Ystävyyden Majatalo

Majatalon historiaa

Alla oleva historiankertomus on majatalon isännän Daniel Nylundin käsialaa. Ystävyyden Majatalon perustaminen tapahtui vuonna 1988. Ennen Nylundin perheen saapumista tiluksiin oli rakennus toiminut Suomen Pienviljelijöiden Lomakotina ja sitä aikaisemmin Kruusilan kylän meijerinä. Jos Ystävyyden Majatalon alkupäivät kiinnostavat jatka ihmeessä lukemista.


Vuonna 1988 olin kierrellyt pitkin poikin Suomen niemeä etsimässä paikkaa työmme uudeksi kodiksi. Mitään sopivan tuntuista ei ollut löytynyt ja edellinen paikkamme oli jo pantu myyntiin. Olin lievästi paniikkitunnelmissa. Koulutkin olivat kohta alkamassa, emmekä tienneet missä lapset pääsisivät sen aloittamaan. Nykyiseltä hyvältä naapuriltamme Olli Niemiseltä, olin saanut vihjeen että tämä paikka saattaisi olla myynnissä.
Sekin sihteerini vastaanottama vihje oli hautautunut pienelle paperilapulle ison postipinon alle. Yhtenä masentuneena iltana se sitten osui silmiini. Lähdin heti ajelemaan kohti kuntaa ja kylää, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Saavuin talon etupihalle elokuun alussa puoli kymmenen aikaan illalla. Näky ei ollut mitenkään vaikuttava. Hyväkuntoisen mutta tylsän näköisen päärakennuksen edustaa peitti noin 15 metrin korkuinen ruma kuusiaita, eikä pihalla näkynyt minkäänlaisia istutuksia. Nurmikot olivat hoitamattomia ja paikan estetiikka oli itäeurooppalaista tasoa.

Majatalon perustaminen alkoi tästä näkymästä

Keskellä salmea oleva auringonlasku

En tavannut omistajia, enkä käynyt sisällä. Kävelin vain rakennusten välistä tietä alas rannalle. Juuri silloin oli toinen niistä kahdesta illasta vuodessa, jolloin aurinko mahtuu rannalta näkyvään salmeen. En tarvinnut enempää. Näky sulatti hetkessä kaiken sydämeeni kerääntyneen pessimismin. Sen alta löytyi ennen kokematon vakuuttuneisuus:

Tämä on se paikka. Tämän auringonlaskun haluan nähdä vielä monta kertaa. Tänne unelmani mahtuvat. Tällaisessa maisemassa ihmiset voivat avautua ja hoitua. Tästä tulee Ystävyyden Majatalo.

Nimi oli syntynyt jo etsiessäni uutta paikkaa yhteisöllemme. Ensin yritin sovittaa sitä Satakunnassa tyhjentyneeseen motelliin. Maistelin silloin nimeä Ystävyyden Motelli. Sen jälkeen yritin sovittaa sitä Rautalammilla tyhjentyneeseen hotelliin. Kummatkin nimiyhdistelmät tuntuivat keinotekoisen kömpelöiltä. Mutta tämä paikka oli majatalon näköinen ja Ystävyyden Majatalo tuntui minusta ihan oikean kokoiselta ja näköiseltä nimeltä.

Vaikka nimi kuulostaa monista liian ylevältä, nimivalinta oli minun siihenastisen idealismini riman laskemista. Olin uskonut, kirjoittanut ja puhunut pyyteettömästä rakkaudesta paljon. Pettyneenä omaan kykyyni rakastaa ja muidenkin jaarituksiin rakkaudesta, ajattelin että ehkä ystävyys olisi realistisempi tavoitetaso. En minä silloin tajunnut kuinka kyynisesti suomalaiset suhtautuisivat ihmisiin, jotka lähtevät maantien varteen mainostamaan ystävyyttään. En myöskään tajunnut kuinka hauras ja vaikeasti ylläpidettävä ystävyyskin voi olla.

Kahden viikon päästä olimme jo omistajien luvalla kuskanneet rekkalastillisen kalusteita ja kirjoja tänne. Silloinen perheemme muutti pikkutalon yhteen rantahuoneeseen. Varsinainen kauppa Suomen pienviljelijöiden lomakotisäätiön kanssa oli vielä kesken. Vanhempien lastemme koulu oli alkamassa parin päivän päästä ja edellisen paikan vuokrasopimus oli loppunut. Jos tämä kauppa ei toteutuisi, olisimme nilkkoja myöten kusessa.
Vaikka alustava suullinen sopimus oli tehty, piti vielä jännittää säätiön hallituksen kokousta. Siellä monet olivat alkaneet epäillä koko kaupan järkevyyttä. Eihän paikka ollut edes julkisesti myynnissä. Mitään kilpailevia tarjouksia ei oltu edes pyydetty.

 Vanhempien lastemme koulu oli alkamassa parin päivän päästä ja edellisen paikan vuokrasopimus oli loppunut. Jos tämä kauppa ei toteutuisi, olisimme nilkkoja myöten kusessa.

Itse olin teettänyt salaa arvion kiinteistön arvosta. Sen jälkeen keräsin kaiken hävyttömyyden mitä sieluni nurkista löysin ja tarjosin paikasta noin kolmanneksen arvioista, eli miljoonaa markkaa. Lapsena aina häpesin kuin äitini tinki ostaessaan minulle vaatteita. Saman tunteen vallassa tein ostotarjouksen.

Sitä ennen olin neuvotellut lainasta pankin kanssa. Sen teki mahdolliseksi pari viikkoa aikaisemmin tapahtunut eriskummallinen tapahtuma. Eräs luennoillani käynyt lääkäri otti minuun yhteyttä ja sanoi perineensä vähän liian paljon rahaa. Hän halusi lainata meille ison summan, mutta toivoi että emme maksaisi sitä takaisin hänelle, vaan lahjoittaisimme sen vähitellen Suomen World Visionin kautta kehitysmaan köyhille. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana yhdistyksellä oli omaa pääomaa, jota ilman pankilta ei olisi saanut mitään. Mielellään kanavoisin sen myöhemmin Suomen World Visionilee, koska olin sitä ollut perustamassa muutamaa vuotta aiemmin.

Jännittäessämme säätiön hallituksen kokouksen päätöstä, lähdin neljän lastemme kanssa saunaan. Vanhimmat poikani olivat piirtäneet kehoonsa tussilla intiaanikuvioita. Kun menimme saunasta nykyisen ryhmähuoneen alla olevaan uima-altaaseen, tussin värit reagoivat altaan kemikaalien kanssa ja vesi muuttui kirkkaan vihreäksi. Joku talon vakituisista asukkaista soitti meneillään olevaan hallituksen kokoukseen. Hän väitti, että uudet tulokkaat yrittävät myrkyttää uimavedet ja ties mitkä vedet sen jälkeen. ”Heitä ei missään tapauksessa saa päästää tämän talon hallitsijoiksi.”

Minulla ei ollut mitään varasuunnitelmaa. Jos tämä kauppa kaatuisi meillä ei olisi sijaa missään majatalossa. Hallituksen äänet menivät tasan. Kauppa hyväksyttiin eduksemme puheenjohtajan äänellä.

Olin helpottunut ja kauhuissani. Meitä piti olla paljon isompi porukkaa toiminta aloittamassa. Osa edellisen yhteisömme jäsenistä olivat pitkään etsineet uutta paikkaa kanssamme. Tiemme erosivat riitaan ja muutin tänne yksin perheeni kanssa. Takana oli viisi yhteisökokeilua parinkymmenen vuoden aikana. Oli hippiajan telttakommuunia Hangon Silversandissa, Eurooppaa kiertävä Jeesus-hippikommuuni ja kolme uskovaista maailmanparantajayhteisöä sen jälkeen. Paljon idealismia ja siivousvuoroista riitelyä, vihkiytynyttä yhteenkuuluvaisuutta ja suhdesotkujen selvittelemistä. Yllättävän pienet asiat sotkivat maailmanlopun lykkääjien keskinäistä sopua. Kahdessa kymmenessä vuodessa yhteisöidealismini oli palanut loppuun. En enää jaksanut kiskoa itseäni ja muita erilaisiin hyvyyden hirttonuoriin.

Viisi riitoihin päättynyt yhteisökokemusta takana ja edessä suuri kiinteistö, vailla uutta yhteisöä. Kiertelevän luennoitsijan urani herätyskristillisessä alakulttuurissa alkoi olla ohi. Olin polttanut liian monta siltaa takanani. Lukuisten parisuhdekurssien luennoitsijan oma avioliitto rakoili. Vaimo unelmoi hyvin yksityisestä punaisesta tuvasta ja perunamaasta. Ikuisesti toisilleen uskollinen maailmanparannusporukka päätteli, että heidän maailmansa olisi parempi ilman minua. Melkein kaikki tärkeät ihmiset löysivät parempaa seuraa ja tekivät pesäeroa minuun. Olin hyvin epätodennäköinen yhteisön perustaja.

Luentokutsujen loppumiseen oli pienten vieroitusoireiden jälkeen aika helppo suostua. Herätyskristillisen alakulttuurissa oli pelottava tilaus sankareille. Mutta voi niitä jotka eivät täyttäneetkään sankaruuden pyhiä mittoja. Heidät lynkattiin huhuilla. Minä olin sanoin ja teoin provosoinut itseni alas ampumisen. Pelkäsin vain sen taloudellisia seuraamuksia. Taloudellinen tukemme oli tähän asti tullut pääasiassa hyvin uskovaiselta porukalta.

Minulle oli selvää että tämä paikka ei olisi luentoja varten. Olin syttynyt Martin Buberin visiosta minän ja sinän kohtaamisesta ja halusin vihkiä Ystävyyden Majatalon paikaksi, jossa ihminen voisi olla toiselle tosi. Täällä ei vai kohdeltaisi ihmisiä. Toivoin että Majatalo opittaisiin tuntemaan kohtaamisen paikkana. Halusin tehdä työtä pienten ryhmien kanssa.

Siksi olin jo monta vuotta osallistunut psykodraamakoulutukseen. Ystävyyden Majatalo mahdollistaisi ryhmätyöhön keskittymisen ilman että tarvitsisi enää kiertää ympäri Suomea. Samalla Majatalossa olisi tilaa reilun kokoiselle yhteisöllekin. Siihen minä yritin luottaa. Minkälaiselle yhteisölle ja millaisista ihmisistä se koostuisi, sitä en lähtisi tällä kertaa ennalta mestaroimaan. Tulkoot ketä tulee. Pärjätään kenen kanssa pärjätään. Mitään ”hyviä tyyppejä” en enää alkaisi haalia kokoon.

Päätin että Majataloon tulee ketä tulee. Ne lähtevät vasta kun haluavat tai töpeksivät yli kaikkien sietorajan. Alkuvuosina otimme aika suuriakin riskejä rikollisten, alkoholistien, narkkareiden ja syrjäytyneiden nuorten kanssa. Jotkut ryöstelivät naapurien mökkejä. Toiset tappoivat Kanadan hanhia myytäviksi paisteiksi ja ajoivat kännissä auton katolleen naapurin pellolle. Maineemme kylällä kärsi. Oli pakko vähän tinkiä liian naivista luottavaisuudesta ja ennalta varmistaa paikkamme turvallisuutta sen heikoimmillekin jäsenille. Olin ottanut kohtuuttomia riskejä myös lasteni hyvinvoinnin ja turvallisuuden kustannuksella.

Osa tästä porukasta sai oikeasti apua, raitistui, alkoi uskoa tarpeeksi hyvään elämään ja ryhtyivät aika hyvin toimiviksi veronmaksajiksi. Muutamat ihan “mahdottomat tapaukset” ovat tänä päivänä itse vapaaehtoisessa tai ammatillisessa auttamistyössä. Tulevat silloin tällöin muistelemaan menneitä ja kertovat pääasiassa hyviä uutisia. Jotkut joutuivat vankilaan, ajautuivat meidän apumme ulottumattomiin tai kuolivat. Viimeistään siinä vaiheessa kun nuorimmat tyttäreni syntyivät aloimme vaalia Majatalon turvarajoja tarkemmin.

Majatalosta tuli niin hiljainen ja turvallinen, että meitä alettiin pitää jonkinlaiseksi postmodernin maailman puolimaallisena luostarina. Sen vastapainoksi aloin rakentaa seurustelu- ja juhlimistilaa rannalle. Tietenkin sinne piti myös kerätä satoja tuoppeja, koska keskiaikaisissa luostareissa valmistettiin olutta. Kurssit, keskittyneet ja syvälliset laiturikeskustelut ja yksityiset kohtaamiset saivat rinnalleen yhä suuremmiksi paisuvat juhannus- elo ja uudenvuodenjuhlat. Synttärit, häät, sukujuhlat ja kaikenlaisten porukoiden tilaamat juhlat alkoivat pilkuttaa vuosittaista ohjelmaamme. Silti Majatalon kohtaava henki on säilynyt. En osaa selittää miten ja miksi. Minä luulen että näiden seinien sisällä on neljännesvuosisadan ajan puhuttu niin paljon totta ja tehty niin paljon hyvää, että toista kohtaava kutsu kuiskii kaikissa nurkissa.

Kyläyhteisö

Yksi naapurin isäntä, jolla on monisatavuotiset juuret tässä kylässä sanoi heti alkuun: ”Kymmenen vuoden päästä voitte saada alustavan paikkakuntaoikeuden. Varsinaisesta paikkakuntaoikeudesta puhutaan vasta seuraavan sukupolven kanssa.” Ymmärsin ettei täällä kannata heti leikkiä kyläläistä, tai liian innokkaasti alkaa asioita järjestelemään. Piti ensin oppia tuntemaan ne pitkät tarinat, joiden keskelle olemme muuttaneet.

Yksi naapurin isäntä, jolla on monisatavuotiset juuret tässä kylässä sanoi heti alkuun: ”Kymmenen vuoden päästä voitte saada alustavan paikkakuntaoikeuden. Varsinaisesta paikkakuntaoikeudesta puhutaan vasta seuraavan sukupolven kanssa.” Ymmärsin ettei täällä kannata heti leikkiä kyläläistä.

Aika pian sain siihen vähän apua. Kansalaisopisto pyysi minua pitämään kyläläisille ihmissuhdekurssin. Olin täysin vakuuttunut kyläyhteisön pidättyväisyydestä ja sanoin: ”Pankaa vain ohjelmaanne. Ei sinne kuitenkaan ketään tule.” Ryhmä tuli kuitenkin täyteen ja ihmiset oikeasti selvittivät vanhoja asioita keskenään. Jälkeenpäin tajusin, että alussa olin tarpeeksi ulkopuolinen voidakseni toimia edes alkeellisella tasolla historiallisten ristiriitojen välittäjänä. Ihmettelin sitä kukituksen määrää, jonka sain osakseni kurssin loputtua. Vasta myöhemmin tajusin kuinka keskeisiä kylän vaikuttajia ryhmään oli osallistunut. Luulen että tämän kurssin kautta saamamme luottamus ja suopea asenne pelasti meidät siitä vaiheesta, kun jotkut talomme asukkaat alkoivat aiheuttaa ongelmia kylällä. Olen varma, että monet pahimmat juorut ovat päättyneet juuri näiden ihmisten puolustuspuheenvuoroihin.

Vaikka edelleen otimme riskejä ns “mahdottomien tapausten” kanssa ja koimme siinä joitakin pettymyksiäkin, emme enää tuottaneet pahempia päänsärkyjä kyläläisille. Kyläläisten pidättyväinen varovaisuus muuttui vähitellen varovaiseksi uteliaisuudeksi.

Olimmehan sentään pelastaneet vanhan meijerin kommunistien hallusta. Kylä oli perinteisesti keskusta-oikeistolainen. Meijeriin oli tullut kommunistipuolueen perustama säätiö, jolla alkoi mennä vähän huonosti kun itärahoitus alkoi hiipua. Minä olin koko kaupan teon aikana täysin tietämätön siitä kenen kanssa oikeasti asioin. Edellisessä paikassa olimme asuneet patruunan talossa, jonka seinää vastaan oli ammuttu punaisia 1918. Muita kylän asuntoja kutsuttiin kasarmeiksi. Sielläkin olin totaalin naiivi paikkamme poliittisesta ja historiallisesta painoarvosta. Ihmettelin vain kuinka vihamielisesti suurin osa kyläläisistä meihin suhtautui. Nyt muutimme poliittisesti vastakkaiseen maisemaan. Vaikka olimmekin monesta syystä epäilyttäviä, olimme ainakin vapauttaneet keskeisen rakennuksen poliittisilta vihollisilta. Tämän minä olen hahmottanut vasta monta vuotta myöhemmin.

Aika pian havaitsimme olevamme keskellä maaseutua lakaisevaa rakennemuutosta. Kyläkoulu lakkautettiin ja viimeinen kyläkauppa -posti ja -pankki suljettiin. Kylätoimikunta yritti sinnitellä, mutta lopetti sekin toimintansa. Ihmisillä oli kyllä ikävä toistensa luokse, mutta luonnollisia tapaamispaikkoja ei enää ollut. Itse olimme päättäneet lähestyä kyläläisiä kunnioittavan ujosti. Toki meillä oli kinkereitä, avantouintia, 4-H kerhon kokoontumisia, hirvipeijaisia, tiepiirien ja kalastuskuntien kokoontumisia jne. Ne olivat paikallisiin aloitteisiin vastaamista.

Vasta kun se kohtalokas 10 vuotta tuli täyteen, järjestimme yhteistyössä naapuriemme kanssa ensimmäiset kyläjuhlat. Jos olisimme tehneet sen alkuvuosina, sitä olisi pidetty tunkeilevana öykkäröintinä. Lähitilojen historia on kuitenkin pidempi kuin Helsingin kaupungin. Nyt saimme juhlaamme varovaisen suopean vastaanoton. Söimme naapurin isännän lahjoittaman sian. Se oli kuolemansa jälkeen viettänyt viisi päivää savusaunassa. Viidentoista vuoden aikana juhlasta on tullut kylän ainoa säännöllinen tapahtuma, joka kokoaa paikallisia ja mökkiläisiä yhteen. Vuosi vuodelta olemme parantaneet ja laajentaneet juhlatiloja. Nyt meillä on jo katettu tanssilattia. Bändikin on tähän mennessä löytynyt, kun joku pumppu on talkoomeiningillä tänne halunnut. Jos pelkästä hyvästä ruoasta, seurasta ja soittamisen ilosta nauttivia pumppuja löytyy, kutsumme teidät tulevina vuosina viihdyttämään naapureitamme ja ystäviämme.

Jaksamisesta ja rajoista?

Monesti meiltä kysytään mistä itse saamme voimaa työhömme, missä itse lataudumme. Yksi olennainen vastaus siihen on : Tästä paikasta itsessään. Tämä järvi, nämä puut, vuosi vuodelta kaunistuva piha, joka nurkkaan ja seinään ilmestyvä lahja, muistoesine, vieraittemme tekemät taulut ja kortit, vieraiden istuttamat kukat ja puut, jne. Vaikka kohtaammekin täällä paljon raskasta ja vaikeaa, tämän paikan henki ei ole saanut olemustaan tai henkeään elämän pimeän puolen kautta. Meille tämä ei ole assosioitunut kohtaamamme tragiikan kautta. Siinä tapauksessa meillä olisi vähä väliä sellainen olo, että täältä pitäisi päästä pois, muualle hengittämään raikasta ilmaa. Melkein nolostun kun käytän näin romanttista kieltä, mutta meille tämä on monen ihmisen rakkaudella kastelema puutarha, jonka haltijoiksi meidät on kutsuttu.

Te jotka olette kauemmin seuranneet elämäämme tiedätte varsin hyvin että tämä ei ole mikään käärmeistä vapaa Eedenin puutarha. Täällä on vihattu, loukattu, kärsitty ja oltu ihan tavallisen pahoja. Se meidän ihmetystämme juuri lisääkin. Miten on mahdollista, että näin rosoisten ihmisten joukko on saanut olla niin paljon rakkauden kohteena ja välikappaleena? Kiitos kuuluu tukijoille ja talkoolaisille, jotka ovat tehneet tämän piskuisen toivon soittokunnan epävireisen musiikin mahdolliseksi.

…mutta todellisuus on kuitenkin se, että lakkaamme auttamasta vasta kun emme enää jaksa uskoa, luottaa tai antaa anteeksi. Emme halua olla hoitolaitos, joka toimii vain tiettyjen sääntöjen pohjalta.

Olemme Ystävyyden Majatalossa jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, jotka kulkevat elämänmahdollisuuksiensa äärirajoilla. Kun he tulevat luoksemme asumaan, voimme kyllä sanoa, että se on sitten ensimmäisestä petetystä lupauksesta tai juopporeissusta poikki. Joskus sanommekin, mutta todellisuus on kuitenkin se, että lakkaamme auttamasta vasta kun emme enää jaksa uskoa, luottaa tai antaa anteeksi. Emme halua olla hoitolaitos, joka toimii vain tiettyjen sääntöjen pohjalta. Haluamme olla yhteisö, jossa kaikki päätökset ovat henkilökohtaisia ja joka tilanteessa uusia. Käytännössä se merkitsee esimerkiksi sitä, että kun joku päihteiden käyttäjä taas kerran on sortunut viinaan tai pillereihin, sotkenut elämänsä valehteluilla, tappeluilla jne, kysymme koko porukalla toisiltamme: Vieläkö löytyy halua, ja motivaatiota yrittää? Vieläkö löytyy anteeksiantoa (Eihän kenenkään päihteiden väärinkäyttö ole sinänsä mikään rikos meitä vastaan, mutta yhteisöllisessä asumismuodossa siihen useimmiten liittyy henkilökohtaisen anteeksiannon aiheita.)? Vieläkö löytyy voimia? Kysymys oikeasta tai väärästä ja viisaasta tai tyhmästä joutuu joskus väistymään taka-alalle, kun jäljelle jää vain kysymys siitä jaksaako vai ei.

Myös lapset ovat osa tätä prosessia. Harvoin he joutuvat katsomaan täällä tapahtuvaa sekoilua. Yleensä tänne tulijat kunnioittavat yhteisöämme tarpeeksi mennäkseen muualle lankeamaan pahimpiin riippuvuuksiinsa. Lapset ehtivät kuitenkin kiintyä tänne tuleviin ihmisiin. Usein he antautuvat uuteen suhteeseen paljon varauksettomammin kuin me aikuiset. Meillä aikuisilla on resursseja käsitellä pettymyksiämme, mutta lapsetkin joutuvat kohtamaan menetyksen toisensa perään. Eihän sekään ole mitenkään poikkeuksellista maassa, jossa perheet jatkuvasti muuttavat työpakkojen perässä ja lapset joutuvat jättämään parhaat kaverinsa, monta kertaa elämänsä aikana. Silti se sattuu.

Valitsemamme elämänmuoto pitää sisällään sen, että otamme suurempia henkilökohtaisia riskejä kuin normaalissa laitoshoidossa tarvitsisi koskaan ottaa. Kun avaamme yhteisen kotimme jollekin, se merkitsee kutsua laajennetun perheemme elämään osallistumista. Ei sellaisesta noin vain potkita ulos. Ei lojaalisuus tietenkään ole samaa luokkaa kuin biologisen perheen jäseniin. Olemme kuitenkin monen keskustelun kautta päätyneet siihen, että emme halua tehdä elämäämme helpommaksi esimerkiksi lykkäämällä junalipun käteen heti ensimmäisen sotkun jälkeen. Jokaisen kohdalla käymme pitkän tien niin loppuun asti kuin vain ikinä jaksamme. Jaksamisen raja löytyy yleensä vasta sitten, kun se on ainakin yhdellä askeleella yliastuttu.

Jotkut tulevat tänne vain siksi että muuta paikkaa ei enää ole. Kuntien maksusitoumukset on käytetty loppuun ja hoitolaitoksiin ei enää ole pääsyä. He ovat täysin elämästä syrjäytyneet, vailla mitään todennäköisiä mahdollisuuksia kiivetä takaisin omavastuiseen elämään. Jotkut ovat innostuneet elämään jo muutamassa kuukaudessa ja ovat löytäneet siihen mahdollisuudetkin. Toiset tarvitsevat paljon pidemmän ajan toipuakseen. Sinun avullasi moni on kuitenkin tämän yhteisön kautta löytänyt uutta elämänuskoa ja voimia jatkaa.

Sen verran olemme kuitenkin jaksamisemme rajoista oppineet, että päihdeongelmaisia otamme tänne vain yhden kerrallaan. Yleensä he tarvitsevat paljon ankaramman kurin paikkoja kuin mitä meillä on. Joskus voi auttaa sekin, että ympärillä on iso perheentapainen yhteisö, jossa kukin omalla tavallaan tukee ja haastaa. Joku voi olla siinäkin vaiheessa että pitää harjoitella tavallista elämistä ihmisten kanssa, jotka eivät ole absolutisteja.

Kurssityöskentely ei ole yhtä raskasta. Kurssit ovat palkitsevia ja virvoittavia. Niille tulevat ihmiset ovat yleensä hyvin motivoituneita ja jo ennalta prosessoituneet johonkin tärkeään läpimurtoon omassa elämässään. Sellaisten kanssa “työskentely” on aika helppoa. Sitä paitsi melkein ketä tahansa on helppo rakastaa vain muutaman päivän ajan. On suorastaan palkitsevaa olla mukana kriisityöskentelyssä, josta seuraa suuria läpimurtoja ja muutoksia. On paljon vaikeampaa pysyä uskollisena pitkälle ja hikiselle toipumisprosessille, joka matkan varrella vaatii paljon kärsivällisyyttä ja monta anteeksiantoa.

Tietenkin jatkuva taloudellinen huoli on myös syönyt jaksamista. Pian tänne tultuamme alkoi lama ja lainamme heliborkorko nousi pahimmillaan 18 prosentin tuntumaan. Monta vuotta maksoimme vain korkoja. Jos pankin johtaja ei olisi ollut omalta kylältä ja työhömme suopeasti suhtautuva, hänellä olisi ollut montakin hyvää syytä asettaa meidät konkurssiin. Hänen ansiostaan tämä kiinteistö ei nyt kuulukaan osuuspankille.

Vuosituhannen vaihteessa tuli kriisi verottajan kanssa. Se oli niin traumatisoiva etten edes halua siitä kirjoittaa.

Omasta palkastamme olemme aina tinkineet kun talolla ei ole tarpeeksi rahaa. Monena vuonna olisimme tulleet paljon paremmin toimeen työttömän peruspäivärahalla. Hyvähän tällaisissa puitteissa on köyhäillä. Siksi en mielellään edes puhu tästä asiasta. Ymmärrän kuitenkin varsin hyvin ihmisiä, joiden uupumisen ja loppuun palaminen johtuu pääasiassa taloudellista huolista. Jotkut pystyvät niiden keskellä säilyttämään merkillisen luottavaisuuden Jumalaan tai siihen että asiat silti varmaan jollakin tavalla kääntyvät parhain päin. Minä en ole sellaista oppinut.

Tietenkin voisi olla mukava katsella kiinteistöä, jonka on itse ansaitsemillaan rahoilla rakennuttanut ja olla tyytyväinen siihen että on jotain, mitä jättää lapsilleen perinnöksi. Monesti olen sellaistakin tunnetta kaivannut. Nyt täytyy vain luottaa siihen, että perinnöksi jää vähän löysempi ote omistamiseen ja innostuneempi asenne antamiseen.

Silti olen myös suunnattoman kiitollinen. Meidän ei todellakaan ole tarvinnut pelätä tuppeen sahattujen lautojen vastaanottamista. Niitäkin saimme kun rakensimme rannalle kesäkeittiön ja sen yhteyteen yli kolmenkymmenen hengen juhlapöydän. Melkein kaiken rakennusmateriaalin olemme saaneet lahjaksi. Suuren varastotilank ja halkovajankin rakensimme pääasiassa lahjoitetuista materiaaleista ja työtkin on tehty talkoilla.

Tietenkin voisi olla mukava katsella kiinteistöä, jonka on itse ansaitsemillaan rahoilla rakennuttanut ja olla tyytyväinen siihen että on jotain, mitä jättää lapsilleen perinnöksi. Monesti olen sellaistakin tunnetta kaivannut. Nyt täytyy vain luottaa siihen, että perinnöksi jää vähän löysempi ote omistamiseen ja innostuneempi asenne antamiseen. Ihan hyvät syyt minulla on uskoa että niin tulee myös käymään.

Omilta vanhemmiltani opin että antaminen alkaa vasta 10% jälkeen. Eikä siitäkään antamisesta mitään suurta ääntä pidetty. Ei ketään nöyryytetty lahjoilla, eikä sillä myöskään mitään kunniaa haettu. Minun elämäni ensimmäinen Ystävyyden Majatalo oli lapsuuteni koti. Minä synnyin verstaan vintille, mutta isäni oli päättänyt rakentaa perheelleen, kodin jonka toinen kerros olisi aina auki vieraille. Se valmistui ensimmäisenä. Perhe muutti taloon vasta vieraiden jälkeen.

Mutta sen Majatalon tarinasta enemmän myöhemmin.

Tapahtuma­kalenteriKurssit ja juhlat koko vuodelle


Lahjoita helposti MobilePayllä

Voit lahjoittaa myös tilisiirrolla, katso tästä.


Mestari Eckhart ja Eckhart Tolle
- Arjen hengellisyyttä etsimässä -Tutustu ja tilaa majatalon isännän uutuuskirja!