiaan tässä maailmassa. Uhriutuminen vaikka kuinka pienen vääryyden edessä ja mitättömän vähemmistön puolesta antaa juuri sitä aitoa ainutlaatuisuuden tuntua, joka aiemmin oli täysin hukassa.

Jos vielä bonuksena saisi nähdä jonkun uhriuttajista kärsivän, nautinto olisi täydellinen.

Maailma todellakin on täynnä mielipuolisiksi muuttuneita kristillisiä hyveitä.

Kauna

Uhriutuja korostaa kärsimystään ja sen aiheuttajaa, tarkoituksenaan tuottaa sortajalleen vahinkoa. Hän on kärsimyskiusaaja, joka muistaa kaiken kärsimänsä pahan, eikä anna siitä mitään anteeksi. Hän houkuttelee puolustajia ajamaan kaunaista kostoaan eikä päästä vääryyden tekijää kokemansa loukkauksen kynsistä, ennen kuin on tämän tavalla tai toisella voittanut. Uhriutujan täytyy huolehtia siitä, että kostaminen näyttää vain oikeuden ajamiselta eikä siltä mitä se oikeasti on, eli kostolta. Hänellä ei silti ole mitään sitä vastaan, että kolmas osapuoli kostaa hänen puolestaan. Sillehän hän ei avuttomana uhrina tietenkään mahda mitään.

Kaunaiselle uhriutujalle on tärkeämpää kostaa sortajille kuin tukea vertaisia. Toisin kuin romantisoidun kommunismin tai sosialismin aikaan, uhriutuja ei samaistu sorrettuihin aidosta solidaarisuudesta tai auttamisen halusta vaan saadakseen voimaa yhteisestä vihasta hierarkian huipulla olevia kohtaan.

Kauna löytää uhriutumisesta tavan kostaa. Vihalle täytyy olla uskollinen kuin pyhälle kutsumukselle, jotta sortajat eivät hetkeksikään saisi rauhaa pahoista teoistaan tai siitä, että ylipäänsä ovat olemassa. Sovinnon tekijät ovat kaunan pettureita ja rauhan rakentajat eivät tee oikeutta kärsimykselle, jonka uhriutujat ovat kokeneet.[51] Kauna velvoittaa rakentamaan ikuisia rajoja meidän ja heidän välilleen. Kun on sortajien vuoro jäädä rajojen ulkopuolelle, he tulevat aina muistamaan aikaa, jolloin meidät hylättiin heidän rajojensa ulkopuolelle. Vaikka olemmekin nyt vapaita, heidän, tai heidän jälkeläistensä, kuuluu saada maistaa samaa lääkettä mitä meille, tai meidän isovanhemmillemme, on syötetty. Sukupolvet ja vuosisadat eivät muuta mitään. Nyt on heidän aikansa kärsiä.

Viha voi jonkin aikaa yhdistää ja voimauttaa uhriutujia, mutta ammatiksi muutettuna se on raskasta. Kaunainen ja kostonhaluinen uhriutuja ei tule toimeen ilman vihollisia, ja hän hankkii niitä kaikkein suopeimmastakin porukasta. Kaunaiselle riittää sortajia vihattaviksi: Soros, Trump, Clinton, Putin, Israel, palestiinalaiset, islamistit, islamofoobikot, radikaalifeministit, myrkyllinen miehisyys, postmodernit neomarxilaiset, Jordan Peterson, naapurin uskovainen mummo...

Kun kokonaiset ihmisryhmät siirtävät kaunaisen uhriutumisen seuraaville sukupolville, se alkaa rakentua olennaiseksi osaksi heidän identiteettiään. Dostojevskin Kellariloukon mies oli tehnyt kaunaisesta ja kostonhaluisesta uhriutumisesta elämänsä tarkoituksen. Kirja on niin vakuuttava kuvaus uudenlaisesta ihmistyypistä, että Nietzsche sai siitä innoituksen kuvata ressentimentiaa, poliittisesti vaarallisena voimana. Moni poliitikko onkin oppinut valjastamaan kaunan valtoja kumoavaksi voimaksi. Francis Fukujama toteaa viimeisessä kirjassaan, että kaunaa ei pysty lepyttämään rahalla.^{^[52]} Identiteetin maksimaalinen arvostus ja kunnioitus on taloutta tärkeämpi voitto uhriutuvalle kansanryhmälle tai kansalle. Donald Trumpin ja monen muun autoritaarisen johtajan retoriikka paljastaa, kuinka kunnioituksen ja arvostuksen palauttaminen kansalle tai kansanosalle, joka on tuntenut itsensä hyväksikäytetyksi ja nöyryytetyiksi, on paljon väkevämpi motivoija kuin muutaman prosentin lisätulo.

Hitler uhriutti Saksan kansan ja lietsoi kaunan katkeraksi kostovoimaksi ensimmäisen maailmansodan voittajia vastaan. Viime vuosien aika nähty kansallismielisen autoritaarisuuden paluu saa myös voimansa unohdettujen kansanosien kaunasta, jonka sopivalla vainulla varustetut populistit pystyvät muuttamaan kostonhaluiseksi uhriutumiseksi. Missä tahansa suuret vapauden, tasa-arvon ja mahdollisuuksien lupaukset törmäävät syviin pettymyksiin, kaunainen uhriutuvuus on muutettavissa poliittiseksi kumousvoimaksi.

Kaikki eivät suinkaan ole valinneet osallistua mihinkään globaaliin yhteistyöhön tai kilpailuun. Monikulttuurisuus kaikissa sen muodoissaan on muuttunut uhkaksi, jonka edessä moni uhriutuu ja äänestää itselleen mahdollisimman väkevät puolustajat. Parhaat puolustajat ovat kunniakulttuurin miehiä, jotka vain leikkivät uhriutumista sen verran, että voittavat uhriutujien luottamuksen. Sen jälkeen he saavat toimia kuin kunniakulttuurin miehet aikanaan toimivat. Asiat hoidettiin ‘miesten kesken’, joko tekemällä diilejä tai murhia. Uhriutujille ei riitä voitto. Vihollisen täytyy hävitä ja vahvat miehet hoitavat sen homman heidän puolestaan.

Kateus

Kateellisen uhriutumisen voi naamioida oikeuden ja tasa-arvon puolustamiseksi. Kadehtija voi olla ahkera oikeusloukkausten keräilijä ja epäoikeudenmukaisuuksien paljastaja. Kukaan ei ole niin tarkka oikeuksistaan kuin kateudesta kipeä tyhjä sielu. On helppo haluta oikeutta ja taistella sen eteen, koska sitä niin monet muutkin haluavat. On vaikea myöntää sellaisen taistelun takana oleva kateus, koska siitä ei kukaan anna kenellekään pisteitä.

Kateus motiivina ei tietenkään mitätöi oikeustaistelun aiheellisuutta. Samaa oikeutta voi ajaa hyvistäkin motiiveista käsin. Nyt käsittelenkin vain sitä, minkälaisiin verhoihin kateellinen uhriutuvuus piiloutuu.

Jo pieni lapsi oppii muuttamaan kateuden oikeustaisteluksi: jos hän ei saa olla lempilapsi, niin lempilapset pitää lailla kieltää koko maailmasta. Siitä alkaa päättymätön tasavertaisuustaistelu.

Juuri tämä loukattu oikeustaju onkin kateellisen uhriutujan tärkein ase. Tavalla tai toisella hän yrittää kehittää moraalisia tai oikeudellisia syytteitä toista kohtaan. Sen sijaan että myöntäisi kateellisuutensa, hän uskoo yhä sokeammin olevansa tinkimättömän rehellinen ja oikeassa sekä tietysti halveksimaansa toista moraalisesti parempi. Kateellinen on mitä ankarin tasa-arvon ja reilun pelin asianajaja.

Kateellinen uhriutuja esiintyy mielellään kaikkein tarkkanäköisimpänä motiivien tietäjänä ja salaisuuksien paljastajana. Informaatio ja tieto eivät enää ole kenenkään yksityisomaisuutta, mutta uhriutumisen kulttuurissa kateellisella ihmisellä on omasta mielestään kaikkein läpitunkevin röntgenkatse. Hänelle kaikki hyvä on julkisivua, vilpittömyys petosta, suunnitelmallisuus laskelmoivaa kataluutta ja autenttisuus hyvin näyteltyä manipulointia. Maailmassa ei löydy mitään ihailtavaa, jonka taakse hän ei näe, eikä ainuttakaan sankaria, jonka sortavaa ja syrjivää puolta hän ei tunne. Hänen kyyninen analyysinsä pilkkoo palasiksi jokaisen hyvän teon ja paljastaa kaikkien hyväntekijöiden viheliäiset motiivit. Yksikään maailmanparantaja ei saa häneltä puhtaita papereita.

Kateellinen kokee olevansa kohdettaan erinomaisempi. Häneltä on vain riistetty mahdollisuus tasaveroiseen kilpailuun, koska toinen on hurmannut puolelleen lähes jokaisen. Hän raivoaa menneisyyden hylkäämisille, jotka ovat riistäneet häneltä rohkeuden voittaa tuo toinen – tuo ilkimys, tuo lurjus, tuo teeskentelijä.

Kateellisen uhriutujan elämä ei tunnu lahjalta vaan taakalta, jota ei haluaisi kantaa. Elämä ei ole siunaus vaan kuritus, joka on pakko lusia. Oma elämä on kuin suuri vahinko, jonka ei olisi pitänyt sattua. Joku muu on saanut tai varastanut kadehtijan elämän, sen oikean elämän, sen jota kannattaa elää. Uhriutuja protestoi elämäänsä ja saamaansa hyvyyttä vastaan, eikä missään nimessä kiitä ketään mistään. Vain hölmöt nöyristelijät ovat kiitollisia etuoikeutetuille. Parempiosaisen kiittäminen on itsensä köyhdyttämistä. Toisen maineen nostaminen on itsensä alentamista. Toisen kunnioittaminen on itsensä halveksimista. Parempi on käyttää taitonsa epäsuoraan kritiikkiin, salakavalaan arvosteluun ja syyllistämiseen.

Kadehtijan logiikan mukaan kadehditun omaisuus, menestys, hyvinvointi ja hyvyys ovat syypäitä kadehtijan paitsi jäämisen tunteeseen, onnettomuuteen ja yksinäisyyteen. Hän vaatii itselleen kadehditun elämää, ja kun ei voi sitä saada, hän keskittyy pilaamaan sen maineen tai muulla tavalla sabotoimaan sen.

Kateellinen uhriutuminen on puutostauti, huomion ja hyvyyden vajetila, jota hän erheellisesti yrittää parantaa tuhoamalla muiltakin sen, mistä itse on jäänyt paitsi. Kateellisella uhriutujalla on harha varastetusta hyvästä elämästä, jota muut nyt elävät hänen puolestaan. Miten hän voi olla vihaamatta elämää, joka oli tarkoitettu vain hänen elettäväkseen? Mitä parempi se on, ja mitä kauniimmalta se näyttää, sitä päättäväisemmin se täytyy tuhota. On niin väärin, että sortajat elävät sitä elämää, joka olisi kuulunut hänelle. Kateellinen uhriutuja elää oman elämänsä varjoa oman elämänsä varjossa.

Kateellinen uhriutuja ei koskaan toimi avoimesti. Asemasta työpaikalla voi kilpailla avoimesti ja reilusti, mutta kadehtija ei juuri koskaan suostu siihen. Uhriutuja juonii sermien takana, juoruaa selkien takana ja iskee nurkan takaa. Kateellinen kerää muiden salaisuuksia ja kätkee ne muiden aseittensa joukkoon. Uhriutuva pyrkyri ei ikinä paljasta katalia aikeitaan kenellekään. Koska hänellä ei ole kunniallisia aikeita, hän ei koskaan voi niistä avoimesti ylpeillä. Hänelle sopii varsin hyvin, että joku toinen tuottaa kadehditulle vahinkoa, kunhan se vain toteutuu. Hänen täytyy hillitä myös voitonriemunsa, jottei hänen kateutensa tulisi ilmi.[53]

Saksalainen sosiologi Max Scheler kehitti Dostojevskin ja Nietzcshen kaunakuvauksia systemaattiseksi teoriaksi kaunaisesta kateudesta, joka tulisi olemaan tyypillistä tasa-arvoa lupaavissa yhteiskunnissa. Enemmistöön syntyneet tulisivat olemaan eksistentiaalisen kateuden kohteita. Uhriutuvat kadehtijat eivät ikinä tulisi antamaan heidän etuoikeutettua syntymästatustaan anteeksi. Kun tasa-arvoa korostetaan suurten tulo-, koulutus-, valta- ja mahdollisuuserojen yhteiskunnassa, kaunainen kateus odottaa vain kostamisen mahdollisuutta.[54] Tämä kaunainen kateus ei vähene tasa-arvon lisääntymisen kautta. Sitä on kokeiltu Neuvostoliitossa, kibbutseissa, Maon Kiinassa ja monissa sosialistisissa utopioissa. Mitä pienemmiksi erot muuttuvat, sitä kiihkeämmäksi kasvaa kateellinen uhriutuminen niiden edessä.

Se selittää myös miesten ja naisten välisen kilpauhriutumisen. Kumpikin ryhmä etsii jäljellä olevista sukupuolten eroista epäoikeudenmukaisuuksia tai tasa-arvovajeita, joita maksimoimalla voi uhriutua ja lietsoa kateellista kilpailua. Selvimmin sen tietenkin ymmärtää vanhempiensa suosiosta kilpailevien sisarusten tavasta uhriutua heti, kun toinen on saanut hiukankin enemmän mitä tahansa. Sen jälkeen pieninkin mikroaggressio enemmän saaneen puolelta merkitsee suuren vääryyden uhriksi joutumista ja valtavan sodan aloittamista.

Suurten erojen luokkayhteiskunnissa ja kastijakoisessa yhteiskunnassa uhriutuminen on harvinaista. Ensinnäkin siksi, että siellä ei yleensä ole parintuhannen vuoden kristillistä taustavaikutusta, joka olisi iskostanut kansan tietoisuuteen syvän vakaumuksen siitä, että uhreja ei saa olla. Kastijakoisessa yhteisössä karman laki selittää erot, eikä kenellekään tule mieleen niistä uhriutua. Vanhanaikaisessa luokkayhteiskunnassa ja kunniakulttuurissa kostetaan vain vertaisten väliset loukkaukset. Niissä hierarkioissa tärkeintä oli paikkansa ymmärtäminen ja siinä pysyminen, lojaalisuus omille ja itse kullekin kuuluvien velvollisuuksien hoitaminen.

Tällä en puolusta historiallisia tapoja eliminoida kateutta maksimoimalla eroja. Siitä maksettiin liian kovaa hintaa hierarkioiden pohjakerroksissa.

Nykyään valkoinen enemmistö on alkanut kadehtia kaikkien vähemmistöjen saamaa valtaa ja alkanut siksi uhriuttaa kansakuntiaan ja rotuaan.

Kateus motiivina on hankala tunnistaa ja tunnustaa. Oman uhriutumisen myöntäminen on vähintään yhtä vaikeaa. Kateudesta uhriutumista on melkein mahdotonta itsessään edes nähdä, saatikka sitä muille nöyrästi tunnustaa. Juuri siksi kateus ja uhriutuminen muodostavat niin väkevän työparin.

Uhri-minuus

“Olen uhri. Siis olen olemassa.”

Useimmat tulevat tavalla taikka toisella kaltoin kohdelluiksi, syrjityiksi, alistetuiksi ja hylätyiksi perheessä, ystäväpiirissä tai työpaikalla. Kokemus siitä voi olla niin vahva, että se hallitsee tunnemaailmaa monia vuosia. Sitä se on tehnyt minullekin. Uhriksi joutuminen on ollut asia, jota olen viimeisimmäksi jauhanut mielessäni yrittäessäni nukahtaa ja ensimmäisenä tullut mieleeni, kun olen yrittänyt pakottaa itseni sängystä ylös. Olen tuhlannut elämäni vahvimpien vuosien energiaa potien uhrina olemisen tuskaa, ikään kuin se olisi ollut olemiseni keskeisin ulottuvuus. Otin uhrin roolin osaksi minuuttani ja annoin sen vaikuttaa asenteisiini, käytökseeni ja kirjoituksiini. Uhriutumisen taipumuksen olin oppinut jo hyvin varhain ja kehitin siitä omat versioni aikuisena. Tunnistan hyvin sen suoman viattomuuden ja moraalisen suvereenisuuden tunnun. Olin supertaitava muiden syyllistäjä ja itseni selittäjä. Herääminen uhriutumisen kaikista metkuista on ollut pitkä ja vaivalloinen. Lapseni ovat ankarimpia herättäjiäni.

On varsin ymmärrettävää, että lapsena tai nuorena koetut väkivaltaisuudet tai läpikierot suhteet muotoilevat käsitystä itsestä moneksi vuodeksi eteenpäin -- ja käsittelemättöminä loppuiäksi. On kuitenkin mahdollista tulla tietoiseksi siitä, että esimerkiksi raiskaus tapahtui juuri silloin eikä joka ikinen päivä sen jälkeen. Se vahingoitti juuri tietyllä tavalla, mutta jätti terveeksi ja toimintakykyiseksi monella muulla tasolla. Raiskatulle jää aina vapaus valita luottaako hän uuteen rakkauteen, vai antaako hän menneen kokemuksen sanella sanella tulevienkin suhteiden laadun. Ei se aina ole kiinni pelkästään päätöksestä. Avuksi voi tarvita terapiaa ja vertaistukea, mutta joskus päätöskin on tehtävä.

Voi olla, että raiskattu kokee itsensä täysin kyvyttömäksi vapautumaan tunteesta, että hän on ja tulee aina olemaan ennen kaikkea raiskattu ja häpäisty. Hän on niin täysin samaistanut itsensä tuohon kokemukseensa, että hän astuu jokaiseen uuteen suhteeseensa valmiiksi raiskattuna ja vain uutta raiskatuksi tulemista odottaen. Ystävät, tai ehkä jopa terapeutit, jotka kehottavat häntä etenemään elämässä ja jättämään tämä osa menneisyyttä taakseen, vaikuttavat suorastaan brutaalin ymmärtämättömiltä ja myötätunnottomilta. Eihän kukaan, joka ei ole kokenut raiskatuksi tulemista, voi määritellä, missä vaiheessa sellaisesta kokemuksesta pitäisi muka päästä yli tai kuinka kauan siitä kestää toipua. Onko todella niin? Eikö kenellä tahansa ole oikeus muistuttaa väkivallan uhrille, että hän on muutakin kuin väkivallan uhri?[55] Hän on ystävä, ehkä rakastettu, pidetty työtoveri, lastensa vanhempi, sählyjoukkueen kapteeni, intohimoinen sienestäjä, Waltarin rakastaja, runoilija, erinomainen sushi-kokki… Niin ja raiskattujen vertaistukija. Ehkä tämä viimeinen rooli viettelee hänet liiankin kanssa samaistumaan raiskattuna olemisen identiteettiin.

Elämän kamalimpiinkin kokemuksiin samaistuminen voi joillekin muuttua vaarallisen palkitsevaksi. Niihin vetoamisella voi lopettaa monta vaikeaa kiistaa, vapauttaa syytöksistä, joihin oli vaikea vastata, ja antaa vertaisten kanssa mahtavia kokemuksia ainutlaatuisesta yhteenkuuluvuudesta maailmassa, joka on täynnä vääryyksiä. Uhriksi joutumisen kokemus voi vaivihkaa muuttua uhriutumiseksi, uhrin etuoikeuksista ja vastuuvapauksista nauttimiseksi. Silloin itsetutkiskelu, syyllisyyden tarkastelu ja vastuun kantaminen jätetään yksinomaan vastapuolen tehtäväksi.

Kilpaa uhriutuminen

Eurooppalaiseen selkärankaan upotettiin juutalaiskristillistä vakaumusta kaiken uhraamisen ja syntipukkaamisen vääryydestä parin vuosituhannen ajan. Kristikunnallakin oli ja on suuria vaikeuksia sisäistää oman opetuksensa keskeinen eettinen sisältö. Usko uhrin äärettömään arvoon on uponnut myös jälkikristilliseen kulttuuriin. Ilman asian syvempää ymmärtämistä ja kristillisen etiikan sisäistämistä uhrin status on vääristynyt tavoiteltavaksi valta-asemaksi.

Uhreista ei koskaan ole ollut puutetta. Niitä on aina ollut keskuudessamme. Kunniakulttuureissa ja osittain myös arvokkuuskulttuureissa uhreja on halveksittu tai vähintäänkin alentavasti säälitty. Uhrin asemaan tahallisesti hakeutuvia on katseltu käsittämättöminä kummajaisina.

Arvokkuuskulttuurissa jokaista pidettiin ainakin periaatteessa yhtä arvokkaana. Sen sijaan uhriutumiskulttuurin hierarkiassa romanialaiset kerjäläiset eivät ole samalla tasolla seksuaalisten vähemmistöjen tai edes pakolaisten kanssa. Uhrit, jotka osaavat parhaiten uhriutua, ovat hierarkian huipulla.

Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa kansakunnat, ryhmät, heimot, poliittiset suuntaukset, vähemmistöt, enemmistöt, miehet, naiset ja sukupuolivähemmistöt ovat alkaneet kilpailla uhrin asemasta. Ei siksi, että uhrin rooli olisi jotenkin katoava luonnonvara, vaan siksi, että uhrille suodaan sellaisia oikeuksia ja vapauksia, joista muut joutuvat taistelemaan. Se tuo yksilöille ja ryhmille ansaitsematonta sympatiaa, erityiskohtelua ja poliittisia voittoja kilpailussa maailman myötätunnosta ja erityisavusta.

Israelilaiset ja palestiinalaiset kilpailevat uhripisteistä maailman mediassa, koska uhrille annetaan aivan erilaiset oikeudet toimia kuin muille. Israelilaisilla on holokaustin kautta suojanaan ainutlaatuinen uhriuden historia. Sen kautta valtio on saanut monen länsimaan varauksettoman tuen. Lisäksi Israel voi vedota myös maansa syntyhistoriaan suurten ja vihamielisten naapureiden uhrina.

Uhri-statuksen kilpailuttaminen kotona ja maailmalla on pohjimmiltaan ehkä suurin este rauhan rakentamiselle. Se oikeuttaa empatian puutteen vihollista kohtaan ja ainakin muodollisen vihollisuuden ylläpitämisen sukupolvelta toiselle.

Uhriutumisolympialaisissa ei rauhaa rakenneta. Siellä voittaa aina eniten kärsinyt häviäjä. Kumpi aloitti? Kumman sorrettuna olemisen historia on historiallisesti pidempi, julmempi ja epäoikeudenmukaisempi? Kummalla osapuolella on enemmän kuolonuhreja, siviilejä ja viattomia lapsia? Kummalta on viety enemmän koteja, maita ja hedelmätarhoja?

Kummankin osapuolen puolustajat maailmalla uskovat puolustavansa uhriksi joutunutta osapuolta ja keskustelu heidän välillään onnistuu vielä huonommin kuin varsinaisen ristiriidan osapuolilla. Muuten tolkulliset, sivistyneet ja uskonnollisesti hurskaat ihmiset alkavat pitää toisiaan Perkeleen kätyreinä pelkästään siksi, että he puolustavat eri uhria.

Monissa maissa uskonnot ovat alkaneet uhriutua kilpaa ja perustella vastapuolen vainoa todellisella tai kuvitellulla vainolla. Amerikan evankelikaaliset kristityt, Puolan kansallismieliset katoliset, Venäjän etnisesti puhtaat ortodoksit ja Ranskan radikaalit muslimit elämöivät sankarillisella uhriudella ja muistuttavat toisiaan vastapuolen demonisoimisessa. Kansakunnat uhriuttavat itsensä taloudellisesti ja aloittavat sillä perusteella kauppasotia. Yleensä sellaiset ovat historiassa johtaneet oikeisiin sotiin.

Miehet uhriuttavat itsensä saatuaan turpiinsa radikaalifeminismin arvostelusta, ja naiset pitävät palkkatasoeroja miesten kostona heidän tasa-arvovaatimuksistaan. Konservatiivit uskovaiset uhriuttavat itsensä, kun kirkkoa uudistetaan heidän vakaumustensa kustannuksella, ja liberaalit näkevät itsensä vanhoillisten uhreina uudistuksia vastustavassa kirkossa.

Amerikassa ja Euroopassa oikeisto ja vasemmisto uhriuttavat kilpaa omat kannattajakuntansa. Vasemmistolaiset uhriuttavat vähemmistöjä ja vastuuttavat enemmistöä rakenteellisesta sorrosta vähemmistöjä kohtaan. Oikeisto on kyllästynyt syyllistymään jokaisesta sorretusta vähemmistöstä maailmassa ja alkaa kilpaa uhriuttaa itsensä pakolaisten ja maahanmuuttajien takia.

Melkein kaikessa yhteiskunnallisessa väittelyssä osapuolet väittävät olevansa uhreja tai puhuvansa heidän puolestaan. Väitellään siitä, kuka on kenenkin uhri ja ovatko kaikki uhriutumiset lainkaan oikeutettuja. Tässä väittelyssä sanat täytyy valita tarkkaan, ettei syyllistyisi uhrin roolin vähättelemiseen tai peräti uhrin syyllistämiseen. Uhrin roolin kieltäminen joltakulta johtaa vain uhristatuksen vahvistumiseen muiden silmissä. Silti on niitä, joilta uhrin status kielletään kategorisesti, koska he ovat liian hyvätuloisia ja hyvännäköisiä voidakseen olla mitään muuta kuin uhrien varassa eläviä loisia.

Yhä pienemmältä osalta ihmiskuntaa kielletään kokonaan mahdollisuus nähdä itsensä kenenkään uhrina, ja yhä suurempi on se mahdollisuus, että juuri se suurimpaan riistoon syyllistynyt yhden prosentin vähemmistö joutuu jonakin päivänä kaikkien uhreiksi. Silloin aika moni tämän kirjan lukijoistakin on pulassa, koska sinun ei tarvitse ansaita kuin 28 360€ vuodessa kuuluaksesi tähän kaikkein turmeltuneisimpaan kastiin. Jotta omaisuutesi puolesta kuuluisit maailman rikkaimpaan prosenttiin, sinun pitää omistaa 671,451€.
Uhriuden algebrassa liian selkeillä yhtälöillä on taipumus kääntyä itseään vastaan. Uhreista tuleekin uhraajia.

Kaikkien tasa-arvoa ja ehdotonta sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavassa kulttuurissa pienetkin erot merkitsevät sitä, että joku on muuttunut sortajaksi ja toinen sorretuksi. Sellaiset herkkyydet eivät elä luokka- tai kastijakoisessa yhteiskunnassa, koska erot ja erojen hierarkiat ovat ikään kuin luonnonlakeja. Niin on aina ollut, ja niin tulee aina olemaan. Jokaisen täytyy vain tietää paikkansa hierarkiassa ja olla omilleen lojaali. Eniten ongelmia erot herättävät siellä, missä ne ovat ideologisista syistä paheksuttuja. Pienikin epäreiluksi koettu ylennys tai ylimielinen hymy merkitsee sitä, että joku on joutunut uhriksi. Jos hymypatsas jaetaan yhdelle, se täytyy antaa kaikille, eikä ketään saa kiittää erikseen, koska yhdenkin poikkeuksellisesta suorituksesta täytyy kiittää koko tiimiä. Muuten joku voi uhriutumalla tehdä suuren numeron epäoikeudenmukaisesti jaetuista suosioista.

Kun uhriudesta on tullut muoti-ilmiö, uusia uhriuden muotoja pitää keksiä lisää. Alkoholistien aikuiset lapset ja sotatraumojen lapsenlapset alkavat olla menneen talven uhriuksia. Uusia muotiuhriutumisen muotoja on vaarallista nimetä kerjäämättä verta nokastaan. Veikkaan kyllä, että sukupuoli-identiteettivähemmistöt ovat tällä hetkellä uhrihierarkian huipulla. Tavalliset homot eivät enää ole oikeutettuja samanlaiseen uhristatukseen kuin sukupuolivähemmistöt.[56] Homot ovat jo kansakunnan lellilapsia, eivätkä siksi enää voi millään ymmärtää todella sorrettuja vähemmistöjä. Valkoiset miesoletetut kuuluvat kastittomiin. He ovat jäävejä puhumaan mistään mitään, koska ovat tämän sortavan patriarkaalisen systeemin rakentaneet ja siitä hyötyneet.

Muoti on kuitenkin hyvin oikukasta. Jotkut nauttivat avoimesti sen seuraamisesta. Toiset kantavat sitä pienellä viiveellä ja ikään kuin salaa. Uhrius muotina on yhtä ristiriitainen asia. Kukaan ei halua joutua kiinni uhriutumisesta, silti ihmeen monilla on siihen hirveä hinku. Kukaan ei tietenkään halua kantaakseen kaikkea sitä kärsimystä, mikä todellisen uhriuden mukana tulee, mutta monet haluavat nauttia niistä salaperäisistä eduista, jotka kuuluvat uhrin rooliin.

Monet eettiset ongelmat tiivistyvät kiistaan siitä, kumpi osapuoli on uhri. Esimerkiksi raskauden keskeytykseen liittyvässä eettisessä debatissa kysytään pohjimmiltaan, kumpi on ei-toivotun raskauden ja/tai abortin uhri, äiti vai lapsi. Jos kumpikin ovat sitä, niin kumman uhri-status on määräävä ja millä perusteella? Missä vaiheessa sikiöllä on äidin kaltaiset ihmisoikeudet ja sen myötä oikeus kilpailla myös uhrina olemisen statuksesta?

Ei ole koskaan liian aikaista julistautua uhriksi. Mitä aikaisemmin niin teet, sitä varmemmin ympäristön syyllisyysvaranto vielä riittää liikkeelle panevaksi voimaksi.

Uhriutumisesta onkin tullut erityisesti nuorten opiskelijoiden erityisharrastus. Suurten oikeustaistelujen puutteessa opiskelijat kilpailevat siitä, kuka parhaiten tunnistaa mikroaggression tai ahdistusta herättävän luentoaiheen, joista joku vähemmistöön kuuluva mahdollisesti voisi traumatisoitua. Uhriutumiskulttuurissa yksilöt ja ryhmät suorastaan metsästävät loukkaantumisen aiheita.

“Meidän traumamme ovat syvempiä kuin teidän” - argumentti on monen ryhmän tapa saada vaatimuksilleen painoarvoa ja vaientaa muiden ääni. Uhriutumista palveleva terapeuttinen kulttuuri on nostanut heikkouden, haavoittuvuuden ja toisten uhriksi joutumisen ylenpalttisen myötätunnon kohteeksi, kun taas selviytymisen kyky, resilienssi, vahvuus ja kestävyys ovat joutumassa suuren epäluulon kohteiksi.[57] Pärjäävät ihmiset ovat vain ‘sairastuneet vahvuuteensa’, eivätkä ole vielä kohdanneet traumaansa. He eivät vielä ole nähneet kenen haavoittamia ovat ja keiden uhreiksi ovat joutuneet.

Vastakkainenkin trendi on olemassa. On yksilöitä ylisyyllistävää ja kohtuuttomasti vastuuttavaa kovuutta, joka ei halua nähdä yksilöiden ja ryhmien oikeaa syrjäyttämistä, ulossulkemista ja sortoa sielläkään, missä se tuijottaa heitä silmiin. On vaikea sanoa, kumpi trendi on vahvempi, mutta uhrin syyllistämisen pelko on jo liian kauan estänyt suoraa puhetta uhriutumisen strategioista ja myös uhrin vastuuttamisesta siitä, mistä tämä oikeasti on vastuussa.

Mitä useampi eksyy osallistumaan näihin typeriin uhriutumisolympialaisiin, sitä vähemmän löytyy niitä, jotka keskittyvät rakentamaan sellaista tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa olisi mahdollisimman vähän uhreja. Jos oikealla ja vasemmalla keskitytään liiaksi löytämään syyllisiä omaan kurjaan tilaan ja kurittamaan oman kärsimyksen aiheuttajia, luovuus kuihtuu ja energia tärvääntyy kaunaiseen vastapuolen alentamiseen. Silloin uhriutuminen tehdään uhrien kustannuksella.

Kilpailu uhreista

Uhriutuminen toimii parhaiten joukkovoimana. Uhriutuja haluaa nähdä itsensä kokonaisen sorretun vähemmistön edustajana riippumatta siitä, onko hänet oikeasti valittu edustamaan mainittua vähemmistöä. Kun pääsee edustamaan muidenkin uhrien asiaa, oma uhristatus saa joukkovoimaa.

Jos ei itse edusta mitään sorrettua vähemmistöä, on parempi hankkiutua sellaisen suojelijaksi. Niin voi ehkä säästyä joutumasta tilille omasta etuoikeutetusta asemastaan. Yhtä lailla kuin uhriutumisesta voi tulla tapa hankkia moraalista pääomaa, niin voi myös uhrien auttaminen olla tapa kerätä sellaista moraalista paremmuutta ja arvovaltaa, jota muuten ei olisi. Varsinkin, jos osallistuu uhriutujan harrastamaan manipulaatioon ja valtapeliin, auttaminen kietoutuu osaksi samaa epätervettä juonta, jonka tavoitteena ei ole vain auttaa kärsivää, vaan myös häpäistä ja syyllistää joku kärsimyksen aiheuttajaksi määritelty vihollinen. Sellaiset auttajat etsiytyvätkin jo aiemmin vihollisekseen kokemansa ryhmän uhrien puolustajiksi. Eikä ole mitenkään selvää, kumpi on tärkeämpää, uhrien auttaminen vaiko heidän uhriutensa käyttäminen aseena ennalta määriteltyä vihollista vastaan.

Kaikkein kiinnostavin uhri on se, joka oikeuttaa vihaamaan uhrin tekijää.[58] Tehokkain tapa saattaa vihollinen huonoon huutoon on löytää heidän uhrinsa ja näyttää heidät koko maailmalle. Ainoa oikeutettu syy käydä vihollisesi kimppuun on hänen uhriensa puolustaminen. Hieromme uhreja toistemme naamaan ja sen jälkeen käymme niiden nimissä toistemme kimppuun.

Perverssissä hyvyyskilpailussa heitämme uhreja toistemme päälle samalla tavalla kuin muualla heitetään kiviä uhrien päälle. Kuka tunnistaa uhreja tuottavan systeemin paremmin ja kuka tehokkaimmin asettuu uhraajia vastaan? Näin voi käydä sukupuolten välisessä taistelussa, vähemmistöjen ja enemmistön välisessä kilpailussa, sosiaalipolitiikan ja kehitysavun toimijoiden kesken, kansainvälisessä politiikassa...

Joskus ihmiset ovat riippuvaisia puolustamistaan uhreista ja ajavat siksi jokaisen ambulanssin perään löytääkseen sopivan uhrin puolustettavakseen. Mitä eksoottisempi ja muille tuntemattomampi uhri, siitä enemmän sosiaalisia hyvepisteitä on tiedossa. Toisaalta kaikkien rakastamat uhrit, kuten naiset ja viattomat lapset, jotka ovat joutuneet mahdollisimman isojen ja pahojen voimien uhreiksi, ovat myös takuuvarmoja moraalisen ylemmyyden takaajia.

Joskus uhrin suojelun ja hallitsemisen raja on vaikea. Kanadassa valtio on ottanut huostaan sukupuolenkorjausta vaativia lapsia, joiden vanhemmat vastustavat sellaisen vaatimia toimenpiteitä. Vanhemmat voivat kyllä kunnioittaa lapsen toiveita mutta haluavat varmuuden vuoksi, että toimenpiteisiin ryhdytään vasta kun lapsi on täysi-ikäinen. Kuka silloin on uhri? Vanhemmat, jotka eivät suostu sukupuolivähemmistöjen vaatimiin lakeihin ja joutuvat siksi syytteeseen lasten laiminlyönnistä tai kaltoinkohtelusta?[59] Lapsi, joka ehkä liian varhain vapautetaan tekemään peruuttamattomia valintoja sukupuoli-identiteetistään, joka on vasta kehittymässä? Valtio, jonka lainsäätäjät eivät ole uskaltaneet vastustaa vahvasti uhriutuneen ja hyvin suositun vähemmistön moraalista arvovaltaa? Aina ei ole selvää, kuka on kenenkin uhri ja kenen toimenpiteet oikeasti auttavat tai vahingoittavat uhria.

Vastaavasti hyvin epäsuosittujen ja kaikkien tuntemien uhrien puolustaminen ei tuo mitään lisäpisteitä. Päinvastoin sellainen luultavasti vain nakertaa auttajan moraalista arvovaltaa. Suomessa romanien, nuorten terveiden miespakolaisten, “sosiaalipummien” ja työtä vieroksuvien auttaminen ei ole kovin suosittua, puhumattakaan siitä, että joku keskittyisi pedofiilien ja raiskaajien kuntouttamiseen, vaikka todettaisiinkin, että he ovat itsekin tekemiensä rikosten uhreja. Entä jos #MeToo -liikkeen aktivisti nousisi puolustamaan miestä, joka on liikkeen itsensä julkituoiman valheellisen raiskaussyytöksen takia menettänyt työnsä, kunniansa ja ystävänsä? Miten aktivistin kävisi? Ei siis todellakaan ole sama, ketä autat ja mistä syystä. Ideologisesti valikoitunut auttaminen voi myös edistää yhteiskunnan mustavalkoistumista ja epärealistista jakoa vain sorrettuihin ja sortajiin, sen sijaan että näkisimme kummatkin myös itsessämme.

Uhriutuminen oikeutuksena

Vaikka tietoisuus syntipukkaamisesta vähitellen uppoaa meihin juutalaiskristillisen perintömme kautta, mekanismi ei välttämättä lakkaa toimimasta. Vainoamisen rakenteet eivät häviä, vaan elpyvät uusissa muodoissa. En sano, että totuus olisi voimaton, mutta olemme liian kyvykkäitä sulattamaan totuuden väärin käytettävään muotoon.”[60] Rene Girard.

Länsimainen lehdistö rakastaa kertomuksia uhreista ja ehkä vielä enemmän kertomuksia uhreja tuottaneista julmureista. Emme oikein näytä tietävän kumpaa tehdä enemmän, välittää uhrista vai vihata uhraajaa. Eikä minusta näytä aina kovin selvältä, haluammeko kuulla uhritarinoita voidaksemme auttaa uhreja vai voidaksemme löytää jonkun, jota vihata uhrin puolustamisen nimissä.

Jos vieras sivilisaatio joskus ottaisi meihin yhteyttä, tarkkailisi elämäämme ja ymmärtäisi jotain kollektiivisesta arvomaailmastamme, sen suurin dilemma ehkä olisi:

”Miksi ihmeessä he pitävät uhria niin tärkeänä, kun kuitenkin tuottavat niitä koko ajan lisää? Mikä ihme pakkomielle heillä on keskittyä uhrin auttamiseen jopa sotimalla, kun heidän uhreja puolustavat sotansa useimmiten tuottavat enemmän uhreja kuin pelastavat? Tarvitsevatko he näitä puolustettavia uhreja johonkin, mitä emme ymmärrä, vai riivaako heitä joku hulluus, josta ymmärrämme vielä vähemmän?”

Elämme suuren uhritietoisuuden ja pienen vastuutietoisuuden välisessä jännitteessä. Heti, kun huoli uhrista on muuttunut globaaliksi imperatiiviksi, siitä on myös tullut oikeutus väkivaltaan.[61] Uhriin samaistuminen tai uhriutuminen ovat muuttuneet viimeiseksi globaalisti hyväksytyksi väkivallan oikeutukseksi.

Uhriutumisen ehkä vakavin itsepetoksellinen ja moraalinen ongelma on oman väkivallan peittäminen uhrin näennäiseen viattomuuteen. Silloinkin, kun uhriutujien oma viha ja väkivalta välillä karkaa lapasesta, se oikeutetaan uhrin ‘luonnollisella’ reaktiolla. Uhriutujat suovat itselleen sellaisia asenteita ja käytöksiä, joiden pienistäkin esiintymisistä he tuomitsevat vastustajansa erittäin ankarasti. He oikeuttavat itselleen sellaisia asioita, joita mikään muu ryhmä ei saisi anteeksi. Uhriutuvien ryhmien johtajiksi nousee ihmisiä, joilla on tarkin vainu pienimmillekin sorron muodoille, ja ovat taitavimpia perustelemaan uhrin täydellistä syyttömyyttä ja sortajien täydellistä syyllisyyttä.

Girardin mukaan kulttuuri rakentui alun perin yksimielisen uhraamisen varaan. Uhrin puolelle ei voinut mennä joutumatta itse uhriksi. Uhriutumiskulttuurissa uhrin roolin ottaneet vähemmistöt vaativat samaa pyhää yksimielisyyttä sortajien tuomitsemisessa. Välimaastoa ei ole. Jos olet joutunut uhriksi, sinun pitää olla uhrien puolella, vaikka et kokisikaan heidän kostonhimoista vihaansa omaksesi. Jos et ole heidän puolellaan, olet heitä vastaan. Uhrien yksimielisyys on nyt yhtä tärkeää kuin aikanaan oli lynkkaajien rikkoutumaton yhteys.

Vihaamme syntipukkaamista ja rakastamme syntipukkaajien syntipukkaamista. Vihamme syntipukin vainoojia kohtaan kääntyy vihaamamme synnin kaltaiseksi.[62]

Ranskalainen psykiatri ja yhteiskuntafilosofi Frantz Fanon oli oikeassa: ”Ihminen luo itsensä uudelleen väkivallalla”, mutta tällä kertaa ihminen luo itsensä vihollisensa kuvan kaltaiseksi.[63]

Etiopian sotilasjuntta kielsi lailla ”kadonneiden lapsien” äitejä itkemästä kenenkään nähden. Yksinvaltiaat pelkäsivät äitien kyynelten herättävän halun kostaa.[64] Tämä ei ole esimerkki uhriutumisesta vaan siitä, kuinka paljon valtaapitävät ovat aina pelänneet uhrin kostoa. Uhriutuneena tai ei, sitä uhrit yleensä tekevät, mikäli vain saavat siihen mahdollisuuden. Vainajiakin lepytetään jatkuvilla lahjoilla, etteivät vain palaisi ihmisten ilmoille kostamaan kokemiaan vääryyksiä.

Uhriudella on siis aina ollut vahvasti väkivaltaa oikeuttava ote ihmiskuntaan. Uhrit suorastaan vaativat kostoa. Kainin murhasta asti maahan valutettu veri huutaa kostoa. Ensimmäiset ihmisuhrit oli valittava yhteisön ulkolaidoilta ja uhrattava täysin yksimielisesti, jotta kukaan ei intoutuisi kostamaan hänen uhraamistaan. Siinä tapauksessa uhraamisen yhteisöä pelastava vaikutus menisi pilalle.

Kaikkien vapaustaisteluiden väkivalta määritellään uhrin väkivallaksi, ja siksi sitä pitää arvioida eri mittapuulla kuin tavallista väkivaltaa. Jos uhriksi joutuminen riittää vastaväkivallan oikeutukseksi, väkivalta lakkaa kokonaan olemasta moraalinen ongelma.[65] Vastaväkivalta ei olekaan ollut mikään moraalinen ongelma suurimmalle osaa ihmiskuntaa suurimman osan aikaa historiastamme.

Uhrin väkivalta on oikeutettua, koska se on sorretun osapuolen viimeinen ja ainoa mahdollisuus sen jälkeen, kun kaikki muut vaihtoehdot on käytetty loppuun. Suuri intellektuelli Sartrekin satuili 1960-luvun opiskelija mellakoitsijoille, että myyttinen Akilleen keihäs eli kumouksellinen väkivalta pystyy parantamaan aiheuttamansa vamman. Tyranniaa ja väkivaltaa tutkinut Hanna Arendt kuittasi tuon ikivanhan väkivallan idealisoinnin toteamalla, että siinä tapauksessa kosto olisi paras lääke melkein kaikkiin vammoihimme.[66]

Hitler piti juutalaisia syypäänä Saksan kansan nöyryytykseen ensimmäisen maailmansodassa ja syytti heitä kansainvälisestä salaliitosta arjalaisia vastaan. Saksalaiset uhriutuivat juutalaisten edessä ja käynnistivät historian tehokkaimman kostokoneen Saksan kansan kunnian palauttamiseksi. Holokausti oli vain uhrin oikeutettua itsepuolustusta. Natsitkin olivat niin riippuvaisia vihaamastaan kristillisestä kulttuurista, että joutuivat perustelemaan julmuuksiaan juutalaisten uhriksi joutuneiden saksalaisten puolustamisella. Kiivaan Lutherinkin juutalaisvihamieliset tekstit olivat siinä avuksi.

Poliittinen vasemmisto ehti monta vuosikymmentä romantisoida kumouksellista väkivaltaa ympäri maailmaa. Taistolaisystäväni tekivät sitä vain kantamalla Che Guevaran ja Mao Tse Tungin kuvia paidoissaan. Kommunismi uhriutti työväestön ja fasismi oman alkuperäisväestön. Uhriutuminen oikeutti sorretun proletariaatin väkivaltaiseen vallankumoukseen.

Slobodan Milosevic oli yksi harvoista kommunistijohtajista, joka oli onnistunut säästämään itsensä ja puolueensa tuholta. Uhattuna ja nurkkaan ajettuna hän löysi sattumalta vallalleen uuden uhriutumisesta nousevan innoituksen. Kosovon Mustien lintujen aukiolla 600 vuotta aikaisemmin kuolleen serbialaisen sotasankarin muistojuhlassa hän rakensi uhriutuvaa kaunaa lietsovan oikeutuksen, jonka hän toisti montaa kertaa serbiveljilleen: “He eivät enää koskaan tee tätä teille”. Vuonna 1992 hän kuljetutti kuolleen sotasankari Knez Lazarin arkkua jokaisen serbikylän läpi innoittaakseen kansaa yli puoli vuosituhatta myöhästyneeseen kostoon. Kostoa lietsottiin myös syyttämällä muslimeja suunnitelmista murhata serbijohtajat ja aikeista ryöstää heidän naisensa haaremeihin. Kaikki sopi hyvin Serbian tiedeakatemian käsityksen kanssa, jonka mukaan koko Serbian historia oli ollut jatkuvan kansanmurhan kohteena elämistä.^{^[67]}

Pari vuotta myöhemmin Ruandan hutut syyttivät tutseja kansanmurhan suunnittelusta. Kummatkin kollektiiviset uhriutumiset johtivat fanaattiseen nationalismiin ja kansanmurhaan.

Israel on nyt neljänneksi suurin ydinvalta, alueen suvereeni sotilasmahti ja sen talous on moninkertainen verrattuna kaikkien rajanaapureiden yhteiseen bruttokansantuotteeseen. Valtio kykenee silti edelleen uhriutumisen kautta perustelemaan itselleen ja maailmalle nyt jo yli 24 000 palestiinalaiskodin tuhoamisen. Yhtä lailla palestiinalaiset pystyvät oikeuttamaan omia terroritekojaan nurkkaan ahdetun uhrin itsepuolustuksena. Heiltä vain puuttuu sotilaalliset ja taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa kaikkia uhriksi joutumisen oikeuksiaan.

Uhreille myönnetään kiistaton oikeus siihen, mille ei enää ollut vaihtoehtoa eli väkivaltaan. Viimeisestä vaihtoehdosta puhuminen on useimmissa tapauksissa turhaa puhetta, koska harvoin edes tutkitaan mitään muuta vaihtoehtoa. Vain harvat hengen sankarit, kuten Mahatma Gandhi, Martin Luther King ja Nelson Mandela, ovat edes yrittäneet kuvitella väkivallatonta vaihtoehtoa -- saati soveltaneet käytäntöön ja pitäneet siitä kiinni johdonmukaisesti loppuun asti.

Uhrius on monille maailman velvoittavimpia asioita. Kunnian ja arvokkuuden miehet kostivat avoimesti. Uhriutujat tekevät sen katalasti, viettelemällä muita kostamaan puolestaan. Eikä se ole edes vaikeaa. Kun kostokuoro on saatu käynnistettyä, jäseniä tulee joka IP-osoitteesta lisää.

Tätä ilkeyden muotoa ei vielä ole ehditty kunnolla tutkia, mutta näyttää selvältä, että netissä kihisee niin holtitonta ja pidäkkeetöntä vihaa, että se väistämättä kiehuu jossain yli. Sanojen ja tekojen välinen raja oli ennen aika helppo piirtää. Nyt kun sanoista kertyy somettava lynkkauskuoro, sen seuraukset voivat olla hengenvaarallisia.

Minä luulen, että siihenkin sortuvat ihan tavallisen moraaliset ihmiset, jotka yksinkertaisesti jättävät sisäisen itsekriittisen keskustelun käymättä ennen kuin toimivat. He osallistuvat pahaan ajattelemattomuuttaan.

Jos portti pahuuteen avautuu näin helposti, niin voiko sen sulkeakin yhtä helposti, Arendt kyseli kirjoituksissaan.[68] Hänen mielestään pahuuteen osallistumattomuus ei ole niin vaikeaa kuin on annettu ymmärtää. Tarvitsee vain pysähtyä ajattelemaan, oikein kunnolla ajattelemaan ja toimimaan tai olemaan toimimatta vasta sitten.

Nyt kun syntipukkimekanismi on evankeliumien vaikutuksesta paljastettu ja pääsääntöisesti toimimattomaksi tehty, uhrin rooli on vapaasti käytössä kaikille niille, jotka janoavat hyvitystä ja kostoa kärsimästään pahasta. Jokaisen terroristin sisällä on luultavasti ehdoton vakaumus omasta uhriudesta. Juuri se oikeuttaa uhraamisen.[69] Eikä vain oikeuta. Uhrin nimissä tappaminen on kunniakulttuurissa jalo ja jalostava velvollisuus. Sitä kutsun pyhitetyksi väkivallaksi.

Uhriutumisessa toimii sama mekanismi. Uhriutuja tekee yleensä epäsuoran tilauksen kokemansa vääryyden kostamiseksi. Parempi vain, jos hänen ei itse tarvitse edes itkeä kohtaloaan, vaan muut tekevät sen hänen puolestaan. Se etäännyttää hänet sen vahingon tilaamisesta, jota hän sortajilleen toivoo.

Jos voit todistaa olevasi syrjitty, hyväksikäytetty ja kaltoinkohdeltu, annat itsellesi paljon anteeksi. Muutkin voivat antaa sinulle anteeksi sen, että olet muuttunut itsekeskeiseksi ihmiseksi, joka ei enää näytä piittaavan muiden kuin vertaistensa hyvinvoinnista.

Eräässä kokeessa opiskelijat jaettiin kahteen ryhmään, joista toista ryhmää pyydettiin kirjoittamaan essee tylsyydestä ja toista väärin kohdelluksi tulemisen kokemuksesta. Kun opiskelijoita kokeen jälkeen pyydettiin tekemään pieni palvelus opettajalle, vääryyden kokemuksia muistelleet opiskelijat olivat 26 prosenttia vähemmän halukkaita auttamaan kuin tylsyydestä kirjoittaneet. Samaan ryhmään kuuluneet myös todennäköisemmin vohkivat kynän mennessään ja jättivät roskia jälkeensä.^{^[70]} Niin helposti huonon kohtelun muisteleminen lisää huonon käytöksen oikeutusta.

Näin uhriutumiskulttuurin vahvistuminen on omiaan lisäämään ihmisten itsekkyyttä ja vähentämään auttavaisuutta. Suomeksi sanottuna: uhriutuminen kusipäistää kenet tahansa.

Syntyy vihaisia alakulttuureja ja klaaneja, jotka maksimoivat uhrin asemaansa niin äärimmäisesti, että se oikeuttaa väkivaltaiseen käytökseen. Rasistiset ryhmät heimoutuvat ja alkavat taistella olemassaolostaan, kuin olisivat uhanalainen laji etnokatastrofin maailmassa.

Anarkistit antifasistit taas rakentuvat toisenlaiseksi heimoksi, jonka olemassaoloa rasistit uhkaavat. Kaikki puolustavat itseään tai/ja koko uhriksi joutunutta ihmiskuntaa. Kaikilla on kriittiseksi paisutettu uhrin rooli tai uhrin puolustajan rooli, joka tietenkin oikeuttaa väkivaltaan toista heimoa kohtaan. Kukaan ei myönnä haluavansa käyttää väkivaltaa, mutta kaduilla monet tekevät parhaansa provosoidakseen vastapuolta aloittamaan väkivallan käytön, jotta oma väkivalta olisi sen jälkeen paremmin oikeutettu.

Vasemmisto yleensä tekee systeemeistä syntipukkeja puolustaessaan erilaisten rakenteiden jalkoihin jääneitä uhreja. Toisinaan uhrien puolustamisella oikeutetaan myös rakenteisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Vasemmisto näkee mielenosoituksen siinä, missä oikeisto näkee mellakan ja vapaustaistelijoita siinä, missä oikeisto näkee terroristeja ja rikollisia.

Nämä kiistat ovat merkkejä siitä, että yhtenäinen käsitys ”hyvästä” väkivallasta on hävinnyt ja kukin perustelee väkivaltaansa yhtä huonoin perustein.

Valtiot, joiden hallinnolliset rakenteet ovat murtuneet, jakaantuvat automaattisesti uhriuttaan maksimoiviksi heimoiksi. Uhriutuneet kansanosat tai ryhmät syyllistyvät todennäköisimmin kansanmurhiin. ”Heidät pitää tappaa ennen kuin he ehtivät tappaa meidät.”

Kaikki nykyiset tyrannit ja wannabe-diktaattorit perustelevat valtansa käyttöä uhrien puolustamisella. Mitä suurempi on ulkopuolelta uhkaava vaara, sitä helpommin kansa antaa johtajalleen lisäoikeuksia uhrien puolustamiseen.

Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa länsivallat ovat perustelleet sotilaallista puuttumistaan uhrien puolustamisella. Samoja sotia on vastustettu uhrien puolustamisella. Mitkä tahansa kunkin osapuolten todelliset motiivit olivat, ne oli aina perusteltava uhrin puolustamisella. Kun koko maailma seuraa, kaikkien argumenttien täytyy keskittyä uhriin, koska mitään muuta yleismaallista eettistä absoluuttia ei enää ole.[71]

Pyhitettyyn väkivaltaan addiktoituneella kulttuurilla ei ole varaa antaa uhreja kohtaan koetulle myötätunnolle liian paljon valtaa. Aito myötätunto voisi olla suorastaan vaarallista väkivallan kannattajille. Myötätunto uhreja kohtaan täytyy muuttaa myös intohimoiseksi vihaksi uhraajia kohtaan. Tärkeintä ei ole rakastaa uhreja, vaan vihata niitä, jotka niin ylivoimaisesti ja seurauksitta tuottavat uhreja. Ilman tällaista pyhää vihaa tai valmiutta siihen militaristinen uho ja sotavoimiin mielikuvissa liitetty hurskas sankaruus lopahtaisivat. Sotavoimista tulisi vain tavallista vaarallisempi ja tylsempi työpaikka.

Uhritietoisessa kulttuurissa vainoaminen täytyy perustella vainoamisen vastustamisella. Ainoastaan vainoajia saa vainota.[72] Ainoastaan syrjiviä saa syrjiä. Juuri heitä itse asiassa pitääkin syrjiä. Kun sotavoimat ovat löytäneet sertifioidun ryhmän uhreja, harva uskaltaa tai viitsii kiistellä heidän puolustamisellaan lietsotun sotainnon kanssa. Kuva lapsen ruumiista riittää useimmille. Mitä siitä, vaikka uhrien puolustaminen tuottaa lisää lapsiuhreja - kunhan uhrit eivät ole meidän joukoistamme.

Moraalisista intohimoista syttynyt pyhä raivo ei yleensä kuuntele moraalisia vasta-argumentteja. Jos moraalinen suuttumus tiettyä väkivaltaisuutta kohtaan tuottaa maksimaalisen kopion samasta väkivallasta, joudumme taas kerran näkemään, kuinka kilpailuhimoisen väkivaltainen mimesis on. Moraalinen tyrmistys voi kiihottaa niin päättäjiä kuin sotilaitakin kääntämään asiat vielä pahemmiksi. Kun sama tapahtuu vastapuolella, ihmiset, jotka pitävät itseään kaikista moraalisimpina, voivat ajautua pakkomielteisen väkivallan lumoihin.

Ei ihme, että väkivalta on aikojen alussa saanut uskonnollisen muodon, ja sen lähde on kuviteltu jumalaiseksi. Uhritietoisessa kulttuurissa emme enää halua muuttaa väkivaltaa uskonnoksi tai edes pyytää Jumalaa siunaamaan aseitamme. Ehkä olemme sittenkin alkaneet harjoitella suoraselkäistä tapaa kohdata väkivalta sortumatta siihen itse.[73]

Uhrikulttuureissa väkivalta päättyi vapauttavaan katharsikseen. Kun katharsista ei tule, se päättyy mimesikseen eli jatkuvaan vihollisen jäljentämiseen. Kostamiseksikin sitä kutsutaan, mutta moraalinen suuttumus uhrin puolesta ei tyydy pelkkään kostamiseen. Hammas hampaasta ei riitä, kun viholliselle pitää antaa läksy. Se annetaan lisäämällä väkivallan annostelua, “fire and fury”. ”Eivät he muuten opi”. Mahdottomat tapaukset pitää yksinkertaisesti hävittää maan päältä. Sellainen retoriikka on viime vuosina käynyt yhä tavallisemmaksi kaikkein korkeimmalla poliittisella tasolla.

Girard näkee mahdollisena, että populistinen kansanjohtaja kykenee suuren myötätunnon nimissä nostamaan jonkun uhriryhmän melkein koko maailman puolustettavaksi. Jokaisen pitää voida samaistua puolustettavaan uhriin niin vahvasti, että kukin antaa puolustuksen toteuttajille absoluuttisen vallan tehdä uhrin nimissä mitä tahansa. Niin melkein tapahtui suhteessa Isisin kalifaattiin, joka sitten pommitettiinkin maan tasalle. Girard mieltää Uuden Testamentin Saatanan yhteiskuntamme valloiksi ja voimiksi. Kun vallat ja voimat maksimoivat valtaansa uhrata kenet tahansa uhrin puolustamisen nimissä, ne vapautuvat toimimaan saatanallisesti.[74] Kun uhri on tarpeeksi viaton ja sortaja tarpeeksi pahaksi määritelty, resepti modernin maailman pyhälle sodalle on valmis, eikä sitä enää rajoita mitkään oppimamme eettisen sodankäynnin säännöt.[75]

Hirvittävin on se raivo, joka nousee halusta puolustaa uhriksi joutunutta jumalaa tai hänen profeettaansa. Sen sai kokea Charlie Hebdo lehden toimitus tammikuussa 2015. Toimittajien murhaaminen oli uskonnollista fanatismia, mutta sellaisenakin se oli myös äärimmilleen vietyä länsimaista ajattelua, jonka mukaan loukattua uhria pitää puolustaa, vaikka väkivalloin. Jos itse kuuluu loukattuihin, väkivalta on sitäkin oikeutetumpaa.

Miten puolustaa väkivallan uhreja lisäämättä väkivaltaa, on uhritietoisen kansan henkiinjäämiskysymys.

Uhriutuminen strategiana

Uhriutumiskulttuurin lapset ovat yhtä herkkiä loukkaantumaan kuin kunniakulttuurin miehet. He tosin yrittävät ensin saada muut kostamaan puolestaan, mutta jos virkavalta pettää heidät siinä, he ottavat oikeuden omiin käsiinsä, aivan kuten kunniakulttuurin miehet ovat tehneet. Aina ei tarvitse turvautua suoraan fyysiseen väkivaltaan. Kostaa voi myös sosiaalisella poissulkevuudella, hylkäämällä tai pilaamalla toisen osapuolen sosiaalinen pääoma tahraamalla hänen maineensa.

Siellä missä uhriutuja ei voi kannella pomolle tai asiasta vastaavalle virkamiehelle, kolmanneksi osapuoleksi tarjoutuvat helposti vertaiset, ystävät, kaverit ja heidän tuttavansa. Uhriutujalle on tärkeää saada vahvistusta ja myötätuntoa oikeudelleen olla uhrin roolissa. Sitäkin tärkeämpää on saada sellaisia tukijoita, jotka osallistuvat toisen osapuolen maineen pilaamiseen. Tämä kun mahdollisesti on arvokkuuskulttuurin edustaja, jolle maine hyveellisenä ihmisenä on tärkeä. Uhriutujan tehtävä on kertomansa kokemuksen kautta pilata toisen nuhteettomuus ihmisten silmissä, saada muut ajattelemaan hänestä pahaa ja suhtautumaan häneen sen mukaisesti.

Juoruaminen on luultavasti maailman vanhin tapa tehdä niin. Se on toiminut leirinuotioiden reuna-alueilla ja johtanut ties kuinka moneen lynkkaamiseen. Tänään voimme kutsua kolmatta osapuolta arvioivaksi keskusteluksi ja saada sen kuulostamaan varsin ammattilaiselta ja työyhteisön kannalta tarpeelliselta. Kielitoimiston mukaan juoru on henkilöön liittyvä epäedullinen ja intiimi huhu. Se siis tarkoittaa epämiellyttävää ja helposti leviävää puhetta, jossa kerrotaan jonkun henkilön asioista häntä mustaavalla tavalla. Sanalla tarkoitetaan myös nopeasti kasvatettavaa kasvia, Tradescantiaa.[76] Etymologisissa sanakirjoissa juoru on perätön, panetteleva kulkupuhe, turha puhe, jaaritus, ilkeämielinen kulkupuhe.[77]

Juoruiluun me kuulemma uhraamme suunnilleen kolmanneksen kaikesta puheestamme. Yhteisössä noin puoli vuosisataa eläneenä voin sanoa, että juoruamisen purkaminen on ehdottomasti tärkeimpiä yhteisöllisen terveyden edellytyksiä. Puhumalla säännöllisesti ja tarkasti totta keskinäisistä pettymyksistä, peloista, kaunoista ja katkeruuksista kukaan ei pääse salaa uhriuttamaan itseään ja kääntämään muita oletettua kaltoinkohtelijaa vastaan. Rohkealla ja armollisella rehellisyydellä sekä itseensä menemisellä voidaan välttää myös syntipukkaaminen, yhden joutuminen kaikkien muiden ongelmaksi. Siihen on kuitenkin kasvettava ja juurruttava. Rehellisyysyhteisöksi ei kasveta ilman rohkeaa totta puhumisen ahkeraa harjoittelua.

Juoruaminen on yleensä näennäistiedon pimeää kauppaamista. Mitä kauempaa tuo kielletty tieto on salakuljetettu, sitä kiehtovampi se on. Juoruilemalla yhteisö huolehtii siitä, että kaikki tietävät kuka on in ja kuka out, tai ainakin matkalla ulos.[78] Juoruaminen voi siis palvella yhden valikoitumista kaikkien syntipukiksi. Uhriutuja voi käyttää samaa koneistoa huolehtiakseen siitä, että kaikki tietävät, kuinka juuri häntä yritetään väärin perustein savustaa ulos, tai mistä syystä juuri häntä on syrjitty viime aikoina.

Uhritietoisessa kulttuurissa on vaikeaa tehdä uhreja, joiden puolustaminen ei kiinnosta ketään. Uhriksi joutunut voi maksimoida rooliaan ja kääntää kohtaamansa ulossulkemisvimman toiseen suuntaan. Sopivasti juoruamalla uhriutuja löytää nopeasti tukijoukkoja ympärilleen. Sen jälkeen uhraaja on se, joka kävelee lankulla.

Juoruaja voi olla hierarkian huipulla tai sen rupusakkia, mutta juorun kohde ei koskaan ole läsnä. hän on täysin puolustuskyvytön, kun juorut alkavat kuin itsestään muuttua salaa pidettäväksi kenttäoikeudenkäynniksi. Pimeillä markkinoilla mikään ei ole ilmaista. Juorusta täytyy maksaa joko lojaalisuusvaluutalla tai vastajuorulla. Kumpikin tekee juoruajista liittolaisia jotakuta kolmatta vastaan. Juoruaminen melkein aina muistuttaa väkivaltaa, väen valtaa.

Some tekee tämän väen vallan vielä tehokkaammaksi. Sitä kautta juoruamalla uhriutuja löytää nopeammin kiivaita oikeustaistelijoita, jotka vain odottivat sopivaa uhria puolustettavakseen saadakseen sen nimissä purkaa vihaansa sortajia vastaan.

Tämä on väen valtaa kaikkein alastomimmillaan ja julmimmillaan. Joskus se johtaa myös väkivaltaan.

Samat ihmiset, jotka ovat herkistyneet mikroaggressioille ja vaativat ‘suojatiloja’ niiden uhreille, käyttävät häikäilemättömästi makroaggressiota vihollisikseen julistamiaan yhteisöjä tai yksilöitä vastaan, suomatta heille ainuttakaan suojapaikkaa maailmassa.[79] Uhriuttajan levittämät syytökset ja maineen kyseenalaistamiset seuraavat heitä joka paikkaan ja kaikkiin uusiin suhteisiin. Juorusome ei tunne rajoja, ja vaikka tuntisikin, se ei kunnioita niitä. Koko maailmaa pitää varoittaa ihmisistä, jotka sokeina omalle vallalleen ovat huomaamattaan sortaneet vähemmistön edustajaa olettaen oman toimintansa pelkäksi kohteliaisuudeksi. Kaikkien täytyy saada tietää, että loukkaaja on homofobinen rasisti, transfobistinen fasisti tai islamofobinen alkoholisti.

Somessa on aina hereillä oleva ja jatkuvassa valmiustilassa pälyilevä joukkosyytösten tuotantolaitos. Oikeuteen asti ulottuvia ryhmäkanteita se ei kuitenkaan tuota. Somesyyttäjätkään eivät yleensä joudu tilille vääristä vihjauksista tai avoimista halveksunnan ilmaisuista.

Myös kunniakulttuurissa loukkaukset otettiin vakavasti, mutta kunnia palautettiin keneltäkään apua kysymättä, ottamalla oikeus omiin käsiin. Arvokkuuskulttuurissa loukkauksiin opeteltiin suhtautumaan kärsivällisemmin ja suopeammin. Mainetta ja kunniaa suojaaviin lakeihin vedottiin vain äärimmäisessä tapauksessa tekemällä rikosilmoitus poliisille. Uhriutumiskulttuurissa laki harvoin otetaan omiin käsiin. Uhri pilaa maineensa viattomana uhrina, jos ryhtyy avoimesti kostamaan kokemaansa loukkausta. Hän ei myöskään turvaudu lakiin tai lain valvojiin, koska laki ei yleensä tunne hänen kokemaansa vääryyttä eikä ole säätänyt sille rangaistusta. Hänen ei tarvitsekaan sitä tehdä, koska yhä useammassa valtion laitoksessa ja isossa työpaikassa on virkailijoita, joiden tehtävä on suojella kaikkia opiskelijoita ja työntekijöitä kaikenlaista syrjintää ja kiusaamista vastaan. Heille voi kannella koetuista vääryyksistä siinä toivossa, että he käyttäisivät esimiesasemaansa loukkaajan kurittamiseksi tai rankaisemiseksi. Uhriutujan kantelun tavoitteena on minkä tahansa ylemmän tahon kautta tuottaa sortajalle ikävyyksiä.

Kuvailen uhriutujan strategiaa. Kaikki kantelu ei tietenkään täytä sen kriteerejä.

#MeToo -liike on historiallisesti ja lähtökohtaisesti enemmän arvokkuuskulttuurin tuote. Naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehetkin, mutta silti heitä kohdellaan arvottomasti. Sellaisen on loputtava. Naisia seksuaalisesti ahdistelevat ja pahaan käyttävät vallan miehet on saatettava edesvastuuseen, ja uhrin kunnia on palautettava. Ei sellainen ole uhriutumiskulttuurin ilmentymää, eikä siihen tarvita mitään radikaalifeminismin sotaa patriarkaattia vastaan.

Jälkimmäisiä elementtejä on kuitenkin tullut liikkeeseen mukaan.

Arvokkuuskulttuurissa oli aina mahdollisuus palauttaa sekä uhrin arvo että väärintekijän menetetty arvokkuus. Se tapahtui tunnustamalla ja katumalla arvotonta käytöstä, sovittamalla se ja pyytämällä anteeksi. Oikeusvaltiossakin sama on mahdollista. Loukkaajalle on annettu mahdollisuus muuttua paremmaksi. Uhriutumiskulttuuri on tekemässä sellaisen mahdottomaksi ja on alkanut käyttää #MeToo -liikettä omiin tarkoituksiinsa.

Uhriutuminen on uhriksi julistautumista ilman oikeusprosessia. Kun syyllinen löytyy yhtä mutkattoman prosessin kautta, ollaan vain yhden askeleen päässä lynkkaamisesta eli syyllisen tuomitsemisesta ja tuomion täytäntöönpanosta pelkän huutoäänestyksen pohjalta. Uhriutuja vetoaa kolmansiin osapuoliin ajaakseen asiaansa, mutta prosessi on harvoin edes sukua asiallisen juridiikan kanssa tai edes kunnon kenttäoikeuden kanssa. Syytetty on syyllinen vain siksi, että häntä syytetään. Mitä useampi yhtyy syytteeseen, sitä varmemmin hän on syyllinen.

Tässä moraalisessa maastossa uhri on aina oikeassa, vaikka toisin todistetaan. Toisin todistajat ovat sortajien puolella ja siksi jäävejä puuttumaan asiaan, tai jo lähtökohtaisesti syyllisiä samaan rikokseen. Uhrin heimon jäsenet voivat kyseenalaistaa uhrin todistuksen vain oman heimokuuluvuutensa hinnalla. Pelkkä uhrin epäileminen tai vastuuttaminen yhtään mistään on heimonsa pettämistä ja vihollisen leiriin menemistä. Neutraali ei-kenenkään-maa on valloitettu jo aikoja sitten.

Syyttäjät sosialisoivat oman syyllisyytensä olemattomiin. Kaikkien omaisuus ei ole kenenkään omaisuutta, ja missä kaikki ovat yhtä syyllisiä, siellä kukaan ei ole erityisen syyllinen. Niin kuin Pirkko Saisio sanoi: ”Ei ole kovin rohkeaa huutaa kuorossa.”[80] ja joutui saman tien koko ikäkuntansa feministien kanssa arvostelun kohteeksi. Leena Virtanen sanoo, ettei ”taistolaisuudella ole mitään muuta merkitystä kuin sen aiheuttamat traumat, mutta #metoo-kampanja on pitkän jatkumon viimeisin vaihe, käännekohta, joka koskettaa koko ihmiskuntaa.”[81]

Poliittinen heimoutuminen oli 1960-luvulla yhtä mustavalkoista kuin nyt. Se vain oli nykyistä selväpiirteisempää ja taisteluasenteiltaan reilumpaa. Taistolaiset ajoivat itse omaa asiaansa käyden esimerkiksi meidän kristittyjen kanssa avoimia ja suoria väittelyitä. Olin monessakin sellaisessa debatissa mukana. Dialogisuus ei ollut parhaimmillaan, kun yritimme kilpaa käännyttää toisiamme, mutta kilpailuasetelma oli selkeä ja säännöt kuin urheilukentällä. Tämän ajan uhriutujat viettelevät muita käymään taistelua puolestaan ja #MeToo -liikettä on valitettavasti liiankin helppo käyttää siihen tarkoitukseen.

Saisio ei vastusta kampanjaa sinänsä enkä myöskään minä. Se on alun perin arvokkuuskulttuurin tuote ja on antanut kauan kaivatun äänen uhreille, joista monet ovat tulleet julkisuuteen ja ovat valmiita viemään asiansa myös oikeuteen asti.

Tämäkin sukupolvi tulee luultavasti selvittämään omasta toiminnastaan johtuvia traumoja pitkään. Saisio vastaa Virtaselle: ”Jotakuinkin kylmäävä on minusta Virtasen lause: ”Metoossa tehdään virheitä ja ylilyöntejä, mutta se on sen hinta. Taistolaiselta kuulostaa taas. Munakasta ei voi valmistaa rikkomatta munia, sanoi nimittäin jo V.I. Lenin aikanaan.”[82]

Heitä vanhemmat aktivistit, kuten Pirkko Saisio ja Germaine Greer, ovat eläneet tarpeeksi kauan nähdäkseen myös, kuinka helposti arvokkaankin asian puolesta taisteleminen taantuu maailman vanhimpaan järjestäytymisen muotoon: kansaa yhdistävään syntipukin lynkkaamiseen. Olkoon, että syntipukki olisikin irstaan syntinen pukki. Hän ei silti ansaitse lynkkausta vaan asiallisen oikeusprosessin.

Uhriutumiskulttuurin moraali on uusi ja erilainen. Sellaista maailma ei ole koskaan ennen nähnyt. Arvokkuus- ja hyvekulttuurin johtajia pudotettiin paljastamalla heidän salaiset paheensa, kuten tietokoneella olevat pornokokoelmat, salaiset rakastajattaret ja addiktiot. Uhriutumiskulttuurissa salaiset paheet eivät merkitse mitään. Moraalisesti painavaa on vain ylemmän käytös alempaa kohtaan. Juopotella saa verottajalta petetyillä rahoilla ihan rauhassa. Muita pomojakin saa solvata mielin määrin, kunhan ei kännissä mene örveltämään mitään sopimatonta alaisilleen, varsinkaan sellaisille, jotka kuuluvat uhanalaiseen vähemmistöön. Rikkokoot sortajat omia sääntöjään ja käyttäkööt toisiaan hyväkseen minkä ehtivät. Se vain heikentää heidän valtakuntaansa. Kunhan eivät hymyile alentavasti tai viettelevästi alaisilleen.

Uhri tarvitsee apua, puolustusta ja oikeuksiensa ajamista. Uhriutujalle tämä ei riitä. Hänen vetoomuksensa muuttuvat toiselle vahinkoa tuottaviksi vaatimuksiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että uhriutumiskulttuuriin pesiytyy alivaltiollinen toimintamalli, jossa syytetty on syyllinen, kunnes toisin todistetaan, eikä rangaistus jää odottamaan sitä, että toisin todistetaan. Rangaistus tulee ennen oikeuden päätöstä, jos sellaista ylipäänsä on etsitty - ja se on elinkautinen.

Arvokkuuskulttuurissa loukkaamisen taito oli pitkälle kehitetty taito. Mitä kohteliaammin ja vaivihkaisemmin loukkauksen sai perille, sitä puolustuskyvyttömämmäksi loukattu jäi. Uhriutumiskulttuurissa on toisin päin. Siinä loukkaantumisen taito on kehitetty taiteeksi. Se on loukatun viattomuuden ja loukkaajan viallisuuden maksimoimisen kunniaton taito. Mitä kavalammin ja nimettömämmin loukkaantuminen saadaan perille, sitä puolustuskyvyttömämmäksi loukkaaja jää.

Kun tällainen uhriutumisen strategia normalisoituu, samalla kun oikeuden hakeminen käy byrokraattisemmaksi ja kalliimmaksi, uhriutumiskulttuuri alkaa näyttää julman ja melkein kaikkivaltiaan puolensa.

Arvokkuuskulttuurissa oli kovat ja armottomat puolensa, mutta jos uhriutumiskulttuurin käytännöt vahvistuvat osaksi valtakulttuuria, minulla saattaa tulla eilistä ikävä.

3. Uhriutumisen ilmentymiä

Mikroaggressiot

Ranskalainen sosiologi Emile Durkheim kysyi kerran lukijoiltaan, miltä pyhimysten johtama yhteiskunta näyttäisi.[83] Hänen mukaansa syntisten määrä luultavasti kasvaisi, koska tavallisten ihmisten jonninjoutavat paheet muuttuisivat sellaisessa yhteiskunnassa skandaaleiksi. Juuri niin on tapahtumassa sellaisissa yliopistoissa, kouluissa ja työyhteisöissä, joissa uhriutumisen kulttuuri on yleistymässä.

Kun vanhat ja ilmeiset uhriutumisen syyt on käytetty loppuun, on alettu puhua mikroaggressioiden uhreista. Tiedostamattomat ja/tai melkein huomaamattomat piiloaggressiot voivat kuulemma olla seurauksiltaan niin vakavia, että niihin on kiinnitettävä maksimaalinen huomio.

Termi keksittiin jo 1970-luvulla, mutta se on vasta uhriutumisvillityksen kautta tullut yleiseen käyttöön. Monikulttuurisuus ja erilaisten seksuaalivähemmistöjen vahva heimoutuminen on luonnollisesti korostanut jokaisen halua tulla itsenään nähdyksi, kuulluksi ja kunnioitetuksi. Samalla se on myös lisännyt ryhmien loukkaantumisherkkyyttä erityisesti kaikkien enemmistöjen ja valtaa pitävien tiedostamattomiakin eleitä, maneereita ja sanallisia ilmaisuja kohtaan.

The Global Language Monitor valitsi mikroaggression vuoden sanaksi 2015,[84] koska sen käyttö oli levinnyt yliopistoista yleiseen keskusteluun. Siinä vaiheessa jo sadat yliopistot olivat koonneet omat listansa mikroaggressioiden eri muodoista, joita kampuksella pitäisi välttää ja joita erityisesti henkilökunnan pitäisi varoa.

Mikroaggressio on mikä tahansa ele, sana tai kosketus, jonka seurauksena sen vastaanottaja kokee olonsa epämukavaksi, vähätellyksi tai loukatuksi, riippumatta siitä, millä aikomuksella tämä ele, sana tai kosketus on tehty. Mikroaggression moraalinen painavuus määrittyy myös kohteen kautta. Mitä pienempään vähemmistöön tai suojattomampaan ryhmään mikroaggressio kohdistuu, sitä suurempi on sen moraalinen tuomittavuus. Jos sama käytös kohdistuu esimerkiksi valkoisiin cis-sukupuolisiin miehiin tai hallitsevaan kristillisen uskonnon edustajiin, se muuttuu hyveeksi. Mikroaggressio lakkaa olemasta tuomittavaa, kun se kohdistuu enemmistöön tai hierarkiassa korkeammalla olevaan henkilöön. Oikea osoite tekee minkä tahansa aggression suorastaan ihailtavaksi.

Mikroaggression määritteleminen tutkittavaan muotoon on vaikeaa, koska sillä on niin epämääräiset rajat, siitä on loputtomasti esimerkkejä ja vaikeasti määriteltävä sisäinen olemus.

Jopa tiedostamattomat eleet tai ilmaisut, jotka voidaan tulkita jonkin sortin rasismiksi tai cis-seksistiseksi asenteeksi oikeuttavat makropöyristykseen. Suuttujalla on tietenkin suora yhteys loukkaajan alitajuntaan, ja tiedostaa tätä paremmin hänen arvomaailmansa todellisen sisällön ja hänen asenteittensa laadun. Edes terapeutit eivät enää ota itselleen sellaista oikeutta, jota uhriutuja pitää itsestään selvänä. Hän on ympäristönsä todellinen läpinäkijä, matalien asenteiden paljastaja ja katalien aikomusten osoittaja. Hän yksin tietää, kuka oikeasti on puolesta ja kuka vastaan. Hänen ei tarvitse kysyä kenenkään asenteista ja uskomuksista mitään. Ne ovat hänelle hyvin pienistä mikrovihjeistä selviä.

Laki on aina ottanut huomioon teon motiivit ja tarkoituksen. Nyt yliopistojen ja työpaikkojen tasa-arvovaltuutetut tai kenttäoikeudet tuomitsevat ihmisiä pelkästään väitettyjen seurausten eli loukattujen tunteiden pohjalta. Syytetyn omat tulkinnat käytöksensä viattomista tai hyvistä motiiveista ja aikomuksista merkitsevät korkeintaan sitä, että hän on rikollisen tietämätön vähemmistöjen suojattomasta ja oikeudettomasta tilasta, heidän sorretun historiansa aiheuttamista traumoista ja niiden aiheuttamista haavoittuvuusherkkyyksistä.

Sanoille ja niiden sävyille, eleille ja niiden mikromuutoksille on annettu aseiden voima. Uhri puolestaan nähdään niiden edessä täysin puolustuskyvyttömänä ja haavoittuvana, ikään kuin hänellä ei olisi mitään autonomisia kykyjä torjua tai haastaa mitään häneen kohdistuvista sanoista tai eleistä.

Jopa kohteliaisuudet ja hyvää tarkoittavat eleet voivat kääntyä loukkauksiksi, kun enemmistön edustaja jakelee niitä vähemmistön suuntaan. Jos tavallinen suomalainen mies parhaana päivänään avaa kaupan oven naisoletetulle tietämättä, että tämä kokee olevansa mies, hän on syyllistynyt toisen sukupuoli-identiteetin loukkaamiseen. Jos sama mies kehuu afrikkalaisen siirtolaisen suomen kielen taitoa, hän onkin väheksynyt saman henkilön äidinkielen osaamista. Samaa sukupuolta olevien keskinäisen hellyyden liiallinen huomioiminen, toisen uskonnollisesta vakaumuksesta kyseleminen, naisen avonaisen kaula-aukon vilkaiseminen tai käsilaukkuunsa tarttuminen kaksin käsin romanimiesten läheisyydessä voivat uhriutuvassa ympäristössä helposti muuttua vakaviksi koetuiksi rikoksiksi jotain vähemmistöä vastaan.

Ei siitä ole kauan, kun värisokeus oli hyve. Rotuja ei saanut huomata eikä noteerata, koska uskoimme vain yhteen ihmiskuntaan ja johonkin kuvitteelliseen globaaliin kulttuuriin. Nyt pitää taas huomioida kunkin etninen tausta ja kulttuuri. Kaikki puhe kulttuurien sulatusuunista ja ihmiskunnan ykseydestä on mikroaggressiivista toisen kulttuurin vähättelyä. Tietenkin jokaisen kulttuuriperimä on tärkeä osa kunkin identiteettiä, ja siihen on fiksua tutustua uteliaalla kunnioituksella. Armias ei enää auta niitä, jotka eivät pysy uuden poliittisen korrektiuden jatkuvasti muuttuvista etiketeistä perillä ja tekevät parhaallakin tahdolla raskaita mokia sanomalla esimerkiksi, että kaikkien veri on punaista. Martin Luther Kingin unelma maailmasta, jossa arvostetaan ihmistä hänen luonteensa mukaan enemmän kuin hänen värinsä mukaan, on muuttunut vanhentuneeksi ja loukkaavaksi unelmaksi.[85] Nyt jokaista pitää arvostaa hänen ryhmäidentiteettinsä pohjalta, huolimatta siitä, mitä mieltä olen hänen arvoistaan, asenteistaan ja käytöksestään. Jos minulla on sen kanssa vaikeuksia, minun on paras olettaa, että totuus säteilee minusta mikroaggressioiden muodossa tuomiolle.

Tämän sai kokea 74-vuotias Nobelin lääketieteen saanut brittiläinen biokemisti Sir Tim Hunt, joka puheensa kevennykseksi yritti olla vitsikäs sanomalla, että kolme asiaa tapahtuu, kun naiset ovat laboratoriossa: ”Rakastut heihin, he rakastuvat sinuun ja kun kritisoit heitä he alkavat itkeä.” Siitä nousseen Twitter-myrskyn seurauksena hänet muutamassa päivässä erotettiin Lontoon Yliopiston kunniavirasta ja monista muistakin tärkeistä tehtävistä. Hänen maineensa mustattiin ja hänet tuomittiin naisvihaajaksi, vaikka oli koko uransa ajan edistänyt naisten asemaa tieteissä. Harkittuaan perusteellisesti häpäistynä itsemurhaa, hän päätti vaimonsa kanssa, joka on immunologian tohtori ja feministi, muuttaa pois maasta kokonaan.[86] Nyt hänellä on arvostettu virka Japanissa.

Tim Hunt kuului hallitsevaan ”valkoiseen patriarkaattiin” ja lausui hermostuksissaan mikroaggressiivisen vitsin. Siihen vastattiin makroaggressiivisella hylkäysvimmalla, eikä hänen elämänsä palaudu ennalleen. Vaikka monet saman alan naiset astuivat häntä puolustamaan, uhriutuvat sosiaalisoturit olivat hetkessä saaneet yliopistojen ja muidenkin akateemisten järjestöjen johtajat kauhun valtaan. He uhrasivat kollegansa tutkimatta asiaa millään tavalla. Huhut olivat yhtä vakuuttavia kuin keskiajan noidista kertovat juorut. Kyttäiltiin ja kerrottiin oikeille tahoille, kuinka suurta mielipahaa proffan sanat olivat saaneet aikaiseksi. Niin ylivoimainen valta on uhriutumisella silloin, kun sen ajoitus ja anonyymius ovat täydellisiä.

Arvokkuutta ja hyveellisyyttä korostavien ihmisten on vaikea ymmärtää sitä, että jotkut maksimoivat sellaisten asioiden merkitystä, joiden painoarvoa heitä on opetettu minimoimaan. Pienistä herjoista ei pitänyt edes välittää, ja rankempiakin loukkauksia piti vain kestää tai niille piti yrittää löytää suopea tulkinta. Arvokkuutensa säilyttävän ihmisen piti kehittää tarpeeksi paksu ja piikittelyn kestävä nahka.

Mikroaggressioista meuhkaaminen tuntuu käsittämättömältä moraaliselta hysterialta maailmassa, jossa on oikeitakin vihollisuuksia ratkaistavana ja niiden uhreja autettavana. Parempi kuitenkin olla valittamatta, sillä kukapa haluaisi ottaa julkiset nuhteet tai työpaikan menetyksen riskin jostain, jota voi huolellisella tarkkaavaisuudella oppia välttämään? Silti jatkuva huoli stressaa. Jos tänään voi joutua syytteeseen mikroaggressiosta, voiko huomenna menettää paikkansa auringossa, koska on syyllistynyt nanoaggressioon? Hymylihasten kramppi laukeaa vasta kotona, jossa kissat, koirat, 1,6 lasta, puoliso ja paskaa suoltava televisio saavat kuulla kunniansa.

Tämä johtaa ylivarovaiseen elämään, jossa esimies ei uskalla enää ladella kohteliaisuuksia sihteerilleen, koska hänellä ei lähtökohtaisesti pitäisi olla naissihteeriä lainkaan. Se on vanha korruptoitunut patriarkaalisen vallan struktuuri, jonka puitteissa pitää yli kaiken varoa pitämästä kahdenkeskistä tapaamista naispuolisen alaisen kanssa suljettujen ovien takana.

Mitä enemmän sinulla on sosiaalisia tai rodullisia etuja, mitä suurempiin ja etuoikeutetumpiin enemmistöihin kuulut, sitä tarkemmin sinun on valittava sanasi ja säädeltävä huumoriasi. Ääneen nauraminen on melkein aina jotakuta sortavaa, hymähtäminen melko varmasti jotakuta alentavaa, hymyileminen on piiloaggressiivista ylemmyyden ilmaisua ja vakava asiallisuus mikroaggressiivista besserwisserismiä. Sellaisessa ilmapiirissä joutuu jatkuvasti pelkäämään pahinta ja varustautumaan vielä pahempaan. Salapieru voi olla äänetön, mutta sellaisessa ilmapiirissä se melkein aina osuu tuleen.

Uhriutumisen strategia ei palvele niitä vähemmistöjä, joiden suojelemiseksi se on tehty. Kognitiivinen terapia on jo kauan sitten oppinut auttamaan ihmisiä, jotka uskomuksillaan paisuttavat ongelmiaan, tekevät vaikeuksista katastrofeja, tulkitsevat ihmisten motiiveja itseään vastaan, muuttavat ikävät poikkeukset universumin laeiksi, ennustavat sotaa pienistä epäkohteliaisuuksista ja tunnistavat jokaisessa kuiskauksessa vaarallisen vihollisen. Terapeutit auttavat purkamaan katastrofeja ennakoivat ajatuspolut alkutekijöihinsä ja korvaamaan ne tolkullisella realismilla. Mikroaggressioiden paisuttaminen rakenteellisiksi sortotoimiksi ei todellakaan vahvista kenenkään kykyä “rakastaa ja tehdä työtä”, niin kuin Freud määritteli terveen elämän. Ei se myöskään paranna kenenkään kykyä rakentaa yhteistyötä turhan kärsimyksen poistamiseksi maailmasta. Se vain lisää turhia kaunoja ja katkeruuksia sekä tekee elämisen kaikille vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi.

Olen TeoBlogissa[87] ottanut alusta asti tavakseni kutsua kaikenlaista torjuntaa, ulos sulkemista ja hylkäämistä arjen väkivallaksi. Kun sellainen väkivalta systematisoituu ja tulee osaksi kulttuuria, kaikki ovat osavastuullisia siihen äärimmäiseen väkivaltaan, joka johti Jeesuksenkin puolilaillisen lynkkauksen uhriksi. Siinä mielessä en todellakaan kuulu niihin, jotka vähättelevät mikroaggression potentiaalisesti tuhoisia seurauksia. Mitä tietoisemmiksi tulemme väkivallan olennaisesta sisällöstä, sitä tarkemmin huomaamme hylkäämisen pienimmätkin muodot ja paremmin alamme ottamaan niistä myös vastuuta.

Useimpien kirjoissa väkivalta alkaa vasta siitä, kun se muuttuu läimimiseksi, hakkaamiseksi ja henkeä uhkaavaksi toiminnaksi. Itsekin olen tarkentamassa väkivallan määritelmääni siihen suuntaan. Olen liian kauan ollut tekemisissä niiden vammojen kanssa, joita ihmiset ovat tuottaneet toisilleen hyvin ”viattomilla” tavoilla, vähätelläkseni sitä, kuinka vaivihkaisesti osaamme syvästi satuttaa toisiamme. Jokainen lastensuojeluammattilainen, terapeutti ja saattohoitaja on ollut niitä haavoja paikkaamassa.

Syrjittyjä ja sorrettuja pitää suojella. Hylätyt pitää huomata. Kiusattuja ja kolhittuja pitää kuunnella ja kantaa. Lyötyjä pitää lohduttaa. Kaikkien pitää voida puhua totta kokemastaan ja tulla sen kanssa kohdatuksi.

Se ei merkitse sitä, että jokainen mielensä pahoittaja puhuu totta loukkaantumisensa kohteesta. Jotkut vain muuttavat mielessään kohteliaisuuden loukkaukseksi, hymyn irvistykseksi ja hellän kosketuksen raiskausyritykseksi. Jotkut tekevät sen huomaamattaan. Toiset tekevät sen laskelmoiden ja tahallaan. Kummatkin rakentavat uutta moraalista kulttuuria.

Uhriutumiskulttuurissa pienikin halventava ele muuttuu osaksi suurempaa taistelua, kun se nähdään enemmistön tapana alentaa vähemmistön asemaa ja arvoa. Mikroaggressio on suurta, kun sen näkee osana sorrettujen ja sortajien valtataistelua. Mikroaggressio syö vähemmistön valtaa, ja uhriutuminen ottaa sitä takaisin tai parhaassa tapauksessa kääntää valta-aseman nurin päin. Uhriutujat voivat oikeasti voittaa taistelun vallasta. He ovat löytäneet ainakin lyhyellä tähtäimellä erittäin tehokkaan ja helpon tavan tehdä mikrovallankumouksia. Vallitsevan patriarkaatin päitä pudotetaan kantelu kerrallaan ja tilalle palkataan vain uhrien ja uhriutujien puolustajia.

Uhriutujat ottavat itselleen oikeuden maksimaalisiin solvauksiin yksilöitä ja ryhmiä kohtaan, jotka he ovat määritelleet sortajikseen, vaikka heidän ainoa syntinsä olisi johonkin enemmistöön kuuluminen.

Sellainen on minusta räikeää kaksinaismoraalia, eli oman ja toisen käytöksen arvioimista aivan erilaisilla standardeilla. Yleensä moraalisten normien oletetaan olevan vastavuoroisia, mutta mikroaggressioista loukkaantujat eivät odota samaa hienotunteista sivistyneisyyttä ja kohteliaisuutta itseltään. He tuomitsevat muita sellaisen puutteesta samalla kun syytävät makroaggressioita heidän päälleen.

Mikroaggressioiden aiheuttamista mielipahoista on paljon kertomuksia, mutta vähän todisteita siitä, että sellaiset oikeasti aiheuttaisivat todellisia traumoja. Minä ainakin tarvitsen palautetta omasta käytöksestäni. Jos joku alkaa pyöritellä silmiään tai haukotella mielenosoituksellisesti, minulla on hyvä syy miettiä millä tavalla olen antanut moisille reaktioille aihetta. Ne ovat hyödyllisiä viestejä. Puoli vuosisataa eri yhteisöissä eläneenä tiedän toki, kuinka suuria tulkintoja pienistä eleistä voi tehdä. Niiden sisällön voi silti tarkistaa hyvin yksinkertaisilla kysymyksillä:

Oliko tuolla joku viesti?

Mitä sinä tuolla tarkoitit?

Minä vähän pelästyin, kun…

Harmitti kuulla sinun…

Loukkaannuin vähän sinun…

Voisitko kertoa, mitä sellainen sinulle tarkoittaa...

Ystävyyden Majatalossa teemme sitä kerran viikossa tosi hartaasti ja perusteellisesti istunnossa, jota kutsumme hampaitten pesuksi. Se on meidän tapamme harjoitella rehellisyyttä arjen suorastaan nolon pienien väärinkäsitysten selvittämisessä, ennen kuin ne paisuvat muureiksi tai aseiksi ihmisten välille. Hampaitten pesuun kuuluu myös pienten kiitosten ja pyyntöjen esittäminen. Silloin, kun tämä toimii eivätkä ihmiset siitä lintsaa, ei myöskään synny pieniä alaryhmiä, joissa toisten ilmeitä, eleitä ja rumia sammakoita tulkitaan. Ilmapiiri pysyy luottavaisena, eikä kenenkään tarvitse pelätä kertoa liian huonoa vitsiä.

Harvat kuitenkin asuvat yhteisöissä. Liian monen arkeen ei kuulu pitkiä ja kannattelevia ihmissuhteita lainkaan ja työpäivä saattaa olla täynnä ohituksia ja mikroagressioita. Sellaiseenkin maailmaan voi tuoda mikrokohtaamisia.
Muistan erään itsetuntemuskurssilleni osallistuneen Helsingin kaupungin linja-autokuljettajan, joka päätti ottaa kohtaamisen vakavasti myös työssään. Hän luopui tummista aurinkolaseistaan, joita oli käyttänyt kesät talvet ja alkoi katsoa matkustajia silmiin, kun he astuivat autoon. Jokaisen edessä hän kuunteli itseään, tykkäämisvaikutelmiaan ja torjuntareaktioitaan. Hän alkoi suhtautua jokaiseen matkustajaan ihmisenä, johon hänellä oli hetken kestävä suhde.
Vähitellen katseet alkoivat elää. Ihminen kyllä tunnistaa sen, kun hänet oikeasti huomataan. Työ muuttui seikkailuksi. Aamuvuoroilla jotkut toimistorobotit heräsivät ihmisiksi vasta bussinkuljettajan mikrokohtaavasta katseesta. Sosiaalisesti erakkona eläneellä miehellä on nykyään paljon ystäviä. Ihmiset tervehtivät häntä kadulla ja tietävät tarkistaa tutun bussin ohittaessa, onko hän kuljettajana. He haluavat ainakin käsimerkin kautta tunnustaa tunnistaneensa hänet. Se lisääntyy mihin keskityt. Pätee myös mikroaggressioihin ja mikrokohtaamisiin.

Triggerivaroitukset

Uhriutujien perususkomuksiin kuuluu usein perustelematon usko siihen, että heidän ihmisoikeuksiinsa kuuluu oikeus elää maailmassa, jossa mikään ei herätä heissä ahdistusta. Jos sellainen on heitä lähestymässä, siitä pitää erikseen varoittaa. Jos sellainen yllättää heidät varoittamatta, joku pitää saattaa siitä vastuuseen.

1960-luvulla alkanut aktivismi piti pyhänä velvollisuutena rikkoa porvariston itsetyytyväistä rauhaa ja herättää levottomuutta perinteitä vaalivissa instituuteissa. Tabuja pilkattiin, rajoja rikottiin, skandaaleja luotiin ja teatterissa viskottiin paskaa yleisön päälle, jotta ihmiset heräisivät turvallisuudestaan siihen, mikä maailmassa oikeasti on päin persettä ja tekisivät sille jotain.

Nyt rauhan rikkojien lapsenlapset vaativat itselleen oikeutta elää maailmassa, jonka pitää ennakkoon varoittaa heitä kaikesta, mikä vain voi häiritä heidän turvallisuuttaan.

Triggerivaroituksiksi näitä kutsutaan. Sana on saanut alkunsa jostain feministiblogista, josta se levisi nopeasti amerikkalaisiin yliopistofoorumeihin ja sieltä myös Eurooppaan.[88] Täällä se yleistyi joissakin terapeuttisissa vertaistukiryhmissä, joissa alettiin varoa traumaattisten kokemusten liian rajua ilmaisua, jotta kuvaus ei laukaisisi muiden samaa kokeneiden traumareaktioita.

Jotta kukaan ei tahtomattaan tai vahingossa joutuisi kenenkään traumatisoijaksi, on alettu kehittää kuluttanjasuojakäytäntöä, joka varoittaa kuluttajia kaikista mahdollisista sanoista, kuvista, äänistä, ajatuksista tai mielipiteistä, jotka voivat herättää vastaanottajassa jälkitraumaattisen stressireaktion tai uudelleen traumatisoitumisen.

Suomalaisiinkin uutislähetyksiin on vähitellen tulossa vanha amerikkalainen käytäntö, jonka mukaan kaikesta väkivaltaa kuvaavista uutisista täytyy antaa katsojille ennakkovaroitus. Samasta syystä elokuvissa on ikäsuositukset ja chilipakkauksissa tulisuusastemerkinnät. Enkä pidä tätä käytäntöä huonona. Olen minäkin nähnyt netissä sotakuvauksia, joita en olisi halunnut nähdä.

Amerikan yliopistoissa opetusohjelmiin on alettu opiskelijoiden vaatimuksesta liittää triggerivaroituksia, jotta esimerkiksi rasismia, luokkayhteiskuntaa, sukupuoli-identiteettiä ja väkivaltaa käsittelevä opetusmateriaali ei pääsisi uudelleen traumatisoimaan jo haavoitettuja opiskelijoita. Seuraavaksi syntyi vaatimuksia antaa traumatisoiduille vähemmistöille oikeus jättää nämä luennot tai tentit väliin ilman, että se vaikuttaisi heidän opiskelupisteisiinsä kielteisesti.[89]

Briteissä opiskelijajärjestöt ovat vaatineet ennakkovaroituksia kursseista, jotka sisältävät ”mahdollisesti ahdistavia” aiheita kuten kristinusko, rasismi ja populaarikulttuuri.

Jos tämä käytäntö tulee pakolliseksi ja opettajia velvoitetaan antamaan triggerivaroituksia, milloin mistäkin potentiaalisesti vahvoja tunnereaktioita aiheuttavista aiheista, se alkaa näyttäytyä uhriutujien kohtuuttomalta vallan käytöltä.

Opiskelijat vetoavat rehtorien ja opettajien myötätuntoon haavoitettuja kohtaan, ja monet opettajat luultavasti suostuvatkin tuohon käytäntöön huomaavaisuutena uhreja kohtaan. Toiset opettajat pitävät käytäntöä tolkuttomana. He silti suostuvat, koska eivät uskalla olla suostumatta. Monet opettajat pelkäävät opettaa mitään seksuaalisuudesta, sukupuoli-identiteetistä, rikollisuudesta tai sotahistoriasta, koska eivät halua niskoilleen kanteluita ahdistuksen herättämisestä tai traumatisoitumisesta.[90]

Yliopisto on täysin väärä paikka triggerivaroituksille, koska siellä, jos missä, ajatuksia, ennakkoluuloja ja harhoilla rakennettuja turvallisuuksia pitää oppia haastamaan. Jos opettajat alkavat pyydellä anteeksi opetuksensa herättämää ahdistusta, he voisivat saman tien siirtyä päiväkerhon ohjaajiksi. Siellä heidän pääasiallinen tehtävänsä on luoda turvallinen ilmapiiri.

Suomalainen opiskeluelämä on nykyään niin yksinäistä puurtamista verrattuna amerikkalaisen kampuselämään, että täällä jokainen rakentaa itse omat suojamuurinsa, jonka sisällä saa olla kiitollinen, jos ylipäänsä kukaan edes kolkuttaa ovelle. Pelkkä toisen lähestyminen voi pelästyttää ja ahdistaa kumpaakin. Siinä mielessä jokaisen pitäisi laittaa triggerivaroitustarra otsaansa.

Usein nämä triggerivaroitusvaatimukset esitetään jonkun puolustettavan ryhmän nimissä tai sen puolesta.

”Jos minä olisin X niin minua loukkaisi Y. Siksi vaadin, että X:n suojelemiseksi täytyy ennakkoon varoittaa Y aiheen käsittelystä opetusmateriaalissa, luennossa tai keskustelussa.”

Vaatija uskoo tietävänsä toisen reaktiot ja vaatii heitä puolustettavaksi omien oletustensa pohjalta: esimerkiksi raiskauksia ei saisi käsitellä liian yksityiskohtaisesti lakitieteen opiskelijoille, vaikka juuri heidän pitäisi ammatissaan olla kyvykkäitä puolustamaan raiskattuja tai tuomitsemaan raiskaajia. Yhtä hyvin voisi vaatia, että verta ei saisi varoittamatta näyttää kirurgiksi opiskeleville, koska veri voi herättää heissä ahdistusta.

Terapiassa fobioita, sosiaalisia ahdistuksia ja paniikkihäiriöitä hoidetaan altistamalla, tutkimalla niiden syntymekanismeja ja oppimalla tuottamaan uudenlaisia reaktioita aiemmin ahdistavina koettuihin tilanteisiin. Triggerivaroitukset kuljettavat ihmisiä aivan toiseen suuntaan. Niiden seurauksena huolta, närkästystä tai turvattomuutta tuottavat virikkeet opitaan kokemaan entistäkin uhkaavimpana, ja kyky elää tavallisen kaoottisessa maailmassa heikentyy edelleen. Posttraumaatisista stressioireista kärsivä tarvitsee rohkaisua pelottavan maailman kohtaamisessa eikä sitä, että hänet julistetaan erityissuojelukohteeksi. Sellainen myös lisää kaikkien taipumusta nähdä itsensä eri olosuhteiden avuttomina uhreina maailmassa, jossa kaikille epämiellyttäville tunteille pitää löytää syyllinen.

Jos tällainen uhriutujien armoille antautuminen yleistyy kaikenlaisissa opinahjoissa, esikoulusta yliopistoon asti, koulutamme seuraavia sukupolvia mielensä pahoittamisen kautta tyrannisoiviksi toistensa riesoiksi. Todellisia traumoja vain syvennetään ja arkipäivän jonninjoutavat hankaluudet muuttuvat aivan turhiksi draamoiksi.

Yleinen luottamus ihmislapsen kehittyvään vahvuuteen ja kestävyyteen heikentyy ja evoluution kruunua aletaan käsitellä ainoana lajina, joka ei enää luonnossa selviä ilman erityissuojelua. Normaalit elämän vaikeuden muuttuvat vähitellen potentiaalisiksi traumoiksi, joilta pitää suojautua.

Oikeasti traumatisoidut tarvitsevat turvallisen paikan tai/ja suhteen, jossa käsitellä traumaansa ja eheytyä siitä voidakseen voimaantuneina jatkaa rohkeasti elämäänsä. Triggerivaroituksia vaativat odottavat elämältä mahdotonta. Kaikki meistä olemme kyllä oikeutettuja elämään hyväksikäytöltä, sorrolta ja väkivallalta suojattua elämää, mutta useimmat meistä joudumme silti kohtaamaan kaikenlaista häijyyttä ja typeryyttä. Parempi siis kouluttautua siihen kuin eristäytyä siitä. Muussa tapauksessa me vain mahdollistamme ja palkitsemme uhriutumista. Sellainen voi näyttää myötätuntoiselta, mutta voi myös olla toisen tai itsen sitouttamista uhrin avuttomuuteen.

Turvatilat

Kunniakulttuurissa turvallisuudesta huolehtii miesten väkivalta. Arvokkuuskulttuurissa luotetaan esivallan kykyyn huolehtia turvallisuudesta. Uhriutumiskulttuurissa vähemmistöt eivät ole turvassa ilman yksinomaan heille varattua suojattua tilaa.

Turvatila terminä ja käytäntönä ovat alun perin naisten oikeustaistelun ajoilta, jolloin naiset halusivat omat tilat, joissa he saisivat rauhassa keskustella omista asioistaan.

Homobaarit olivat Suomessakin ensimmäisiä turvapaikkoja seksuaalivähemmistöille, niin kuin rukoushuoneet ovat olleet sitä herätysliikkeille. Melkein kaikki seksuaaliset vähemmistöt ovat perustaneet omia vertaisryhmiään ja niille turvalliset kokoontumistilat. Se on hyvin perusteltua. Eivät helluntalaisetkaan halua, että kuka tahansa tulee kytikselle heidän rukouskokouksiinsa. Käännytystilaisuudet ovat asia erikseen.

Jokaisella sorretulla ryhmällä on ymmärrettävä tarve saada käsitellä asioitaan ilman ulkoista uhkaa tai aggressioita. Ystävyyden Majatalo on tarjonnut sellaista tilaa monellekin ryhmälle vuosien aikana. Turvapaikan yksi funktio on antaa voimaa ja rohkeutta elää avoimesti maailmassa, joka ei ole kaikille yhtä suopea.

Uhriutumiskulttuurissa turvatilan merkitys on muuttumassa aivan toisenlaiseksi. Turvallisuuden tunteesta on tullut yhä tarkemmin varjeltu ja samalla yhä helpommin rikkoutuva mielentila.[91] Sekulaarissa kulttuurissa siitä on tullut eräänlainen kirkkorauhaa korvaava pyhä tila, joka kuuluu kaikille, eikä sitä saa mistään syystä rikkoa. Uhriutujille triggerivaroitukset eivät enää riitä turvallisuuden takaajiksi. Tarvitaan tilaa, jossa kaikenlainen traumatriggeröityminen on etukäteen eliminoitu. Eikä siihen riitä mikä tahansa koppi. Yliopiston, kirkon tai minkä tahansa instituution pitäisi kokonaisuudessaan olla turvapaikka.

Uhriutumiskulttuurissa jokaisen sorretun ympärille on rakennettu turvatila, jonka rauhan rikkominen edes vahingossa kostetaan kanteluin, komiteakuulusteluin, vakavin varoituksin ja maineen tai työpaikan menetyksellä. Turvattomuuden tuottaja ei löydä suojapaikkaa mistään. Hänellä ei ole oikeutta minkäänlaiseen suojatilaan.

Lontoon Kings College on säätänyt turvatilamahdollisuuden kaikille oppilaille, jotka kokevat vierailevan luennoitsijan mielipiteet itselleen uhkaavina. Opiskelijoiden liitto on palkannut myös turvallisen tilan valvojia,[92] jotka kiertävät tarkastamassa luentojen mahdollista uhkaavuutta kaikkien mahdollisten vähemmistöjen kannalta.

Englannissa yliopistojen yhteinen tasa-arvokomitea on myös päättänyt, että jos opettaja on vammaton, valkoinen tai hetero, hän ei voi osallistua sellaisiin keskustelutilanteisiin, jotka ovat erikseen määriteltyjä erityisiksi suojatiloiksi.[93] Liian terveet enemmistön edustajat ovat pelkästään läsnäolonsa kautta uhkatekijöitä kaikenlaisille uhreiksi määritellyille vähemmistöille. Turvatiloissa vallitseva ehdoton suvaitsevaisuus ei paina kovinkaan paljon, kun kaikki vaikeasti suvaittava on suljettu ulos. Sellainen tila muuttuu ehdottoman suvaitsemattomuuden manifestiksi.

Näitä vaatimuksia ajavien opiskelijajärjestöjen johtajat eivät suinkaan itse edusta mitään vähemmistöjä, vaan ovat yleensä valkoisen eliitin rikkaita heteroseksuaalisia miehiä,[94] jotka jostain syystä ajavat vähemmistöille suojatiloja itseltään. Onko se altruismia, uhrin suojelupisteiden kalastelua vai ennakoivaa itsepuolustusta? Mene ja tiedä. Jos oikein häijysti ajattelen, se kuulostaa minusta reservaattien rakentamiselta hankalille vähemmistöille. Eristäytyvää heimoutumista sellainen joka tapauksessa edistää.

Vuonna 2016 Britannian pääministeri Teresa May arvosteli ankarasti yliopistoja turvapaikkakäytännön tuomasta itsesensuurista ja terveen dialogin rampauttamisesta.

Vastaavaa trendiä näen vähän vähemmän järjestäytyneenä myös Suomessa. Itse olen rikkonut tällaisen suojatilan rauhaa yrittämällä virittää sukupuoli-identiteetteihin liittyvää keskustelua eräässä kirkon suojissa olevalla julkisella Facebook-seinällä. Ei tarvinnut kuin pari valitusta aiheen ja kommenttieni ahdistavuudesta, niin ryhmän ylläpitäjät vihelsivät keskustelun poikki. Valittajien mielestä tämän seinän olisi pitänyt olla vain samanmielisiä varten. Vakuutteluni, että olen aina ollut sukupuolivähemmistöjen asialla, oli merkityksetön.

Myöhemmin yritin haastaa käsityksen kirkosta turvallisena paikkana:

”Ei kirkko ole turvallinen hlbt-ihmisille, eikä niillekään, jotka pitävät heitä syntisinä. Vain samanmielisten suojattu yhteys on turvallinen ja ymmärrän sellaisen seuran kaipuun, mutta milloin kirkko on ollut turvallinen paikka kenellekään? Kaikillahan meillä on kirkon sisällä ihmisiä, jotka meitä tuomitsevat tai joiden mielestä ajattelumme on epäraamatullista, käytöksemme liian raamatullista tai jostain muusta hassusta tai vakavasta syystä eivät voi sietää meitä kirkon jäseninä. Minäkin pitäisin kirkkoa paljon vähemmän pelottavana ilman x ja y ja z:aa.

Jotta kirkko voisi olla totuusyhteisö, meidän on jostain kaivettava niin paljon armoa toisiamme kohtaan, että uskallamme kohdata sen, mitä muissa on mielestämme liian tuomitsevaa, typerää, suvaitsevaa, syntistä jne. Se on hiton pelottavaa, vaikeaa ja vaarallista. Harvoin me kuitenkaan enää käymme toistemme kimppuun niin kuin väkivaltaisten uskonsotien aikana. Eli on tämä syntisten kohtaaminen kuitenkin huomattavasti turvallisempaa kuin Lutherin aikana. Siksi minäkin uskallan tänne kirjoittaa.”

Tämäkin oli liikaa. Sain viimeisen varoituksen.

Kun nyt vihdoin ollaan kirkon alttarillakin heiluttamassa sateenkaarilippuja, yritetään luoda kuvaa suuresta perheestä, johon kaikki ovat yhtä tervetulleita. Niin ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Sellaisilla idealistisilla fantasioilla rakennetaan vain pohjaa uusille pettymyksille. Kirkossa korkeintaan siedetään teologisia ja seksuaalisia erilaisuuksia. Niin kauan kuin kirkko pysyy kansankirkkona, johon suurin osa liitetään tahtomattaan, se joutuu sietämään tyhjenevissä nurkissaan ryhmiä, jotka ovat loputtomasti riidoissa keskenään. Liberaalit ja konservatiivit eivät lakkaa tappelemasta keskenään, ennen kuin huomaavat tarvitsevansa toisiaan, eikä se päivä ole ylihuomenna. Siihen asti minun on hyväksyttävä kirkko kaikille rasittavana, äärimmäisen haastavana, turvattomana ja suorastaan vaarallisena paikkana, jossa voin oppia enemmän katumuksesta, armosta ja anteeksiannosta kuin ikinä olisin halunnut. Nuorten opettaminen siihen, että pienetkin asiat voivat olla vaarallisia, muistuttaa itse saamaani uskonnollista kasvatusta, jossa varoitettiin pienimmistäkin synneistä. Jokainen tiesi, mitä koko kädelle käy, jos pikkusormen antaa pirulle. Ainoa turvallinen tila löytyi tosiuskovaisten joukosta. Sekin osoittautui lopulta todella vaaralliseksi, koska kuuluminen piti ostaa tarkalleen oikealla käytöksellä ja sisäpiirislangilla. Pienikin rike tai levoton puhe - ja sinä luultavasti olet luopio. Minussa löydettiin vielä aikuisena demoni nimeltä “Independent spirit”. Kun en suostunut sen karkottamiseen, minut karkotettiin yhteisöstä.

Jatkuva varoittelu pienten vaarojen suurista seurauksista vain lisää sitä ahdistusta, josta uhriutujat yrittävät suojella toisiaan ja itseään. Itse oppimani seksuaalisuuden pelkääminen johti nuorena pakonomaiseen ja ahdistavaan keskittymiseen siihen, mistä varoitettiin. Jatkuva posttraumaattisilta stressireaktioilta suojautuminen rakentaa mieleen itseään toteuttavia uskomuksia ja reaktiokaavoja, jotka maksimoivat jokaisen elämän vaikeuden katastrofaaliseksi ja parantumattomaksi traumaksi.

Ainakin Sokrateesta asti ajattelua on harjoiteltu kohtaamalla vastaväitteitä ja erilaista ajattelua. Käytännössä se merkitsi vastaanväittäjien kanssa seurustelua ja kyseenalaistajien sulkemista ystäväpiiriin. Heiltä jokainen oppi pelästyttämään itsensäkin hankalilla vastaväitteillä ja levottomuutta herättävillä kysymyksillä. Jos ajattelija ei uskalla hyökätä omien ajatustensa kimppuun kuin raateleva peto, hän ei koskaan opi luopumaan typeryyksistään eikä puolustamaan oivalluksiaan.

Jos ajattelua aletaan suojella sen haasteilta, käy kuin urheilijalle, joka alkaa suojella itseään rasittavalta liikunnalta. Mielihyvän tunne ja turvallisuuden tarve ovat todella huonoja hyvän ajattelun opettajia. Jos opiskelijoita pitää alkaa varoittaa kaikesta, mikä rikkoo mielen rauhaa, heidät pitäisi mieluiten ohjata johonkin hyvin suojattuun lahkoon, joka ei anna pahan maailman häiritä jäsentensä mielenrauhaa.

Traumahoidon ammattilaiset ovat aika yksimielisiä siitä, että väistöliikkeet ja välttelyt ovat kyllä normaaleja selviytymismenetelmiä, mutta niitä ei kannata tukea. Turun terroripuukotuksen viimeinen uhri päätti puolisonsa tuella, että hänen oli mentävä lähemmäs ja lähemmäs sitä katua, jolla puukko viipyi hänen kaulallaan ikuisuuden. Se oli paniikkioireita ja ahdistusta uhmaavaa siedätyshoitoa. Nyt hän kulkee vanhaa reittiään oireitta. Väistely ja välttely olisi vain kasvattanut ahdistusreviirin horisonttia, kunnes lopulta olisi pitänyt muuttaa pois Turusta kokonaan. Siedätys tapahtui asteittain ja turvallisessa seurassa. Suoraan kauhun ytimeen pakottaminen olisi voinut toistaa ja vahvistaa traumaa.

Triggerivaroitukset ja turvatilat voivat olla trauman hoidossa taannuttavia ja traumaa kroonistavia strategioita. Ahdistavista ideoista suojautuminen triggerivaroituksilla tai turvatiloilla on älyllistä pelkuruutta tai pahimmassa tapauksessa ideologista indoktrinaatioita.

Kukin voi suojautua miltä haluaa, mutta kellään ei ole oikeutta laittaa sormiaan toisen korviin, leikkien tietävänsä, mikä on heille vahingollista kuultavaa. Jokaisella on oikeus kohdata tämä ideoiden kakofonia ilman kenenkään ennakkosensuuria ja ottaa selvää, mihin voi uskoa. Maailma voi olla hiton epämukava paikka, täynnä eettisiä dilemmoja ja älyllisiä ristiriitoja. Jos ei jaksa tai uskalla tehdä kotiläksyjään voi liittyä heimoon, joka on ajatellut asiat valmiiksi kaikkien puolesta. Niistä toki pääsee helposti pois, jos ottaa aivonsa uudestaan käyttöön.

Älylliset, uskonnolliset tai poliittiset turvatilat, jotka on suojattu toisin ajattelijoilta ja haasteilta, palvelevat jo nyt kasvavaa polarisoitumista, maailman jakautumista turvallisiin meihin ja vaarallisiin heihin, sortajiin ja sorrettuihin, niihin, joiden kanssa voi keskustella ja niihin, joiden kanssa se on ihan turhaa tai suorastaan vaarallista.

Mikä tahansa yhteisö, seurakunta, lukio tai yliopisto voivat tietenkin rakentua nuorten ja vähemmistöjen turvapaikoiksi, joissa heitä suojellaan kaikilta haastavilta mielipiteiltä ja triggeröiviltä aiheilta. Sellainen on vain taannuttavaa, infantilisoivaa ja älyllisesti laiskistuttavaa, eikä palvele kenenkään kasvamista vastuuta kantavaksi ja ristiriitoja kestäväksi aikuiseksi.

Todellisista posttraumaattisista stressireaktioista kärsivä saattaa jonkin aikaa hyötyä tarpeeksi turvallisesta tilasta. Erityisesti tila, jossa tämä vapaaehtoisesti ja luottavaisesti avautuu traumaattisista kokemuksistaan, on oltava turvallinen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että häntä ei siinä tilassa lähdetä tulkitsemaan, terapoimaan eikä neuvomaan, jos hän ei ole sellaista itselleen toivonut. Koko elämän siirtäminen tuohon traumatriggereiltä turvattuun tilaan on todella huono ratkaisu. Jokaisen on asteittain altistettava itsensä omille traumatriggereilleen, kunnes niiden sisältö on kohdattu ja otettu vastaan. Sen jälkeen ne eivät enää herätä traumaattisia reaktioita.

Traumasta tai addiktiosta toipujan pitää olla sekä suojattu että haastettu. Sitä me harjoittelemme omassa yhteisössämme jatkuvasti. Opettelemme antamaan ja vastaanottamaan pettymyksien ja loukkaantumisen ilmaisuja. Käymme kiivaita keskusteluja vaikeista ja triggeröivistä aiheista. Mitä vaikeampi aihe tulee vastaan, sitä varmemmin keskustelemme siitä ryhmässä. Jos joku triggeröityy ja taantuu oppimiinsa reaktioihin, otamme sen vastaan mahdollisimman armollisesti ja haastamme sen purkamiseen mahdollisimman ankarasti. Tämä totuudellisuuden ja armollisuuden tasapaino vuorovaikutuksessa antaa kaiken tarvittavan turvallisuuden ja haasteellisuuden, mitä tarvitaan karuun maailmaan astumiseen.

Päivittäiset turhautumiset ovat tavallisia vaikeuksia, eivät kehenkään kohdistuneita rikoksia. Arkiset vitutukset ovat vain sitä itseään ja ne ovat mahdollisia purkaa olemalla tosi ja puhumalla totta. Kun yhteisössä alkaa rakentua turvatiloja, eli tietyistä asioista jutellaan vain luotettujen kanssa, totuudesta ja armollisuudesta on alettu tinkiä. On aika purkaa turvatilat ja tultava taas yhteen puhumaan totta kaikkien kanssa.

Haasteellisissa turvatiloissa etsitään rohkeutta, voimaa ja resursseja kohdata se, mikä elämässä tuntuu uhkaavalta ja vaikealta. Ne ovat syntyneet hyvistä syistä mahdollistamaan intiimien asioiden turvallista jakamista. Vetämäni miesten ryhmät ovat olleet yhdenlaisia turvatiloja, joissa miehet ovat voineet ilmaista tunteitaan ilman, että naiset ovat onnitelleet siitä itseään tai moittineet niitä vääriksi tunteiksi. Vastaavanlaiset naisten ryhmät ovat palvelleet samoja tarpeita. Nykyään vedämme vuoden pituisia ryhmiä, joissa on yhtä monta kumpaakin sukupuolta tai jotain siltä väliltä.

Olemme yrittäneet rakentaa Ystävyyden Majataloa haasteelliseksi ja turvalliseksi toipumisyhteisöksi. Turva tulee myös asenteita ja käytöstä ohjaavista säännöistä ja ohjeistuksista:

1. Kuuntele kunnioittavasti toista ja itseäsi samaan aikaan.

2. Puhu niin, että toisessa voi syntyä halua kuunnella.

3. Kuuntele niin, että toisessa voi syntyä halu puhua.

4. Kerro tarkasti mitä tunnet, tarvitset ja tahdot.

5. Älä arvaa tai tiedä toisesta mitään, vaan tee avoimia kysymyksiä.

6. Jos haluat tulkita toista, pyydä siihen lupa ja tarkista tulkintasi oikeellisuus.

7. Siedä epämukavuutta, ristiriidassa olemista ja reilua väittelyä.

8. Tiedosta, että havaintosi ja tulkintasi niistä ovat eri asioita.

9. Tiedosta, onko asenteesi puolustautuva, hyökkäävä tai kohtaava.

10. Etsi ymmärrystä ja yhteyttä samaan aikaan.

11. Ole rohkeasti eri mieltä ja nöyrästi samaa mieltä.

12. Muista hyvät tavat. Tervehdi, pyydä ja kiitä.

Moka on mahdollisuus, ylilyönteihin ei kuole ja huonot vitsit ovat vain sitä - huonoja.

Kaikkea voi pyytää ja saada anteeksi, kun totuus ja armo asuvat samassa yhteisössä.

Kerran viikossa kokoonnumme myös ns Sydänryhmään, joka on kaikkein turvatuin tila. Jokainen voi siellä kuunnella itseään muiden kanssa ja jakaa siitä, minkä kokee turvalliseksi. Voi kuunnella tunteitaan ja tarpeitaan, asenteitaan, arvostuksiaan, voimiaan ja niiden rajoja. Voi hiljentyä kuuntelemaan sitä sisäistä maailmaa, jonka ehkä on ohittanut. Mitä todella tuntee itseään ja läheisiään kohtaan? Voi rauhassa arvioida, miten asennoituu itseen, yhteisön muihin jäseniin, asiakkaisiin ynnä muihin.

Sydänryhmä on myös paikka, jossa voi arvioida oman kommunikaationsa rehellisyyttä. Kuinka rehellinen oli itselleen ja muille tämän vuorokauden aikana? Mitä asenteita pyrkimyksiä tai tunteita on mahdollisesti salannut jopa itseltään? Mitä jäi sanomatta, vaikka olisi halunnut sanoa? Mitä tuli sanottua, vaikka pohjimmiltaan olisi halunnut sanoa jotain ihan muuta? Tarkoitinko mitä sanoin? Sanoinko mitä tarkoitin? Näitä kysymyksiä emme aseta toisillemme. Ainoastaan itsellemme.

Ryhmä on luottamuksellinen. Kaikki kuultu jää kunkin sydämen vartioiduksi salaisuudeksi. Jokaisen pitää saada levätä siinä luottamuksessa, että jaettu elämänkokemus ja siihen liittyvä sisämaailma pysyy vain niiden tiedossa, joille on valinnut siitä kertoa.

Tämän lisäksi on viikoittainen hampaidenpesuryhmä, jossa harjoitellaan henkilökohtaisten turhautumien, pettymysten, suuttumisten, pyytämisten ja kiitosten ilmaisua itseä tai toisia kunnioittavalla tavalla. Se ei aina olekaan niin turvallista.

Kolmanneksi on dialogiryhmä. Siinä keskustelemme vaikeista asioista, joista lähtökohtaisesti olemme eri mieltä. Ja erimielisyyksiähän löytyy, koska yhteisöön tulijoilta ole koskaan kuulunut tarkistaa, mitä ideologiaa, uskontoa tai huuhaan tyyppiä kukin edustaa.

Ryhmäkokoontumisemme ovat turvallisia tapoja kohdata vaaroja ja haasteita. Sitä tämä paikka on ollut yli 30 vuotta ja luulen, että alamme oppia siitä jotain. Yritämme tukea yksilöllisyyttä ja rakentaa yhteisöllisyyttä samaan aikaan. Sitä ei ole historiassa harjoiteltu kovinkaan kauan.

Turvatilalla on siis kaksoisrooli. Se suojelee solvaavalta ja loukkaavalta puheelta, tunkeilevilta motiivien tulkinnoilta ja moralistisilta tuomioilta, jotta saisimme rauhassa kohdata uhkaavia ja vaikeita ajatuksia, toisenlaisia vakaumuksia ja omaa ajattelua kyseenalaistavia haasteita. Turvatilojen ei tarvitse minusta olla emotionaalisesti tai ideologisesti turvallisia tiloja.

Traumatilat

Sotiemme aikana lietsottiin isänmaallista uhrivalmiutta korkeimpana hyveenä. V.A. Koskenniemen lippulaulu kiteyttää tämän eetoksen hyvin: ”Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.” [95] Kotirintamilla hehkutettu sotatranssi ei yleensä kestänyt sotakoneiden ja kranaattien piittaamattomuutta siitä, kuka seuraavaksi saisi kunnian kuolla. Siinä helvetissä edellinen uhri ei ollut seuraavaa kummempi, ja kummallakin puolella rintamaa kauhu välillä nujersi rohkeuden. Mitä voi mies tehdä, kun valittavana on kuolema joko vihollisen tai omien luodista? Ainoastaan haavoittuminen tai täydellinen sekoaminen saattoi pelastaa surman loukusta. Kummankin aitous oli ainaisen epäilyn alla. Joku on voinut haavoittaa itseään, ja varsinkin sotapsykoosia pidettiin luonteen heikkoutena, pelkuruutena tai yrityksenä karata isänmaallisesta velvollisuudesta.

Psyykkinen trauma oli häpeä. Ainoastaan silloin, kun trauma ilmeni itsemurhaisena syöksymisenä vihollista kohti, se tulkittiin sankaruudeksi. Kaikissa maissa on ollut yhtä sietämätöntä nähdä urhoollisten taistelijoiden paluu psyykkiseesti runnottuina miehinä.[96] Sotatrauma ei oikeuttanut edes myötätuntoon, puhumattakaan kunnon hoitoon. Fyysiset vammat olivat merkki sankaruudesta. Psyykkiset traumat kuuluivat pelkureille ja luusereille.[97]

Asenteet ovat muuttuneet. Historia ei enää ole voittajien historiaa. Traumasta puhuminen ja kirjoittaminen on tullut uudeksi tavaksi mitata menneisyyden merkitystä.[98] Olemme oppineet kytkemään nykyhetken pahoinvoinnin menneisiin vääryyksiin ja tragedioihin. Niin ei suinkaan ole aina tehty.

Kunniakulttuurissa trauma piti kostaa, tai se sisäistettiin itsetuhoisalla tavalla. Arvokkuuskulttuurissa se piti kestää ja kuluttaa loppuun. Kumpikaan ei antanut sille mitään myötätuntoa herättävää nimitystä. Kummassakin kulttuurissa trauma merkitsi häpeää. Niin se merkitsi monelle holokaustin uhrillekin. Monta vuotta he vaikenivat kokemuksistaan. Jopa Israeliin muuttaneet keskitysleirin uhrit olivat vuosia vaiti, koska heidän kokemuksiaan ei uskottu ja niitä pidettiin liian häpeällisinä.

Keskitysleirit muuttivat yleistä käsitystä trauman merkityksestä.

Tahallisen ja äärimmäisen pahuuden helveteistä selvinneitä syvästi traumatisoituneita naisia ja lapsia ei voitu syyttää ylikehittyneestä narsismista tai heikosta ja itsekkäästä luonteesta. Edes miehiä ei enää syytetty epäisänmaallisuudesta tai pelkuruudesta. Alkuperäistä lapsuuden traumaa ei tarvinnut etsiä syyksi, eikä kenenkään kertomuksen vilpittömyyttä tarvinnut enää epäillä.[99] 1950- ja -60 luvulla feministit hyödynsivät holokaustin jälkeistä traumatutkimusta nostaakseen myös lapsuudessa tapahtuneet pahaan käytöt psyykkisen trauman aiheuttajaksi. Todellisuuden kohtaamisen kehitys kesti vuosikymmeniä, mutta vähitellen traumaa alettiin pitää todellisena ja siitä kärsijää alettiin pitää oikeana uhrina.

Sotien jälkeiset sukupolvet alkoivat sanoutua irti kollektiivisesta kunnia- ja arvokkuuskulttuurista. Syntyi yksilöllisyyttään juhlivia, yksilönvapauksia ajavia ja ihmisoikeuksia puolustavia sukupolvia. Heidän lapsistaan tuli itseapukirjallisuuden kasvatteja, jotka taistelivat kaikenlaisia riippuvuuksia vastaan. Kaikki eivät olleet narkomaaneja eivätkä alkoholisteja, mutta melkein kaikki olivat heidän jälkeläisiään tai muuten vain läheisriippuvaisia melkein kenestä vain. Isät ja äidit kävivät vielä itsenäisyyspäivänä ja jouluna sytyttämässä kynttilöitä sotien uhreille, mutta osa heidän lapsistaan alkoivat kynttilöiden valossa meditoida, kuka heistä oli kenenkin uhri. Vanhempien sotavammat ja invaliditeetit alkoivat unohtua, ja heidän aiheuttamansa seuraavien sukupolvien tunnevammat työntyivät keskiöön. Psykodraamassa käytiin purkamassa traumoja katharktisilla isä- ja äitimurhilla ja sadat eri terapiamuodot auttoivat vanhempiensa uhreiksi joutuneita aikuisia lapsia vapautumaan kodin kahleista. Jos ei mikään muu auttanut, niin Athur Janovin pelastava primaaliterapia tarjosi mahdollisuuden syntyä kokonaan uudestaan traumoista vapaaseen elämään. Monet maksoivat itsensä kipeiksi tullakseen kaikista traumoistaan terveiksi.

Traumadiagnoosi

Alun perin traumalla on ainakin englannin kielellä tarkoitettu vain fyysisiä vammoja. Freud alkoi epäillä varhaisen seksuaalisten pahaan käytön aiheuttavan traumoja, mutta perääntyi teoriastaan ja puhui mieluummin neuroottisten estojen alitajuisista syistä.[100] Terapia oli Freudin jälkeen lähinnä naisia ja erityisesti äitejä syyllistävää. Isät selvisivät vain olemalla tyttäriensä peniskateuden kohteita. Epäilys lapsena syntyneestä psyykkisestä traumasta oli jo istutettu, mutta vasta 1970-luvulla alettiin puhua erittäin rankkojen kokemusten ja kierojen suhteiden aiheuttamista psyykkisistä traumoista. Kun röntgenlääkärit alkoivat huomata, että pienten tyttöjen kertomukset isistään, sedistään ja heidän peniksistään eivät olleetkaan pelkkää fantasiaa, miehet joutuivat kauan padotun suuttumuksen kohteiksi.

1980- ja 1990-luvulla lasten pahaan käytön herättämä viha paisui yli äyräiden ja poiki suuren joukon mielikuvituksellisen valheellisia syytteitä saatananpalvojista ja lasten rituaalimurhista. Samaan aikaan Alice Miller ja monet muut syyllistivät ‘jääkaappiäitejä’ ja julmia isejä lasten autismista. Kun se ja monet muut syytökset purettiin, syntyi vahva vanhempien syyllistämisen välttely. Juuri siksi posttraumaattinen stressihäiriö olikin diagnoosina vaikea ajaa läpi. Siinäkin epäsuorasti vastuutettiin vanhempia sen mahdollisina aiheuttajina.

Vuosituhannen loppuvuosina alkoi traumadiagnoosin inflaatiovaihe. Traumatisoiviksi tapahtumiksi luettiin myös aiemmin normaalielämän vaikeuksiin kuuluvat asiat kuten konkurssi, uskottomuus, avioero, työttömyys tai lähiomaisen vakava sairastuminen.

Traumaterapia on viimeisinä vuosikymmeninä kehittynyt valtavasti. Ymmärrys trauman synnystä ja erilaiset menetelmät traumojen hoidossa ovat täsmentyneet. Traumaperäisiä stressihäiriöitä on opittu diagnostisoimaan ja hoitamaan entistä paremmin. Monet aiemmin ohitetut traumakertomukset ovat vihdoin tulleet kuulluksi, ja pelkkien oireiden hoitaminen on yhä useammin muuttunut vaietun totuuden kohtaamiseksi.[101] Satutetut ihmiset löysivät tärkeän sanan, jolla pystyivät tunnistamaan ja nimeämään uhriksi joutumisensa seuraukset. Syntyi valtava määrä traumakirjallisuutta ja itsehoito-oppaita. Kenenkään ei enää tarvinnut todistaa olevansa traumatisoitunut. Riitti, kun kertoi tarinansa, vaikka vain ystäville tai vertaistukiryhmissä.

Arkitrauma

Samalla trauma on myös tullut osaksi uhriutumiskulttuurin keskeistä sanastoa ja sille annetaan koko ajan väljempiä määritelmiä. Tilanteet, joita on aiemmin käsitelty pelottavina, ahdistavina tai sosiaalisesti vaikeina, ovat arkikielessä muuttuneet traumatisoiviksi. Myös lapsuuden uskomusjärjestelmän ja todellisuuden yhteentörmäystä voidaan pitää traumatisoivana. Lapsuuden kaikkivaltiusfantasiat törmäävät omaan avuttomuuteen, kuvitelmat elämän hyvyydestä ja helppoudesta rapisevat, kun sattuma kohtelee kaltoin ja koulu osoittautuukin pelottavan haasteelliseksi paikaksi. Näiden vaikeuksien kuvaaminen traumoiksi vain trivialisoi aika tarkan diagnoosin ja tekee siitä trendikkään tavan dramatisoida mitä tahansa arjen vaikeuksia. Samalla se tietty vahvistaa uhriutumisen mahdollisuutta ja heikentää vastuullista vaikeuksien kohtaamista.

Parikymmentä vuotta sitten hyvin harvat opiskelijat hakivat vapautusta tentistä vedoten esimerkiksi seurustelun lopettamisen tuottamaan traumaan tai muuhun emotionaaliseen stressiin, ja näihin pyyntöihin suhtauduttiin suurella varauksella. Nyt niiden määrä on moninkertainen, ja ne yleensä hyväksytään ilman lääkärintodistusta. Opiskelijat ovat alkaneet sisäistää traumaretoriikan itseään toteuttavaksi ennusteeksi[102] ja oppineet uhriuttamaan itseään liiankin vakuuttavalla tavalla. Vaikka milleniaalit ovat tutkimusten mukaan terveempiä, tyytyväisempiä ja onnellisempia kuin yksikään aiemmin tutkittu sukupolvi^{^[103]}, uhriutuvien nuorten elämä alkaa silti muistuttaa suurta kärsimysnäytelmää, jossa jokainen vastoinkäyminen muuttuu sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta kertovaksi psykodraamaksi.

Itselle annettua tai vertaisilta saatua traumadiagnoosia kannetaan kuin todistusta todellisesta uhriudesta, joka oikeuttaa myötätuntoon, erityissuojeluun ja kompensaatioon. Mitä löysemmin perustein trauma määritellään, sitä herkemmin sillä voi vaatia myös triggerivaroituksia, turvatiloja tai muutoksia aiemmin normaalina pidettyihin tapoihin kuten puheelle taputtaminen. Tramatietoiset sosiaalisoturit ovat alkaneet vaatia aplodien vaihtamista sormien näpsyttelyyn, koska raikuvat taputukset saattavat triggeröidä traumareaktioita joissakin kuulijoissa.[104]

Trauma ja syyllisyys

Alun perin traumaa syyllistettiin, moralisoitiin ja häpäistiin. Nyt traumalla syyllistetään, moralisoidaan ja häpäistään. Hyvin nopeasti kliininen diagnoosi muuttui moraaliseksi tuomioksi menneitä ja nykyisiä sortajia vastaan.[105] Samalla se toimii valtakirjana paljastaa sortajat, syrjäyttäjät ja melkein kaikkia missä tahansa vaanivat kaltoinkohtelijat.

Ryhmät diagnosoivat itse itsensä kollektiivisesti traumatisoituneiksi tai/ja toissijaisesti traumatisoiduksi sekä vielä traumaperintöä kantaviksi. Kysymyksessä voi olla tarkasti nähty ja pöydälle nostettu ongelma, joka on tarkoitus kohdata ja käsitellä, mutta se voi olla myös uhriutuva lähtökohta muiden ryhmien syyllistämiselle, vanhojen kaunojen ja kesken jääneiden kostojen esiin kaivamiselle. Trauma on sanana vaikuttava ja uhriutumista vahvistava. Trauma taipuu hyvin poliittiseksi vipuvarreksi silloin, kun joku vähemmistö tarvitsee näyttöä siitä, että heidän kärsimyksensä on yksinomaan jonkin toisen ryhmän aiheuttamaa.

Kulttuurissa, joka on jo herkistänyt itsensä mikroaggressiolle ja väkivaltaisiksi kokemilleen sanoille, on luonnollisesti taipuvainen käyttämään siitä vahvinta mahdollista kieltä. Trauma erilaisine etuliitteineen sopii uhriutumiskulttuurin lapsille liiankin hyvin. Jos viranomaiset eivät taivu yksilön tai ryhmän vaatimuksiin millään muilla perusteilla, niin trauman tuominen kehiin tekee vasta-argumentoinnin erittäin vaikeaksi. Kuka nyt haluaisi pilata mainettaan osoittautumalla traumatisoijaksi, jälleen traumatisoijaksi tai posttraumaattisten stressireaktioitten aiheuttajaksi?

Trauma ja vastuu

Puolustaessaan korkeimman oikeuden tuomariehdokastaan, jota syytettiin raiskauksen yrityksestä, presidentti Trump vetosi Brett Kavanaughin kokemaan vainotraumaan, ikään kuin sen olisi pitänyt kallistaa tutkimuksia johonkin suuntaan. Uhriutumiskulttuurissa kaikki, korkeinta poliittista johtoa myöten, alkavat etsiä suojaa uhriudesta. Tarkkaan ottaen myös kaltoinkohtelija, hänen väkivaltansa mahdollistaja tai/ja sivustakatsoja, voivat diagnosoida itsensä traumatisoituneiksi uhreiksi. Ensihoitajat, poliisit ja terapeutitkin saattavat kärsiä postraumaattisista oireista ja ovat siis hekin uhreja. Sodassa omaatuntoaan raiskanneet sotilaat ovat hekin uhreja.

Jos kaikki ovat vain uhreja, vastuun määrittäminen ja tuomioiden jakaminen käyvät yhä vaikeammaksi ja koko uhriuskäsite kokee inflaation. Jos uhrit ovat viattomia, ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän traumatisoituja uhreja, kaikki jakavat saman viattomuuden omaan tai toisen kärsimykseen. Kunkin trauma on vain oireiksi muunnettua historiaa, josta kukaan ei ole vastuullinen. Uhriutujat etsivät enää turhaa syyllisiä kärsimykseensä, koska kaltoinkohtelijatkin ovat traumatisoituneita uhreja. Sellainen kulttuuri ulkoistaa vastuun niin kauas, ettei sitä löydä enää kukaan.

Uhriutumiskulttuuri ei saa mitään tukea ammatillisesta traumahoidosta, koska siihen kuuluu myös oman vastuun kohtaaminen kaltoinkohtelun jäljittelijänä ja siitä pois oppijana.

Puolen vuosisadan traumatutkimus on opettanut meitä ottamaan ihmisen tuottaman ja kokeman kärsimyksen vakavasti ja antamaan sille myös poliittista painoarvoa. Silti meillä ei ehkä vieläkään ole tarpeeksi kokonaisvaltaista kuvaa siitä, mitä uhri tarvitsee palautuakseen tarpeeksi terveeksi ja vastuulliseksi oman elämänsä toimijaksi. Yritys jakaa maailma vain uhreihin ja uhraajiin ei onnistu tässä tavoitteessa. Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän kumpaakin. Eivätkä traumat ala parantua, jos emme ota vastuuta itsestämme sekä kaltoinkohdeltuina että kaltoinkohtelijoina. Siinä mielessä uhriutumisen strategia palvelee uhria hyvin huonosti.

Pelkotilat

Katselin jokin aika sitten dokumenttia Neuvostoliiton lähettämästä ensimmäisestä maata kiertävästä satelliitista. Sitä katsellessani tajusin, että 4. lokakuuta 1957 olin 5-vuotiaana aika kaukana kotoani katsomassa Sputnik 1:n ensimmäistä Suomen ylilentoa. Naapurin tädin ja sedän kanssa näimme sen hyvin selvästi pimeällä syystaivaalla, jossa ei siihen aikaan näkynyt muita liikkuvia valoja.

Muutamaa vuotta myöhemmin liikuin vapaasti kymmenen kilometrin säteellä kotoa polkupyörällä. Joskus kun pimeä pääsi yllättämään, ystävällinen naapuri saattoi taskulampun kanssa pimeän metsän läpi kotiin. Koulumatkan normeihin kuuluivat tietyltä pihalta lentävät pienet kivet. Vasta jos kivi aiheutti kohtuullisen vakavat vammat, vanhempi saattoi puuttua asiaan. Koulun päätyttyä oli meidän oma asiamme ruokkia ja viihdyttää itseämme tai ansaita muutama roponen toimimalla oman perheen tai naapurien nuorempien lasten vahteina.

Leikit olivat hauskoja, koska ne eivät olleet ohjattuja. Saimme harjoitella pelottavien asioiden kohtaamista lisäämällä vaaran ulottuvuuksia leikkeihimme. Haastoimme toisiamme uskaltamaan ja kilpailemaan pelon, jaksamisen ja osaamisen äärirajoilla. Sillä tavalla lapset ovat aina harjoitelleet aikuisena selviämisen taitoja, impulssien kontrollia ja pettymysten kestämistä.

1980-luvulta alkaen vanhempien otteet tiukkenivat. Iltapäivälehdet olivat alkaneet uutisoida kaikenlaisesta pahasta, mikä saattoi valvomattomille lapsille tapahtua. Kouluissa turvallisuusmääräykset kiristyivät ja ensimmäisten kouluampumisten jälkeen kaikki alkoivat olla varpaillaan kiusaamis- ja turvallisuuskysymysten kanssa. 1980-luvulla syntyneet saivat vanhemmiltaan selkeän viestin: Maailma on vaarallinen paikka, ja aikuisten tehtävä on varjella heitä ulkopuolisilta ja toinen toisiltaan. Jos henkilö tai ilmiö ei ole sataprosenttisen turvallinen, hän tai se on vaarallinen.

Samaan aikaan vanhemmat alkoivat varjella lapsiaan muun muassa pähkinäallergian vaaralta kieltämällä heiltä pähkinät kokonaan. Myös raskaana olevia äitejä kehotettiin olemaan syömättä pähkinöitä. Sen seurauksena pähkinäallergioiden myöhempi esiintyminen moninkertaistui.^{^[106]} Mitä steriilimmäksi ja suojellummaksi lasten kasvuympäristö on muuttunut, sitä enemmän he ovat kehittäneet muitakin allergioita ja menettäneet siinä sivussa mahdollisuuden saada siedätyshoitoa elämän tavallisille vastoinkäymisille tai pienimmillekin henkilökohtaisille loukkauksille.

Lapsia alettiin kasvattaa tavoitteena luoda ensimmäinen traumoista vapaa sukupolvi, joka olisi vapaa kohtaamaan elämän perustarpeet tyydytettyinä, tunnemaailma ehjänä ja mieli terveenä. Lapsia ei enää tehty nuoruuden kiimassa, vaan taloudellisten riskilaskelmien optimikohdassa tai siinä vaiheessa, kun biologinen kello alkoi lähestyä puoltayötä. Lapsista tuli myös erityisen huolen ja suojelun kohteita. Sisaruksiakaan ei enää ollut kuin 0,6. Jokaiselle lapselle annettiin oma huone, jottei kenenkään tarvitsisi enää taistella paikastaan yhteisessä tilassa.

Näin syntyi kotihemmoteltu sukupolvi, joka ei saanut katkoa luitaan putoamalla puista, oppia uimaan unohtamalla liivit rantaan tai tapella paikastaan sisarusten kateellisessa kilpailussa vanhempien huomiosta. Ennen kaikkea kukaan ei koskaan saanut tuottaa heille turvattomuuden tunnetta tai pahoittaa heidän mieltään – eivät edes vanhemmat.

”Älä välitä arvosteluista. Ne kertovat enemmän arvostelijoista itsestään kuin sinusta.” Miten kukaan voi olla tuosta niin varma? Lapsia yritettiin suojella arvostelulta ohittamalla arvostelu, julistamalla se mitättömäksi ja jotain toista koskevaksi. Arvostelijat olivat sen lisäksi vastuussa aiheuttamastaan pahasta mielestä.

Lapsen piti oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin oli ja velvoittamaan koko maailma tekemään samoin, riippumatta siitä, kuinka paljon ongelmia lapsi aiheutti jo ensimmäisille maailmassa tapaamilleen ihmisille. Lapsiin kohdistuva kritiikki oli pidettävä lähtökohtaisesti virheellisenä ja vähintäänkin aiheettomana.

Heidät lähetettiin maailmaan, jonka velvollisuus oli jatkaa heidän suojeluaan. Opettajien pääasiallinen tehtävä on estää ketään pahoittamasta kenenkään mieltä ja itsekin varoa sitä yli kaiken. Kun he osallistuvat erilaisiin lahjakkuuskilpailuihin, he ovat verisesti loukkaantuneita, kun ensimmäistä kertaa kuulevat olevansa taiteellisesti täysin lahjattomia. He jumittavat yksinkertaisimpiin esseetehtäviin, koska eivät ole tottuneet tulemaan pisteytetyiksi millään realistisilla mittareilla.

Näin on kasvatettu uuden sukupolven mikroagressioallergiset vaahtokarkit, joita ei voi missään tulessa paistaa tai karaista. Tämä ei onneksi koske kaikkia 1995 jälkeen syntyneitä, mutta osaa on opetettu ajattelemaan, että paha mieli on muiden tuottamaa, vaikeudet ovat heihin kohdistettuja vääryyksiä ja kärsimys johtuu systeemisestä sorrosta. Itse asiassa kaikki hierarkiat ovat sortavia. He siis ovat pahaan maailmaan joutuneita viattomia uhreja, joiden ainoa toivo on paljastaa pahuuden pesät, saattaa pahantekijät julkiseen häpeään tai lopulliseen tuomioon. Vasta kun kaikki hierarkiat on purettu, ja kaikkialla vallitsee täydellinen tasa-arvo, täydelliseksi utopiaksi muuttunut maailma olisi tarpeeksi turvallinen heitä varten. Siihen päivään asti heidän täytyy uhriutumisensa kautta vaatia oikeuksiaan ja julistaa maailmalle sen vääryyksiä.

Arvokkuuskulttuurissa kritiikkiin suhtauduttiin paljon kunnioittavammin. Sellainen piti varmuuden vuoksi aina ottaa vakavasti. Joku muu saattoi nimittäin nähdä minusta sellaista, mitä itse en nähnyt. 1950-luvulla kehitetty yksinkertainen itsetuntemuksen malli, Joharin ikkuna[107], piti itsestään selvänä, että yksi neljäsosa minusta on sellaista, jolle itse olen sokea mutta jonka muut näkevät. Jokaisen kannatti aktiivisesti olla avoin muiden palautteille ja ottaa se vakavasti. Muuten jää vaarallisesti sokeaksi heikkouksilleen - ja ehkä vahvuuksilleenkin.

Onko osa nuoresta sukupolvesta jäämässä sokeaksi vahvuuksilleen ja luontaisille kyvyilleen selvitä vaikeuksista? Olemmeko vanhempina liikaa korostaneet, kuinka haavoittuvia ja suojelua tarvitsevia he ovat? Olemmeko ruokkineet heitä omilla huolillamme ja peloillamme? Jos olemme niin tehneet, ihmettelemme turhaan, missä heidän arvostelun sietokykynsä ja vastoinkäymisten kestävyytensä on. Menimme suuriin äärimmäisyyksiin tasoittaaksemme heidän tietään maailmassa, ja nyt yliopistoissa suuri osa henkilökunnasta on palkattu jatkamaan meidän työtämme.

Uhriutujaopiskelijoiden kapinallisuus on vain näennäistä. He seuraavat poliittisesti korrektien ja omaa kulttuuriaan halveksivien vanhempiensa monikulttuurisuutta, ja pirstaloivat sen yhteistyökyvyttömiksi heimoiksi. He seuraavat vanhempiensa moraalista relativismia vailla kunnioitusta kenenkään muun moraalista näkökulmaa kohtaan. Heidän kapinallisuutensa on älyllisesti laiskaa, emotionaalisessa syyllistämisessä ahkeraa, tuomitsevuudessaan fanaattista ja heidän kykynsä tai halukkuutensa dialogiin on melkein olematon.

Nuoruuteni hippisloganeihin kuului: ”Älä luota yli kolmekymppisiin.” Nyt kun itse olemme jo tuplasti sen ikäisiä, meidän on turha kitistä siitä, että osa lapsistamme on seurannut esimerkkiämme. He eivät luota itseään vanhempiin. Ei ole ihme, että heitä pelottaa.

4. Uhriutuminen ja vapaa sana

Itse olen hippikumouksesta löytämäni mistä-tahansa-meuhkaamisen tinkimätön kannattaja edelleen. Oikeus vapaaseen sanaan oli toki keksitty ennen Bob Dylania ja Janis Joplinia. Hippeinä olimme toki aika tietämättömiä Galileon, John Locken, John Stuart Millin, Anders Chydeniuksen ja J. V. Snellmanin panoksista sananvapauden esitaistelijoina puhumattakaan siitä, että joku olisi kertonut meille kahden paavin, Honorius toisen ja Gregory IX:n merkityksestä akateemisen vapauden esitaistelijoina.[108]

Uskon, että fanaatikot, vihaajat ja hölmöilijät saadaan paremmin aisoihin tarpeeksi yleissivistyneen kansan tolkullisuuden kuin valtion sanelemien puherajoitusten kautta. On hyvä, että väkivaltaan kiihottaminen on kriminalisoitu, mutta sitä pidemmälle menevät lait tuottavat luultavasti enemmän ongelmia kuin ratkaisevat. Ääriliikkeitä ei kannata painaa maan alle, jossa ne voivat kenenkään haastamatta käännyttää uskoonsa kriittiseen ajatteluun harjaantumattomia nuoria.

Pieni tarkennus: 70-luvulla “tinkimättömän luokkatietoisuuden” edustajat valtasivat luentosaleja ja häiritsivät luentoja metelöimällä. Samaa taktiikkaa äärilaitojen aktivistit käyttävät tänään Amerikan ja Euroopan yliopistoissa. Sellainen ei ole sananvapauden harjoittamista. Mölyäminen on luvanvaraista ja tarkoin säädöksin rajattua toimintaa, josta on opittu rahastamaan aika hyvin.

Sanojen vapautuminen

Ihmisellä on aina ollut taipumus kilpailla esikuviensa kanssa. Havahtujat, kääntymyksen tekijät ja uuden suunnan valitsijat ovat aina korostaneet toisin ajattelemisen ja elämisen tärkeyttä, arvokkuutta ja vaarallisuutta. Sellainen on useimmiten tuottanut ristiriitoja, skandaaleja, rovioita tai hylkäämisiä. Toisin ajatteleminen, vastaan väittäminen ja uuden puhuminen on yleensä tuottanut jotain uutta arkeen, moraaliin, uskonnolliseen ja tieteelliseen ajatteluun.

Aabraham, juutalaisten profeetat, Ateenan aristokratia, Sokrates ja Jeesus korostivat kaikki yksilön vapautta ja velvollisuutta tehdä hyvin perusteltuja valintoja. Tosin Sokrates ja Jeesus veivät valtojen ja voimien mielestä sananvapauden ja yksilön vastuun liian pitkälle. Kummatkin joutuivat sen rajoittajien uhraamiksi. Heidät tapettiin oman aikansa ateisteina tai ainakin Jumalan ja hänen edustajiensa vallan pilkkaajina. Kreikkalaisessa, roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa ymmärrettiin ylipappi Kaifaan logiikka: On parempi, että yksi kuolee, kuin että liian suuren vapauden tuottama kaaos uhkaa koko uskonnollista yhteiskuntajärjestelmää.^{^[109]}

Sokrateen ja Jeesuksen vaiennettu ääni oli niin vahva, ettei edes pimeä ja melkein teokraattinen keskiaika onnistunut kokonaan sammuttamaan halua tutkia ja kokeilla uutta ja kyseenalaistaa vanhaa. Aina on ollut yksilöitä, jotka ovat uskaltaneet olla loukkaavia.

Muutama vuosi sitten juhlittiin Englannin historian ehkä merkittävimmän dokumentin Magna Cartan 800-vuotissynttäreitä. Siinä joukko piispoja ja paroneita uhmasi kuninkaan valtaa hahmottamalla kaikkien myöhempien ihmisoikeusjulistusten ja perustuslakien prototyyppiä. Tavallisen kansan sananvapaus ilmestyi Englannin lakiin vasta 400 vuotta myöhemmin. Ensimmäiset vapaan sanan vaatijat ja puolustajat olivat fanaattisia protestantteja ja kerettiläisiä, Rooman uskonnollista ylivaltaa vastaan taistelevia puritaaneja, ahdasmielisinä pidettyjen fundamentalistien prototyyppejä. Heidän rohkea kapinallisuutensa innoitti myös lehdistönvapauden esitaistelijoita ja poliittisia vapaan sanan puolustajia.

Yksi ensimmäisistä oli varsinainen fake newsin esitaistelija John Wilkens, huoraava juoppo, holtiton uhkapeluri ja pikavippien suurkuluttaja. Hänen journalistinen mottonsa oli: ”Antakaa minulle pisara totuutta ja minä sekoitan sen sellaiseen määrään valheellisuutta, ettei paraskaan kemisti pysty niitä erottamaan toisistaan.”[110] Hänestä tulikin skandaalilehdistön esikuva, ja hänet tuomittiin pornograafisten runojen julkaisemisesta. Uskonnolliset fanaatikot ja moraalittomat hurjastelijat olivat Amerikkaan, Ranskaan ja niiden kautta koko maailmaan levinneen sananvapauden esikuvia.

Noin 350 vuotta sitten Spinoza sanoi: ”Vapaassa valtiossa jokainen voi ajatella mitä haluaa ja sanoa mitä ajattelee.” Sen seurauksena hänet erotettiin Amsterdamin synagoogasta ja julistettiin harhaoppiseksi. Koko ajan vahvistunut vapaan sanan perinne on ollut erilaisten uhreiksi joutuneiden vähemmistöjen ponnistuspohja. Sananvapaus on antanut heille mahdollisuuden argumentoida oikeuksiensa ja statuksensa puolesta.

Jopa nuori Karl Marx kirjoitti 1842 sarjan artikkeleita saksalaisiin lehtiin moittien preussilaista valtiosensuuria: ”Vapauden puute on kuolemanvaarallista ihmiskunnalle.” Sananvapautta ovat olleet perustelemassa ja puolustamassa villi ja sekalainen joukko anarkisteja, konnia, kommunisteja, fasisteja, pasifisteja, sionisteja, antisemitistejä, vainoharhaisia salaliittoteoreetikkoja, uskonnollisia hörhöjä, fanaattisia ateisteja ynnä muita; juuri niitä, joita uudenlainen, alhaalta nouseva uhriutujien sensuuri alkaa ahdistella ja de-platformata. Tosin noiden ryhmien monologinen möly vain kiihtyy jokaisesta sensurointiyrityksestä. Tämänkaltaisen sensuurin suurin uhri on asiallinen keskustelukulttuuri kokonaisuudessaan.

Arvokkuuskulttuuriin on kuulunut myös hierarkian pohjakerroksista asti kuuluva argumentointi vallan haltijoiden mielen muuttamiseksi. Kunnian miehiä ja arvokkuuskulttuurin aatelia sai alhaalta päin solvata. Sellaiseen ei kuulunut reagoida, mutta kun sieltä alkoi kuulua älyllisesti tasavertaista argumentointia, siihen oli pakko alkaa kiinnittää huomiota. Arvokkuuskulttuuri periaatteessa tunnusti vertaisuuden, vaikkei sitä oikeasti odottanut ja oli yllättynyt, kun sellainen tuli alhaalta päin vastaan. Alhaisten säätyjen järkipuheen kuunteleminen oli harvinaista, mutta kun siihen suostuttiin, alkoi maailman toistaiseksi tasa-arvoisimman kulttuurin rakentaminen. Naisten ja köyhien miesten ääni alkoi vahvistua samaan aikaan.

Uhrien puolustajat eivät koskaan ole karttaneet valtojen ja voimien ärsyttämistä. Se on aina kuulunut kaikkiin oikeustaisteluihin ja tulee aina kuulumaan. Vapaa sana on hirvittävän vaikea asia mille tahansa vakiintuneelle yhteiskuntarakenteelle. Ihmettelen, että se yhä on olennainen osa niin monen maan perustuslakia. Amerikkaiset ovat kaikkein tiukimmin pitäneet siitä kiinni. Kunnioutuksesta sananvapautta kohtaan, he eivät ole suostuneet kriminalisoimaan edes vihapuhetta.

Entisen kyseenalaistaminen ja uudelleen muotoileminen on jokaisen sukupolven mahdollisuus ja velvollisuus. Kaikkien instituutioiden pitäisi tehdä niin, mutta erityisesti kirkon ja yliopiston. Kaikki nauttimamme vapaudet ovat seurausta poikkeuksellisen rohkeiden ihmisten uskalluksesta puhua totta vaarallisen vaikeista asioista.

Ranskan postmodernistit toivat hämmentäviä ulottuvuuksia vapaan sanan merkitykseen. Heille koko elämä ja todellisuus rakentuivat vain loputtomasta kielipelistä. Michel Foucaultin mukaan ei oikeastaan ole olemassa muuta todellisuutta kuin kielen luoma todellisuus. Ihminen on olemassa pelkästään keskustelun luomassa todellisuudessa.[111] Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan tiivisti saman ajatuksen väitteeseen. ”Sanojen maailma luo muun maailman.”[112] Filosofi Jacques Derridan mukaan vanha kuvitelma
sanojen pysyvästä merkityksestä piti sisällään teologisen fantasian jumalallisesta totuudesta. Hän naulasi postmodernin uskonpuhdistuksen teesin jokaisen yliopiston portille väittämällä, että ”tekstin ulkopuolella ei ole olemassa mitään.”[113] Sanat eivät siis ilmaise todellisuutta. Ne luovat todellisuutta – jokaisen puhujan omaa todellisuutta. Donald Trump on filosofiasta mitään ymmärtämättä soveltanut tätä uskomusta niin kauhistuttavasti, että postmodernisteilläkin on alkanut tulla totuutta ikävä.

Tämä luo kuitenkin sananvapauden kannalta hankalan tilanteen. Yhtäältä sanojen valta maksimoidaan. Toisaalta kriittisen argumentaation merkitystä minimoidaan. Jos joku esimerkiksi sanoo kokeneensa väkivaltaa, on turha muistuttaa häntä siitä, etteihän häneen ole kukaan edes koskenut. Se ei ole vain turhaa. Se on myös vaarallista, koska nimenomaan sellainen väite voidaan tulkita väkivallaksi. Kellään ole oikeutta kieltää jonkun toisen tulkintaa todellisuudesta. Hän on joutunut sinun väkivaltaisen puheesi uhriksi, eikä sinulla ole mitään ulospääsyä tuosta syytteestä. Mitä enemmän väität vastaan, sitä väkivaltaisemmaksi sinut koetaan, ja koska sanat luovat todellisuutta, sitä väkivaltaisempi sinä myös olet.

Kuuluminen etuoikeutettujen joukkoon asemoi sinut myös sosiaalisen statuksen kautta sortajaksi, joten miksi ei sinun puheesikin olisi sortavaa, jos muut sen sellaisena kokevat? Mikä ratkaisuksi? Väkivallan rajoittamisen nimissä ja myötätunnosta sorrettuja kohtaan sinun oikeuttasi puhua täytyy rajoittaa. Se on humanitaarinen toimenpide. Puheesi rajoittaminen on ihmisoikeuskysymys: Muilla täytyy olla oikeus tulla suojelluksi sinun puheeltasi.

Koska ihminen on perusrakenteeltaan sanojen luoma, hänestä tulee myös sanoilla rikottava ja siksi häntä täytyy suojella kaikilta loukkaavilta sanoilta. Tältä pohjalta on helppo rakentaa uusia rajoitteita ilmaisuvapaudelle. Ne eivät ole menneen maailman diktaattorien sanelemia rajoitteita, vaan yhteiskunnan tehokkaimmin uhriutuneiden ryhmien sanelemia ilmaisuvapauden rajoitteita. Jos yksityinen identiteetti ja ryhmäidentiteetti nähdään hauraina verbaalikonstruktioina, niitä pitää suojella ennen kaikkea sellaisilta sanoilta, jotka millään lailla kyseenalaistavat tai haastavat näitä sanoilla rakennettuja identiteettejä.

Sanojen sitominen

Alun perin vapaa sana ja laki mahdollistivat uhrin asemasta nousemisen. Uhriutumiskulttuurissa suhde sananvapauteen on käänteinen: Ilmaisuvapautta pitää rajoittaa, jotta uhri saisi pysyä uhriudessaan. Amerikan ja Euroopan yliopistojen älyllinen haastavuus ja moraalisen ajattelun autonomisuus on vaihtumassa lapsuuttaan pidentävien opiskelijoiden tarkoin turvatuksi päiväkodiksi, joka ei palvele oppimista vaan taantumista.[114] Nyt uhriutujien helposti haavoittuvia tunteita pitää suojella vapaan sanan tuottamalta turvattomuudelta. Jos kuka tahansa voi argumentoida minkä tahansa asian puolesta, vähemmistöt voivat tuntea itsenä uhatuiksi ja joku voi saada traumatriggereitä. Sellainen puhe määritellään väkivaltaiseksi tai ainakin väkivallan kaltaiseksi, ei sen sisällön takia, vaan siitä koettujen reaktioiden takia. Mitä suurempi on koettu ahdistus, sitä varmemmin puhuja on syyllistynyt vihapuheeseen.

1990-luvulla syntyneen poliittisen korrektiuden tarkoitus oli poistaa arjen kielenkäytöstä ilmeisimmät rasistiset tai seksistiset ilmaisut kuten neekeri, mustalainen, palomies tai herrasmies. Nykyinen mikroaggressioihin keskittyvä uusi poliittisen korrektiuden aalto ei enää keskity tahallisiin solvauksiin, vaan mihin tahansa tahattomaan ilmaisuun, jonka seurauksena joku vähemmistöön kuuluva kokee olonsa epämukavaksi. Aiemmin vain tietyt tarkoin määritellyt ilmaisut olivat poliittisesti epäkorrekteja, nyt mikä tahansa tahaton lipsahdus voi viedä pään pölkylle.

Berkeleyn kampusalue eräänlaisena hippiliikkeen museona, puoleen yöhön saakka avoinna olevine valtavine kirjakauppoineen, on ollut pyhiinvaelluskohteeni. Berkeleyn yliopistosta San Franciscossa tuli 1960-luvulla vapaan sanan vatikaani. Opiskelijat kapinoivat onnistuneesti yliopiston byrokraattien kaiken kattavaa valvontaa vastaan ja innoittivat opiskelijoita koko mantereella ja Euroopassa taistelemaan oman ilmaisuvapautensa ja järjestäytymisoikeutensa puolesta. Silloin opiskelijat kieltäytyivät tukehtumasta siihen pumpuliin, johon heitä oltiin pakkaamassa. Nyt saman yliopiston milleniaalit vaativat, että kampuksen pitääkin olla pumpulilla suojattu turvapaikka liian uhkaavilta mielipiteiltä.[115] Berkeleystä on tullut uhriutumiskulttuurin kehto, jossa opiskelijoita yritetään kasvavin hallintokustannuksin varjella kaikilta heidän mielensä pahoittajilta.

Akateeminen vapaus yritetään uudelleen määritellä akateemiseksi oikeudenmukaisuudeksi. Uuden oikeudenmukaisuuden sisällön sanelu tulee uhriutujilta, jotka vaativat triggerivaroituksia seksuaalista väkivaltaa käsitteleviin lakiopintoihin ja vähemmistöille oikeutta olla osallistumatta niitä käsitteleviin luentoihin. Jos opiskelijoilta sen seurauksena evätään opintopisteitä, yliopistoa syytetään rasismista. Yliopistolla puolestaan ei ole varaa menettää hyvin maksavia opiskelijoita, vaikka nämä eivät pätevöityisikään kunnolla antamaan juridista suojaa edustamilleen vähemmistöille. Tämä on varmaan suurin uhriutujien itselleen, opinahjolleen ja tuleville sukupolville tekemä karhunpalvelus.

Englannissakin 80 prosenttia yliopistoista ja opiskelijajärjestöistä, joiden pitäisi olla vapaan ajattelun kiivaimpia puolustajia, ovat sensuroineet kirjoja ja puheita.

Uhriutumiskulttuurissa kaikki riippuu siitä, kuka sanoo ja kenelle. Se on paljon tärkeämpää, kuin mitä hän sanoo mistäkin aiheesta. Mitä etuoikeutetumpi olet tai mitä suurempaan enemmistöön kuulut, sitä vähemmän sinulla on oikeuksia sanoa yhtään mitään sorretulle vähemmistölle. Jopa sinun kohteliaisuutesi tai myötätuntosi on epäuskottavaa ja loukkaavaa, koska kuulut sortajiin. Mielipiteen ilmaisijana olet jäävi, koska kuulut alistajiin. Eikä tätä kutsuta sensuuriksi, koska sorrettu ei määritelmällisesti voi sensuroida sortajaa. Sensuuri voi toimia vain toisin päin.[116]

Samat tuulet alkavat puhaltaa myös Suomessa. Helsingin Kirjamessut antoi syksyllä 2018 runsaasti ja ilmaiseksi valtakunnallista mainosta Kiuas-kustannusosakeyhtiölle, joka on erikoistunut yhteiskunnalliseen ja filosofiseen kirjallisuuteen poliittista korrektiutta uhmaavalla tavalla. Muistan yhtiön perustajan Timo Hännikäisen muutaman vuoden takaisista TV-haastatteluista. Ihailin hänen ujon oloista rohkeuttaan, kun hän keskusteli selibaatissa elämisen vaikeudesta kirjoittamansa kirjan pohjalta. Ilman taisi olla hänen esikoisteoksensa, mutta hän on kirjoittanut muitakin kulttuuripessimistisiä teoksia ja viime vuosina käynyt ärhäkkäästi kulttuuripiirien valistusromantiikkaa vastaan (Liberalismin Petos. WSOY 2012). Sitten tuli juhannus 2015, ja Hännikäisellä taisi jäädä korkki auki. Hän kirjoitti vastenmielisiä provokaatioita ja uhkailuja eri naisjärjestöjen sivuille. Sitä hän ei koskaan ole saanut anteeksi. Asiaa olisi ehkä voinut auttaa, jos hän olisi edes pyytänyt anteeksi. Hän on myös flirttaillut äärikansallismielisten tahojen kanssa tavalla, josta on epäilemättä saanut elinkautisen porttikiellon moneen seuraan jo nyt.

Muutama päivä ennen kirjamessujen avaamista Animalian kampanjavastaava Veikka Lahtinen kirjoitti messujen järjestäjille: ” En henkilökohtaisesti koe messuille osallistuvana henkilönä oloani turvalliseksi, mikäli Kiuas-kustantamon osallistuminen sinne sallitaan.” Kului vain viisi tuntia ja neljännen polven feministiksi itseään kutsuva[117] Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi poisti Hännikäisen yhtiön messujärjestäjien joukosta ”Kirjamessujen arvojen vastaisena”. Ronja ei ilmeisesti edes huomannut perustelujensa synkkää ironiaa. Kirjamessujen arvot ovat nimittäin: Suvaitsevaisuus, ihmisoikeudet, sananvapaus. Juuri näiden arvojen pohjalta Hännikäisen ja hänen kustannusyhtiönsä olisi pitänyt saada osallistua. Hännikäistä itseään ei tietysti kuultu asiassa lainkaan. Tarvittiin vain yksi osallistuja kertomaan, että hän kokee itsensä ainakin potentiaaliseksi uhriksi, ja kustantaja oli muutamassa tunnissa poissa pelistä. Niin tehokkaasti uhriutumisen strategia toimii.

Suunnilleen saman verran aikaa kului Aki Ruotsalan erottamiseen Porin Jazzin toiminnanjohtajuudesta. Toimittaja oli vääristellyt Ruotsalan vanhoja kommentteja, jotka koskivat ihmisen sukupuolisen suuntautumisen muodostumista ja sen pysyvyyttä. Se riitti syyksi vastapestatun toimarin pikapotkuihin.

Vasemman laidan kulttuurilehti Särön digiosastolla kirjailija Jani Saxell ei suostunut tovereidensa tavoin nuoruudenystävänsä Hännikäisen tuomitsemiseen. Hän kirjoitti:

"Yhteiskunnallisuutta ja kriittisyyttä tarvittaisiin kirjallisuuteen ja kulttuuriin kenties nykyistäkin enemmän. Mutta nykyisellä some-'yhteiskunnallisuudella', siis milloin kenenkin ihmisen kivittämiseen ryhmittyvillä huutokuoroilla ei ole mitään tekemistä yhteiskuntakritiikin kanssa. Kyse on pikemminkin koulukiusaamisen ja vahvempien riveissä melskaamisen kaltaisesta ilmiöstä. Siitä, että jokainen saa omalla näppiksellään vuoron perään naputtaa 'Barabbas' ja tykkäillä sen jälkeen sadan muun saman sisältöisistä päivityksistä."[118]

Tämän seurauksena Saxelliakin on alettu vierastaa. Hän ei näemmä suostu päättämään, kenen joukoissa seisoo – tai hän on päättänyt, ettei anna joukon määrätä, kenen ystävä aikoo olla.

Frankfurtin massiivisilla kirjamessuilla vastaavaa temppua on yritetty monta kertaa, mutta saksalaiset muistavat liiankin hyvin, mitä kirjojen sensuroinnista seuraa, eikä sellaiseen ole suostuttu kertaakaan. Jos joku haluaa protestoida toisen läsnäoloa jäämällä pois, hän saa rauhassa eristää itsensä. Messut ovat siksi hyvin politisoituneet ja järjestäjät pitävät sitä hyvänä. Ääriliikkeidenkin materiaali käsitellään avoimesti ja kriittisesti eikä ketään ajeta maan alle tekemään myyräntyötä.

ValeVoltairet

Ranskan vallankumouksen sankari Voltairen väitetään sanoneen: ”Olen eri mieltä sanomasi kanssa, mutta puolustan hengelläni oikeuttasi sanoa mitä haluat.”[119]

Valevoltairet sanovat: ”Sinä et voi sanoa NOIN” tai ”SINÄ et voi sanoa noin, koska se loukkaa meitä sorrettuja, ja me puolustamme loppuun asti oikeuttamme vaientaa sinut. Sen jälkeen voit ajatella mitä haluat, mutta et saa SANOA mitä tahdot.”

Kaikki mainostavat mielellään uskoaan vapaaseen sanaan. Kukapa kehtaisi muutakaan tehdä maassa, jonka sananvapauden historia on niin lyhyt ja kunniaton? Kun tätä jaloa uskoa vähänkin raaputtaa, pinnan alta alkaa löytyä varauksia ja varoituksia. ”Tietenkin sana on vapaa, mutta…” Paljastuu, että vapaa sana onkin ehdonalaisella, paikannuspanta nilkassa.

Sanan rajoittajat eivät ole brutaalia sensuuria ajavia kommunisteja tai natseja, vaan uhriutuvia vähemmistöjen suojelijoita ja sortavan enemmistön vainoojia. Valevoltairet eivät edes yritä kumota vastustajiensa loukkaavaa propagandaa, mielipidekirjoituksia tai argumentteja. ”Ei heidän kanssaan kannata väitellä. Eivät he ole vastaväitteiden arvoisia.” He yrittävät kumota vastustajien oikeutta sanoa mielipiteitään ylipäänsä.

Syyksi kelpaa yleensä vastustajan uskonnollinen tai poliittinen identiteetti. Riippuen aiheesta väärä sukupuoli tai ikäkin voi riittää syyksi vaientamiseen. 50 vuotta sitten vapaata sanaa uhkasivat oikeistolaiset voimat, jotka pelkäsivät kommunistista vallankumousta. Silloin vasemmisto oli barrikadeilla vapaan sanan puolesta. Nyt vasemmistoaktivistit näyttävät pitävän vapaata sanaa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa uhkaavana. Valevoltairet reagoivat pyhällä vihalla mihin tahansa kriittiseen puheeseen, joka koskee pakolaispolitiikkaa tai seksuaalivähemmistöjen tapaa ajaa asiaansa. He pitävät vapaata sanaa rikkaitten etuoikeutena manipuloida vähemmistöjä, joilla ei ole samanlaista valtaa medioihin. Enemmistön tapa vedota argumentteihin ja evidensseihin on vain hämäystä. Taktiikalleen uskollinen valevoltaire tietää, että tärkeintä on olla uskollinen missiolleen, riippumatta etuoikeutettujen esittämistä väitteistä ja todisteista. Argumentit ovat vain pahojen aikeiden naamareita.[120] Yliopistojen sosiaaliaktivistit, jotka toisaalta vastustavat valtiollista sensuuria, ovat alkaneet huolehtia siitä, että heille epämieluisat esitelmöitsijät de-platformataan eli kielletään esiintymästä kampuksella. 60 prosenttia amerikkalaisista yliopistoista[121] ja 80 prosenttia[122] brittiyliopistoista on jo harjoittanut opiskelijoiden vaatimaa sensuuria. Vastaavia aloitteita on ollut myös Suomessa.

Valevoltairien jalo missio on ihmisoikeudellinen ja vahvasti moraalinen. Se merkitsee myötätuntoista uhrin rinnalle menemistä ja uhrien suojelemista. Uhreja pitää suojella kaikelta, mikä tuottaa pahaa mieltä, turvattomuuden tai arvottomuuden tunnetta. Kenenkään itsetuntoa ei saa loukata. ”Emme me yritä suojella aatteita, oppeja tai ideologioita. Me suojelemme vain ihmisiä halventavilta sanoilta.”

Mitä ihmeen vikaa siinä voisi olla? Sellainenhan kuulostaa peruskristilliseltä kutsumukselta. Kuka sellaista voisi problematisoida? Varsinkin jos asialla ovat etuoikeutetut, vähemmistöistä huolehtivat liberaalit, joilla ei itsellään ole mitään uhristatusta. He vain puolustavat muita. Eikö sellainen ole esimerkillistä toimintaa, arjessa toimivaa myötätuntoa?

Tietenkin myötätunto sorrettuja vähemmistöjä kohtaan on hyvä asia, mutta pelkkä puolesta loukkaantuminen ja oletettujen loukkaajien vaientaminen ei palvele sellaisen yhteiskunnan rakentamista, jossa vähemmistöt ja enemmistöt voivat oikeasti olla kunnioittavassa väittelyssä tasa-arvoisen elämän pelisäännöistä. Sellainen vain vahvistaa uhriutumista ja maailman jakamista mustaan ja valkoiseen, vailla mitään mahdollisuuksia tai edes halua löytää tietä eteenpäin dialogin kautta.

Valevoltairet kyllä rakastavat sananvapautta, mutta he haluavat sen vain itselleen. He nauttivat monen rohkean agitaattorin ja skandaaleja herättäneen ajattelijan raivaamasta vapaudesta samalla, kun kuljettavat akatemiaa ja koko kulttuuria takaisin kohti sisältä päin valvottua itsesensuuria. Lännessä ei ketään ripusteta hirteen sanomistensa takia, mutta orsille kuivumaan kyllä. Virka, työpaikka, jäsenyys, kuuluvuus, maine ja turvallisuus voivat kaikki olla uhattuina, jos et osaa ajatella oikein etkä puhua niin, ettei kukaan loukkaannu.

Eivätkä valevoltairet ole niin ideologisesti viattomia ihmisten suojelijoita kuin väittävät.[123] He suojelevat postmodernia, sanoilla rakennettua sosiaalista konstruktiota, joka on äärimmäisen herkkä sanoille ja jota siksi tulee tarkasti varjella kaikilta haavoittavilta sanoilta ja tappavilta lauseilta. He varjelevat uhrejaan kuin kulttijohtajat lampaitaan ja suojelevat uskoaan kritiikiltä yhtä tarkasti, kuin keskiaikainen kirkko puolusti itseään naurulta. Loukkaantumisen kulttuurissa kellään ei ole hauskaa, koska kukaan ei naura enää edes itselleen.

Minä haluan elää yhteiskunnassa, jossa kaikkein tärkeimmät ja pyhimmät arvoni voivat tulla avoimesti pilkatuiksi ilman rangaistusta. Se ei ole hauskaa eikä mukavaa, mutta sen kieltämisen seuraukset ovat paljon kamalammat. Jos en salli sananvapautta vihollisilleni, olen ylihuomenna itse tuomittu ja sensuroitu vihollinen joillekin.

Vihapuhe!

Tuskin oli Charlie Hebdon toimituskuntaa tukevat julisteet siivottu kaduilta, kun maailmalla alettiin rummuttaa vihapuhetta rajoittavan lainsäädännön tiukentamista. Vatikaanista Kiinan johtoon ja Brysselistä Amerikkaan asti poliitikot alkoivat varoitella turhista provokaatioista ja tulehduttavista sanoista.

Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa (R 97 20) vihapuhe on määritelty seuraavasti: ”Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjaa suvaitsemattomuuteen.”

Vihan edistäminen, oikeuttaminen ja lietsominen ovat hyvin tulkinnanvaraisia ilmaisuja. Missä määrin joku täytyy pitää vastuullisena siitä, mitä toinen tekee? Eikö puheen kuulija itse vastaa siitä, mitä ja ketä hän käytännössä seuraa? Puheenpitäjän vastuuttaminen kuulijan tekemisestä sumuttaa vastuun rajat melkein olemattomiin. Ovatko jotkut kuulijat infantiileja käskytettäviä tai helposti manipuloitavia, vailla kykyä vastustaa puhetta? Voivat olla kyllä. Ovatko vihapuheen vastustajat jotenkin edesvastuullisemmassa tilassa kuin puheen seuraajat? Yleensä ovat kyllä. Eivätkö melkein kaikki vanhemmat ole varoittaneet lapsiaan seuraamasta kenen tahansa kehotuksia? Silti jotkut seuraavat. Kuka siitä kantaa vastuun? Vastuu on olemassa ja se elää vuoroin vaikuttamisen verkostossa, mutta sen tarkka määrittäminen sanojen ja tekojen välisen rajan ylityksistä ei ole aina helppoa.

Näyttääkö vihapuhelainsäädäntö tai pikemminkin sen tulkinnat vihreää valoa kaikille, jotka haluavat lailla kieltää suvaitsemattomaksi tai loukkaavaksi kokemansa puheen? Onko vihapuhelainsäädäntö myös ankaran arvostelun kriminalisointia? Ottivatko Charlie Hebdon toimittajien ampujat vihapuhelain omiin käsiinsä antamalla kuolemantuomion Muhammedia loukkaavien kuvien piirtäjille? Olisiko Ranskan valtion itse pitänyt ajoissa tuomita satiirilehden toimittajat vihapuherikoksista? Olivathan he esittäneet Islamin uskoa ja käytäntöä halventavia tai ainakin niitä kritisoivia kuvia jo monen vuoden aikana.

Vihaiset sanat ja vihaa ilmaisevat teot ovat kategorisesti eri asioita. Puhumalla jatkuvasti vihaisia sanoja jostakin ryhmästä saatan kyllä alentaa omaa ja muiden siirtymistä vihaaviin asenteisiin ja sen kautta väkivaltaisiin tekoihin. Aikuisen vastuuseen kuuluu pitää sanat ja teot erillään. Suora väkivaltaan yllyttäminen on jo siirtymistä sanoilla tekoihin. Sillä sillalla pitää minustakin olla lainvalvoja.

Amerikkalaisen sananvapauden perustelija Thomas Jefferson sanoi, ettei murra kenenkään luita tai ryöstä kenenkään omaisuutta, jos väittää, että jumalia on 20 tai ei yhtään. Ironista kyllä perustuslain kirjoittajille sananvapaus oli yhtä tärkeä kuin lupa aseistautua. Sen vuoksi Amerikassa ei ainakaan toistaiseksi ole minkäänlaista vihapuhelainsäädäntöä. Jos yliopistojen triggerivaroittajat ja turvatilojen rakentajat saisivat asiasta äänestää, laki saattaisi muuttua piankin. Sananvapauden eurooppalaisessa kehdossa ei tarvitse murtaa luita tai varastaa lompakoita joutuakseen syytteeseen jonkun uskon tai identiteetin loukkaamisesta.

Suomen rikoslaissa sananvapautta on rajattu säätämällä kunnianloukkaus ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan rangaistaviksi teoiksi. En kiistele lakimme kanssa, mutta olen huolestunut halusta sulkea sen piiriin liian paljon puhetta.

Jokaisella on edelleen oikeus vihata ketä haluaa; natseja, pakolaisia, Sorosta, muslimeja, illuminaatteja, homoliittojen vastustajia, pankinjohtajia tai pahamaineista yhtä prosenttia maailman hyvätuloisimmista.[124] Jokaisella on oikeus myös ilmaista vihaansa ketä tahansa tai mitä tahansa ajatusta kohtaan. Paras tapa tulla toimeen vihattujen ajatusten kanssa ei ole niiden hautaaminen vankilaan vaan niiden tuominen julkisuuteen kaikkien arvioitaviksi.

Jos suostumme siihen, että vihapuhetta aletaan lailla määrittää koko ajan väljemmin, sitä lakia voivat huomenna olla säätämässä tai soveltamassa tämän päivän uhriutujat, jotka etsivät lain suojaa kaikelta, mikä pahoittaa heidän mieltään tai haastaa heidän mielipiteitään. Kun annat vihapuheen määrittelemisen oikeuden niille, jotka pitävät omia tunnereaktioitaan moraalin kompassina, jokainen heidän vihaamansa ihminen vaiennetaan vihapuheen levittäjänä.

Vapaan sanan kanssa on vaikea elää maailmassa, jossa on niin paljon valeuutisia ja hävytöntä vihapropagandaa, mutta vielä vaikeampaa on elää maailmassa, jossa yksi ihmisryhmä tai ideologia on saanut oikeuden lailla säätää luvallisen puheen rajat.

Sananvapautta rajoittamaan pyrkivät uhriryhmät oikeuttavat kyllä itselleen varsin aggressiivista vihapuhetta ja kostavaa käytöstä, mutta se kohdistuukin oletettuihin vihapuheen tuottajiin. Heitähän saa ja pitääkin vihata. Sellainen on pyhää ja oikeutettua vihaa. Sellaista on jälkikristillinen kaksoismoraali. Yhdenlainen moraali heille ja toisenlainen moraali meille.

Siitä huolimatta mitä Hitlerin Saksassa tapahtui, haluan uskoa, että paras tapa hillitä vihapuhetta on antaa kansan kuulla sitä ja vetää johtopäätöksensä siitä. Tiedän, että tämä perustuu optimistiseen oletukseen siitä, että tarpeeksi monessa joukossa tiivistyy enemmän viisautta kuin tyhmyyttä. Ei minulla ole siitä mitään takeita, mutta siitäkin huolimatta vastakkainen ratkaisu on minulle vielä pelottavampi.

Lainsäätäjät luultavasti määrittävät vihaamaansa puhetta vihapuheeksi. Eikä siinä mitään. Hyvä kun vihaavat vihapuhetta. Huomenna samaa lakia on tulkitsemassa joku muu. Yhden vihapuhe on toisen moraalinen intohimo. Joka vihapuheen takia vaientaa toisen, voi huomenna tulla vihapuheesta vaiennetuksi. Joka elää vaientamalla, saattaa kuolla vaiennettuna.

Juuri siksi, että poliittiset ja uskonnolliset äärimmäisyydet ovat kärjistymässä, meidän pitäisi entistä päättäväisemmin puolustaa niiden ajatusten vapautta, joita eniten vihaamme, ja sen jälkeen ryhtyä älylliseen taisteluun niitä vastaan.[125]

Charlie Hebdon hengissä selvinnyt toimitus valitsi seuraavan lehtensä kansikuvaksi itkevän profeetta Muhammedin, joka piti kaikkien kantamaa Je Suis Charlie’ lappua rinnallaan. Otsikkotekstinä oli Tout est Pardonne’ Kaikki on anteeksiannettu.

Siinä tilanteessa kuulosti varmaan hulluudelta kohdata murhanhimo anteeksiannolla, mutta verrattuna siihen normaalimpaan “tapetaan heitä, kunnes oppivat olemaan tappamatta meitä” -hulluteen tapetaan-heitä-kunnes-oppivat-olemaan-tappamatta-meitä-hulluteen, tämä hulluus saattaa sittenkin paremmin herättää ihmiset kantamaan vastuuta sanoistaan ja asenteistaan.

Marie Antoinetten kerrotaan Versaillesin loiston keskellä tokaisseen leivän puutteesta nääntyvästä kansasta ”syököön kakkuja.”. Tämä piittaamattomasta ylimielisyydestä kertova huhu, olipa se totta tai ei, provosoi Euroopan historian verisimmän vallankumouksen. Eikä se ollut edes vihapuhetta. Saman Pariisiin köyhissä esikaupungeissa asuu tänään syrjäytynyt muslimien alaluokka, ranskan uusi proletariaatti, joka on vain yhden ylimielisen provokaation päässä potentiaalisesti väkivaltaisista mellakoista.[126] Eikä sekään provokaatio välttämättä ole mitään vihapuhetta.

Vihapuhelaki keskittyy kaikkein tyhmimpään ja ilmeisimpään, jonka kanssa on muutenkin kaikkein helpointa argumentoida. Vastuu täytyy kantaa myös peitellysti ja epäsuorasti ilmaistusta vihasta sekä oikeasti syrjivästä ja sortavasta politiikasta. Tarkka lainsäädäntö edesauttaa kyllä vastuuttamista, mutta vastuullisuuden herättämiseen pykälät eivät riitä. Puhe vastuutetaan yleensä puheella. Jos meillä ei ole siihen resursseja tai rohkeutta voimme tietty uhriutua puheen alle ja turvautua sensuuriin ja vaientamiseen. Kun samaa lääkettä ylihuomenna sovelletaan meihin, on myöhäistä valittaa.

X-foobikot

Minun lapsuudessani oudosti ajattelevalle kaverille sanottiin: ”Ootsä vähän vammanen?” ja hänestä puhuttiin vähän hulluna. Sillä siitäkin ymmärtämisen vaikeudesta selvittiin. Häntä ei tarvinnut enää edes kuunnella.

Kun jonkun puhetta yritetään aikuisten maailmassa rajoittaa, tarpeeksi tyrmäävä diagnoosi auttaa asiaa. Niitä onkin keksitty viime vuosina runsaasti. Jos lastensuojelusyistä vastustaa hormonihoitojen antamista, sukupuolenkorjauvaihdosleikkausten tai muunlaisten sukupuolen korjausprosessien tarjoamista alaikäisille, on luonnollisesti transfoobinen. Vanhempi, joka kieltää lastaan ottamasta tatuointeja, juomasta viinaa ja naimasta aikuisten miesten tai naisten kanssa, ei ole vielä saanut mitään fobiadiagnoosia, mutta kaikki jotka kyseenalaistavat jotain sateenkaarilipun alta tehtyä lakialoitetta, leimataan jonkinlaiseksi foobikoksi.

Konsensuksen kriitikot muutetaan toisinajattelijoista hoitoa tarvitseviksi patologisiksi tapauksiksi. Niin Neuvostoliitossakin tehtiin. Tosin siellä nämä ‘tapaukset’ lukittiin myös hoitolaitoksiin. Meillä heidät suljetaan laitosten ulkopuolelle, tehdään virattomiksi tai muuten vain nauretaan pihalle. Näin tapahtuu kun ne, jotka innokkaimmin ovat peräänkuuluttaneet yhteiskuntaan suvaitsevaisuutta, alkavat jäljitellä vihaamiaan asenteita.

Onko meillä niin selkeä ja erehtymätön käsitys siitä, mikä on tervettä ajattelua, eettisesti kantavaa ja moraalisesti yleispätevää, että meillä on varaa nimetä toisin ajattelijat mieleltään sairaiksi? Fobiahan on määritelty (ICD-10-diagnoosikoodi F40.23) huomattavaksi ja itsepintaiseksi peloksi, joka on kohteeseen tai tilanteeseen nähden irrationaalista ja joka saattaa niihin altistetulle aiheuttaa vahvoja ahdistus- tai paniikkikohtauksia, tajunnan menetyksiä. Toisin sanoin foobikot eivät vain kestä todellisuutta. Nämä diagnoosit tarjoutuvat verrattomiksi verukkeiksi dialogin välttämiseen.

Täytyyhän meidän muistaa, että foobikon mieli on tietyn aiheen suhteen häiriintynyt, eikä hän siksi ole varteenotettava keskustelukumppani. Parasta on siis panna nämä vaaralliset tapaukset sosiaalisen karanteeniin,[127] kunnes heidän mielensä häiriötila on itsestään parantunut tai kunnes he ovat tulleet järkiinsä. Aina ei nimittäin tiedä, onko kyseinen henkilö sairastunut itsestään riippumattomista syistä vai onko hän kehittänyt fobiansa itse.

Yleensä foobikkoihin suhtaudutaan hyvin kaksijakoisesti. Toisaalta heitä pidetään sairautensa avuttomina uhreina, joita pitää vain karttaa ja sääliä. Toisaalta heitä pidetään oman sairautensa kehittäjinä ja tartuttajina, jolloin heitä pitäisi ehdottomasti rangaista tai eristää. Levittäväthän he vihaa fobioidensa kohteita vastaan.

Entä kuka on kuullut skeptofobiasta, aporiafobiasta tai syzítisifobiasta, eli ajattelun, epäilyn ja keskustelun irrationaalisesta välttelemisestä? Turhaa on tietty ryhtyä fobioiden väliseen sotaan tai kilpailevaan diagnostiikkaan, mutta jos oikeasti pidämme omaa ajatteluamme ja uskomusmaailmaamme niin ainutlaatuisen oikeana ja terveenä, että vastustajien täytyy olla ainakin vähän tärähtäneitä, kannattaisi ehkä tutkia myös narsistisen kehityshäiriön oireita.

X-vihaajat

Aborttien rajoittamistakin vastustavat nähdään herkästi naisvihaajina, vaikka kuinka vakuuttavat vain puolustavansa niiden ihmisoikeuksia, jotka eivät itse pysty siihen. Myös maahanmuuttoa vastustavien joukossa nähdään kategorista naisvihaa, koska naiset suhtautuvat suopeammin pakolaisiin. Misogynia eli naisviha on yhtä selkeästi diagnostisoitavissa kuin rasismi, anti-islamismi tai islamofobia. Yleensä ne nähdäänkin osana samaa sairautta, josta suurin osa mieskunnasta on saanut tartunnan. Vastaavanlaista naisissa havaittavaa miesvihan monioireyhtymää ei vielä ole diagnosoitu. Vai muistaako kukaan, että kenessäkään naisessa olisi koskaan todettu misandriaa? Vauva-lehden keskustelupalstalta luin siihen hyvän perustelunkin: ”Miesviha on lähtökohtaisesti järjenvastainen ajatus. Aivan kuin puhuisi vaikka natsivihasta tai murhaajavihasta. On eri asia vihata järjestelmällisesti alistettua ryhmää kuin alistajia.”

Monet naiset toki myötätuntoisesti surkuttelevat melkein mykkiä, tunteettomia ja munattomia peräkammarin poikia tai varoittelevat toksisesta maskuliinisuudesta, parantumattomista patriarkaalisista asennevammoista ja, raiskauskulttuurin miehistä - jne. ikään kuin miehet olisivat jo muinoin päättäneet nousta sotaan naisia vastaan ja onnistuneetkin puolen ihmiskunnan alistamisessa melkein ylihuomiseen asti. Se, että talvisodassa 70 000 miestä antoi henkensä suojellakseen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja tyttäriään, on sekin vain maskuliinista uhoamista eikä suinkaan toisten puolesta uhrautumista.

Paras tapa saada nämä foobikot ja vihaajat kuriin on maksimoida heidän tuottamiensa uhrien kärsimys. Heitähän löytyy joka paikasta, missä x-vihaajien ajattelu herättää raivoa, pahennusta ja ahdistusta. Näiden foobikoiden ja x-vihaajien vaientamiseen käytetään kahta vahvinta manipulaatiotaktiikkaa: syyllistämistä ja häpäisemistä.

En ole sanomassa, etteikö ahdasmielisiä ja tuomitsevia ihmisiä olisi olemassa ja etteivätkö heidän asenteensa tekisi muiden elämään tukalaksi ja vaikeaksi. Jotkut heistä ovat monologisia telaketjufundamentalisteja, jotka nauttivat vastustajien musertamisesta ja unelmoivat heidän ikuisesta kärsimyksestään helvetin tulessa. On mielenvikaisia maailmanparantajia ja psykopaattisia yhden asian torpedoja, joita dialogi ei voisi vähempää kiinnostaa. Heitä ei kuitenkaan ole läheskään niin paljon, kuin toisinajattelijoista uhriutuvat antavat ymmärtää. Useimmiten rohkeaan dialogiin antautuva, joutuu häpeäkseen tai/ja ilokseen tunnustamaan ennakkoluulonsa virheellisiksi ja myöntämään omat asenteensa ja aiemmat sanavalintansa vääriksi. Vihollisten diagnostiikkaa harjoittavat uhriutujat vain kasvattavat vihamielisyyttä sen sijaan, että lähtisivät oikeasti vähentämään ihmisten välisten typeryyksien aiheuttamaa kärsimystä astumalla rohkeaan ja kuuntelevaan dialogiin vastapuolten kanssa.

Valikoitu sananvapaus

Vapaa sana on saanut uudet pelisäännöt. Jotta kaikilla olisi tasavertainen sananvalta, kaikkien äänen täytyy tulla kuulluksi. Ongelma on se, että joillakin on muita enemmän puhemahdollisuuksia ja paremmin koulutettu vakuuttamisen taito. Kaikkien puhe ei siis tule yhtä hyvin kuulluksi. Ratkaisu on yksinkertainen: Vahvojen tulee tinkiä omasta äänestään ja antaa enemmän ääntä niille, jotka eivät ole tulleet vielä kuulluiksi. Kuka voisi kiistellä näin jalomielisesti järjestetyn tasavertaisuuden kanssa?

Ei kukaan, jos kyseessä on vallassa olevien vapaaehtoinen ja kunnioittava tilan anto niille, joiden ääni on liian kauan odottanut vuoroaan. Kun sama kääntyy säännöillä ja laeilla säädetyksi pakoksi, jonka rikkomisesta on vakavat seuraukset, vapaa sana ja siitä kilpailemisen oikeus on uhattuna.

Ajatus ei ole uusi. 1960- ja 70-luvulla radikalisoitunut uusvasemmisto luki uusmarxilaista yhteiskuntakriitikkoa Herbert Marcusea enemmän kuin Marxia ja Maoa. Hänen mukaansa työväenluokka oli jo niin myynyt sielunsa kapitalistiselle yhteiskunnalle, ettei se enää tunnistanut omia todellisia tarpeitaan ja oli siksi menettänyt oman äänensä. Tästä syystä oikeiston sananvapautta pitäisi rajoittaa, jotta vasemmiston ja kaikenlaisten vähemmistöjen sananvapaus pääsisi oikeuksiinsa. Marcusen kirjoitus Repressive tolerance[128] on vieläkin monen tohtoroituneen vasemmistoradikaalin muistissa, eikä opiskelijoiden yritys rajoittaa enemmistöjen sananvapautta tule heille yllätyksenä. Marcuse antoi sille poliittiset perusteet jo puoli vuosisataa sitten, ja niiden alkeellinen oikeudenmukaisuuden tuntu ilmeisesti vakuuttaa edelleen - ainakin niitä, joiden ääntä pitäisi nyt kuunnella toisten kustannuksella.

Uhriutumiskulttuurissa vapain sana on sillä, jonka status on kaikkein sorretuin. Etuoikeutetun vallan edustajat on jäävätty, kun puhutaan heidän aiheuttamistaan ongelmista. Miehet eivät voi ymmärtää tuhansia vuosia vanhan patriarkaatin aiheuttamia kärsimyksiä. Pelkkä osallistuminen keskusteluun on vain miesselitystä, mansplainingiä, valkoisen miehen jorinoita, whitesplainingiä tai cis-sukupuolisen heteron straightsplainingiä.

Postmodernissa ajattelussa toisin ei voi ollakaan. Valkoinen mies on ajatteluaan ja puhettaan myöten sosiaalisesti konstruoitu eli niin täysin elinympäristönsä kautta ohjelmoitu, ettei hänen puheensa edes voi olla vapaata. Hän vain kuvittelee omaavansa mielipiteitä, tajuamatta itsekään kiekuvansa vain valkoisen miehen ylivaltaa. Sortajien puhe ei siis voi olla vapaata. He vain kuvittelevat niin, huomaamatta ollenkaan sidonnaisuuttaan enemmistöön, jonka lapsiksi ovat syntyneet ja jonka valintoja toteuttavat. Sortajien puheet ja teot ovat yhtä ja samaa sorron välinettä, jolta vähemmistöjä tulee suojata. Juuri siksi etuoikeutettujen puhetta pitää rajoittaa. Etuoikeutettujen puhe on lähtökohtaisesti vähättelevää, loukkaavaa, alistavaa ja sortavaa, eikä voi koskaan muuksi muuttua. Kommunistit suhtautuivat samalla varauksella porvarillisiin käännynnäisiin.

Samaan aikaan miehiä haastetaan avautumaan ja puhumaan tunteistaan, ilmaisemaan tarpeitaan ja olemaan enemmän feminiinisiä kommunikaatiossaan. Jos he yrittävät selittää mitään muuta, heidän puheensa tuomitaan mansplainiksi, hallitsevan luokan valheelliseksi selittelyksi -- sellaisten ihmisten puheeksi, joiden pitäisi ymmärtää pysyä vaiti. Koska muidenkin puhe on sidottu heidän omaan sosiaaliseen konstruktioonsa, yhteisymmärrys ja luova dialogi ovat periaatteessa ja käytännössä mahdottomia. Siksi jää jäljelle jää vain volyymin tasavertaistaminen eli etuoikeutettujen hiljentäminen ja vähemmistöjen äänen maksimoiminen. Järjellisten ratkaisujen aika on ohi, koska se, mikä meistä on järkevää, on teistä tyhmää ja toisinpäin. Yhteiskunnassa, jossa kaikki äänet ovat vain meteliä, voiton vievät kovimmat ja röyhkeimmät huutajat, jotka vakuuttavat antavansa äänen vaiennetulle yhteiskunnan osalle.

Ovatko sanat väkivaltaisia?

Uskontojournalisti Samuli Suonpään mukaan ”Tapio Puolimatkan kirjoitus[129] (Kampanja pedofilian laillistamiseksi) oli väkivaltaa. Se oli väkivaltaa suurta joukkoa seurakuntalaisia kohtaan. Se oli väkivaltaa meitä ja meidän viestiämme kohtaan… Puolustiko kirkko niitä seurakuntalaisia, joita kohtaan tehtiin väkivaltaa?”[130]

Suonpää tulkitsi Puolimatkan kirjoituksen väkivallaksi homoseksuaaleja kohtaan. En puolustele Puolimatkan kirjoitusta, joka rakensi oudon tuntuista liukasta alamäkeä homoseksuaalisuuden hyväksynnästä pedofilian hyväksyntään. Jäin kuitenkin miettimään tuota sanojen samaistamista väkivaltaan, jonka olen kuullut monessa muussakin asiayhteydessä. Ovatko mielipiteet väkivaltaa? Olen aina uskonut Jeesuksen ehdottomaan väkivallattomuuteen, siksi kysymys on minulle tosi tärkeä. Käytti hänkin aika karkeasti loukkaavaa kieltä. Minusta on tärkeää mahdollisimman tarkasti määritellä, mikä on väkivaltaa ja mikä ei. Eikä määritelmäksi riitä, että jonkun teksti herättää yksilöissä tai yhteisöissä pahaa mieltä.

Väkivalta on minun kirjoissani fyysistä pakottamista ja vahingoittamista. Henkistäkin väkivaltaa on, mutta se toteutuu vain epäsymmetrisissä lähi- ja riippuvuussuhteissa, ylivallan, manipulaation tai joukkopainostuksen kautta. Kirjallisesti esitetty julkinen mielipiteenilmaisu ei minusta täytä näitä väkivallan kriteerejä.

Sanat eivät ole tekoja. Sanat voivat kyllä muuttua teoiksi, ja siinä vaiheessa teoilla voi olla rikosoikeudellisia seurauksia. Sanat voivat ilmaista vihaa hallitusta kohtaan ja halveksuntaa vähemmistöjä kohtaan, mutta vasta ne sanat, joilla yllytetään väkivaltaan tai organisoidaan terroria, kaventavat tahallisesti eroa sanojen ja väkivallan välillä ja pyrkivät sanojen muuttumiseen teoiksi.

Sanoissa on voimaa, mutta niiden vaikutus tulee lähinnä vakuuttavuuden eikä pakottavuuden kautta. Julkisen kirjoituksen voi jättää lukematta. Sillä voi sytyttää takkaan tulen. Kirjan voi heittää seinään, ja artikkeliin voi kirjoittaa vastineen. Sanojen vaikutusta itseensä voi säädellä, ja niiden vaikutukselta voi myös suojautua. Somessa levitetty propaganda voi toki olla volyymiltaan sellaista, että suojautuminen on mahdotonta eristäytymättä kokonaan tämän median vaikutuspiiristä. Silti siihenkin voi vastata, vaikka piipitys ei kauas kuuluisikaan. Kaikkien sanoilla on voimaa, ja niitä voi oppia käyttämään silloin, kun kokee muiden sanat ja mielipiteet vaarallisina itselleen tai muille.

Sanat voivat loukata, jos annan niiden loukata. Jokaisella on oikeus loukkaantua verisesti mistä sanoista tahansa, mutta kellään ei ole oikeutta sen takia rajoittaa toisten oikeuksia kieltämällä sanoja tai mielipiteitä kokemansa mielipahan takia. Loukkaaviin sanoihin voi asennoitua monella tavalla. Omasta loukkaantumisesta voi tehdä vasta-argumentin korvikkeen ja yrittää uhriutumalla voittaa väittelyn siitä, kumpi on enemmän haavoitettu. Eniten loukkaantunut ei välttämättä ole eniten oikeassa, eikä loukkaavien sanojen kirjoittaja eniten väärässä. Fyysisestä väkivallasta sen sijaan jää oikeasti kipeä jälki, josta laki vastuuttaa aiheuttajaa.

Sanat voivat satuttaa, sikäli kun annan niiden satuttaa. Nimittelyt ja motiivieni tietämiset voivat satuttaa, ja voin olla niistä raivoissani. Voin olla niistä myös piittaamatta tai puolustautua niiden edessä, mutta voinko niiden takia syyttää kirjoittajaa väkivallan tekijäksi? Monesti on kyllä tehnyt mieli niin tehdä. Mielipidekirjoituksessakin moraalisia arvojani voidaan kyseenalaistaa ja vakaumustani arvostella vääräksi, mutta pakottaako se minua mihinkään tai tuottaako se minulle väistämätöntä vahinkoa? Missä on moraalisten tuomioiden tai ajatusteni pilkkaamisen väkivalta? Se on minun tulkinnassani niistä. Näin minä ainakin toistaiseksi ajattelen.

Sanat voivat haavoittaa. ”Hyvästi” on ehkä maailman pelätyin sana, ja monen sydän on särkynyt kuullessaan sen tai lukiessaan sen tekstarista. Moni on pitänyt sitä anteeksiantamattomana törkeysennätyksenä, mutta harva sitä kuitenkaan kutsuu väkivallaksi, josta voisi vastuuttaa toista lain edessä. Toiset ovat kokeneet saman sanan vain surullisena tai suorastaan helpottavana. Jotkut mielipidekirjoitukset voivat olla niin uhkaavia, että pelkään joutuvani sanomaan hyvästi tärkeille ja turvallisille uskomuksille. Olen muutaman kerran kokenut sen. Oppivainen ihminen toivottaa sellaiset tervetulleiksi eikä kutsu niitä väkivallaksi.

Sanat voivat olla vaarallisia sekä enemmistön että vähemmistöjen kannalta. Harvat nauttivat tärkeimpien uskomustensa kyseenalaistamisesta. Useimmille yksilöille ja yhteisöille sellainen tuntuu vaaralliselta, mutta ei kenelläkään ole silti oikeutta kriminalisoida kritiikkiä. Ei röyhkeäkään arvostelu ole väkivaltaa ketään kohtaan. Se on vain röyhkeää arvostelua, johon voi lempeän ankarasti vastata.

Sanat voivat olla aseita aatteiden keskinäisessä taistelussa. Siksi hallitsijat ja vähemmistöt kaikkialla pelkäävät niitä niin paljon, että rajoittavat niiden käyttöä. Sanojen kriminalisoiminen ei silti tee niistä väkivaltaa. Verbaalisessa kuittailussa joku yleensä häviää, mutta ei hän silti voi nostaa syytettä väkivallan käytöstä. Sanat voivat olla viiltävän teräviä, mutta eivät ne silti ole veitsiä. Ne voivat olla tajuttoman tyrmääviä olematta silti pesäpallomailoja. Sanoilla voi räjäyttää itsestäänselvyyksiä, mutta eivät ne silti pommeja ole. Sanat voivat tulla kuin pyssyn piipusta, mutta ei niihin silti tarvita aseenkantolupaa.

Sanojen samaistaminen väkivaltaan tekee niiden kohteista avuttomia sanojen uhreja, voimattomia puheobjekteja vailla kykyä olla toimivia subjekteja. Pitääkö vähemmistöjä suojella sanoilta samalla tavalla kuin väkivallalta? Pitää suojella, mutta ei samalla tavalla kuin väkivallalta. Jos sanat ovat väkivaltaa, miten lukijoita tai kuulijoita voi suojella, muutoin kun vaientamalla puhuja, järjestämällä kirjoittajalle potkut tai uhkaamalla häntä oikealla väkivallalla?

Sanojen mieltäminen väkivaltaisiksi johtaa pakotettuun ja yksipuoliseen aseistariisuntaan, jonka voittajaosapuoli jää sanelemaan, mitkä sanat ja mielipiteet ovat kiellettyjen listalla. Sellaisesta aseriisunnasta maailma on toivottavasti saanut tarpeekseen, koska sellainen toteutetaan ihan oikealla väkivallalla ja sensuurilla. Sanojen mieltäminen väkivallaksi voi oikeuttaa niiden lausujien vaientamiseen fyysisellä väkivallalla. Jos sanat mielletään väkivallaksi ja väkivaltaa vastaan voi puolustautua vain väkivallalla, niin miksi ei olisi sallittua vaientaa rasistista tai vähemmistöjä halventavaa puhetta väkivallalla?

Uhriutujat ovat oppineet esittämään itsensä sanojen traumatisoituneina uhreina ja kutsuvat muita vaientamaan loukkaajiaan. Minun on vaikea arvostaa sellaista epäsuoraa vallankäyttöä. Jalkapallokentälläkin loukkaantumisen liioittelu on rangaistava huijaus. Tietenkin on oikean sorron uhreja, jotka tarvitsevat puolestapuhujia, mutta mielipidekirjoituksen ”uhrit” voisivat kyllä itse opetella puhumaan puolestaan sen sijaan, että huutelisivat muita hiljentämään verbaalisia ”sortajiaan.”

Sanoja tarvitaan enemmän eikä vähemmän. Jos meidän ylipäänsä pitää taistella, taistelkaamme sanoilla eikä väkivallalla. Oikea väkivalta puhkeaa siellä, missä ihmiset eivät suostu, uskalla tai osaa puhua toisilleen sellaisella tavalla joka houkuttelee kuuntelemaan. En siis usko, että sanat itsessään ovat väkivaltaa, vaikka jotkut kokisivatkin ne sellaisiksi. Niiden avulla voidaan kyllä lietsoa väkivaltaa, mutta niillä voidaan myös korvata väkivalta. Kun olemme sanasotaamme käyneet väsyksiin asti, saatamme parhaassa tapauksessa olla valmiita myös kuuntelemaan toisen sanoja, yrittämään ymmärtää niitä suopeassa hengessä. Ehkä nöyrrymme myös rakentamaan rauhaa sanojen avulla, käyttämään sanoja sellaisella tavalla, ettei toisella ole niiden edessä tarvetta olla koko ajan puolustusasemissa. Tai sitten luovumme kokonaan toivosta koskaan ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Sama Suonpää, joka moitti piispoja siitä, että eivät suojelleet lampaitaan Puolimatkan kirjoituksilta, kirjoitti myöhemmin: ”Puolimatkaa vastaan ei tarvitse argumentoida… Joidenkin mielestä kirjoitukseen pitäisi suhtautua viileän analyyttisesti ja vastustaa sitä tieteellisin argumentein. Juuri nämä tolkun ihmiset ovat nyt kaikkein eniten väärässä.”[131]

Ainakin yksi tolkun ihminen, teologi Petri Luomanen ei onneksi suostunut strategiaan, jolla vastustaja yritetään leimata niin arvottomaksi, syylliseksi ja häpeälliseksi, ettei hänen kanssaan kannata edes puhua. Jos joku on sellainen, ettei hänelle kannata edes puhua, häntä ei tietenkään kannata myöskään kuunnella. Se ei ole sitä kunnioittavaa dialogia, jota kirkolliskokouksessa kuulemma kovasti opetellaan. Luomanen teki vaivalloiset kotiläksynsä käymällä läpi kaikki Puolimatkan lähdeviitteet, analysoi niiden käyttötapaa ja niiden pohjalta tehtyjen johtopäätösten paikkansapitävyyttä tieteellisin kriteerein.[132] Lopputulos ei ollut Puolimatkalle imarteleva, mutta reilun ja asiallisen kritiikin voitto. Siitäkin monet pahoittivat mielensä, ja jotkut pitivät sitä suorastaan saatanallisena hyökkäyksenä totuuden puhujaa vastaan. Ei Luomasen analyysi kenenkään valtimoa aukaissut, vaikka olikin viiltävä. Eivät hänenkään sanansa olleet väkivaltaa, vaikka saattoivat sattuakin. Puolimatkan sanat koettiin silti vaarallisina, siksi Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta JYY vaati Puolimatkan artikkelin takia yliopistoa takaamaan turvallisen opiskeluympäristön kaikille seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Miten he ajattelivat sen turvallisuuden toteutuvan?

Sanallinen debatti on taiteen laji, jota ei juurikaan ole Suomen kouluissa opetettu. Olemmekin parempia huutelemisessa ja vastustajiemme vaientamisessa. En halua sellaista Suomea, jossa sanoja ja mielipiteitä aletaan varoa vain siksi, että jotkut ovat ilmaisseet niistä loukkaantuneensa, haavoittuneensa tai vammautuneensa.

Lasten kasvatuksessa sanat todellakin voivat haavoittaa ja traumatisoida, mutta ei heitäkään kannata opettaa pelkäämään sanoja kuin nyrkiniskuja tai arvostelua kuin puukon pistoa. He saattavat ottaa sellaisen tosissaan ja astua suureen maailmaan, jossa jokainen verbaalinen ristiriita tuntuu maailmanlopun alulta. Heitä pitää opettaa olemaan pelkäämättä sanoja yli kaiken ja käyttämään sanoja pelottomasti ja vakuuttavasti missä ristiriidassa tahansa. Sellainen vähentää oikeaa väkivaltaa.

Minusta on toisaalta hyvin ymmärrettävää kutsua kaikkea tuomitsevaa ja hylkäävää puhetta väkivallaksi, myös melkein huomaamattomia mikroaggressioita. Se varmaan vastaa monen kokemusta vihamielisistä sanoista tai jopa ihan asiallisen kriittisistä lauseista. Pieni hymähdyskin kipeässä kohdassa voi tuntua väkivallalta. Sellainen määritelmä ei kuitenkaan tuo asian käsittelyyn mitään lisäarvoa. Sananvapauden kannalta joidenkin sanojen määritteleminen väkivallaksi sen sijaan aivan varmasti tuottaa ongelmia.

Hylkääminen on hylkäämistä. Halveksiminen on halveksimista. Tuomitseminen on tuomitsemista. Väkivalta on väkivaltaa. Mielipideartikkeli on mielipideartikkeli ja puuro on puuroa. Kaikki on otettava sellaisenaan, an sich.

Käsitykseni sanojen merkityksestä on vanhahtavan liberaalinen: Pidän sanoja, niiden kirjoittamista ja puhumista todellisuuden hahmotusvälineinä ja vapaiden ihmisten välisten suhteiden rakennusvälineinä. Minusta näyttää siltä, että uhriutumiskulttuurissa sanoista on tehty postmodernin teorian mukaisesti vain aseita sortajien ja sorrettujen välillä.

Monesti spontaanit tunnereaktioni ovat houkutelleet minut näkemään sanat väkivaltana vain siksi, että ne yksinkertaisesti ovat tuntuneet siltä. Tarkempi eettinen pohdinta on saanut minut toiseen käsitykseen. Voin olla väärässä, mutta toistaiseksi ajattelen, että meidän tulee sallia sanojen olla vain sanoja, jotta uskaltaisimme olla rehellisiä todellisessa dialogissa.

Vapaus kuulla

Olen aika varhain oppinut ajattelemaan asioita uhrien kannalta ja siksi olen ollut taipuvainen suhtautumaan joskus harkitsemattoman myönteisesti uhreja suojeleviin vapaan sanan rajoituksiin. Nyt, kun olen alkanut nähdä, miten omaa uhrin rooliaan maksimoivat ryhmät ovat alkaneet rajoittaa toisten ilmaisunvapautta, olen herännyt puolustamaan ihmisten oikeutta ilmaista kaikkein eniten vihaamiani ja pelkäämiäni ajatuksia.

Mitä huonommassa maineessa rajoittamaton vapaa sana on, sitä tärkeämmältä alkaa tuntua sen puolustaminen. Käytännössä se merkitsee hyvin epäsuosittujen kansan inhokkien ilmaisuvapauden puolustamista, vaikka itsekin olisi eri mieltä kaiken heidän edustamansa kanssa. Sellainen on pelottavaa maailmassa, jossa sinut saman tien samaistetaan siihen, jonka oikeuksia puolustat.

Ilmaisuvapaus ei kuitenkaan tarkoita oikeutta tulla vakavasti otetuksi tai edes kuulluksi. Kenellä tahansa säilyy vapaus nauraa ajatuksillesi, osoittaa ajatuksesi vääriksi tai olla kokonaan kuuntelematta niitä.

Silti ilmaisuvapauteen liittyy tärkeä oikeus ja mahdollisuus kuulla, mitä jollakin on sanottavaa. Myös kuulija häviää, jos häneltä evätään sellaista informaatiota ja ajattelun haastetta, joka auttaisi häntä jatkuvasti kyseenalaistamaan omia mielipiteitään ja yhteisönsä konsensusta. Ehkä juuri sinä olet sanomassa sen, mitä kukaan ei halua kuulla ja mikä tulisi juuri sen takia saada sanotuksi. Tai ehkä juuri hän on sanomassa sen, mitä sinä et halua kuulla, koska se loukkaa sinua ja sinun tulisi juuri siksi kuunnella sitä tarkkaan.

Ilmaisuvapauden puolustaminen on siis myös loukkaamisvapauden puolustamista. Hallitsijoita, valtioita, uskontoja ja erilaisia instituutioita täytyy saada haukkua, tehdä naurunalaisiksi ja pilkata, jos totuuteen herättäminen sitä vaatii – tai sitten muuten vaan. Jumalan ja jumalien pilkkaaminen on ollut olennainen osa uskontojen kehitystä. Hallitsijoiden avoin halveksiminen ja naurunalaisiksi tekeminen on ollut monen väkivallattoman vallankumouksen innoittaja ja käyttövoima. Se on tärkeää mutta erityisen vaikeaa myös silloin, kun meitä hallitaan alhaalta päin. Loukkaava puhe on ollut kulttuurievoluution tärkeä moottori. Voi toki olla, että se ylikierroksille kiihdyttyään johtaa kaikkien sotaan kaikkia vastaan tai äärimmäisyyksien itsetuhoisaan polarisaatioon, jos emme osaa vaihtaa sitä täyspäiseksi dialogiksi. Ilmaisuvapauden rajaus ei ainakaan johda dialogiin. Olemme siis hirvittävällä tavalla vastuussa siitä, miten tulemme käyttämään sananvapauttamme.

Kielletty sana menee maan alle, jossa sen arvo maksimoituu, eikä kukaan ole haastamassa sen typeryyttä, moraalittomuutta tai pätemättömyyttä millään tieteen mittarilla. Parikymmentä vuotta sitten holokaustin kiistävä propaganda kiellettiin Ranskassa. Siitähän salaliittoteoreetikot riemastuivat. “Tässä on pakko olla jotain totta, jos valtio kieltää siitä puhumasta.” Tuholeirien kiistäjät saivat sankarillisen marttyyrin sädekehän ja myyttiä suuresta huijauksesta kehiteltiin maan alla vailla mitään julkista kritiikkiä. Nyt Ranskassa on Euroopan ehkä vakavin antisemitistinen liike[133], jota on vuosia ruokittu juutalaisvihamielisillä salaliittoteorioilla. Hiukan toisenlainen vaikka samaan asiaan liittyvä yritys on nyt meneillään Puolassa. Siellä on rangaistavaa puhua puolalaisten osallisuudesta holokaustiin. Yhdessä maassa kielletään lailla valhe ja toisessa maassa totuus. Kummastakaan kiellosta ei seuraa mitään hyvää.

Vapaan sanan velvollisuus on tuottaa ahdistusta, menetettyjä yöunia, päänsärkyä ja turvattomuuden tunnetta sekä puhujassa itsessään että kuulijoissa. Ei ajattelija kehity, jos hän ei riivaa itseäänkin ahdistavilla kysymyksillä. Joskus on hyvä kohdata ajatuksia, jotka pelästyttävät meidät kusemaan allemme.

Vähemmistöjen ja heidän puolustajiensa yrityksissä suojella uhreja vaatimalla ilmaisuvapauden rajoittamista on se historiallinen ironia, että ilman tähänastista sananvapauden kunnioitusta näillä vähemmistöillä ei olisi tunnistettua, tunnustettua ja kunnioitettua asemaa yhteiskunnassamme ollenkaan. Ilman sananvapauden esitaistelijoita näillä sosiaalisotureilla ei olisi mitään mahdollisuuksia nyt vaatia sananvapauden rajoitteita.[134]

Monet sosiologit ihmettelevät, miksi tällainen kostonhaluinen ylisuojelevuus ja aggressiivinen uhriutuvuus on saanut niin vahvan otteen nuorisokulttuuristamme niin lyhyessä ajassa.

On aika käsittämätöntä, kuinka nopeasti sukupolvet ovat muuttuneet vapautta rakastavista, rajoja rikkovista ja kaiken kyseenalaistavista hipeistä uhriutujiksi ja vastauhriutujiksi, jotka vaativat triggerivaroituksia, suojatiloja ja ilmaisunrajoituksia.

Tämä uhriutumisvillitys ei suinkaan lähde liikkeelle kansan köyhimmistä ja syrjityimmistä kerroksista, vaan keskiluokan siitä osasta ja elinympäristöstä, jossa tasavertaisuuskysymyksistä huolehditaan muutenkin kaikkein tarkimmin. Tämä sopii hyvin Girardin huomioon siitä, kuinka vertaileva ja kateellinen kilpailu on kaikkein intensiivisintä siellä, missä erot osapuolten välillä ovat kaikkein pienimmät. Tilanteen ironia on siinä, että hyväosaiset huutavat parempiosaisille, kuinka maailma on jakaantunut pelkkiin sortajiin ja sorrettuihin. Maailman miljoonat todella sorretut ja vainotut uhrit puuttuvat tästä näytelmästä kokonaan.[176]

5. Identiteettipolitiikka

Käsityksemme ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista olivat alun perin universaalisia luonteeltaan. Ensimmäinen maailmansota oli kansallisuusaatteen lietsoma ja toisen maailmansodan aikana natsismi vei kansallisaatteen äärimmilleen. Sotien jälkeen opeteltiin jälleen maailmankansalaisuutta, tehtiin globaaleja sopimuksia ja rakennettiin kansainvälisiä yhteistyöjärjestöjä. Näytti jo siltä, että kansalliskiihkoilu oli haudattu. Oikeisto alkoi ujosti etsiä aiempaa kohtuullisempia versioita isänmaallisuudesta, jopa sellaisia, jotka olisivat auki myös kansainväliselle yhteistyölle. Fasismin pelossa ei enää haluttu rakentaa kovin vahvaa kansallista identiteettiä.

Vasemmistonkin identiteetti oli vahvasti luokkasidonnaista ja sellaisena myös kansainväliseen solidaarisuuteen sitoutunutta. Kommunismin romahdettua tai siirryttyä valtiokapitalismiin ja kansainvälisen työväenluokan sulautuessa keskiluokkaan, samaistuminen johonkin selkeästi määriteltyyn luokkaan kävi melkein mahdottomaksi. Vasemmistolla alkoi globaali identiteettikriisi. Vasemmistolaiset eivät enää tienneet, keitä olivat, mihin kuuluivat ja keitä olivat pelastamassa, kunnes huomasivat että maailma oli edelleen täynnä sorrettuja ryhmiä, joihin samaistuminen ja joiden puolustaminen antoi identiteetin, yhteenkuuluvuuden ja uuden mission.^{^[135]} Vasemmisto kaappasi alun perin kansallismielisen identiteettipolitiikan itselleen ja muokkasi siitä omat monikulttuuriset versionsa. Identiteetti ei löytynyt kotimaasta tai rodusta niin kuin fasisteilla, vaan sorrettujen ja alistettujen vähemmistöryhmien puolesta taistelemisesta.

Identiteettipolitiikasta tuli vähitellen uusi vasemmistostakin vapautunut järjestäytymisen muoto, jossa erilaiset vähemmistöt muodostavat poliittisia eturyhmiä kunnioittamatta vanhoja puoluepoliittisia rajoja. Kollektiivinen uhriutuminen havaittiin puoluepolitiikkaa väkevämmäksi voimaksi. Uhriutuneeseen vähemmistöryhmään kuuluminen antaa puoluetta vahvemman poliittisen vääntövoiman. Kun ryhmällä on tarpeeksi vakuuttava uhrin status, vanhat puolueet suorastaan kilpailevat mahdollisuudesta saada ajaa juuri heidän etujaan.

Nyt vieläkin pienemmät ryhmät taistelevat oman itsenäisen identiteettinsä puolesta heimoutumalla, eristäytymällä muista varjeltuihin turvatiloihin ja vaatimalla juuri heille kuuluvia oikeuksia muiden kustannuksella. Uhriutumisen strategia on palvellut hyvin tätä identiteettipolitiikan fragmentoitumista yhä pienempiin tunnustusta ja arvostusta vaativiin ryhmiin. Rajoja ylittävä solidaarisuus, ryhmien välinen dialogi ja kansainvälinen yhteistyö ovat taas kerran identiteettipolitiikan uhreja. Kun nyt myös oikeisto eri puolilla maailmaa on alkanut uudestaan korostamaan kansallisuuteen perustuvaa identiteettiä, maailma alkaa täyttyä keskenään taistelevista ryhmäidentiteeteistä, jotka kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt eniten muun maailman kohtelusta.

Arjen identiteettipoliitikko puhuu kuuluvuudestaan johonkin ryhmään ja perustelee myös vaatimuksiaan sillä.

”Naisena olen sitä mieltä, että tämä lasikatto olisi korkea aika rikkoa.”

”Kaikkien miesten puolesta voin sanoa, että säästäkää nyt edes joku klubinurkka tässä maailmassa vain meille.”

”Kauan syrjintää kärsineenä homoseksuaalina olen sitä mieltä, että tuollainen puhe on loukkaavaa.”

”Muunsukupuolisena vaadin, että hormonihoitojen ja sukupuolenkorjausleikkausten tai -hoitojen ikärajaa alennetaan.”

”Suomalaisena vaadin isiemme perinnön kunnioittamista, kulttuurimme vaalimista ja rajojemme vahvistamista.

”Minä puhun kaikkien ääntä vailla olevien äänellä, joten äänestäkää minua.”

Johonkin sorrettuun ryhmään identifioituneella on ikään kuin moraalinen monopoli puhua sen ryhmän kärsimyksestä, tarpeista ja vaatimuksista. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta sanoa edes ymmärtävänsä, mistä on kysymys. Miten hän koskaan voisi ymmärtää mitä on olla muslimi Euroopassa, homo Venäjällä tai työtön perussuomalainen Suomessa, koska ei kuulu samaan ryhmään?

Tämä on käänteinen versio pari sataa vuotta vanhasta tilanteesta, jossa politiikan teko kuului vain aristokraateille, koska alimmat säädyt eivät ymmärtäneet siitä mitään. Nyt nimenomaan etuoikeutetut ovat niitä, joilla ei ole oikeutta puhua minkään vähemmistön asioista mitään, koska he eivät kokemuksen kautta voi ymmärtää sitä.

Kun viaton uhrina oleminen on nostettu kaikkien moraalisten vaatimusten keskiöön, uhrin vastuuttaminen mistään on sekulaarin kulttuurin viimeinen pyhäinhäväistys. Sitä kutsutaan uhrin syyllistämiseksi. Uhriutuvaan ryhmään kuuluminen merkitsee moraalista suvereniteettia ja vastuuvapautta. Löytyykö tätä houkuttelevampaa poliittista pääomaa?

Identiteettipoliitikko ei välttämättä itse kuulu mihinkään vähemmistöön. Hän on vain ottanut osaksi poliittista identiteettiään olla tietyn vähemmistön oikeuksien ajaja.

Vaikka identiteettipolitiikka on strategialtaan uhriutuvaa, kaikki identiteettiin perustuva sosiaalinen aktiviteetti ei tietenkään ole sitä. Esimerkiksi äskettäin kuolleen Kalle Könkkölän elämäntyö vammaisten oikeuksien ajamisessa ei koskaan alentanut vammaisia avuttomiksi terveiden uhreiksi. Hänen asenteensa oli vammaisia ja terveitä tasapuolisesti vastuuttavaa ja kunnioittavaa.

Identiteettipolitiikka perustuu postmoderniin pessimismiin suhteessa yleispätevän politiikan mahdollisuuksiin. Ovathan universaalit totuudet postmodernina aikana paljastuneet vain valtahierarkioiden sosiaalisiksi konstruktioiksi. Jokaisella ryhmällä on oma arvomaailmansa, eikä ryhmien välillä ole yhdistävää kieltä ja käsitteistöä, koska universaaleja totuuksia ei uskota olevan olemassa. Valtaenemmistön sosiaaliset konstruktiot ovat vain sitä - sosiaalisia konstruktioita vailla ainuttakaan syytä olla muita sosiaalisia rakenteita parempia. Sosiaalisten konstruktioiden ainoa olemassaolon oikeutus tulee siitä, että ne ovat hallitsevan enemmistön rakentamia. Vetoaminen järkeen, logiikkaan tai maalaistolkullisuuteen ovat vain etuoikeutettujen harhaisia kuvitelmia omien uskomustensa universaalisuudesta.

Kaikki palautuu vain uhreja tuottaviin valtarakenteisiin. Kaikki selittyy vallan ja sorron kautta. Maailma jakaantuu vallan käyttäjiin ja vallan uhreiksi joutuneisiin. Heidän välillään ei ole olemassa edes yhteistä kieltä, joten dialogi on sekä mahdoton että turha. Vihollisen suhteen pitää aina varautua pahimpaan. Kaikki hänen kauneimmatkin puheensa on oletettava valheellisiksi juoniksi, jotka on pakko nähdä läpi ja paljastaa ennen kuin hän ehtii voittaa tämän erän. Ainoastaan saman ryhmäidentiteetin omaavat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan.

Tietenkin kunkin yksilön ja ryhmän tarve saada identiteetilleen tunnustusta ja kunniotusta on vahvistunut yksilötietoisuuden kasvun mukana. Sehän oli Hegelin mukaan koko kulttuurievoluution eteenpäin piiskaava voima. Jos emme opi hankkimaan arvostusta muutoin kuin uhriutumalla ja jos emme opi antamaan kunnioitusta joka suuntaan ilman hintaa, olemme tämän kasvavan tarpeen kanssa pulassa.

Valkoisen miehen taakka

Suurimman konnan osa on tässä identiteettietujen ristiriidassa varattu valtaa pitävälle enemmistölle. Yleensä se tarkoittaa hyvätuloisia valkoisia jotain-sinne-päin-kristittyjä cis-sukupuolisia miehiä, jotka kehtaavat pitää omaa kulttuuriperinnettään maailman parhaana eivätkä ujostele sanoa, että muilla olisi meiltä paljon opittavaa.

Uhriutumiskulttuurista alkoi miesten historiallinen tilitys ikivanhan patriarkaatin loputtomasta syntitaakasta. Nyt on aika miesten hävetä isiensä syntejä, hyvittää naisten tuhansien vuosien kärsimyshistoria ja hävittää viimeisetkin erot miesten ja naisten väliltä. Se tarkoittaa vähintäänkin sitä, että sortohistoriaa edustavien miesten vuoro on nyt vaieta seurakunnassa tai ainakin kuunnella hyvin tarkkaan kaikkia miehisen vallan uhreiksi joutuneita yksilöitä ja ryhmiä, ennen kuin avaavat suunsa. Mitä etuoikeutetumpi mies olet, sitä epäluotettavampi mielipiteesi on, riippumatta siitä, kuinka tieteellisillä tutkimuksilla ja virallisilla tilastoilla perustelet asiasi.

“Patriarkaatin tyrannia” ja ”valkoisen miehen taakka” on muuttunut sosiologiseksi itsestäänselvyydeksi, jonka historiallisia perusteluja ei edes kysellä. Kaikkihan sen tietävät oikeaksi. Samat ihmiset, jotka pitävät sukupuolen olettamista loukkaavana, eivät hetkeäkään epäröi tunnistaa niitä, jotka ovat osallistuneet sortavan patriarkaatin rakentamisen.

Teoria sortavasta patriarkaatista syntyi kommunistisen teorian myötä Friedrich Engelsin antropologisissa fantasioissa. Hänen mukaansa kapitalismin alkujuuren ulottuvat aikaan, jolloin ihmiskunta siirtyi metsästäjä/keräilijä vaiheesta maatalouteen, ja miehet alkoivat tehdä naisista omaisuuttaan. Vuosituhansien aikana nainen alistettiin yhä perusteellisemmin kotiin miehen himojen orjaksi ja perheen palvelijaksi. Nainen piti vapauttaa työelämään miehen rinnalle ja lapset piti laittaa yhteiseen kasvatukseen. Teoriaan kuului kuvitelmia siitä, kuinka miehet ja naiset olivat alun perin tasa-arvoisia. Itse asiassa yhteisöt olivat matriarkaalisia, koska miehet eivät vielä tajunneet voivansa siittää lapsia ja palvoivat naisia elämän lähteenä.
Ensimmäisen aallon feministien retoriikkaan ei kuulunut taistelu patriarkaattia vastaan. He tiesivät liiankin hyvin, että miesten alimmat luokat taistelivat samoista oikeuksista kuin naisetkin. Suomessakin suurin osa miehistä sai äänioikeuden samaan aikaan naisten kanssa. Silti tapahtumaa juhlitaan vain naisten äänioikeuden voittona. Vasta hippisukupolven feministit alkoivat nähdä patriarkaatissa universaalin kuvauksen sorrosta, jota vastaan oli vielä taisteltava. Kate Millet tosin ihmetteli, miksi niin monet naisista eivät kokeneet itseään ollenkaan sorretuiksi, mutta piti sitä vain todisteena siitä kuinka perusteellisesti heidät on ohjelmoitu kohtaloonsa.^{^[136]}
Vuosituhannen vaihteeseen mennessä termi oli kutakuinkin menettänyt sosiologisen selitysvoimansa ja tenhonsa jopa feministien piireissä.^{^[137]} Viime vuosien uhriutuvan feminismin myötä puhe patriarkaatista on tullut rytinällä takaisin, ei niinkään analyyttisenä ja todellisuutta hahmottavana teoriana, vaan universaalina viholliskuvana ja yksioikoisena selityksenä kaikelle, mikä naisten elämässä on huonosti. Pelkkä yhden sanan diagnoosi sorron laadusta tuntuu vapauttavalta ja taistelutahtoa vahvistavalta maailmassa, jossa sortomekanismit ja kaikkien ihmisten riippuvuudet milloin mistäkin ovat melkein ylivoimaisen vaikeita ymmärtää. Isien vallan synnit on helppo muistaa.
Samalla unohtuu se, että miehet ovat näännyttävien ja vaarallisten töiden kautta ruokkineet perheitään, silloin kuin heitä ei ole komennettu muiden sotiin kuolemaan. Naiset puolestaan ovat olleet sidottuja synnyttämisen vaaroihin ja lasten ruokkimisen vaivoihin. Suuri valtaenemmistö kummastakin sukupuolesta on kulttuurien alusta asti ollut harvojen herrojen varattomia ja oikeudettomia palvelijoita koko lyhyen ja viheliäisen elämänsä ajan. Siitä huolimatta, että elämä on kohdellut kumpaakin sukupuolta tasaisen karusti, miehet ja naiset ovat jakaneet yhteisen kurjuutensa tekemällä juuri sen, mitä parhaiten osaavat. Ihmiskunnan koko brutaalin kehityksen ajan miesten ja naisten hengissä selviämisen taistelua on ohjannut evoluution sisällä rakentunut kykyjen ja taipumusten mukainen työnjako ja yhteistyö. Se ei ehkä vastaa tasa-arvovaltuutettujen unelmaa ideaalimaailmasta, mutta ei se myöskään ole kapitalismin luoma sosiaalinen konstruktio. Sen verran ihmiskuntaakin pidempi evolutionaarinen historia sukupuolten välisillä eroilla on.

Voin olla historiallisesti liian huonosti informoitu näistä asioista, mutta käsitys patriarkaalisesta valtakulttuurista, jossa kaikki miehet olisivat aina hallinneet kaikkia naisia, on moderni konstruktio, joka ei tee arjen historialle juurikaan oikeutta. Pyramidien ja valtavien kastelujärjestelmien suunnittelijat, luojat ja rakentajat olivat niitä, jotka olivat asiasta eniten kiinnostuneet, teknisesti orientoituneet ja riittävän vahvoja toteuttamaan fyysisesti uskomattoman raskaita projekteja. Eivät ne tehtävät määräytyneet ensisijaisesti vallan vaan kykyjen kautta. Edelleenkin infrastuktuurin suunnittelijat, rakentajat ja ylläpitäjät ovat pääasiassa miehiä. Siksikö, että alalle ei päästetä naisia?

Eroja naisten ja miesten välillä on aina ollut, mutta suurimmat niistä ovat olleet eroja työnjaossa. Miehet ovat pääasiassa vastanneet tuotannosta ja naiset jakelusta. Ei ole siis mitenkään ihmeellistä, että naisilla on suurin huoli tasa-arvosta. Heidän tehtävänsä on aina ollut huolehtia siitä, että kaikki saavat yhtä paljon ruokaa. Kaikkien työnjakoroolien mittaaminen yksinomaan vallan näkökulmasta on jälkeenpäin tehtyä tulkintaa todellisuudesta, jonka subjektiivisesta kokemussisällöstä meillä ei ole juuri mitään dokumentteja. Kaikkein köyhimmät ihmiset ovat vasta meidän vuosituhannellamme oppineet lukemaan ja kirjoittamaan. Heidän arkensa aikaisempi historia on siksi aika huonosti dokumentoitua.

Valtarakenteet ovat aina olleet miesvoittoisia, mutta koko historian ja oman demokratiamme selittäminen yksinomaan sen kautta on historiallisesti naiivia. Suurin osa hierarkioista ovat osaamis- ja mieltymyshierarkioita, joita toki aina varjostaa mahdollinen korruptio, nepotismi ja seksismi. Juuri siksi on kummallista, että patriarkaattia vastaan sotivat määrittelevät naisen historiallisen roolin niin vähäarvoiseksi, että ainoa tapa nostaa nainen ansaitsemaansa arvoon, on vapauttaa hänet osaksi patriarkaattia. Patriarkaatti olisi siis oimiva systeemi, kunhan naiset olisivat sitä hallitsemassa.

”Virallinen tasa-arvopolitiikka alkoi muotoutua 70-luvulla ja keskittyi naisiin ja tyttöihin siinä määrin, että tasa-arvosta muotoutui yleisesti käsitys naiskysymyksenä. Miehiä käsiteltiin joko vertailukohteena, johon naisten tuli yltää, tai ennemmin heidän naisille ja lapsille aiheuttamien ongelmien kuin heidän itse kokemiensa ongelmien kautta. Tästä kehittyi asetelma, jossa miehet kokivat, että tasa-arvokeskustelua käydään naisten aloitteesta, naisten valitsemista aiheista ja naisten käyttämällä kielellä, eikä miehellä ole muuta paikkaa kuin lähtökohtaisesti syyllisen paikka. Se, että tasa-arvo on ymmärretty naiskysymykseksi ja että miehillä on siinä tarjolla vain syyllisen paikka, on tärkein syy, miksi miehet eivät ole aktiivisesti osallistuneet aiheesta käytyyn keskusteluun. Sukupuoleen liittyviä kysymyksiä tasa-arvon yhteydessä on käsitelty syrjityn ja alistetun näkökulmasta.”[138]

Miten valkoinen, keskiluokkainen ja työssäkäyvä heteromies itse voi sanattomana vertailukohteena, on jäänyt melkein tyystin tutkimatta. Monivuotisten miesryhmien kautta saamani kokemuksen mukaan miehet kyllä puhuvat tunteitaan silloin, kun niille löytyy arvostava eikä välittömästi arvosteleva vastaanotto. Viime vuosina lietsottu yleinen miesvihamielisyys ei ole omiaan rohkaisemaan miestä olemaan kovin avoin kokemuksistaan ja tunteistaan. Eivätkä ammattilaiset ole olleet asiassa kovin avuliaita. Tammikuussa 2018 Yhdysvaltain psykologiseura APA, jota ei koskaan ole syytetty liian korkeasta testosteronitasostaan, julisti “perinteisen maskuliinisuuden” pojille ja miehille haitalliseksi.^{^[139]} Väitetystä tieteellisyydestään huolimatta vahingollisiksi kuvattuja ominaisuuksia kuten stoalaisuus, kilpailullisuus, dominanssi ja aggressio kuvattiin lopuksi tavalla, joka sopii parhaiten psykopaattiin. “Kun mies uskoo, että hänen tulee menestyä välittämättä siitä, kuka kärsii, tai kun hänen maskuliinisuutensa ilmenee seksuaalisesti hyväksikäyttävällä epäkunnioittavalla ja muita haittaavalla, tämä mies toteuttaa perinteiseen maskuliinisuuteen liitettyjä kielteisiä piirteitä.”^{^[140]} Ikäänkuin häikäilemätön ja väkivaltainen itsekkyys olisi miehisyyden luonnollinen jatkumo. Tuo on yksilöllisen patologian kuvaus ja sitä voi toteuttaa kuka tahansa. APA:n ohjeistus ei kuitenkaan koske vain yksilöitä. Se on identiteettipoliittista psykologiaa, jonka uudelleenkoulutettavana potilaana on sairas sukupuoli. “Muuttakaa miehet ja muutamme maailman” APA:n konsultti sanoo, ikäänkuin maailmassa ei muuta vikaa olisikaan kuin miehisyys.

Miesten pitäisi vapautua patriarkaatin tuottamasta “maskuliinisuuden ideologiasta” ja liittyä yhteen feministien kanssa itsensä ja maailman pelastamiseksi. Julkaisu oli yhtä sormella osoitteleva ja vikoileva kuin Gilletten kuuluisa mainos toksisen maskuliinisuuden vaarallisuudesta. Ohjeistus levisi sosiaalisessa mediassa ja Suomen lehdistössä pelastussanoman lailla ja valmiiksi lietsottu käsitys maskuliinisuuden viallisuudesta sai “tieteellistä” painoarvoa. Hyvää tarkoittavan oppaan tavoite oli auttaa auttajia auttamaan poikia ja miehiä. Minä pelkään sen vain vahvistaneen miesten vaikeutta luottaa naisvaltaisen ammattikunnan kykyyn kohdata ja ymmärtää miehiä ilman sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja.

Tilanne on onneksi korjaantumassa ja miehet ovat vähitellen järjestäytyneet kohtaamaan omat ongelmansa miehisyytensä kanssa, ja tuomaan oman äänensä mukaan tasa-arvokeskusteluun. Tietenkin miehet ja naiset ovat pulassa toistensa kanssa, kun hengissä selviämiseen kehittyneet ominaisuudet pitäisi ottaa käyttöön toimivan suhteen luomiseksi. Naisetkin ovat ehkäisykeinojen keksimisen jälkeen olleet vasta puoli vuosisataa vapaita osallistumaan työelämään haluamallaan tavalla. Kummallakin sukupuolella on ollut aika vähän aikaa harjoitella asetelmaa, joka on ihmiskunnan historiassa aivan uusia. Lähtökohtaisesti kannattaisi silloin keskittyä kummankin sukupuolen parhaimpiin ominaisuuksiin ja siihen miten niitä voi hyödyntää toimivan vuorovaikutuksen rakentamiseksi. Sitkeä inttäminen siitä, kuinka sukupuolten tulisi tulla toistensa kaltaisiksi ollakseen kelpaavia, johtaa loputtomaan sotaan kummankin parhaimpia ominaisuuksia vastaan. Se, että psykologitkin osallistuvat sukupuolisuuden ideologisointiin, on ammattitaidotonta, epätieteellistä ja epäeettistä.

Raiskauskulttuuri?

Johanna Mattila uutisoi Iltalehdessä laajaa tutkimusta eurooppalaisten suhtautumisesta seksiin ilman nimenomaista suostumusta tietyissä olosuhteissa. Kyselyssä ei tiedusteltu ihmisten suhdetta raiskaukseen, vaan seksiin ilman nimenomaista luvan kysyntää ja suostumusta esimerkiksi kotiinsa mukaan tulleen henkilön kanssa, joka ei flirtin jälkeen ole vastustellut millään lailla.[141] Vastaajat, sekä miehet että naiset, ovat varmaan miettineet yhden illan suhteitaan, sanatonta sovintoseksiä tai humalaista illanviettoa parinsa kanssa ymmärtämättä niissä olevan mitään tuomittavaa ja vastanneet myönteisesti. Ravintolaillan jälkeen nyt vain tuli naitua, eikä kumpikaan ajatellut siinä olleen mitään väärää, vaikkei paljon puhuttukaan.

Toimittaja saa tästä aiheen iltalehden otsikoksi: ”Järkyttävä tutkimustulos: Jopa 11 prosenttia suomalaisista hyväksyy raiskauksen tietyissä olosuhteissa”[142], vaikka heidän kantaansa raiskaukseen ei ole edes kysytty. Otsikko kiersi Suomen lehdistön ilman, että kukaan asetti sitä millään lailla kyseenalaiseksi. Lukijat vain ihmettelivät, missä ne raiskauksen hyväksyjät oikein ovat, kun itse eivät tunne ketään.

Kolme vasemmistolaista eri alojen tohtoria todistivat, kuinka helposti muodikkaat termit toimivat uskottavuuden takeena arvovaltaisissa akateemisissa julkaisuissa, vaikka perusteet olisivat kuinka absurdeja tahansa. Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian julkaisivat feministisessä maantieteen aikakauslehdessä nimeltä Gender, Place, and Culture artikkelin otsikolla: ”Ihmisten reaktiot raiskauskulttuuriin ja queer-performatiivisuuteen Portlandin koirapuistoissa”.[143] Siinä pääteltiin ”mustan feministisen kriminologian” avulla, että koirapuistot ovat raiskausmyönteisiä tiloja ja kaiken lisäksi misogyynisiä ja homofobisia, koska koirien ulkoiluttajat antavat uroskoirien vapaasti nylkyttää narttukoiria, mutta kiskovat hihnasta aina, kun uroskoira alkaa nylkyttää toista urosta. ”Koirapuistot ovat mikrokosmoksia, joissa hegemonisen maskuliinisuuden normeilla hallitaan queer-käyttäytymistä ja lajienvälisessä tilassa vallitsee pakollinen heteroseksuaalisuus.”

Eli elämmekö todella koirapuistoja myöten raiskauskulttuurissa, jossa on vaikeaa erottaa normaali heteroseksuaalinen yhdyntä raiskauksesta? Joidenkin feministien mielestä juuri näin on. Merkitseehän yhdyntä yleensä miehen tulemista naisen sisään. Eikö sellainen tunkeilu ole aggressiota? Niinpä miehinen aggressio ja sitä vastaavien maskuliinisten roolien rohkaiseminen on tehnyt koko kulttuurista raiskaavan.[144] Raiskauskulttuurissa ”yhdyntä merkitsee naisen fysiologista alistamista ja viestii alisteista asemaa hänen jokaiselle solulleen.”[145] Tämän asiantilan kyseenalaistaminen tai kieltäminen on itsessään raiskattujen uhriuttamista.[146]

Raiskauskulttuurista puhuvat olettavat, etteivät miehet pidä raiskauksia vakavina väkivaltarikoksina vaan korkeintaan ikävinä sattumuksina, joihin uhri on vähintään yhtä syyllinen kuin tekijäkin. Miehistä pahinta raiskauksessa ei ole itse teko vaan teon paljastuminen. Raiskauksia selitellään ja hyväksytään hiljaisesti, niitä piilotellaan ja niiden väkivaltaluonnetta väheksytään.

Näin luodaan mielikuva viettiensä riivaamista miehistä, jotka eivät mahda itselleen mitään, eivätkä edes jälkeenpäin kanna vastuuta teoistaan. Sellaisia miehiä on, mutta onko meillä oikeasti miesten hallitsema raiskauskulttuuri vai demonisoidaanko näillä puheilla kaikkia miehiä? Ovathan useimmat raiskatut naisia ja useimmat raiskaajat miehiä. Eikö sekin todista, että elämme väkivaltaisessa ja raiskaavassa patriarkaatissa? Kaikki minkä pituus ylittää leveyden on todiste maskuliinisesta sorrosta.

Suomalainen feministibloggaaja Emma W ilmaisee sen näin: ”Rasismista, uhkailusta, väkivallan ihannoinnista ja raiskausfantasioista - niistä on isänmaan toivot tehty.”[147]

Toinen feministi Susan Brownmiller ilmaisi asian näin: ”Kun mies oppi käyttämään sukupuolielintään aseena sitä voidaan pitää tulen ja alkeellisten kivityökalujen keksimiseen verrattavana löytönä. Uskon että esihistoriallisesta ajoista tähän päivään asti, raiskaus on ollut merkittävässä roolissa. Se on kaikkien miesten tietoinen yritys pitää kaikki naiset jatkuvassa pelon tilassa.”[148]

Tällaisella retoriikalla alkoi naisten globaali uhriuttaminen ja miesten syyllistäminen jo kymmeniä vuosia sitten. Normaali arkinen seksi muuttui naisen alistamiseksi ja pahimmillaan raiskaamiseksi.

Feministiset uhriutujat kutsuvat milloin mitäkin ilmiötä raiskauskulttuurin ilmentymäksi. Uskallapa heidän seurassaan sanoa ”Pojat ovat poikia” ja olet välittömästi tulevien raiskaavien patriarkkojen kasvattaja, mahdollistaja tai suojelija. Miten mies uskaltaa lähestyä naista ja tehdä seksuaalisia aloitteita sellaisessa ilmapiirissä? Sellaisten syytösten varjossa miehet vain yrittävät miellyttää naisia, ja mitä enemmän he niin tekevät, siitä tyytymättömämpiä naiset ovat heihin.

Eikä raiskauskulttuurilla tarkoiteta Intiaa, joka on naisten kannalta ehkä maailman vaarallisin maa. Eikä raiskauskulttuurilla tarkoiteta myöskään kunniakulttuurien sota-alueita, joissa raiskaamisesta on tullut tapa nöyryyttää vihollinen mahdollisimman intiimisti ja perusteellisesti. Raiskauskulttuuriksi kutsutaan kulttuuria, jossa naisten ja lasten suojelu on paremmalla tasolla kuin se on koskaan ollut missään kulttuurissa milloinkaan. Sellainen retoriikka tarjoaa kaikille naisille uhrin aseman ja statuksen, vaikka kukaan mies ei olisi koskaan kohdellut häntä kaltoin. Uhriutuva feminismi jakaa silti juuri tämän kulttuurin raiskaajiin ja raiskattuihin eli miehiin ja naisiin. Sellainen on minusta moraalisen paniikkikohtauksen ja miehiin kohdistuvan epäluottamuksen lietsomista. Eikä se perustu edes päteviin tilastoihin. Naisten osuus lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä on muutamassa vuosikymmenessä noussut kahteenkymmeneen prosenttiin.^{^[149]} Toiset tutkimukset antavat vielä suurempia lukuja.^{^[150]} On selvää, että seksuaalinen häirintä ja väkivalta ei todellakaan ole niin sukupuolittinutta kuin annetaan ymmärtää.

Tätä kirjoittaessani eduskunnan naisverkoston vaatimukseen perustuva kansalaisaloite Suostumus2018, vaatii rikoslakia muutettavaksi niin, että raiskauksen keskeinen kriteeri olisi suostumuksen puute.[151] Tällä hetkellä raiskauksen määritelmään sisältyy väkivalta, sillä uhkaaminen tai uhrin puolustuskyvyttömyys esimerkiksi tiedottomuuden vuoksi. Se ei enää riitä. Seksiin pitää olla selvä suostumus tai se muuttuu rikokseksi. Yhdyntä ilman selkeää suostumusta on raiskaus. Tarkoitus on suojella naista (ja miestäkin siinä sivussa) raiskaukselta määrittelemällä raiskaus entistä tiukemmin. Tavoite on hyvä ja siihen on helppo yhtyä. Varauksiakin se herättää ja niistä on vaikea puhua. Yritän kuitenkin.

Jotta voisin vapaammin ilmaista varaukseni kerron heti alkuun yksinkertaistetun kantani: Tietenkin seksin pitää olla vapaaehtoista ja molemman osapuolen haluamaa. Kannatan suostumuslakia, joka samalla vahvistaa nykyisen lain kaikenlaisen vastustamisen, kieltämisen ja ein sanomisen oikeudellista painoarvoa ja avuttoman tilan hyväksikäytön rangaistavuutta naisen ja miehen seksuaalisen itsemäärämisoikeuden suojelemiseksi. Vanha laki rakentuu liian yksipuolisesti kieltäytymisen laatuun ja määrään. Uusi laki voi jäädä yhtä yksipuoliseksi nojaamaan vain suostumisen selkeyteen. Lain pitää myös varmistaa miehen syyttömyysolettamaa eikä alentaa hänen oikeusturvaansa väärien syytösten edessä.

Vaikka lakia korjattaisiinkin, suurin heikkous meillä taitaa olla lain soveltamisessa, eikä laissa itsessään. Mieluummin tutkisin Etelä-Afrikan luomaa erityistuomioistuinta, joka asiaan erikoistuneen ammattikunnan voimin käsittelee vain seksuaalirikoksia. Sellainen olisi uhrillekin turvallisempaa, oli hän nainen tai mies, ja vähentäisi ennakkoluuloisen ja kömpelön oikeusprosessin mahdollisesti aiheuttamaa lisätraumaa. Nykytekniikalla sellainen oikeusistuin voisi yhdestä pisteestä luultavasti kattaa koko maan tarpeet.

Vaikka lakialoite ilman muuta on uhreista huolehtiva, se näyttää ratsastavan myös vahvistuneen miesvihamielisyyden aallolla. Sellainen asenteellisuus on aina vaarassa yksipuolistaa uusia lakialoitteita. Usean naisjärjestön muotoilema lakialoite tulee melko varmasti kuitenkin hyväksytyksi. Sen vastustajat tullaan leimaamaan raiskaajien puolustajiksi, raiskausapologeeteiksi. Harva viitsii hankaloittaa arkeaan esittämällä edes varauksia lakialoitteesta. Minuakin on hartaasti varoitettu niin tekemästä.

Tietenkin seksiin pitää olla tarpeeksi selkeä suostumus. Yleensä se ymmärretään verbaaliseksi suostumukseksi. Ennen oikeudessa on kysytty vastustamisen tai kieltäytymisen selkeyttä. Sellainen on voinut olla uhria syyllistävää. Liian yksipuolisen suostumuslain säätämisen jälkeen voidaan kysyä ei-suostumisen selkeyttä. Muuttuuko tilanne silloin uhrin kannalta miksikään? Tosin todistuksen taakka on tarkoitus siirtää syyttäjältä puolustukselle. Syytetyn pitää voida todistaa, että suostumus oli selkeä. Myös lähentelyt ilman lupaa voivat muuttua raiskausyrityksiksi eli vakaviksi seksuaalirikoksiksi. Vastaavantyyppinen laki on jo voimassa muun muassa Britanniassa, Saksassa ja Ruotsissa.

Lakialoitteen perusteisiin kuuluu vahvasti traumaterapian esiin tuoma jäätymisreaktio, johon voi raiskausuhan alla joutua. Koko keho halvaantuu, eikä yksikään solu uskalla huutaa vastaan ylivoimaisen väkivallan alla. Sellainen reaktio voi olla aivan ylivoimainen, varsinkin jos on valmiiksi traumatisoitunut aiemmin tapahtuneesta seksuaalista väkivallasta. Uhrin passiivisuus voi olla myös harkittua suuremman väkivallan kohteeksi joutumisen välttämistä. Tämä on erittäin oleellinen näkökohta myös nykyisessä rikoslaissa: 20. Luvun 1 §:n momentin 2 mukaan: Raiskauksesta tuomitaan myös se, joka käyttämällä hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden, sairauden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.^{^[152]}

Mitä lisäsuojaa lakialoite siis antaa? Mitä riskejä siihen sisältyy? Entä jos raiskausuhka ja sen herättämä jäätymisreaktio syntyy heti suostumuksen ilmaisun jälkeen? Suostumisen voi tietenkin perua milloin vain, vaikka seuraavalla hetkellä, mutta jäätyminen voi estää niin tekemästä. Nainen voi kokea tulleensa raiskatuksi, vaikka on suostunut. Ehkä hän ei alun perinkään halunnut suostua, mutta suostui kuitenkin. Ehkä hän katui suostumustaan saman tien. Silti hän on suostunut. Ehkä hän vain jäi itkemään uskaltamatta taistella vastaan? Miten asiaa silloin käsitellään oikeudessa? Mies voi väittää kuulleensa vain suostumuksen eikä muuta. Kuinka moni meistä ei ole elämässään suostunut asioihin, joita olemme katuneet melkein Samuntien? Ehkä suostumislaki selkeyttää uhrin asemaa. Se voi myös vaikeuttaa hänen asemaansa, jos suostumisen jälkeinen kommunikaatio on jäänyt epäselväksi.

Nykyinenkin laki käsittääkseni ottaa huomioon trauman aiheuttaman avuttomuuden tilan raiskausta arvioitaessa, mutta siltä osin lakia pitää vielä selkeyttää ja vahvistaa. Myös lakia soveltavien asiantuntemusta juuri siitä aiheesta pitää myös vahvistaa.

Entä jos suostuminen on annettu kirjallisena tai puhelimeen nauhoitettuna, niin kuin jotkut miehet ovat alkaneet vaatia? Nainen voi silti väittää peruneensa sen, jos jostain syystä haluaa nostaa raiskaussyytteen. Suostumisen vapaaehtoisuus, muoto ja uskottavuus joudutaan oikeudessa arvioimaan yhtä lailla kuin kieltäytymisen tai vastustamisen muoto ja uskottavuus.

Kun laista puhutaan, nainen on yleensä uhrin roolissa ja mies on raiskaaja. Raiskaajathan ovat miehiä. Kaikkihan sen tietävät. Entä jos mies seuraavana päivänä kävelee poliisiasemalle ja väittää tulleensa raiskatuksi, koska hänen suostumustaan yhdyntään ei kysytty? Sellainen mies tietenkin yrittäisi käyttää uhrikorttia, joka ei hänelle kuulu. Hän joutuisi naurunalaiseksi. Juuri näin eräälle asiakkaalleni kävi. Poliisit näkivät väkivallan aiheuttamat mustelmat ja kuulivat miehen todistuksen seksiin pakottamisesta. He olivat ilmeisen epäuskoisen näköisiä ja kohtelivat tapausta asianomaisrikoksena, vaikka se ei lain mukaan ole sellainen. Kun mies lopulta tekikin rikosilmoituksen, naispoliisi kysyi häneltä, miksi hän halusi tehdä rikosilmoituksen. Häntä kohdeltiin kuin epäiltyä, ja hän peruikin siksi ilmoituksensa. Hän ei uskonut mahdollisuuksiinsa ja halusi vain saada etäisyyttä häijyyn kokemukseen.

Useimmat raiskatut ovat toki naisia, mutta poikiin ja miehiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa^{^[153]} ei vielä ole edes kunnolla tutkittu, vaikka sekin todellisuus alkaa tabujen alta tulla esille.^{^[154]} Eikä se ole ollenkaan niin harvinaista kuin on luultu.

Märta Tikkanen kirjoitti kirjan, jonka nimi väitti, että Miestä ei voi raiskata.[155] Se ei pidä paikkansa. Miesten pitää uhmata mahdottoman tuntuisia ennakkoluuloja tehdäkseen itsensä uskottaviksi raiskauksen uhreina. Pelkkää erektiota pidetään todisteena siitä, että mies on ollut suostuvainen. Niin ei ole. Sekä miehet että naiset voivat pakotetun seksin aikana reagoida fyysisen kiihottuneisuuden oireilla ja saada myös orgasmin.^{^[156]} Miehen oletetaan kärsivän raiskauksesta vähemmän kuin naisen^{^[157]} ja onhan raiskatuksi tuleminen monen miehen salainen fantasiakin.^{^[158]} Kuka mies voi uskottavasti kutsua seksiin pakottamista raiskaukseksi - mikäli pakottaja ei ole toinen mies?

Entä helpottaako uusi laki väärien ilmoitusten tekemisen? Jo nyt noin joka kymmenes raiskausilmoitus osoittautuu jo esitutkinnassa perättömäksi. Syynä voi olla kosto tai oman asiattoman käytöksen salaaminen.^{^[159]} Uhrin kannalta on tärkeää, että ilmoituskynnystä madalletaan ja syytekynnystä selkeytetään. Samalla tulisi huolehtia syytetyn oikeusturvasta ja tiukentaa myös väärien ilmoitusten rangaistavuutta.

Ei tarvitse olla moraalisesti erityisherkkä pitääkseen raiskausta syvästi haavoittavana ja siksi poikkeuksellisen vakavana ja ankarasti tuomittavana rikoksena. Olen ollut aika paljon tekemisissä raiskauksen uhrien kanssa, eikä minulla ole koskaan tullut mieleenikään puolustella yhtään raiskaajaa. Koko mieskunnan tai kulttuurin määrittäminen raiskaajien kautta on kuitenkin absurdia. Seksuaalinen väkivalta ei ole niin sukupuolitettua kuin on kuviteltu.

Raiskaus on kammottava rikos ja ainakin kristillisessä kulttuurissa miehet ovat puolustaneet naisia siltä rikokselta. Kunniakulttuurissa isät ja veljet huolehtivat siitä, että raiskaaja löytyi kuolleena ja kuohittuna. Arvokkuuskulttuurissa raiskaajalle oli useimmiten varattu kuolemantuomio.

Ihailevien tai haluavien katseiden muuttaminen mikroraiskaukseksi, seksuaalisen aloitteen muuttaminen raiskausyritykseksi ja sanattoman rakastelun automaattinen määrittäminen raiskaukseksi on minusta uhriutumiskulttuurin moraalista yliherkkyyttä, eettistä allergiaa tavalliselle eroottiselle jännitteelle, jonka olemukseen kuuluu kunnioittava, hienotunteinen mutta myös leikkisä vaaran rajoilla liikkuminen. Entä arkitympeä huono ja puhumaton seksi kun toinen on rättiväsynyt, mutta passiivisen suostuvainen? Sellaista sattuu lapsiperheissä, ja sellainen voi harmittaa miestäkin seuraavana päivänä, mutta onko se raiskaus?

Eivät katseet, vitsit tai edes ehdottelut ole rikoksia. Eivät ole, vaikka joku niiden kohteista loukkaantuisikin. Loukkaantumisen voi ilmaista niin selvästi, että ehdottelut loppuvat. Eihän flirttailussa ole mitään pahaa. Jos naisen tai miehen saama huomio ei kiinnosta sen voi tehdä tiettäväksi kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti, ja asia on sillä selvä. Häirinnäksi seksuaalissävyisen huomion osoittaminen muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun on tehty selväksi, ettei kiinnostusta ole, mutta yritykset jatkuvat yhä.

Pienikin lähentely voi olla niin törkeä, että herättää jäätymisreaktion. Kun sukujuhlissa setä käpälöi vasta aikuistuneen nuoren takapuolta, eikä epätoivotusta seksuaalisesta huomiosta jäätynyt nuori kehtaa sanoa mitään tai nostaa kohtausta kesken juhlien, hän voi kokea tulleensa melkein raiskatuksi. Ehkä hänellä ei myöskään ole muita aikuisia, joille puhua ja jotka ovat valmiita puuttumaan asiaan. Lain edessä sellainenkin on mahdollista nähdä henkilön avuttoman tilan hyväksikäyttönä ja sellaisena tuomittavana.

Kaikesta sopiminen etukäteen on seksin siirtämistä liian pitkälle verbaaliseen maailmaan, jonka nainen yleensä hallitsee vähän paremmin. Eroottinen kiihottuneisuus ja seksuaalisuus toimii ehkä vahvimmin esiverbaalisella ja sanattomalla tasolla. Sen jälkeen jännite elää vihjailuissa, sanojen kaksoismerkityksissä, riskialttiissa huumorissa ja verbaalisessa rajojen kutittelussa. Vaikka tarpeeksi selkeä suostumus seksiin pitääkin olla, itsemääräämisoikeuden suoja lakiehdotus on sen verran epärealistinen ja kömpelö, että luulisi sen olevan äärikonservatiivisten uskovaisten keksimä tapa pitää kansa kaukana vaarallisesta seksistä.

Oikeusministeriö tyrmäsi saman esityksen jo 2012 pitäen sitä “elämälle vieraana” ehdotuksena, jonka ei katsottu helpottavan uhrin asemaa nykyiseen lakiin verrattuna.^{^[9]} Monet oikeusoppineet ovat edelleen sitä mieltä.

Yksi feminismin matriarkoista, Camille Paglia kommentoi asiaa näin: ”Poliittisen korrektiuden suhteen pakkomielteiset militantit feministit, sen enempää kuin akateemiset feministit, jotka ajattelevat, että tieto ja kokemus koostuvat kielestä, eivät ymmärrä esiverbaalista tai nonverbaalista kommunikaatioita ollenkaan. Seksuaalisuuden politiikkaan keskittyvä feminismi ei näe kuinka seksi on olemassa kehossa ja kehon kautta. Seksuaalista halua tai sen heräämistä ei voi täysin kääntää verbaaliseksi ilmaisuksi. Tästä syystä miehet ja naiset käsittävät toisensa väärin.”[160]

Puhuminen silti yleensä auttaa ja sopiminen tietenkin selkeyttää, mutta jokaiseen suuntaan voi mennä överiksi. Eräs ystäväni oli ottanut tämän lakialoitteen sillä tavalla vakavasti, että huolehti luvan kysymisestä liiankin tarkasti, niin huolella että nainen lopulta hermostui ja sanoi: ”Miten sinä luulet minun syttyvän, kun sinä kyselet lupia koko ajan kuin pieni poika äidiltään. Ota ja nai, tai jätä koko homma väliin.”

Tässä vaiheessa ystävänikin oli jo niin puissa, että perääntyi koko hommasta eikä heidän epäromanttinen iltansa johtanut minkäänlaiseen jatkoon.

Toinen nuori kaveri eteni luvatta alusvaatteisiin asti, jolloin nainen sanoi: ”Odota. Ei niin nopeasti.” Miehen alku perääntyi, mutta hämmentyi nuoren naisen tulisista suudelmista ja alkoi edetä uudestaan, jolloin sai saman jarrutuspyynnön. Tällä kertaa hän perääntyi ja keskinäinen kiihko loppui siihen.

Vasta viikkoja myöhemmin hän kuuli naisen ystävättäreltä, kuinka pettynyt tämä oli ollut siitä, ettei mies ollut halunnut häntä tarpeeksi. Mies kysyi hämmentyneenä: ”Miksi hän sitten esteli minua toistuvasti?”

”Tietenkin esteli, senkin pölvästi. Hän ei halunnut sinun pitävän häntä liian helppona saaliina.”

Seksuaalisuus on se elämän alue, jolla hyvin pienet rikkeet voivat aiheuttaa suuria vahinkoja. On hyvä jos lain antama suoja seksuaalista kaltoinkohtelua ja väkivaltaa vastaan tarkentuu ja lain soveltamisen käytäntö viisastuu. Näillä varauksin kannatan suostumista koskevan lakiehdotuksen etenemistä asiantuntijoiden tarkempaan muotoiluun. Toivottavasti sen avulla seksuaalinen kulttuuri tulee nuorille ensikokeilijoillekin turvallisemmaksi. Muuten he voivat siirtää kokeilunsa yksipuolisesti nettiin ja pornoon. Siellä seksuaalisten halujen kohteet lakkaavat helposti olemasta oikeita ihmisiä. Sellaisen asenteen siirtyminen arkeen kyllä muuttaa seksuaalisuuden, ei vain naisia vaan koko ihmisyyttä raiskaavaksi toiminnoksi.

Käyttääkseni Martin Buberin käsitteitä, ihmisyyden raiskaus tapahtuu, kun minä-sinä suhde muuttuu minä-se suhteeksi. Kuka on tehnyt tuon kuvottavan massan, joka aamulla ahtautuu kaikennäköisiin kulkuvälineisiin ja illalla palaa takaisin yhtä hymyilemättömänä ja yhtä tyhjän näköisenä? Kuka on tehnyt tuon pelottavan suuren joukon, tuon aaltoilevan ihmismeren?

Jokainen meistä, joka on kieltäytynyt katsomasta silmiin, tarttumasta käteen, tunnistamasta nimeltä ja jokainen meistä, joka on sanonut vain se tai ne ja kieltäytynyt sanomasta muukalaiselle sinä, on vastuussa siitä, että suuresta osasta ihmiskuntaa on tullut muodoton massa ja hahmoton joukko. Sitä minäkin voisin kutsua arjen raiskauskulttuuriksi.

Sukupuolten uhriutumiskilpailu

Kunniakulttuurissa miesten ja naisten roolit olivat pitkän perinteen ohjaamia, eikä niitä juurikaan kyseenalaistettu. Identiteetti oli yhteisöllisesti annettu, ja sille piti olla uskollinen. Elintason nousu muutti roolijakoa jonkin verran. Köyhyydestä nousseet keskiluokkaiset miehet alkoivat antaa alisteiseen asemaan jääneille naisille suorastaan idealisoitua hengellistä ylemmyyttä. Ehkä se johtui naisten nöyrästä ‘suostumisesta’ taloudelliseen ja poliittiseen voimattomuuteen. Parhaimmillaan naisia kohdeltiin kunniakulttuurissa hyvin, vaikka heiltä evättiin edelleen säätyläismiesten itselleen voittamat oikeudet.

Arvokkuuskulttuurissa naisten ja työväenluokan miesten tasa-arvovaatimukset alkoivat kulkea tasaista tahtia brutaalista köyhyydestä nousseitten säätyläismiesten hankkimien oikeuksien perässä. Arvokkuus ja hyvekulttuuri antoivat naisille pontta vaatia yhdenmukaista arvostusta ja vertaista kunnioitusta miesten kanssa. Siitä alkoi myös sukupuolten välinen kateellinen kilpailu.

Simone de Beauvoir väitti feministisessä julistuksessaan Toinen Sukupuoli, ettei tytön kateus suinkaan johtunut peniksen puutteesta, vaan naisten alisteisesta asemasta suhteessa miehiin. Simonen kirja oli vahva sukupuolten tasa-arvon julistus. Oli aika ottaa kadehdittu valta pois miehiltä.

Silloin kun miesten ja naisten roolit poikkesivat tarpeeksi toisistaan ja toimivat eri tonteilla, mustasukkaisuus oli kateutta yleisempi ongelma parisuhteessa. Nyt kun roolit sulautuvat toisiinsa ja kummatkin pätevät myös samoilla aloilla, kateus taitaa tulla mustasukkaisuutta kipeämmäksi parisuhdeongelmaksi. Märta Tikkasen parisuhdekuvaukset ovat tämän murroskauden sairaskertomuksia. Hän kuului sukupolveen, joka alkoi kyseenalaistaa miehen synnyinoikeutta perheen päänä. Märtan kaipaama oma aika, luomisrauha ja ura kirjailijana merkitsi loputonta sotaa Henrikin raivoisan itsekeskeistä kateutta vastaan.

Keskustellessani seuraavan sukupolven miesten kanssa, huomaan, että sukupuolirooleihin ja niiden sekoittumiseen tai samanlaistumiseen liityvä hämmennys on vain lisääntynyt. Jatkuvaa vertailevaa kilpailua käydään ei juuri mistään ja samalla ihan kaikesta.

Rene Girardin mukaan keskinäinen mimeettinen kilpailu on aina käänteisessä suhteessa osapuolten väliseen etäisyyteen.[161] Mitä pienempi ero, sitä kiivaampi on osapuolten välinen kilpaileva vertailu ja kateellinen taistelu.

Ihmiskunnan historiassa ei ole koskaan ollut sellaista sukupuolten välistä sotaa kuin nyt. Meillä se näyttäytyy niin, että molemmat, mies ja nainen, ovat toistensa tontilla. Työnjako kodissa mitataan minuuteissa (naiset 3t 41min ja miehet 2t 33min vrk) ja miehen euro on naiselle 84 senttiä. Kuitenkin naiset elävät 6 vuotta miestä pidemmän ja paremman elämän ja voivat saada useita peräkkäisiä orgasmeja. Onko sekin pelkkä oikeudenmukaisuuskysymys?

Miehet ovat yrittäneet kovasti olla muutakin kuin uhoavia metsästäjä/keräilijä-alfauroksia. Moneen toiveeseen olemme yrittäneetkin venyä, syyllisyydestä, häpeästä, pakosta ja uuden oppimisen halusta. Monet ovat naisia miellyttääkseen menneet niin pitkälle, että eivät enää uskalla olla keskenään kilpailevia metsästäjä/keräilijämiehiä lainkaan. Naisen loukkaantumisen pelosta miehet ovat luopuneet paljosta sellaisesta miehisyydestä, joka aivan turhaan on samaistettu väkivaltaiseen patriarkaalisuuteen ja toksiseen maskuliinisuuteen. Kohtaan paljon naisten ehdoilla elävien miesten pahoinvointia ja naisten kotikouluttamien miesten masennusta. Eivät sellaiset miehet yleensä saa, mitä yrittävät itseään miinustamalla naisilta ostaa. Vai miksi niin suuri osa naisistakin on äänestänyt Trumpin, Putinin, Erdogenin, Orbanin, Kaczynskin, Bolsonaron tai Duderten kaltaisia öykkäriuroksia johtajikseen?

Jukka Relander tilitti käsitystään miehen asemasta Suomessa vähän jo vanhentuneilla roolimalleilla seuraavasti:

”Nykyisin vallitsevan stereotypian mukaan miehet jakautuvat kolmeen ryhmään: on Archie Bunkereita, Uuno Turhapuroja ja Dirty Harreja. Samoin miehiin kohdistuvat kehityshankkeet jakautuvat kolmeen osaan. Yksiä pitää kasvattaa, toisia sivilisoida ja kolmansia kuohita. Näitä miestyyppejä yhdistää lisäksi se, ettei yksikään voittaisi huoltajuuskiistaa oikeudessa.”[162]

Huoltajuusriidoissa miehen täytyy osoittaa olevansa uhri ajaakseen oikeuksiaan. Uhriuden valttikortit ovat yleensä naisilla ja vaikka tuomari olisi mies, hän voi leikkiä ritaria olemalla vakuuttavammin uhriutuvan puolella. Aika rankkaa tarinaa naisen päihdekäytöstä, väkivallasta tai mielenterveydellisistä häiriöistä täytyy ladella, ennen kuin kilpailu myötätunnosta siirtyy miehen puolelle.[163]

Edelleen miestä pidetään itsestäänselvästi pääsyyllisenä perheväkivaltaan ja naista puolustettavana osapuolena, vaikka naiset lyövät miestä yhtä usein[164] tai ehkä useamminkin[165] kuin toisin päin. Miesten väkivallan seuraukset ovat toki vakavampia, koska mies on yleensä naista vahvempi, tosin toisenlaisiakin tilastoja on olemassa.[166] Silti useimmat perhesurmat ovat naisten tekemiä.[167] Miehet eivät mielellään raportoi tai tee rikosilmoitusta silloin, kun he ovat olleet naisen väkivallan kohteina, koska he tietävät, ettei uhrikortti kuulu heille. Jos mies joutuu naisen uhriksi, se on hänen eikä naisen häpeä.

Siitä lähtien kun miesterapeutit joskus 1970-luvulla lakkasivat syyllistämästä ‘huonoja äitejä’ useimmista mielenterveydellisistä ongelmista, kukaan ei ole enää uskaltanut syyttää äitejä yhtään mistään. Feministikirjailija Angela Westin mukaan naiset ovat sen jälkeen olleet vapautettuja kaikista syytteistä, täysin viattomiksi julistettuja ja syyntakeettomia uhreja, jotka yksin näkevät, ketkä tässä maailmassa ovat todellisia uhreja ja ketkä uhraajia. Radikaalifeministit korvasivat vanhan myytin Eevan syyllisyydestä uudella myytillä, jonka mukaan Aatamista alkava patriarkaatti on syyllinen jokaiseen sortotoimeen ja -järjestelmään mitä maa päällään kantaa.[168] Vieläkin naiset kyselevät YLEN kanavalla “onko ydinperhe patriarkaatin salajuoni”.

Hippiliike, ehkäisyvälineet ja radikaalifeminismi sekä Suomessa naisasiajärjestö 9 muuttivat 10 000 vuotta arvostetun kotiäitiyden halveksituksi patriarkaalisuuden jäänteeksi, johon suostumista jokaisen itseään kunnioittavan naisen tulisi hävetä. Tosin muinainen kotiäitiys kyllä venyi metsiin ja pelloille miesten kanssa, eikä ollut niin suojattua kuin feministien pilkkaama kapitalistinen kotiäitiys. Sen ajan feministimatriarkka Betty Fiedan vertasi kotiin jääneiden äitien kohtaloa keskitysleirien tapaan ryöstää jokaiselta viimeisetkin itsemääräämisoikeuden rippeet. Ei niin, etteikö vertauksessa olisi ollut mitään totta. Eivät kaikki naiset nauttineet osastaan, niinkuin eivät kaikki miehetkään. Ei pariutuminen, lisääntyminen ja perheestä huolehtiminen koskaan ole ollut mikään itsensä toteuttamisen riemuvoitto juuri kenellekään. Aktiivisesti uhriutuva feminismi alkoi keskitysleirifantasioista, joissa miehet olivat naisvankejaan vartioivia patriarkaalisia kotinatseja.[169]

HS:n Lontoon kirjeenvaihtaja ja kolumnisti Annamari Sipilä aloitti taistelunsa patriarkaattia vastaan jo 5-vuotiaana ja pitää taistelua edelleen aika suoraviivaisena, koska vihollisella on selkeät tuntomerkit. Viime aikoina taistelu on käynyt vaikeaksi, koska osa patriarkaatista on alkanut naamioitua tehokkaasti. Hän kirjoittaa otsikolla: Naiset, varokaa feministiä teeskentelevää miestä:

”Mikä on piilopatriarkaatti. Yksinkertaisesti se tarkoittaa miestä, joka teeskentelee olevansa feministi ja naisten oikeuksien asialla… Osa on vain olevinaan mukana taistelussa, koska feminismi kuuluu nykyaikaisen edelläkävijän julkikuvan rakennuspalikoihin vähän niin kuin jooga, pienpanimo-oluet ja viikset.”[170]

Onneksi minun ei tarvitse näihin naamiaisiin osallistua. Olen muutenkin liian vanha peittääkseni sen, että osa psykososiaalisesta perimästäni tekee minusta puoliksi vanhan liiton äijän, joka silloin tällöin kompensoi alistumistaipumustaan kopistelemalla buutseillaan vähän patriarkaalisuutta tupaan. Sellainen on vain tilapäistä kriisiapua. Olen löytänyt myös armollisia ja rehellisiä tapoja kohdata todellisuus miehenä. Sellainen vasta selkärankaa vaatiikin. Olen myös koko aikuisen ikäni tehnyt työtä köyhimpien ja syrjäytyneiden ihmisoikeuksien ja itsekunnioituksen vahvistamiseksi, olivat he naisia, miehiä tai jotain siltä väliltä. Ei se ole ollut sen kummemmin miehekästä kuin naisellistakaan toimintaa, mutta minä olen tehnyt sitä miehenä miehekkäästi, silloin kun minusta on siihen ollut. Ehkä en vain ole ymmärtänyt omaa seksismiäni.

Feministit ovat usein valittaneet, kuinka huonosti miehet ymmärtävät omaa seksismiään naista kohtaan ja naisen kärsimystä sen alla. Geometrian alkeissa minulle opetettiin, että jos etäisyys pisteestä A pisteeseen B on x, niin matka pisteestä B pisteeseen A on täsmälleen sama x. Eli naisten on yhtä vaikea ymmärtää miesten kokemaa seksismiä ja sen tuottamaa kärsimystä. Ehkä joku kokee geometriasta väännetyn argumentin liian patriarkaalisena rautalangasta vääntämisenä, ja todisteena siitä kuinka kulmikas ja yksioikoinen olen miehenä. Tuon enempää en geometriasta ymmärräkään ja minkä tahansa asian selittäminen minulle matemaattisella yhtälöllä pudottaa minut keskustelusta tyystin. Olisin voinut vain lyhyesti sanoa, että miesten ja naisten pitää kuunnella toistaan sen sijaan että he kilpaa esittävät tilastoja oman sorretun asemansa todisteeksi. Kummankin kuulo- ja ymmärtämisetäisyys toisesta on täsmälleen sama ja se pienenee vain kysymällä, kuuntelemalla ja toisen asemaan eläytymällä.

Feministien ja miesten oikeuksien puolustajien välinen kilpauhriutuminen on mennyt niin kiivaaksi ja kaunaiseksi, että toivo vuoropuhelusta tuntuu välillä mahdottomalta. Kummankin omat somefoorumit ovat täynnä toista sukupuolta halventavia herjoja.

Silti jumppaan välillä ajatusleikillä, jonka mukaan kummankin sukupuolen kaikki edustajat yhden päivän aikana miettisivät, mistä ovat kiitollisia toiselle sukupuolelle. Mitä naiset yleensä tekevät sellaista, mikä tekee miehen elämän helpommaksi ja päinvastoin? Eikä kiitollisuuden tarvitse koskea vain tekoja. Mitä miehet yleensä ovat sellaista, joka tekee naisen elämän helpommaksi ja päinvastoin. Kiitollisuus ja kunnioitus ovat myrkkyä uhriutumiselle mutta ravintoa yhteistyölle.

Sukupuolivähemmistöt

On vaikea keksiä uhriksi joutumisen syytä, joka olisi intiimimpi ja kipeämpi kuin kysymys sukupuolesta ja sukupuolisesta identiteetistä. Ihmisiä kiusataan, sorretaan ja vainotaan monesta syystä, mutta silloin kun vaino liittyy siihen mitä joku ihmisyytensä intiimeimmällä tasolla on, hän on olemassaolonsa perusteita myöten uhattuna. Näissä maisemissa on pelottavaa olla mitään mieltä mistään. Silti otan riskin.

Minä uskon, että sukupuolia on kaksi, naisia ja miehiä, naaraita ja uroksia, synnyttäjiä ja hedelmöittäjiä. Suomessa syntyy kuitenkin vuosittain noin 20 intersukupuolista lasta, joiden sukuelimet, kromosomit tai hormonitoiminta eivät ole yksiselitteisesti mies- tai naistyypillisiä. Oikeusministeriön tuoreessa selvityksessä todetaan, että näiden oikeuksia loukataan leikkauksilla ja hormonihoidoilla, jotka annetaan ennen kuin lapsella on itsellään mahdollisuus päättää hoidon sisällöstä. Olen siitä samaa mieltä.
Saksa on ensimmäisenä maana virallisesti ottanut intersukupuolisia varten käyttöön muunsukupuolisuuden kolmantena sukupolimääritteenä, vaikka ei suinkaan ole kysymys mistään kolmannesta sukupuolesta, vaan kahden välisestä poikkeamasta.

Eri arvioiden mukaan 0,5-5 prosenttia ihmisistä kokee, että heidän sukupuoli-identiteettinsä ei vastaa heidän biologista ja sosiaalista sukupuoltaan. Määrä kasvaa vuosittain huimasti. Sekä inter- että transukupuolisuuteen on saattanut vaikuttaa sikiövaiheen hormonitoiminta kohdussa. Transsukupuolisten aivot saattavat olla eri sukupuolta kuin keho. Tosin tämä on toistaiseksi vain hypoteesi. Transsukupuolisten aivoja ei todellakaan tutkita diagnoosia tehtäessä, ja vaikka tutkittaisiinkin diagnoosin tekeminen siltä pohjalta olisi nykytietämyksen mukaan mahdotonta. Tällaisilla lapsilla on johdonmukaisesti vastakkaisen sukupuolen mieltymykset ja kokemukset hyvin varhaisesta iästä asti. Tosin nekin voivat johtua traumasta, tarjolla olevasta ehdollisesta hyväksynnästä perheen sisällä ja monesta muustakin syystä. Viime vuosina murrosikäisten tyttöjen äkillinen sukupuoliahdistus on lisääntynyt huimasti.^{^[171]} Vielä ei ole tarpeeksi tutkittu sometrendien vaikutusta murrosiän hormonimyrskyssä identiteettiään etsiviin nuoriin. Murkkuna monet vihaavat kehoaan ja haluaisivat olla jotain muuta. Mutta mistä minä tiedän, milloin kuka löytää mitäkin? Miehet heräävät transsukupuolisuuteensa usein vasta keski-iässä. Intiimin identiteettivalinnan tai -löytämisen syiden arviointi on vaikeaa ammattilaisillekin. Transsukupuolisilla aikuisilla on kuitenkin yhä paremmat mahdollisuudet saada lääketieteellistä hoitoa ja sosiaalista tukea sukupuolenkorjauksille. Hyvä niin.

Yhdysvalloissa Oregonin osavaltiossa Jamie Shupe^{^[172]} sai v. 2016 ensimmäisenä oikeuden ei- binääriseen muunsukupuolisuuteen, eli tarkoin määrittelemättömään kolmanteen sukupuoleen. Hän oli ensin tunnustautunut transukupuoliseksi, joka yritti muuntua hormonihoidoilla miehestä naiseksi. Hän ei viihtynyt siinäkään roolissa ja sai yllättävän helposti muunsukupuolisen identiteetin tuomarilta, jolla oli transsukupuolinen tytär. Suuri mediahuomio ja vähemmistöryhmien innokas tuki ei riittänyt vahvistamaan uutta tarkemmin määrittämätöntä sukupuolta. Pari vuotta myöhemmin hän katui koko prosessia ja yrittää nyt uudestaan sopeutua mieheksi.^{^[173]}

Minusta on selvää, että sukupuolirooli rakentuu myös sosiaalisen konstruktion ja arvovalintojen kautta. Olisin eri lailla mies, jos olisin syntynyt Afganistanissa. Kulttuurimme tavat ohjata meitä miehisyyteen ja naiseuteen eivät aina ole kaikkein terveimpiä ja niihin voi vaikuttaa. Silti pidän sukupuolineutraalia kasvatusta liioiteltuna ideologisena yrityksenä tuottaa tasa-arvoa samanlaisuuden kautta varsinkin, kun muilla elämänalueilla suorastaan painostetaan mahdollisimman suuren erilaisuuden hyväksyntään. Lapsi hämmentyy biologisesta sukupuolestaan, jos sitä ei tunnisteta, tunnusteta eikä vahvisteta todeksi sosiaalisesti. Mikä hyöty tai ihmisoikeus toteutuu, kun tuottamalla tuotetaan sukupuolihämmennystä alakouluikäisiin lapsiin? Tiedän että tuota kutsutaan nykyään sukupuolisensitiivisyydeksi. Hyvä jos siihen suuntaan ollaan menossa, mutta en ole oikein vakuuttunut siitä, että sensitiivisyys koskee myös enemmistöä.

Minusta aikuiset naiset voivat olla niin maskuliinisia kuin haluavat olematta miehiä ja sama toisinpäin. Ei kenenkään tapa kokea ja todentaa sukupuolisuuttaan muuta sitä toiseksi, vaikka monet näyttävät uskovan niin.

Viime vuosina ihmisten tapa itse määritellä sukupuoli-identiteettinsä on korostunut ja monipuolistunut. Sukupuoli-identiteettejä on jo ainakin puolensataa.

Kaikki eivät enää usko sukupuolen määräytyvän biologisesti, vaan muodostuvan kokonaan sosiaalisen konstruktion ja yksilöllisen valinnan tuloksena. Sukupuolten välisen taistelun käydessä yhä kiivaammaksi, en yhtään ihmettele, että jotkut haluavat siirtyä ‘voittajien’ puolelle tai hypätä siitä sodasta pois kokonaan ja määritellä itsensä irti binäärisestä ristiriidasta, jonka osapuolia eivät halua olla. Kun lasten hankintaa on lykätty kauas aikuisuuteen, tai siitä on luovuttu kokonaan, sukupuolimääritteet ja -roolit voi vapauttaa biologisista funktioistaan palvelemaan aivan muita tarpeita. Kukin voi korostaa persoonallisuutensa tai mieltymystensä ainutlaatuisuutta keksimällä itselleen yksilöllisen sukupuolen. Oli syy mikä tahansa, tämä sukupuolisen identiteettinsä valitseminen tai määrittäminen yhä laajemmaksi käyvällä sukupuoliskaalalla on saavuttamassa sosiaalisesti hämmentävät ulottuvuudet. Muutamassa vuodessa sukupuolista identiteettiään epäilevien määrä on kasvanut huimasti nuorten kesken. Yhä useampi teini löytää sukupuolensa somesta eikä sisältään. Joustava, liukuva tai muuntuva kokemus sukupuoli-identiteetistä on somen vertaisryhmissä vahvistuva trendi, jonka terveellisyydestä en ole niin vakuuttunut. Nuoret kilpailevat erilaisuudestaan samalla tavalla kuin vertaisryhmissä viihtyvät anorektikot kilpailevat sairautensa etenemisestä tai milloin mistäkin vähemmän vakavasta asiasta. Mitä pienempään ryhmään kuuluu, sitä helpompi on myös uhriutua vähemmistöstatuksensa kautta. Jos aiemmin ei ollut tilaa poikkeuksille, nyt alkaa olla ahdasta heillä, jotka uskovat ja tyytyvät siihen, mikä on geneettisesti annettua. Heitä kutsutaan vähän halveksivasti heteronormatiivisiksi bioessentialisteiksi.
Työtoverini Teja Rönni kuvailee kokemuksiaan alan vaikeuksista:

“Ihmisen biologiset, sosiaaliset, yhteiskunnalliset ja psyykkiset sukupuolen kiemurat eivät myöskään ole ihan yksioikoisia vertaisryhmäkuplan sisällä.
Voiko transsukupuolinen tyttö sanoa olevansa tyttö pojan kehossa? Transpiireissä ollaan melko yksimielisiä siitä, että transtyttöjä tulee sanoa tytöiksi ja transpoikia pojiksi riippumatta siitä, millaisessa kehossa he ovat (heitä ei esimerkiksi kuulu sanoa ’tytöiksi, jotka haluavat olla poikia’ tai ’pojiksi, joilla on tytön identiteetti’, koska se vähättelisi heidän sukupuoltaan). Tässä tulee vastaan semanttinen kompastuskivi: Jos henkilö on tyttö, eikö silloin hänen kehonsa ole lähtökohtaisesti tytön keho, eikä jonkun abstraktin pojan idean keho? Toisaalta, jos transtyttö ei voi sanoa olevansa vankina pojan kehossa, eikö se mitätöi hänen kokemuksensa kehoristiriidasta?

Joidenkin radikaalifeminiestien mielestä transmiehet ovat oikeasti naisia, jotka misogynian vuoksi kieltävät oman naiseutensa ja transnaiset ovat vain pervoja, jotka haluavat vapaapääsyn naisten suojattuihin tiloihin.”

Yllä kuvatut muutokset kulttuurissamme ovat tapahtuneet niin nopeasti, että kielellinen kehitys ei ole pysynyt tahdissa mukana. Jotta aiemmin huomiotta jääneet transsukupuoliset ja muunsukupuoliset eivät kokisi itseään sorretuiksi, koko sukupuolittava sanasto ja kielioppi pitäisi muuttaa sukupuolineutraaliksi tai vähintäänkin sukupuolisensitiiviseksi. Eikä siinä mitään. Kieli kyllä kehittyy vastaamaan löydettyä todellisuutta niin kuin pitääkin. Tietenkin koko todellisuudelle ja sen uusille ilmiöille täytyy olla sitä kuvaavia sanoja.

Koska suomen kielen persoonapronominit ovat sukupuolineutraaleja, säästymme englanninkieliseen maailmaan säädettävien syrjintälakien uusista muodoista, jotka velvoittavat puhuttelemaan kutakin sukupuolta heidän itse valitsemallaan persoonapronominilla, jotta ei joutuisi tuomituksi vihapuheesta, syrjinnästä tai väkivallasta kyseistä ihmistä kohtaan. Itse valittuja sukupuolimääreitä on kymmeniä ja niille keksittyjä persoonapronomineja on yhtä paljon. Opettajilla on suuria vaikeuksia muistaa niitä ja käyttää niitä suhteessa oikeaan henkilöön. Uusien sääntöjen ja lakien tarkoitus ei ole vain kieltää vihapuhe, vaan määrätä ainoa kelpaava puhe, vaikka sellainen käytäntö on liiankin tuttua vähemmän toivotuissa valtiomuodoissa. Monessa Amerikan ja Euroopan yliopistoissa opettajat eivät uskalla opetuksessa käsitellä sukupuoli-identiteettiä, koska pelkäävät sanovansa jonkun mielestä jotain väärin ja saavansa sen takia kurinpidollisia syrjintäsyytteitä. Opettajat, jotka uskaltavat käsitellä asiaa, huomaavat luokan vaikenevan, koska kaikki pelkäävät sanovansa jotain loukkaavaa, jonka seurauksena joku uhriutuu, ja väärinsanoja joutuu vastuuseen toisen mielipahasta tai traumasta.[174]

Suomessa tämän sukupuolisensitiivisyyden nimissä ehdotetaan, että enemmistö lakkaisi kutsumasta ja kohtelemasta ketään millään sukupuolisuutta määrittävällä tavalla. Mies voi loukata mieheksi itsensä kokevaa naista, jos kaupungilla avaa tälle oven. Ritarillisuus aiheuttaa riitaa. Aiemmin niin arvostettu herrasmieskäytös voi muuttua moraaliseksi närkästyksen aiheeksi. Kenenkään ei pitäisi enää avata naisille ovia tai sitten kaikki avaavat kaikille ovia. Arkipuheen sukupuolisiin määritteisiin pitäisi varmuuden vuoksi lisätä -oletettu. Ethän koskaan voi tietää, loukkaatko vierasta kutsumalla häntä mieheksi tai naiseksi. Keneltäkään ei kuitenkaan kysytä, loukkaako heitä puhe miesoletetuista tai naisoletetuista. Sen lisäksi meidän ‘normaalien’ on totuttava kutsumaan itseämme cis-sukupuolisiksi, erotuksena kaikista muista sukupuolimääreistä.

Nämä enemmistölle annettujen nimitysten kautta meidän pitäisi paremmin ymmärtää, kuinka kiusallista on tulla kohdelluksi muuna kuin on tai kuinka noloa on tulla määritellyksi poikkeukseksi enemmistöstä. Eräs muunsukupuolinen pappi ilmaisi asian Facekeskustelussa näin:

”Miettikääpä jokainen tätä sen kautta, miltä teistä tuntuisi, jos teitä jatkuvasti pidettäisiin eri sukupuolen edustajana kuin mitä olette ja sit sen mukaan teistä käytettäisiin erilaisia nimityksiä ja/tai kohdeltaisiin eri tavalla kuin kohdeltaisiin, jos tunnustettaisiin se teidän oikea sukupuoli.”

Vastasin siihen: ”Se on alkanut jo, enkä todellakaan pidä siitä. Sinä olet ensimmäinen, joka kutsuu minua oletetuksi mieheksi tai cis-sukupuoliseksi, vaikka hyvin tiedät, että sukupuoleni on juridisesti, hormonaalisesti, geneettisesti, psykososiaalisesti ja subjektiivisesti aivan selvä.

Hän jatkoi: ”Haaveilen siitä ajasta, kun kaikki tietää, että toisen ihmisen sukupuolen olettaminen on väärin.”

Minä haaveilen ajasta, jolloin ihmiset saavat rauhassa uskoa silmiään ja kohdella miehiä ja naisia sellaisina, kunnes heille kohteliaasti kerrotaan, ketkä haluavat tulla kohdelluiksi toisin.

Toki ymmärrän, että sopeutumisen paine laskeutuu silloin pääasiassa niiden harteille, jotka kovasti toivoisivat itselleen helpomman arjen. Ei ole aina helppoa ja turvallista tulla kaapista ja esitellä itsensä transsukupuolisena. Eivät kaikki suhtaudu asiaan kovin kunnioittavasti. Kun asiat ovat ihmisille vielä varsin uusia, joutuu selittämään aika paljon. Vaikka siihen tottuisikin, se voi ajan myötä käydä väsyttäväksi ja niin ärsyttäväksi, että on vaikea pysyä kohteliaana. Tietenkin tuntuisi reilummalta, että tälle vaikeudelle löytyisi ratkaisu, joka olisi kaikille yhtä helppo.
Kun sellaista ei ole löytynyt, vähemmistöt ovat keksineet sukupuolisensitiivisen ratkaisun, joka on tasapuolisesti kaikille yhtä vaikea. Yhdenlaista oikeudenmukaisuusajattelua sekin.

Se, että jokaisen sukupuoli lähtökohtaisesti kyseenalaistetaan kohteliaisuudesta tai kunnioituksesta niitä kohtaan, joiden seksuaalinen identiteetti ei vastaa heidän sukupuoltaan, ei tule koskaan toimimaan. Se tekee ratkaistavan ongelman vain kipeämmäksi. Sellainen käytäntö voi tulla voimaan vain, jos toisen loukkaantumisen pelko alkaa hallita vuorovaikutustamme. Sellainen ei valitettavasti tule lisäämään kaivattua hienotunteisuutta ja erilaisuuden kunnioitusta.

Tämäkin ilmiö on esimerkki kirjani teemasta. Vähemmistö loukkaantuu kohtelustaan vähemmistönä ja painostaa moraalisella närkästyksellään koko maailmaa puhumaan niin heistä kuin itsestäänkin eri tavoin kuin ennen. Ehdotettu tapa on huomattavan hankala. En voinut kuvitellakaan, että sellainenkin päivä vielä tulee, jolloin joudun puolustamaan oikeuttani kutsua itseäni mieheksi ja odottaa muidenkin tekevän niin.

Feministi ja yhteiskuntatieteiden tohtori Saara Särmä sanoo: ”Normeista poikkeaminen voi olla monella tavoin hengenvaarallista, siksi nämä normit tulee purkaa, eikä niitä tule pönkittää aina lisää. Norminpurun voi aloittaa esimerkiksi poistamalla juhlapuheiden aloituksesta lopullisesti ”hyvät naiset ja herrat” sen sijaan voi aina aloittaa hyvä yleisö, hyvät ystävät tai hyvät toverit.”[175] Niin, ja päiväkodeissa ei enää puhutella tyttöjä ja poikia vaan lapsia tai vain ihmisiä.

En ymmärrä Särmän logiikkaa. Julkihomous valtakunnan normipoikkeamana voi todella olla hengenvaarallista Afganistassa, Saudi Arabiassa, Tsetseniassa ja monessa muussakin maassa. Sellaiset normit pitää kansainvälisellä painostuksella purkaa. Juhlapuheiden aloitustavalla tuskin on mitään vaikutusta siihen asiaan. Puheen voi aloittaa vaikka buddhalaisittain: “Hyvät sisaret ja veljet kärsimyksessä, sairaudessa ja kuolemassa.” Ne ovat buddhalaisittain ihmisyyden normeja. Ei niitä voi purkaa.

Normien purkamisen tekeminen normatiiviseksi kuulostaa hätävarjelun liioittelulta. Oikea ja vasen ovat myös normeja, joista poikkeaminen ainakin liikenteessä voi olla hengenvaarallista. Ei kukaan ole sen tähden ehdottanut, että suuntanormit poistettaisiin kokonaan. Täytyy vain huolehtia siitä, että niistä poiketaan ja voidaan poiketa mahdollisimman turvallisesti.

Meillä ei ole hajuakaan siitä, minkälaisia vaikeuksia ja vaaroja tai vastaavasti millaisia hyötyjä seuraisi siitä, että sukupuolinormitukset poistettaisiin kokonaan. Emme edes tiedä, miten ihmeessä ne voitaisiin poistaa kokonaan. Tästä huolimatta sukupuolineutraalia kasvatusta uitetaan koulutukseen päiväkodista alkaen täysin vakuuttuneina siitä, että tämä tekee tuleville sukupolville pelkkää hyvää. Vaikka sitä kutsutaan nykyään sukupuolisensitiiviseksi kasvatukseksi, sisältö ei ole miksikään muuttunut. Luulen, että on vain epäsuora tapa kutsua tämän ideologisen agendan arvostelijoita sukupuolisesti epäsensitiivisisiksi. Tulkintani voi tietty olla ennakkoluuloisuuteni takia väärä, mutta joka tapauksessa tämä on aika rohkea sosiaalinen kokeilu, jonka tuloksia mitataan vasta vuosikymmenien päästä.

Voi olla, että cis-sukupuolisuus sulautuu yhtä luonnolliseksi osaksi kieltä, kuin tapahtui termille heteroseksuaalisuus noin 150 vuotta sitten. Tuskin kukaan tänään loukkaantuu siitä, että häntä kutsutaan heteroksi, vaikka sana keksittiin alun perin vain homouden vastakohdaksi. Tosin silloin termiehdotus tuli tutkijoilta, eikä suinkaan otettu käyttöön homoseksuaalien vaatimuksesta. Se saattoi hieman helpottaa asiaa.

Nyt uhriksi joutunut tai/ja uhriutunut vähemmistö yrittää määrittää koko enemmistön itsensä kautta sen sijaan, että tyytyisi kaikkien tilastojen tieteelliseen ja arkiseen normikäytäntöön, jossa poikkeukset määritetään normin kautta eli vähemmistö määrittyy enemmistön kautta.

Yksi muunsukupuolinen ystäväni auttoi minua ymmärtämään ilmiötä selittämällä, että nuo lisämääreet ovat eräänlaista terapeuttista puolivittuilua, jotta enemmistö näiden epämukavien sanojen kautta ymmärtäisi vähemmistön saamaa kaltoinkohtelua. Minun kohdallani tämä opetus on mennyt ohi. Jos joku yrittää korjata loukkaavaksi kokemaansa sanastoani, hän voi pyytää minua välttelemään niitä suhteessa häneen, mutta jos hän painostaa minua käyttämään aivan uusia outoja sanoja suhteessa itseeni ja kaikkiin, jotta hänellä olisi parempi olo, sellainen ei herätä myötätuntoa vaan ärtymystä. Potut pottuina on huono strategia lisätä ymmärrystä yhtään mistään.

Luulen, että kunnioittamattomat keinot pilaavat kunniallisen tarkoituksen. Minusta jokaisen vastuulla on itse kommunikoida tarpeeksi selvästi, minkälaisena haluaa tulla nähdyksi ja miten halua tulla kohdelluksi. Muiden vastuulla on kunnioittaa toisen valitsemaa tai kokemaa identiteettiä ja sitä vastaavaa puhuttelutapaa. Koko ihmiskunnan haastaminen johonkin päätä sekoittavaan arvausleikkiin ja arkikielen verbaaliseen taitoluisteluun on mielestäni vähemmistöjen hätävarjelun liioittelua ja oman uhriutensa kostamista enemmistölle.

Itse olen syntynyt ja kasvanut pienessä pilkatussa alakulttuurissa ja vieläkin samaistun melkein mihin tahansa vähemmistöön. Miehuus on varmaan ainoa enemmistö, johon olen vähitellen alkanut kuulua johdettuani vuosia puhkirehellisiä miesryhmiä. Paradoksaalista ja yllättävää kyllä, alan herätä tilanteeseen, jossa cis-sukupuolinen miesten enemmistö alkaa olla hyvin hämmentävässä uhriksi joutumisen tai/ja uhriutumisen ansassa. Jos emme suostu meille tarjottuun uuteen sanastoon, olemme vaikka minkä alan foobikkoja tai jonkun tietyn vähemmistön vihaajia. Jos suostumme uuteen sanastoon, koska emme uskalla olla suostumatta, olemme uhriutujien pompoteltavissa olevia rohkeusvajeisia mielistelijöitä, vaikka kuinka kutsuisimme alistumistamme suvaitsevaiseksi myötätunnoksi.

Yksi vastapuolivittuileva tapa ottaa tämä vastaan olisi suomentaa cis-sukupuolisuus tämänsukupuolisuudeksi, mitä se oikeasti tarkoittaakin. Roomalaisetkin puhuivat Galliasta juuri siten: Alppien tällä tai tuolla puolella olevat. Tämänsukupuolisten vastakohtana olisi taas tuonsukupuoliset. Aika toivottomalta tuntuu tämä verbaaliakrobatia.

Rakkaudellisia ja kaikkia osapuolia kunnioittavia etenemistapoja varmaan löytyy, mutta ei pakottamalla koko kansalle uutta sanastoa. Uhriutumisstrategian kunnianhimoinen tavoite on vanhojen sanojen kriminalisointi, uusien pakollisten sanojen hakkaaminen lakiin ja koko ihmiskunnan osittainen uudelleenmäärittäminen. Sitä yritetään toteuttaa vetoamalla myötätuntoon, ihmisarvon kunnioittamiseen ja siinä sivussa kollektiiviseen syyllisyyteen vähemmistöjen kärsimyksestä.

Identiteettifundamentalismia

Kunnia- ja arvokkuuskulttuureissa kipeitä kokemuksia kuvattiin arkisesti ja realistisesti. Ne olivat huonoja muistoja; surua, vihaa, kaunaa ja kostonhalua kasaavia kokemuksia. Ne kohdattiin suremalla, potemalla, kestämällä, kostamalla, käymällä oikeutta tai/ja antamalla anteeksi. Ne olivat vaikeuksia, joista opittiin ja joiden pohjalta opetettiin jotain uutta seuraavalle sukupolvelle; niistä kerättiin kollektiivista voimaa vastustaa ja haastaa vääryyttä, taistella oikeuksien puolesta, vähentää kollektiivista kärsimystä ja rakentaa kaikille parempaa maailmaa, jossa uhreja ei enää tehtäisi. Kunnia- ja arvokkuuskulttuureissa puhuttiin kestävyydestä, rohkeudesta, nokkeluudesta, neuvokkuudesta ja ihailtiin urhoollisia sankareita, jotka toteuttivat näitä avuja, kunnes paha sai palkkansa ja hyvä voitti.

Uhriutumiskulttuurissa voittajat ovat poikkeuksetta konnia. Eivät he muuten olisi voittajia. Uhrit sen sijaan ovat viattomia. Eivät he muuten olisi uhreja.

Uhrit ovat luoneet ihan oman sanaston kuvaamaan kokemaansa vääryyttä. Monet näistä sanoista ovat varsin nokkelia tapoja kuvata jotain hyvin olennaista alistavasta käytöksestä. Microassault (kun hyökkäys on vain hymyn väreen kokoinen), microinsult (kun solvaus on vain olankohautus), mansplaining (kun mies yrittää selittää itseään) whitesplaining (kun valkoinen yrittää selittää itseään) straightsplaining (kun hetero yrittää puhua itsestään). microstraightwhitesplaining (vasta tulollaan oleva sana, joka kuvaa kuinka turhaa valkoisen heteromiehen on selittää yhtään mitään mistään kenellekään). Slutshaming tarkoittaa seksuaalisesti loukatun syyllistämistä saamaansa kohteluun. Cultural appropriation on toisen kulttuurin tuotteen anastamista itselleen. Se tapahtuu varsinkin, jos valkoinen omii jonkun vähemmistöön kuuluvan hius- tai pukeutumistyylin. Sama rikos ei toteudu silloin, jos vähemmistö omii enemmistön tyylin. Heteronormatiivisuus on tavallisten sukupuoleen liittyvien oletusten tekemistä, kuten oletus: ”kohta tuo poika alkaa kiinnostua tytöistä”. Cisnormatiivisuus on sen olettamista, että tuo poika ylipäänsä on sitä, miltä hän näyttää.

Nämä synnit ovat valjenneet minulle vasta käytyäni pitkiä keskusteluja erilaisten vähemmistöjen edustajien kanssa. Opin syyllistyneeni misgenderöinnin syntiin. Se puolestaan on cisseksismiä ja luultavasti myös transfobiaa, joka on tyypillistä toxic masculinityä eli myrkyllistä miehisyyttä. On myös TERF-feministejä, (trans exclusionary radical feminism) jotka eivät pidä siitä, että miesnyrkkeilijä alkaa kutsua itseään naiseksi ja nousee kehään hakkaamaan naisia. Heistä on ihan jees, että naisurheilijoiden testosteroonitasolle annetaan kattoarvot.

Kaikki nämä sanat ovat jossakin tilanteissa aivan oikeasti olennaista kohtuuttomuutta kuvaavia sanoja. Uusinakin käsitteinä ne voivat palvella terveen uhritietoisuuden syventymistä ja tehdä ihmisistä yleisesti ottaen tiedostavammin sukupuolisensitiivisiä ja hienotunteisia toisiaan kohtaan. Itseään uhriuttavien ja muita syyllistävien ryhmien moraalisen paheksunnan sanastona tuota voi verrata uskonnollisten lahkojen tapaan kuvata ”maailman ihmisiä” saastaisina helvettiin joutuvina irstailijoina, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä tai kirottuina luopioina, jotka ovat lähteneet palvomaan ”lihansa himoja”.

Vanhana feministinä itseään pitävä HS:n kolumnisti Saska Saarikoski on myös saanut maistaa uuden sukupuolifundamentalismin ankaruutta:

”Olen hämmentynyt siitä, että joudun katselemaan nuoria feministejä usein syytetyn penkiltä käsin. Se tapahtuu, kun olen poikennut oikeasta ajatus- tai puhetavasta.

Ehkä olen erehtynyt puhumaan sukupuolenvaihdoksesta enkä sukupuolenkorjauksesta. Ehkä olen kirjoittanut transseksuaalinen, kun olisi pitänyt sanoa transsukupuolinen. Tai ehkä olen unohtanut jonkin kirjaimen LBGTQ-litaniasta. Viimeksi erehdyin kysymään, oliko Timo Soinin aborttikanta niin iso asia kuin Suomessa kohistiin…

Palaute on mustavalkoista: jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Olen saanut huomata olevani luolamies ja setämies.”[176]

Poliitikot eivät enää uskalla julkisesti sanoa näistä teemoista mitään merkityksellistä, koska pelkäävät jonkun väärin valitun sanan takia joutuvansa leimatuiksi x-foobikoiksi tai seksistisiksi. Heidän tavoitteensa on vain selvitä poliittisesti hengissä seuraavan kymmenminuuttisen haastattelun ajan.

Jokaisen ryhmän moraalinen slangisanasto palvelee koodikielenä niille, jotka kuuluvat joukkoon. Ulkopuolisille se välittyy yleensä ärsyttävän vieraannuttavana. Ympäristö ei yleensä opi sen kautta edes sitä, minkä se voisi oppia, jos asia selitettäisiin tutuilla sanoilla. Ulkopuoliset yrittävät tulla toimeen ärtymyksensä kanssa tekemällä heitä syyttävä sanasto naurunalaiseksi, muuttamalla se vitseiksi ja tekemällä siitä pilkkaa. Niinhän minäkin tässä osittain teen.

Aiemmin mainitsemani akateemiset jekuttajat[177] halusivat kokeilla, millaista soopaa aiheesta saattoi kirjoittaa arvostettuun Sexuality & Culture -lehteen alan jargonia käyttäen. Akateemisen vertaisarvion läpi meni artikkeli ”Sisäänkäynti takakautta: Heteroseksuaalisten miesten homohysterian haastaminen käyttämällä penetratiivisia seksileluja”. Koska väärät asenteet ovat ihan perseestä, myös asenteiden muutokset oikeaan suuntaan alkavat juuri sieltä. ”Heteroseksuaaliset miehet harvoin työntävät seksileluja peräaukkoonsa, mikä todennäköisesti johtuu homoseksuaaliksi leimaamisen pelosta (homohysteria) ja suvaitsemattomuudesta transihmisiä kohtaan (transfobia).”

Tämä anaaliterapeuttinen eheyttämisohjelma meni oikealla sisäpiirislangilla ja tarpeeksi monella näennäistieteellisellä sitaatilla aivan täydestä. Yksi lehden vertaisarvioijista antoi tästä satiirisesta mielikuvituksen tuotteesta loistavat arvosanat: ”Tämä artikkeli on uskomattoman runsas ja innostava lisä seksuaalisuuden ja kulttuurin tutkimukseen, sekä erityisesti maskuliinisuuden ja anaalisuuden leikkauspisteeseen.”[178]

Oikeisto on jo pitkään käyttänyt poliittista korrektiutta pilkkasanana niitä vastaan, jotka ovat vasemmalta laidalta arvostelleet arjen kielenkäyttöön pesiytynyttä rasismia ja seksismiä.

Uhriutumiskulttuurin poliittinen korrektius on erilainen kuin 1980-luvulla alkanut vaatimus rajoittaa vähemmistöihin kohdistuvaa vihapuhetta ja monipuolistaa yliopistojen oppimateriaalia enemmän vähemmistöjä koskevaksi. Silloin vasemmisto käytti termiä myös itseironisena tapana pilkata asiaan liian dogmaattisesti suhtautuvia aktivisteja.

Uusi ja entistä ankarampi poliittinen korrektius koskee vähemmistöjen tunne-elämää ja sen häiriintymättömyyttä. On elintärkeää saada kaikki vähemmistöjen tunne-elämää häiritsevät ihmiset tavalla taikka toiselle tuomiolle. Verbaalisia ansoja, vääriä ja loukkaavia sanoja, sortavia ilmeitä ja eleitä on joka puolella, eikä virheisiin ole varaa, varsinkaan jos on missään ammatillisissa tekemisissä minkään vähemmistön kanssa. Uhriutumiskulttuurin luomassa poliittisessa korrektiudessa uhrit sanelevat, kummassa kädessä näissä juhlissa kuuluu pitää haarukkaa ja mitä lasia pitää kilistellä puheenvuoroa pyydettäessä. Synnit, joihin voi sortua, ovat yhtä käsittämättömiä kuin aristokraattien juhlapäivällisillä. Kummassakin tapauksessa pienikin rike todistaa moukkamaisuutesi ja kuulumattomuutesi näitten ihmisten joukkoon.

Tietenkin joillekin on tärkeää tunnistaa ja puuttua pieniinkin hyljeksimisen eleisiin. Jatkuva keskittyminen vain siihen kielteiseen, mitä muut luultavasti ajattelevat meistä, aikovat meille ja tekevät meille, on vain itseään ruokkivaa kielteistä ennakointia, kaikkein pahimman olettamista ja vielä pahempaan varautumista. Sitä saa, mihin keskittyy, ja se lisääntyy, mihin uskoo. Kokonaisen sanaston rakentaminen näiden oletusten vahvistamiseksi on pahimmillaan vainoja täynnä olevan maailman rakentamista, jossa yksikään tärkeä sana ei millään kriittisellä tavalla kuvaa uhriutujien omaa asennetta, käytöstä ja tapaa puhua.

Vähemmistöaktivistit ja sosiaalisoturit alkavat vainoharhaisesti varjella omaa ”puhtauttaan” samalla tavalla kuin nuoruuteni poliittiset ja uskonnolliset fanaatikot. Heidän hierarkiansa on kuin nurinpäin käännetty kastisysteemi, jossa suurin valta on kastittomilla. On tärkeää pysyä niin sorrettuna kuin vain mahdollista, kuulua siihen kastiin, jota kukaan muu ei voi ymmärtää ja jonka puolesta kukaan muu ei voi puhua. Se on erittäin kielteisesti rakennettu vahva identiteetti, jonka kanssa ei sovi kilpailla. Uhrien keskinäinen kilpailu kunkin uhriuden vakuuttavuudesta muistuttaa liiankin paljon uskonnollista kilpailua uskomisen puhtaudesta ja sydämen viattomuudesta. Yksikin väärä sanavalinta paljastaa sinun kuuluvat heihin eikä meihin. Et ole aidosti täytetty Pyhällä Hengellä, koska et puhu tarpeeksi vieraalla kielellä. Ongelma on myös siinä, että uhriutumiskulttuurin uudissanat vaihtuvat niin nopeasti, että sama sana, jonka kautta sinut tunnistettiin eilen meikäläiseksi, paljastaa sinut tänään heikäläiseksi.[179] Nollatoleranssin ankaran lain mukaan on ehdottomasti kiellettyjä sanoja riippumatta siitä, mitä niillä tarkoitetaan. Aivan kuten Vanhassa Testamentissa kivitettiin kuoliaaksi ihmiset, jotka turhaan lausuivat Jumalan nimen. Poliitikot, julkisen viran haltijat ja firmojen toimitusjohtajat erehtyvät joskus käyttämään sanoja, jotka vievät heiltä työpaikan ja maineen muutamassa tunnissa. Riippumatta käytön tarkoituksesta tai motivaatiosta katastrofaalinen taikasana, jonka pelätään loukkaavan jotain vähemmistöä, tuottaa somejumalan raivoisan tuomion ilman mitään mahdollisuuksia puolustautua. Aivan sama oletko koko elämäsi taistellut uhrien oikeuksien puolesta tai auttanut uhreiksi joutuneita, jos sanasi loukkaa jonkun ryhmän identiteettiä ja siihen kuuluvien tunteita, olet hukassa nyt ja iankaikkisesti.

Vapaan sanan esitaistelijat joutuivat tilille vaarallisten ja haastavien ajatusten ja ideoiden esittämisestä. Sellainen on mennyttä aikaa. Ei ihmisillä, ainakaan uhriutuvilla ihmisillä, ole enää aikaa arvioida aatteita ja ajatuksia. He jakavat maailman vuohiin ja lampaisiin koodisanojen, oletettujen asenteiden ja omien loukkaantumisten perusteella.

Keskustan valtuutettu Riikka Moilanen yritti siirtää keskustelua kaupungin siisteydestä olennaisempaan asiaan. Hän kantoi huolta Oulun katukuvassa näkyvistä asunnottomista päihdeongelmaisista ja tehosti huoltaan puhumalla valtuuston kokouksessa 10.9.2018 sarkastisesti ydinkeskustan “ihmisroskasta.” Someraivon jälkeen oli turha selittää, että halusi ilmaista välittävänsä ihmisistä enemmän kuin roskista. Moilanen erotettiin saman tien Pihlajalinna Oulu Oy:n toimitusjohtajan tehtävästä.

Tätä kirjoittaessani Lundin yliopiston neurofysiologian professori Germund Hesslow taistelee työpaikastaan, koska hän on monta vuotta luennoinut tuleville lääkäreille tilastollisesti merkittävistä sukupuolten välisistä eroista, jotka eivät ole vain sosiaalisia konstruktioita.[180] Muutamat oppilaat ovat tehneet hänestä kantelun antifeministisestä agendasta ja transfobiasta. Samassa yliopistossa jotkut oppilaat vaativat oppikirjojen sukupuolikiintiöitä. Miesten ja naisten kirjoittamia kirjoja piti olla yhtä paljon. Kun vaatimus kävi kohtuuttomaksi täyttää, yksi opettajista, Erik Ringmar peruutti oman kurssinsa kokonaan.[181] Hän käsitteli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun konservatiivista yhteiskuntakritiikkiä, eikä siltä ajalta yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi naisten kirjoittamia kirjoja. Löytyi ainoastaan yksi nainen, joka vastusti naisten äänioikeutta, mutta koska oli tarkoitus tarkastella fasismin taustaa ja nousua, useimmat sen taustavaikuttajat olivat miehiä.

Suomessa alkaa olla samankaltaisia esimerkkejä opiskelijoiden vaatimasta itsesensuurista yliopistolla. Marraskuussa 2018 feministi Blanka Henriksson sai kuulla, että hänen yliopistonsa, Åbo Akademin, juhlasaliin oltiin järjestämässä kansainvälisenä miestenpäivänä 19.11. Bettina Sågbomin juontamaa miesten tasa-arvoa käsittelevää seminaaria, johon oli kutsuttu alustajaksi ja panelistiksi muun muassa ruotsalainen kirjailija, muusikko ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Alexander Bard. Sen lisäksi tilaisuudessa oli tarkoitus esittää Cassie Jayen tekemä dokumentti The Red Pill, joka kertoo miesten tasa-arvoliikkeestä Amerikassa. Se oli liikaa Blankalle. Kovalla kiireellä hän kirjoitti vetoomuksen yliopiston rehtori Mikko Hupalle, keräsi viikonlopun aikana siihen 35 nimeä lähinnä psykologian ja teologian tiedekunnista ja vaati, että yliopisto osoittaisi ”instituaalista rohkeutta” peruuttamalla jo tehdyn sopimuksen järjestäjien kanssa.
Tuo rohkeuteen vetoaminen oli mielestäni erityisen kornia, kun Henriksson samalla suoraan uhkasi, että yksi nimeltä mainittu tutkija oli sanonut siirtävänsä tutkimusprojektinsa toisen yliopistoon, jos tilaisuus toteutuu. Sen mukana olisivat siirtyneet myös suuret tukirahat muualle. Minusta yliopiston asia olisi ollut osoittaa rohkeutta puolustamalla sananvapautta moisen kiristyksen edessä.
Rohkeuteen vetoaminen oli erikoista myös siksi, että yliopistoa velvoitettiin suojelemaan mahdollisesti kaltoinkohdeltuja oppilaita ja henkilökunnan jäseniä, jotka mahdollisesti tuntisivat ”pelkoa ja turvattomuutta” Alexander Bardin läsnäolon vuoksi. Nämä ihmiset tuskin menisivät tilaisuuteen ensinkään, joten kuinka etäälle yliopiston suojeluvelvollisuuden pitäisi ulottua? Tämä on tyypillistä uhriutumisstrategiaa. Vetoomuksen allekirjoittajat eivät tosin itse sanoneet tarvitsevansa suojelua, mutta suojelivat niitä, jotka ”mahdollisesti” tuntisivat olonsa turvattomiksi. Vaikka kukaan ei tiennyt, olisiko tällaisia uhreja, tai haluaisivatko he tällaista suojelua, allekirjoittajat esiintyivät suurina mahdollisten uhrien suojelijoina.
Miksi eivät ottaneet selvää, onko sellaisia ja mitä apua he mahdollisesti tarvitsisivat? Blanka Henriksson olisi voinut itse osoittaa rohkeutta tarjoutumalla sellaisten henkilöiden tueksi ja auttanut heitä kohtaamaan pahimmat pelkonsa menemällä heidän kanssaan tilaisuuden eturiviin istumaan.
En usko, että tällä oli mitään tekemistä uhrien suojelun kanssa. Uhrikortti otettiin käyttöön vain vihollisen vahingoittamiseksi ja yliopiston rakentamiseksi suureksi turvahuoneeksi, jota myrkyllinen maskuliinisuus ei pääsisi saastuttamaan.
Mikä ja kuka oli se suuri vihollinen? Dokumenttielokuvan The Red Pill sanottiin olevan äärioikeistolainen ja antifeministinen naisen sortoa vähättelevä propagandaväline, jota on boikotoitu ympäri maailmaa. Kaikkea muuta. Cassie Jaye on palkittu dokumentaristi ja vannoutunut feministi, joka päätti varata pari vuotta dokumentoidakseen vihollisensa pimeän puolen. TED-luennossaan hän kuvaa sitä itsetuntemuksellista prosessia, jonka kävi läpi kohdatessaan omia turhiksi osoittautuneita ennakkoluulojaan.
Kun hän dokumentissaan alkoi antaa ihmisen kasvot vihollisilleen, oma feministinen yhteisö alkoi antaa vihollisen kasvot hänelle. Dokumentti todellakin on ollut feministien boikotoima ympäri maailmaa ja sadat ihmiset, jotka eivät koskaan ole nähneet sitä, ovat elokuvateattereiden ulkopuolella osoittaneet mieltään sitä vastaan ja yrittäneet estää ihmisiä menemästä sitä katsomaan. Epäilen, oliko Blanka Henriksson, kukaan protestilistan allekirjoittajista tai rehtori Hupa itsekään nähnyt dokumenttia. Tarkista itse, olisiko sinulla tarvetta suojella oppilaitasi tai lapsiasi siltä. Katseluoikeuden saa YouTubesta ostettua kolmella eurolla. Suosittelen. Dokumentti sai tämän skandaalin kautta runsaasti ilmaista mainosta. Niin yleensä käy kaikelle, mikä yritetään kieltää.
Alexander Bardia puolestaan luonnehdittiin antifeministiseksi, seksistiseksi, rasistiseksi, homofoobiseksi ja islamofoobiseksi provokaattoriksi. Silti hän on parikymmentä vuotta luennoinut vuorovaikutteisuuden vallankumouksesta ja muista aiheista Ruotsissa ja Euroopan muissa yliopistoissa ilman mitään ongelmia. Kyllä. Hän puhuu #MeToo liikkeen itsemurhiin johtaneista ylilyönneistä, valheellisista syytöksistä ja lynkkaushengen vaarallisuudesta, mutta ei hän sen takia ansaitse saamiaan fobiadiagnooseja ja muita solvaavia nimityksiä. Kyllä. Hän on suorastaan provokatorinen ulosanniltaan -- kuten moni esiintymisintoinen taiteilija on. Kyllä. Hänellä on kammottava risuparta ja hassut vaatteet, mutta eivät edes pienet lapset pillahda itkuun hänet nähdessään. Kyllä. Hän on alkanut olla huolissaan ruotsalaisten miesten hyvinvoinnista, mutta ei se hänestä seksististä antifeministiä tee. Hän on minusta kohtuullisen hyvä ajattelija ja yhteiskunta-analyytikko, ja se ehkä antaa hänelle muutaman vaarapisteen, mutta ei niin monta, että hänet pitäisi de-platformata^{^[10]} yliopistosta, jonka tarkoitus on kehittää yhteiskunnallista ymmärrystä.^{^[182]}
Silti noin kuudesta tuhannesta ihmisestä, jotka ovat tekemisissä Åbo Akademin kanssa, 35 tunnistamattomien ja mahdollisten uhrien urheaa suojelijaa saa rehtorin vakuuttuneeksi siitä, että miesten tasa-arvoa käsittelevä seminaari olisi huono juttu yliopiston maineelle. Niin suuren vallan on saanut vetoaminen hypoteettisten uhrien mahdollisiin tunnemaailman häiriöihin ja niiden suojeluun. #MeToo-liike sen sijaan on saanut nauttia Åbo Akademin varauksettomasta tuesta. Minusta rehtori Mikko Hupa osoitti poikkeuksellisen suurta henkilökohtaista pelkuruutta todistaessaan tällä tavalla rohkeuttaan pienelle ryhmälle uhriutumisen strategian käyttäjiä. Hän sanoi, ettei halunnut loukata mahdollisia uhreja, mutta ketä hän oikeasti pelkäsi loukata?
Vaikka Bard olisi pelkkä trolli ja Red Pill vaarallinen propagandafilmi, kumpaakin voisi analysoida ja kritisoida puhki. Sellainen rakentaisi yliopistoon paljon syvemmän luokan turvallisuutta – ja rohkeutta kohdata maailma sellaisena kuin se on. Nyt akatemiassa kielletty keskustelu siirtyi television kautta kymmenien tuhansien katsojien arvioitavaksi. Jotkut heistä jäivät miettimään, mihin heidän verorahojaan yliopistossa oikein käytetään.

Akateemisen vapauden Euroopan kartalla Ruotsi on sijalla 20, eli neljänneksi viimeisenä, kun taas Suomi on ykkösenä kaikilla mittareilla. Åbo Akademiin harjoittama de-platforming enteilee uhriutumisen kautta tuotetun sensuurin leviämistä myös meille[183]

Muutamaa kuukautta myöhemmin Mikko Hupa ja koko Åbo Akademi joutuivat itse maistamaan miltä tuntuu olla omasta mielestään aiheetta syytettynä rasismista, transfobiasta ja vaikka mistä.
Suomessa pari vuotta sitten perustettu afrikkalaisen feminismin järjestö Sahwira Africa Internationalin perustaja, tohtori Faith Mkwesha kertoo, että ÅA:n sukupuolentutkimuslaitoksen^{^[11]} perinteisen suomalaisissa pikkujoulujuhlissa häntä oli pyydetty esittelemään itsensä paikalla olleille opiskelijoille. Kun Mkwesha oli tehnyt näin, paikalla ollut transhenkilö oli vaatinut saada tietää, mitä englanninkielistä pronominiä Mkwesha tunnustaa – käyttääkö hän itsestään pronominiä ”he/his”, ”she/her” vai monien transihmisten suosimaa pronominiä ”they". Pian koko seurue kuorossa vaati Mkweshaa tunnustamaan pronominiä,^{^[12]} ikäänkuin se olisi jonkinlainen uskontunnustus, jota ilman ei pääse piireihin.
Mkwesha ilmoitti olevansa postkolonialistinen feministi, joka ei halunnut tunnustaa pronominiä kielellä, joka oli tuotu hänen maahansa aikanaan väkivalloin. Juhlijoiden mielestä sellainen haiskahti arveluttavan transfobiselta. Mkweshan mielestä opiskelijoiden reaktio ilmaisi valkoista ylivaltaa. Sahwiran mielestä Mkwesha joutui pikkujoulujuhlissa homonationalistisen gangsterismin uhriksi.
Riita jatkui viikon päästä Åbo Svenska Teaternissä, jossa Mkweshan kollegat kovaan ääneen vaativat häneltä selitystä sille, miksi hän oli ollut niin epäsolidaarinen ja loukkaava transihmisiä kohtaan, ettei ollut tunnustanut pronominiä. Siitä seurasi hänen ja kollegojen välinen sähköpostikirjeenvaihto, joka lopulta sai yhden työtoverin puhkeamaan kyyneliin. Kyyneleet vauhdittivat kilpaa uhriutumista. Mkweshan mukaan yhden valkoisen naisen kyyneleet varastivat huomion mustien naisten kokemasta rasismista ja käänsi sen mielensä pahoittaneeseen valkoiseen naiseen. Näin se toimii. Pitää vain kilpailla siitä kenen loukkaantuminen on syvempää.

Mkwesha teki tästä ja monista muista asioista Åbo Akademin johdolle virallisen valituksen. Akademin rehtori Mikko Hupa ja henkilöstöjohtaja Mika Wulff teettivät sisäisen tutkinnan, joka vain pahensi kriisiä. He eivät tienneet, että ihmisiä saa sanoa valkoisiksi, mustiksi ja tummiksi kunhan ei viittaa ihon väriin. Asian korjaamiseksi Mkwesha ehdotti Rehtori Hupalle tutkimusprojektia, jossa tunnistettaisiin Åbo Akademin rasistiset käytännöt ja luotaisiin työkalut niiden kitkemiseksi. Järjestön Facesivuilla työkalut tunnetaan ilman tutkimustakin oikein hyvin: Yliopiston henkilökunnan pitäisi muun muassa oppia luomaan turvatiloja ja raportoimaan mikroagressioista. Sama uhriutumisen strategia, jota olen edellä kuvannut. Hupa kieltäytyi vetoamalla jo käynnissä olevaan väitöskirjatutkimukseen mustien lasten kouluissa kohtaamasta rasismista. Sen tutkimustuloksia voisi hyödyntää Akademin vastaavia ongelmia ratkoessa. Näin sanoessaan Hupa syyllistyi jo toiseen tahattomaan intersektionaalisen feminismin pelirikkeeseen ja rasismikortti nousi välittömästi. Mkweshan mukaan rehtorin ehdotus edusti kolonialistisen aikakauden läpeensä rasistista ajatusta, jonka mukaan mustat pysyvät aikuisenakin henkisesti lapsen tasolla. Hupa oli siis infantilisoinut yliopistonsa mustat tutkijat ja nimittänyt heitä lapsiksi. Sahwira on laatinut kansalaisvetoomuksen^{^[184]} opetusministeri Sanni Grahn-Laasoselle, jossa se vaatii, että Åbo Akademi pyytää mikroagressiivista ja rakenteellista rasismiaan julkisesti anteeksi kaltoinkohdelluilta tutkijoilta, opiskelijoilta, mustilta ja kaikilta muilta värillisiltä sekä kaikilta niiltä ei-rasistisilta valkoisilta, joita se on käytännöillään loukannut.^{^[185]}

Åbo Akademin sukupuolentutkimuslaitoksen virassa oleva apulaisprofessori yritti myöhemmin korjata laitoksen tulehtuntutta työilmastoa askartelemalla henkilökunnan kanssa paperista origamitekniikalla hahmoja, joiden sisälle sijoitettiin negatiivista energiaa imeviä suolakiteitä. Nämä ihmeitä tekevät taikaesineet sijoitettiin sen jälkeen henkilökunnan työhuoneisiin. Rehtori Hupa yritti selittää julkisuuteen tullutta henkilöstöhuollon “toteutustapaa valitettavan huonosti valituksi.”^{^[186]} Sen toteaminen yliopistoon täysin kuulumattomaksi taikauskoiseksi tavaksi kiertää olennaisten ongelmien käsittely olisi kuitenkin laitoksen professorien taholta vanhan tavan mukaan tuomittu henkilökuntaa infantilisoivaksi mikroagressiiviseksi gansterismiksi ja rasistiseksi kulttuuriarroganssiksi. Tällä uudella tuomiosanastolla on jostain syystä suvereeni painoarvo verrattuna vanhaan tapaan sanoa, että joku nyt vain keksii sangen typeriä tapoja väistää itseensä meneminen, toisen kuunteleva kohtaaminen ja sovinnon rakentaminen. Arvoristiriitoja ja valtataisteluja ei enää magialla ja taioilla hoideta. Onneksi sukupuolentutkimuslaitoksen tohtori Faith Mkwesha ei saanut valtuuksia parantaa koko akatemiaa vaivaavaa sairautta.

Tämä pieni paikallinen identiteettipoliittinen sisällissota akatemiassa on vain alkuaavistus aivan uudenlaisen fundamentalismin ankaruudesta, joka lietsoo täysin armottomia makroaggressioita sellaistenkin ryhmien väliin, jotka eivät ole edes tienneet vihaavansa ja syrjivänsä toisiaan. Miehet ja naisetkin luulivat pitkään kaipaavansa toisiaan ja tarvitsevansa toistensa erityisominaisuuksista selvitäkseen ja voidakseen hyvin.

Siitä harhasta täytyy herätä. Kansainvälisenä miestenpäivänä tasa-arvovaltuutettu muistuttaa Twitterissä,^{^[13]} että miestenpäivän tarkoitus on purkaa ‘toksista maskuliinisuutta’. Feministit ovat ottaneet oikeudekseen määritellä osan miehisistä ominaisuuksista auttamattoman myrkyllisiksi. Mikä mekkala siitä syntyisikään, jos feminiinisyyttä alettaisiin pitää myrkyllisenä vastaavalla tavalla. Äitienpäivää ja naistenpäivää ei vielä ole määritelty myrkyllisen äitiyden ja naisellisuuden purkupäiväksi. Onko kohtuutonta toivoa, että yhtenä päivänä vuodessa miehet voisi säästää miehisyyden syyllistävältä ja häpäisevältä määrittämiseltä? Se voisi helpottaa poikien kasvamista miehiksi.

Ajattelen, että valtaosa tytöistä ovat tyttöjä ja useimmat pojat ovat poikia. Jotkut ovat ja haluavat olla vastakkaista sukupuolta kuin synnytyslaitoksella on todettu, ja neljännet ovat ja haluavat olla jotain siltä väliltä. Sukupuolten oikeutta määrittää itseään pitäisi kunnioittaa. Kenestäkään ei tarvitse tehdä syntipukkia toisten kärsimykseen. Täytyy olla olemassa vapaa ja vastuullinen tie kullekin olla, mitä on, ja saada siihen vahvistusta myös muilta.

Mitä väärää voi olla vaatia loukkaamatonta ja kunnioittavaa käytöstä jotain vähemmistöä kohtaan? Ei mitään. Yhtä perusteltua on vaatia loukkaamatonta käytöstä kaikkia ja ketä tahansa kohtaan. Sekä vähemmistöllä että enemmistöllä pitää olla oikeus määrittää oma identiteettinsä ja velvollisuus kunnioittaa toisen tapaa määrittää oma identiteettinsä. Identiteettitietoisuus on tullut jäädäkseen ja korostunut kunnioitetuksi tulemisen tarve sen mukana. Juuri siksi uhriutujien pitäisi palauttaa identiteettiprojektinsa kohtuullisempiin ja muita kunnioittaviin mittoihin. Sitä kautta on mahdollista rakentaa myös suurempia ja vieraanvaraisempia ja yhteistyökykyisempiä identiteettejä, jotka oikeasti pystyvät auttamaan ja palvelemaan uhreja sitomatta heitä liian ahtaisiin ja uhriutuviin identiteetteihin.

6. Uhriutumisen globalisoituminen

Silloin kun maailman väkevimmän sotilas- ja talousmahdin johtaja toistuvasti kailottaa olevansa maailman suurimman noitavainon kohteena, ja että hänen maansa on kaikkien muiden valtioiden hyväksikäyttämä, koko maailmalle on vihdoin selvää, että uhrin rooli on muuttunut poliittiseksi pääomaksi ja valtarooliksi, joka taipuu moneen käyttöön. Jos maailman suurimmat johtajat alkavat kilpaa uhriutua, uhrin rooli on kokenut lopullisen ja todellisen muutoksen.

Vuosituhannen alun kansallisten identiteettien yleisin teema on kertomus uhrina olemisesta. Venäjäkin korostaa kärsimystään. Menettiväthän he toisessa maailmansodassa ja taistelussa fasismia vastaan enemmän uhreja kuin mikään muu kansa. Heidän 20 miljoonan uhrin muistoaan maailma ei kunnioita, koska se muistaa myös neuvostodiktatuurin tuottamat uhrit. Kiinakin nousee nyt tuhatvuotisesta koko maailman uhrina olemisen nöyryytyksestä muinaiseen mahtiinsa. Koko maailma näyttää olevan kollektiivisten posttraumaattisten oireiden kourissa. Kaikilla kansoilla on joku menetetty kunnia ja arvostus takaisin voitettavana. Johtavatko nämä kansalliset identiteettikriisit historian totuudelliseen ja vastuulliseen kohtaamiseen, vai lähdetäänkö uudestaan paikkaamaan nöyryytyksiä nöyryytyksillä?

Yhteiskunta, jonka äärilaidat alkavat uhriutua kilpaa toistensa kanssa, ajautuu hyvin nopeasti vaaralliseen äärimmäisyyksien kärjistymiseen. Me emme vielä ole nähneet kypsän demokratian ajautuvan sisällissotaan, mutta uhriutumisen strategian yleistyessä se alkaa näyttäytyä yhä todennäköisemmältä.

Kun Hannah Arendt muistutti juutalaisia siitä, että ghettojen korttelivanhemmat olivat yhteistyössä natsien kanssa osallistuneet keskitysleireille lähetettävien valitsemiseen, häntä syytettiin oman kansansa pettämisestä ja siitä, ettei rakastanut omiaan tarpeeksi, Ahavat Israel. Arendt puolustautui sanomalla, ettei hän ole koskaan erityisesti rakastanut mitään kansaa, johon on kuulunut. Juutalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset, joihin hän eri aikoina kuului, eivät olleet hänelle merkittäviä rakkauden tai lojaalisuuden kohteita. Hän ei ollut identiteettipoliitikko edes uhriksi joutuneen kansan suhteen. Hän sanoi rakastavansa vain ystäviään ja yksilöitä kaikkien kansojen joukossa. Hän aavisti uhriutuvan identiteettipolitiikan vaarat jo ennen termin keksimistä ja varoitti kaikkia uhreiksi joutuneita kansoja sulkeutumasta itsensä ympärille, eristäytymästä maailmalta ja rakentamasta uhriutensa varaan uutta ylemmyyskompleksista kansallisidentiteettiä.[187] Kunpa hänen äänensä vielä kuuluisi.

Uhritietoinen kulttuurimme rakentaa koko ajan uusia muistomerkkejä ja museoita aiemmin unohduksiin jääneiden uhrien kunniaksi. Usein ne tulevat liian pitkällä viiveellä.

Suoritin aseettoman palvelukseni Dragsvikin kasarmeissa, joissa sata vuotta sitten kuoli noin 9 000 punavankia nälkään, janoon, tauteihin ja toivottomuuteen. Se oli ollut itsenäistyneen Suomen pahin ja häpeällisin vankileiri. Majoituskasarmiemme huoneiden lattiat olivat olleet paksun saastekerroksen peitossa. Vangit söivät torakoita ja haudasta kaivettuja hevosia nälkäänsä. Viereisellä hiekkaharjulla oli Suomen suurin joukkohauta. En tiennyt palveluksessa ollessani mitään paikan menneisyydestä. Vasta 1988 rakennettiin muistomerkki, jonka juhlalliseen paljastamiseen osallistui melkein koko Suomen poliittinen eliitti. Kirkko tuli siunaamaan vainajat muutama vuosi myöhemmin.

On monta syytä, miksi uhreja pitää muistaa. Tärkein niistä on se, että emme unohtaisi, kuinka pahaksi yhteisö voi tulla, kun se lietsoo itsensä näkemään pahan vain toisissa. Muistaminen myös pienentää uhrien jälkeläisten kiusausta uhriutua. Vanhempien ja isovanhempien trauma seuraa heitä joka tapauksessa, mutta jos vääryyden tekijöiden jälkeläiset torjuvat isiensä tekojen muiston, trauma ei tule nähdyksi eikä vastaanotetuksi. Sovinto ei synny totuuden haudoilla.

Silloin uhrien jälkeläisille tulee korostunut tarve ottaa vanhempiensa uhrius osaksi identiteettiään. He voivat itse ryhtyä kuolleiden muistomerkeiksi: ihmisiksi joiden tehtävä on syyllistää, häpäistä ja kostaa, kunnes heidän vanhemmilleen tehty vääryys on julkisesti tunnistettu ja tunnustettu. Vasta kun osapuolet hiljentyvät katumuksella ja surulla kuuntelemaan hiljaisuuden ulvontaa menneiden uhrien puolesta, uhriutuminen voi muuttua uhrien kunnioittamiseksi ja potentiaalisen uhraajan kohtaamiseksi myös itsessä.

Holokaustin kieltävät lähinnä ne, jotka pelkäävät juutalaisten uhriudellaan kalastavan ylimääräisiä etuisuuksia kansojen joukossa.

Kuka muistaa viime vuosisadan ensimmäisen kansanmurhan?[188] Turkkilaiset yrittivät pitää ottomaanien valtakuntaa koossa tuhoamalla kapinallisiksi epäillyn armenialaisvähemmistön. 1915 alkaneessa kansanmurhassa tapettiin noin puolitoista miljoonaa kristittyä armenialaista. Neuvostovallan alla kansanmurha oli tabu. Vasta kolmannen sukupolven armenialaiset uskalsivat 1965 järjestää mielenosoituksen, jossa he vaativat Neuvostoliiton hallitusta tunnustamaan, mitä 50 vuotta aiemmin oli tapahtunut. Vasta kun Armenia oli saavuttanut itsenäisyyden Neuvostoliiton romahdettua 1991, heillä oli vapaus koota kansan kollektiivista muistoa kirjoiksi, elokuviksi ja museoiksi. Kuten Jerusalemissakin jokainen ulkomainen vieras kuljetetaan kansanmurhan muistomuseoon. Monet valtiot, Suomi ei ole niiden joukossa, ovatkin jo tunnustaneet armenialaisten kansanmurhan. Turkki ei ole tehnyt sitä vieläkään. Yli sata vuotta vanha trauma, johon syyllistyneet eivät ole ottaneet vastuuta, on muuttunut seuraavien sukupolvien valituksi traumaksi.[189] Sille pitää vannoa uskollisuutta ikuisiksi ajoiksi – tai ainakin siihen saakka, kunnes rikollisten jälkeläiset tunnustavat syntinsä, katuvat ja pyytävät anteeksi. Niin yksinkertainen on maailman vanhin lääke uhriuteen. Jos vääryyttä ei tunnusteta, uhrit voivat sitoutua loputtomaan kärsimykseen. Uhrius alkaa kroonistua ja muuttua menneisyyteen sitovaksi pakkomielteeksi.

Uhreilla on aina ylimääräinen oikeus katkeruuteensa ja kapinaansa. Kumoukset ovat oikeutettuja niin kauan kun ne nousevat alhaalta päin. Vallan kaappareiden onkin tärkeää vakuuttaa tarpeeksi suuri kansanosa heidän uhriudestaan. Uhrien kaunan muuttaminen katkeraksi kapinaksi on takuuvarma muutosresepti – paitsi että pitkällä tähtäimellä mikään ei muutu, ennen kuin osapuolet näkevät itsessään sekä väkivallalla satutetun että samalla pahuudella satuttajan.

Uhriutuminen antaa poliittista pääomaa ja propaganda-arvoa. Uhriutumisen ilmeisin kompensaatio on raha tai muu aineellinen hyöty. Työpaikka, ylennys, palkankorotus tai huomaamaton luontaisetu voi myös korvata koetun vääryyden. Yksilö voi myös sorretun sukupuolen, rodun, kansanryhmän tai sukupuolisen suuntautumisen edustajana hakeutua asemaan, joka ei pätevyyden perusteella hänelle kuuluisi. Näin hänen edustamansa ryhmä saa hyvitystä aiemmasta syrjinnästä. Uhriutuminen on siis poliittista pääomaa valta-aseman tavoittelussa sekä paikallisesti että globaalisti. Uhriutumisen strategia on lopullisesti laajentunut perhedynamiikasta kansainvälisiin suhteisiin.

Vasemmisto

Minun nuoruudessani vasemmisto näki itsensä porvariston uhrina. Hippisukupolvi oli kodin, uskonnon, kapitalismin ja nationalismin uhri. Sen lisäksi kulisseissa vaani superrikkaiden juutalaisten kansainvälinen salaliitto tai vähintäänkin valkoisen miehen valta.

Koska olimme uhreja, ymmärsimme myös uhrien välisen solidaarisuuden. Sen piiriin toimme kaikki ne, joista natsit olivat yrittäneet päästä eroon.[190] Puolustimme kaikkia sorrettuja, alhaisia ja ääntä vailla olevia. Opimme syyllistämään ja häpäisemään sortajiamme niin perusteellisesti, ettei heitä tarvinnutkaan tappaa. Konservatiivinen valta vain äänestettiin herrakerhoihinsa eläköitymään. Vallan keskiö yhteiskunnassa ja melkein kirkossakin siirtyi globaalisti ajattelevan ja kansainvälistä vastuuta korostavan vasemmiston käsiin.

Koska uhritietoisuus on yleensä vahvempaa politiikan vasemmalla laidalla, on aika luonnollista, että myös uhritietoisuuden vääristymät ovat syntyneet pääasiassa siellä. Kolonialismin, imperialismin ja kapitalismin epäpyhä kolminaisuus vastasivat kaikesta sorrosta, mitä maa päällään kantaa. Luokkasorto, rotusorto ja sukupuolisorto olivat vastuussa kaikista kärsivistä uhreista, tai pikemminkin uhriryhmistä, joita vasemmisto kutsui kapinaan.[191]

Vaikka vanhanaikainen valtaan ja talouteen perustuva luokkasota porvariston ja työväenluokan välillä oli menneiden talvien punaista lunta, ihmiskunnan historia tiivistyi edelleen yksinkertaisiin sortamisen ja sorretuksi tulemisen kaavoihin, jotka tuottivat selkeästi tunnistettavia sortajien ja sorrettujen ryhmiä. Niiden identifioiminen ja oikeaan ryhmään kuuluminen oli silloisen identiteettipolitiikan alkua, vaikka koko termiä ei vielä ollut edes keksitty.

Vasemmisto on taipuvaisempi näkemään uhriuden systeemisiä syitä, eikä sellainen ole uhriutumista. Kollektiivisten vääryyksien tuottamat uhrit on huomattava, kuultava ja heitä on autettava. Oikeisto mieluummin korjaisi yksilön sellaiseksi, että systeemi voisi toimia paremmin. Vasemmisto taas korjaisi systeemiä sellaiseksi, että hierarkian pohjakerroksen yksilöt voisivat paremmin. Välillä tämä on alkanut näyttäytyä yhteiskunnan ja yksilön välisenä poliittisena uhriutumiskilpailuna. Toisinaan samaa kilpailua on alettu käydä yhteiskunnan ja yhden vähemmistön välillä.

On pitkän moraalisen kehityksen tulosta, että uhreiksi jääneiden vähemmistöjen oikeudet tunnistetaan. Siitä on ollut valitettavan lyhyt matka siihen, että syrjittyyn vähemmistöön kuuluminen alkoi muuttua valtarooliksi, joka vaatii koko yhteiskuntaa ja jokaista enemmistöä hyvittämään historiallisia vääryyksiä juuri tätä ryhmää kohtaan.

Yhteiskunta, joka alkaa ohjautua jokaisen uhriutujan itkun ja raivon mukaan, ajautuu vain vahvistamaan uskoa siihen, että valtion tehtävä on suojella kansalaisiaan hankalilta tunteilta ja vaikeilta haasteilta. Silloin vahvistuu myös usko siihen, että kansalaiset eivät ole millään lailla vastuussa omasta kärsimyksestään, eivätkä sen tähden myöskään ole kykeneviä tekemään mitään sen poistamiseksi. Valtion ehtymättömän tissin pitää lohduttaa ja ravita jokaista puutteessa olijaa. Eikä aina ole kysymys vain rahasta vaan identiteetin tunnistamisesta ja tunnustamisesta, maahan poljetun arvostuksen ja kunnioituksen voittamisesta.

Oikeisto

Tällainen kollektiivisesti ruokittu avuttomuus ja alivastuullisuus luo huutavan tilauksen Jordan Petersonin[192] tapaiselle älykölle, joka vakuuttavasti haastaa nuoria miehiä lopettamaan ruikuttamisen ja aloittamaan elämänsä mielekkyyden etsimisen vaikka siitä, että antavat tarkoituksen hampaittensa puhtaudelle, huoneensa siisteydelle, ravintonsa terveellisyydelle ja lähisuhteidensa tolkullisuudelle. Nuoret janoavat totuudellisuutta ja vastuuta sekä niiden myötä vahvistuvaa elämän tarkoituksellisuuden tuntua.

Samalla Petersonista on tullut myös poliittinen vastuuseen haastaja. Voimme lainsäädäntöä myöten luoda kantelujärjestelmiä, joiden kautta jokainen loukkaantuja voi vaatia opettajiaan ja esimiehiään tilille vain siksi, että on kokenut olonsa epämukavaksi. Tai me voimme luoda kunnioittavia ja selväsääntöisiä vastuusuhteita, joihin on sisäänrakennettu mahdollisuus ja haaste tehdä sovinto, ratkoa ongelmia ja rakentaa yhdessä vähemmän uhreja tuottavaa yhteiskuntaa ja maailmaa.

Uhriutumisesta valittaminen ja sellaisen halveksiminen on tyypillisintä oikeistolle, joille yhteiskunnalliset ongelmat johtuvat enemmän yksilöistä eikä päinvastoin. Oikeisto ja uusliberalismi korostavat yksilön vastuuta tavalla, joka ei salli juuri minkäänlaista uhrin roolia. Yksilö on vastuussa melkein kaikesta, mitä itselle tapahtuu. Sen lisäksi hänet vastuutetaan myös siitä, mitä yhteiskunnalle ja valtion taloudelle tapahtuu.

Yliopistotkin alkavat olla riippuvaisia opiskelijoiden ja opettajien markkinakelpoisista innovaatioista. Tutkijatohtori Tiina Nikkola ja väitöskirjatutkija Esko Harni kertovat: ”Yliopisto on uudistusten myötä päätynyt tilanteeseen, jossa sen toiminnalla odotetaan olevan esimerkiksi suoria vaikutuksia kansalliseen kilpailukykyyn. Tämä tuottaa eräänlaista “fantasiapuhetta”, toiveita siitä, miten asioiden on tarkoitus järjestyä. Vastuu näiden toiveiden toteutumisesta näyttäisi entistä enemmän siirtyneen yrittäjämäiselle työntekijälle. Vaatimukset ovat sisäistyneet työntekijän yksityisiksi ongelmiksi.” Isoihinkaan ongelmiin ei tästä syystä uskalleta ottaa kantaa yhteisöllisellä tasolla.[193]

Tällaisessa työilmapiirissä uhriutumiselle ei ole paljonkaan sijaa, mutta systeemin uhriksi joutumiseen tai alistumiseen on liiankin suuret mahdollisuudet.

Oikeisto on jo oppimassa läksynsä. Nyt on alettu uhriuttaa unohdettu keskiluokka, yrittäjät ja kunnon veronmaksajat. He ovat joutuneet työtä vieroksuvien loisien, mukapakolaisten ja liberaalisuvakkien uhreiksi. Nyt koti, uskonto ja isänmaa ovat globaalin maailmanjärjestys -salaliiton uhreja.

Mitä tulee kaikkein suosituimpiin uhriryhmiin, vasemmisto ja oikeisto kilpailevat suvaitsevaisuudesta, eikä sateenkaarilippu enää ole yhdenkään puolueen yksinomaisuutta. Kilpailu uhreista ja heidän puolustamisestaan on alkanut. Vasemmisto on opettanut oikeistolle uhriutumisen jalon taidon. Oikeisto ja vasemmisto vähitellen liukuivat uhritietoisuuden yhdistäminä puolustamaan ja kannattamaan monia yhteisiä arvoja. Kellään ei ole ollut varaa unohtaa yhtään suosittua uhria agendaltaan. Nyt kumpikin laita kilpailee siitä, kuinka he puhuvat unohdetun kansan puolesta ja antavat ääntä niille, joilla ei sitä ole. Kummankin laidan pyhät arvot liittyvät uhriin ja sen puolustamiseen. Uhrit määritellään osittain eri tavoin, mutta innoittavat yhtä lailla samanlaiseen kaunaan ja katkeruuteen, joka kriisin keskellä tai vaalien alla saattaa yltyä paljon ääniä tuottavaksi pyhäksi vihaksi.

Kaikki puolueet jakavat yhteisinä arvoina lähimmäisistä huolehtimisen ja oikeudenmukaisuuden. Vasemmistolla ne ovat vähän vahvempia kuin muilla. Oikeisto puolestaan pitää arvoinaan myös selkeärajaista isänmaallisuutta, auktoriteetin kunnioitusta ja historiallisesti perittyjen asioiden pyhyyttä. Liberaalit pitävät näitä arvoja yleensä kehityksen esteinä. Oikeisto taas ihmettelee, kuinka vähän arvoja vasemmistolla on, kun nämä tärkeät arvot heiltä puuttuvat.

Mitä enemmän poliittiset äärilaidat uhriutuvat toistensa toimista, sitä vähemmän osapuolet uskovat edes niihin yhteisiin arvoihin, jotka heillä oikeasti on. Niitä ei haluta nähdä yhteisinä, koska toisen osapuolen tapa soveltaa niitä on aina sattunut meikäläisiin.

Kirkko on jäänyt tasapainottelemaan vanhan ja uuden välille. Teologiassaan se edelleen säilyttää vanhatestamentillista uhria vaativan Jumalaa,[194] joka on kyvytön tai haluton vapauttamaan anteeksiantonsa ihmiskunnalle saamatta ensin Jeesuksen tarjoamaa sijaisveriuhria. Osa kirkosta on jäänyt eetokseltaan Islamin kaltaiseksi erehtymätöntä kirjaa palvovaksi uskonnoksi, joka ei uskalla kyseenalaistaa viimeisiä sidonnaisuuksia pyhitettyyn väkivaltaan purkamalla hierarkiansa maskuliinista autoritaarisuutta ja siunaamalla seksuaaliset vähemmistöt täysivaltaisina joukkoonsa.

Nyt kirkon konservatiivit alkavat uhriuttaa itsensä, koska heidän arvovalintojaan arvostellaan ankarasti. Sellainen vain vahvistaa heidän identiteettiään suorastaan vainottuna vähemmistönä. ‘Tosi kristillinen’ kirkkohan on aina ollut pieni ja vainottu. He vetoavat Jeesuksen sanoihin aikansa temppeliruhtinaille: Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää![195], ikään kuin kansansuosion puute kelpaisi todisteeksi siitä, että on oikealla asialla. Minusta näyttää siltä, että kristillinen uhritietoisuus ja siihen rakentuva etiikka on ehkä sisäistynyt syvemmin maallistuneeseen kulttuuriin kuin kirkkoon. Jos näin on papiston pitäisi todella huolestua kansan luottamuksen menettämisestä. Vaikka arvostelu tulee ulkoapäin, kirkkoa arvostellaan sen oman arvomaailman tinkimättömästä keskiöstä käsin.

Toisaalta kirkko on menettämässä moraalisen auktoriteettinsa uudelle kulttuurille. Uhriutumisen kulttuuri varastaa ja vääristää kristinuskon uhritietoisuuden. Samalla se myös kilpailee kirkon kanssa ja väittää, ettei kristinuskolla itse asiassa ole ollut mitään tekemistä uhrien puolustamisen kanssa. Kristinusko edustaa vain patriarkaattia, ristiretkiä, inkvisiitioita, sortoa ja tekopyhyyttä. ‘Me näytämme maailmalle mitä todellinen uhrin puolustaminen tarkoittaa.’ Näin hahmottuu maallistunut ja jumalaton superkristillisyys, yksi ja ainoa todellinen uhrien puolustamisen aate, joka ymmärtää koko ihmiskunnan kohtalon vain sortavien enemmistöjen ja väkivaltakoneistojen kautta. Samalla se ymmärtää ketkä pitää vaientaa ja riisua vallasta, jotta pelastus koittaisi ihmiskunnalle. Poliittisen korrektiuden kymmenentuhatta käskyä antaa uudelle ‘täysin tasavertaiselle’ yhteiskuntajärjestykselle moraalisen sisällön.

Äärioikeisto

Äärioikeisto uskoo valkoisen rodun ja länsimaisen kulttuurin jääneen globalisaation ja kaiken maailman vähemmistöjen joukkovoiman uhriksi. Vähemmistöille tarjotaan sellaista tukea ja sellaisia vapauksia, joista enemmistö joutuu vähitellen tinkimään. Muut saavat olla ylpeitä identiteetistään ja historiastaan, kun jalkoihin jäävä valkoinen enemmistö joutuu häpeillen pyytämään anteeksi isiensä syntejä. He eivät ymmärrä, miksi muiden perinteitä kunnioitetaan samalla kun pohjolan muinaisjumalien arvostukselle nauretaan. Sellainen nöyryyttää pohjoisen ylpeitä Odinin lapsia. He kokevat identiteettinsä pilkatuksi ja olemassaolonsa uhatuksi. Valkoinen rotu jää maahanmuuttajien jalkoihin. Seka-avioliitot ja valkoisten alhaisempi lapsiluku takaa lopullisen häviön, ellei rotuja aleta eristää toisistaan vahvoilla valtakunnallisilla rajoilla. Äärioikeisto haluaisi rakentaa valtakunnallisia turvatiloja, joissa oma geeniperimä ja kulttuuriperimä säilyisi puhtaana. Tietäen sellaisen jo aivan liian myöhäiseksi, äärioikeisto on taantunut suuresta uhosta katkeraan survival-moodiin. Uhmakkaimmat vielä unelmoivat valkoisen uhriutumisen vetoavan kansan syviin riveihin, jotka viime hetkellä voisivat suuren kansannousun kautta palauttaa maailman takaisin alkuperäiseen ja oikeaan järjestykseen.^{^[14]}

Suurin osa on luultavasti menettänyt uskonsa moiseen ja luottaa vain omaan kykyynsä selviytyä hengissä heimoutumalla ja valloittamalla joitakin paikkakuntia tai alueita kokonaan hallintaansa. Se on uhriutumista vailla mitään toivoa siitä, että joku korkeampi taho nousisi heitä puolustamaan. Tosin jotkut uudet nationalistiset johtajat ovat antaneet uutta uskoa siitä, että pelastaja silti löytyy ja valkoisen miehen sortajat ajetaan mahtikäskyllä tai armeijan voimalla sinne, minne he kuuluvatkin.

Puolan kansalla on pitkään sortohistoriaan pohjautuva kansallinen uhri-identiteetti,^{^[15]} jota äärioikeisto on hyödyntänyt maksimaalisesti. Samalla Puolan hallitus lailla kieltää julkisesti käsittelemästä puolalaisten omaa osuutta holokaustiin. Uhri-identiteetti on riippuvainen omasta viattomuudesta. Niin kuin muissakin Itä-Euroopan maissa maaseudun uskonnollinen väki kokee itsensä kosmopoliittisen maailman uhkaamaksi. Maallistunut kaupunkikulttuuri harjoittaa suvaitsevaisuutta juutalaisia ja jopa muslimeja kohtaan, mutta oman kansan monisatavuotista kristillistä perinnettä halveksitaan. Marraskuussa 2017 arviolta 60 000 mielenosoittajaa marssi Varsovan läpi huutaen: “Puhdas Puola, Valkoinen Puola.”^{^[16]} Samankaltainen yritys ottaa oma maa takaisin muukalaisilta on äärioikeiston mottona koko Euroopassa.

Itä-Euroopan maissa tämä äärioikeistolainen uhriutuminen voi kuulostaa koomiselta, koska heillä ei juurikaan ole pakolaisia. Kaikissa Euroopan maissa tilanne ei ole yhtä selvä. Suuri osa valkoisista miehistä ja naisista eivät suinkaan koe itseään ja olemassaoloaan uhatuiksi, eivätkä ymmärrä, miksi niin suuren enemmistön nimissä pitäisi kenenkään uhriutua. Äärioikeisto on valkoisen miehen vertaistukiryhmä, jonka aika harva kokee vertaisekseen. Uhriutumisen retoriikka luo silti uhrien välistä lojaalisuutta ja toimii houkuttimena niille nuorille, jotka ovat lopen kyllästyneitä muiden uhriutumiseen ja heille syötettyyn häpeään.

Uusliberalismi

Uusliberalismi puhuu paljon vapaudesta. Vapaa kauppa, vapaat markkinat, vapaa omistusoikeus, vapaa sana ja yksilön vapaus kaikissa muodoissaan. Unelma vapaasta ja itseään määräävästä yksilöstä oli myös Ruotsin sosiaalipolitiikan tavoite 1980-luvulta lähtien. Seurauksena on maailman yksinäisimpien ihmisten yhteiskunta. Suomessakin yhden hengen taloudet, 43 prosenttia kaikista talouksista, ovat kaksinkertaistuneet 1980 -luvulta. Myös 40 prosenttia yksin asuvista kokee yksinäisyyttä.^{^[17]}

Jordan Peterson sanoo: “Stand up straight with your shoulders back.” Hän varoittaa nuoria:“ Don’t be dependent. At all. Ever. Period.”

Se voi olla vanhempiensa loisiksi jääneille tai yhteiskunnallista tukea lypsäville vastuupakolaisille terveellinen potku persuksiin, mutta yleisemmällä tasolla täydellisen riippumattomuuden ylistys on sankarillista yksilöllisyyttä palvovan liberalismin toteeminpalvontaa maailmassa, jonka Peterson näkee armottoman brutaalina ja rumana henkiinjäämistaisteluna. Ei se minusta niin mene. Ihmisyys on yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden jännitteessä kasvamista. Minussa ei tapahdu mitään muutosta, joka ei näkyisi suhteessani muihin, ja kaikki minussa tapahtuvat muutokset saavat virikkeensä suhteestani johonkin toiseen. Vastaisin Petersonille:”I will always be interdependent. Period.”

Heimo on aina nähnyt yksilön vaarallisena ja toisaalta kadehdittavana. Yksilö usein joutui kaikkien syntipukiksi, yhteisön pahuuden kantajaksi ja toisaalta sen jälkeen uhrattuna ‘rauhan’ tuojaksi.[169] Yhteisö on riippuvainen yksilöstä yhtä lailla kuin yksilö yhteisöstä. Tähän asti yhteisöllisyyttä on rakennettu yksilöllisyyden kustannuksella. Nyt yksilöllisyyttä rakennetaan yhteisöllisyyden kustannuksella.

Aiemmin yhteisöllä oli totuus ja oikeus hallussaan, ja yksilö oli sen uhka. Nyt yksilöllä on totuus ja oikeus hallussaan, ja yhteisö on sen uhka. Tästä voi edetä kahteen suuntaan: Joko Jordan Petersonin ylikorostamaan yksilövastuun suuntaan tai yksilön uhriutumiseen yhteisöjen ja systeemien alle. Kummassakin yksilö on keskipisteenä, ja yhteisö on joko voitettu tai voittava vihollinen.

Kolmas mahdollisuus on löytää tapa rakentaa yksilöllisyyttä, jota ei vahvisteta yhteisöllisyyden kustannuksella ja rakentaa sellaista yhteisöllisyyttä, jonka hyvinvointia ei revitä yksilöllisyyden selkänahasta. On mahdollista rakentaa sekä yhteisöllisyyttä että yksilöllisyyttä sillä tavalla, että kummatkin vahvistavat toisiaan. Se on historiallisesti uusi läksy, eikä meillä ole vielä ollut kuin hetki aikaa harjoitella sitä.

Oman onnensa sepät ovat uhriutujien liberaaleja vastakohtia. Jos ahjosta sammuu tuli eikä rauta taivukaan haluttuun muotoon, seppä voi syyttää vain itseään. Ei ole karmaa, Jumalaa tai kohtaloa, ketä syyttää. Jokainen on oman onnettomuutensa takoja.

Tästä on hengellisissä ja ‘henkisissä’ piireissä myös äärimmäisyyteen meneviä muotoja, jossa yksilö vastuutetaan myös esimerkiksi syövästä, kohtaamastaan onnettomuudesta tai vääryydestä. Teosofisissa piireissä on uskomus siitä, että lapsi jopa valitsee vanhempansa. Minullekin tarjottiin psykodraamakoulutuksen aikana mahdollisuutta tehdä draamaa siitä, miksi olen valinnut juuri nämä vanhemmat itselleni. Vastasin, että olen elämässäni kantanut vastuuta liiankin monesta asiasta, mutta viimeistään tässä kulkee raja. Minun tehtäväkseni jää siunata tai kirota päivä, jolloin minut siitettiin ja päivä, jolloin synnyin. Kannan vastuun siitä, miten suhtaudun saamiini vanhempiin ja elämääni heidän kanssaan. Siinäkin riittää kantamista ihan tarpeeksi. Minulta meni 33 vuotta ennen kuin aloin juhlia syntymäni päivää, eikä vain syntymäpäivääni.

Uskonnot

Lännessä ja idässä on yritetty viime vuosina virittää uskontojen välistä sotaa kristityn lännen ja islamilaisen maailman välillä. Tämä ei ole ainakaan vielä onnistunut, koska se osa kristikuntaa, joka elää vielä ristiretkien aikaisissa tavoissa pyhittää sota islamia vastaan uhriuttamalla koko kristinusko, ei ole vielä tarpeeksi suuri. Trump on hyvällä menestyksellä vahvistanut ja lietsonut sitä osaa kristikunnasta kampanjansa tueksi. He odottavat suurta ja lopullista Armageddonin taistelua, jonka Jumala ratkaisee maailmanhistoriallisesti ennennäkemättömällä verenvuodatuksella.

Maallistuneen kristillisyyden kulttuuriin evankeliumien sanoma on uponnut sen verran syvälle, että väkivallan pyhittäminen väkivallalla herättää ankaran moraalisen arvostelun. Seuraava väkivallan pyhittämisen taso on isänmaalisuuteen vetoaminen. Siihen sisältyy yleensä tarpeellinen määrä sentimentaalista uskontojämää, jonka retoriikka riittää uskontonsa pinnallisesti sisäistäneelle keskivertokansalaiselle. Uskonnollinen kansallismielisyys houkuttelee mukaansa ne, joille globaalin vastuun sisäistäminen ja siihen liittyvä identiteettiorpous on johtanut liian suureen kriisiin. Palaaminen selkeärajaisiin etujen määritelmiin ja tarpeeksi rajalliseen identiteettiin antaa jotain, jonka puolesta kannattaa taas taistella.

Sen kautta kristityt ja monen muunkin uskonnon edustajat ovat sortuneet pyhittämään väkivaltaisia asenteita, puheita ja tekoja tavalla, joka alkaa muistuttaa kumpaakin maailmansotaa edeltäviä aikoja. Eniten sellainen on minua ihmetyttänyt Yhdysvaltojen fundamentalistikristityissä ja Myanmarin militanteissa buddhalaisissa. Kummallakin pitäisi olla uskonnollisessa perinteessään tarpeeksi vahvaa pyhitetyn väkivallan kyseenalaistamista.

Samaa voisin ihmetellä joistakin islamilaisistakin kulttuureista, mutta minä en tiedä, sisältääkö heidän oma perinteensä tarpeeksi vahvaa uskonnollisen väkivallan itsekritiikkiä. Jos sisältää, niin Islam on ehkä vasta nyt kypsymässä sellaiseen sisäiseen uudelleen arviointiin, joka kristikunnassa alkoi 500 vuotta sitten, eli samassa iässä kuin islamilaisuus on nyt. Islam uhriuttaa itsensä sekä syystä että syyttä lännen turmelevasta vaikutuksesta uskontoon, ja monet äärijärjestöt saavat siitä oikeutuksensa sotaan länttä vastaan.

Monissa maissa enemmistönä olevat uskonnot ovat alkaneet uhriuttaa itseään vähemmistöjä vastaan ja perustella sortotoimia sen pohjalta. Intian nouseva kansallismielisyys alkaa nähdä kulttuurinsa ja uskontonsa erityisesti muslimien ja kristittyjen uhkaamana. Venäjän ortodoksit taistelevat paikastaan valtion pääuskontona ja uhriuttavat itseään jopa pasifistisia Jehovan Todistajia vastaan. Joka puolella on meneillään vahva uskonnollinen uusheimoutuminen, joka peloilla ja vainoharhoilla sulkee maailmansotien jälkeen vaivalla rakennettuja dialogin kanavia. Kansainvälinen solidaarisuus on eri puolilla maailmaa käpertymässä uusien napojen ympärille. Lojaalisuus uhriutuvaa uskonnollista ja kansallista identiteettiä kohtaan ruokkii uutta vihaa kaikkea toiseutta kohtaan.

Kohta kansoja ja kulttuureja yhdistävät vain yhteiset viholliset. Entiset vihollisetkin saattavat liittoutua kolmannen kustannuksella. Sitä mukaa kun uhriutuminen lisääntyy, syntipukkien tarve kasvaa.

Populismi

Puolueet kilpailevat kannatuksesta niin rajusti, että joillekin poliittiseksi argumentiksi kelpaa aivan mikä tahansa äänestäjiin vetoava. Uhriutuva ja kaunainen kateus taannuttaa asiallisen väittelyn toisen maineen tahraamiseksi, motiivien vääristämiseksi ja solvaamiseksi. Demokratiaa ei ole rokotettu tyhmyyttä, autoritaarisuutta, pelkomanipulaatiota eikä ennakkoluuloja vastaan. Yksi tehokkaimmista tavoista vaihtaa vallassa olevaa puoluetta on kiihottaa vähemmistön kateutta enemmistöä vastaan tai päinvastoin – köyhien kateutta rikkaita vastaan, kunhan ei vain erehdy oikeasti puhumaan uhriutuvasta kateudesta. Sellaista kukaan ei halua tunnustaa motiivikseen.

Populistinen poliitikko vasemmalla tai oikealla tarvitsee uhreja. Jos niitä ei ole, ne pitää keksiä. Hänen pitää lietsoa uhriksi joutumisen kokemusta, jotta hänen autoritaariselle pelastajan roolilleen löytyisi tarpeeksi tilausta. Kun hän on onnistunut asemoimaan itsensä uhriksi joutuneen kansanosan puolustajana, hän on ainakin heidän silmissään saavuttanut moraalisesti suvereenin aseman. Uhrien puolustamisen nimissä hänellä on oikeus kohdella mitä tahansa vastapuoleksi määriteltyä kansanosaa miten törkeästi tahansa.

Uhrien puolustajat voivat olla sivistymättömiä moukkia, uskonnollisia houkkia, talouselämän haaskalintuja, viihdemaailman turhapuroja, työpaikkansa tyranneja tai perheensä kyykyttäjiä, kunhan vain puolustavat uhreja. Heidän kuuluukin olla tarpeeksi rahvaanomaisia pölvästejä ollakseen tarpeeksi katu-uskottavia niiden silmissä, jotka ovat joutuneet poliittisen aristokratian unohtamiksi.

Uudet uhreiksi jääneiden sankarit eivät enää ole kokemuksensa, koulutuksensa tai moraalisen laatunsa takia kunnioitettuja osaajia. Riittää, että he ovat uhrin asialla olevia karismaattisia kolmen yksinkertaisen hokeman toistajia.

Poliitikkoina uhriutujat luovat ympärilleen kaikukammioita, jossa jokainen syytös kimpoaa takaisin vastasyytöksenä, eikä kukaan ota reilusti vastuuta mistään eikä kenestäkään. Uhriutujat vaativat valloilta ja voimilta mahdottomia ja huutavat moraalista närkästymistään koko kansalle, kun sitä ei toteuteta. Sellaisessa politikoinnissa on jotain juonikasta, joka säilyttää uhrit uhreina ja syylliset syyllisinä vuodesta toiseen, sen sijaan että organisoiduttaisiin hyvässä uskossa hyvien projektien ympärille tavoitteena estää kenenkään joutuminen juuri tämän asiantilan uhriksi seuraavana vaalikautena.

Uhriutumisen strategiaa käyttävälle populismille pitäisi varmaan keksiä oma termi, jotta populismi-sanan maine ei ryvettyisi entisestään. Populisteja pilkataan liian yksinkertaisten ratkaisujen tarjoamisesta monimutkaisiin ongelmiin, mutta eihän ratkaisun yksinkertaisuus tee siitä väärää. Progressiivinen verotuskin on pohjimmiltaan aika yksinkertainen ratkaisu monimutkaiseen ongelmaan. Sen eettisesti ja taloudellisesti kestävä soveltaminen on todella monimutkaisten yhtälöiden takana. Jotkut ovat vain alkaneet kutsua populismiksi ajatuksia ja joista eivät yksinkertaisesti pidä.

Uhriutumisen strategiaa käyttävän populistin perusratkaisu on maailman yksinkertaisin: Määrittele uhrit ja uhraajat. Korosta ensimmäisten viattomuutta ja jälkimmäisten kamaluutta. Häpäise, syyllistä tai pakota alistajat vihdoin korvaamaan aiheuttamansa vahingot ja kärsimään ansaitsemansa rangaistus. Jos joku syyttää sinua jostain, nimitä sitä noitavainoksi. Se toimii melkein aina.

Vastauhriutuminen

Kylmä sota on ohi, mutta kuuma sota on alkanut. Poliittinen polarisaatio lännessä on alkanut kärjistyä. Vanha herrasmiesmäinen tapa tulla toimeen vastapuolen kanssa on alkanut murtua, ja ihmiset ovat ryhtyneet yhä estottomammin demonisoimaan toisiaan. Amerikassa ja lisääntyvässä määrin myös Euroopassa suuri osa ihmisistä eivät äänestä lojaalisuudesta omaa ideologiaansa tai puoluettaan kohtaan vaan vihasta niitä muita kohtaan^{^[18]} aivan kuin ei enää tultaisi toimeen ilman kaksinapaisen poliittisen maailman vihollisuuskuvioita. Osa kansasta tarvitsee epätoivoisesti vihollisia, joita syyttää onnettomuudestaan kasvavan hyvinvoinnin keskellä.

1960-luvulta alkanut yhteiskunnallinen polarisoituminen on kasvanut eksponentiaalisesti. Kilpaileva ja kateellinen vertailu tekee kenestä tahansa kenen tahansa ja kaikkien uhrin. Yhä useampi etsii syntipukkia alisteiseen asemaansa ja vaatii jotain ryhmää tilille kaikesta siitä, mistä on jäänyt paitsi.

Suuri osa politiikasta ei enää ohjaudu paremman toivon kautta, vaan pahimman estämisen kautta. Osa poliitikoista ei enää keskity lupauksiin paremmasta, vaan uhkauksiin siitä, mitä tapahtuu, jos vastapuoli voittaa. Vasemmisto ja liberaalit etsivät kauhukertomuksia konservatiivisesta äärioikeistosta ja päinvastoin. Kumpikaan äärilaita ei näytä toivovan parasta, vaan pelkäävän pahinta. Keskimaastossa punnitaan sanoja mahdollisimman tarkkaan, ettei tulisi yhden lipsahduksen takia viskatuksi jompaan kumpaan äärilaitaan.

Yhä useampi tunnistaa kuuluvuutensa johonkin uhriryhmään tai ainakin tietää, millaisten uhrien asiaa ajaa. Yhtä tärkeää on tunnistaa se rasismi, seksismi, ksenofobia, patriarkaalisuus, myrkyllinen maskuliinisuus tai se yksi prosentti, jonka vääryydestä kaikki johtuu.

Kohta kolmekymmentä vuotta sitten hippisukupolven sosiologi David S. Hunter oli huolissaan kansaa jakavasta kulttuurisodasta,[196] Perinteitä kannattavat konservatiivit ja edistykselliset liberaalit jakaantuivat eri leireihin sellaisissa eettisissä kysymyksissä kuin abortti, feminismi ja homoseksuaalisuus ja jopa luonnonsuojelu. Sen lisäksi kaikkia rotuun ja sukupuoleen liittyviä alentaviksi koettuja ilmaisuja alettiin rajoittaa poliittisesti korrektiin muotoon. Se oli alkuun aiheellista arkikielen siivousta, mutta uhriutumisreaktiot pieniinkiin verbaalisiin rikkeisiin ovat alkaneet viime vuosina vahvistua ja niistä syyllistäminen on tullut koko ajan ankarammaksi. Uhriutumisen strategiasta on tullut kansainvälinen menestys kaikissa sosiaaliluokissa.

Samalla pohjattomalta tuntuva syyllisyysvaranto, jota ilman uhriutuvuus ei toimi, on alkanut ehtyä. Vastaan on tullut katumaton ja kylmä kosto tai/ja häikäilemätön vastauhriutumisen aalto. Varsinkin valkoinen cis-sukupuolinen heteromiesoletettu alkaa löytää itsensä uhriutujien syyllistämänä ihmislajina vailla mitään kunnioitusta miltään suunnalta. Monelle mitta on tullut täyteen. Syyllistäminen poikii syyllistämistä ja uhriutuminen uhriutumista.

Vastauhriutujat voivat kyllä syyttää, mutta eivät odota myötätuntoa keneltäkään. Vastauhriutujat osaavat kostaa tai valitsevat itselleen johtajia, jotka osaavat kostaa heidän puolestaan. Vastauhriutumisessa on vahva annos myös vanhaa kunnia- ja arvokkuuskulttuuria. Tarkemmin katsottuna vastareaktio on vain julkeampi ja julmempi, anteeksiantamattomampi ja anteeksipyytämättömämpi versio uhriutumisen strategiasta.

Trump tajusi tämän varsin hyvin ja julistautui koko syyllistetyn kansanosan ymmärtäjäksi ja pelastajaksi. Hillary Clinton puolestaan sortui matkimaan Trumpia liian ilmeisellä tavalla ja heitti kaikki mahdolliset foobikot seksistien ja rasistien kanssa samaan koriin, The Basket of Deplorables. Näitä halveksittuja surkimuksia yhdisti hänen mielestään yksi ainoa tekijä: he olivat Trumpin kannattajia ja siksi myös kaikkien mahdollisten vähemmistöjen sortajia. Se oli Clintonin identiteettipolitiikan ehdoton aallonpohja. Demokraatit ansaitsivat tappionsa omalla uhriutuvalla ylimielisyydellään. Trump pelasi samalla kortilla, mutta paljon härskimmin ja tehokkaammin. Hän onnistui uhriuttamaan kaikki ne, joita oli syytetty vähemmistöjen sortamisesta. Hän muutti haukkumanimen deplorables kunnianimikkeeksi, jota konservatiivit ryhtyivät kantamaan samalla ylpeydellä kuin seksuaalivähemmistöt sateenkaarilippuaan.

Hän ja monet muut päättelivät aivan oikein: ”Hyvä on. Jos kerta ryhmäidentiteetti ja sen uhriuttaminen on näin vahva strategia, lähdetään peliin mukaan ja huolehditaan siitä, että voitamme sen. Ole ylpeä itsestäsi valkoinen mies. Olet kärsinyt koko maailman sylkykuppina ihan tarpeeksi. Tehdään lännen valkoinen kulttuuri vahvaksi, kunnioitetuksi ja suureksi jälleen. Suljetaan raja ja huolehditaan siitä, että mitään meille kuuluvaa ei enää viedä minkään ideologian muodossa. Pidä huolta omistasi valkoinen ja mies ja ole ylpeä perinnöstäsi.”

Jos nuoren valkoisen miehen pitää valita niiden välillä, jotka syyllistävät häntä milloin mistäkin, ja niiden, jotka tarjoavat hänelle sankaruutta, kunniaa ja ylpeyttä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi jälkimmäisellä on vahva vetovoima.

Pieniinkin triggereihin vastataan öykkärimäisellä trumpismilla ja yleisellä perseilyllä, jolla pilkataan mitään kestämättömiä snowflake-nuoria ja moraalisen relativisminsa sokaisemia kaikkisuvaitsevaisia, jotka ovat heimoutuneet omiensa leiriin tarkoin vartioitujen muurien taakse, vaikka he sanovat vihaavansa muureja.

Tämä brutaali halveksunta puolestaan herättää vain lisää uhriutumista ja lisääntyvää kokemusta siitä, että maailma todellakin on jakaantumassa vain sortajiin ja sorrettaviin.

Esimerkki tästä Trumpin kannustustuksesta nopeasti kasvanut ryhmä Proud Boys. Se oli pari vuotta aikaisemmin spontaanisti ja kapakkavitsinä perustettu sovinistinen järjestö, joka muutamassa vuodessa levisi kansainväliseksi järjestöksi. He rakastavat poliittisen korrektiuden pilkkaamista ja ovat kyllästyneitä kantamaan valkoisen miehen taakkaa. West is Best on heidän tunnuslauseensa. Vaikka he hyväksyvät jengiinsä homot ja eri rotujen edustajat, länsimainen kulttuuri on heidän isänmaallisuutensa kohde. Jengihuumoria käyttävät sen verran, että jokaisen pitää suostua hakattavaksi, kunnes muistavat nimetä viisi muromerkkiä. Heidän asketismiinsa kuuluu pornosta ja runkkaamisesta kieltäytyminen. He eivät tunnustaudu äärioikeistolaisiksi eivätkä rasisteiksi, vaikka kaikki tunnusmerkit ovat kyllä läsnä. Sen sijaan he ylpeilevät vasemmistoanarkistien ja antifa-aktivistien väkivaltaisesta ”läksyttämisestä.”^{^[197]}

”Väkivalta ei tunnu hyvältä, mutta oikeutettu väkivalta tuntuu oikein hyvältä.” Sanoo heidän johtajansa Gavin McInnes.[198] Väkivallan oikeutuksia he löytävät hyvin helposti,

Naisten vastaavan järjestön nimi on Proud Boys’ Girls.

Jatkuvan syyllisyyden ja häpeän tilalle tarjotaan rodullista tai kulttuuriperäistä suvereenisuutta ja ylivaltaa. Siinä missä uhriutumiskulttuuri sijoitti valkoisen etuoikeutetun miehen moraalisen hierarkian pohjakerrokseen, vastareaktio kääntää tämän identiteettipolitiikan toisinpäin ja asettaa valkoisen miehen kaikkien hallitsijaksi. Mimeettinen reaktio kopioi uhriutumisstrategian tehokkaimmat puolet tekemällä valkoisesta miehestä koko maailman sortaman uhrin, jonka on aika ottaa oikeudet takaisin itselleen ja rakentaa itselleen vahvoilla muureilla suojatun turvatilan.[199]

Valkoinen mies ei välttämättä palauta valkoisen miehen arvokkuuskulttuuria takaisin kunniaansa, vaan rakentaa enemmistönä maailman tehokkaimman uhriutumisstrategian. Juuri sitä olemme todistamassa eri puolilla maailmaa, kun katsomme autoritaaristen johtajien uutta tulemista ja valtakuntien menneen kunnian palauttamisyrityksiä.

Osa niistä miehistä, jotka eivät intoudu valkoisen miehen ylivallasta, jää silti uhriutumiskilpailun koukkuun. He alkavat etsiä tapoja maksimoida sitä, kuinka vaikeaa on elää miehenä tässä maailmassa. Miehillä on pienempi markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla, isommat koulutuksen keskeytystilastot, vakavammat riippuvuusongelmat, synkemmät itsemurhatilastot, vaarallisemmat työt, asevelvollisuus, varhaisempi kuolleisuus... Miesten kärsimyksen taakka on loppujen lopuksi paljon painavampi kuin naisten, ja sen päälle he joutuvat kantamaan syyllisyyttä naistenkin kärsimyksestä. Näin pateettinen vastauhriutuminen tekee miehistä naisten syyllistäjiä, eikä kukaan loppujen lopuksi kanna todellista vastuuta sen enempää omasta kuin toisenkaan kärsimyksestä. Kuka näitä vuosituhansia pitkiä sukupuolten kärsimysten taakkaa on pätevä mittaamaan? Niiden painosta kilpaileminen ei ainakaan helpota kumpaakaan sukupuolta.

Toiset miehet vain sulkevat ovensa ja alkavat varoa kaikkea kanssakäymistä naisten kanssa. Gillian Tan ja Katia Porzecanski haastattelivat noin kolmeakymmentä Wall Streetin huippujohtajaa siitä, miten #MeToo -liike on vaikuttanut heidän elämäänsä. Useimmat eivät uskaltaneet vastata kysymyksiin nimellään, mutta kävi ilmeiseksi, että miesjohtajat ovat reagoineet eristäytymällä. Oli se hätävarjelun liioittelua tai kostavaa vastauhriutumista, se joka tapauksessa kääntyy niitä naisia vastaan, jotka yrittävät sillä tasolla edetä urallaan. Herrakerho muuttuu suorastaan vainoharhaisen eristäytyneeksi sisäpiiriksi. Seksuaalisten väärinkäytössyytösten varominen on johtamassa uudenlaiseen seksuaaliseen diskriminointiin, kun johtajat eivät uskalla tai halua enää antautua mentoriksi urallaan eteneville naisille.^{^[200]}

Mikä tahansa väkivallan muoto onkaan, se aina kopioituu, kunnes joku lakkaa niin tekemästä. Tämä on asevarustelun yksinkertainen logiikka. Sama tapahtuu uhriutumisen strategian kanssa. Mitä tehokkaammin se toimii, sitä varmemmin sitä aletaan kopioida. Syntipukkaajat joutuvat syntipukeiksi ja syyllistämisen vuorovaikutteisuus vain syvenee.

Eräässä sukupuolitermistön käyttöä koskevassa kiistassa päätin kokeeksi vastata loukkaantumiseen loukkaantumisella ja ärtymykseen ärtymyksellä, jotta näkisin, miten se toimii. Se toimi siten, että sain itseni blokatuksi koko keskustelusta. Ennen pois sulkemista ehdin sen verran palata reiluun vastavuoroisuuteen, että kirjoitin oman irtisanoutumiseni vastauhriutumisesta:

”Oli aika vaivaannuttavaa vastata ärsyyntymisiisi ärsyyntymisillä. Pelkään että sellainen ruokkii itseään ja syö ystävyyttä, enkä ole tottunut argumentoimaan ärsytyksillä, vaikka tiedän, että nekin ovat joskus tosi tärkeitä. Minä päätin lainata tyylini sinulta, näyttääkseni kuinka huonosti toimiva se on.

Olen pettynyt kirjoitukseeni. Minua harmittaa, että lähdin lietsomaan itseäni johonkin ärtymysmoodiin, vain havainnollistaakseni, kuinka toimimaton se on. Sellainen tapa kommunikoida on pelaamista, kieroa toimintaa. Olisin voinut sanoa asiani suoremmin ja lempeämmin. Anteeksi.’

Olen pettynyt myös siihen, että ehdin jo viehättyä tuohon vastaärtymykseen ja nauttia sen innoittamasta peitsen taitosta. En minä oikeasti halua sillä tavalla toimia. Lankesin siihen, mitä normaalisti yritän varoa yli kaiken. Oikeutin oman tyylini sinun kauttasi. Sellainen on alivastuullista ja halpaa. Olen pahoillani.

Minä laitan nyt miekkani tuppeen ja toivon kaikille ihmisille parhaimpien asioiden etsimistä toisilta ja niiden monistamista muille.”

Jeesuksen paljastettua syntipukkaamisen uskonnon ja kulttuurin systeemisen väkivallan sisällöksi, syyllisyyden ulkoistaminen sijaiskohteeseen on toiminut koko ajan huonommin. Aina olemme löytäneet uusia itsepetoksen muotoja, joiden kautta voimme toistaa isiemme ikivanhoja syntejä. Uhriutuminen on niistä innovaatioista tuorein. Uhriutujathan eivät suinkaan omasta mielestään etsi syntipukkeja. He ovat itse sellaisia. He ovat syntipukkaajia vastaan kapinaan nousseita syntipukkeja, uhraajia vastaan nousseita uhreja. Asetelma on niin maagisen vakuuttavan tuntuinen, että vanhojen noitavainojen käänteistä peilikuvaa on vaikea tunnistaa. Syntipukkaaminen on helppo tunnistaa – muissa. Sivusta katsottuna se näyttää niin typerän ilmeiseltä, että ihmettelee, kuinka joku voi olla niin vilpittömän vakuuttunut toisen ryhmän täydellisestä syyllisyydestä heidän onnettomuuteensa. Juuri näistä typeryksistä tulee meidän syntipukkejamme, joita vihaamme yhtä vilpittömällä inholla.

Ainoa todella mielenkiintoinen syntipukki on se, joka on melkein mahdoton huomata, nähdä ja tunnistaa – nimittäin meidän syntipukkimme.[201] Noitavainoihin ei tarvita uskoa Jumalaan, mutta yleensä siihen tarvitaan uskoa jonkinlaiseen paholaiseen tai demonisuuteen.

Yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta on samantekevää, syrjitäänkö ja syyllistetäänkö luusereita vai voittajia.[202] Sorto aina yhdistää sortajia ja sorrettuja, mutta ei koskaan keskenään.

Jos haluamme oikeasti jarruttaa maailman jakautumista rotuihin, kansoihin ja heimoihin, jotka kilpaa uhriuttavat itseään suhteessa toisiinsa, meidän on löydettävä uudestaan juutalaiskristillisen perinteen opettama tapa mitata omaa käytöstämme sen tuottamilla uhreilla, pyytää apua tai/ja haastaa toinen vastuuseen silloin, kun itse olemme joutuneet uhriksi, ja auttaa maailman kaikkia tarpeettoman kärsimyksen uhriksi joutuneita.

Kristityksi tai ylipäänsä oman varjonsa tiedostavaksi ihmiseksi herääminen merkitsee sortajan ja sorretun löytämistä myös itsessään.[203] Vasta silloin uhriutumiskilpailu ja vastauhriutumisten ikuinen toisto voi pysähtyä ja muuttua yhteisten ongelmien vastuulliseksi kohtaamiseksi ja käsittelemiseksi.

Kansallisella tasolla tämän ovat tehneet ehkä vain saksalaiset. Kukaan ei ole tehnyt niin perusteellista tiliä oman kollektiivisesta pahuudestaan kuin Saksan kansa. Seuraavilla sukupolvilla on nyt varaa tarkastella myös sitä ulottuvuutta omasta historiasta, jossa he ovat olleet uhreja, ilman että se johtaa kostavaan uhoon vanhoja vihollisia kohtaan. Venäjä ja Kiina eivät ole tehneet tiliä oman julman menneisyytensä kanssa. Kun he korostavat uhriuttaan, muiden pitää siitä maksaa. Jos turvautuu uhriutumisen tai vastauhriutumisen strategiaan, ei ole varaa olla kovin nöyrä oman syyllisyytensä suhteen.

Viimeinen uhriutuminen

Ennen luonnon oikkuja pidettiin jumalten oikkuina. Nyt luonnosta on tulossa ihmisen tuhoava käsi, joka toteuttaa pienten valintojemme suuret seuraukset. Enää on vaikea sanoa, kuka tässä maailmassa on kenenkin uhri.

Vaikka elämme maailmanhistorian uhritietoisinta ja humaaneinta aikaa, olemme samalla kehittäneet sellaisia aseita ja arkitottumuksia, joiden uhriksi koko ihmiskunta voi joutua. Kykymme, resurssimme ja ehkä halummekin elää vihamielisesti tai rakastavasti ovat kehittyneet rinnakkain. Potentiaalimme sekä hyvään että pahaan ovat kasvaneet niin suuriksi ja seuraukset valinnoistamme niin kohtalokkaiksi, että jokainen yksilö alkaa vähitellen olla vastuussa pienten valintojensa globaaleista seurauksista, eikä kukaan tiedä, missä kulkee litteäksi muuttuneen maailman raja, jonka jälkeen onvain pudotus tyhjään. Viimeinen tuomio on vaihtunut ihmiskunnan omaksi oikeudenkäynniksi itseään vastaan.

Kun ilmastomuutoksen uhrit ympäri maailmaa alkavat viedä asiansa oikeuteen, uhriutumista ollaan viemässä viimeiselle rajalle. Jotkut syytteet nostetaan yrityksiä vastaan, toiset valtiota vastaan, mutta näiden lisääntyessä vastaajana on lopulta koko ihmiskunta. Miten silloin erotetaan uhrit uhrin tekijöistä?

Ei mitenkään, ja sehän näissä poliittisissa uhriutumisolympialaisissa onkin niin turhauttavaa. Yksiselitteisesti kaikkeen syyllisiä osapuolia on mahdotonta enää löytää. Täysin syyttömätkin uhrit alkavat kuolla sukupuuttoon, vaikka melkein kaikki sitä roolia tavoittelevat.

Kristillisen kertomuksen viesti alkaa mennä perille: Me olemme kaikki syyllisiä, rakastettuja ja armahdettuja, mutta vastuullisia silti - tai ehkä juuri siksi. Tämän seurauksena tehtävämme on käynyt niin vaikeaksi. Emme ole tottuneet elämään ilman ja vihaamme kantavia sijaisuhreja ja syntipukkeja. Emme ole vielä tottuneet yhdistämään voimiamme kaiken uhraamisen välttämiseen ja uhreista huolehtimiseen. Vanha veri vetää syntipukkaamiseen, ja se on sovinnon viiniä sakeampaa.

Se ei kuitenkaan auta itse tuottamassamme ekokatastrofissa. Se jos mikä pakottaa ihmiset näkemään, kuinka yksityinen ja kollektiivinen vastuu kasaantuvat vähitellen kaikkien harteille. Aika harva pystyy ekokatastrofin alla turvautumaan moraaliseen ylemmyyteen, henkilökohtaiseen viattomuuteen ja enemmistön syyllistämiseen.

Kaikki tietävät, että planetaarinen hätätila on ollut voimassa jo pitkään. Armahduksia on vähän, ja tuomioiden ankaruus kasvaa päivä päivältä. Johtaako tämä kaikki uuteen väkivallan vastavuoroisuuteen vai kykenemmekö vielä löytämään yhteisen tarkoituksen, jonka eteen olisimme halukkaita elämään uhrautuvasti, eli omastamme tinkien yhteisen hyvän takia, emmekä uhraavasti, eli omaa etua priorisoiden kaikkien muiden kustannuksella?

Onneksi Suomen nuorisosta noin 80 prosenttia pitää tulevaa ekokatastrofia selkeästi ihmisten aiheuttaman eettisenä ongelmana, josta ovat itse osallisia - vaikka voisivatkin keskittyä syyttämään edellisiä sukupolvia. Kaksi kolmasosaa nuorista kokee asiantilan suhteen henkilökohtaista turvattomuutta, mutta ei lamaannuttavaa sellaista. Nuorilla on selkeä halua vaikuttaa asioihin elämäntapavalintojen ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden kautta.^{^[204]} Se on lohdullista ja tuo toivoa tilanteeseen, jossa monet ovat väsyneet toivomaan.

7. Vastuullisuuden kulttuuri

Jos on uhrina edes kerran tullut nähdyksi, kuulluksi ja jonkun puolustamaksi, alkaa varovasti uskoa, että ehkä sittenkin kannattaa elää.

Jos kerran on nähnyt, kuullut ja uskaltanut puolustaa uhria, tietää, mitä varten kannattaa elää.

Olen kirjoittanut uhrikulttuurista, kunniakulttuurista, arvokkuuskulttuurista ja uhriutumiskulttuurista. Onkohan meillä vielä mahdollisuus rakentaa kulttuuri, jossa kunniallisuus ja arvokkuus mitataan yksilön ja yhteisön tavassa suhtautua uhriin ja uhrien tavassa suhtautua sortajiinsa?

Näet uhrin, joka vaatii kostoa. Näet väkivallan tekijän, joka itse on uhri. Näet hänen uhrinsa, joka oikeasti on vielä viaton, mutta tulee ehkä aikuisena toistamaan kokemansa kaltoinkohtelun. Näet kaunaisia uhriutujia ja näet vihaisia uhrien puolustajia. Näet pahaan käytettyjä lapsia ja pahuuteen eksyneitä nuoria. Näet kaiken alle lannistuneita ja kaiken haltuun ottajia. Näet niitä, joita vaaditaan olemaan ehdoitta jonkun puolella ja niitä, joiden mielestä sinä olet ehdottomasti väärällä puolella. Jos koet sydämesi murtuvan tämän ikivanhan ja jatkuvasti muuttuvan mustavalkoisuuden keskellä, yrität ehkä mahdotonta - olla kaikkien puolella.

Tiedotusvälineet antavat meille jatkuvasti uusia esimerkkejä pedofiileistä, jotka ovat itse seksuaalisen pahaan käytön uhreja, lapsesta asti kiusattuja kouluampujia ja lapsena hakattuja perheensä pahoinpitelijöitä. Hyvä niin. Sarjakuvien ja niiden pohjalta tehtyjen elokuvien sankarit eivät enää ole lapsuutemme täydellisen oikeudenmukaisia teräsmiehiä ja mustanaamioita. Monella tavalla meille kerrotaan, että mustan ja valkoisen välillä on tuhat ja yksi harmaan sävyä ja kaikista valuu verta.

Joskus on kiusaus vain todeta, että kaikki olemme enemmän tai vähemmän uhreja. Kukaan ei oikeastaan ole vastuussa mistään. Jokainen meistä voisi samoissa olosuhteissa tehdä samoin, joten kuka meistä on tuomitsemaan ketään yhtään mistään? Sitä paitsi mistä löytyvät kaikkia sitovat moraaliset argumentit? Jos puhun naisten väkivallasta miehiä kohtaan, minua syytetään paljon vakavamman ongelman ohittamisesta. Kun Hannah Arendt ohimennen puhui joidenkin juutalaisten yhteistyöstä natsien kanssa, hänestä tuli oman kansansa petturi.[205] Moraalinen nihilismi ei kuitenkaan pese kenenkään käsiä puhtaiksi, vaikka se näyttäisi kuinka nöyrältä. Todellisuus pakottaa meidät ottamaan kantaa koko ajan monimutkaistuviin eettisiin ongelmiin.

Entä tarkkailijan, dokumentoijan tai raportoijan asema? Entä sovittelija, rauhan rakentaja, humanitaarisen avun antaja? Eikö edes akuutin ristiriidan ulkopuolelta tuleva neutraali osapuoli, terapeutti, sielunhoitaja tai muuten vain ‘neutraalisti’ väliin tuleva lähimmäinen voi julistautua viattomaksi osapuoleksi uhrin ja uhriuttajan väliin?

Ei se ole niin yksinkertaista. Yritän välillä nähdä itseni siinä roolissa. Sama taipumus, joka kiusaa ristiriidan osapuolia näkemään itsensä uhrina ja toisen väkivallan tekijänä, kiusaa minua luokittelemaan jonkun heistä pahaksi ja toisen hyväksi (tai jotain siltä väliltä). En ole vapaa omasta uhrina olemisen, uhriutumisen ja uhriuttamisen kokemuksesta. Voin mielessäni kääntää havaitsemani roolit päälaelleen ja nähdä uhrissa väkivallan tekijän – ja päinvastoin. Mitä se pohjimmiltaan muuttaa? Heti kun tulen paikalle olen osa suhdeverkostoa, systeemiä, peliä tai miksikä sitä haluat kutsua. Kvanttifysiikkakin opettaa meille, että tarkkailija ei voi olla vaikuttamatta tarkkailtavaan.

Tietenkin tarvitsemme mahdollisimman selkeitä oikeuksien ja vastuiden, oikean ja väärän erottelemistapoja voidaksemme asettaa itsemme tai toisen minkäänlaiseen moraaliseen vastuuseen mistään. Yhtä itsestään selvää on, että näin tehdessämme teemme usein tulkinnoissamme vääryyttä ainakin toiselle osapuolelle. Ongelma ei ole vain tarpeellisen informaation puute, ikään kuin voisimme tehdä ‘puhtaat’ johtopäätökset, jos meillä vain olisi tarpeeksi paljon tietoa. Ongelma on siinä, että jokainen yritys turvautua täydelliseen sivustakatsojan viattomuuteen perustuu jonkinasteiseen itsepetokseen: en tunnusta siinä yhteyttäni sen enempää väkivallan tekijään kuin sen uhriinkaan. En voi ottaa kantaa tai puolta syyllistymättä oman kokemukseni värittämään tulkintaan. En voi olla ottamatta kantaa tai puolta syyllistymättä jommankumman tai molempien osapuolten torjuntaan.

Jokainen käsiensä pesijä löytää itsensä Pilatuksen roolista. Aikuisten maailmassa ei kerta kaikkiaan löydy vankkaa viattomuuden maaperää.

Käytännössäkin nämä ovat pirun vaikeita ja moniulotteisia tilanteita. Parhaimmatkaan moraaliset säännöt ja eettiset ohjeistukset eivät tavoita kaikkien tilanteiden kaikkia näkökulmia. Vanha kristillinen arkikysymys: ”Mitä Jeesus tekisi?”, ei ole ollenkaan niin naiivi ja yksinkertainen, kuin miltä se kuulostaa. Oman arvomaailmasi parhaimman edustajan asettaminen edes mielikuvaharjoitteena kohtaamasi mahdottoman tilanteen keskelle vapauttaa sinut teorioiden ja pykäläviidakon rajoitteista mahdollisimman luoviin ratkaisuihin. ”Mitä Buddha tekisi?” ”Mitä Donald Trump tekisi?” “Mitä Muhammed tekisi? Kun annat eniten kunnioittamasi ihanteen pukea periaatteesi ja uskomuksesi käytännön asenteiksi, sanoiksi ja teoiksi, löydät jonkun, jota seurata. Se edellyttää sitä, että tunnet tuon ihanteesi tarpeeksi hyvin. Olet kuullut kertomuksia hänen kohtaamistaan eettisistä dilemmoista, vaikeista kannanotoista, mahdottomista valinnoista ja vaarallisista tavoista olla jonkun rinnalla.

Juuri tämä on tärkein syy minulle tutkia kertomuksia Jeesuksen elämästä. Hänellehän viritettiin jatkuvasti vaarallisia ansoja, ja hän hankkiutui jatkuvasti hylkääjien ja hylättyjen rajamaastoon, jossa kaikkien yhteiskuntaluokkien tärkeimmät taloudelliset intressit, poliittiset intohimot, moraaliset kuvotukset ja uskonnolliset dogmit kohtasivat kaikille vaarallisen arjen keskellä. Oman elämäni kaikkein vaikeimmissa tilanteissa pohdin tuota kysymystä enkä silloinkaan aina löydä selvää vastausta. Hämmästyttävän usein vastaus on hyvin selvä, eikä minun tarvitse kuin panna käsi sydämelle ja tehdä niin kuin kuvittelen esikuvani tekevän.

Uhrin kuunteleminen

Voi olla, että uhriutumisen kiusaus nousee uhrin ei-kuulluksi tulemisen kokemuksesta. Kun yksilön pahoinvointi yhteisön keskellä ei tule vastaanotetuksi, on aika luonnollista, että hän etsiytyy vertaisyhteisöön, joka antaa hänen äänelleen suuren kuoron voiman.

Jos yksilö ei ole tullut omassa yhteisössään uskotuksi, jos hänen kertomukseensa on lähtökohtaisesti suhtauduttu epäillen, niin onko ihme, jos hän lakkaa luottamasta alkuperäisyhteisöönsä ja innostuu ryhmästä, joka uskoo hänen kertomustaan vailla pienintäkään epäilystä?

Trauma voi yksilön ja yhteisön vastaanottamana integroitua osaksi selviytymisen ja oppimisen historiaa, uudelleen luottamisen kokemusta ja kertomusta, jonka huomisessa on toivoa rohkeammasta ja rakentavammasta elämästä. Muistot menneistä ja haavoittuvuus ovat jäljellä, mutta minuuden ydin on alkanut siirtyä traumasta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Millä tavalla uhrin kertomusta pitää kuunnella? Uhrin todistusta ei saa idealisoida kaiken kritiikin yläpuolelle eikä sitä saa epäillä tavallisen uskottavuuden alapuolelle. Uhrin puhetta on kuunneltava kunnioittavan kriittisellä luottamuksella ja erityisen nöyrällä valmiudella tunnistaa omat kuulemista vääristävät ennakkoasenteet.

Se voi olla erityisen vaikeaa, jos kyseessä on uhriutuja, joka on vapauttanut itsensä kaikesta vastuusta ja syyllistää kaikesta muita. Sellainen asenne herättää herkästi kuulijoiden defenssit tappiinsa. Täytyy muistaa, että uhriutuja on yleensä myös oikeasti uhri, jonka pitää tulla kuulluksi. Joskus harvoin hän on kostonhaluinen uhriutuja, joka liioittelee ja valehtelee tuottaakseen vihollisilleen vahinkoa. Kuka silloin uskaltaa epäillä hänen tarinaansa?

Kukin voi teeskennellä uskovansa enemmän kuin uskookaan, näytellä myötätuntoa, jota ei olekaan, vain pitääkseen niin sanotusti ‘kanavat auki’. Näissä maisemissa ei ole olemassa helppoa tietä yhden ryhmän luota toisen luokse, mutta yksi rehellisesti itsestään puhuva ihminen voi yleensä löytää toisen rehellisesti itsestään puhuvan ihmisen. Sellaisen vuorovaikutuksen ympärille voi syntyä uusia ryhmiä, jotka eivät enää pelaa identiteettipelejä, vaan kohtaavat lähimmäisensä yksilöinä.

Erilaiset terapeuttiset työryhmät, sovintoneuvottelut ja totuuskomiteat, jotka vapauttavat osapuolet kertomaan kokemuksiaan ilman, että kellään on oikeutta esittää kunnioittavasti kriittisiä kysymyksiä, suhtautuvat liian idealisoivasti tarinan kertomisen terapeuttiseen vaikutukseen ja sovittavaan funktioon.[206] Ihmiset vääristävät tai sensuroivat huomaamattaan muistojaan sopimaan paremmin siihen rooliin, jossa haluavat itsensä nähdä.

Olen perheessäni ja yhteisöissäni viljellyt tarinankerronnan perinnettä. Lähtökohtaisesti uskon toisten tarinoihin ja tietenkin omiinikin, mutta vuosien aikana olen oppinut suhtautumaan molempiin terveellisellä skeptisyydellä. Silloin täytyy vain esittää tarkentavia ja avoimia kysymyksiä sen sijaan, että jäisi yksin keskustelemaan epäilyksiensä kanssa. Jos oikeasti haluan uskoa, minulla on velvollisuus kysymyksilläni tarkentaa tarinaa, kunnes oikeasti voin siihen uskoa. Kaikki muu on vilpillistä.

Vastuullinen toimija?

”Kaikki tämä kertoo ihmisen rajattomasta kekseliäisyydestä hänen kääntäessään hyvän pahimmaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi.”[207] Rene Girard

On jo yleisesti tunnettua, että melkein kaikki uhriuttajat ja uhrit tulevat väkivaltaisista perhetaustoista. He ovat itse olleet sen kohteina tai joutuneet todistamaan sitä ilman mahdollisuuksia puuttua mihinkään.

Häpeä, syyllisyys ja voimaton raivo voi jäädä yksin jätettyjen lasten elämän taakaksi. Nuorina he ehkä etsivät voimaa pelottavuudesta, jotta oma turvattomuus ei tuntuisi niin kauhistuttavalta. Ehkä he ovat alkaneet uskoa, että rakkauteen kuuluu rajojen rikkomista, läheisyyteen väkivaltaa ja luottamukseen petollisuutta. Lapsina he uskoivat, että kaikki johtui heistä eikä heille siksi koskaan voisi kuulua mitään parempaa.

Kaikkein pahimman he tuottavat itselleen kohtelemalla itseään kaltoin tai he purkavat sen ulospäin. Jokainen ihastuminen tai rakastuminen herättää eloon kaikkein kauneimmat unelmat ja kauheimmat painajaiset. Niiden ristiaallokossa yritetään parasta ja toteutetaan pahinta, aivan kuten vanhemmatkin tekivät.

Vaikka syyn ja seurauksen lainalaisuudet näyttävät niin ymmärrettäviltä, että ne tuntuvat melkein väistämättömiltä, näin ei kuitenkaan ole. Kaikista sorretuista ei tule tyranneja, eikä jokaisesta kaltoinkohdellusta lapsesta tule koulukiusaajaa. Väkivallan siirtyminen eteenpäin ei ole niin väistämätöntä, kuin meidän on annettu uskoa.

Se tarkoittaa myös sitä, että väkivallasta ei väistämättä seuraa väkivaltaa, niin kuin melkein kaikki tänään näyttävät uskovan. Väkivallan uhri voi olla toistamatta kohtaamaansa väkivaltaa. Hänen ei tarvitse jäädä toistamaan kärsimäänsä pahaa.

Sosiologiset tutkimukset ovat vahvistaneet, että vaikka useimmat uhriuttajat ovat olleet uhreja, kaikista väkivallan uhreista ei suinkaan tule sen jatkajia. Mikä tämän tekee mahdolliseksi? Mikä auttaa joitakin väkivallan uhreja elämään hyvää ja tarkoituksellista elämää ilman väkivaltaa? Miksi jotkut kaltoinkohdellut naiset jättävät miehensä heti, kun he näkevät, mitä on tulossa, kun taas toiset eivät usko mustelmiaan vuosienkaan päästä?

Jokin heidän tavassaan mieltää traumaattinen menneisyytensä, kohdata sen nostattamia tunteita, suhtautua itseensä ja tulevaisuuteensa on osoittanut, että uhriuden ei tarvitse toistaa itseään. Väkivalta ei sittenkään ole vahvin voima universumissa.

Uhriksi joutumisesta ja uhriutumisesta voi kasvaa ihmiseksi, joka arvostaa itseään, tekee omia päätöksiään, selviää mistä voi, pyytää apua siihen, mistä ei selviä ja lohdutusta siihen, mistä kukaan ei selviä. Hän voi tulla avoimesti tuntevaksi ihmiseksi, joka jakaa tuskansa sen sijaan, että kostaisi sen.

Kysymys lapsisotilaista ei ehkä liikuta sinua samalla tavalla kuin kysymys omista lapsistasi isojen firmojen mainosnukkeina. Usko kauhuksesi, meidänkin lapsiamme vietellään olemaan puolesta tai vastaan kysymyksissä, joista he eivät vielä osaa esittää ainuttakaan valistunutta mielipidettä. Paine valita puolensa on pohjimmiltaan sama kuin monissa Afrikan, Etelä-Amerikan tai Lähi-Idän maissa. Täytyy valita heimokuuluvuutensa parhaimpien menestymisen ja hengissä selviämisen ehtojen mukaan.

Olemmeko aikuisinakaan vapaita dilemmasta, joka on esivallan ulottumattomissa eläville lapsille hengenvaarallinen valinta? Arviolta lähes 300 000 lasta ja nuorta on ryöstetty, myyty tai lahjuksina luovutettu pikkuarmeijoiden palvelukseen. Toiset ovat liittyneet vapaaehtoisesti, koska eivät ole orpoina paremmasta turvasta tienneet tai koska haluavat päästä kostamaan perheensä murhan.

Meidän katujengimme teettävät rutiinilla varkauksia alle 15-vuotiailla, koska nämä eivät joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen. Mikä on sen ikäisen vastuun taso oikeasti? He ylpeilevät onnistuneista varkauksistaan yhtä vilpittömästi kuin lapsisotilaat murhistaan ja muista rikoksistaan. He näyttävät sangen aktiivisilta toimijoilta, vaikka me toisesta näkökulmasta katsoen näemme heidät uhreina. Mitä meidän pitäisi uskoa?

Tässä, niin kuin niin monessa muussakin eettisessä dilemmassa, vain yhden oikean vastauksen etsiminen luultavasti vääristää todellisuutta.

Ne, jotka korostavat sataprosenttista uhriutta, perustelevat sitä oletuksella, että näillä teini-ikäisillä ei ollut muita vaihtoehtoja. Ehkä he aavistavat, että itse kieltäisivät vastuuseen haastavan vapautensa rippeet vastaavassa tilanteessa. Tuo täydelliseen vaihtoehdottomuuteen vetoaminen on ollut yleisin puolustus sotarikostuomioistuimissa. Miten me siis voisimme edes teoriassa vastuuttaa lapsia valinnoista, joille emme itsekään keksi vaihtoehtoja tai vaikka keksisimmekin, emme uskalla edes kuvitella toteuttavamme niitä?

Ne, jotka katsovat lapsisotilaiden tappamia ja amputoimia uhreja, kokevat vaikeaksi vapauttaa heidät kokonaan vastuusta ja nähdä heidät vain uhreina. Jotkut kertovat jälkeenpäin uskoneensa murhien oikeutukseen, tappaneensa jonkun toisen säästääkseen tutun, karanneensa tai suunnitelleensa itsemurhaa murhaamisen välttämiseksi. Useimmat kertovat taistelusta omantuntonsa kanssa tai sen turruttamisesta päihteiden avulla.

Pelkän uhrin roolin puolipakottaminen toipuvan lapsisotilaan harteille kuulostaa humaanilta ja armolliselta, mutta se voi viedä häneltä mahdollisuuden edes jälkikäteen ottaa tekonsa ainakin osittain omikseen ja kantaa niistä vastuu. Ilman sitä hänen sovintonsa itsensä ja muiden kanssa jää jotenkin moraalisesti rammaksi.

Täysipainoisen vastuun työntäminen teini-ikäisen lapsen harteille on yhtä kohtuutonta. Hän ei ole vastuussa siitä vaihtoehdoista köyhästä tilanteesta, jonka keskeltä on itsensä löytänyt eikä siitä, mihin hänet sen keskellä huumattuna tai/ja aivopestynä pakotetaan.

Äärimmäisissäkään tilanteissa roolit harvoin jakaantuvat mustavalkoisesti uhreihin ja uhraajiin.[208]

Entä meidän lapsemme, jotka oirehtivat koko kulttuurimme sairastumista holtittomaan ahmintaan ja laihduntaan. Kenen lapsisotilaita ovat anorektiset nuoret miehet ja naiset, jotka rekrytoidaan hengenvaarallisten ihanteiden malleiksi? Muodin hennot jumalattaret marssitetaan viimeisillä voimillaan catwalkille muiden itsetuhoisten esikuviksi. Samaan aikaan pakistanilaisia lapsia ostetaan itsemurhapommittajiksi sadalla dollarilla. Heille luvataan marttyyrin palkintoa paratiisissa. Meidän lapsiamme vietellään menestyksen mahdollisuuksilla muodin pyhäköissä. Moraalisesti en näe näissä rekrytoinneissa mitään olennaista eroa. Viattomia lapsia ostetaan ja myydään tuhon enkeleiksi. Kuka on tässä sairaassa pelissä kenen uhri? Nuorethan ottavat mallia melkein koko aikuisesta maailmasta. Televisiossa on syömiskilpailuja ja laihdutuskilpailuja, aivan samat kilpailut kuin kotona, ystäväpiireissä ja työpaikoilla.

Mahdollisimman suureen kulutukseen houkuttelevat markkinavoimat lietsovat samaan aikaan ja vuorotellen halua syömiseen ja halua laihduttamiseen. Kumpaankin himoon löytyy myytäviä tuotteita. Maailmalla läskisotaan käytetyllä rahalla Suomen valtio hoitaisi kaikki menonsa kolme vuotta. Melkein koko maailma on anorektinen ja ahmimishäiriöinen samaan aikaan.

Paikalliset sodat ovat akuutisti pakottavia ja vapautta riistäviä. Niiden pyörteisiin joutuvat ovat usein uhreja. Entä globaaleiksi villiintyneet keskinäiset kilpailut, joita aikuisetkaan eivät hallitse ja joihin lapsemme sairastuvat? Kuka on sortaja, hyväksikäyttäjä, riistäjä tai uhri, ja kuka on vastuussa kenestä? Jotkut vastuuttavat yksinomaan yksilöitä, toiset geenejä, kolmannet mainostajia, neljännet systeemin tuottamaa köyhyyttä...

Ainoastaan kaksi asiaa näyttävät selviltä: yksi, joskus yksilön täytyy ottaa massiivinen annos vastuuta kannettavakseen, jotta voisi itse löytää terveen tavan elää ja kaksi, näissä halujen, intohimojen ja addiktioiden ristiaallokossa uhriutuminen ei auta ketään.

Kaikki uhrit eivät ole uhriutujia

Jotkut väittävät, että uhrius on vain mielentila, josta voi herätä. Tuo väite on on harha, josta pitäisi herätä. Petetyt, hylätyt, kaltoinkohdellut ja haavoitetut ovat todellisia uhreja. Se, että heille voi siitä avautua mahdollisuudet uhriutua tai selviytyä ja vahvistua, ei tee tyhjäksi sitä, että prosessi alkoi ihan todellisesta uhriudesta ja tie voi tuntua melkein ylivoimaisen vaikealta.

Uhriutumisen kulttuurissa voi olla todella vaikeaa olla uhri, joka itse pyytää apua, mistä haluaa, turvatuu keneen oikeasti luottaa, syyttää vain niitä, jotka ovat henkilökohtaisesti vastuussa juuri omasta kärsimyksestä ja tekee sovintoa kenen kanssa haluaa.

On hyvä, että eri uhriryhmillä on vahvasti järjestäytyneet vertaisryhmät. Niissä uhrin yksilöllinen ääni yleensä tulee kuulluksi. Kun vastaava järjestäytyminen alkaa rakentaa stereotyyppisiä tarinoita siitä, miten juuri tämän ryhmän kärsimys on tuotettu ja minkä tyyppiset ihmiset ovat sen aiheuttaneet, alkaa kollektiivisen uhriutumisen kautta toteutuva ihmisten jakaminen viattomiin kärsijöihin ja viallisiin kärsimyksen aiheuttajiin, juuri niin kuin identiteettipolitiikan alkeet vaativat.

Eivät kaikki uhrit tunnista itseään noista tarinoista, ja monet ovat vaivautuneita siitä uhriutumisen velvoitteesta, joka vaivihkaa laskeutuu heidän ryhmään kuulumisen ehdoksi. Eivät he halua vastuuttaa jotain ryhmää kärsimyksestään, eivätkä he halua velvoittaa koko maailmaa käyttämään sellaista kieltä, joka jollain lailla kompensoisi heidän kokemaansa kärsimystä.

Heillä on kana kynittävänä yhden sisaren, yhden isovanhemman, tietyn pastorin ja melkein kokonaisen seurakunnan kanssa. He keräävät voimia uskaltaakseen tällä kertaa suoraselkäisesti puolustaa oikeuksiaan ja kerrankin sanoa asioita, joita eivät tähän asti ole hylätyksi tulemisen pelosta tohtineet sanoa. Se on siinä. Eivät he ole kaunaisia kokonaiselle sukupolvelle, eivätkä he halua läksyttää kokonaista kirkkokuntaa. Ei heitä kiinnosta uhriutumalla tehdä itsestään viatonta kärsijää, joka muita paremmin ymmärtää, miten maa makaa ja miten sen tulisi maata, vain saadakseen itse elää helpompaa elämää. He tunnistavat kyllä sen kiusauksen, mutta pitävät sitä pateettisena tapana lintsata ihmiskuntaan kuulumisesta. He haluavat tehdä sovintoja tulematta sen takia jonkun uhriryhmän pettureiksi. He haluavat itse kantaa vastuuta paremmasta huomisesta jäämättä uhreina syyttämään julmaa systeemiä, hullua sukua, myrkyllistä feminiinisyyttä tai väkivaltaista patriarkaattia onnettomasta kohtalostaan.

Heille riittää, että saavat rohkeutta raivata itselleen tilaa ja tarkoitusta sekä rohkaista muitakin rehellisempään ja kokonaisvaltaisempaan elämään, jossa entiset uhrit ja uhraajat voivat yhdessä tehdä työtä lieventääkseen muidenkin turhaa kärsimystä.

Uhrin syyllistäminen

Menneinä vuosikymmeninä on ollut törkeä tapa syyllistää uhreja heidän omasta kärsimyksestään. Heitä kiusattiin, häpäistiin ja rangaistiin tavalla, joka muutti heidän tilanteensa kamalasta hengenvaaralliseksi. Heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia uhriutua, koska sellainen on mahdollista vain kulttuurissa, joka on herännyt uhrin eettiseen velvoittavuuteen. Heistä ei tullut sellaisen uhriuden kantajia, joka olisi häpäissyt muut. Silti uhriudesta tuli heidän identiteettinsä sen kaikkein traagisimmassa merkityksessä. Mikä ikinä oli heidän mahdollinen osavastuullisuutensa mihinkin, he kantoivat kaiken sen häpeän ja syyllisyyden, jonka yhteisö kieltäytyi näkemästä itsessään. Kunniakulttuurissa ja osittain myös arvokkuuskulttuurissa uhri oli paremmin selviytyneiden mielestä tavalla tai toisella itse ansainnut kohtalonsa.

Kristillinen uhritietoisuus, Ihmisoikeusjärjestöt ja feministinen liike pakottivat meidät tiedostamaan, kuinka julmaa on pitää äärimmäisessä köyhyydessä syntyneitä, raiskauksen ja insestin uhreja ja vammaisia millään tavalla syyllisinä kohtaloonsa.

Kaikkein eniten kiistellään edelleenkin raiskauksen uhrien vastuusta. Raiskattuja naisia tai miehiä syytetään viettelevästä pukeutumisesta, provokatiivisesta käytöksestä tai siitä, että tavalla taikka toisella kerjäsivät sitä itse. Miehet ovat halujensa avuttomia orjia, kroonisesti seksuaalisesti turhautuneita olioita, jotka eivät voi vastustaa toisen osapuolen herättämiä himoja. Myös perheväkivallan uhreja, miehiä ja naisia, on syytetty siitä, kuinka he itse omalla käytöksellään ovat ansainneet saada turpiinsa. Insestin uhreja on syytetty viettelevyydestä, tai heidän äitejään on syytetty frigideiksi, haluttomiksi tai muuten vain tunnekylmiksi, jonka seurauksena miehen kiinnostus ja seksuaalinen halu ‘luonnostaan’ siirtyy lapsiin.

Yleisesti ottaen kukaan ei enää usko näihin myytteihin, paitsi vastuunsa kieltävä rikoksentekijä itse ja pahimmassa tapauksessa myös hänen uhrinsa. Meillä on monia uusia tapoja syyllistää uhri ja vastuuttaa yksin häntä surkeasta kohtalostaan.

”Lakkaa syyllistämästä kaikkia muita siitä, mitä he ovat tehneet, ja ala pyyhkimään omat paskasi. Ainoa ihminen, joka voi tehdä sinusta uhrin, olet sinä itse.”

Tämä on vähän modernimpi uhrin syyllistämisen muoto. Moitteet saattavat olla paikallaan, mutta ne voivat olla myös toisen kärsimyksen kärsimättömän ohittajan aiheettomia sättimisiä. Jotkut oman onnensa sepät eivät ollenkaan jaksa kuunnella tarinoita siitä, kuinka joku oikeasti on joutunut jonkun ylivoimaisen systeemin, yhteisön tai yksilön runtelemaksi. Jotkut uuden hengellisyyden edustajat näkevät yksilön melkein kaikkivaltiaana. Vaikka salama iskisi taivaalta hänen niskaansa, uhri on sen jollakin tavalla itselleen tilannut. Vähemmän kuolettavat onnettomuudet ovat vain henkistä kasvua varten välttämättömiä. Sinun asiasi on myös tehdä henkistä kehitystäsi palvelevat positiiviset tulkinnat kaikesta tapahtuneesta. Jos et löydä niitä, voi sinua. Sinua fiksummat ja henkisemmät selviytyjät löytävät kyllä.

Näiden menestyjien maailmassa uhreja ei ole olemassakaan. Miten voisikaan, jos jokainen on satasella vastuullinen kohtalostaan? Heidän maailmassaan ei myöskään ole uhrien puolustajaa, lohduttajaa, ojasta nostajaa ja omille jaloilleen takaisin auttajaa. Jos olet sellaisen tarpeessa, syytä itseäsi ja korjaa luusi korkeamman asteen tietoisuuttamme häiritsemästä.

Uhrin idealisoiminen

1960-luvun lopulla herättiin toden teolla uhrin syyllistämisen vääryyteen. William Ryanin kirja Blaming The Victim[209] loi suuntaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Samalla mentiin toiseen laitaan julistamalla uhri täysin viattomaksi ja varauksetta uskottavaksi. Sellainen status antoi uhrille myös muita vahvemman moraalisen arvovallan. Idealisoidusta uhrista tuli maallistuneen kulttuurin uusi pyhä, suuri koskematon.

Lastensuojelun uudeksi mantraksi tuli lapsi ei valehtele. Aikuisten maailmassa se tarkoitti Usko aina uhria. Tänään samasta mantrasta on viedä dramaattisempi versio: Believe the survivors, usko niitä jotka selvisivät hengissä, ikään kuin jokainen loukattu tai seksuaalisesti ahdisteltu uhri olisi selvinnyt holokaustista. Kuka sellaisen viattomuutta kehtaa epäillä?

Tämä on johtanut vanhan oikeuskäytännön kuperkeikkaan. Näissä tapauksissa syytetty on syyllinen, kunnes toisin todistetaan ja uhri pysyy syyttömänä, koska kukaan ei edes yritä toisin todistaa.

Muutamia vuosia sitten Englannin somessa levisi viime vuosien pahin trolli. Miljoonat katsojat ovat nähneet kahdeksan ja yhdeksänvuotiaiden sisarusten videoidun todistuksen pohjoislontoolaisesta Hampsteadin anglikaanisen koulun saatanakultista, jossa lasten isä, kaikki koulun papit ja opettajat teurastivat ja söivät sosiaaliviranomaisten heille hankkimia vauvoja. Sen jälkeen lapsia käytettiin seksuaalisesti pahaan samalla, kun juotiin verta rituaalisesti uhrattujen vauvojen pääkalloista. Nimettyinä oli noin viisikymmentä ihmistä, joiden elämä muuttui painajaiseksi.^{^[210]} Ensimmäiset ‘todisteet’ olivat äidin ja hänen miesystävänsä videoimia lasten kuulusteluja. Sen jälkeen poliisi nauhoitti omat kuulustelunsa, jotka lasten äidin ystävätär sai käsiinsä ja vuodatti julkisuuteen. Englannin lastensuojelun iso nimi, lastenlääkäri Deborah Hodes havaitsi ensimmäisissä tutkimuksissaan lasten peräaukossa arpikudosta. Toisessa tutkimuksessa pari päivää myöhemmin hän perui diagnoosinsa ja sanoi että pienet poikkeamat lihaspoimuissa näyttävät olevan mahdollisesti normaaliuden puitteissa. Hän kuitenkin lisäsi asiantuntijamielipiteenään, että lasten kuvaamat yksityiskohdat seksuaalisista akteista viittaavat lasten omakohtaiseen kokemukseen. Hänellä ei näyttänyt tulevan mieleenkään, että kertomukset kaikessa uskomattomuudessaan olisivat juuri sellaisia - uskomattomia.

Pari päivää tämän jälkeen lapset peruivat kertomuksensa ja myönsivät valehdelleensa. Tutkimus paljasti, että lasten äiti oli pakottanut heidät sisäistämään fantastisen valhekudelman, jonka lapset esittivätkin poliisikuulusteluissa varsin lennokkaasti ja pakottoman oloisesti. Oikeus päätti poikkeuksellisesti julkistaa tärkeimmät todisteet ja koko tuomion perusteluineen^{^[211]} noin viidenkymmenen nimetyn paikallisen ihmisen maineen palauttamiseksi ja hengen suojelemiseksi. Monet lynkkausvalmiit viattomien uhrien puolustajat pitävät edelleen lasten alkuperäistä todistusta uskottavana. Heille tuomioistuimen päätös on vain korkean tason pedofiilien suojelemiseksi tarkoitettu valhe. Kukapa ei tänä päivänä uskoisi mieluummin äitiä ja lapsia kuin kirkon jo valmiiksi ryvettyneitä pappeja? Myös lastenlääkäri Deborah Hodes on edelleen haluton uskomaan, että hänen tutkimansa lapset ovat valehdelleet - muun kuin tarinoidensa peruutuksen.^{^[212]}

Olemme oppineet, että lapsetkin osaavat valehdella^{^[213]} ja ovat varsin helposti johdateltavissa kertomaan heiltä haluttua totuutta. Seksuaalisen pahaksikäytön suhteen he tosin valehtelevat useammin suojellakseen aikuista kuin aiheuttaakseen jollekin aiheetonta vahinkoa.^{^[214]} Niin Michael Jacksonin uhrit tekivät. He valehtelivat jopa terapeutilleen suojellakseen Michaelia.^{^[215]} Vasta oman lapsen syntymä sai heidät heräämään karuun todellisuuteen. Aikuistumisen myötä kykymme valehdella kehittyy niin hyväksi, että pitää kerätä ylimääräistä rohkeutta puhuaksemme kerrankin sydämemme pohjasta totta jollekin tärkeälle ihmiselle. Turhaan oletamme, että on olemassa joku ihmiskunnan erityisryhmä, jonka taipumus tai kyky valehdella olisi muita huomattavasti pienempi.

Nyt on poliittisesti erittäin epäkorrektia edes varovaisesti arvioida tai tutkia yhdenkään uhrin mahdollista omaa vastuuta yhtään mistään. Onko joku määritelmällisesti täysin syytön vain siksi, että hän on tuomittavan käytöksen uhri? Mitä uhrin viattomuudella tarkoitetaan? Sitäkö että hän ei ole rikkonut lakia, tehnyt mitään moraalitonta tai ei mitenkään ole osavastuussa siitä, mitä hänelle tehtiin?[216] Onko uhrin syyttämisen välttely mennyt niin pitkälle, että puhe syyllisestä uhrista on yhtä absurdia, kuin puhe pyöreästä neliöstä? Sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Eikö uhri voi missään mielessä voi olla omien asenteidensa, uskomustensa, puheidensa, käytöksensä tai temperamenttinsa uhri? Onko moraalisesti väärin tai loogisesti ristiriitaista puhua uhrista, joka on osavastuullinen siihen, mitä hänelle tapahtui tai mitä hänelle tehtiin?

Ranskalaista filosofia Emmanuel Levinasta pidetään hienovirittyneen uhritietoisuuden vakuuttavimpana perustelijana.[217] Muistan, kuinka ensimmäisen kerran lukiessani Levinasta kiehtouduin hänen eettisyytensä hurjuudesta. Toisen kasvot ovat äärimmäisen vastuuttavat, ja niiden ensimmäinen ja ehdoton viesti on ”Älä tapa minua”. Olla olemassa toiselle ja varsinkin kärsivälle toiselle, on ihmisen ensimmäinen ja viimeinen moraalinen velvollisuus. Toisin kuin Martin Buber, joka korosti eettisyyden vastavuoroisuutta,[218] Levinas vei yksipuolisen ja absoluuttisen vastuun lähimmäisestä äärimmäisyyksiin. Ehkä hän on ollut vaikuttamassa siihen, että olemme tolkuttoman varovaisia ja vastahakoisia millään tavalla vastuuttamaan uhria mistään.[219]

Näin pakkomielteenomainen ja yksipuolinen vastuu toisesta kuulostaa parhaimmillaan suorastaan sankarillisen moraaliselta ja uljaalta tavalta elää. Se sopii hyvin messiaskompleksista kärsiville auttajille tai etuoikeuksistaan pohjatonta syyllisyyttä kantaville syntiensä sovittajille. Käänteisessä muodossa Levinasin etiikka sopii kaikille niille, jotka syyllistävät yksinomaan muita omasta kärsimyksestään, mutta eivät vastuuta itseään mistään.

On hyvä, että keskustelu on siirtynyt moraalisesti oikeista ja vääristä teoista eettisesti oikeiden suhteiden maailmaan, niin kuin Levinas asian ilmaisi. Jos akateemisesti trendikkäin eettinen yhtälö on se, että minä olen vastuussa sinusta ja kaikista, mutta kukaan ei ole vastuussa minusta, olen jalostanut itseni nurkkaan, josta käsin en saa vastuuttaa ketään mistään -- paitsi tietenkin, jos olen uhri. Silloin saan vastuuttaa kaikkia kaikesta, koska minä ainoastaan tiedän, mitä muiden aiheuttama kärsimys on, kuka sen on aiheuttanut ja miten asian tila korjataan. Kellään ei ole sellaista moraalista auktoriteettia kuin viattomalla uhrilla ja kaikkein vakuuttavimmalla uhriutujaryhmällä.

Uhrin viattomuutta puolustellaan myös hyvin uhmakkailla tavoilla. Feministien järjestämät julkeat slutwalkit eli lutkamarssit viestivät yksinkertaista sanomaa: ”Minun pukeutumiseni ei anna sinulle lupaa mihinkään.” Marssin naiset pukeutuvat niin kuin ehkä tekevät sellaisessa seurassa, jossa pukeutumisen tapa oikeasti on kutsu johonkin. He haluavat viestiä, ettei eroottinen pukeutuminen silti ole avoin kutsu rikkomaan heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan.

Mielenosoitusten taustalla on seksuaalisten ahdistelijoiden tai raiskaajien yleinen tapa syyllistää naista siitä, että he toteuttivat halujaan lupaa kysymättä. ”Mitäs herätit haluni, jos et itse halunnut mitään.” Ikään kuin kukaan olisi vastuussa kenessäkään herättämistään tarpeista tai tunteista ja vielä vähemmän toisen tekemistä teoista.

Moraalinen logiikka on yksinkertaistettuna ihan selvä: Naisilla on oikeus pukeutua, miten haluavat, ja miehillä on velvollisuus siitä huolimatta olla tekemättä, mitä haluavat. Naiset, jotka pukeutuvat lutkamaisesti, eivät raiskaa itseään eivätkä raiskauta itseään. Miehet raiskaavat ja kantavat siitä täyden vastuun.

Mielenosoituksen viesti on selvä ja opettava. Tietoisuus moraalisesta vastuusta työnnetään niiden korvien väliin, joiden välistä se oletetusti helpoimmin karkaa.

Entä tavallinen tolkku ja kohtuus? Yksi feminismin pioneereista Camille Paglia sanoo, ettei feminismi ole valmistanut nuoria naisia niitä vaaroja vastaan, joita he kohtaavat kaukana suojaavasta yhteisöstään tai vieraassa kulttuurissa.

”Feministit hokevat miesten ja naisten samanlaisuutta. He sanovat naisille, että he voivat tehdä mitä vaan, mennä minne vaan, sanoa mitä vain ja pukeutua miten vain. Ei. Eivät he voi. Naiset tulevat aina olemaan seksuaalisessa vaarassa… Feministit kutsuvat sitä uhrin syyllistämiseksi. Minä kutsun sitä maalaisjärjeksi.”[220]

Lutkamarsseja voi järjestää poliisin turvallisessa suojeluksessa, mutta onnistuuko se Intiassa, Iranissa tai Saudi-Arabiassa? Pitäisikö sen onnistua siellä? Tietenkin pitäisi ja ehkä sellainen vuosisata vielä löytyy, jolloin se onnistuu.

Välillä huomaan miettiväni, onko tässä uhrin jalustalle nostamisessa jotain jälkikristillistä ikävää Häntä kohtaan, joka oikeasti oli kaikkien uhri ja kaiken lisäksi oikeasti syytön. Kaipaammeko ehkä Jeesuksen jälkeenkin ihmistä, joka on kohdannut ihmisen pahuuden sortumatta siihen vastaamaan ja sitä jatkamaan? Ehkä tajuamme, kuinka hienoa olisi, että oikeasti löytyisi joku, joka on nähnyt ihmisen pahuuden sisältäpäin, koska itse on ollut sen uhri, ja silti pysynyt anteeksiantavana loppuun asti. Sellaisia uhreja harvoin löytää. Minun kirjoissani moraalinen auktoriteetti kuuluu heille.

Olemme sekä että

Kumpi uhrin rooli on kantajalleen vahingollisempi; sosiaalisesti pakotettu vaiko sosiaalisesti palkittu?

Näyttää siltä, että kaikissa ristiriidoissa pitää löytää uhri ja uhrin tekijä. Lapsina syytimme toisiamme riidan aloittamisesta. Edelleen tarvitsemme syyllistä siihen, että edelleen jatkamme riitaa.

Olisikin helppoa, jos kaikelle hyvälle ja oikealle löytyisi selkeä vastakohta tai jos jokainen uhri ei olisi muuta kuin uhri ja jokainen sortaja olisi juuri sitä eikä mitään muuta. Meidän maailmassamme harvoin on niin. Tuskallisen usein on vaikea erottaa, kuka oikeasti ja realistisesti on vain uhri ja mitä hän minulta tarvitsee tai kuka on vain sortaja ja miten minun tulisi häneen suhtautua.

Tarpeeksi kaukaa katsoen ihmiskunnan voi siististi jakaa väärintekijöihin ja uhreihin. Mitä lähempää tarkastelemme todellisuutta, sitä enemmän näemme vihaa, väkivaltaa, epärehellisyyttä ja manipulaatiota vetämiemme moraalisten rajojen molemmin puolin.

Tätä kirjoittaessani tulee mieleen eräs ystäväni, joka erosi puolisostaan täysin vakuuttuneena siitä, että hän oli vain itseään puolustava viaton uhri. Hellyyden vajeeseensa hän hankki koiran, joka rakasti häntä pureskelemalla hänen kenkänsä pilalle. Vasta kymmenen kenkäparin jälkeen ystäväni tuli ajatelleeksi:

“Tässä minä sujuvasti annan anteeksi koiralle, joka huvikseen tekee minulle pahaa, mutta entiselle puolisolleni en voi antaa mitään anteeksi.”

Siitä alkoi itseensämenemisen aika. Hän löysi itsestään monia ex-puolisossaan tuomitsemiaan ominaisuuksia. Hän huomasi, että väärintekijöitä ja uhreja olikin enemmän kuin yksi. Jonkun ajan päästä hän avioitui uudelleen entisen puolisonsa kanssa. Sovinto ei syntynyt siitä, että uhri antoi väärintekijälle anteeksi, vaan sen kautta, että molemmat löysivät sekä uhrin että uhriuttajan itsessään.

Kun Girard puhuu syntipukin syyttömyydestä, hän tarkoittaa uhria, joka on syytön siihen vääryyteen, mikä hänelle syntipukkina tehdään. Se ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi vastuullinen ja syyllinen mihin tahansa muuhun niin kuin kuka tahansa muukin.

Kun ‘älä syyllistä uhria’ tarkoittaa uhrin vapauttamista kaikesta eettisestä itsetutkiskelusta tai muuten vain tolkullisesta itsearvioinnista, hänestä kasvatetaan uhriutumiskulttuurin opetuslasta häneltä mitään kysymättä. Uhri suorastaan eristetään kaikesta vastuusta ja syyllisyydestä. Vaikka hän itse olisi valmis myöntämään ja kantamaan vastuunsa, hänelle ei sitä mahdollisuutta suoda. Vaikka hän itse katuu tietoisesti ja vapaaehtoisesti altistaneensa itsensä miehelle, joka useasti oli hänet raiskannut ja pahoinpidellyt, häntä verrataan pieneen tyttöön, joka on joutunut pedofiilin uhriksi kykenemättä puolustamaan itseään millään lailla. Sellainen ulottuvuus voi tapahtumassa olla, ja se tekee tapahtuneen vain häijymmäksi, mutta hän on silti kasvanut aikuiseksi, jonka olisi pitänyt kantaa tuosta tytöstä vastuuta. Ei hän edelleenkään ole vastuussa siitä, mitä toinen hänelle teki. Hän on kuitenkin vastuussa siitä, mitä itselleen nyt tekee. Auttaako se ketään uhria, että hänen viattomuuttaan ylläpidetään hänen itsemääräämisoikeutensa ja -kykynsä kustannuksella? Olkoonkin, että hän ei ole vielä purkanut lapsena oppimaansa rakkauden ja väkivallan yhteenkuuluvuutta. Jos sellaista heräämistä ja suunnanmuutosta ei pidetä hänelle edes mahdollisena, auttajat osallistuvat hänen uhriuttamiseensa.

Uhrin vapauttaminen kaikesta moraalisesta vastuusta voi myös alentaa hänen kykyään ja haluaan kantaa vastuunsa siitä, miten jälkeenpäin suhtautuu kärsimäänsä vääryyteen.

“Viaton uhri” voi piilottaa hoivattavuutensa kätköihin vaarallisen houkutuksen. Myötätuntoa herättävät kyyneleet paljastuvatkin kyyn eleiksi. Uhri viettelee myötäeläjänsä vihaamaan niitä, joiden uhriksi on joutunut samalla, kun hän salaa heiltä oman kostonhalunsa. Voin jälkeenpäin tunnistaa tiettyä kavaluutta, kun ajattelen omia ‘uskoutumisiani’ ihmisille, joille olen ‘luottamuksellisesti’ kertonut, kuka minua on sortanut ja millä tavoin.

Mitä enemmän uhrille vakuutellaan viattomuutta, sitä sokeammaksi hän tulee takaisinmaksamisen fantasioilleen. Hän tulee vietellyksi mukaan ikivanhaan mimesikseen,[221] jossa eilispäivän uhrit muuttuvat huomisen uhraajiksi. Pahuus syntyy ja kasvaa kilpailevassa vuorovaikutuksessa, josta on melkein mahdotonta astua ulos - varsinkaan jos ei tiedosta omaa osuuttaan siinä.

Jotkut astuvat siitä ulos, alkavat rauhan rakentajiksi, kansan valistajiksi tai rohkaisevan selviytymiskertomuksen kertojiksi pettäen uhriutujaystävänsä, joiden täytyy pysyä tarpeeksi lojaalina sille kärsimykselle, josta he muita syyllistävät. Nämä ‘petturit’ löytävät jostain sellaista luottamusta osakseen, että kykenevät itse uudestaan luottamaan ja antautumaan uudelle. Heidän ainoa tapansa käsitellä menneisyyttään on yrittää muiden avulla kääntää se erilaiseksi tulevaisuudeksi.

Joka piiloutuu viattoman uhrin rooliin voi kyllä kuvitellusti vapautua vastuusta, mutta samalla hän vapautuu myös toivosta. Jos hänen kärsimyksensä syyt ovat itsen ulkopuolella, myös positiivisen muutoksen mahdollisuudet jäävät sinne.

Meidän on turha teeskennellä tasapuolisuutta uhrien ja uhraajien maailmassa. Me jaamme ihmiset vuohiin ja lampaisiin joka tapauksessa. Mitä komeampi, rikkaampi, etuoikeutetumpi, valkoisempi, miehempi ja heterompi olet, sitä varmemmin sinut nähdäänkin täysin vastuullisena uhriuteesi, oli osuutesi siihen oikeasti kuinka pieni tahansa. Mitä rumempi, köyhempi, tummempi, syrjäytetympi tai muunsukupuolisempi olet, sitä varmemmin sinulle tarjotaan täydellistä vastuuvapautta uhriuteesi, vaikka mielellään kantaisit sen vastuun, mikä sinulle kuuluu. Uhriutumiskulttuurissa vastuu ei jakaannu tasan, vaikka juuri siinä kuuluu vahvin vaatimus kaiken tasaamisesta.

Pieni arkinen esimerkki tästä: Mummo tuskastui lapsenlastaan ja tytärtään hakkaavaan ex-vävyyn ja päätti lopulta tuskastuneena tämän jatkuvaan pahuuteen tappaa hänet. Onnistuneesta surmasta hän vapautui armahdettuna 15 kuukauden jälkeen.[222] Pidän sekä lievää tuomiota että armahdusta hyvin perusteltuina, mutta olisiko lopputulos ollut sama, jos tappaja olisi ollut rikas mies ja pahoinpitelijä lapsena piesty äiti? Uhrin status vaikuttaa.

Jokaista kaltoinkohdeltua uhria on myötätuntoisella kunnioituksella kuunneltava, mutta heidän nostamisensa moraalisiksi, kaiken arvostelun yläpuolella oleviksi auktoriteeteiksi, on monella tavalla todellisuutta vääristävää ja uhrin toipumista sabotoivaa.

Uhri on viaton siihen, mitä hänelle on tehty, eikä siihen tarvita mitään poikkeuksellista pyhimystä. Hänellä on myös rajallinen kokemusasiantuntijuus juuri siitä tavasta, jolla hänet on uhriutettu. Sen hän voi muuttaa viisaudeksi, jolla auttaa muita välttämään samaa uhriksi joutumisen kohtaloa.

Uhrin vastuuttaminen

Myös uhrin tulee katsoa peiliin. Hänen ei tarvitse syyttää itseään siitä, mitä hänelle on tehty, mutta hänen tulisi uhriudestaan huolimatta kysyä, millä tavalla hän mahdollisesti on osallistunut tämän vihollisuuden rakentamiseen.

Mikä tässä uhrin vastuun arvioinnissa tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta? Niinkö vaikeaa on luopua maailmasta, jossa on vain syyttömiä ja syyllisiä? Mihin me tätä suurta syyttömyyden roolia oikein tarvitsemme?

Oliko Adolf Eichmann oman kulttuurinsa uhri vai vastuullinen tekijä? Hän piti itseään vain natsikoneiston uhrina, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia tehdä toisin. Hannah Arendt seurasi v. 1961 Jerusalemissa pidettävää oikeudenkäyntiä ja mietti näitä vastuukysymyksiä päätyökseen. Hän ei pitänyt Eichmannia erityisen pahana, tyhmänä tai edes moraalittomana ihmisenä vaikka tämä oli organisoinut miljoonien ihmisten tehokkaan kuljetuksen tuhoamisleireille.

Ainoa asia, minkä Arendt huomasi Hitlerin uskollisessa byrokraatissa, oli ajattelun puuttuminen. Häntä hallitsi tietoinen ajattelemattomuus. Hän ei ollenkaan näyttänyt käyvän sitä hiljaista ja kiduttavaa sisäistä keskustelua itsensä kanssa, jonka seurauksena tulee niin tietoiseksi oikeasta ja väärästä, että niihin on pakko ottaa kantaa. Arendt tuli siihen tulokseen, että Eichmann olisi voinut valita toisin, jos olisi pysähtynyt hetkeksikään reflektoimaan omaa toimintaansa, mitä hän ei näyttänyt tekevän edes jälkikäteen.

Arendt väitti, että myös juutalaisneuvostot, Judenräte, jotka tekivät yhteistyötä saksalaisten kanssa, olisivat voineet jälkikäteen arvioida omaa toimintaansa. Heitä pidettiin vielä suuremmalla syyllä ylivoimaisen koneen rattaisiin joutuneina, vailla moraalista vastuuta yhteistyöstä, jonka he saattoivat rationalisoida monellakin tavalla. Vastuuttaessaan uhria Arendt osui arkaan hermoon. Eihän kysymys ollut mistä uhriryhmästä tahansa, vaan kansasta, joka ajettiin kokonaisuudessaan mahdollisimman vaihtoehdottomaan tilaan.

Arendt teki asian vielä pahemmaksi moittiessaan juutalaisia kahdentuhannen vuoden poliittisesta passiivisuudesta. Eihän heillä ollut kotimaata, yhteistä hallintoa eikä edes yhteistä kieltä. Se jätti heidät joka paikassa liiankin riippuvaisiksi kunkin hallinnon oikuista.

Kun kysymys on niin massiivista rikoksista kuin holokaustista tai Ruandan kansanmurhasta, kysymys uhriksi joutuneen kansan pienen joukon mahdollisesta osavastuullisuudesta rikkoo rakastamaamme myyttiä täysin viattomasta uhrista. Hannah Arend ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä vapauttaa uhreja samasta vastuullisuuden vaatimuksesta, jolla uhraajat punnittiin.[223]

Hänestä kansanmurhan tai terroriteon uhrit ovat kyllä melkein kokonaan vailla vastuuta kohtalostaan, mutta kaikki olimme kuitenkin mukana rakentamassa tai mahdollistamassa sitä historiaa, joka kulminoitui tähän julmuuteen. Siitä selviytyneet ovat myös rakentamassa tulevaisuutta, joka joko lisää tai vähentää saman toistumisen mahdollisuutta tulevaisuudessa.

Niinpä Arendt pysyi johtopäätöksessään: ”Kuka minä olen olemaan ketään tuomitsematta?”

Ihmisten selitykset teoilleen eivät tehneet häneen vaikutusta. ”Pienempi paha, on sekin pahuutta.”[224]

Arendt piti oikeutenaan arvioida kaikkien moraalia. Itse asiassa hän piti sitä velvollisuutenaan ja kaikkien muidenkin velvollisuutena.

Onko meillä joku vääristyneen kristillisen teologian muisto alitajunnassamme, jonka mukaan kärsimys jotenkin vapauttaa synnistä ja uhriksi joutuminen vapauttaa pahantekijöiden joukosta? Olemme syyttäneet Jumalaa ihmiskunnan jakamisesta kahtia viimeisellä tuomiolla. Itse emme jaksa odottaa viimeistä tuomiota. Haluamme, että sorretut pelastetaan sortajista mieluiten jo eilen. Moraalisella hienosäädöllä, joka sekoittaa vuohet ja lampaat samaan laumaan, ei ole juurikaan tilausta.

Arendt oli tämän mustavalkoisen pelin pilaaja. Hän vastusti uhriuden samaistamista moraaliseen viattomuuteen ja uhraamisen samaistamista absoluuttiseen pahuuteen. Arendt saattaa kuulostaa eettisesti aika karulta verrattuna Levinasin opettamaan ylevään vastuuseen vain toisesta. Pyyteetön ja kritiikitön myötätunto voi olla lohduttavaa, mutta se voi myös taannuttaa kummatkin osapuolet täysin arvostelukyvyttömään empatiahöttöön, joka haihduttuaan jättää jälkeensä liian mustavalkoisen maailman.

Miten sitten suhtautua maailmanhistorian väitetysti suurimpaan ja pitkäkestoisimpaan sortokoneistoon? Kaksitoistatuhatvuotisen patriarkaatin uhreina on kärsinyt yli puolet ihmiskunnasta ja vastuu siitä kuuluu sataprosenttisesti miehille, vaikka melkein kaikissa kulttuureissa naisilla on suurin vaikutusvalta lasten asenteiden ja arvomaailman muokkaamisessa. Naisetko eivät ole miesten urhoollisuutta sotureina ja perheiden väkivaltaisina puolustajina koskaan ihailleet, kiittäneet ja palkinneet? Onko naisten poissaolo sotien rintamilta todiste heidän rauhantahdostaan? Naistenko oletetaan kauhistelleen vihollisten kuolemaa vain siksi, että eivät ole mukana sitä jakamassa? Naisetko ovat turhaan yrittäneet opettaa poikiaan pidättäytymään kaikesta väkivallasta ja kutsumaan naiset mukaan johtamaan heimoja? Miehetkö yksin ovat syyllisiä historian verisyyteen? Naisten viattomuus miesten uhreina on rakennettu aika naivilla ja historiaa ymmärtämättömällä tavalla.

Naisen näkeminen vastuullisena toimijana, joka on osallistunut oman onnettomuutensa (tai turvallisuutensa) mahdollistamiseen, on joillekin kaikkien alistettujen naisten pettämistä, uhrin syyllistämistä ja patriarkaalisen miesvallan puolustamista. Suurta myyttiä viattomien uhrien ja viallisten sortajien välisestä ylittämättömästä kuilusta ei saa rikkoa. Se tekisi arjen asioiden arvioimisen kohtuuttoman vaikeaksi ja monisyiseksi.

Vaikka kaikki miehen väkivalta naista kohtaan on itsestään selvästi tuomittavaa, on silti kohtuullista katsoa, millä tavalla osapuolet mahdollisesti osallistuivat tilanteen eskaloitumiseen väkivallaksi. Väkivalta on nimittäin aika harvoin täysin yksipuolista. Rikostilastoissa miesten väkivalta naisia kohtaan näyttää yleisemmältä, mutta perheväkivaltaa tutkittaessa naiset näyttävät käyttävän vähintään yhtä usein tai useammin väkivaltaa miehiä kohtaan. Miehillä on korkeampi häpeäkynnys ylitettävänä ennen kuin puhuvat itse kohtaamastaan perheväkivallasta tai ilmoittavat siitä viranomaisille. Naiset lyövät tai läpsivät, mutta miesten väkivalta on tuhoisampaa, koska miehet ovat vahvempia. Naiset yrittävät itsemurhiakin useammin kuin miehet. Miehet onnistuvat siinä useammin kuin naiset, koska ovat päättäväisempiä ja aggressiivisempia. Uhriutumiskulttuurissa on ollut melkein tabu puhua sorretun sukupuolen väkivallasta. Silloinkin kun siitä puhutaan, se usein nähdään oikeutettuna väkivaltana. Kun taas miesten väkivalta ei juuri koskaan ole sitä.

Uhrin roolin antaminen vain naisille ja heidän määrittämisensä täysin syyttömiksi on melkein kaikissa tapauksissa eettisesti kohtuutonta ja kääntyy pitkän päälle suojeltavan uhrin omaksi vahingoksi. Se merkitsee tässä tapauksessa naisten julistamista täysin osaamattomiksi ennakoimaan tai ehkäisemään vaaraa ja myöskin kyvyttömiksi hankkiutumaan pois vaarallisista suhteista. Jostain syystä he eivät myöskään osaa provosoida ketään käyttämään väkivaltaa. Sellaisina he jäävät entistäkin alttiimmiksi sille uhalle, josta vastuuvapaan ja viattoman uhrin roolin piti heitä suojella. En ymmärrä, miten kukaan itseään kunnioittava nainen ylipäänsä voi hyväksyä itsensä näkemisen niin avuttomana kuin kunnon uhriutuminen vaatii.

Uhrin syyllistämisen pelko on alkanut hämärtää aivan yksinkertaista oikeudentajua.

Vaikka joku ryhmä tai yksilö olisi valittu vuoden uhriksi ja kaikki syylliset olisivat saaneet ansaitsemansa nöyryytyksen, olisiko uhrin asema sen jälkeen paremmin turvattu? Olisivatko uhrit itse paremmin varustettuja suojautumaan vastaavilta kärsimyksiltä? Olisivatko he tietoisempia omasta kiusauksestaan imitoida kohtaamaansa väkivaltaa kostamalla sen kärsimyksen aiheuttajalle tai siirtämällä sitä eteenpäin? Kun uhriutumisen prosessi on onnistunut täydellisesti, ovatko tulevat sukupolvet paremmin varautuneita pitämään puoliaan, haastamaan vastuuseen ja kantamaan omaa vastuutaan? Tuleeko väkivallan kierre katkaistua uhriutumisen kautta?

Kun nuoret tytöt tai pojat sisäistävät tällaisen roolin maailmassa, heistä tulee myös omien itsetuhoisten tapojensa uhreja. ”En mahtanut itselleni mitään” on selitys, joka tulee itselleenkin uhriutuneen nuoren suusta. Eikä heitä palvele se, että auttajat vahvistavat heidän uskoaan omaan avuttomuuteensa vain siksi, että he ylenpalttisesti varovat syyllistämästä uhria.

Sellainen uhrin auttaminen, joka ei samalla ehkäise uhriuden toistumista, on lyhytnäköistä. On puhuttava myös uhrin omista valinnoista ja vastuusta.

Se että vaikeat sairaudet, epäoikeudenmukainen kohtelu ja yhteiskunnan laiminlyönnit ovat koetelleet jotakuta, ei sittenkään välttämättä tee hänestä täysin avutonta pahan maailman uhria taikka uhriudellaan valtaa hakevaa uhriutujaa. Se ei myöskään tee hänestä sankariuhria, jolla on muita kovemmat paineet onnistua. Vaikka hän näiden onnettomuuksien uhrina tekisi kaikkensa kantaakseen vastuun elämästään, hän ei välttämättä yksin pysty parantamaan tilannettaan juuri lainkaan. Jokaisen uhrin on opittava pyytämään apua. Sen jälkeen vastuun ottaminen omista asenteistaan, uskomuksistaan, sanoistaan ja käytöksestään on paras mahdollinen tapa edes aloittaa henkilökohtaisen tragediansa kohtaaminen.

Vaikka meille ei ole synnyin lahjana annettu eikä elämän aikana kertynyt yhtäläisiä kykyjä, mahdollisuuksia ja voimia, kannamme silti yhdessä vastuuta maailmastamme.[225] Uhrin rooli ei vapauta meitä tästä vastuusta. Kokemuksemme uhriksi joutumisesta saattaa jopa lisätä vastuutietoisuuttamme, ja jättää harteillemme velvollisuuden auttaa kaikkia vastaavaan asemaan joutuneita.

Melkein jokainen uhri on kaikesta huolimatta aktiivinen toimija. Hän ei ehkä pysty kovinkaan paljon vaikuttamaan olosuhteisiinsa, mutta hän voi silti vaikuttaa ja pyytää apua siihen, miten hän suhtautuisi olosuhteisiinsa. Häntä on kuunneltava oman kokemuksensa parhaana asiantuntijana ja lähtökohtaisesti luotettavana todistajana. Häntä on kunnioitettava oman elämänsä tärkeimpänä ja vastuullisena toimijana eikä alistettava vain muiden asiantuntemuksen passiiviseksi vastaanottajaksi.[226] Häntä on rohkaistava oman tulevaisuutensa unelmoijaksi, suunnittelijaksi ja toteuttajaksi. Hänelle on osoitettava sellaista arvostusta, että hän uskaltaa myös pyytää apua tulematta millään tavalla nöyryytetyksi. Hänet on ympäröitävä sellaisella armollisuudella, että hän uskaltaa olla rehellinen myös väärin tekemistensä, typeryyksiensä ja epäonnistumisensa suhteen. Silloin hän uskaltaa myös takautuvasti ottaa vastuuta siitä, millä tavalla on mahdollistanut oman kaltoinkohtelunsa ja miten on pitkittänyt siinä pysymistä. Tämä ei merkitse uhrin syyllistämistä. Uhrille se merkitsee menneestä oppimista, jotta hän tulevaisuudessa voisi rakentaa itselleen paremman elämän, jossa ei toista itselleen vahingollisia uskomuksia, asenteita ja käytösmalleja.

Vastuuttava terapia kohtaa koko suhdeverkon, jonka keskellä hoitoa vaativa pahoinvointi on syntynyt. Kaikkien välistä vuorovaikutusta on tutkittava ilman ennalta syyttäviä sormia ketään kohti. Haastattelun ja kohtaamisen on oltava sellaista, että jokaisella on mahdollisuus itse tunnistaa vastuunsa ja sen, missä on tehnyt väärin ketä kohtaan.

Uhrin mahdollista itsetuhoisuutta on tutkittava tilaa antavalla myötätunnolla, jossa väkivallan historia ja sen seuraukset päähenkilön tapaan suhtautua itseensä ja muihin kävisi ilmeiseksi. Hänen itseymmärryksensä taso, hänen kykynsä hallita itseään ja ohjata elämäänsä eteenpäin on selvitettävä. Siihen vaikuttavat kulttuuriset tekijät, taloudelliset ja koulutukselliset vaikutukset on selvitettävä.

Päähenkilö on valmiuksiensa puitteissa kuljetettava pelkästä muiden ja itsensä syyllistämisestä kohti kaiken sen vastuun ymmärtämistä ja haltuunottoa, joka hänelle suinkin on mahdollista. Se on pienten askelten kulkemista avuttomuudesta vastuullisuuteen. Uhrin päälle ei koskaan saa sälyttää kaikkea vastuuta koko kärsimyksestä. Siihen ovat monet muutkin osallistuneet. Hänen täytyy kuitenkin pala palalta oppia näkemään, miten hän itse osallistuu oman kärsimyksensä mahdollistamiseen ja jopa aktiiviseen rakentamiseen.

Pala kerrallaan häntä voidaan myös auttaa puuttumaan siihen vuorovaikutusverkostoon, jonka väkivaltaisuudessa hänen pahoinvointinsa on syntynyt.

Uhriutujan roolista vapautuminen on eräänlaista uudelleensyntymistä. Terapeutti tai ystävä voi toimia kätilönä, joka auttaa hänet ulos näkymättömästä häkistään. Uhri tai uhriutuja alkaa nähdä itsensä vaikuttajana, joka kykenee valitsemaan suuntansa ja ravistelemaan itsensä irti siteistä, jotka passivoivat hänet toisten armoilla eläjäksi.

Itsensä vastuuttaminen

”Koska minua kiusattiin lapsena, opin kiusaamaan aikuisena.”

”Koska minua kiusattiin lapsena, opin pakenemaan ristiriitoja.”

”Koska minua kiusattiin lapsena, päätin tappaa niin monta kuin ehdin.”

”Koska minua kiusattiin lapsena, opin olemaan kiusaamatta aikuisena.”

”Koska minua kiusattiin lapsena, opin auttamaan lapsena kiusattuja”

”Koska minua kiusattiin lapsena, opin puolustamaan itseäni aikuisena.”

”Koska minua kiusattiin lapsena, päätin aikuisena auttaa kiusaajia.”

Tärkeintä ei ole tunnistaa, miten väkivalta kopioituu ja lisääntyy. Sen tiesivät jo maailman ensimmäiset ennustajaeukot. Tärkeintä on tunnistaa, mikä mahdollistaa toistopakon lopettamisen ja elämää palvelevan mahdollisuuden avautumisen.

Itsensä vilpitön tutkiskelu on eri asia kuin itsensä syyllistäminen siitä, mitä itselle on tehty. Uhrina minun ei kannata vapauttaa itseäni kiusallisista kysymyksistä ja itsetuntemuksellisista huomioista:

Ehkä olisin voinut välttyä tulemasta huijatuksi, jos en olisi ollut niin helposti imarreltavissa, niin ahne helpon voiton perään ja niin altis oikaisemaan muutamia turhanpäiväisiä sääntöjä. Ehkä en olisi kolmatta kertaa suhteessa alkoholistin kanssa, jos minulla ei olisi niin kova tarve olla kumppaniani parempi ja kontrolloivampi osapuoli, jonka hyvyyteen ja kärsivällisyyteen voi aina luottaa. Ehkä en olisi joutunut ryöstetyksi, jos olisin juonut vähemmän ja uskonut ystävieni varoituksia paikan turvattomuudesta. Ehkä en olisi tullut vietellyksi seurakunnan pastoriksi, jos minulla ei olisi ollut niin suuri kiusaus olla kaikkien sankari, hyvä ihminen muiden puolesta ja kaikkien puolesta uhrautuva messias.

Uhreina saatamme olla vastuussa myös siitä mitä muille on tehty. Elämme uhraamisen ja uhreista huolehtimisen jännitteessä. Samalla kun tietoisuutemme viattomien uhrien olemassaolosta lisääntyy, kykymme ja halukkuutemme nähdä oma osuutemme niiden kohtaloon ei välttämättä tarkennu.

Ne roolit, joihin herkemmin hakeudumme, suojaavat meitä näkemästä omaa osuuttamme uhrien tuottamisessa. Ehkä uhritietoisuutemme selkeytyy vain sen kautta, että alamme yhtä tarkasti katsella osuuttamme uhraamiseen, niitä tilanteita ja suhteita, joissa olemme myös uhraajan roolissa. Ehkä myös intersektionaalinen analyysi parhaimmillaan pyrkii samaan.

Vaikka kuinka yritämme parhaamme, niin tapamme elää tuottaa yhä uhreja. Sitä voisi kutsua myös Paavalin ja Pietarin oppimaksi kristilliseksi realismiksi. Hekin havahtuivat näkemään, kuinka heidän parhaatkin yrityksensä säilyttää kansallinen ja uskonnollinen identiteetti puhtaana tuottivat uhreja. Juuri siksi, että he tarpeeksi syvästi vastustivat vainoamista, he löysivät vihollisen myös itsestään. Juuri sitä meidän on yksilöllisellä, yhteisöllisellä ja poliittisella tasolla tehtävä; etsittävä itse tuottamiamme ongelmia ja korjattava niitä.

Ainoa syntipukki, jonka tunnistaminen vähentää väkivaltaa, on se, joka toistaiseksi on itselleni näkymätön. Keskittyessäni vain muiden tuottamiin uhreihin, vaikka yrittäisin heitä auttaakin, tulen vietellyksi vihaamaan auttamani uhrin vihollisia.

Jeesus teki toisin. Hän näki kyllä uhrit ja näki myös, kuka heidän kärsimyksensä oli tuottanut, mutta ei koskaan vietellyt ketään vihaamaan heitä. Kenenkään kärsimys ei oikeuttanut kenenkään vihaa eikä pyhittänyt minkään muotoista väkivaltaa.

Hänen esimerkkiään on seurattu väkivallasta brutaaleissa maisemissa. Valkoisten ylivallasta vapautuneessa Etelä-Afrikassa Kirkkojen yhteinen neuvosto perusti uskomattoman rohkeasti Totuus- ja sovituskomiteoita, joiden mottona olivat apostoli Johanneksen sanat:

“Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.”[227]

Niiden edessä sekä mustat että valkoiset ovat voineet käydä tunnustamassa, millä tavalla ovat itse osallistuneet väkivaltaisuuksiin rotujen välillä tai niiden sisällä. Jos he ovat kertoneet totuuden tarpeeksi vakuuttavasti ja ottaneet teoistaan vastuun tarpeeksi uskottavasti, he ovat voineet välttää siviilioikeudenkäynnin ja siitä seuraavan rangaistuksen.

Nelson Mandela on muistuttanut, ettei armahdus suinkaan vapauta ketään moraalisesta vastuusta. Ei todellakaan. Edesmennyt ihmisoikeusjuristi Matti Wuori, joka vietti näissä komiteoissa muutaman viikon kerrallaan, totesi:

“Armahdus voi olla paljon rajumpi kuin rangaistus.”

Miten ihmeessä? Tullakseen armahdetuksi on kerrottava totuus ja kohdattava uhrinsa. Tuomitun ei tarvitse tehdä kumpaakaan. Käskyjen tottelijat ja joukon mukana kiihottuneet joutuivat paneutumaan uhrien asemaan ja päinvastoin.

Tämä oli poliittisella tasolla ainutlaatuinen yritys soveltaa vastuullista itseensä menemistä ja uhrin kohtaamista. Se on ainakin toistaiseksi estänyt koko maata vaipumasta kilpaa uhriutumiseen ja sen lietsomaan uuteen väkivallan kierteeseen. Mahdollisimman monen itsensä vastuuttaminen käynnisti myös traumoista toipumisen prosessin.

Niin on meilläkin: osaksi myös itseään syyttäneet raiskauksen uhrit toipuvat paremmin kuin ne, jotka eivät nähneet itsellään mitään vastuuta tapahtuneesta.[228] Miksi ihmeessä? Mitä hyötyä on itsensä moittimisessa? Paljonkin. Uhri voi sen kautta palauttaa itselleen uskon oman aktiivisen toimijuutensa merkitykseen. Rikoksen uhri usein luopuu siitä. Hän voi oppia, miten pystyy tulevaisuudessa paremmin välttämään vaarallisia suhteita ja suojautumaan tehokkaammin vaaran yllättäessä.

Vastuuttavaa itseensä menemistä tarvitaan monella eri tasolla. Rene Girard muistuttaa oman maansa älymystöä:

”Jotta meillä olisi pienintäkään menestystä uhreja tuottavan itsepetoksen purkamisessa, sen täytyy tapahtua kokemuksemme kaikkein intiimeimmällä tasolla.”[229]

Muuten paljastamme toistemme ajattelun sidokset väkivaltaan vain huomataksemme jonkin ajan päästä, että olemme rakentaneet itsellemme peilikuvan tuomitsemastamme väkivallasta.[230] Jos emme herää tarpeeksi intiimisti tunnistamaan ja tunnustamaan omaa kateellista kilpailuamme, joudumme vastahakoisesti kohtaamaan sen, että oikeus jolla me tuomitsemme, tuomitsee myös meidät.[231] Silloin näemme, kuinka syvästi terävinkin ajattelumme, ja nimenomaan se kaikkein terävin ajattelumme, on sidoksissa väkivaltaiseen vuorovaikutukseen. Veitsenterävä ajattelu, jolla käymme toistemme kurkkuun, ei enää helpota eikä tuo rauhaa, koska ei edes älyllinen uhraaminen pelasta ketään mistään.

Suomessa elävä transsukupuolinen koomikko Jamie MacDonald on verbaalisen sivaltamisen mestari. Hän tuntee naurunalaiseksi tekemisen nautinnon, mutta on vaihtanut häpäisemisen reiluun vastuuttamiseen. ”Kun vastuutan tai haastan jonkun, pidän huolen siitä, että hän – ja kaikki muut – ovat tilanteen jälkeen ok.”[232]

Minulla on itselläni ollut vetoa uhrin rooliin. Nuorena löysin itseni luennoitsijana ja vaikuttajana monissa sellaisissa kuvioissa, joista en pohjimmiltaan oikein pitänyt. En kuitenkaan uskaltanut kävellä pois ja etsiä itselleni uutta yleisöä. Olin taloudellisesti liian riippuvainen heistä, ja toisaalta halusin kyllä intohimoisesti vaikuttaa heihin. Kristillinen alakulttuuri oli ollut maisemani lapsuudesta asti. Tunsin sen retoriikan ja osasin mielestäni välittää yleissivistävää ymmärrystä ja tietoa heidän omalla kielellään. Samalla rikoin sen maailman rajoja ja tabuja niin paljon, kuin vain uskalsin. Kerta toisensa jälkeen annoin ihmisille aihetta hankkiutua minusta eroon. Aluksi olin suorastaan ylpeä saamastani torjunnasta, ikään kuin se olisi tehnyt minusta jollain salaperäisellä tavalla muita pyhemmän. Kun hylkäämisprosessi lopulta läheni loppuaan ja viimeisetkin sillat poltettiin takanani, jättämisen ja jätetyksi tulemisen tuska alkoi muuttua luopumisen suruksi. Se sulatti vähitellen myös turhan uhriutuvuuden ja moraalisen ylemmyyden.

Sen jälkeen olen elänyt ambivalenttia elämää uskonnolliseen järjestöön kuulumisen suhteen. En näe jäsenyyttäni niin tärkeäksi, että voisin rangaista kirkkoa eroamalla siitä, enkä ole niin tärkeä ulkopuolinen, että voisin palkita kirkkoa siirtymällä aktiivisemmaksi osallistujaksi. Kun en ole kunnolla sisällä enkä ulkona, en voi myöskään määritellä itseäni kovin erilaiseksi kenenkään suhteen. Ehkä tietty marginaalisuus on jäänyt jonkinlaiseksi turvapaikaksi suhteessani kirkkoon. Ehkä olen jäänyt suorastaan riippuvaiseksi tästä melkein- ulkopuolisuudesta. Siinä saattaa olla jotain uhriutuvuuden palkitsevuudesta jäljellä.

Jeesuksen seuraajana olen hitaan itsetuntemusprosessin kautta kääntynyt uhrin roolista uhraajan rooliin. Nuoruuden terapiat ja itseapu-kirjat palvelivat hyvin tarvettani nähdä itseni vanhempieni, yhteisöni ja kulttuurini uhrina. Jonkin verran ne auttoivat minua myös vapautumaan uhrin roolista, mutta aika vähän eväitä sain nähdäkseni oman osallisuuteni uhriuttaviin yhteisöihin ja käytäntöihin. Olen nyt tullut enemmän tietoiseksi omasta ylimielisestä hylkäävyydestäni, rajoja rikkovista tavoistani ja autoritäärisyydestäni. Tietty moraalinen snobismi ja besserwisserismi on varmaan livahtanut näillekin sivuille, mutta kaikki mistä minut otetaan kiinni, siitä minäkin yritän ottaa itseni kiinni. Näin on käynyt elettyäni tarpeeksi pitkään tarpeeksi rehellisissä yhteisöissä ja kuunneltuani lapsiani tarpeeksi tarkkaan. Lukijoitanikin aion kuunnella tosi tarkkaan voidakseni korjata virheitäni kirjan seuraavissa painoksissa. Sellainen kun on nykyään teknisesti aika helppoa.

Itsensä vastuuttaminen mahdollistaa sen, että heikkous voi muuttua vahvuudeksi, rumuudesta voi tulla kauneutta, ja katkera kauna voi taipua laupeudeksi itseä ja muita kohtaan.

Jos yksilön on vaikea mennä itseensä ja nähdä osallisuutensa johonkin kamalaan, ryhmän on vielä vaikeampi tehdä niin. Koko yhdessä pysymisen motivaatio muuttuu, jos yhteisön jäsenet huomaavat itse tuottaneensa uhreja. Kollektiivinen identiteetti alkaa rapistua, jos yhteisö huomaa osallistuneensa samankaltaisiin synteihin, joiden uhrina oleminen on ennen yhdistänyt heitä toisiinsa. Kun tuo ehdoton raja heidän ja meidän välillä alkaa murentua uuden tietoisuuden painosta, on vaikea enää tietää, mihin haluaa kuulua. Onnekas on se ryhmä, joka johtajia myöten kantaa kollektiivisen vastuun pyhittämästään väkivallasta ja kohtaa uhrinsa rakentavalla katumuksella. Olen sellaisenkin ihmeen nähnyt. Sen jälkeen jäsenet pitivät yhteisölleen hautajaiset, jossa kuultiin kipeän rehellisiä muistopuheita.

Seuraavassa tiivistelmä monen kuulemani uhrin jäämisestä uhrin asemaan ja heräämisestä uhrin asemasta.
”Mieheni oli minuun hullaantunut, eikä kukaan ollut minua sillä tavalla palvonut. Joten minä jäin.
Hän kertoi olevani hänen elämänsä tarkoitus, eikä hänellä ollut mitään tärkeämpää elämässä kuin minä. Joten minä jäin.
Hän oli seurassakin hurmaava, enkä ollut koskaan tuntenut itseni niin kauniiksi kenenkään rinnalla. Joten minä jäin.
Ensimmäisen mustelman jälkeen hän pani kaiken alkoholin vaikutuksen piikkiin ja kertoi surullisia tarinoita lapsuudestaan. Joten minä jäin.
Toisen kerran jälkeen näin hänen ensi kyyneleensä ja hän pyysi anteeksi sellaisella katumuksella, että tunsin itseni syylliseksi. Joten minä jäin.
Kolmannen, neljännen ja ties kuinka monennen kerran jälkeen hän uhkasi tappaa itsensä. Joten minä jäin.
Sen jälkeen aloin olla niin puutunut ja kyynelistä tyhjä, etten enää halunnut näyttäytyä kenellekään. Joten minä jäin.
Lopulta päätin vain pärjätä. Olinhan jo raskaanakin. Ehkä kaikki muuttuisi lapsen syntymän myötä. Joten minä jäin.
Kerran. Yhden ainoan kerran minä huusin vastaan ja tönäisin hänet luotani. Siitä seurasi monen viikon päivittäiset kuulustelut ja haukkumiset. Joten minä jäin.
Lohduttauduin sillä kuinka hellästi hän katsoi nukkuvaa lasta. Jäin odottamaan tuota samaa katsetta itselleni. Olinhan sen aikanaan nähnyt. Joten minä jäin.
Toisen lapsen jälkeen olin taas niin väsynyt, että tulin täysin riippuvaiseksi hänen huolenpidostaan. Joten minä jäin.
Aina silloin tällöin hän toi kukkia ja kertoi minulle, kuinka kaunis olen ja kuinka hyvä äiti minusta vielä tulee. Joten minä jäin.
Kerroin perheelleni. He saivat minut vakuuttumaan siitä, että minun on aina ollut vaikea uskoa kenenkään rakkauteen. Joten minä jäin.
Kerroin ystävälleni. Hän vain ihmetteli, kuinka onnekas olen, kun olen saanut niin hyvän ja menestyneen miehen. Joten minä jäin.
Kerroin exälleni. Hän ei ihmetellyt mitään. Syytteli huonoa käytöstäni ja onnitteli itseään siitä, ettei ainakaan ollut käynyt käsiksi. Joten minä jäin.
Kerroin terapeutilleni. Hän siirsi keskustelun isäsuhteeseeni, etsien sieltä syitä siihen, miksi annan itseäni kohdella kaltoin. Joten minä jäin.
En kertonut isoäidilleni. Hän katsoi hymyttömyyttäni tutkivasti ja kysyi, olenko huomioinut miestäni tarpeeksi. Joten minä jäin.
Luin kirjan Marsista ja Venuksesta, enkä oikein tunnistanut itseäni. Tulin siihen tulokseen, että minä varmaan olen anuksesta. Joten minä jäin.
Yritin muuttua, mutta en tiennyt minkälaiseksi olisi pitänyt tulla kelvatakseni hänelle. Joten minä jäin.
Ajattelin, ettei minua varmaan kukaan voi rakastaa. Joten minä jäin.
Mitä enemmän inhosin itseäni, sitä enemmän yritin kannustaa häntä. Olihan hän erittäin menestyvä ja suosittu työssään. Se auttoi. Hän tuli iloisemmaksi. Joten minä jäin.
Sitten tein taas jotain väärin ja sain oikein huolella turpiini. Ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäsin henkeni edestä. Joten minä jäin.
Seuraavana päivänä päätin, että nyt riittää ja sanoin lähteväni. Hän uhkasi paljastaa minut suvulleni, viedä multa lapset ja tehdä loppuelämästäni helvetin. Joten minä jäin.
Hän yllätti minut ehdottamalla perheterapiaa. Sanoi vihdoin ymmärtäneensä, että äitinsä oli aiheuttanut hänelle vakavia traumoja. Joten minä jäin.
Toisen kerran jälkeen terapeutti oli hänen mielestään täysin ammattitaidoton feministi, joka oli liittoutunut vain minun kanssani. Sinne hän ei enää menisi, mutta hän halusi selvittää asiat kanssani kahdestaan. Joten minä jäin.
Hän tuli koko ajan ilkeämmäksi ja aggressiivisemmaksi. Syytteli siitä äitiään ja minua. Olin kuulemma ihan samanlainen kuin se ämmä. Lopuksi hän aina itki. Joten minä jäin.
Jostain hän oli kuullut korjaavan kokemuksen mahdollisuudesta ja alkoi vaatia sitä minulta. Tietenkin toivoin voivani parantaa hänet pahasta olostaan. Joten minä jäin.
Lopulta en tiennyt mikä oli pahinta, taloudellinen kyykytys, sosiaalinen eristys, huoraksi haukkuminen, avokämmen tai loputtomat katumuksen kyyneleet. Vihasin kaikkea hänessä. Joten minä jäin.
Hän meni itse terapiaan, tai niin hän ainakin sanoi menevänsä ja toi aina vain suurempia kukkakimppuja kotiin. Joten minä jäin.
Hän kertoi voivansa jo paremmin ja sanoi jatkavansa hyvää hoitoa. Halusin taas uskoa ja toivoa parasta. Niin isoäiti oli aina opettanut. Joten minä jäin.
Sairastuin syöpään ja hän huolehti minusta ja lapsista hyvin, vaikka työpäivät olivatkin venyneet pitkiksi. Joten minä jäin.
Kun parannuin, muutuin kuulemma taas samaksi inhottavaksi ämmäksi, joka olin aina ollut. Pakko nämä lapset on saada pois alta. Joten minä jäin.
Kun löysin ne tekstiviestit, sain kuulla, etten ole koskaan ymmärtänyt hänen tarpeistaan yhtään mitään ja siksi hänellä oli oikeus tyydyttää niitä muualla. Silloin päätin lähteä.
Aamulla hän halusi rakastella. Kieltäydyin ja aloin pakata tavaroitani. Illalla hain hänet vatsahuuhtelusta kotiin ja huolehdin hänet sänkyyn. Hän oli kuin syliin sulava suloisuus vailla moitteen sanaa. Joten minä jäin.
Lapsemme muutettua maailmalle, meille jäi vain yhteinen koira, jota kumpikin rakastimme samalla kun väsyneesti vihasimme toisiamme. Joten minä jäin.
Lapsenlapsemme rakastivat meitä kumpaakin ja tunsin itseni vaihteeksi hyväksi ihmiseksi heidän seurassaan. He luulivat meitä onnellisiksi. Joten minä jäin.
Hänellä oli vain muutama vuosi eläkeikään, eikä minulla ollut mitään ammattia. Olin hoitanut lapsia ja tehnyt hanttihommia, jotta hän saisi opiskella ja edetä urallaan. Joten minä jäin.
Salaa tissutteluni muuttui jokapäiväiseksi juopotteluksi, enkä enää kehdannut käydä edes kaupassa. Hän haukkui ja hakkasi, mutta toi ruokaa kotiin. Joten minä jäin.
Eläkkeelle päästyään, hän otti nuoremman rakastajattaren, pelasi golfia, matkusteli ja jätti minut vihdoin rauhaan. Joten minä jäin.
En kestänyt itseäni. Kaipasin kuoleman lohdutusta, joten join itseni sairaalakuntoon. Siellä yöhoitaja kysyi, halusinko vielä kuulua jonnekin ja olla tosi jollekin, ennen kuin kuolen. Hyvin yksinkertainen kysymys rutisti rusinaksi kuihtunutta sydäntäni koko päivän. Seuraavana yönä vastasin myöntävästi. Hän ohjasi minut paikkaan, jossa ihmiset puhuivat totta ja kuuntelivat hiljaa, kun minä vihdoin aloin nyyhkyttää oman totuuteni heidän kollektiiviseen syliinsä. Kukaan ei tuominnut. Kukaan ei neuvonut. Kukaan ei edes näyttänyt halveksivan. Joten minä jäin.”

Selviytymisen mahdollisuus

Kaikista uhreista ei suinkaan tule uhriutujia eikä kaikista kiusatuista kiusaajia. Tutkijoita onkin alkanut kiinnostaa, miksi niin on.

Suuri osa meistä kokee elämänsä aikana jonkinasteisia murhenäytelmiä, onnettomuuksia ja sairastuttavia suhteita. Joillekin se on mielenterveyttä ja henkeä uhkaava trauma. Useimmat meistä olemme sitkeämpiä ja sinnikkäämpiä selviytyjiä kuin ehkä itsestämme uskommekaan. Hämmästyttävän moni meistä ei katkea, vaikka meitä kuinka taivutettaisiin, emmekä hajoa pirstaleiksi, vaikka meitä vastaan rikottaisiin. Stressi voi myös vahvistaa.

Traumahoidon asiantuntijat Steven M Southwick ja Dennis S. Charney alkoivat tutkia selviytyjiä yhdistäviä tekijöitä. He päätyivät kymmeneen yhteiseen selittäjään. Ne saattoivat esiintyä erikseen tai yhdessä monenlaisissa yhdistelmissä: Kohdatessaan stressaavia ja traumaattisia tapahtumia selviytyjät kohtasivat pelkonsa, säilyttivät myönteisen mutta realistisen näkökulman tapahtumiin, etsivät ja ottivat vastaan sosiaalista tukea ja seurasivat vahvoja roolimalleja. Useimmat luottivat moraaliseen kompassiinsa, etsiytyivät uskonnollisiin tai hengellisiin harjoituksiin ja löysivät tavan hyväksyä, mitä eivät voineet muuttaa. Monet keskittyivät henkiseen ja fyysiseen kuntoonsa pysyäkseen mieleltään ja tunteiltaan vahvoina. Useimmat olivat aktiivisia ongelmanratkaisijoita, jotka vastoinkäymisten keskelläkin etsivät uusia tarkoituksia ja mahdollisuuksia. Usein he löysivät myös vapauttavaa huumoria pimeyden ytimestä.

Kaikki selviytyjät ottivat vakuuttavasti vastuun omasta emotionaalisesta hyvinvoinnistaan, ja moni käytti traumaattisia kokemuksiaan henkilökohtaisen kasvun pohjana.[233] Tämä kaikkein vahvin selviytymisen strategia on täydellinen vastakohta uhriutumisen strategialle, joka siirtää vastuun omasta emotionaalisesta hyvinvoinnista muille.

Nämä yleisimmät selviytyjien ominaisuudet tai tavat ovat kaikki sellaisia, joihin uhri voi itse vaikuttaa riippumatta geneettisistä, psykososiaalisista tai taloudellisista vahvuuksistaan tai heikkouksistaan. Silti myös monet meistä riippumattomat tekijät vaikuttavat kykyymme selviytyä. Geneettinen ja psykososiaalinen kykymme sietää stressiä vaihtelee. Stressinsietokykyämme voivat heikentää monet sairaudet, kuten esimerkiksi vakava masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Taloudellinen turvallisuus ja sosiaalinen pääoma voivat myös vaikuttaa mahdollisuuksiin ja kykyyn hyödyntää kaikkia selviytymisen keinoja kyllin tehokkaasti. Silti meillä kaikilla on vähintäänkin mahdollisuus valita asenteemme kohtaamaamme onnettomuuteen.

Jos nuori ei ole oppinut lohduttautumaan ja rauhoittumaan tai rohkaisemaan ja sparraamaan itseään, hän voi patologisoida ongelmansa ja hakeutua sen kanssa terapiaan. Psykoterapeutit näkevät monissa elämän tavallisissa vastoinkäymisissä monivuotista terapiaa vaativan trauman sen sijaan, että auttaisivat asiakasta kohtaamaan ja voittamaan vaikeudet tässä ja nyt. Ratkaisukeskeiset psykoterapeutit, traumaterapeutit, fiksut kaverit ja viisaat isovanhemmat saattavat auttaa paremmin. Tenttistressi tai hylätyn tuloksen saaminen ovat aivan normaaleja opiskeluajan ongelmia. Aikataulujen paine, pettymys tuloksiin ja huoli tulevaisuudesta eivät ole mielenterveydellisiä häiriötiloja, vaan terveen ihmisen reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

Onnettomuuksien ja väkivaltatilanteiden jälkimainingeissa annettu terapeuttinen tunteiden purku, jota pidettiin tehokkaana traumainterventiona, on tutkimuksissa todettu suorastaan vahingolliseksi. Se voi taannuttaa turhiin traumareaktioihin, joista asianomaiset olisivat muuten selvinneet mainiosti itsekin. Myös jotkut riippuvuuksiin keskittyvät itsehoitoryhmät voivat vahvistaa uhriutumista enemmän kuin uskoa itseohjautuvuuteen, kykyyn kantaa vastuuta ja selviytyä vaikeuksista. Vuosia jatkuva samaistuminen esimerkiksi alkoholistin lapsena olemisen identiteettiin voi juurruttaa tuohon kärsivän uhrin identiteettiin tavalla, joka ehkäisee kasvua vastuulliseksi aikuiseksi. Perheroolinsa ja sen seurauksien tiedostaminen on tärkeä ensiaskel toipumisessa, mutta viattoman kärsijän rooli voi myös koukuttaa niin tehokkaasti, ettei ikinä malta luopua siitä.

Maria Nordin sanoi kolumnissaan oivaltavasti: “Uhri-sana leimaa teon kohteeksi joutuneen sielun ikuisesti jonkun omaksi... Olen eräässä tilanteessa kuullut terapeutin sanovan seksuaalisen rikoksen kohteeksi joutuneen kuullen, että tämän loppuelämä on pilalla jouduttuaan raiskauksen uhriksi… Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta määritellä toisen tulevaisuutta – ei rikoksen tekijällä, mutta ei myöskään terapeutilla tai lääkärillä.”^{^[19]}

Kuvitelma raiskaustrauman monivuotisesta ja ehkä loputtomasta ja kalliista hoidosta voi estää uhria edes aloittamasta liian raskaalta tuntuvaa prosessia. Kuvitelma prosessin pitkäaikaisuudesta perustuu vanhoihin käytäntöihin. Viime vuosikymmeninä kehitettyjen lyhytterapioiden avulla pysyvä hoitotulos voidaan joskus saavuttaa jo muutamalla käyntikerralla. Ei ole pakko jauhaa samaa asiaa satojen tuntien ajan tavalla, joka pahimmassa tapauksessa vain syventää ja kroonistaa traumakokemusta. Käyttäytymispsykoterapia ja EMDR-psykoterapia eli silmänliikkeillä pois herkistäminen ja uudelleen prosessointi (Eye movement desensitization and reprocessing) on tutkimusten mukaan auttanut varsinkin yksittäisen raiskauksen kokeneiden naisten hoidossa jo kolmen hoitokerran jälkeen. Niissä voi toteutua hyvinkin nopea tapahtuneen pahan uudelleenkäsittely, sekä pelkoon ja kipuun juuttumisen purku. Tyypillisintä on, että kokemuksen selitysmalli ja tulkinta suhteessa itseen muuttuu ajatuksesta ”Olen vaarassa” ajatukseen ”Selvisin siitä”.^{^[234]}

Yksi Southwickin ja Charneyn havaitsemista selviytymisen eväistä on erityisesti amerikkalainen. Se on positiivisen roolimallin seuraaminen ja halu tulla sellaiseksi itse. Eurooppalaiset vierastavat sellaista puhetta. Ehkä meillä on liian läheisiä ja tuoreita kauhukokemuksia siitä, minkälaisiin painajaisiin johtajien ihannoiminen ja seuraaminen voi meidät kuljettaa. Ehkä Luther vieroitti protestanttisen kulttuurin Jeesuksen seuraamisesta ja pyhimyksien pitämisestä roolimalleina pilkkaamalla sitä katolisena hapatuksena ja ‘lain tekoina.’ Ehkä hänen kauttaan Keski-Eurooppaan ja Pohjolaan iski lamaannuttava armon teologia, joka suorastaan varoitti ansaitsemasta mitään käyttäytymällä hyvin tai olemalla hyvä. Ehkä arastelemme nostaa päätämme muita korkeammalle, koska pelkäämme kadehdituksi tulemista. Ehkä olemme vain luontaisesti vaatimattomia ja ujoja tai olemme niin yltiöyksilöllisyytemme sokaisemia, ettemme enää halua myöntää itse seuraavamme kenenkään esimerkkiä emmekä halua ottaa vastuuta siitä, että itsekin olemme muille esimerkkejä.

Silti useimmat addiktioista tai traumoista selviytyneet tietävät, kuinka voimaannuttavaa on tuntea edellä kulkeneita ihmisiä, jotka ovat kukin tavallaan selviytyneet saman tapaisista vaikeuksista. Yhtä lailla motivoivaa on unelmoida päivästä, jolloin voi itse auttaa muita selviytymään ja toipumaan samoista ongelmista.

Äärimmäisen huonoista perheistä ja olosuhteista selvinneet nuoret kertovat usein sukulaisesta tai opettajasta, joka uskoi heihin ja antoi esimerkin paremmasta elämästä. Suomessa alkanut kokemusasiantuntijoiden koulutus on nimenomaan roolimallien kouluttamista, vaikka sen sanan käyttöä vältelläänkin. Omassa työssäni näen selkeästi, kuinka toipumisessaan pidemmällä olevat toimivat roolimalleina niille, jotka ovat vasta havahtuneet tiedostamaan ongelmansa. Aina kun sellainen siirtyy yhteisöstä jatkamaan parempaa elämäänsä muualla, jokainen tietää, että nyt on hyvän roolimallin paikka auki yhteisössä.

Lapsi oppii imitoimalla. Mikään muu kuviteltavissa oleva menetelmä ei voi tuottaa samaa tulosta. Ihmislapsi on luomakunnan tehokkain imitoija. Yksikään toinen nisäkäs ei pysty matkimalla oppimaan niin paljon ja niin pysyvin seurauksin kuin ihmisen lapsi.

Monen vanhemman viikonlopun voimattomaksi toiveeksi jää, ettei nuori eksyisi liian huonoon ja kaltaisekseen tekevään seuraan. He tietävät, että nuoren imitointi ei vaikuta vain ulkoisiin maneereihin ja pukeutumisen tapaan. Seura vaikuttaa myös siihen, mitä nuori alkaa pitää haluttavana ja tavoiteltavana. Vaikka vanhemmat kuinka haluaisivat uskoa nuorensa ‘itsenäiseen päättelykykyyn’ eli haluun seurata vanhempiensa esimerkkiä, he tietävät kokemuksesta, että seuran arvomaailma voi helposti voittaa kotoa opitun arvomaailman vaikutuksen.

Oppiminen on arvojen ja asenteiden sisäistämistä sekä käytöksen jäljentämistä. Voi sitä, jonka elämästä ei löydy yhtään ihmistä, jonka elämäntapaa haluaisi seurata. Myös hyvin toimintahäiriöisissä suvuissa saattaa kulkea sukupolvia jatkunut selviytymisen malli, johon joku kaiken hulluuden keskellä tarttuu. Useimmat selviytyjät ovat sellaisen löytäneet eivätkä siksi koe itseään enää olosuhteidensa tai sortajiensa uhreiksi.^{^[235]} Tietoinen muiden esikuvaksi ja tueksi ryhtyminen etäännyttää heitä uhriutumisen kulttuurista vastuulliseen ja tarkoitukselliseen elämään.

Sietämätön suvaitsevaisuus

Suvaitsevaisuus on tämän päivän liberaalinen kardinaalihyve numero yksi. Suvaitsevaisuutta pidetään eettisyyden ja moraalisuuden kulmakivenä, silti sitä käytetään höllästi ja lepsusti tarkoittamaan kaikenlaisia mukavia juttuja. Kuulen ihmisten puhuvan suvaitsevaisuudesta pääasiallisesti suhteessa ihmisiin ja ilmiöihin, joista he pohjimmiltaan pitävät. Sen rajat löytyvät jo lievän ärtymyksen kautta, eikä sitä juurikaan oteta avuksi todella vaikeiden ihmisten ja ilmiöiden kohtaamiseen.

Minä ymmärrän suvaitsevaisuuden paljon karummin. Tarvitsen suvaitsevaisuutta silloin kun en tunne empatiaa, sympatiasta tai ymmärtämystä juuri lainkaan. Eniten tarvitsen suvaitsevaisuutta silloin, kun tunnen inhoa, vastenmielisyyttä ja vaikeutta ymmärtää. “Mutta eihän sellainen suvaitsevaisuus ole aitoa?” Kyllä se on. Minä aidosti tunnen vastenmielisyyttä jotain kohtaan ja yhtä aidosti kieltäydyn käyttäytymästä vastenmielisesti häntä kohtaan. Suvaitsevaisuus on aidosti ristiriitainen hyve. Monen afrikkalaisen homoseksuaalin henki on kiinni juuri tästä aidosti ristiriitaisesta suvaitsevaisuudesta. Kaikki mikä menee tämän moraalisen minimin alle johtaa lynkkauksiin, kansanmurhiin ja perhepainajaisiin.

Aito ja rehellinen suvaitsevaisuus on sisällissota, jota ei muuteta sodaksi toista vastaan. Suvaitsevaisuus edustaa moraalista minimiä ja eettistä vähimmäisvaatimusta. Se ei ehkä tunnu paljolta. Se saattaa silti olla koko ihmiskunnan kohtalonkysymys.

Uhriutujat, x-foobikot, seksistit, rasistit, antirasistit, suvakit ja arvokonservatiivit tykätköön kenestä tykkäävät, mutta turha sitä on kutsua suvaitsevaisuudeksi.

Minulle suvaitsevaisuus on tietoisesti valittua pidättäytymistä kaikenlaisista väkivaltaisista reaktioista yksilöitä ja ryhmiä kohtaan, joiden asenteista en pidä, joiden käytöstä en hyväksy tai joiden uskomuksia ja arvoja pidän väärinä.[236] Suvaitsevaisuus on erimielisyyttä ilman uhriutumista, hylkäävää asennetta, ilkeää kieltä ja väkivallan delegoimista muille.

En siis puhu ärsyttävien muoti-ilmiöiden, törpön käytöksen turhan lörpöttelijöiden suvaitsemisesta. Niitä jaksaa kuka jaksaa. Puhun siitä suvaitsevaisuudesta, jota tarvitsen kun kohtaan vakavasti erilaisia arvomaailmoja. Arkitasolla se merkitsee kymmeneen laskemista silloin, kun kiehuvan raivon, kylmän halveksunnan tai pelokkaan puolustusreaktion kiihottamana tekisi mieli ivata, nolata, nöyryyttää, lyödä, kuristaa, kiduttaa tai somettaa. Suvaitsevaisuus on joskus hyvin vastahakoisesti myönnetty toisen olemassaolo-oikeus. Suvaitsevaisuuden valitseminen merkitsee sitä, että rautalangasta väännän itselleni muistutuksen erilaisten ihmisten oikeudesta uskomuksiinsa ja vakaumuksiinsa. Se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi suvaita heidän julmia tekojaan muita kohtaan. Sitä en tee.
Voidakseni olla suvaitsevainen minun täytyy myöntää taipumukseni ja kiusaukseni käyttäytyä toisin. Joskus joudun vain kestämään ja sietämään juuri sitä, mitä sydämessäsi en millään voi hyväksyä. Päättäväisesti ja kunnioittavasti annan sen olla, mitä tunnereaktioitteni tai vakaumukseni pohjalta haluaisin muuttaa, hylätä tai tuhota. Eihän sekään estä minua ilmaisemasta erimielisyyttäni tai puuttumasta tekoihin, jotka mielestäni ovat vääriä toisia kohtaan. En kuitenkaan puutu millään tavalla hänen oikeuteensa olla mitä on ja uskoa mihin uskoo. Voin kiistellä hänen kanssaan, ja olen valmis puolustamaan hänen oikeuttaan tehdä samoin minun kanssani.

Oma suvaitsevaisuuteni harvoin pohjautuu yleviin, suopeisiin tai myötämielisiin tunteisiin. Se on vain ylimielisyydestä, hylkäävyydestä ja väkivallasta pidättäytymistä niitä kohtaan, joiden arvomaailmaa en hyväksy. Suvaitsevaisuus ei yleensä maistu hyvälle. Se on ankaraa taistelua keljuimpia tunteitaan ja pahimpia taipumuksiaan vastaan.

Tietenkin voi oppia myös pitämään ihmistä, joiden arvomaailmaa tai ajatuksia ei hyväksy. Hyvä niin. Ehkä sydämeni joskus on niin laupias, että alan viihtyä ihmisten kanssa, jotka ajattelevat ja toimivat aivan eri tavalla kuin minä. Suuressa kirjassa sellaisia ihmisiä kutsutaan kauniiksi, koska he ovat laupiaita.[237] Myös laupiaalle ihmiselle tulee vastaan tilanteita, jotka palauttavat hänet takaisin hyveiden matalimmalle ensiaskeleelle, suvaitsevaisuuden vastahakoiseen valintaan.

Pahan olettamisen ja pahan puhumisen kilpajuoksua on vaikea vastustaa, mutta juuri sitä suvaitsevaisuus merkitsee. Kieltäydyn käyttämästä juuri sitä häijyyttä, jonka kohteena koen olevani. Vastustan kiusaustani maksaa potut pottuina.

Se mahdollistaa uteliaan kiinnostuksen toiseutta kohtaan. Siitä voi seurata erilaisuuden tarkempi tutkiminen ja opiskelu. Seurauksena voi olla toisen varovainen mutta kunnioittava lähestyminen, haastattelu ja lopulta molemminpuolinen dialogi. Lopputuloksena voi olla molemminpuolisesti kiitollinen ystävyys, tai ainakin arvostava ja nöyrä erimielisyys. Ainakaan emme enää keskity toistemme mustamaalaamiseen, eristämiseen tai tappamiseen.

Avoimesti suvaitsemattomat ihmiset voivat herättää aggressioita. Miksi? Ehkä siksi, että he pukeutuvat siihen, mitä itse salaan. Heissä saatan nähdä suvaitsemattomuuden, jota en halua nähdä itsessäni. Miten voin ikinä suvaita suvaitsemattomia ihmisiä? En mitenkään, enkä koskaan – jos en nöyrry vakavasti ristiriitaiseksi ihmiseksi, joka taistelee oman suvaitsemattomuutensa kanssa. Antamani kuvaus todelliselle suvaitsevaisuudelle on minusta ainoa realistinen. Se sallii minun olevan rehellinen kaikkien negatiivisten ja tuomitsevien reaktioitteni suhteen. Siitä huolimatta ja juuri siksi se jättää minulle mahdollisuuden jäädä kunnioittavalla tavalla suvaitsevaiseksi.

Nopeasti monikulttuuriseksi muuttuva yhteiskuntamme opettaa meitä hyvällä syyllä suhtautumaan kunnioittavasti kaikenlaisiin uskomuksiin, arvoihin ja identiteettivalintoihin. Postmoderni trendi menee vielä pidemmälle. Se opettaa pelkäämään suvaitsemattomuutta enemmän kuin typeryyksiä, kohtuuttomuuksia ja omantunnon vastaisia arvoja. Kulttuurirelativistinen suvaitsevaisuus tuottaa, ironista kyllä, ankaraa heimoutumista: kaikki jotka ovat eri mieltä tämän relativismin kanssa, ovat suvaitsemattomia, eikä heitä suvaita. Postmoderni suvaitsevaisuus kohdistuu vain samat suvaitsevaisuuden perusteet hyväksyneitä suvaitsevaisia kohtaan. Uusi eksklusiivinen, uskonnon kaltainen lahko on syntynyt. Suvaitsevaisuusfundamentalistit julistavat toisten uskomukset vääriksi vain sillä perusteella, että nämä pitävät niitä oikeina.

On ainakin kolme tapaa ratkaista sisäinen ristiriita suvaitsevaisuuden ja totuusarvostuksen välillä. Väkivaltaisin ja siksi moraalittomin ratkaisu on panna suvaitsevaisuus hyllylle ja taistella totuuden puolesta toista vastaan. Se johtaa kuuroihin saarnoihin, manipulaatioon, syyllistämisiin, uhriutumiseen, toisen maineen mustaamiseen ja some-lynkkaamiseen.

Tyhmin ratkaisu on panna vakaumus kaappiin ja julistaa kaikki uskomukset yhtä tosiksi – paitsi tietenkin uskomusta, jonka mukaan juuri tämä totuus on toista todempi. Sellainen tappaa kaiken aidon dialogin ja vuorovaikutuksen (vuoroin vaikuttamisen) kahden eri totuususkomuksen välillä.

Laiskin ratkaisu on heittää sekä vakaumukset että suvaitsevaisuus jorpakkoon ja antaa hetken mielijohteen päättää, mitä uskoo ja saman hetken mielialan ratkaista, miten asennoituu. Vakavistakin uskomuksista aletaan vain pelleillä ja perimmäisten uskomusten tasolla heitetään vain vitsejä tai provokatiivisia mielipiteitä riippuen siitä, mikä oma asema on kussakin ihmissuhdepelissä. Tämä ratkaisu ristiriitaan taitaa olla kaikkein yleisin.

Suvaitsevaisuudesta on tullut kätevä tapa pestä kätensä ja sydämensä vaikeista moraalisista dilemmoista. Suvaitsevaisuuden nimissä yritetään olla ottamatta kantaa ja astumatta ristiriitaan, joka voi johtaa ankaraan arvosteluun ja leimatuksi tulemiseen. Tällainen suvaitsevaisuus on vain pelkuruuden tai laiskuuden sumuverho, valheellinen fasadi, jonka takana voin lintsata todellisen uhrin puolustamisesta. Moraalisesti välinpitämättömät ja älyllisesti laiskat ihmiset, jotka ovat valmiit ymmärtämään ja hyväksymään melkein mitä tahansa, eivät kelpaa esikuviksi todelliselle suvaitsevaisuudelle. Vaikka he mielellään mainostavatkin itseään suvaitsevina ihmisinä, se on heidän elämässään täysin merkityksetön sana. Suvaitsevaisuutta mielipiteiden ja uskomusten tasolla tarvitsevat vain sellaiset ihmiset, jotka suhtautuvat totuuteen ja arvoihin vakavasti. Suvaitsevaisuus, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, edellyttää erimielisyyttä ja uskomusten erilaisuutta. Jos ei ole todellista totuuksien välistä ristiriitaa, ei jää mitään suvaittavaa. Rehellinen suvaitsevaisuus on niin vapauttavaa ja hedelmällistä. Se raivaa tilaa luovalle dialogille erilaisten uskomusten välille ja todellisille ystävyyssuhteille erimielisyyksistä huolimatta.

Martin Buber uskoi palestiinalaisten ja juutalaisten välisessä ristiriidassa tähän ‘pelastavaan dialogiin’ elämänsä loppuun asti: ”Jostain pitäisi löytyä koko planeettaa kattava kansalaistottelemattomuuden rintama, joka ei asettaudu taistelemaan niin kuin muut rintamat, vaan lähtevät puolustamaan pelastavaa dialogia. Sellaisen voivat muodostaa vain ne, jotka kuulevat kunkin kriisitilanteen heille antaman haasteen ja tottelevat sitä.”[238]

Kun syytät sortajaasi tai uhriutujaa suvaitsemattomuudesta, syytätkö häntä siitä, ettei hän hyväksy sinun ajatustasi tai uskomustasi? Jos niin on, syytöksesi on väärä. Suvaitsevaisuuden nimissä et voi vaatia ketään hyväksymään uskomuksiasi. Voit vain vaatia, etteivät he sensuroisi, sortaisi tai rankaisisi sinua uskomuksiesi tähden. Vastaavasti sinun on turha syyttää itseäsi suvaitsemattomuudesta vain siksi, että et yksinkertaisesti voi hyväksyä toisen uskomuksia. Suvaitsevaisuus on asenne ja käytös – eikä kelpaa syyksi pitää tiettyä uskomusta oikeana. Suvaitsevaisuuttasi ei mitata samanmielisyydelläsi vaan väkivallattomuudellasi erimielistä kohtaan.

Se, että annamme kunnioittavaa tilaa kenelle tahansa ilmaista minkälaisia uskomuksia tahansa, ei merkitse sitä, että meidän täytyisi pitää kaikkia totuuksia samanarvoisina. Suvaitsevaisuuden tähden annamme arvoa ilmaisuvapaudelle, mutta samasta syystä meidän ei suinkaan tarvitse arvostaa ilmaistua asiaa. Eikö ole ylimielistä suvaitsemattomuutta uskoa olevansa oikeassa? Ei välttämättä. Tietenkin voi puhua uskostaan tavalla, joka ei anna mitään sijaa mahdollisuudelle olla väärässä. Silloin vakaumus on muuttunut tietäjyydeksi. Tietäjän edessä on vain kolme vaihtoehtoa: antautuminen, pakeneminen tai taisteleminen. Kaikkeen vakaumuksellisuuteen ja uskovaisuuteen liittyy nimensä mukaisesti väärässä olemisen mahdollisuuden hyväksyntä.

Näissä maisemissa nöyrä on se, joka uskaltaa uskoa johonkin, vaikkei tiedäkään olevansa oikeassa. Suvaitsevainen on se, joka antaa toiselle saman oikeuden. Relativisti ei tee kumpaakaan. Hän ‘tietää’ että kaikki ovat yhtä väärässä tai oikeassa – samantekevää kummasta on kysymys, tärkeintä on, ettei kenenkään tarvitse olla enemmän väärässä eikä kukaan saa olla muita oikeammassa.

Postmoderni suvaitsevaisuus voi olla yritys pysyä moraalisesti neutraalina ja henkilökohtaisesti koskemattomana kaikenlaisten uhriutumiskilpailujen keskellä. Monet terapeutit ja sosiaalityöntekijät ovat kehittäneet ehdottoman suvaitsevaisuuden osaksi ammatillista rooliaan. Kun keskitysleirin kokenut Elie Wiesel vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon 1986, hän sanoi: “Meidän täytyy aina ottaa kantaa. Neutraalisuus auttaa sortajaa, ei koskaan uhria. Vaikeneminen rohkaisee kiduttajaa, ei koskaan kidutettua.”

Vielä 1950-luvulla Hannah Arendt ihmetteli maailmansodan jälkeisen sukupolven arkuutta tuomita ketään mistään: ihmiset pelkäsivät, että pohjimmiltaan kukaan ei kuitenkaan ole vapaa eikä siksi myöskään vastuullinen mistään. Myös silloin pelättiin uhrin syyllistämistä. Sodan jälkeen suuri osa natseistakin näytti uhreilta. Uuden suvaitsevaisuuden nimissä vain päävastuulliset piti vetää oikeuteen, muuten moraalisia kannanottoja piti vältellä kokonaan.[239]

Minusta suvaitsevan ja jopa anteeksiantavaisen ihmisen täytyy vapauttaa itsensä reilusti syyttämään ja tuomitsemaan. Heikkouksiin voit suhtautua ymmärtäväisesti ja virheisiin sympaattisesti, mutta vakavasti otettavaa suvaitsevaisuutta tarvitset vasta, kun löydät edestäsi sellaista ajattelua, jota et millään voi ymmärtää tai hyväksyä. Miten voin olla pitämättä vääränä, mitä pidän vääränä? Enhän voi panna oikeustajuani kompostoriin ollakseni suvaitsevainen. Voin myöntää, että oikeustajuni on vajavainen ja saatan olla väärässä, mutta tällä hetkellä en yksinkertaisesti pysty pitämään tiettyjä uskomuksia oikeina tai millään tavalla hyväksyttävänä. Tekeekö tämä minusta suvaitsemattoman ihmisen? Mahdollisesti, mutta samalla juuri tämä vaikeus antaa suvaitsevaisuudelle todellista käyttöä ja merkitystä.

Pitäisikö minun oikeasti suvaita myös suvaitsemattomuutta – silloinkin, kun katson sitä vierestä ja näen sen uhrit? Mitä olisi tapahtunut, jos natseja ei olisi suvaittu?

Jeesus kuulosti melkein Amerikan presidentiltä sanoessaan: “Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan.” Hän kuitenkin lisää tärkeän lauseen: ”Joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.” Tässä Jeesus asettaa kahden valtakunnan lainalaisuudet kaikessa yksinkertaisuudessaan vastakkain: joko kokoat tai hajotat. Joko etsit sovintoa kaikkien kanssa, tai etsit sovintoa vain tiettyjen kanssa. Joko pyrit sovintoon kaikkien vihollisten kanssa tai teet sovintoa vain niiden kanssa, joita yhdistää sama vihollinen. Joko pyrit sovintoon kaikkien kanssa tai uhriudut vähemmistön tai enemmistön kanssa ja näet muun maailman vihollisenasi.

Jeesus ei tarjonnut yleispehmeää, kaiken hyväksyvää suvaitsevaisuutta. Hän tarjosi kääntymystä, armoa ja anteeksiantoa ihmisille, joilla oli hänen mielestään hylkääviä asenteita ja kollektiivisesti omaksuttuja väkivaltaisia toimintatapoja. Hän puolusti uhreja, antoi heille ihmisarvon, ja haastoi heitä olemaan seuraamatta sortajiensa esimerkkiä. Jeesus piti julistustaan ehdottomasti totena eikä siekaillut kutsua vastaväittelijöitä harhaisiksi ja sokeiksi johtajiksi tai juonitteleviksi väkivallan tekijöiksi. ”Joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.” Voiko sen suvaitsemattomammaksi enää tulla? Vai voiko sen suvaitsevammaksi enää tulla? Vastaa sinä.

8. Jeesuksen esimerkki

Kanadalaisen moraalifilosofian professorin Charles Taylorin mielestä kulttuurissamme vaikuttaa kaksi vastakkaista prosessia: kristillisen uskon juurtuminen kulttuuriimme ja suuri sulkeutuminen Jumalalta. Kristinuskon perimmäisiä arvoja sovelletaan, samalla kun sen Jumala torjutaan.[240] Evankeliumien uhrikeskeinen etiikka on paljon helpommin omaksuttavissa, jos sen alkuperä häivytetään ja pidetään sitä vain valistuksen keksimänä ajatuksena. Valistuksen pioneerit, joista monet olivat kristittyjä, arvostelivat syystäkin kirkkoja oman etiikkansa pettämisestä. He kuitenkin tiesivät, että juuri Jeesus opetti meille uhrin tunnistamisen, uhriin kohdistuvan väkivallan luonteen ja uhrin puolustamisen tärkeyden.

Silloinkin kun katolista kirkkoinstituutiota ja muitakin kirkkokuntia perustellusti syytetään lapsiuhrien vähättelystä ja pahaan käyttäjien suojelusta, tuomio nousee niistä kristillisistä arvoista, jotka kirkko silloin pettää.[241] Ihmisten emotionaalisesti reagoiva omatunto on muokkaantunut paljon kristillisemmäksi, kuin heidän rationaalisesti perusteltu uskomusmaailmansa on.

Eräs ystäväni kuvaili sitä näin: “Minun on yritettävä etsiä jotakin ymmärrystä siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa itseäni ja toisia ja tätä kaikkea kohtaan -- jotakin pyhää kohtaan, vaikka en pysty määrittelemään sitä enempää... Minun on viime kädessä kuunneltava jotakin ääntä sisälläni, sanottakoon sitä miksi tahansa. Sitäkin on epäiltävä, tönittävä, ravisteltava ... mutta sillä on viimeinen sana, maksoi mitä maksoi. Olen yksilönä vastuussa muiden edessä siitä mitä luulen kuulevani ja uskallanko seurata sitä -- ja samaan aikaan vastuussa sille äänelle itselleen.”

Kun yritän ymmärtää, mikä olisi tarpeeksi rakastava ja haastava tapa suhtautua uhriuteen, uhrien tekemiseen ja uhriutumiseen, seuraan parasta tuntemaani esimerkkiä ja hänen opetustaan. Tiedän, että puhe esimerkin seuraamisesta voi tuntua eurooppalaisesta individualistista vaivaannuttavalta. Vain amerikkalaiset seuraavat roolimalleja ja haluavat olla sellaisia. Euroopassa on fiksumpaa häivyttää ulkopuolisten vaikutteiden jäljet ja olla oman itsensä alkuperä ja lähde, luoda itsensä seuraamatta ketään. Eurooppalainen seuraamisallergia vain pahenee, kun puhutaan Jeesuksesta. Eikö hänestä ole ollut jo tarpeeksi riesaa? Toivottavasti ei. Seuraa ajatteluani kirjan loppuun asti, niin tarjoan haasteeksesi sellaisen Jeesuksen, josta et ehkä sittenkään ole kuullut. Luulen, että hänen tavassaan olla ja opettaa sortajien ja uhrien maailmassa, löytyy juuri niitä vastauksia, joita tarvitsemme elääksemme rakastavasti, haastavasti ja vastuullisesti kulttuurissa, jossa uhrius on niin monella tavalla kieroutunut.

Jeesus aloitti paljastamalla väkivallan uhrit heille itselleen:

Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä.[242]

Jeesus oli sanoissaan varsin määrätietoinen. Hän halusi hajottaa ihmisten mielissä jo syntyneitä itsestäänselvyyksiä. Hän rikkoi tietoisesti liian varhaisia ja harhaisia johtopäätöksiä hänestä itsestään. Älkää luulko…, on suora hyökkäys sellaisia oletuksia vastaan, joita Jeesus tiesi ihmisten mielissään jo tehneen hänestä.

Mikä oli se rauhan rakentamisen oletus mitä ihmisillä mahdollisesti oli mielessään?

Girardin mukaan juutalaisten yhteisö, samoin kuin kaikki yhteisöt aikojen alusta asti, ovat oppineet rakentamaan ja säilyttämään sisäisen harmoniansa syntipukin varaan.[243] Joko se on ollut rituaalisesti teurastettu uhrieläin tai kollektiivisesti hylätty tai lynkattu ihmisuhri. Kaikki vertailun, kilpailun ja kateuden nostattamat väkivaltaiset intohimot on opittu kanavoimaan sijaisuhriin. Kodin, suvun ja kansakunnan yhtenäisyydestä on vuodatettu viatonta verta. Ne eivät Jeesuksen silmissä olleet perimiltään niin pyhiä ja hyviä arvoja kuin kansa silloin luuli ja on tähän päivään asti uskonut. Koti, uskonto ja isänmaa[244] olivat myös osa pyhitetyn väkivallan kaiken kattavaa verkostoa.[245] Uhri oli jokaisen yhteisön tiedostamaton rauhan pohja. Juuri sitä rauhaa Jeesus oli tullut kyseenalaistamaan.

Ehkä Jeesuksen seuraajat olivat jo haistaneet papistossa sellaisen vihollisen, jota vastaan taisteleminen tuottaisi alistettujen ryhmässä uutta sisäistä solidaarisuutta. He olivat vaarassa rakentaa keskinäistä rauhaansa vihaamalla roomalaisten sortajien kanssa veljeilevää uskonnollista ylimystöä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun herraviha pelastaisi köyhät riitelemästä keskenään.

Jeesus puhui uhriksi joutuneelle kansanosalle, mutta hän ei yrittänyt luoda heitä yhdistäviä viholliskuvia. Jeesus näki tarpeeksi syvälle. Hän ei halunnut osallistua sellaisen rauhan rakentamiseen, joka tapahtuisi yhdenkään uhrin kustannuksella. Hän näki pyhitetyn väkivaltadynamiikan lävitse ja kutsui kaikki huomaamaan, että viholliset eivät ole tuolla kaukana tai edes oman ryhmän pettureissa. Viholliset ovat oman talon väkeä. Kaikki ovat salaisessa mimeettisessä[246] kilpailusuhteessa toistensa kanssa. Pahin vihollinen löytyy vertaisten ja perheenjäsenten joukossa. Sukupolvien välinen kilpailu ja sisaruskateus[247] ei häviäisi minnekään, vaikka perheet ja suvut kuinka lietsoisivat yhdistäviä intohimoja yhteisen vihollisen avulla. Todelliset kriisit löytyisivät kotoa, eikä niitä enää voisi ratkaista kanavoimalla keskinäiset vihollisuudet yhteisesti valittuun syntipukkiin. Jeesus oli tullut paljastamaan väkivallan syyt sietämättömän intiimillä tasolla. Kaikki ovat pyhimpien arvojensa kautta sokeasti kietoutuneita keskinäiseen vertailuun, kilpailuun ja väkivaltaan. Julistaessaan Jumalan valtakuntaa Jeesus paljasti totuuden myös ihmisten valtakunnan sidonnaisuudesta väkivaltaan.

Paljastus ei itsessään toisi rauhaa. Päinvastoin. Jeesuksen opetuksen ja toiminnan kautta kaikkien syntipukkien rauhaa tuova voima alkaisi heikentyä. Sijaisuhrien antama yhteisöllinen suoja tulisi luhistumaan. Hänen sanomansa välitön hedelmä ei olisikaan rauha, vaan viitan alta paljastunut miekka.

Tämän Jeesuksen paljastaman miekan edessä seisomme edelleen. Jeesus palautti kuulijansa ja meidät uudestaan kasvokkain Kainin ja Abelin kanssa.[248] Yksinkertainen sisaruskateus ja vertaiskilpailu, vastavuoroinen väkivallan kierre paljastuisivat suurtenkin sotien intiimeiksi lähteiksi. Siinä mielessä Girard pitää näitä Jeesuksen sanoja modernin psykologian alkulähteenä.[249] Ristiriidat on kohdattava ja käsiteltävä siellä missä ne ovat, eikä niitä saa siirtää sijaisuhriin.

Me vastaan he tai se, ei enää toimi, jos syntipukkimekanismi tulee paljastetuksi. Jäljelle jää vain minä ja sinä avoimessa sodassa tai toisensa kohtaamassa ja jotain uutta oppimassa.

Jeesus haastoi kuulijansa omaksumaan niin radikaalisti uudenlaisia asenteita, arvoja ja käytöksen malleja, että se johti väistämättömään ristiriitaan oman kansan, heimon ja suvun pyhimpien arvojen kanssa.[250] Kaikki olivat saman pyhitetyn väkivallan pauloissa, ylipapista köyhimpään päivätyöläiseen asti. Radikaalin yksilölliset ja pelottavan yksinäiset valinnat alkoivat kohdata myös tavallisia lukutaidottomia maalaisia vasta tässä kulttuurien ensimmäisessä sulatusuunissa.

Jeesus kutsui heitä yksi kerrallaan ulos viimeisistäkin kollektiivisen väkivallan luomista yhtenäisyyden ja rauhan saarekkeista. Mikään koti, paikkakunta, maa tai sen kulttuuri ei enää olisi kenenkään lopullinen koti. Kukaan ei voisi enää piiloutua kollektiivisen identiteetin sumuun.

Jeesus haastoi jokaisen ottamaan täyden vastuun omasta osallisuudestaan kuoleman kulttuuriin ja sen uhreja vaativiin käytäntöihin. Jokaisen olisi kannettava vastuu omasta kateudestaan, tavastaan kilpailla, voittaa tai hävitä, kostaa tai kantaa kaunaa. Vastuu väkivallasta oli laskeutumassa myyttisistä maailmoista sen arkisille alkulähteille. Miekka, jonka he olivat kuvitelleet Jumalan tuomioksi, löytyikin jokaisen omasta kädestä. Mitä he sillä tekisivät?

Mitä me sillä teemme?

Suomessa perheen sisäinen väkivalta on Euroopan yleisintä. Väkivalta on toki demokratisoitunut, niin että miehetkin joutuvat vaimojensa hakkaamiksi ja vanhemmat lapsiensa pahoinpitelemiksi. Ydinperhe ja suku ovat jäämässä toiseksi kaveripiirin, median ja markkinoiden vallatessa yhä varhaisemmin paikkansa lapsen elämänmallien antajana. Kaikkialla on tarjolla yhteisen ylenkatseen kohteita luusereita, joita halveksimalla voi liittyä voittajiin.

Ilman niitä olisimme pulassa. Voisimme löytää salaiset vertailu- ja kilpailukohteemme. Huomaisimme ketä hylkimällä tai vihaamalla olemme tähän asti välttäneet oikeat ongelmamme.

Sitä mukaa kun evankeliumit ovat tehneet syntipukkimekanismin läpinäkyvämmäksi ja tehottomammaksi, olemmekin jääneet yhä enemmän pulaan itsemme kanssa. Kun väkivalta ei enää kohdisteta vain sijaisuhriin, siitä joko opitaan ottamaan vastuuta tai se pääsee viimeisistäkin rajoitteistaan. Kaikkien kilpailussa kaikkien kanssa mikään ei enää suojele ketään joutumasta kenen tahansa uhriksi ja maailma muuttuu kaoottiseksi.[251] Voi myös olla että uhritietoisuus, uhrin puolella asettuminen ja vastuun ottaminen omasta väkivallasta globalisoituu, niin että kaikki oppivat ottamaan vastuuta myös lähimmäisestään. Tai sitten väkivalta monopolisoituu sellaisiin käsiin, jotka uhriuttavat itseään kilpaa ja oikeuttavat sen kautta väkivaltaisen vuorovaikutuksen kärjistymisen apokalyptiseen äärimmäisyyteen asti.[252] Jeesuksen paljastuksen jälkeen tie on avautunut moneen suuntaan.

Uhriutumiskulttuurin moraalinen huoli on hämäävän lähellä Jeesuksen huolta uhrista. Se toisaalta muistuttaa sitä ja on toisaalta strategialtaan aivan toisenlainen. Jeesus toi uhrin kohtalon ja uhraajien vastuun ihmiskunnan eettisen ajattelun keskiöön. Se on kohtalaisen helppo ymmärtää. Vaikea osuus hänen opetuksessaan avautuu, kun hän puhuu uhrin vastuusta. Suuren osan ajastaan hän keskittyi uhrien arvon palauttamiseen ja heidän vastuuttamiseensa suhteessa vihollisiinsa. Hän opetti heille ihmiskunnan vaikeinta läksyä: selkärankaista ja väkivallatonta vihollisen haastamista ja rakastamista.

Hän paljasti uskonnollisen kunniakulttuurin väkivaltaisuuden, mutta myös uhrin sidonnaisuuden samaan väkivaltaan. Se on parin vuosituhannen aikana tuottanut valtavan ison muutoksen ihmisten tavassa ymmärtää ja soveltaa oikeassa ja väärässä olemisen yhtälöitä.

Meidän väkivaltamme uhri

Viimeisellä aterialla Jeesus jättää opetuslapsille hämmentävää ajateltavaa seuraaviksi vuosituhansiksi, eikä hän edes yritä saada heitä ymmärtämään sanomaansa.

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen:

“Ottakaa, tämä on minun ruumiini.”

“Tämä on minun vereni – liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.

Matteus lisää tähän lauseeseen sanat: ”…syntien anteeksiantamiseksi.”

Vanhan liiton[253] aikana uhrieläinten verta vuodatettiin Jumalalle[254] hänen vihansa hillitsemiseksi ja anteeksiantonsa ostamiseksi. Juottamalla symbolisessa muodossa omaa vertaan opetuslapsille hän kertoi heille, kuka tässä epäpyhässä yhtälössä oikeasti vaatii verta. Vanhassa liitossa Jumala näyttäytyi verta vaativana ja väkivaltaisena.[255] Jeesuksen paljastamassa todellisuudessa ihminen itse paljastui sellaiseksi.

Kertomus ihmisestä on uhraamisen historiaa. Ensimmäiset uhrit olivat ihmisiä.[256] Jotkut heistä syötiin ja juotiin.[257] Jeesuksen kohtaaman väkivallan juuret olivat arkaaisessa kannibalismissa.[258] Ihmiset ovat aina syöneet ja juoneet toistensa lihaa ja verta sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.

Minä olen suuresta kertomuksesta päätellyt, että koko maailman kaikki uhrit, sodat, arjen hylkäämiset ja lynkkaamiset ovat Jumalaan kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli aikojen alusta asti ollut jokaisessa ihmisen uhrissa.[259] Kaikki väkivalta oli aina kohdistunut Häneen. Ihminen ei vain ollut koskaan sitä nähnyt, koska myyttisen uskonnollisuus[260] oli aina pannut ihmisen väkivaltaisuuden Jumalan ominaisuudeksi.

Tällä aterialla Jeesus käänsi kaikkien uhrikulttuurien protorituaalin nurinpäin. Tämän rituaalin kautta Jeesus näytti opetuslapsille ja heidän kauttaan koko ihmiskunnalle, mitä me olemme aina tehneet, kehen se on pohjimmiltaan kohdistunut ja mitä meidän ei koskaan enää pitäisi tehdä.[261]

Tehkää tämä minun muistokseni.’[262]

Jeesus pyysi opetuslapsia toistamaan ja muistamaan. Sen kautta he tulisivat vähitellen myös ymmärtämään. Tämä rituaali ei saisi palvella mytologista muistinmenetystä, joka lopulta vaientaisi uhrin äänen ja unohtaisi, kuka oikeasti oli vastuussa.

Tällä aterialla ei muisteltaisi vain sitä, mitä he tekivät meille, vaan mitä me teimme muille ja sen kautta hänelle. Hän antoi verensä ja lihansa väkivaltamme kohteeksi, herättääkseen meidät itsepetoksistamme ja pelastaakseen meidät murhaavasta väkivallasta rakkauden lapsiksi. Tätä uhria pitäisi muistella, jotta uusia uhreja ei enää tehtäisi. Ketään ei tarvitsisi eikä saisi enää uhrata.

Kun kotimaa, uskonto ja imperiumi olivat väkijoukon painostamana päätöksensä tehneet, Jeesuksen uhraaminen alkoi.

Toisin kuin kirkko opettaa, en usko, että ristiinnaulitseminen oli Jumalan määräämä tai tahtoma teko. Se oli vastoin Jumalan luonnetta ja tahtoa. Jumalan tahto toteutui rakastavassa ja väkivallattomassa uhrautumisessa. Ihmisen tahto toteutui syntipukkia etsivässä kollektiivisessa lynkkauksessa. [263]

Kuka siis ristiinnaulitsi Jeesuksen? Ketkä tuomitsivat hänet kuolemaan? Jokainen, joka on ratkaissut sisäisiä ristiriitojaan hylkäämällä toisen. Kaikki, jotka ovat rakentaneet yhteisöllisyyttä uhrin tai uhriutumisen ympärille. Minä, joka olen asettautunut uhrin puolelle kiihottamalla halveksuntaa uhrin tekijöitä vastaan. Sinä, joka et ole uhrin rinnalla tehnyt mitään. Me, jotka olemme uhriuttaneet itsemme suhteessa johonkin toiseen ihmisryhmään. Koko normaalielämää ylläpitävä ihmiskunta on osallistunut Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Joka kerta kun käännämme selkämme uhrille tai uhriutamme itsemme, tulemme osalliseksi tuota joukkoa, joka ristiinnaulitsi Jeesuksen.

Jeesus kuoli, koska me tapoimme hänet.

Pitkäperjantai on kuvaus jokaisen vuoden päivän arkitodellisuudesta.[264] Pitkä perjantai on alkanut homo sapiensin järjestyessä laumaa suuremmaksi kulttuuriksi syntipukin tuottaman järjestyksen voimalla.

Puolilaillinen, puolipoliittinen ja puoliuskonnollinen lynkkausoperaatio, jonka uhriksi Jeesus joutui, muistutti kaikkia niitä spontaaneja ja rituaalisia sijaisen uhraamisia, joiden ympärille kulttuurit olivat alusta asti rakentuneet. Hän ei kuitenkaan uhriuttanut itseään, vaan uhrautui, jotta kaikille paljastuisi, että kaikki uhraaminen on vain hyvin peiteltyä murhaamista ja valhein perusteltua tappamista eli pyhitettyä väkivaltaa. Antautumalla sen uhriksi Jeesus ei suinkaan vahvistanut minkäänlaisen uhraamisen oikeutusta tai välttämättömyyttä, ei menneisyydessä, ei nyt, eikä koskaan. Päinvastoin. Hän osoitti kaiken uhraamisen rikokseksi ihmisyyttä ja Jumalaa vastaan. Siinä mielessä häntä voi kutsua pelastavaksi uhriksi.

Ristillä näemme, miltä vihollisten rakastaminen tässä maailmassa kauheimmillaan voi näyttää. Hän antoi itsensä meille lahjaksi.[265] Mitä suurempaa kukaan voi toiselle tehdä?

Hän antautui mieluummin väkivallan uhriksi[266] kuin väkivallan käyttäjäksi. Kristityt uskoivat, että risti oli merkki väkivallan heikkoudesta ja epäonnistumisesta samalla, kuin se oli merkki Jumalan pelastavasta rakkaudesta. Risti oli merkki Jumalan rakkauden voimasta kantaa ihmisen väkivaltaa, jotta me pelastuisimme sen vallasta. Hän antautui sille pahuudelle, josta halusi meidät pelastaa. Hän antautui vihollistensa hylkäämäksi osoittaakseen, että oli heidän ystävänsä.

Juutalaisuus ei sallinut minkäänlaista kuvaa Jumalasta. Jeesus antoi ihmiskunnalle kuvan Jumalasta: Jumala näyttäytyy ihmisten julmuuden uhreissa.[267]

Pääsiäisenä ihmiskunnan pahuuden ytimeen kaivettiin puu, jolla roikkui kaikkia rakastava viaton uhri, jumalallisen myötätunnon ruumiillistuma.

Ristille hylätystä Jeesuksesta tuli kaikkein ulkopuolisin, hylätyistä hylätyin. Juuri sen kautta hän laskeutui ihmiskunnan ytimeen.[268] Kukaan ei voi olla enemmän ihmisyyden ytimessä kuin ihmiskunnan uhri on. Hänet kohdataan ihmiskunnan hyljeksityimmissä ja yksinäisimmissä paikoissa, epäpyhiksi ja saastaisiksi julistettujen vähemmistöjen joukossa. Jumala löytyy uhrin silmissä. Niiden ensimmäinen sanoma on aina sama:

”Älä enää tapa minua. Rakasta minua.”

Jumalahan ei edes yrittänyt lähestyä ihmistä niiden ylhäältä tulevien abstraktioiden kautta, joiden avulla ihmistä on hallittu ja joiden romuttamiseksi postmoderni filosofia on tehnyt parhaansa. Jumala lähestyi ihmiskuntaa sen alapuolelta – ihmisen suvaitsemattomuuden, hylkäävyyden ja väkivallan uhriksi antautuneen Jeesuksen kautta.

Pyhitetyn väkivallan uhrista tuli uuden eettisen tietoisuuden kulmakivi. Jeesukselle oli kaikkein tärkeintä, miten me suhtautuisimme niihin, joilla on nälkä ja jano, koska yhteisö ei enää pidä heistä huolta; niihin jotka ovat vangittuja, koska yhteisö kokee heidät uhkaksi; niihin, joita ollaan viemässä teuraalle, koska yhteisö tarvitsee syntipukkia. Jeesus oli kutsunut omikseen niitä, joita muut eivät enää halunneet. Kosketuskohta Jumalaan toteutuisi tavassamme koskettaa ihmisten uhriksi joutuneita.

Tämä evankeliumien pohjalta tehty oivallus jäi levottomana kytemään länsimaisen kulttuuriin.[269] Matkan varrella se jatkuvasti poltti sisältäpäin myös kristittyjen rakentamaa väkivaltaista kulttuuria, tuottaen aina uusia itse-epäilyjä ja oman väkivaltaisuuden kyseenalaistamista.

Anteeksiantava uhri

Kaikkialla maailmassa on pelätty kuolleiden paluuta, koska yleensä heillä oli kosto mielessään. Kummituksia on pelätty ja vainajia lepytelty. Sen tähden opetuslapsetkin pelästyivät nähdessään Jeesuksen. Sen täytyi merkitä tilinteon päivän koittaneen.

Ylösnousemuskertomuksien kuvauksissa Jeesuksen olemus oli täysin anteeksiantava. Hän ilmestyi pelokkaille, häpeileville ja pettyneille karkureille, rakkaimpansa hylänneille raukoille. Pienikin syyllistävä katse tai ele olisi saanut heidät romahtamaan omaan surkeuteensa ja häpeäänsä.

Jeesus ei edes ääneen lausutulla anteeksiannolla muistuttanut heitä yhdestäkään virheestä. Jeesus ei imitoimalla antanut kenellekään takaisin pienintäkään itselleen tehtyä vääryyttä. Päinvastoin. Hän pyysi opetuslapsia seuraamaan omaa rakkauttaan rakastamalla muita niin kuin hän on rakastanut heitä. Jeesuksessa ei ollut koston häivääkään. Hän ilmestyi rauhoittavana, sovittavana ja luokseen kutsuvana. Hän kantoi kyllä väkivallan merkit ruumiissaan, mutta ei sen kostamisen kiusausta sydämessään. Kukaan ei ollut kyennyt käännyttämään Jeesusta itseään vastaan. Hänessä eli kärsimystä ja kuolemaa väkevämpi anteeksiantava rakkaus.

Kainin veri huusi kostoa. Niin on melkein kaikkien uhrien veri huutanut tähän päivään asti. Pyhällä koston velvollisuudella on ollut uskollisia seuraajia. Pojat ovat kostaneet isilleen ja isiensä puolesta, naiset vertaisilleen ja alistaville miehille, kansakunnat rajojensa loukkaajille, rodut alistajilleen ja uskonnot kilpailijoilleen. Koston aiheet eivät lopu kesken. Kasan päällimmäisenä on hyväksikäytetyn ja kaltoinkohdellun hyväntekijän hirmuinen raivo. Kainin merkki ei ole suojellut ketään veren velvoitteilta. Jeesuksen veri ei huutanut kostoa. Se jäi kuiskaamaan anteeksiantoa kenelle tahansa, joka uskoi sitä tarvitsevansa.

Mihin perustui Jeesuksen oikeus olla rajattoman anteeksiantavainen?

Miksi Jumala ottaa oikeudekseen antaa kenen tahansa syntejä anteeksi? Hänhän on tuolla jossain ja rikokset ovat tapahtuneet täällä, jumalattoman todellisuuden keskellä. Joidenkin mielestä Jumala on itse anteeksipyynnön velkaa. Hän on jättänyt meidät heitteille, vailla minkäänlaista suojaa toisiltamme. Hänen selkänsä takana on tehty ja tehdään hirvittäviä asioita hänen nimissään. Missä hän oli silloin kun.., ja missä hän oli silloin, kun Jeesus tapettiin?

Entä jos hän oli ja on koko kärsimyshistoriamme ytimessä? Entä jos hylätty uhri on Jumalan yksinäisyyttä? Entä jos kaikkien nälkä ja jano on Jumalan aliravitsemustila? Entä jos kansanmurhat ja joukkotuhoamiset osuvat jokaisen uhrin kautta Jumalan sydämeen? Entä jos kaikki kärsimys on pohjimmiltaan Jumalan kipua? Jokainen rikos ihmisyyttä vastaan on pohjimmiltaan rikos siinä mukana olevaa Jumalaa vastaan. Eikö tämä ollutkin pitkäperjantain viesti? Kaikki ihmisen pahuus osuu pohjimmiltaan Jumalaan.

Olihan Jeesus opettanut, että kaikki mitä teemme lähimmäisillemme, sekä hyvässä että pahassa, kohdistuu pohjimmiltaan häneen itseensä. Hän samaistui uhreihin ja antoi itsensä meidän kollektiivisen pahuutemme uhriksi. Hänen kauttaan Jumala osoitti olevansa koko ihmiskunnan väkivallan uhri.

Tässä mielessä Jeesus otti meidän syntimme päälleen, niin kuin Paavali myöhemmin totesi. Se ei tarkoita, että hän otti meidän syyllisyytemme kannettavakseen niin kuin kirkko meille opettaa. Ei sitä tarvinnut kenenkään kantaa meidän puolestamme. Hän kantoi meidän syntimme, koska ne kohdistuivat häneen. Ei hän kantanut syyllisyyttämme. Sen hän antoi meille anteeksi. Hänellä oli uhrin eikä sijaissyyllisen oikeus antaa anteeksi. Ei mitään puhetta lunnasmaksujen suorittamisesta, velkakirjojen mitätöinnistä tai sijaisuhrin tuottamasta puhtaudesta. Hän kantoi meidän syntimme antautumalla niiden uhriksi. Juuri siksi hänen anteeksiantonsa on niin vakuuttava, sovittava, parantava ja pelastava. Se on meidän syntiemme uhrin tarjoama anteeksianto.

Ei sellaista pitäisi olla. Se on vastoin kaikkia käsityksiä sopivuudesta, oikeudesta, kunniasta ja moraalisesta järjestyksestä. Jeesus ei tullutkaan niitä vahvistamaan. Hän tuli perustamaan Jumalan valtakuntaa. Sen kulmakiveksi tuli uhri, joka tuli takaisin antamaan anteeksi uhraajilleen.

Juutalais-kristillisessä perinteessä uhrilla on viimeinen sana, eikä se ole kaunaisen koston sana. Se on sana, joka tulee lihaksi, kun uhri ja uhraaja kohtaavat toisensa – samassa ihmisessä. Se on vaikea kertomus sisäisten äärimmäisyyksien sovinnosta, kokonaiseksi ja ehjäksi tulemisesta, sortajan ja sorretun näkemisestä myös itsessään. Vasta sen ristiriidan kohtaaminen repii ihmisen ehjäksi.

Jeesuksen seuraaminen on kaikkien uhriksi joutuneiden seuraamista, ristiinnaulittujen huomaamista, väkijoukosta ulos astumista ja uhrin rinnalle menemistä. Minun tietoiset ja tiedostamattomat uhraamiseni ja uhriutumiseni ovat osuneet häneen. Samoin hän on kantanut minuun kohdistuvan hylkäämisen ja vainon. Kaiken lisäksi hän on kaikille anteeksiantava eikä kenellekään kostava uhri, joten miksi minä enää jakaisin ihmiset hyviin ja pahoihin? Voin jakaa ihmiset korkeintaan niihin, joille minulla on anteeksi annettavaa tai anteeksi pyydettävää. Useimmiten ne ovat samoja ihmisiä.

Jos kerran on nähnyt osallisuutensa siihen pyhitettyyn väkivaltaan, jonka uhriksi Jeesus joutui, tietää, miten kauhistuttavaa peiliin katsominen on. Jos kerran on samasta peilistä nähnyt uhrimme anteeksiantavan katseen, tietää, miltä tuntuu, kun katumus ja kiitollisuus sulattaa sydämen nöyräksi.

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.”
Se oli viattoman uhrin viimeinen rukous. Sen anteeksiannon alla olemme vähitellen alkaneet tietää, mitä teemme. Samaa anteeksiantoa meidät on haastettu antamaan edelleen omille sortajillemme. Ehkä hekin joskus tulevat tietämään, mitä ovat tekemässä.

Anteeksi antaminen ja vihollisen rakastaminen ovat verrattain uusia tulokkaita moraaliseen ekologiaamme ja armeliaisuus ei tainnut kuulua alkuperäiseen algometriimme. Jeesuksen seuraaja jakaa voimiensa mukaan itse saamaansa anteeksiantoa. Kellään ei ole oikeutta vaatia sitä itselleen, mutta hän, joka kohtaa meidät rajattomalla anteeksiannolla, haastaa meitä jakamaan sitä myös muille.
Se, jos mikä, merkitsee vapautta uhrin roolista ja mahdollisuutta luopua uhriutumisen strategiasta.

Uhrien puolustaja

Jeesus puhui kollektiivisesta yleisestä syyttäjästä, sorretun hylkääjästä, syntipukin uhraajasta ja kutsui sitä Saatanaksi. Saatana olemme me silloin, kun panemme yhden kantamaan kaikkien pahuuden tai silloin, kun syyllistämme kaikkia muita omasta kärsimyksestämme. Jeesuksen lahja maailmalla oli kaikkien syytettyjen puolustaja ja lohduttajasta (Pareklete), jota hän kutsui myös pyhäksi hengeksi. Paraklete lähetettiin niille, jotka haluavat nähdä uhrin tarkasti, ymmärtää uhreja tuottavan väkivallan, puolustaa ja lohduttaa uhreja, ja haastaa niitä, jotka tuottavat uhreja. Parakleten tehtävä oli jäädä historiaan muistuttamaan kaikkiin uhreihin samaistuvasta anteeksiantavasta uhrista. Se oli uudenlainen pyhä, joka ei tarvinnut minkäänlaisia uskonnollisia rakenteita toimiakseen, eikä ollut millään tavalla sitoutunut uskonnollisiin valtarakenteisiin.

Tietenkin tulisimme jatkossakin ylläpitämään järjestystä kanavoimalla kateellisesta kilpailusta syntyvän vihan sijaisuhreihin. Kulttuurit ja alakulttuurit, yhteisöt, suvut ja perheet tulisivat edelleen uhriuttamaan itseään ja syyttämään muita onnettomuudestaan. Kaiken moraalisen ylemmyyden, vastuun kierron, kaunan ja kostoa lietsovan propagandan keskellä elää myös “totuuden henki” joka hiljaa ja piinaavan hitaasti lohduttaa uhreja ja vastuuttaa kaikkia. Hän on kaikenlaisen väkivallan uhrien luokse kulkeva opas ja taitavimmankin vastuuta pakenevan strategian paljastaja. Mikään uhraamisen tai uhriutumisen muoto ei tästä lähtien tule saavuttamaan pysyvää uskottavuutta eikä historiallisesti kestävää perusteltavuutta.

Ateistien hylkäämä mustavalkoinen Jumala on tyly ja tyhmä. Hän joko puuttuu asioihin pelastamalla uhrit, tappamalla uhraajat, tai häntä ei ole olemassa ja homma jää meidän tehtäväksemme. Entä jos meidän huolemme uhrista on myös Hänen huoltaan, joka vasta nyt on tullut globaalisti näkyväksi? Entä jos Hänen puuttumisensa on hiljaa kutsuvaa läsnäoloa, vapauttamme kunnioittavaa huomaavaisuutta, rakastavaan yhteisvastuuseen houkuttelevaa vaikutusvaltaa? Entä jos Hän on hukuttanut itsensä meidän haluumme tai haluttomuuteemme huomata uhri, lohduttaa uhria, pelastaa hänet – ja nähdä oma osuutemme hänen uhriksi joutumiseensa?

Uhrien vastuuttaja

Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa.[270]

Voiko lannistavammalla tavalla puhua alistetuille uhreille, joiden ainoa voiman tuntu on ollut unelma vääryyden paljastumisesta, oikeuden voitosta ja suuresta kostosta? Ehdottiko Jeesus todellakin nöyrää, protestoimatonta alistumista taloudellisen, väkivaltaisen ja seksuaalisen sortovallan alle? Kohtuullisesti toimivassa demokratiassa eläville saattaa joskus tehdä hyvääkin vähän tinkiä oikeuksistaan. Jeesuksen kuulijat olivat pääasiassa vailla vaikutusvaltaa olevia köyhiä, jotka elivät ylempien, rikkaampien ja väkevämpien totuuden haltijoiden armoilla. Heidän sosiaalisessa ahdingossaan Jeesuksen sanat kuulostivat suorastaan absurdeilta tai kuulijoita rienaavilta. Maailmasta häviäisivät viimeisetkin oikeuden rippeet, jos pahaa ei saisi edes unelmissaan vastustaa.

Älkää tehkö pahalle vastarintaa, on kyllä kieliopillisesti perusteltu, mutta ei kokonaisuuden kannalta kovin valaiseva käännös.[271] Siitä ei käy ilmi, että sanalla anthistemi oli alun perin hyvin sotilaallinen merkitys.[272] Arkikielessä sillä kuvattiin melkein poikkeuksetta väkivaltaista vihollisen vastustamista.[273] Sellaiseen Jeesus ei halunnut rohkaista. Päinvastoin. Hän varoitti alistettuja kansalaisia olemaan vastustamatta pahaa sillä kaikkein tavallisimmalla tavalla. Aseisiin tarttuminen olisi vain pyhitetyn väkivallan perinteen jatkamista. Väkivalta oikeutettaisiin oman uhriuden kautta. Kun olemme tekemisissä ihmisten kanssa, jotka vain yrittävät provosoida meitä vastaamaan pahasti pahaan, meitä yritetään houkutella käytökseen, joka oikeuttaa entistä suuremman väkivallan meitä kohtaan. On ehdottoman tärkeää evätä vihollisilta juuri se vastareaktio, jota he meiltä odottavat. Väkivaltaisen ihmisen haasteeseen pitää olla vastaamatta, jotta väkivallan mimeettinen vastavuoroisuus joutuisi oikosulkuun[274] ja hämmennyksestä avautuisi jotain aivan uutta. Koko vuorisaarnan henki puhuu tämän tulkinnan puolesta. Ikivanha ja itsestään selvä hammas hampaasta -logiikka oli murtumassa.

Mitä Jeesus tarjosi oikeudenmukaisuuden armottomien aakkosten tilalle?

Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.[275]

Miten ihmeessä tällainen opetus sopii itseään kunnioittavan ihmisen ohjenuoraksi? Voiko mitään tämän epäkäytännöllisempää ja epäreilumpaa neuvoa antaa voimattomalle altavastaajalle, joka jo on sisäistänyt itseensä kohdistuneen halveksunnan? Tämä voisi olla suoraan masokistien käsikirjasta tai selkärangattomien nahjusten kymmenestä käskystä.

Pitääkö minun todellakin kantaa lisää raskauttavaa aineistoa niille, jotka jo ovat pilanneet maineeni ja yrittävät kaikin keinoin savustaa minut ulos työpaikasta? Pitääkö minun vain vaieten suostua jatkuvaan panetteluun, loputtomaan kiusatuksi tulemiseen ja sosiaaliseen ulos nauramiseen? Enkö muka saa vastustaa sitä tapaa, miten seksuaalisuuttani tai identiteettiäni kohdellaan?

Kenen puolella tämä eriskummallinen opettaja loppujen lopuksi on?

Kahden vuosituhannen aikana näistä sanoista on väännetty monia irvokkaita ja raiskaavia muotoja. Kun kristikunta muutaman vuosisadan jälkeen nousi valtarooliin, moni hengellisen vallan edustaja alkoi tarjota näitä sanoja lisätaakaksi jo ennestään kaltoin kohdeltujen harteille.

Näillä Jeesuksen sanoilla on rakennettu kristillistä nöyryysihannetta, joka kiltisti nielee vaikka minkälaisessa myrkyssä keitettyä pajunköyttä, kunhan ei vain sorru vastustamaan esivaltaa tai puolustamaan oikeuksiaan. Kunnon kristittyä saa lapsena, ystävänä, puolisona, työntekijänä, miehenä, naisena tai muunsukupuolisena polkea mihin maan rakoon tahansa, eikä hänen suustaan kuulu kuin vikisevä “kiitos kaikesta”. Monen henkinen selkäranka on näillä Jeesuksen sanoilla amputoitu nikama nikamalta, kunnes jäljelle on jäänyt helposti hyväksikäytettävä nöyrä maan matonen. Viime vuosikymmeniin asti monet papit ja saarnaajat ovat tarjonneet alistunutta toisen posken kääntämistä, antautunutta viimeistenkin vaatteiden riisumista ja kaiken kestävää ylimääräisen virstan kulkemista tapana suorastaan kerjätä itselleen ylimääräisiä nöyryytyksiä. Jeesuksen seuraajien tulee kieltää itsensä niin perusteellisesti, etteivät lainkaan piittaa oikeuden ja kohtuuden toteutumisesta.

Edelleen kristikunnassa elää hengellistetty versio masokismista, joka tekee kristityistä katalaan kohtaloon ja kaltoin kohteluun alistuvia kärsimyksen palvojia, jotka kerjäävät turpiinsa jokaiselta kiusaajalta taivaallisen palkinnon toivossa. Sellainen on uhriutumista vailla mitään maanpäällistä toivoa paremmasta.

Tämä teksti tulkintoineen on vainonnut kristikuntaa koko sen historian ajan. Se on juurtunut niin syvälle kulttuuriimme, että sitä kannattaa tarkastella uudelleen, vaikkei olisikaan kristitty. Se on mainettaan paljon radikaalimpi.

Ennen Jeesusta kukaan ei ollut ehdottanut mitään näin radikaalisti kolmannenlaista suhtautumista arjen rakenteelliseen väkivaltaan. Ei tarvinnut alistua, eikä tarvinnut hyökätä. Jäljelle jäi vielä vaikeampi, suorastaan mahdoton vaihtoehto. Pelkurimaisen pakoilemisen ja väkivaltaisen vastustamisen sijaan oli mahdollista toimia haastavasti mutta väkivallattomasti. Oli mahdollista vastata tavalla, joka ei ollut vain vastustamista eikä myöskään uhriutumista.

Vasemman posken kääntäminen

Melkein huomaamaton mikroaggressio, epäystävällinen puhe tai töykeä käytös kohdistuvat vastaanottajan arvoon ja statukseen alentavasti. Sellainen voi syödä toisen sosiaalista pääomaa, ja oikeasti vahingoittaa hänen vointiaan. Eikä sellaista saisi tapahtua. Laki kuitenkin pitää näitä asioita sen verran lievinä, että ne harvoin yltävät kunnianloukkauksen tasolle. Miten ajaa oikeutta, ja miten oikeasti suojautua tällaisten asioiden edessä?

Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.[276]

Miten niin oikealle poskelle? Jos joku tässä oikeakätisten valloittamassa maailmassa saa kuonoonsa, nyrkki osuu kaikkien geometristen lainalaisuuksien mukaan vasemmalle poskelle. Vain vasurin nyrkinisku osuisi oikealle poskelle. Jeesuksen aikaisessa yhteiskunnassa vasureita sorrettiin ankarasti rajoittavilla määräyksillä,[277] joten oli aika epätodennäköistä, että Jeesus puhui vain vasenkätisten nyrkiniskuihin vastaamisesta.

Oikealle poskelle lyöminen oli silti hyvin yleistä. Siihen osui aina, kun joku käytti kämmenselkäänsä eikä nyrkkiään. Se oli tärkeä yhteiskuntajärjestystä ja rikkaiden ylemmyyttä ylläpitävä ele. Moni Jeesuksen kuulijoista oli saanut maistaa oikean käden kämmenselkää oikealla poskellaan. Juuri siksi Jeesus puhui oikeasta ja vasemmasta poskesta, eikä vain poskesta ja toisesta poskesta.[278] Hän kuvasi nöyryyttävää ja halventavaa elettä, ei tavallista turpiin antamista.
Jokainen, joka on nähnyt elokuvia keskiaikaisista ritareista tai englantilaisista aristokraateista tietää, että ylempiarvoinen sivaltaa halpasäätyistä oikealla kämmenselällä huitaisten, jolloin läimäys osuu oikealle poskelle. Jos eleen haluaa tehdä vielä alentavammaksi, sivaltaja käyttää kädestä riisuttuja hanskoja sivallukseen, ettei alentuisi edes koskemaan halveksimaansa ihmistä.

Sama ele tunnettiin Jeesuksen aikana. Itse asiassa se oli tuttu jo Hammurabin aikana. Jos alempiarvoinen löi ylempiarvoista oikealla kädellä sivaltaen, hänelle määrättiin 60 raipaniskua.[279] Se oli vain herroille varattu tapa tehdä orjille selväksi, että he ovat saastaisia koiria. Se oli miehen tapa kertoa vaimolle, kuka määrää kaapin paikan, ja isän tapa muistuttaa lapsiaan, kuka on herra talossa. Tarkoitus ei ollut tyrmätä, vaan halventaa. Vertaista tai ylempiarvoista ei saanut lyödä sillä tavalla. Sellaisesta oli määrätty huikeat sakot. Tavallisesta nyrkiniskusta sai paljon pienemmät sakot kuin halveksivasta oikean käden sivalluksesta.[280]

Jeesus puhui siis yleisesti hyväksytystä halventamiseleestä alempiarvoisia kohtaan. Se oli institualisoitua eriarvoisuutta ylläpitävä kurinpitoele, säätyjärjestelmään kuuluva muistutus siitä, mille tasolle kukin kuului. Jos vaimo, palvelija tai lapsi olisi uskaltanut vastata tällaiseen eleeseen, siitä olisi seurannut ankara rangaistus. Ainoa normaali ja säädyllinen tapa reagoida läimäytykseen oli nöyrä ja hiljainen alistuminen, oikeaan “ruotuun” vetäytyminen.

Jeesuksen kuulijat olivat tottuneet siihen, että sosiaalisen asemansa, sukupuolensa, rotunsa, ikänsä tai statuksensa puolesta hierarkiassa ylemmällä olevat muistuttivat heitä asemastaan sivaltamalla heitä oikean käden kämmenselällä oikealle poskelle. Hän puhui valtahierarkian uhreille, jotka olivat alistuneet tällaiseen käytökseen. Miksi ihmeessä hän kehotti kaikkein hakatuimpia kansalaisia kääntämään vasemmankin posken nöyryyttäjilleen?

Kuvitelkaapa tilannetta: Isäntä sivaltaa palvelijaansa alentavasti niin kuin monesti aiemminkin, mutta palvelijan vastaus on ennennäkemätön. Hän ei kyyristele eikä vetäydy nurkkaan, vaan ojentautuu täyteen mittaansa, kääntää vasemman poskensa ja sanoo:

Jos kerta lyöt, niin lyö tälle poskelle.

Vaikka hän ei lausuisi sanaakaan, viesti kuuluisi lujaa kuin ukkonen. Hän kieltäytyy vastaanottamasta ensimmäisen sivalluksen alentavaa viestiä ja haastaa nöyryyttäjänsä kohtelemaan itseään tasa-arvoisena:

Ensimmäisen lyöntisi sanoma ei mennyt perille. Jos sinulla on syytä lyödä, niin lyö kuin vertaista. Asemasi ei anna sinulle oikeutta kohdella minua halpa-arvoisempana ihmisenä.

Kuvittele herran hämmennystä. Vaikka herra olisi määrännyt alaiselleen raipparangaistuksen hävyttömästä käytöksestä, toisen posken kääntäminen olisi silti tehnyt tehtävänsä. Hänen arvomaailmansa olisi tullut haastetuksi. Alaisen poskenkääntö olikin haastava eikä alistuva. Herran sosiaalinen asema ei oikeuttanut häntä riistämään ihmisarvoa palvelijaltaan. Alainen oli eleellään kertonut, että alentava sivallus ei enää mennyt jakeluun. Kunnian ja häpeän yhteiskunnassa herra oli menettänyt voimansa häpäistä alempaansa. Hän ei enää kyennyt nöyryytyksillä ylläpitämään illuusiota korkeammasta ihmisarvostaan. Hänellä ei enää ollut valtaa riistää palvelijansa arvoa ihmisenä.

Mitä suurempi yleisö tällaisella posken kääntämisellä oli, sitä sosiaalisesti haastavampi siitä tuli. Jeesus ei todellakaan yrittänyt alistaa alistettuja.

Gandhi luultavasti ymmärsi Jeesuksen opetuksen kutakuinkin oikein kun sanoi:

”Ensimmäinen väkivallattomuuden periaate on kieltäytyä osallistumasta tai aktiivisesti suostumasta mihinkään nöyryyttävään.”[281]

Jeesus ei puhunut vain passiivisesta vastarinnasta. Hän ehdotti luovaa ja haastavaa väkivallattomuutta, eräänlaista moraalista jiujitsua, joka horjuttaisi vastustajan tasapainoa ja paljastaisi hänen käytöksensä vääryyden.[282] Siinä ei ole mitään manipuloivaa syyllistämistä eikä oman uhriuden maksimoimista. Päinvastoin. Se on uhrin roolista ryhdistäytymistä ja sortajan suoraselkäistä haastamista. Se ei myöskään ole vastanöyryyttämistä. Nöyryyttäjälle annetaan kunniallinen mahdollisuus toimia arvokkaasti ja tunnustaa alaisensa arvo. Mikään uhriutumisen strategioista ei saa samaa aikaiseksi.

Viimeisetkin vaatteet

Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.[283]

Toinen Jeesuksen antama esimerkki on otettu hänen aikansa raastuvanoikeudesta.

Jeesuksen kuulijat tiesivät tarkalleen, mistä oli kysymys. Köyhistä köyhimmät pystyivät antamaan pienen lainan pantiksi ainoastaan lämpimimmän päällysvaatteensa, jota tässä kutsutaan paidaksi. Kyseessä oli köyhän ainoa tarpeeksi iso vaatekappale, joka suojeli yön kylmyydeltä. Se toimi myös huopana nukkumaan mennessä.

Jeesus otti esimerkikseen aikansa syrjäytyneen työttömän vailla työttömyyskorvausta ja toimeentulotukea. Päivätyöläinen oli antanut ainoan lämpimän vaatteensa pantiksi, jotta saisi lainattua rahaa edes ruokaan. Perhe sai päiväksi syötävää, mutta työtä ei löytynyt seuraavanakaan päivänä. Lainanantaja vaati oikeusteitse saatavaansa takaisin.

Tilanne oli varsin yleinen Jeesuksen aikoina. Roomalaiset verottivat rikkaita juutalaisia rankasti rahoittaakseen jatkuvia sotiaan. Nämä yrittivät kompensoida menetyksiään antamalla panttilainoja maanviljelijöille. Pantiksi otettiin tietenkin maa. Monet maatilat joutuivat näin rahanlainaajien omistukseen. Kun galilealainen maanviljelijä oli jo menettänyt peltotilkkunsa, ainoastaan vaate kelpasi enää pantiksi.

Juuri näille ylivelkaantuneille työttömille Jeesus puhui. Heitä yhdisti viha parempiosaisia kohtaan, jotka yrittivät hyötyä heidän ahdingostaan viemällä heiltä jopa suojan yön kylmyydeltä, vaikka Mooseksen laki selvästi kielsi moisen törkeyden:

Jos lainaat rahaa jollekulle köyhälle,.. älä ole kiskuri. Älä siis määrää korkoa hänen maksettavakseen. Jos otat pantiksi lähimmäisesi viitan, palauta se hänelle auringonlaskuun mennessä; onhan se hänen ainoa peitteensä, hänen ruumiinsa ainoa suoja. Mihin hän muuten voi kääriytyä nukkumaan mennessään?[284]

Monet velkojat nöyryyttivät ja painostivat velallisia pitämällä tämän päällysvaatteet panttinaan lainan maksuun asti. Miksi Jeesus haastoi heitä antamaan loputkin vaatteensa sydämettömälle koronkiskurille?[285] Viimeistenkin vaatteiden luovuttaminen velkojalle merkitsisi alastomaksi riisuutumista.

Ainoa syy, miksi Jeesusta ei lynkattu siihen paikkaan, oli luultavasti se, että kuulijat ymmärsivät opetuksen jykevän ytimen.

Kuvittele tilannetta, jossa velallinen ilmestyy oikeuden eteen. Velkojalla on jo hänen päällysvaatteensa, jonka hän vaatii omakseen. Velallinen ei lähdekään kiistelemään siitä, vaan riisuu loputkin vaatteensa ja ojentaa ne velkojalle. Siinä hän seisoo ilkosen alasti tuomarin ja neuvoston edessä. Nolo velkoja seisoo kaksi rättiä käsissään tietämättä, mitä nyt tehdä. Häpeän taakka on yhdellä dramaattisella eleellä siirretty velallisen harteilta velkojan kannettavaksi. Maailmankirjat ovat menneet pahasti sekaisin. Juridisesti velallisella ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa juttua. Hän on kykenemätön maksamaan velkansa ja sillä siisti. Silti hän on yksinkertaisella eleellä haastanut koko riistosysteemin oikeudellisuuden. Luopumalla lopuistakin vaatteistaan hän on riisunut köyhyyttä tuottavan sortokoneiston näennäislaillisuuden kaavusta ja paljastanut sen todellisen luonteen.

Siirrä sama tilanne huviksesi suomalaiseen raastupaan. Ilkosilleen riisuutunut velallinen pitää loppupuheenvuoron:

“Tässä minä olen. Olette saaneet, mitä haluatte. On minulla vielä kaksi munuaistakin. Toinen joutaisi vallan hyvin velan maksuksi, jos joku sitä tarvitsee. Vai haluatteko ehkä maksani? Se on ihan terve, sillä minulla ei ole ollut varaa juoda edes viiniä ruuan kanssa. Entä keuhkot? Nekin kelpaavat, koska tupakkaan ei ole riittänyt rahaa. Jos kerran haluatte ryöstää minut, niin tehkää se kunnolla. Viekää vaikka sydän siirtoelimeksi, mutta ihmisyyteni arvon riistäminen loppuu tähän.”

Sen jälkeen hän kumartaa syvästi tuomarille pyllistäen samalla valamiehistölle (ja sama toisinpäin) ja kävelee ulos pakkaseen. Todellisuudessa hänet ehkä vietäisiin oikeuden halventamisesta putkaan, mutta sana protestista olisi kyllä seuraavan päivän lööpeissä. Tämän suuntainen tapahtuma sattui takavuosina Kinnulassa. Lisäveroja rutkasti saanut isäntä käveli alasti verotoimistoon, mutta oli unohtanut kutsua toimittajia paikalle.

Jeesuksen aikana alastomuus ei ollut niin ‘luonnollinen’ asia kuin meillä. Se oli rankka tabu. Alastomuuden häpeä lankesi enemmän sen näkijälle kuin alastomalle itselleen.[286] Velallisen totaalinen riisuutuminen olisi ollut profeetallinen protesti koko köyhyyttä tuottavaa järjestelmää vastaan. Häpäisty velallinen siirtää häpeän takaisin sen tuottajille.

Sen jälkeen velallinen kävelee ulos oikeussalista koko kylän keskelle. Kaikki kyselevät, mitä ihmettä on tapahtunut. Hän kertoo, mitä on tehnyt, ja selittää myös syynsä siihen. Muutkin velalliset innostuvat viemään viimeiset vaatteensa velkojilleen. Uhriensa uhmakkaan alastomuuden kautta velkojat, jotka aikaisemmin yrittivät esiintyä jopa hyväntekijöinä, paljastuvat kaikessa ahneudessaan. Koko sosiaalinen systeemi tulee haastetuksi.

Ei ollut mitään takeita siitä, että systeemi tällaisen protestin kautta olisi muuttunut mitenkään. Koska protesti ei ollut väkivaltainen, taloudellisen vallan pitäjillä olisi ollut mahdollisuus mennä itseensä ja tehdä inhimillisempiä päätöksiä. Ehkä niin ei olisi käynyt. Voi olla, että velalliset olisivat nukkuneet seuraavat yönsä palellen. Ehkä heitä olisi lämmittänyt vain uudelleen virinnyt itsekunnioitus. Olivathan he vaatteidensa myötä riisuutuneet myös häpeästään ja alempiarvoisuudestaan. He olivat lakanneet nöyristelemästä ja seisoneet alastomina mutta ryhdikkäinä entisten nöyryyttäjiensä edessä.

Jeesus antoi käytännöllisen vihjeen siitä, millä tavalla voi uhmata valtoja ja voimia, jotka käyttävät heille kuulumatonta auktoriteettia väärin. Hän ei rohkaissut ketään väkivaltaiseen kapinaan eikä kehottanut heitä vain tyytymään kohtaloonsa. Hän ehdotti itsekunnioitukseen pohjautuvaa suoraa toimintaa tilanteessa, jossa heillä ei ollut jäljellä muuta kuin uhattu ihmisarvonsa. Jeesus ei hyväksynyt markkinavoimien lainalaisuuksia, joiden alle kansa oli nöyrästi alistunut. Hän haastoi kaikkein köyhimmät paljastamaan juridisesti suojatun taloudellisen vallankäytön pimeän puolen soveltamalla sitä vapaaehtoisesti irvokkaaseen äärimmäisyyteen asti.

Alastomaksi riisuutuneena velallinen oli myös kuoriutunut sosiaalisen luokkansa tuntomerkeistä. Ihmisen asema sosiaalisessa hierarkiassa kävi ilmi vaatetuksen kautta. Jokaisen tiesi yhdellä vilkaisulla vastaantulevan vieraan sosiaalisen statuksen – paitsi, jos hänellä ei ollut vaatteita.

Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta[287] kertoi tienposkesta löytyvästä alastomasta miehestä. Samarialaisella, joka kuului etnisistä syistä syrjittyyn vähemmistöön, ei ollut mitään tapaa tietää, auttoiko hän kerjäläistä, koronkiskuria vai pappia. Oli vain ihminen ja hänet näkevien henkilöiden vaihteleva suhtautuminen hänen paljaaksi riisuttuun ihmisarvoonsa.

Alastomalla velallisella oli jäljellä vain luokittelematon ihmisarvonsa. Siitä hän piti kiinni. Hän haastoi kaikki katsomaan koko kirotun luokitussysteemin läpi nähdäkseen rahaakin suuremman perusarvon pelkässä ihmisyydessä. Tällaisen eleen edessä ihmisyyden häpäisijät joutuivat itse häpeään. Heillä olisi kuitenkin mahdollisuus havahtua huomaamaan ja kääntyä korjaamaan virheensä.

Uhriutuja luultavasti jäisi alastomana makaamaan, antamatta kenenkään palauttaa hänen vaatteitaan, ennen kuin rahanlainaajat on riisuttu ja nöyryytetty kaiken kansan edessä sellaiseen alennustilaan, josta eivät pystyisi ikinä nousemaan takaisin ihmisarvoiseen elämään. Senkin jälkeen hän tekisi itsestään pankkiirien nöyryyttämisen ammattilaisen, joka ei antaisi kenenkään unohtaa sorrettua asemaansa.

Toinenkin virsta

Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.[288]

Jeesuksen kolmas esimerkki oli myös kansalle tuttu. Rooman armeijan joukot kulkivat pääasiassa jaloin, ja varusteet painoivat 30-40 kiloa aseiden lisäksi.[289] Varakkaimmat sotilaat palkkasivat oman orjan kantamaan varusteitaan, mutta useimmat joutuivat turvautumaan paikallisiin siviileihin. Rooman sotilailla oli lupa käskeä ketä tahansa valloitetun maan kansalaista kantamaan varusteitaan. Sotilassääntöihin kuului pykälä, joka asetti selvän ylärajan tälle pakkotyölle. Roomalaiset olivat pystyttäneet virstanmerkkejä teidensä varsille jo yli kahdensadan vuoden ajan. Ne olivat kivipaaseja, joihin oli kaiverrettu keisarivallan symboleja ja tekstejä. Ne muistuttivat tiellä kulkijoita suuren Rooman haastamattomasta ylivallasta. Niiden takia kenellekään ei myöskään jäänyt epäselväksi, missä kohtaa sotilaan varustukset oli lupa tiputtaa hänen itsensä, tai seuraavan uhrin, kannettaviksi.

Yksityinen kansalainen oli voimaton aseistettujen sotilaiden mielivaltaa vastaan. Jotkut sotilasosastot eivät paljonkaan piitanneet näistä ylärajoista. Kansalaiset yleensä juoksivat nopeasti piiloon, jos näkivät raskaasti varustetun jalkaväkijoukon lähestyvän tietä pitkin. Kokonaiset kylät saattoivat muuttua aivan autioiksi roomalaisen jalkapartion lähestyessä.

Kaikki valloitetut kansat kokivat tämän pakkotyön muodon nöyryyttävänä.

Jeesuksen kuulijoiden joukossa oli varmaan monia, joille ajatuskin toisen virstan vapaaehtoisesta kulkemisesta kuulosti pöyristyttävältä. Viholliselle piti antaa vain sen verran, kuin oli ehdottoman pakko henkensä varjelemiseksi, ei piiruakaan enempää. Jos joku näkisi naapurinsa tarjoutuvan vapaaehtoisesti sotilaan varusteiden kantajaksi, häntä pidettäisiin ruskeakielisenä kansansa petturina. Roomalaisten mielistelemiseen sortunut kyläläinen joutuisi varmasti vaikeuksiin oman yhteisönsä kanssa. Jerusalemin uskonnollinen eliitti oli jo myynyt sielunsa tekemällä roomalaisten kanssa taloudellista yhteistyötä. Köyhälistö halveksi heitä eikä itse halunnut antaa valloittajille mitään.

Jeesus ei koskaan ruokkinut kansan keskuudessa vallitsevaa katkeruutta. Sitä ei olisi tarvinnut paljonkaan provosoida, ennen kuin se olisi muuttunut väkivallaksi. Tällaisella puheella Jeesus oli vaarassa provosoida kansan vihan itseään kohtaan.

Niin kuin kahdessa edellisessäkin esimerkissä Jeesus yritti osoittaa, kuinka sorrettunakin on mahdollista olla uhriutumatta, pitää aloite itsellään ja toimia ihmisarvostaan käsin siitä huolimatta, että ulkoisia olosuhteita ei ainakaan toistaiseksi voinut muuttaa. Keisari oli sanellut säännöt, mutta jokaisen tapa suhtautua sääntöihin oli edelleen vapaa: katkera alistuminen, aseellinen kapina tai pakoon luikkiminen. Jeesus ei rajoittunut näihin vaihtoehtoihin. Hän peräänkuulutti vapaiden sydänten ja rakastettujen ihmisten luovaa toimintaa, itsekunnioituksen hengessä ja väkivaltaa haastaen, mutta siitä kuitenkin pidättäytyen.

Kuvittele tilannetta, jossa roomalainen sotilas ensimmäisen virstan jälkeen vastahakoisesti pyytää kamppeensa takaisin. Tällä kertaa hän onkin saanut kantajaksi ihmisen, joka vasta edellisenä päivänä oli kuuntelemassa Jeesusta ja oivalsi hänen opetuksensa jujun.

Älähän hosu. Kannan niitä mielelläni vielä yhden virstan.

Hämmentynyt sotilas ei osaa sanoa mitään, mutta jää miettimään:

Mistähän tässä oikein on kysymys? Mitä on tekeillä?

Matka jatkuu. Sotilas katselee huolestuneena ympärilleen peläten väijytystä. Samalla hän tarkkailee vaivihkaa kantajaa, joka ei voi salata ovelaa hymyään. Ärsyttävää.

Onko tämä provokaatio? Pitääkö hän minua pilkkanaan? Vähätteleekö hän roomalaisen sotilaan voimia? Tuleeko hän jälkeenpäin valittamaan esimiehelleni väärinkäytöksestä? Joku ansa tässä täytyy olla…

Pakotettu on ottanut aloitteen takaisin itselleen. Hän on tehnyt valinnan, jota mikään sortovalta ei voi tuottaa eikä edes ennakoida. Mikään tämän sotilaan koulutuksessa ei ole valmistanut häntä tätä varten. Uhrien tyypilliset reaktiot hän kyllä tuntee. Niitä on helppo ennustaa. Sotilaan henkinen yliote horjuu, koska tämä ihminen ei enää näytäkään tyypilliseltä uhrilta. Hänessä on jotain raivostuttavan ylivertaista – vapaata.

Ensimmäistä kertaa elämässään sotilaan päähän pälkähtää kiusallinen ajatus:

Tuohon ihmiseen verrattuna minä näytän orjalta – en hänen orjaltaan, mutta keisarin orjalta.

Hän pyyhkii sen nopeasti mielestään, mutta päivä on jo auttamattomasti pilalla. Jos hän on aikaisemmin tuntenut tyydytystä ylivallastaan ja mielihyvää vapaudestaan komennella muita, niin tänään hän ei nauti siitä.

Seuraava virstanpylväs alkaa onneksi häämöttää.

Vihdoinkin pääsen tuosta ärsyttävästä juutalaisesta eroon.

Kun kantaja ei ole huomaavinaankaan koko merkkiä, keisarin urhoollisen palvelijan kypärä alkaa kuumottaa. Hän menettää tyystin itsehillintänsä ja alkaa hermostuneena kiskoa varusteitaan takaisin.

Tätä taakankantajaa hän ei tulisi unohtamaan. Illalla leiritulen äärellä joku muukin sotilas kertoi kokeneensa vastaavaa. Moni viinileili sai kuunnella pitkiä pohdintoja outojen palestiinalaisten kummallisesta käytöksestä.[290] Ehkä joku jossain tajusi jotain.

Itsekunnioituksesta ja sisäisestä vapaudesta käsin toimivat uhrit hämmensivät ja haastoivat. He olivat kyllä altavastaajia. He eivät kuitenkaan vastanneet alisteisuudesta käsin. Kuka täällä oikeasti on kenen uhri?

Jeesus ei sanellut mitään tiukkaa moraalista käytösmallia, jota seuraamalla saattoi ansaita moraalista ylemmyyttä suhteessa nöyryytettyihin sortajiin. Eikä tässä ollut kysymys masokistisesta pyhyydestä tai hurskaista meriiteistä. Ei tässä välttämättä ole kysymys edes mistään keinosta, jolla voidaan saada aikaan jotain roomalaisten sydämessä. Kysymys on alistettujen ihmisten sisäisestä vapaudesta ja heidän oman ihmisarvonsa säilyttämisestä silloinkin, kun kukaan muu ei sitä kunnioita.

Jeesus ei tarjonnut epäpoliittista eskapismia tai esoteerista hengellisyyttä, vaan vaikean arkirealiteetin keskellä toimivaa Jumalan rakastaman ihmisen väkivallatonta vapautta.

Tietenkin Jeesuksen kuvaama käytös voi vaatia aimo annoksen adrenaliinia. Ei vihaisuus sinänsä tee toimintaa vääräksi, mutta jos sorrumme pahansuopaan ja uhriutuvaan kieroiluun, emme ole tavoittaneet Jeesuksen visioimaa vapautta.

Jeesus innostaa arvottomuuden ja alisteisuuden sisäistäneitä ihmisiä ottamaan arvokkuutensa ja vapautensa takaisin väkivallattomalla tavalla. Ei tarvitse alistuneena ja katkerana jäädä odottamaan, että sosiaaliset rakenteet joskus muuttuvat, keisarivalta murtuu tai että velkoja kuolee. Eikä tarvitse jäädä maksimoimaan uhriuttaan todistaakseen, kuinka paha muu maailma on viatonta minua kohtaan. Alistetut ja nöyryytetyt uhrit voivat aloittaa ihmisarvoisen elämän nousemalla uhriudesta, ryhdistäytymällä arvoonsa, kieltäytymällä kostosta ja haastamalla vihollisiaan tekemään samoin. Siihen tiivistyi Jeesuksen opettama ankara armo.

Hullu anteliaisuus

Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.[291]

Vaikka Jeesus puhui köyhille ja alistetuille, hän ei vapauttanut heitäkään anteliaisuuden haasteesta. Hän ei puhunut vain almujen antamisesta vaan viiltävän radikaalista uudelleen asennoitumisesta rahaan.

Markkinatalouden hirmuvalta oli köyhien elämän keskeinen kurjistaja. Vapautuakseen siitä oikein perusteellisesti heidän oli opittava sekä pyytämään että antamaan. Pyytäminen ja antaminen ovat maailman yksinkertaisimpia ja vaikeimpia tapoja uhmata mammonan valtaa. Ihminen, joka on vapaa pyytämään nöyryyttämättä itseään kerjäläiseksi, ja antamaan, nöyryyttämättä toista hyväntekeväisyysobjektiksi tai edes kiitollisuudenvelkaiseksi, on ainakin omassa sydämessään rikkonut kaikkein suurimman esteen sosiaalisten uudistusten tieltä. Saman vihollisen kanssa taistelemme edelleenkin. Osaamme kyllä ostaa ja myydä, vaatia, kiristää ja uhriutua. Lainaakin saatamme myöntää, jos saamme tarpeeksi takuita ja korkoja, mutta itseä ja toista kunnioittava pyytäminen ja antaminen ei todellakaan ole korkeassa kurssissa.

Itse olen Ystävyyden Majatalon isäntänä joutunut harjoittelemaan pyytämistä alentamatta itseäni kerjäläiseksi tai manipuloijaksi. Se on tosi vaikeaa ja olen varmasti syyllistynyt molempiin. Melkein yhtä vaikeaa on olla piilottamatta antamiseen salaa sälytettävän annoksen ylemmyyttä. Ystävyyden Majatalossa sellainen onnistuu aika huonosti. Turvapaikan antajina olemme useimmiten itse yhtä suuressa avun tarpeessa. Täällä kaksi pulatilaa kohtaa toisensa tavalla, joka tekee kummatkin osapuolet toisilleen hyvin tärkeiksi. Molemmat saavat mahdollisuuden olla toisilleen tärkeitä ja tehdä toisilleen hyvää. Olen alkanut vastahakoisesti uskoa, että oma krooninen pers’aukisuutemme on tärkeä osa kutsumustamme. Sen tähden kukaan tänne tulijoista ei joudu yksipuolisen vastaanottajan asemaan. Kiitollisuus on aina molemminpuolista.

Olin tekemisissä samojen vaikeuksien kanssa myös kehitysavun puitteissa työskennellessäni World Visionin kansainvälisessä hallituksessa. Jouduimme jatkuvasti varomaan rahan antamiseen liittyvää piiloylemmyyttä ja siihen kytkeytyvää vallan kiusausta. Tavoitteemme oli joka tilanteessa löytää aito yhteisvastuu yhdessä kaikkein köyhimpien kanssa. Mammona ei hallitse vain kaupankäyntiä. Suuret lahjoittajat ja hyväntekijätkin voivat huomaamattaan rakastua rahan tarjoamaan valtaan. Rikkaiden antajien pitäisi aina välillä joutua pyytäjän rooliin.

Jeesuksen tolkuttomuus oli siinä, että hän opetti anteliaisuutta kaikkein köyhimmille ja ryövätyimmille ihmisille. Hän ei antanut heidän vaipua uhriuteen, jossa he velkovat koko maailmaa omasta köyhyydestään. Ensimmäiset kristityt olivat hämmästyttävän uskollisia rahan palvonnan ja väkivaltaan tarttumisen vastustamisessa. Taloudellisesti hyväksikäytetyt köyhät jopa paastosivat säästääkseen edes jotain annettavaa muille köyhille. He eivät suostuneet jäämään passiivisiksi ja vastuuta vailla oleviksi uhreiksi.

Antaja ja vapaasti lainaaja ei jää uhriksi, vaikka ei saisikaan mitään takaisin. Minä olen rakastettu ja autettu, joten miksi en rakastaisi, antaisi ja lainaisi tekemättä itsestäni uhria heti, kun joku ei anna minulle takaisin. Voiko tämän vaikeampaa ja terveellisempää haastetta keksiä uhriutujalle, joka keskittyy velkomaan jotain sortajaryhmää tai koko maailmaa kokemastaan kärsimyksestä?

Vihollisen rakastaminen

Teille on opetettu: ' Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.[292]

Jeesus ei käytä mitään suoraa sitaattia vanhasta testamentista. Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi vain tiivistää juutalaisten ja kaikkien naapurikansojen itsestään selvän moraalisen maksimin. Hammurabin ja assyrialaisten lait, kreikkalaisten, roomalaisten ja juutalaisten tekstit pyhittävät koston ja pitävät vihollisen vihaamista[293] itsestään selvänä moraalisen ihmisen ominaisuutena. Julkinen oikeus[294] hillitsi henkilökohtaista kostoa moninkertaistumasta, mutta varmisti sen toteutumisen vähintäänkin saman mittaisena. Hammas hampaasta -laki oli siihenastisen etiikan korkein saavutus.

Tällainen puhe järkytti arkimoraalin sanelemaa universumin perusjärjestystä. Jokaisella yhteisöllä on oikeutetut vihan kohteet, ja kaikilla kulttuureilla on itsestään selvät vihollisensa. Näiden asetelmien kyseenalaistaminen merkitsi yhteiskuntajärjestyksen peruspilareiden horjuttamista. Jokaisessa hierarkiassa on kyseenalaistamaton huippunsa ja rakennuspalikoiksi kelpaamattomat kivensä. Joka muuta kuvittelee, luo hämmennystä, rajojen epäselvyyttä ja kaaosta. Juuri tätä epäjärjestystä Jeesus ruokki. Kaikkien samanvertainen rakastettavuus Jumalan silmissä sotki siihenastisen yhteiskuntarauhan rakennuskiviä pyramidin huipulle asti.

Muutamat profeetat olivat jo visioineet jotain tämän kaltaista, mutta kukaan ei ollut sanoittanut sitä näin radikaalin suorasukaisesti:

Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.[295]

Tämä ei tarkoita sitä, että Jeesus olisi nähnyt kaikki yhtä hyvinä tai yhtä pahoina.[296] Tietenkin joidenkin käytös oli moitittavampaa kuin toisten. Uhrit ja uhrin tekijät eivät olleet samalla viivalla, vaikka heidän välillään ei yleensä ollutkaan mitään absoluuttisesti erottavaa moraalista eroa. Juuri siksi Jeesuksen sanat olivat niin sietämättömiä.

Hän kyseenalaisti tuon viimeisen hyvien ja pahojen, ystävien ja vihollisten välisen rajan. Jos Jumala ei antaisi aurinkonsa paistaa kaikille, antaisiko hän sen paistaa minulle tai meille? Ehkä olemmekin enemmän vihollistemme kaltaisia kuin haluaisimme uskoa. Kenen kaltaisia vihollisemme loppujen lopuksi ovat?

Tähän opetukseen tiivistyi Jeesuksen vaikein paradoksi: Jumala rakastaa kaikkia. Ero jää silti olemaan. Ero ei ole enää etninen vaan eettinen.[297] Lähimmäisensä uhraaja on edelleen hänen julistamansa valtakunnan vihollinen. Jeesus näki kyllä eron ystävien ja vihollisten välillä, eikä hän väittänyt muuta Isästäänkään. He vain kieltäytyvät rajoittamasta rakkauttaan tällä perusteella.

Jeesuksen yksinkertainen ja selittelemätön perustelu rakkauden rajarikkomukselle oli: Rakastakaa vihollisianne, koska Jumala rakastaa heitä. Pohjimmiltaan siihen ei tarvittu mitään muuta syytä. Oli siitä hyötyä tai ei, se oli silti Jumalan esimerkin seuraamista.[298]

Vihollisen rakastaminen on kaikessa kohtuuttomuudessaan varmaan maailman ylivoimaisesti vaikein moraalinen haaste. Sen toteuttaminen onkin jätetty mystikoiden, pyhimysten ja kylähullujen toteutettavaksi. Oikean arjen kanssa sillä ei oikeasti voi olla mitään tekemistä.

Jeesuksen kuulijoille ja seuraajille näillä sanoilla oli liiankin kipeä historiallinen merkitys. Tämän yleisön viholliset olivat terrorilla hallitsevia sotilaita, jotka ylläpitivät Pax Romanaa tuottamalla kauhua. He olivat juuri niitä vihollisia, joiden rakastaminen oli kaikkein mahdottominta. Katkeralle ja kaunaiselle kansalle Jeesuksen sanat eivät merkinneet utopiaa, vaan helvetin kohtaamista aivan järjettömän uskaliaalla ja anteliaalla rakkaudella.

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?[299]

Me olemme enenevässä määrin vain omia tervehtiviä ja muita sortajina pitäviä pakanoita. Jeesus haastoi rakastamaan niitä, joiden vihaaminen teki naapureista ystäviä. Me tervehdimme omina niitä, joiden halveksunta oli samansuuntainen omamme kanssa. Vihollisemme kai rakastivat ominaan niitä, jotka kirosivat yhdessä meitä. Kaikkien yhteisöllisyys rakentui syvään vakaumukseen siitä, että me emme ole niin kuin he. Sellaisessa lähimmäisen rakkaudessa ei ollut mitään erinomaista. Päinvastoin. Se sitoi jokaisen yhteisön identiteetin auttamattomasti hylkäävyyteen ja väkivaltaan. Sellaisen yhteishengen täydellisyys oli suorassa suhteessa siihen, kuinka selvästi kaikki tunnistivat yhteisen vihollisensa. Suvut, heimot ja kansat ja valtakunnat olivat ehjimpiä juuri kiihkeimmän vihamielisyyden ja väkivallan hetkinä. Silloin uhrivalmius oli korkeimmillaan.

Jeesukselle kaikki tämä tarkkarajainen arjen ystävyys ja kriisien sankaruus oli vanhaa valtakuntaa, pyhitettyyn väkivaltaan sidottua kunniakulttuuria. Hän oli tullut julistamaan aivan toisenlaisen yhteisöllisyyden perustaa.

Jeesus antoi uhreille toivoa. Sen hän teki rakastamalla heitä ja haastamalla heitä ensin ottamaan vastuun omasta väkivallastaan ja sitten haastamaan muut tekemään samoin. Jeesuksen sanoman radikaalisuus oli juuri tässä vastuun ja toivon kytkennässä. Uhri voi kaikesta huolimatta olla itse radikaalin muutoksen alkuunpanija. Sitä varten uhrin on ensin kohdattava oma syyllisyytensä ja vastuunsa.

Miksi Jeesus haastoi ensisijaisesti uhreja? Ehkä he ovat tarpeeksi lähellä kaikenlaisen väkivallan ja sorron aiheuttamaa kipua ymmärtääkseen radikaalin kääntymyksen välttämättömyyden. Ehkä alistamisen ja nöyryyttämisen kehä katkeaa helpoiten juuri uhrien itseensä menemisen kautta. Jos Jeesus todella ajatteli niin, miten hänet otettaisiin vastaan tänään? Vastaa sinä.

Kirjassaan Postmodern Ethics Zygmunt Bauman, yksi aikamme merkittävimmistä sosiologeista, puhui siitä, kuinka uhrin kauna, kateus ja katkeruus muuttavat valtaapitävien arvot valtaa pitäviksi arvoiksi.[300] Vääryyksien uhrit ja varsinkin vääryyksien alle uhriutujat tulevat sidoduiksi valtaapitävien arvomaailmaan kateuden ja vihamielisyyden kautta. Näin uhrien omat synnit varmistavat, että valtaapitävien arvot jäävät kaikkia ihmisiä vallassaan pitäviksi arvoiksi.

Silloinkin kun entiset uhrit tai/ja uhriutujat pääsevät vallan kahvaan, he eivät Baumanin mukaan yleensä halua vaihtaa peliä. He ovat vain saaneet mahdollisuuden sekoittaa korttipakan uudestaan.[301] Sama ahneuden, hyväksikäytön, alistamisen, kateuden ja vihamielisyyden peli jatkuu. Uhrit vain vaihtuvat ja uhriutuminen syvenee. Juuri siksi uhrienkin tulee kohdata oma olennainen syyllisyytensä ja vastuunsa. Muutos alkaa alhaalta.

Ehkä Jeesus juuri siksi aloitti työnsä juuri uhrien joukossa. Voivatko vallassa olevat arvot radikaalisti muuttua vain, jos niiden uhriksi joutuneet ihmiset katkaisevat siteensä niihin? Löytyykö uusi toivo nimenomaan uhrien havahtumisen ja kääntymyksen kautta?

Jos uhrit sanoutuvat irti uhreja tuottavista pelisäännöistä eivätkä enää yhdy niiden henkeen, he vahvistuvat ja alistajien valta heikkenee. Tämä on maailman pöyristyttävin ja ainakin näennäisesti epärealistisin moraalinen haaste.

Kaikki eivät siihen pysty. Monet raiskatut ja pahoinpidellyt ihmiset kantavat häpeää ja syyllisyyttä siitä, mitä heille on tehty, vaikka yhdenkään uhrin ei pitäisi tehdä parannusta siitä, mitä hänelle on tehty. Häntä pitäisi auttaa näkemään syyllisyys ja häpeä siellä, missä se oikeasti on.[302]

Syyllisyyttä on pidetty ihmisarvoa alentavana. Minusta sen tunnustaminen on ihmisarvoa palauttava. Jos minulla on vastuuta, minulla on toivoa. Keskitysleirillä oivalluksensa saanut logoterapian perustaja Viktor Frankl väitti, että vaikka olisimme kuinka brutaalin väkivallan uhreja, meillä on vapaus itse valita suhtautumisemme olosuhteisiimme.^{^[303]}

En usko, että meillä on kovin suuri vapaus valita tunteitamme tai ainakaan helposti muuttaa niitä. En siis syyllistä itseäni raivostani ja sen pohjalta kehittämistäni sadistisista fantasioista. Uskon, että katkerimmankin tunteen keskellä voin ottaa vastuun siitä, miten asennoidun nöyryyttäjiini ja mitä pohjimmiltaan toivon heille. Jos sekin osoittautuu ylivoimaiseksi, jäljelle jää vielä vapaus valita, miten käyttäydyn, mitä teen tai jätän tekemättä. Kostanko vai jätänkö kostamatta? Jos en siitäkään ota vastuuta, olen täydellinen ehdokas uhriutujaksi ja huomisen uhrien tekijäksi.

Alkukristillinen yhteisöllisyys avasi uhreille ja uhraajille radikaalisti erilaisen tavan mieltää yksilöllinen ja yhteisöllinen identiteettinsä. Minuus oli siihen asti löydetty heissä, joita emme ole. Ihmiset määrittelivät itsensä sortajiensa tai hylkäämiensä ryhmien kautta. Jeesus puhkaisi tämän moraalisen horisontin näyttämällä, ettei sellaista rajaa ole. Hänen seuraajansa löysivät itsensä myös jokaisen rajan toiselta puolelta. Sukupuoli, status, heimo tai kansallisuus ei enää ollut identiteetin perusta. Kirkkoisä Diognetus määritteli, että kristitylle ”Jokainen vieras maa on kotimaa ja jokainen kotimaa vieras”[304] Se on siitä asti ollut kristikunnan ehkä vaikein läksy opittavaksi.

Kaikki yhteisöllisyys oli tähän asti rakennettu uhrin ja poissulkevuuden perustalle. Kun kaikille anteeksi antava uhri ja kaikki luokseen kutsuva poissuljettu itse perusti yhteisön, se ei enää voinut rakentua vanhojen väkivaltaisten sääntöjen varaan.

Kaikki ongelmallinen, vieras, outo, pelottava ja paha jää keskuuteemme. Sen kanssa on tultava toimeen. Se on kohdattava totuudella ja armolla. Sitä on Jumalan valtakunta: rumista romuista rakennettu, vääristä vieraista, sortajista ja sorretuista, uhreista ja uhraajista koottu.

Vihasymbioosi

Ei Jeesuksen opetus ole meidänkään aikanamme pohjimmiltaan yhtään sen suositumpaa tai enemmän järkeen käypää. Toki monet yrittävät olla mieleltään koko maailman kansalaisia ja pyrkiä täysin inklusiiviseen rakkauteen. Vihaamme vain niitä ihmisiä, jotka ovat meitä huomattavasti suvaitsemattomampia. Ja niitähän riittää. Täydellisyysihanteilla on yleensä pimeät puolensa. Utopian tavoittelija on salaisesti riippuvainen vihollisistaan. Hän ei selviä ilman itseään huonompia ihmisiä. Hän on salaa symbioottisessa suhteessa vihollisiinsa.[305] Kaikki fanaatikot ovat koukussa vihollisiinsa - myös uhriutumiskiihkoilijat.

Ei tarvitse olla edes täydellisyyden tavoittelija tarvitakseen ihmisiä, joita voi katsoa alaspäin. Surkimuskin tarvitsee jonkun, joka on vielä enemmän luuseri kuin hän, tai menestyneen ihmisen, jota voi vihata oman surkeuden tuottajana. Pahimmassa kellarin loukussa on se, joka vihaa kaikkia hänestä piittaamattomia ihmisiä samalla, kun hän yrittää raivoisasti ja turhaan vastata heille samalla välinpitämättömyydellä. Masokismi ja sadomasokismi[306] lukuisissa muodoissaan ovat vain esimerkkejä tästä onnettomasta vihasymbioosista.

Vihaamisessa on väkevä gravitaatio. Vihani kohde imeytyy sisikuntaani kuin viina juoppoon. Aste asteelta menetän itseohjautuvuuteni ja annan viholliseni hallita elämääni. Sisäisen maailman painovoiman keskipiste siirtyy minusta häneen. Tunteeni, asenteeni ja käytökseni alkavat ohjautua sen kautta, mitä hän tekee. Se on uhriutujan kohtalo.

Joka työpäivän alussa yritän tolkuttaa itselleni, etten välitä siitä, mitä minusta sanotaan tai mitä mieltä minusta ollaan. Mitä enemmän yritän olla välittämättä, sitä enemmän he ovat mielessäni. He seuraavat minua jopa sänkyyn, jossa kelaan päivän aikana kokemiani vääryyksiä ja suunnittelen etukäteen huomispäivän yhteenoton repliikkejä. Vähitellen suhtautumistapani alkavat yhä enemmän muistuttaa juuri niitä, joita heissä eniten vihaan.

Monessa sairaudessa suurimman vahingon aiheuttaa ruumiin oman puolustusmekanismin ylireagointi. Eikö uhriutuva vihaaminen useimmiten ole juuri sitä – ylikuumentunut itsepuolustusreaktio, joka luhistuu itseensä? Jos se jää päälle, viha tekee paljon enemmän pahaa, kuin vihollinen koskaan on tehnyt tai edes yrittänyt tehdä.

Lopulta uhriutuja määrittelee itsensä kokonaan sen kautta, mitä tai ketä hän vihaa. Vihollisesta tulee keskeinen osa hänen identiteettiään. Hän mieltää itsensä kaikin tavoin erilaiseksi kuin vihollisensa ja yrittää löytää identiteettinsä määrittelemällä itsensä vihollisensa vastakohdaksi.

“Vastustamme pahaa, siispä meidän täytyy olla hyviä.”

Vaikeinta on tietoisesti myöntää oikeasti tarvitsevamme vihollisia. He auttavat meitä tunnistamaan itsessämme ulottuvuuksia, joita mieluiten välttäisimme katsomasta. Hyvät ystävät tekevät harvoin samaa palvelusta. He ovat hyviä ystäviä juuri siksi, että suostuvat ohittamaan huonot puolemme. Vihollinen ei tee sitä koskaan. Juuri pahimmat vihollisemme kuljettavat meitä lähemmäksi sitä peiliä, jonka edessä tunnistamme omankin tarpeemme tulla armahdetuiksi. Heidän kauttaan löydämme ne ulottuvuudet itsestämme, jotka ovat eniten armon ja anteeksiannon tarpeessa. Meillä ei ole mitään muuta niin tehokasta tapaa päästä käsiksi oman persoonamme torjuttuihin osiin kuin vihollisemme kohtaaminen. Uhriutuminen on yhtä tehokas tapa kiertää tuo kaikkein paljastavin peili.

Niin mielellään kuin määrittelemmekin itsemme ja moraaliset ominaisuutemme vihollistemme vastakohdiksi, todellisuus ei ole niin yksinkertainen. Hyville, pahoille ja rumille löytyy kyllä rooli elokuvissa, mutta elämässä roolijako ei mene näin tasan. Jokaisessa päähenkilössä on hyvyyttä, pahuutta ja rumuutta.

Onhan se vähän nöyryyttävää, että olemme riippuvaisia vihaamistamme ja halveksimistamme ihmisistä tullaksemme itse ehjiksi. Niin se vain on. Meistä ei koskaan tule ihmisinä kokonaisia, jos emme suostu kohtaamaan vihollisiamme ja katsomaan mitä tuttua heissä on. Meillä on mahdollisuus sekä osallistua vihollisemme elämänmuutokseen että antaa hänen osallistua omaan eheytymiseemme.

Mitä syyllisyys oli Lutherin aikana, sitä vihollisuus on meidän aikanamme – pistin, joka kutsuu meitä uhriutumisesta vastuuseen. Vihollisen rakastaminen ei ole enää vain yksityinen haaste. Se on polarisoituvan ja yhä pienempiin heimoihin jakautuvan ihmiskunnan välitön ja akuutti kohtalonkysymys. Jos emme uhriutumiskilpailumme tilalle löydä kykyä kunnioittaa ja rakastaa tai ainakin suvaita vihollisiamme, olemme kaikki vaarassa joutua vihamielisen vuorovaikutuksen eskaloitumisen uhreiksi. Jos se päivä tulee, uhriutuminen on saavuttanut luonnollisen päätepysäkkinsä: uhriutumisen ja vastauhriutumisen väkivaltaisen apokaplypsin.

Vastuun tie

Uhraamista, kostamista, kestämistä ja uhriutumista on siis kokeiltu kulttuurievoluution aikana. Jeesus tarjosi näille kaikille radikaalisti erilaisen tien:

“Älkää alistuko passiivisesti sorron edessä, mutta älkää myöskään antako pahan sanella tapaanne vastustaa sitä. Ottakaa moraalinen aloite omiin käsiinne. Löytäkää vastuullinen ja väkivallaton tapa uhmata kaikkea, mikä teitä alistaa, sortaa ja syrjii. Pitäkää kiinni ihmisarvostanne. Älkää ryhtykö laumaksi vaan pysykää yksilöinä. Milloin vain mahdollista, käyttäkää huumorin kaikkia lajeja väkivaltaisen systeemin paljastamiseksi tai hämmentämiseksi. Rikkokaa nöyryytysten noidankehä. Älkää alistuko altavastaajan rooliin. Pitäkää puolenne tavalla, joka antaa vastustajalle mahdollisuuden mennä itseensä. Pakottakaa valinnoillanne vihollinen näkemään teidät uudessa valossa. Tehkää yllättäviä aloitteita, jotka pakottavat alistajat reagoimaan ennakoimattomalla tavalla. Älkää antako vastustajan tuottaa teissä ennustettavaa käytöstä.

Mikään näistä tavoitteista ei toteudu uhriutumisen kautta.”

Vastuullinen, haastava ja rakastava pahan vastustaminen ei ole pelkureita eikä niitä varten, jotka eivät ole tunnistaneet itsessään kaikkea sitä, mitä vihollisissaan vihaavat.

Aseisiin tarttuminen vaatii uskallusta, mutta niistä luopuminen vaatii vieläkin suurempaa rohkeutta.[307] Jeesuksen tarjoaman kolmannen tien seuraajien on ensin omistettava häijyytensä ja väkivaltaisuutensa voidakseen luopua siitä. Se on tunnistettava ja tunnustettava, ennen kuin sen voi jättää korkeamman vaihtoehdon tähden.

Jeesuksen ehdottama tapa vastustaa pahaa vaatii erityistä rohkeutta kohdata vaikeita totuuksia sekä itsessään että toisissa. Onko psykologisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti suurempaa ihmettä kuin kaunastaan ja katkeruudestaan vapautuminen ja yhteiseen anteeksiantoon rentoutuminen?
Populaaripsykologinen Mooseksen laki sanoo, että tärkeintä on olla sovinnossa itsensä kanssa. Kuulostaa kauniilta, mutta se ei riitä, enkä ymmärrä, miten se voi olla edes mahdollista, jollei edes etsi mahdottomalta tuntuvaa sovintoa myös vihollisensa kanssa tai edes vanhempiensa kanssa.

Jos löydämme mahdollisuuden rakastaa vihollisiamme, annamme myös heille mahdollisuuden tulla takaisin omaan ihmisyyteensä. Kun lakkaamme jakamasta maailmamme meihin ja heihin, (tai pelkkään minuun ja heihin) avaudumme näkemään, että hänessä tai heissäkin on jotakin alkuperäistä ja totuudentajuista, johon voi vedota. Jos ei ehkä olekaan, kutsumme sitä esiin. Ehkä se tulee olevaksi. Jos vihollisesi voi perustellusti uskoa, ettet enää etsi mahdollisuutta vain tuhota tai nöyryyttää häntä, ovi voi aueta yhteiselle asioiden uudelleen arvioinnille.

Se, että ei ole ihmisten maailmassa tullut rakastetuksi, on huonoa onnea. Se, että ei itse opi rakastamaan, on traaginen onnettomuus. Jeesus puhui sekä huono-onnisille että niille, jotka olivat osavastuussa onnettomuudestaan. Molemmat tarvitsevat samaa armoa kohdatakseen myötätunnolla sekä sisäisen että ulkoisen vihollisensa.

Joskus rakkaudellisin asia, mitä ryöstetty, pahoinpidelty tai raiskattu ihminen voi tehdä, on saattaa väärintekijä lailliseen vastuuseen. Se ei ainoastaan vapauta uhria alennustilastaan, vaan antaa myös rikolliselle mahdollisuuden mennä itseensä. Vuorisaarnassaan Jeesus etsi oikeuttakin parempia keinoja, mutta kun niitä ei löydy, oikeuden etsiminen on aina parempi kuin oikeudettomaksi alistuminen. Oikeuden etsiminen on myös parempi kuin uhriutumisen kautta kostaminen.

Uhrin roolista voi tulla minänä olemisen veltto moodi, jota ei katkeruuskaan pysty lujittamaan. Uhriudesta voi tulla lohduton piilopaikka elämästä. Uhrista voi tulla niin perusteellisesti syyllinen kaikkeen, ettei hän oikeasti enää kanna vastuuta mistään. Hän on imitoinut kaiken itseensä kohdistuneen pahan ja kilpailee kaltoin kohtelijoittensa kanssa itsensä mitätöinnissä.
Miten hän voi herätä vailla ryhdikkääksi rakastavan rakkauden mallia? Vasta kun joku kohtaa hänet tarpeeksi päättäväisellä rakkaudella, hän voi herätä uhrina olemisen koomasta. Vasta silloin hän uskaltaa siirtää häpeän ja syyllisyyden sinne minne se kuuluu ja kantaa itselleen jäävä vastuu vailla mitään selityksiä. Eräs ystäväni kirjoitti tästä heräämisestä näin:
“En suostu enää olemaan uhri. Olen nyt oman elämäni subjekti, siihen mittaan mikä kulloinkin on mahdollista. Miten se on mahdollista? Mitä oikein tapahtui? Se tuntuu nyt vähän ihmeeltä. Eräänä päivänä vaan tajusin, että se on loppu. En enää näkisi itseäni uhrina. Aivan kuin olisin lähtenyt ulos pommin tuhoamasta kaupungista, puistellut tomut vaatteistani ja kävelisin tieheni taakse katsomatta, vapaana, kenties köyhänä, mukanani vain vaatteet tai niiden riekaleet, mutta terveenä ja elävänä.”
Kuulostaa sekä lahjalta että päätökseltä. Joku oli katsellut häntä uudella tavalla. Sen jälkeen kaikki hänen ympärillään näyttäytyi erilaiselta. Hän tiesi pelastuneensa elämään. Hän oli myös vastannut elämän kutsuun ja antanut itsensä syntyä uusiin ja eläväksi tekeviin suhteisiin. Hän irrotti itsensä pienten ja suurten vääryyksien sopasta ja otti ainoastaan omat tekonsa vastuulleen. Jotkut saattoivat jäädä osoittelemaan sormillaan, syyttelemään ja vaatimaan lisää, mutta hän oli lakannut syyllistämästä itseään koko yhteisön ongelmista. Tunnustamalla omat virheensä ja väärät valintansa, hän löysi tiensä psykologisesta selityslabyrintista ja lakkasi myös syyllistämästä muita omista valinnoistaan.

Uhri voi kyllä olla viaton siihen väkivaltaan, jonka uhriksi on joutunut. Se ei kuitenkaan muuta häntä muita viattomammaksi ihmiseksi. Maailmassa on viattomasti sorrettuja ja viattomien sortajia, eikä näitä kategorioita voi eikä saa, suhteellistaa olemattomiin. Silti niihin pitää aina suhtautua hyvin kriittisesti ja erityisen itsekriittisesti. Uhriuttaan mainostava yksilö tai ryhmä mielellään jakaa roiston roolit kaikille muille, ja ihan tavallinen muiden kiusaaja mielellään näkee itsensä uhrina. Jeesus ei vapauttanut kumpaakaan peiliin katsomisesta eikä velvollisuudesta etsiä toisen hyvää. Hän halusi vapauttaa uhrit sortajistaan, mutta ei haasteesta rakastaa myös heitä.

Kirkko on vuosisatojen ajan korostanut yksityistä rippiä ja parannuksen tekoa Jumalan edessä siinä määrin, että suhde uhriin on jäänyt taka-alalle. Minusta protestanttinen ja varsinkin pietistisen herätyskristillisyyden perintö on ollut melko välinpitämätön suhteessaan uhreihin. Varsin egosentriseltä näyttävä pelastusoppi ei kiinnitä minkäänlaista erityishuomiota synnin uhreja kohtaan. Se on keskittynyt vain pelastuksen ja ikuisen elämän omistamiseen. Pelastuksesta on tullut vain statuksen vaihto ennen kadotetusta nyt vanhurskautetuksi.
Kun alan vähitellen nähdä, millä tavalla itse olen arvoillani, asenteillani ja käytökselläni osallistunut uhreja tuottaviin toimenpiteisiin tai systeemeihin, joudun auttamattomasti valintojen eteen. Miten etsin sovintoa oman elämäni uhrien kanssa? Miten mahdollisesti voin sovittaa tai korvata toiselle tuottamani vahingon? Mitä mahdollisia taloudellisia seuraamuksia olen valmis kantamaan, jos tulevaisuudessa kieltäydyn osallistumasta mihinkään toimintaan, joka tapahtuu toisten kustannuksella?
Uskonnollisessa retoriikassa puhutaan Jeesuksen veren pelastavasta voimasta. Jeesuksen veri ei huuda kostoa ja ristiinnaulitun katseleminen, vaikka vain krusifiksin muodossa, on loputon muistutus siitä, ettei näin saa enää tehdä kenellekään mistään syystä.

Sortajien haastaja

Jeesuksen tapa haastaa uskonnollista eliittiä alkoi valtahierarkian pohjakerroksista. Hän aloitti uhmaamalla valtojen otetta uhreihin ja jatkoi puhumalla suoraan ja ankarasti uskonnollisen ja taloudellisen vallan väärinkäytöstä. Yksittäisiä etuoikeutettuja hän haastoi eri tavalla kuin köyhiä. Heidän piti nöyrtyä, luopua vääryydellä hankkimastaan omaisuudesta ja antaa se köyhille. Koko hänen julkinen työnsä näytti tähtäävän hetkeen, jolloin hän haastaisi valtoja ja voimia heidän oman reviirinsä ytimessä, Jerusalemin temppelissä. Kaupungissa eli noin 40 000 vakituista asukasta, mutta pääsiäisen aikana sinne matkusti ainakin satatuhatta vierailijaa.[308]

Temppelialue oli kahdentoista jalkapallokentän kokoinen. Sinne mahtui tarvittaessa melkein 400 000 pyhiinvaeltajaa.[309] Joka vuosi temppeliä viimeisteltiin kullalla ja hopealla, jota temppelille uskolliset juutalaiset lähettivät tonnikaupalla kaikilta tunnetun maailman kulmilta.[310] Kaikilla on jonkinlainen kuva Jeesuksen vaatimattomista syntyolosuhteista, mutta harva tajuaa, kuinka mahtavia voimia hän lopulta lähti haastamaan.

Temppeli oli juutalaisten taloudellinen, poliittinen ja uskonnollinen keskus, kaikkein suurimpien intohimojen tyyssija. Koko uhattuna ollut kansallinen identiteetti oli ankkuroitu tuohon rakennukseen. Mikään kansakunta ei tähän mennessä ollut investoinut niin suurta merkitystä yhteen ainoaan rakennukseen. Se oli kosmoksen keskipiste; paikka, joka yhdisti luodun luojaansa.

Yhteensä 9 000 pappia ja leeviläistä pyöritti rituaalikoneistoa, joka samalla maailman suurin teurastamo.[311] Uhrieläimet olivat arvokasta kauppatavaraa. Juhlapäivinä niiden tarve saattoi olla kymmenissä tuhansissa. Yli parinsadan neliömetrin kokoisella alttarilla[312] yötä päivää palava uhrituli kulutti hehtaareittain metsää. Suurten uhrijuhlien aikana, joita oli kolmesti vuodessa, Kidron puron vesi, johon veri huuhdeltiin, tuli niin sakeaksi verestä, että sitä myytiin maanviljelijöille lannoitteeksi. Puron nimi ei turhaan tarkoita sameaa, tummaa tai mustaa. Koko alueen yllä leijui paksu poltetun lihan savu.[313]

Temppelin liikevaihto oli valtava. Papisto hallinnoi todella suuria rahasummia. Tavallinen maalainen maksoi temppelille tuloistaan kaikkiaan 13–20 prosenttia. Kun summaan lisätään vielä Herodekselle ja Roomalle kerätyt verot, köyhin kansanosa joutui antamaan jopa 40 prosenttia tuloistaan hallitsijoilleen.[314]

Temppeli oli koko kansan mimeettinen[315] magneetti. Sen vaikutusvaltaa oli melkein mahdotonta vastustaa. Se imi luokseen melkein kaikki juuri siksi, että sillä oli valta myös sulkea kenet tahansa ulkopuolelleen. Täällä opittiin, mitä pitää haluta ja mitä välttää. Temppeli paljasti, kuka oli kukin valtakunnassa ja kuka ei ollut mitään. Täällä kävi ilmeiseksi, kuka kuuluu meihin ja kuka heihin. Täällä vainuttiin valtakunnan vähäisimmätkin viholliset ja päätettiin, ketkä tai kenet oli yhteisen hyvän nimissä uhrattava.

Näyttää selvältä, että Jeesus oli pitkään suunnitellut tekevänsä jotain radikaalia temppelissä. Köyhässä Galileassa hän oli valtakunnan halveksittujen ja hylättyjen seurassa vähitellen kyseenalaistanut temppelin auktoriteettia ihmisten elämässä, haastanut sen tabuja ja rikkonut rituaalisen puhtauden rajoja. Viimeisellä matkallaan hän haastoi valtakunnan kaikkein vaikutusvaltaisimmat vallat ja voimat. Hän meni tekemään jotakin sellaista, jota kukaan mainettaan ja henkeään arvostava täysjärkinen kansalainen ei koskaan edes harkitsisi tekevänsä.[316]

He tulivat Jerusalemiin, ja Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa myyjiä ja ostajia sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat, eikä antanut kenenkään kulkea tavaraa kantaen temppelialueen kautta.[317]

Joskus vain tulee sellaisia hetkiä, jolloin vuosia kytenyt vakaumuksen palo kohtaa vastustajansa niin vimmaisella auktoriteetilla, ettei sitä uskalla kukaan uhmata. Sellaiset hetket eivät yleensä kestä pitkään, koska ihmisjoukko, jonka arki on keskeytynyt, ei pysy raivoisimmankaan karisman lumoissa kuin hetken. Ehkä tämä oli sellainen hetki Jeesuksen elämässä. Hän häpäisi kaikkein pyhimmän instituution ja pilkkasi kansakunnan pyhimpiä arvoja.[318]

”Te olette tehneet temppelistä rosvojen luolan.”

Hän osoitti sanansa kaikille, jotka osallistumisellaan tähän toimintaan olivat olleet mukana rakentamassa rosvojen piilopaikasta epäpyhää palatsia, jossa kyykytetään köyhiä.

Jeesus käänsi käsityksen rosvoudesta päälaelleen. Todelliset rosvot eivät olleetkaan maansa menettäneitä maalaisia, jotka viimeisenä keinona yrittivät hankkia elantonsa ryöstämällä veronkerääjiä, tullimiehiä ja äveriäitä maanomistajia piiloutuen sen jälkeen Arbelan erämaan lukuisiin luoliin. Todellisten rosvojen piilopaikka olikin kansakunnan pyhäkössä.[319]

Sinne oli piilotettu ihmisiä, jotka olivat ryövänneet muiden omaisuutta. Suuri osa rosvotusta saaliistakin oli täällä. Eikä sitä edes piilotettu. Mitä lähemmäs luolan perää tultiin, sitä enemmän näkyi riistohengellisyyden tuottamaa kultaa, hopeaa ja jalokiviä.

Papisto oli kuin rosvoklaani. Temppelissä oli toisarvoista, mitä mieltä kukin oli pyhistä kirjoituksista tai mihin lahkoon kuului. Tärkeintä oli keskinäinen lojaalisuus ja uskollisuus temppelille.

Jeesus näki temppelin magnetismin, mutta hänelle sillä ei ollut mitään mimeettistä lumovoimaa.[320] Vaikka hän hetkeksi keskeyttikin temppelin toiminnan, hän ei jäänyt taistelemaan sitä vastaan. Silloinhan hän olisi imeytynyt kapinan kautta pyörimään temppelin vetovoiman ympärillä. Hänen maailmassaan ei ollut sellaista napaa, jota olisi tarvinnut väkivallalla rakentaa ja puolustaa, eikä sellaista linnaketta, jota vastaan olisi pitänyt asein taistella.

Hän ei kelpaa malliksi sankareille tai uhriutujille, jotka saavat identiteettinsä siitä, mitä ja ketä vastaan taistelevat. Sellaiset sankarit ovat loppuun asti vihollistensa jäljittelemään kutsuvan lumovoiman vankeja. Vallankumoukselliset ovat yleensä kumoamansa vallan vankeja ja toistajia. Siinä mielessä Jeesus ei ollut vallankumouksellinen. Uhriutujat ovat hekin ripustaneet identiteettinsä sortajiensa varaan. He eivät olisi mitään erityistä ilman sortajiaan. Jeesus ei tarvinnut vainoojiaan tietääkseen, kuka oli ja miksi oli olemassa. Meillä ei taida löytyä suomen kielen vastinetta sanalle subversive. Sitä Jeesus minusta oli: valtojen ja voimien sisältä nakertaja, väkivaltaiseksi paljastaja ja vallasta riisuja. Sellaiseen toimintaan kykenee vain vastuutaan kantava uhri, joka ei ole viha- tai kaunasymbiosissa vihollisensa kanssa.

Uhrina voin uskottavasti ja arvovallalla haastaa vallat ja voimat vasta, kun olen sisäisesti vapaa niistä. Uhrina minun ei tarvitse unohtaa mitään kärsimästäni vääryydestä, kunhan muistan yhä kuuluvani niihin, jotka tarvitsevat myös anteeksiantoa.

9. Totuus, armo ja huumori

”Armo ja totuus tapaavat täällä.”

Totuus siitä, mitä olemme tehneet toisillemme ja itsellemme, on joskus aika sietämätön asia kohdattavaksi. Yhteisömme onkin kehittänyt erityisen tuolin sitä varten. Kutsumme sitä Tarmotuoliksi. Nimi muistuttaa meitä yhteisöllisyyden kahdesta tärkeimmästä ulottuvuudesta: totuudellisuudesta ja armollisuudesta. Jos siinä istuja saa osakseen sopivasti kumpaakin, kokemus on voimaannuttava. Sen vahvistamana hän rohkenee olla entistäkin rehellisempi ja armollisempi itselleen ja muille. Totuus ja armo antavat tarmoa rohkeasti rakastavaan elämään. Siitä tuolin nimi: Tarmotuoli.

Martin Buber kirjoitti vanhana miehenä nuorelle oppilaalleen: ”Usko minua. Elämän kruunu ei ole onnellisuus, vaan tila ja uskallus olla tosi.”

Armo antaa minulle tilaa mennä itseeni rehellisesti ja kohdata totuus sekä itsen että muiden tuottamasta vahingosta. Armo antaa mahdollisuuden pitää muiden tekoja väärinä etsimättä niille hyvitystä tai kostoa. Armo tekee sananvapauden vastuulliseksi. Armollinen ihminen uskaltaa puhua totta, vaikka se herättäisi närkästystä. Armoton ihminen puhuu totta, jotta se herättäisi pahaa mieltä.

Armo sallii meidän kohdata vastuumme juuri niillä resursseilla, mitä meillä on. Trauma on voinut jättää meidät toistaiseksi kyvyttömiksi ja haluttomiksi kohtaamaan tiettyjä asioita ja ihmisiä. Armo ei pakota meitä eikä muita toimimaan sellaisilla voimavaroilla, joita meillä ei vielä ole. Se kuitenkin viettelee meitä uskomaan, että joskus voi tulla se päivä, jolloin meillä on halu ja uskallus kohdata pahimmat painajaisemme.

Joskus totuudeksi paljastuu, että armoa on annettava, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään ihmeelliseen sovintoon eikä edes kunnon oikeuden toteutumiseen. On vain pakko jättää uhrina jumittaminen ja suostuttava vaikka kuinka vastahakoiseen armoon, jotta osapuolet pääsisivät korjaamaan elämänsä raunioita.

Kun Bosnian sodan raunioita korjattiin, kehitysapujärjestöt rakensivat tahallaan etnisten ryhmien väliin suuria yhteisiä lasten leikkipuistoja, jotta vanhemmilla olisi mahdollisuus antaa edes seuraavan sukupolven rakentaa rauhaa keskenään. Jonkinlaista ennakoivaa ja rujoa armoa sekin.

Armo antaa tilaa olla katkerissa ennakkoluuloissamme juuri siinä, missä olemme. Jos ennakkoluuloja on, ne on parempi kuljettaa avoimesti mukanaan ja sallia ne muillekin. Niiden salaaminen on valheellista vuorovaikutusta, ja niiden paljastaminen vain muissa on armotonta.

Armo kestää rumankin totuuden. Juuri siksi se mahdollistaa realistisen, ei inho- vaan aitorealistien tavan edetä.

Sellainen armo toteutuu Israelissa Parents Circle- Families Forum -nimisen järjestön kautta. Siihen kuuluu sekä palestiinalaisten että juutalaisten uhreiksi joutuneita perheitä. Jokaisen juutalaisen perheen joku jäsen on palestiinalaisten tappama ja jokaisen palestiinalaisen perheenjäsen on juutalaisten tappama. Voiko vaikeampaa ja kohtuuttomamampaa kohtaamisen lähtökohtaa edes kuvitella? Se on mahdottoman dialogin mahdollistamista. ”Jos me pystymme kohtaamaan, kuka tahansa pystyy.” Nämä perheet eivät enää lue toisen kärsimyksen todistamista voitokseen. Voitto heille on kyetä tuntemaan toisen kärsimys itsessään. Siitä alkaa vastuullinen ja vastuuttava sovinnon teko, johon toki vain pieni osa kummastakin kansasta on valmis ja halukas. He todistavat, että pahuuden ja kärsimyksen voi jakaa ilman uhriutumista ja kostoa.

Huumori

Jeesus auttoi ihmisiä löytämään olemassaololleen aivan uuden kiintopisteen: Hän kutsui sitä Jumalan valtakunnaksi ja käytti kaiken aikansa saadakseen ihmiset ymmärtämään sen luonteen - aika huonolla menestyksellä. Vasta kun hänen seuraajansa vakuuttuivat siitä, että Jumalan valtakunta on kuolemaakin väkevämpi, heissä syntyi rohkeutta potkia alistavien ja sortavien valtakuntien savijalkoja. Heidän huumorintajunsa löysi kiintopisteensä vallitsevan systeemin ulkopuolelta. Yllättävyydessään, humoristisuudessaan ja yksinkertaisessa radikaalisuudessaan Jeesuksen muutaman lauseen opetukset olivat niin mullistavia, että niiden ydinsanoman mieltämiseen on mennyt monta vuosisataa. Vieläkin hänen seuraajansa yrittävät yhä uudestaan ymmärtää ja soveltaa niitä oman sukupolvensa elämään.

Jeesuksen antamat esimerkit ovat tarinoita luovasta rakkaudesta, eivät sääntöjä rakkauden kopioimiseksi. Jos kaikki velalliset olisivat alkaneet riisuutua oikeussalissa, olisi tietenkin laadittu ylimääräinen laki, joka määrää ankaran rangaistuksen alastomuudesta oikeussalissa. Roomalaiset olisivat määränneet raipparangaistuksia ylimääräisen virstan kantajille ja niin edelleen. Esimerkit luovuudesta menevät useimmiten pilalle, kun niitä yrittää kopioida.

Näyttää siltä, että valta ja totuutta avaava huumori asuvat aina eri leireissä. Sortajien ja sorrettujen maailmassa on vain ilkeitä ja pahansuopia vitsejä, vahingoniloa ja ulos nauramista. Kun oikein keskittyy uhriuteensa, ei ole varaa hymyillä, ja kun tarpeeksi ahkerasti syyllistää muita, naama täytyy pitää tarpeeksi happamana. Uhriutujilta yleensä puuttuu itseironinen nauru. Maailma saattaa kyllä näyttäytyä heille naurettavana, mutta sekään ei naurata. Uhriutujat ja heidän kanssaan taistelijat ovat vihaisina ja katkerina niin oikealla asialla, että huoleton hymy ja huumori vain löysää heidän päättäväisyyttään. Sellainen tapa muuttaa maailmaa ei tuo iloa kenellekään. Se sytyttää huumorintajuttomia somemyrskyjä, vainoharhaisia salaliittopelkoja maailmassa, jossa kukaan ei lynkatuksi tulemisen pelossa uskalla enää huolettomasti nauraa millekään tai kenellekään.

Hymyilemättömän ja itseensä menemättömän vallankumouksellisuuden ruumiit mätänevät historian kaikilla lehdillä. Kaikkein pelottavin pahuus piilee hengen ylimielisyydessä, oikeassa uskossa, joka ei koskaan epäile itseään, eikä siksi osaa myöskään nauraa itselleen. Se on täysin värisokea totuutta paljastavalle huumorille, eikä enää pysty nauramaan kuin vihollisen tappiolle.

Huumorin historia on moraalisella tasolla yllättävän syvällisesti haastava.[321] Nauramalla on uhrattu ja nauramalla on uhmattu uhreja vaativia systeemejä. Nauramalla on osallistuttu naruttamiseen ja nauramalla on vapautettu uhreja hirttosilmukasta. Nauramalla on vapauduttu itsepetoksista ja herätty todellisuuteen.

Luovuus on vapaan ja rohkeasti rakastavan sydämen spontaania toimintaa. Sellainen löytää jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa aina uusia tapoja nousta pahaa vastaan ilman väkivaltaa ja häijyyttä. Joskus huumori ja tilannekomiikka tarjoavat yllättäviä mahdollisuuksia rikkoa nöyryytysten noidankehä ja asettaa epäoikeudenmukaiset systeemit ja auktoriteetit aseistariisuvan koomiseen valoon – paljastaen, ettei keisarillakaan ole vaatteita – tai että sen paljastajatkin ovat yhtä alastomia.

Vallan hurmiosta vapautuneet vallattomat ihmiset ovatkin erityisen luovia humoristeja. Maailman hauskin asia on sorrettujen puolella. Parhaat humoristit ovat oppineet luottamaan ihmisarvoonsa ja kunnioittamaan vihollisensa ihmisarvoa. Sorretun huumori voi olla tuimaa ja säälimätöntä, mutta silti se antaa vallan väärinkäyttäjille tilaa mennä itseensä ja avautua asioiden uudelleen arvioinnille.

Nauru on voimakas viesti voimattomassa tilanteessa. Vallan huipulla on aina pelätty vallatonta naurua. Haastavimmillaan nauru on komiikkaa joka kyseenalaistaa tyhmyyttä, turhuutta, tekopyhyyttä, väkivaltaa ja alistamista. Huumori on ollut nokkelimmillaan niiden selän takana, jotka yrittävät ottaa naurun valtaansa ja rajoittaa sen aiheita. Niitä on tänään paljon. Voi sinua, jos naurat väärässä paikassa, väärälle sanalle, yksilölle tai ryhmälle.

Entisen neuvostoimperiumin naapureina elänyt sukupolvi muistaa, minkälaisia vitsejä rohkeimmat venäläiset ja eestiläiset uskalsivat keksiä systeemistä, jonka orjina elivät. Radio Jerevan oli toivoa ja kapinaa ylläpitävä humoristinen kanava. Eestin, Liettuan ja Latvian kansalaiset kehittivät naurusta vaihtoehdon väkivaltaiselle vastaterrorismille. Maanalainen parodia, satiiri ja vitsitehtailu söi neuvostopropagandan uskottavuutta paljon tehokkaammin kuin aseellinen vastarinta. Kyky nähdä asiat koomisessa valossa on tärkeä osa tervettä anarkiaa, antimilitarismia ja pasifismia.

Koomikot tai huumorintajuiset ihmiset ylipäänsä eivät yleensä ole halukkaita tappamaan tai kuolemaan minkään ylevän aatteen puolesta. Siitä lähtien kun Aristofanes kirjoitti komedian Lysistrata, jossa kerrotaan, kuinka sotilaiden vaimot tekivät seksilakon estääkseen Peloponnesoksen sodan, on aina löytynyt koomikoita, jotka vastustavat väkivaltaa tekemällä sen naurunalaiseksi.[322]

Etelä-Afrikan rotusorroa vastustaneet tuntevat lukuisia pieniä tarinoita väkivallattomasta tavasta haastaa koko systeemi.

Piispa Desmond Tutu oli ohittamassa rakennustyömaata kaupungilla. Sen viereen oli rakennettu tilapäinen katettu jalkakäytävä, jolla mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan. Hän joutui vastatusten valkoisen miehen kanssa, joka jo kaukaa huusi:

”Minä en anna tilaa gorilloille.”

Desmond Tutu perääntyi ystävällisesti, kumarsi syvään ja sanoi:

“Mutta minäpä annan.”

Toinen esimerkki kertoo mustasta naisesta, joka käveli lastensa kanssa kadulla, kun vastaantuleva valkoinen mies yllättäen sylkäisi häntä kasvoihin. Äkkiä hän järjesti kolme lastaan riviin miehen eteen ja sanoi:

“Kiitos paljon. Voitteko antaa vielä lapsillenikin?”

Nelson Mandela vitsaili poliisista heti ensimmäisessä puheessaan vapautumisensa jälkeen. Hänen tapansa johtaa vapautustaistelu loppuun asti oli charmikkaan ja haastavan ironian värittämää. Hänen hyväntahtoinen herrasmiehen naurunsa loi toivoa siitä, että tätä taistelua ei kannata tehdä uhriutumalla eikä tarvitse käydä väkivalloin.

Ei huumori yksin mitään suuria vallankumouksia välttämättä saa aikaan, mutta jos huumorintaju katoaa erilaisia vääryyksiä kokeneilta uhreilta ja sen haastajiltakin, protestit ja kapinat muuttuvat vain häijymmiksi, hylkäävämmiksi ja väkivaltaisemmiksi. Ja niin myös vastatoimet.

Toisaalta, vasta kun olemme tajunneet senkin, miten helposti voimme ilkeillä vitseillä syyllistyä siihen samaan väkivaltaan, jota tahdomme vastustaa, herkistymme mitoittamaan haasteemme oikein. Jos haastava huumori ei yhtään kunnioita toisen rajoja ja ihmisarvoa, tulemme helposti vastustajamme kaltaiseksi. Haastava huumori on vallankumouksellista vain silloin, kun tunnistamme myös itsessämme sen, mille nauramme.

Komiikka ja nauru ovat edelleen tärkeitä kapinavälineitä erilaisia tyrannioita vastaan. Kaikissa maailman kolkissa löytyy poliittista, ideologista, moraalista, dogmaattista, taloudellista, teknologista, rasistista tai sukupuolista alistamista, jota vastaan kansalaiset taistelevat myös naurun voimalla. Tietenkään se ei yksinään kumoa valtoja ja voimia, mutta siitä voi olla suurta apua niiden rakenteiden nakertamisessa. Nauru ja huumori vapauttavat uhrin alisteisesta roolistaan. Samalla ne voivat herättää alistajan näkemään jotain uutta.

Uhriutujat sitä vastoin ovat suojautuneet totuutta paljastavalta naurulta paljon paremmin kuin hallitsijat. Uhriahan ei saa syyllistää, ja vielä pahempaa on uhrille nauraminen. Totta, mutta kuten mielestäni olen osoittanut, uhria pitää silti myös vastuuttaa ja uhriutumista on terveellistä katsoa myös komediallisessa valossa. Kaikkein tervehdyttävintä se on uhriutujalle itselleen.

Mitä vähemmän kykyä tai halukkuutta yksilöllä tai yhteisöllä on nauraa itselleen, sitä varmemmin maailma tekee sen heidän puolestaan. Sitä mukaa kun uhriutumisen strategia käy ilmeiseksi, uhriutujille aletaan nauraa. Parhaimmillaankin se nauru on vapauttavaa vain uhriutujien manipulaation kohteiksi joutuneita. Uhriutujat saavat siitä vain lisää todisteita oikeassa olemisestaan ja heidän maailmansa muuttuu entistäkin synkemmäksi paikaksi. Uhreja sellainen ei huvita, koska heidän kokemuksiaan kuunnellaan sen jälkeen yhä suuremmalla epäluulolla.

Nauru on siis vakava asia. Naurun puute on vielä vakavampi asia. Vapaa sana on tärkeä oikeus mutta todella vapaassa naurussa ankara armo ja tinkimätön totuus ilakoivat suuresta sovinnosta.

P.S.

Yksi lapsistani sanoi kirjoittamisen ahdistavassa vaiheessa hyvin optimistisesti:

”Faija, kyllä historia korjaa itseään.”
Tuntui vähän nololta, että seuraavan sukupolven piti muistuttaa minua historian aaltoliikkeistä. Siihen kuitenkin luotan, että hän ja hänen kaltaistensa jälkeläiset korjaavat hyvinvointiyhteiskuntamme keskellä syntyneitä merkillisiä pahoinvointitrendejä, joiden saaman suuren huomion takia moni uhri jää huomaamatta.

Vaikka uhritietoisuus voi vääristyä, uhrin asemaa voi käyttää väärin ja uhreihin samaistuminen voi sairastuttaa monella tavalla, kysymys uhriudesta ei lakkaa olemasta tärkeä. Kaikkea muuta. Kulttuurievoluutio on kuljettanut meitä näiden vaikeiden kysymysten äärelle. Jos kilpailu uhriudesta laantuu, meidän on taas kerran katsottava, ketkä ovat jääneet kilpailun uhreiksi. Edelleen meidän on mietittävä, kuka on uhri, kuka uhriutuja, kuka kiistatta kumpaakin ja kuka sellainen joka jää uhrin asemaansa, vaikka ehkä voisi mutta ei jaksa tai uskalla pyrkiä siitä pois. Vai olemmeko itse joku näistä? Lisäksi on vielä Hän, joka antautui meidän väkivaltamme uhriksi paljastaakseen meidät itsellemme, pelastaakseen meidät itseltämme ja synnyttääkseen meidät itseksemme. Monessakin merkityksessä Uhri on tullut suhdeverkostoomme jäädäkseen.

Steven Pinker laskee uhrien määrää suhteutettuna asukaslukuun ja saa maailmamme sillä tavalla näyttämään paremmalta. Sellaiselta se näyttääkin, jos yksilön absoluuttinen ja ääretön arvo hukutetaan lukumääräiseen suhteellisuuteen. Niissä uhrit muuttuvat vain numeraalisiksi hävikeiksi. Jos joku uhriprosentti on pysynyt samana syntymäpäivästäni tähän asti, se merkitsee uhrien määrän kolminkertaistumista elinaikanani. Miksi? Koska maailman väkiluku on kolminkertaistunut sen jälkeen, kun synnyin. Matematiikalla voin kauhistuttaa tai lohduttaa itseäni, mutta Jeesuksen seuraajana minulle merkitsee eniten on Hänen sanansa: ”Kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”[323]

^{^[1]} Tulen tässä kirjassa kutsumaan lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä pahaan käyttämiseksi. Sana hyväksikäyttö ei minusta tee oikeutta sille pahalle, mitä lapselle tehdään. Pahaan käyttö tuskin siirtyy arkikieleen, mutta olkoon tämä minun verbaalinen protestini yhtä sanaa vastaan, joka muuten niin viisaassa ja kauniissa suomen kielessä, ei kerro totuutta sellaisena kuin se on.

^{^[8]} Nyt.fi:n Nyt.pod erikoispodi 26.1.2018.

^{^[10]} De-platforming tai no-platforming on yliopistoissa käyttöön otettu termi joka tarkoittaa puheoikeuden kieltämistä tietyllä foorumilla.

^{^[11]} Sahwiran johtokunta koostuu pääosin Åbo Akademin sukupuolentutkimuslaitoksen tutkijoista.

^{^[14]} V niin kuin Ketutus. Perussuomalaisten vaalimainos 2019.

^{^[15]} Schmid Ulrich. Nation of Emotions. The Competition for Victimhood in Europe. Kirjassa: Loren Scott, Metelmann Jörg. Editors. Melodrama After the Tears. New Perspectives on the Politics of Victimhood. Amsterdam University Press. 2016. s. 284, 285.

^{^[16]} Fukuyama Francic. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books. London. 2018. S. 120, 121.

^{^[18]} Lukianoff Greg & Haidt Jonathan. The Coddling of the American Mind. Allen Lane. Penguin. 2018. s. 128-131.

Kiitos