Palaute Rehellinen rukous -kirjeestä

Kirjeesi rukouksesta puki ihanasti sanoiksi sieluni tuntoja ja rohkaisi löytämään oman sisäisen rukoukseni. Tämä viesti tuli todella suureen hätään. Aikaisemmatkin ovat olleet todella tarpeen, mutta mikään ei ole kolahtanut niinkuin tämä. Odotan innolla jatkoa.

Työttömänä en pysty lähettämään kuin muutaman kympin silloin tällöin, mutta olen kyllä vihjaissut teistä rahakkaimmille ihmisille. En tiedä onko heitä sielläpäin liikkunut.

Kiitos Ystäväkirjeestä. Se sisälsi kultaomenoita hopeamaljassa.

Viimeistä kirjettä lukiessani tuntuu melkein uskomattomalta, että melkein kaiken tämän olen elänyt, tai ainakin koskettanut sitä. On hurjaa lukea ajatuksista, kokemuksista ja tunnoista, jotka kokee omikseen, vaikka ei ole aikaisemmin uskaltanut omia niitä. Todellakin: ”Rukous voi olla haavoitetun ja vapisevan sydämen hiljaista verenvuotoa lävistetyn sydämen lähellä.

Useimmat käsittelemistäsi aiheista koskevat ihmisenä oloa rehellisemmin ja paljaammin kuin olen kuullut kenenkään näinä vuosina uskaltavan ottaa esille. Uskaltamisesta se minusta on kiinni.

Vaikeat asiat kuten viha, pelko ja seksuaalisuus on helpompi lakaista maton alle.

Uskon, että olette todella tarpeeseen tässä pystyyn jäätyneitten peräphjolan asujien elämänetsinnässä. Olen monesti ajatellut että mahtaako maailmassa olla toista heimoa, jossa todellinen hengellinen elämä, koko siinä rikkaudessa kuin Isä sen tarkoitti, on yhtä suuressa vaarassa muumioitua perinteiden ja kansallisten traumojen kääreisiin.

Siitä tuli niin hyvä olla kun huomasin kirjeestäsi niin paljon omia ajatuksiani.

Viimeinen kirje rohkaisi minua elämään kaikilla elämän ulottuvuuksilla – Jumalan edessä.

Kirjoitit vähän kiitoksestakin. Suhteessani Jumalaan minulla tuntuu kaiken pohjalla olevan pieni hiljainen kiitoksen henki, josta saan ihmeellisesti voimaa ja rohkeutta. En kiittele hampaat irvessä Paavalin käskystä. Silti kiitän melkein joka tilassa. Se tuottaa sydämeeni syvää luottamusta ja optimismia. Pitkä sitaattisi Intohimoisesta Armosta oli muuten uskomaton juttu. Sellaista kait elämä parhaimmillaan voi olla.
Istun tässä ja tunnen itseni hyvin onnelliseksi. Ilman Jumalan suurta armoa ja teidän työtänne, en tässä näin istuisi. Haluan vain kertoa kertoa arvostukseni ja vakuuttaa jatkavani rukouksiani puolestanne.

Kirjeesi oli ylistyslaulu Luojan kädestä lähteneelle elämälle. Toisaalta mitä syvimmin hengellinen, toisaalta piristävän epähengellinen verrattuna parinkymmenen vuoden takaiseen voimaa, antautumista, valvomista ja pyhitystä pursuilevaan rukouskirjallisuuteen (nykyiset vastaavat kirjat osaan jo sujuvasti kiertää). Näillä hengellisen kuntokoulun bodausohjeilla rääkkäsimme alikehittynyttä kehoparkaamme, joka tehotrimmaamisen sijasta olisi tarvinnut armollisen Jumalan luo sellaisenaan menemisen vitamiinihoitoa. Kallisarvoinen armo-käsitekin oli alistettu vain välineeksi tullaksemme uudeksi uljaaksi atleetiksi luonnottomasti pullistelevine ylilihaksineen. Lasta ei näiden hengellisesti kauniiden ja rohkeiden kuntosaleilla tietenkään näkynyt. Se oli teljettynä kellariin ja luukut kiinni kaikkinaiseen sisäiseen pimeyteen.Provosoiko kirjeesi syntiin ja jumalattomuuteen kun seksiä käsitellessäsi kuudennen käskyn punaisen valon sijasta painatkin vihreää kaikille mahdollisille ja mahdottomille seksi-ilmentymille tulla valoon lymyilyloukoistaan? Tarkempi lukeminen kyllä paljastaa, mihin olet seksiongelmaista kutsumassa; Et maailmanlopun meininkiin vaan rehellisyyteen Jumalan edessä ja sitä kautta Hänen parantavan kosketuksensa vaikutuspiiriin, jonka vähittisenä hedelmänä on kiitollisuus ja vastuullisuus. Joten se siitä syntiin usuttamisesta.

Kiitos luvustasi ”Kyynelten lahja.” Itkettävän lohdullisina koin erityisesti kaksi kohtaa:1) sovinnon kyyneleet vastauksena surulliseen menneisyyteensä. Ne valuvat vaikkapa bussissa kuunnellessani takanani istuvan parivuotiaan lapsen maailmaasyleilevää puheenpulputusta. Häntä syleillään ja rakastetaan, siitä tuo avoimuus ja luottavaisuus. Ihastunut kuunteluni muuttuu äkkiä syväksi suruksi: Olin jo tuonikäisenä suppuun vetäytynyt, eikä luottamuksestani ollut jäljellä kuin musta karsta. Kuinka väärin! Mikä kohtuuton menetys! Ja kuitenkin – kuinka hyvältä tuntuu saada itkeä tätä rauhassa. Tämä oli tärkeä matka.

2) Katumuksen kyyneleet. Tässä itkussa ei ole syyttäjiä eikä syytettyjä. Taas kyselen: ”Voiko se olla totta?” Hitaasti ymmärrän: Näin ja vain näin jaksan kohdata rikkomukseni. Syyllisyyden käpertämällä olemuksella sitä ei voi tehdä.
Ihmettelenpä ketä voisi haukotuttaa näin intohimoinen teksti. Eikä tämä palo oli kuitenkaan fanaattisuutta, vaan mukaansatempaava kutsu elämään. Kiitos kutsusta!

Taas veit Daniel yöuneni. Minun ei pitäisi koskaan lukea kirjeitäsi työpäivää edeltävinä iltoina. Tekstisi sai ajatukseni taas pyörimään niin vinhasti, että Nukkumattikin pelästyi.

Kun luin viimeisen kirjeesi, minulle tuli sellainen tuntu, että sen on kirjoittanut edelleenkin uhmakas lapsi, joka ei ehkä vieläkään ole parantunut menneisyyden haavoista ja uhmakkaasti jatkaa omaa linjaansa miettimättä seurauksia. Sisar Herrassa.

En enää halua kirjeitänne. Aluksi luulin, että toimitte Jumalan sanan pohjalla, mutta kun olen lukenut kirjeitänne en enää ymmärrä mikä on työnne motiivi. Olen kysellyt Jumalalta asiaa enkä ole saanut lupaa tukea työtänne. Tuntuu siltä, kuin synti tehtäisiin lailliseksi, vaikka Jeesus sanoi, että portti on ahdas ja tie on kaita.

Viimeinen kirjeesi oli viimeinen pisara. Kirjoitit uskovaisten rovioista, joilla Röyhkän levyjä poltetaan. Olisin odottanut sinulta, jota joskus pidin melkein Jumalan profeettana, ”Voi”-huutoa tämän kansa nuorison puolesta. Mutta sinua voivotuttaakin enemmän uskovien herääminen kyseisten ilmiöiden havaitsemiseen. En halua enää kirjeitäsi.

Alku teidän toiminnassanne on olut hyvä, mutta nyt Saatana on tullut teidän elämäänne. Teidän toimintanne ei ole raamatullista. Jumala on pyhä ja Pyhä Henki ei voi syntiä siunata. Pyydän, älkää puhuko edes pienellä kirjaimella Jeesuksesta, kun elämänne ei ole kunnossa. Älkää vetäkö Jumalaa likaojaan! Onko Kristus kärsinyt ristillä teidän edestänne turhaan?

Rukous sukeltaa sisääni kuin pimeään kaivoon
spiraalin muotoiseen mustaan ja limaiseen
Luuli eksyneensä tai lähteneensä väärään suuntaan
Mutta syvällä kaivon pohjalla loistaa helmi
ei, se onkin valo
Se on aukko josta valo loistaa yhä kirkkaammin
Se on rukouksen mentävä ovi
valoon – Jumalan sydämeen.
Jeesus ei asu tuossa pintani alla
Hän ei asu sydämessäni kuin käkikellossa.
Ei hän hyppää sieltä esille kukkumaan
kun painan rukousnappia.
Hän on minussa – luissa ja ytimissä.
Sydämessä jos tahdon
ja minä olen Hänessä kaikkialla.
Jeesus, sinä ymmärrät minua sanoittakin.
Luotan, että ymmärrät vaikka käyttäisin sanojakin.En välitä siitä, ovatko nämä runoina mistään kotoisin, tai edes ”oikeaoppisia”, niin iloinen olen niistä.

Jos ovat kirjeesi neljän viimeisen vuoden ajalta aina merkinneet minulle tärkeää sisäistä happeningiä ahkerine jälkipureskeluineen, seurasi tätä ennennäkemättömät sisäbileet jo alkuvaiheessa. Yhtenä osoituksena olkoon siitä nenäliinapakkauksellinen kyyneleitä, jotka yhden aamupäivän aikana irtosivat kysellessäni kyselemästä päästyäni: ”Voiko olla totta, että kaikki se mikä minussa on totta, saakin olla totta? Tämähän on jo liian hyvää ollakseen totta!” ”Tosi on”, kuului jostakin yhä vakuuttavammalla äänenpainolla. aamupäiväni oli ihanalla tavalla suistunut raiteiltaan yllättävän syväilon kautta. Jumalan salaisuuksien esirippu oli avautunut lisää paljastaen hyviä uutisia.Käsitellessäsi rukouksen esteitä murruin täysin lauseeseen: ”Suurin esteistä taitaa olla se, että rukoukseen on saanut tuoda niin vähän siitä mitä rukoilija todellisuudessa ihmisenä on.” A’vot, eli Aamen. Olinhan minä tuonut jo yhtä ja toista keskivertokristillisyyden näkökulmasta radikaalia kamaa päiväkirjarukouksiini, mutta tämän ja monien muiden pysähdyttävien lauseiden kautta ymmärsin, mitä hurjaa kuonakasaa edelleenkin yritän Jumalalta pimittää. Sisältäni löydän vieläkin rippeitä ”Sopiva rukoukseen ja ei-sopiva rukoukseen” -karsinoista. Minä kun luulin jo antaneeni lähtöpassit erilaisille, hieman ryppyotsaisille hengellisille karsinanikkareille.

Aitojen hajoittamisen aloitin tekemällä matkan edellisen yöni päähenkilön, tuskaisen lapsen kaikkeinpahimpaan eli superhävettäviin tilanteisiin, joihin en edes Jumalaa ollut osannut tai uskaltanut aikaisemmin kuvitella mukaan. Siihen paskaiseen alennustilaankin tuo pyhä ja puhdas suostuu mukaan nirsoilematta ja nenästä kiinni pitelemättä. Lapsen yksinäistä häpeää seuraa joku ymmärtävästi ja koko lapsen syliin sulkevasti. Voiko tällaista huikeutta sulattaa kuin vähitellen!

Seuraavaksi tartun sitkeään seksuaaliseen fantasiaani, jota olen kyllä suht’ häpeilemättä ahminut, mutta ”Kielletty Jumalalta” -kylttiä heilutellen. En tietenkään ole kuvitellut tämän leffan jääneen häneltä näkemättä. Olenpahan vain katsonut yksityisomaisuudekseni uhitellen lievästi: ”Tää on mun, eikä tää kuulu sulle. Sinä luokittelisit sen kuitenkin kuudennen käskyn rikkomiseksi. Elin aivan liian kauan seksuaalisella säästöliekillä, joten herkuttelen vaikket antaisikaan.”

Ja mitä Hän vastaakaan nyt: ”Suotta moinen epäluuloisuus, rakas nainen. Minäkö en tietäisi ja kohtaisi ikiomasta kuvitelmastasi huokuvaa perusrukoustasi? Minäkö en iloitsisi viime vuosien löydöistäsi ja vähittäisestä rohkaistumisestasi omaan seksuaalisuuteesi. Minäkö en olisi halukas vastaanottamaan sen koko kirjon iloineen ja pulmineen jatkossakin.” Jotain minussa alkoi varovaisesti avautua, eikä uho enää viihtynyt kiitollisessa sydämessäni. Olen matkalla naiseksi joka olen.

Joko nyt kaikki sisälläni on ajatusten, tunteiden, tarpeiden, unelmien jne yhtä suurta vapaata laidunmaata ja temmellyskenttää Jumalan paljastavan mutta armollisen lämpimän auringon alla? Ei varmastikaan. Mutta olen saanut tervetulleen uuden ulottuvuuden rukouselämääni kutsua vielä karsinan pimennossa piileskelevät puoleni avaraan ulkoilmaan.

Kun sinä aloit rukoilla, lähti liikkeelle sana… (Dan.9:23). Nämä ovat olleet merkittäviä sanoja eläessäni rukouksen merkitystä todeksi omassa elämässäni.Hän paljastaa syvät ja salatut asiat. Hän tietää mitä pimeydessä on, ja valkeus asuu hänen tykönänsä. (Dan.2:22)
Löysin tuon raamatunpaikan juuri äsken, mutta se oikeastaan kuvaa hyvin sitä prosessia, jota olen jo yli kymmenen vuotta käynyt.

Löysin Raamatusta kohtia joissa puhuttiin avartumisesta. Ne koskettivat minua ja aloin rukoilla, että avartuisin. Koen, että koko senjälkeinen elämäni on ollut yhtä vastausta tuohon rukoukseen.

En tiennyt silloin kun aloitin tämän rukouksen, mitä se tulisi elämässäni merkitsemään ja jos olisin tiennyt, tuskin olisin uskaltanut rukoilla.

Koko elämäni on muuttunut, kaikki minussa ulkoisesti ja sisäisesti. Se tuntuu olevan ihmetyksen aihe monille. Muutosprosessi on ollut monilta osin hyvin raskas. Kun jokin vaihe on läpikäyty ja olen saanut siihen hieman perspektiiviä, voin nähdä kuinka suurenmoista Jumalan eheyttävä ja parantava työ on.

Olen samaiset kymmenen vuotta seurannut sinun vaiheitasi ja nähnyt, että olet niinikään joutunut arvioimaan uudelleen asioita…

Kuinka usein olenkaan koettanut vaihtaa unelmani käyttökelpoisempaan, luullen Jumalan sitä minulta vaativan. Olen niin syvästi säistänyt, että ainoastaan kiltit lapset palkitaan…

Joskus kristittyjen parissa ollessa ja heidän puheitaan kuunnellessa tulee sellainen olo, että jolleivät he varjele Jumalaa ja Hänen kunniaansa, niin sitä ei ole tai se katoaa jonnekin. Ikäänkuin Jumalan kunnia, tai mikään Hänestä, olisi meidän käsissämme. Asia on ikäänkuin kääntynyt päälaelleen. Mitä me voimme vaikuttaa Jumalan olemukseen?..

Suuria ja ihmeellisiä asioita on tapahtunut. Siitä huolimatta pimeys ympärilläni juuri nyt on kuin tiheä verkko. On niin monta ratkaisematonta asiaa ja juuri nyt sisälläni on kysymys: ”Mikä on unelmasi? Mitä sinä toivot?” Tässä tilanteessa kun olen jo yli vuoden ollut työttömänä,, kun rahat ovat loppumassa, kun asuntovelat painavat päälle, eikä rahaa ole, kun on äärimmäisen vaikeaa nähdä mitään ratkaisua mihinkään.

Nytkö on oikea hetki toivoa, nyt juuriko kertoa ne unelmat, jotka on vaihtanut käyttökelpoisempiin? Ehkä kirurgi juuri nyt tekee työtään, kaivaa luotia sisältäni. Olen pettynyt moniin ihmisiin ja nämä pettymykset ovat tehneet äärimmäisen kipeää. Minun on vaikea luottaa muihin, enkä silti pysty elämään ilman luottamusta ja toisi ihmisiä.

Elämäni on kuitenkin rukousta, rikas ja antoisa matka, suunaatonta iloa ja kipua, hapuilua, etsimistä, ymmälläoloa. Kaikki mitä ihmisyyteen voi kuulua…

Joskus tekisi mieli nousta paikalle, josta näkyy ja kuuluu kauaksi ja huutaa ihmisille, että oletteko tulleet ajatelleeksi kuinka arvokas on elämä, jota elätte, kuinka mittaamattoman arvokas juuri sinä olet! Tai ehkä se pitäisi kuiskata hiljaa. Joskus kuiskauksella on paljon huutoa voimakkaampi teho.

En usko käännytykseen, ihmisten ylipuhumiseen. uskon, että siinä työssä on vain yksi pystyvä, Pyhä Henki. Haluan vain olla lähimmäinen sille, jota Pyhä Henki puhuttelee. Toivon, että voisin malttaa mieleni, että rauhoittuisin kuuntelemaan, että antaisin tilaa elämän löytymiselle.

…Kun vartuin jatkoin jonkinlaista juttelua tai ajattelua Jumalan puoleen. en rekisteröinyt sitä rukoukseksi, mutta nyt tajuan sen sitä olleen.Kääntymykseni jälkeen rukouselämäni organisoitui. luin paljon rukousta koskevia kirjoja, katselin muita ja imin vaikutteita. Siitä alkoi sarja kaikentyyppisiä rukouksia taivaan ja maan väliltä. Jotkut jaksot olivat hyvin lainomaisia ja rukoukset ritualisia. ”Kun oikein rukoilen, saan tai saavutan jotakin. Vuorenhuippuna oli ns. uskonrukous, jonkinlaisen menestysteologian tyyliin: ”Jos vain… niin sitten.”. Kun sitten reaalitodellisuus vähitellen osoittautui toiseksi kuin ”uskontodellisuus”, rukoukseni lakkasivat. jäljelle jäi vain mykkä huuto. Kaikki tunteet ja ihmeelliset kokemukset olivat tipotiessään. Oli vain tyhjä hiljaisuus.

Tässä käännekohdassa rukoukselle oli löydettävä uusi pohja ja merkitys. Sen löytäminen oli tosi vaikeaa kun pää oli täynnä vanhoja oppeja siitä mitä rukous on, mitä sen pitäisi olla ja mitä sillä pitäisi saada aikaan.
Seurasi pitkä aika sekavaa hapuilua ja hiljaisuutta. Joskus sopertelin ”Isä meidän.., ja ihmettelin enkö enää mitään muuta osaa. Eikö löydy enää muuta sanottavaa. Kunnes tajusin, että juuri tuossa rukouksessa oli kaikki olennainen. Ei tarvittu pitkää listaa, ei kaupantekoa, ei yrittämistä.

Nykyään rukous ei ole enää sitä, että se ”toimii”, tai ”ei toimi.” Se on yhteentuloa ja kohtaamista. Se on mahdollista kaikenlaisissa tunnetiloissa. Enää joku tietynlainen rukousvastaus ei ole ydinjuttu. Kykenen kestämään myös näennäistä hiljaisuutta ja ennenkaikkea käsittämättömyyttä.

Onhan minulla edelleen tarpeita joita esitän luottamuksella Jumalalle, mutta painopiste on kuitenkin siirtynyt mahdollisuuteen vain kohdata rukouksessa, olla sydän auki toisen edessä.

Päivän aikana saatan mielessäni puhella itselleni ja Isälle. Olen kokenut, että juuri pienet tapahtumat voivat luoda tärkeän yhteyden Isään, kun ne antavat aiheen sanoa: ”Oi Jumalani, kyllä sinä oletkin hyvä.” tai ”Neovo minua nyt.”Oli sellainenkin aika jolloin annoin kiireen etäännyttää minut tällaisesta sydämen rukousyhteydestä. Vasta erilaiset vaivat ja sairaudet pakottivat minut luopumaan liallisesta touhuilusta ja etsimään hiljaisuutta. Myös surulla oli oma osuutensa tähän. Erämaa oli välttämätön vaihe ja olen siitä jälkeenpäin kiitollinen. Nyt haluan hartaasti pitää kiinni löytämästäni läheisyydestä ja rukouksen olotilasta.

Kiitos keäisestä tönäisystä kohti elämää ja Elämää.Nähdessäsi viimeisen kirjeesi otsikon sisälläni muljahti epämiellyttävästi. Pyörittelin lehteä epätietoisena, kunnes päätin, että luettava se on…

Ahdistuksen ruokkiminen ei oikein houkutellut, joten päätin aloittaa rehellisestä rukouksesta. Mikä olisi minun rehellinen rukoukseni? Millaiseen Jumalaan uskon ja millaiseen en? Syntyihän siitä tekstiä, kunnes aloin lähestyä ydintä. Siinä vaiheessa napsahdin lukkoon. Paperille ei tullut enää rivin riviä.

Vasta myöhemmin jutellessani terapeuttini kanssa totesin, että minun rehellinen rukoukseni on, etten halua uskoa sellaiseen Jumalaan joka tulee, haluaa tulla minun sisälleni. Olin tietenkin pienoisessa paniikissa siitä, mitä olin juuri päästänyt suustani. Saamani opin valossa koko jumalasuhteeni oli vaakalaudalla…

Myöhemmin…

Näen Jeesuksen tienä minun sisältäni iankaikkisuuteen. Toiseksi tajuan nyt, että Jumala tulee minun sisälleni sisältäpäin. En vieläkään ymmärrä, mitä se merkitsee, mutta tiedän, että jokin kuollut kohta on alkanut elää. Tämä oli minulle evankeliumia.

Jumala ei olekaan taivaallinen lekanheiluttaja, joka kerta toisensa jälkeen nuijii minut sirpaleiksi ja kyräillen rakentaa niistä uusia, entistä ehompia malleja. Sensijaan Jumala täydentää minut siksi, miksi minut on alunperin tarkoitettu, elämää eläväksi.

En ole uskaltanut päästää Jumalaa lähelleni väkivallan pelosta. Olin varma siitä, että hän vahingoittaisi minua. Vuosia sitten uskalsin ajatella Jumalaa vain Pyhänä Henkenä. Nyt huomaan, ettei hän satuttanutkaan hoitaessaan.
Viime kesän kurssin jälkeen uskalsin varovasti ajatella Jeesusta. Pidin hänet kuitenkin käsivarren mitan päässä ja siksi tämä sisältä sisälle tuleminen elämänä tuntuikin niin helpottavalta ja vapauttavalta.

Jumalan isänä olen sijoittanut jonnekin hyvin, hyvin kauas, Vanhaan Testamentiin vihaiseksi ja loukkaantuvaksi Jumalaksi, josta ei koskaan tiedä. Hänen läheisyydessään on paras hissutella villasukat jalassa varpaillaan, jos haluaa säilyttää henkensä. Uskalsin kuitenkin sanoa tämän hänelle. En kyllä uskaltanut jäädä kuuntelemaan vastausta, mikä rehellisyyden nimissä todettakoon.

Muutaman päivän päästä olin ystävän luona, joka ehdotti rukousta. Samassa aurinko putkahti pilvien raosta ja kylvin lämmössä ja valossa, kunnes huomasin kulkeneeni Isän luokse. Jollen olisi istunut olisin pyllähtänyt nurin, niin pöllähtänyt olin. Minä kohtasin Isän, eikä se sujunut kyynelittä – ei kai kummaltakaan.

Tällaista on siis seurannut minun rehellisistä rukouksistani, joihin en edes uskaltanut odottaa vastausta. juuri ja juuri uskalsin puristaa ne itsestäni ulos. Olen jokseenkin tyrmistynyt ja järkyttynyt. Miten se voi olla mahdollista? Rukouksen rääpäle, jota ei heti edes rukoukseksi tunnistaisi.

Itse asiassa ensimmäinen kommentiini kirjeeseen oli:
”Minä en halua olla rukoilija, en hyvä enkä huono.”

Rukouskammoni syy on oma tarinansa. Nyt olen kuitenkin huomannut rukoilleeni ja saanut lahjoja Jumalalta sellaisessa muodossa jossa olen pystynyt ottamaan ne vastaan, nimittäin rukousmatkoissani ja mielikuvitusmatkoissani.
Pikku maailmani on kokenut järistyksen. Minä en tunnu enää samalta, Jumala ei tunnu enää samalta, eikä Raamattu tunnu samalta. ilmeisesti toiset ihmisetkään eivät kohta tunnu enää samalta. Siinä se taas on, muuttuminen ja luopumisen kipeä armo.

Nyt tiedän miksi kirjoitan tätä juuri teille. Viime kesänä jouduin luopumaan suojauksistani ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olin saanut ne valmiiksi. Se oli ehkä ainoa kerta kun kohtasin jonkun joka on itseäni vahvempi, mutta joka ei yritä murskata, vahingoittaa tai käyttää hyväkseen. Kiitos.

Tuo rukous-teema ei kaiu korvissani vieläkään täysin ilman viidesläisen Urho Uskovaisen saarana- ja vaatimusäänenpainoja. Omasta rukouskertomuksestani en saa kirveelläkään tehtyä menestystarinaa huippuihmeellisine rukousvastauksineen.Ensimmäinen muistikuvani rukouksesta on niin lannistavan musta, että tarvittiin muutama vuosikymmen siitä toipumiseen ja jumalakuvani muuttumiseen: Pieni koulutyttö heräsi yöllä hiestä märkänä sydämen hakatessa kuin viimeistä päivää.

”Minä kuolen”, oli itsestäänselvyys.

Mihin muuhun tällainen ilman loppumisen tunne voisi päätyä. Pahinta ei kuitenkaan ollut itse elämän päättyminen vaan tämä yksinäisyyden viimainen autiomaa vailla yhtäkään vastaantulevaa silmäparia. Apua hän ei osannut pyytää, mutta muisti pyhäkoulussa kuulleensa jostakin Jumala-nimisestä olennosta. Sitä kohti tuo jo aikoja sitten elämän ja rakkauden maasta lähtemään joutunut pikku pakolaislapsi nyt kurottautui tukehtumistunteen tiivistyessä hetki hetkeltä. Hän odotti, mutta turhaan. Vain autiuden viima puhalsi jäätävän vastauksensa. Tähän pettymyksen pimeyteen muistikuva katkeaa.

Selvisin kuitenkin hengissä. Melkoinen rukousvastaus sekin, vaikken Taivaan Isää tuossa kauhuyössäni kohdannutkaan. Läsnä hän oli kuitenkin. Muu jää mystiikan peittoon.

Välillä pysähdyin hetkeksi höristelemään korviani, jotka tavoittivat sanan armo. Kuin raikas puro olisi solissut tuossa sanassa, jota toki olin kuullut jo vuosien varrella, mutta aina johonkin ehtoon kytkettynä. Mutta esim. Erkki Leminen sanoi sen toisin, leppoisan kotoisasti ja raikkaasti.

Sitten alkoi päivänkakkaravaiheeni: Toivo, ei toivo, toivo, ei toivo… Joskus jopa tunsin jotakin rukoillessani, mutta nämä hetkittäiset kakunkohoamiset päättyivät aina pannukakkumaiseen lopputulokseen.

Jokin perusvika tässä kaikessa täytyi olla.

”Mikä on elämässäni syntiä, mikä sairautta ja mitä tekemistä armolla on tässä sekasotkussa.”, kyselin kyselemästä päästyäni.Eikä kukaan osannut vastata liian vaikeisiin kysymyksiini. Erehtyessäni kysymään moisia jumalalta sain roskat silmilleni:
”Tämä kyllä kirkastuu normaalisukoville, vaan ei tuollaiselle ulkopuoliselle.”

Aloin etääntyä tästä turhauttavasta uskomisesta roikkuen kuitenkin ulkonaisesti vielä uskovaisen roolissa. Rukouselämäni kuihtui entisestään. Vielä yritin rukoilla joidenkin asioiden ja ihmisten puolesta kostumatta sisäisesti tippaakaan näistä rukousluetteloista. Puuttui tuo sinä-minä-suhde.

Tämä oli ensimmäinen osa erään kristityn vaelluksesta. Vaivatun sielun yöksi, sisäiseksi jääkaudeksi ja vääristyneiden Jumalan kasvojen harhaksi tätä kummajaisaikaa voisi myös kutsua.

Yön valkenemisen, kestojään sulamisen ja Jumalan todellisten kasvojen paljastumisen aika oli koittanut. Sieltä ja täältä aloin löytää murusia juuri minunkaltaiselle.

Ystävyyden Majatalon kautta vasta pääsin elämän leipään käsiksi. Tarvitsin tuon sinä-minä-suhteen ja ahaa-elämyksen: Jumala odottaa bunkkerista päivänvaloon murtautumistani, joka yllätyksekseni olikin minusta kiinni.
Samoihin aikoihin opin sinulta uuden tavan lähestyä Jumalaa: Päiväkirjarukoilemisen. Alusta asti se istui minulle paremmin kuin tuo kielteisillä rasitteilla lastattu puherukoukseni. Näin konkreettisesti tarvitsin uutta aukaistua sivua elämääni voidakseni tutustua toisenlaiseen Jumalaan. Horjuvatkin ensiaskeleeni olivat toista kuin sydämeni autioksi jättänyt muka-kristillisyyteni.

Ovien aukeneminen jatkui.

”Ettäkö itse Jumalan kanssa voisi käydä vuoropuhelua. Mitä siitä tulee kun rupean laittamaan Jumalan suuhun sanoja?”
Yllättävän nopeasti epäilevät ja pyhäinhäväistyksestä syyttävät äänet vaikenivat ja uskaltauduin tähän toisella kurssillani oppimaani dialogi-seikkailuun. ja kas kumma, millaiseksi Jumala alkoi osoittautua. Toinen osapuoli puhui kyllä mitä sattui testatessaan Jumalan uskollisuutta, mutta se piti.

Loppuikäni muistan lämmöllä tätä Jumalan syliin sisäänajoni aikaa, tuota pari kuukautta kestänyttä päivittäistä ”Rakastatko minua -Rakastan” -dialogia.

Sittemmin se katkesi sisäisiin kaaosviidakkoihini, mutta oli luonut kalliopohjan, jolle sekoilureissujeni jälkeen sain taas jalkani asettaa. Luulenpa että tämä parin vuoden takaisen ajan muistelu ja siihen liittynyt rukouspäiväkirjani selailu on uudelleen virittänyt mieleni tälle rukousmahdollisuudelle. Olin jo unohtaa tällaisen helmen olemassaolon.

En voi kerskata palavasta ja säännöllisestä rukouselämästäni, enkä uskollisesta esirukouilustani. Ailahteleva hupakko olen, jos suoraan sanon. Liian helposti sotkeudun omiin hämähäkinverkkoihini kunnes Jumala sitten jossain vaiheessa kysyy:
”Mitä sinulle kuuluu? Vastauksen toki tiedän, mutta sinulle itsellesi tekisi hyvää minulle puhuminen.”

Tosiaan, miten voinkaan laiminlyödä tätä eleetöntä mutta maailman parasta mahdollisuutta. Kuinka riemullista on oman unohtavaisuuteni ja hajamielisyyteni keskeltä muistaa taas tuo uskollinen vierelläkulkijani ja Isäni.

Välillä Hän kuitenkin vaikenee ja vanhat epäilyni Hänen kalseasta torjuvuudestaan aktivoituvat. Silloin tekisi mieli paiskata seinään Raamattu, joka kehtaa katteettomasti väittää: ”Kolkuttakaa niin teille avataan.” Ovi on ja pysyy kiinni. Miksi Jumala kätkeytyy, on kysymys, johon minua viisaammatkaan eivät osaa tyhjentävästi vastata.

Liikuttavinta rukoilua on ollut tuoda Hänen eteensä sisäinen lapseni ja nähdä nuo hellät silmät, jotka seurasivat häpeä-nimisessä mökinröttelössä lymyilevää silmäteräänsä. Nyt tiedän Jumalan tulisesti haluavan saattaa tuon lapsen törkypesästä ulos auringonvaloon perhosten ja kukkien keskelle nauraa kikattamaan.

Jumala on kuiskannut korvaani: ”Ihana lapsi”, enkä halua enää väittää vastaan. Nyt lapsi saa myös itkeä kipuaan, suruaan,
kiukkuaan kohdaten taivaallisen kuuntelijan. Sekin lohduttaa häntä, jolta tämä kaikki oli evätty haisevan mökinrähjän hämäryydessä.

Rukouksessa kohtaan myös kasvuun kutsuvan Jumalan. ”Anna läheisellesi tilaa olla oma itsensä.” Tämän kuulen päivittäin. Siihen omakin sydämeni kaiken hälyn keskeltä yhtyy. Tässä kohtaan työmaan, jolla ei työttömyyden peikko vaani.
”Kasvata sinä minua armollasi”, huokaan pyyhkien hiki- ja kyynelpisarat kasvoiltani. Kuinka työlästä ja hidasta onkaan muuttuminen. Mutta kiitos sinulle ja teille tähänastisesta, tästä auringonnoususta elämässäni.

“Minä olen mietiskellyt ™ viitisen vuotta ennen uskoontuloani ja koin todella menetyksenä luopua tuosta hiljentymistavasta. Siinä taas kerran heitettiin lapsi pesuveden mukana kokonaan pois. Nyt olen taas vuoden verran harjoittanut ns kristillistä syvämietiskelyä. Tämä on ollut valtavan arvokas löytö minulle. Syvän hiljaisuuden taso on minulle nimenomaan Hänen kohtaamista ja Hänen syliin menemistä. Se on lepopaikka ja voiman lähde.
Nouwenin kirjoista muistan, kun Nouwen kysyi ohjaajansa neuvoa ja mielipidettä, niin yleisohje oli aina: ”Hiljenny enemmän.” Hiljaisuudessa ja sanattomuudessa kohtaan Hänet niin eheyttävänä ja lääkitsevänä, että kokemus ei jää vain kokemukseksi. Siitä tulee olotila, joka kulkee mukana päivän hälinään ja ihmissuhteisiin. Se auttaa minua pysymään itsenäni nimenomaan niissä vaikeissa suhteissa, joissa helposti lähden reagoimaan tavalla, joka eksyttää minut perusminästäni.Ei minua ole opetettu
kuuntelemaan itseäni
– äidin oikkuja ja huutoja
– sitten ystävälliset ”sisaret ja veljet Herrassa”
tiesivät puolestani.

Nouwenin puheista ohjaajansa kanssa on jäänyt mieleeni myös tunteiden kuuntelemisen ja kohtaamisen tärkeys.
Kirjeesi auttoi minua ymmärtämään aikaisemmin lukemiani Stinissenin puheita Zeniläisen ja kristillisen mietiskelyn erosta peremmin.

Hiljentymisen myötä ovat sanat jääneet vähemmälle. Tilalle on tullut lupa olla, tässä ja nyt, levätä vaikka rajujenkin tunteiden ja mielikuvien kanssa, katsella, tunnustella ja antaa niiden mennä…

Haluaisin olla lähimmäiselleni ihminen
jonka luokse on ilo tulla
jonka luona on hyvä olla
jonka luota voi lähteä toivon kipinä sydämessä.

Aamuisin minulla on tapana mietiskellä ja rukoilla jonkin aikaa ennen nousemista. Yleensä rukoilen Isä Meidän -rukouksen. Liitän siihen kuitenkin läheisiänä, tulevan päivän tapahtumia; työni, työtoverini ja potilaani. Pyydän anteeksiantavaa mieltä ja varjelusta.

Vaeltelen tämän rukouksen myötä alkavan päivän mahdollisissa tapahtumissa. tulee sellainen olo, että kaikki mitä tulen kohtaamaan voin ottaa vastaan jumalan kädestä.

Henkinen kasvu, kipeistä kokemuksista paraneminen ja itseeni tutustuminen liityvät paljon hiljaisuuteen ja rukoukseen.
Aina kun on jokin erityinen vaihe tai työskentelyprosessi päällä, pidän huolen siitä, että varaan aivan yksinäistä aikaa olla Herran ja itseni lähelä tavallista pidempään. Muulloin riittää aamun rukoushetki ja huokailut pitkin päivää.

Minua on opetettu
rukoilemaan itselleni nöyrää ja sävyisää mieltä
elääkseni sovussa ja toisia palvellen naisenelämääni.
Vahvista minua sinä joka minut loit
pystyäkseni nousemaan kapinaan
niitä vastaan jotka haluavat
minun pysyvän kilttinä, helppona ja miellyttävänä.
Vahvista minua
kaataakseni sydämestäni epäJumalankuvat
jotka vaativat minua uhraamaan
omat ajatukseni, tunteeni, tahtoni ja aikani
miesten asettamille tavoitteille.
Vahvista minua
että oppisin kuuntelemaan elämää
omia ajatuksiani, tunteitani ja tahtoani
Sinun sanasi valossa ja rukouksen hiljaisuudessa.
Anna minun etsiä totuutta ja sitä mikä on oikein
ennemmin kuin elää mieliksi ihmisille.
Anna Porio (Kirjasta: Matkaan Naiset. Kirjapaja.)

Siihen aikaan kun aloin jäädä seurakunnan ulkopuolelle käännyin entistä epätoivoisemmin Jumalan puoleen. Rukoilin vain silloin kun tunsin halua siihen. Vedin siihen itseni sellaisena kuin olin – bulimiat ja kaikki.Silloin tällöin minusta tuntui, että rukoukseni saavutti, kohtasi jonkun. Sin vaikutelman kaikupohjasta. Rukoukseni ei hajonutkaan merkityksettömiksi palasiksi kosmokseen. Joku oli vastaanottanut sen ja rukoukseni pysyi kasassa. Siltä minusta tuntui ja täytyin toivolla.

Kunnes kaikki alkoikin mennä pahemmin pieleen. Bulimiakohtaukset pahenivat jne. tällaisen rukouksen jälkeen. Aloin tiedostamattomasti pelätä rukousta. En silloin osannut tietoisesti yhdistää näitä asioita toisiinsa.

Jäljelle jäi vain epätoivoinen:
”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.!”
Tai vain ”Jeesus, Jeesus, Jeesus”, milloin tahansa, missä tahansa.
Ajattelin jopa niin hävyttömästi, että ”jokainen polttamani savukekin on rukous sinun puoleesi.”

Mistä kummasta olen saanut sen käsityksen, että ihmisen kasvu tai muuttuminen on yhtä yksinkertaista kun vaatteiden vaihto?

Kuitenkin tuntuu itsepetokselta, luottaa siihen, että Jumala saa muuttaa minut tavallaan ja ajallaan. Tapahtukoon hänen tahtonsa. Jos niin tekee voi tietämättään taistella Jumalan nimessä Jumalaa vastaan. Siitä huolimatta, mitä teen tai jätän tekemättä, tai juuri sen vuoksi on polttava ikävä Jeesuksen läheisyyteen, elävään hengittävään yhteyteen Hänen kanssaan.
Kirjeesi oli taas kerran niin jumalallisen inhimillinen. En muista sainko sinulta vai keneltä nöyryyden määritelmä: Nöyryys on yksinkertaista totuuden tunnistamista ja tunnustamista. Sillä on ollut minulle todella vapauttava vaikutus.
Synnintunnustuksella en enää ajattele niinkään sitä tai tuota tekoa vaa paremminkin itseni tunnistamista ja tunnustamista Jumalalle.

Kun muutama vuosi sitten aloin selailla Raamattua, ensimmäiset löytämäni sanat koskivat totuutta:
”Totuutta minä halajan, salatuimpaan saakka.” Siitä minun intohimoni syttyi.
Joskus saa saarnoista kuvan, että armo on kuin kaunis pyhävaate jota ei kuitenkaan voi kuin ihastella kaukaa. Ei sitä saa arkena käyttää. Sinun kirjeistäsi olen ammentanut toivoa toivottomalle tapaukselle. Samoin Nouwenilta Stinisselitä ja muutamilta muilta.

Jokin aika sitten minulle tapahtui jotain todella tärkeää…
…Makasin sängyssä miettien etten minä todellakaan voi tietää itsestäni tämän ruumiin, sielun ja hengen sisällä, mikä on mitäkin. Mikä on sielullista ja mikä on Pyhän Hengen vaikuttamaa, jos hän ylipäänsä suostuu tekemään työtään tällaisessa kaikkeen hyvään haluttomassa himojen orjassa. Ajattelin, etten todellakaan voi muuta kuin pyytää ja luottaa että Jeesus tekee kaiken ulkopuoleltani.

Syvissä mietteissä menin olkkariin ja aukaisin tottumuksesta TV:n. Istahdin ja katsoin Chaplin kekkuloi Hitlerinä itkettävän naurettavasti, elokuvassaan Diktaattori. Huokaisin, suljin silmäni ja peitin kasvoni käsilläni. En ajatellut varsinaisesti rukoilevani (kirjoitan kuiskaten). Sanoin vain mielessäni Jeesukselle mietteitäni:
”En minä pysty enää erottamaan itsestäni sielullista ja Sinun työtäsi, puhumattakaan siitä että pystyisin hallitsemaan niitä. En pysty hallitsemaan edes tupakanpolttoani. Hallitse sinä jeesus kaikkea minussa. Sido itseesi rakkauden sitein, tapahtukoon sinun tahtosi…”

En muista mitä kaikkea sanoin, mutta sanat alkoivat tulla yhä harvemmin, enkä miettinyt enää mitä seuraavaksi sanoisin. Sanat vain tulivat yksi kerrallaan. Minä tavallaan huomioin ne ulkopuolelta, tyyliin: ”Olipa hyvin sanottu.”

Sitten, yllättäen – lämpö alkoi virrata minuun ylhäältä alas asti ja minussa säkenöi kuin tähtisade!
Säikähdin sitä – tunsin, että joku toinen oli ottanut hallinnan, enkä tiennyt mitä minulle oikein tapahtuu…
Putosin itkuun kuin lapsi aistiessani, etten ollut huoneessa yksin. Lähelläni oli toinen! Vahva läsnäolon tuntu. Persoonan.

Vapisin ja itkin kädet kasvoillani:
”Oletko se todella sinä?!”, henkäisin.
”Sinä olet elävä todellisuus!”
Minä vain itkin – tyrskin itkuani.
En tiedä miten kauan tuo hetki kesti, mutta vähitellen itkuni alkoi vaimeta. Nikottelin, minun oli kuuma. Olin hämmentynyt, levoton ja tyyni yhtaikaa. En tiennyt mitä ajatella Miksi minulle, tällaiselle ja minä poltan tupakkaakin.
En halua analysoida tätä rikki, käännellä likaisin käsin. Pyydän, että Hän sitoisi meidät itseensä kokonaisiksi nimensä kunniaksi.

Kuulun niihin, jotka eivät ole eläneet. Olen niin ”ylioppinut” äitini opetuksen:
”Älä sie vaan luule, et sie siihen pystyt!”
”Älä sie vaan mää sinne!”
”Älä sie vaan koske siihen!”.
”Ne on semmosii – mustalaiset, juutalaiset, pelastusarmeijalaiset, naapurit, adventistit jne.”Eihän se äidin vika ole, että en ole elänyt. Sanot aivan oikein, että ”elä tai älä”. Tosiasia kuitenkin on, että olen tunnevammainen ja olen kaikin tavoin lapsuudestani lähtien yrittänyt salata todellisen minuuteni. Vasta nyt keski-ikäisenä olen muutaman vuoden etsinyt itseäni ja elämää.

Kunnon uskoville olen toivoton tapaus ja kokenutkin sielunhoitaja tuntee otteensa minuun lipsuvan.

Muistan kun elämäni kriisissä mittani oli tullut täyteen. Hädissäni huusin Jumalan puoleen kun huomasin itsesäni esiin pulppuavan vihan. Tuohon rukoukseen Jumala on vastannut antamalla vihan räjähtää yhä uudelleen ja uudelleen.
Kuitenkin minusta tuntuu, että Hän toisaalta tarjosi minulle toisenkin vaihtoehdon:
”Anna kaikille anteeksi heti ja ehdoitta.”

Valitsin vihan ja olen saanut opetella elämään sen kanssa. Päivittäin saan huutaa:
”Herra armahda. Älä hylkää minua. Johdata minut kaikkeen totuuteen ja rakkauteen.”

Näihin rukouksiin hän vastaa vapauttamalla sisältäni lisää ahdistusta ja puhumalla unien kautta asioista, joita en olisi muuten tiedostanut. Entistä vähemmän tiedän mitä pitäisi rukoilla. Minä vain pyydän, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.
Olen tavannut karismaatikkoja, jotka (ehkä erityisen uskon lahjan saaneina) käsittävät Jumalan vastaavan kenen tahansa rukouksiin juuri niinkuin ihminen itse on ymmärtänyt pyytää tapahtuvaksi. Kaikki ”loksahtaa paikoilleen”, niinkuin he sanovat.

Näissä rukoustilanteissa olen vain haavoittunut. Minua on syyllistetty uskon puuteesta.
”Jumala ei kuule syntistä”,
”Sinulla on joku salainen tunnustamaton synti. Tai ainakin lapsesi tekevät syntiä kattosi alla.”
”Jeesus on kantanut sairautesi. Et saa olla masentuntu. Jos pysyt masennuksessasi et ole Jeesuksen oma..”

Olen joutunut tietoisesti ottamaan etäisyyttä näihin kristittyihin, sillä heikko uskoni on heidän kanssaan joutunut haaksirikon partaalle.

Rukouksessa jätän asiani kaikkivaltiaan Jumalan käsiin. Olkoon vastaus mikä tahansa, vaikkapa vaikeneminen, on minulla luottamus siihen, että Hän on viimeisenä seisova multien päällä.

Olen luopunut uskostani ”Hokkus Pokkus” -rukouksiin.
Kun rukoilen hengessä ja totuudessa suurin muutos tapahtuu minussa, rukoilijassa. Hän lähettää minut, rukoilijan auttamaan ja tekemään voitavani lähimmäiseni hädän lievittämiseksi.”

Rakas Isä
“Aamulla herättyäni antamasi lapsen nälkäiseen itkuun
unisin ajatuksin iloitsin maidon virtaamisesta rinnoistani.
Ymmärsin silloin ilosta ja surusta enemmän:
Me tarvitsemme kumpaakin
meille sopivat määrät suhteessa toisiinsa,
jotta voisimme nähdä rakkautesi sisältöä syvemmin.
Ellei imetykseni olisi ollut niin ongelmallinen
en olisi osannut iloita sen onnistumishetkistä nyt.
Niinpä ilo on kuin taulu,
joka on kehystetty surun raameilla,
jotta ilo nähtäisiin kirkkaammin
ja ymmärrettäisiin kuinka hyvä
meidän Taivaallinen Isämme on.
Ei minun tarvitse saada jotakin kokonaan
ennenkuin voi iloita siitä.
Tahdoitkin kertoa näillä palasilla,
ettei ilo ole rajoitettu täyteyksiin,
vaan ilon kukat kukkivatkin runsainpina
surun nummilla ja rikkinäisyyden rinteillä.

Kirjeenne on auttanut ja lohduttanut minua elämäni kipeimmässä, synkässä pimeydessä näkemään ongelmani itseni ulkopuolelta, jotta olen kyennyt ymmärtämään, tuntemaan sisäistä lastani ja kuuntelemaan sen hätähuutoa. Herra on riisunut minua ja opettanut monella tavalla.Te olette ”Jumalan rakkauden uranuurtajia”, jotta kaikki Pyhän Hengen toiminnan esteet kaatuisivat ja Herramme saisi liittää vihdoinkin rakkauden siteellä toisiimme.

Unet ovat paljon auttaneet rukouksiani. Olen ollut kiinnostunut unista noin 9 vuotta. Kirjoitan useimmat niistä unipäiväkirjaani heti aamulla. Aluksi vain ihmettelin uniani.
”Mitä ne merkitsevät? Ovatko ne tärkeitä? Miksi tiettynä ajanjaksona näin juuri tietynkaltaisia unia?”Ajattelin ja rukoilin. Joskus tuntui, että selitys oli aivan tajunnan kynnyksellä, mutta jäi sen taakse. Miten saada niistä kiinni? En tiennyt, mutta jatkoin silti kirjoittamista.

Vähitellen niiden sisältö alkoi aueta. Aloin katsella niitä viesteinä torjutusta sisikunnastani. Nykyään tiedän aika hyvin missä sisäisesti menen. Saan vihjeitä unistani.

Joskus saan ratkaisuihin selviä viiteitä unien kautta. Toiset unet vain palauttavat kadonneita sirpaleita osaksi kokaisuuttani. Niiden jälkeen on jotenkin kokonaisempi, ”löytynyt” olo.

Mieheni ja ystävieni kanssa puhumme paljon unistamme. Se on ollut rakentavaa. Radikaaleissa elämänmuutoksissa teen usein murhia unissani (tapan vanhoja ihmisiä, joista olen itsenäistymässä.). Ylivastuuseen eksyneenä kannan unissa ihmisiä olkapäilläni. Heikkoina aikoina, jolloin en ole pitänyt rajoistani huolta, minut tai taloni ryöstetään.

Jos olen uskoton sisimmille tunnoilleni ta etsin liian helppoja oikoteitä elämässäni olen unissani uskoton miehelleni tai koen jostain muusta syystä vahvaa syyllisyyttä. Kun tarvitsen lepoa ja huomiota, joudun inissani sairaalaan tai johonkin hoitolaitokseen. Aamulla tiedän paremmin pyytää mitä tarvitsen, etti minun oikeasti tarvitse mennä hoitoon.
Hengellisesti ja henkisesti rikkaina aikoina uin paljon väsymättä lainkaan. päinvastaisissa tilanteissa viherkasvini lakastuvat tai niiden juurille tulee tuholaisia.

Kun vanhat asiat vaivaavat minua yritän vihaisena tapetoida taloani – vääränlaisilla tapeteilla.
Kun en näe tai käytä mahdollisuuksiani asun upeissa palatseissa – piikana tai alivuokralaisena.
Uusien asioiden muhiessa synnytän tai joku muu synnyttää.

Unet rohkaisevat minua suurempaan rehellisyyteen. Luontaisesti minulla on taipumus kaunistella asioita tai vaieta niistä. Kun minulla on joku kipeä hengellinen tarve, pystyn rukouksessani täsmentämään pyyntöni unieni avulla.
On kintoisaa lukea unipäiväkirjaa ja todeta, että taas ollaan siinä tai tässä asiassa edetty himpun verran.”
“Minulle Jumala puhuu unissa. Uskon, että unet ovat se väline, joilla Hän hoitaa vaikeat ja torjutut asiani käsittelyyn ja sitä kautta paranemaan.

Unet ovat ymmärtääkseni pitäneet minut ”terveen kirjoissa”, eli hulluuteni purkautuu yöllä unissa, joten voin sielunelämäni järkkymisestäni huolimattaelää kutakuinkin yhteiskuntakelpoisena. Ikävintä on se, että tuollainen ”kaksoiselämä” vie voimia. Paha sanoa, mutta useimmiten aamulla olen rättiväsynyt ja monesti aivan kuin ruumiillisesti hakattu.

On myös unia joiden sanomaa en ole ottanut vakavasti.

Ennen avioliiton solmimista näin unen kauniista linnamaisesta talosta. Kuljin tulevan mieheni kanssa taloon ostamaan kihloja. Sisältä talo oli ulkokuorensa vastakohta, ruma ja rähjäinen röttelö. Kauppias sanoi että meille hän ei myy kultaisia sormuksia. Lähdimme ulos ”katinkultaisten” sormusten kanssa pahoilla mielin. Ulkoapäin tuo talo oli edelleen todella ihana.

Ei liene vaikeaa tulkita tuota unta sisäiseksi varoitukseksi. Tänään elän ulkoa kauniissa avioliittolinnakkeessa, joka on sisältä rähjäinen röttelö, avioliiton irvikuva.

Usein rosvot yrittivät unessa viedä käsilaukkuni ja usein vevätkin. Tämä painajainen häipyi ”listoilta” kun totesin erään kerran: ”Vieköön, sillä eihän siellä ole enää mitään sisällä.”
Olen ollut ymmärtävinäni, että olen unissani itse ollut hoivaamani puoleksi nahaton koiranpentu, jota kukaan muu ei ole huolinut hellittäväksi, vaikka tarjosin sitä myös kristityille ihmisille. Tuo koiranpentu on sittemmin kasvanut ja muuttunut ihan kauniiksi kultaiseksi noutajaksi. Nyt sen tilalla unissani parkuu alaston ihmislapsi kylmien rautojen päällä maaten.

Olen ehkä liiankin kriittinen kaikenlaisten profetioiden suhteen, mutta uskon saaneeni Jumalalta lupauksen sisäisestä paranemisesta. Ihmettelin kovasti kun sanottiin:
”Sinä paranet sitä mukaa kun kestät sitä.”
Silloin ajattelin, mitähän kestämistä paranemisessa oikein voi olla.
Nyt tiedän, että siinä sitä vasta kestämistä onkin.”
“Monet ystäväni sanovat, etteivät näe unia, eivät ainakaan muista niitä.

Minusta tuntuu kuin Isä pitäisi öisin minua sylissään, itseään lähempänä kuin jotain muuta. näen silloin tällöin unia, jotka ovat osoittautuneet Hänen viesteikseen. Myös minua itseäni Luojani niissä ”peilaa” minulle, että oppisin itseäni paremmin tuntemaan.”

“Kirjoitan aamulla unen päiväkirjaani viipyen samalla sen mahdollisessa viestissä, jota eina en löydä (Muistan kun kerran puhelimessa toppuuttelit intoani tajuta jokainen uneni). Kesken jääviä unia näen harvoin. Yhtään järissyttävää seesam-aukene-unta en ole nähnyt. Sen sijaan ne tarjoavat minulle hyvää hahmotusapua ja ennen kaikkea roppakaupalla rohkaisua. kesken taantumis- ja nääntymiskausienikin minulle on yöllä viestitetty:
”Olet sittenkin matkalla.”

Kaivoin esille parin viimeisen vuoden päiväkirjat. Havaitsin unieni katselun alkaneen noin puolitoista vuotta sitten. Siihen asti unet tulivat ja menivät minun niihin pahemmin pysähtymättä.
Vuosien takaa muistan vain yhden toistuvan teeman: Istun lentokoneessa, joka ei koskaan noussut ilmaan vaan jatkoi loputonta lähtökiitoaan. Pelkäsin sen ilmaannousua. Se sopi hyvin siihenaikaiseen elämääni. Elin umpiomaisessa kontrolli-nimisessä olotilassa uskaltautuamatta heittäytyä tuntemattomaan seikkailuun nimeltä elämä. Edes orgasmiin ei minusta silloin ollut.
Kontrollistani kielivät lukuisat kurssillaolo-uneni. Milloi oli hameeni takaa halki, milloin sukissani silmäpako jne. Aina tuo sama ”Huomasiko joku” -säpsähdys ja kiire vaatteenvaihtoon. Lähes aina niissää unissa vallitsi lapsuudesta tuttu muut-ksekenään-minä ulkona-tunnelma.

Lukuisia kertoja olen laskeutunut portaita alas. Viesti on aina ollut sama:
”Kannattaa laskeutua.”

Samaan sarjaan kuuluu uni, jossa olen lammen rannalla miettimässä uskaltaisinko laskea jalkani veteen. Pelkään upottavaa liejupohjaa. Kun vihdoin uskallan jalkani kohtaavat turvallisen kovan savipohjan, jossa kahlaan mielin määrin.
”Alitajunnassani on paljon pelottavaa kipua, mutta se ei nielaise minua mukaansa”, päättelen vesi- ja porrasunistani.
Samaa valoisaa sarjaa ovat kaksi parin päivän sisällä näkemääni vauvaunta. Molemmissa ihastelin vastasyntynyttä.
Ensimmäisessä unessa vauva tuotiin jostakin eteeni, toisessa olin synnyttänyt sen itse. Mitä tähtisilmiä, suloisia kuin mitkäkin. Malttamattomana odotin miestäni näyttääkseni miten nätin vauvan olin saanut:
Enää en kyseenalaista omaa tervetulleisuuttani tähän maailmaan. Olenpa kokenut vauvana mitä tahansa, olen silti ollut suloinen lapsi. Jos sitä ei ole huomattu, vika on ollut näkijöissä.

Kroonista häpeäntunnettani koskettelevat myös rotta- ja hiiriuneni. Aiemmissa oli teemana yöpyminen rottien täyttämässä huoneessa. Unet päättyivät syvän inhon tunteeseen (itseinhoon).

Jokin aika sitten näin unen, jossa alkutilanne oli sama, mutta nyt suunnittelinkin muuttoa tuosta huoneesta hotelliin. Sinnekin ilmaantui tuo harmaa livahtelija, mutta se muuttuikin iljettävästä otuksesta valko-ruskeaturkkiseksi, hellyttäväksi söpöliiniksi, jota paikalle ilmestynyt kissakaan ei halunut pyydystää.

Tämä kannustaa minua jatkamaan häpeäni häätämistä. Minä, rumanharmaa häpeähiiri, olen kokemassa muodonmuutoksen. Tynnyrissä kasvanut tyttä on saanut uusia virikkeitä avartuakseen kohti uusia ulottuvuuksia aikuisena naisena.
Kiitos sinulle osuudestasi siihen, että rukoilen ja näen unia.

Nukuin ja heräsin, kun asuntoni tuli omalla avaimellaan minun näköinen henkilö, mutta jonka koin olevan iloisempi, avoimempi ja valoisampi. Hän saapui kuin omaan kotiinsa. Minua hän ei huomannut lainkaan. Hän tuli kaupasta ja vei ostokset suoraan keittiöön.
Suutuin hänelle. Mitä hän täällä teki? Yritin ajaa hänet pois.
Tulkintani: Asuntooni tullut henkilö oli todella minä itse, jota yritin voimakkaasti torjua. Tajusin, että olin aina pitänyt itseäni hyvin masentavana ja sisäänpäin kääntyneenä ihmisenä, mutta se ei ollutkaan totuus minusta. Näin siis opin jotain valtavan hienoa itsestäni.

Kirjeestäsi jäi eniten mieleen ajatus, että Jumala on oikeasti kiinnostunut minusta ja ajatuksistani, eikä välttämättä niinkään rukouksistani. Ne kun yleensä ovat olleet aika väkinäisiä.
Kun ensimmäisen kerran kokeilin rukoilla vain antaen ajatusteni virrata, tuli mulle visio: Väkinäiset rukoukseni olivat rautatanko, joka tuntui epämiellyttävältä sisälläni, kun taas ajatukseni, joille annoin luvan juosta Jumalalle, olivat kiisseliä, joka pehmeästi soljui minusta ja minussa. Rautatanko jäi sinne kiisselin keskelle, mutta ehkä se ajanmittaan sulaa mukaan.Muutenkin olen alkanut pikkuhiljaa tajuta, että Jumala tosiaan haluaa kuulla minusta, on kiinnostunut minusta, haluaa että puhun hänelle, ajattelen hänelle. Kirjeesi toi tämän ajatuksen tietoisuuteeni ja vahvisti sitä.”

Totesin, mikä valtava voimavara minulla on ollut siinä, että olen muutaman vuoden ajan siunannut jokaisen lapsen ennen kuin he kävivät nukkumaan. Sain idean aikanaan sinulta.
Siitä aukeni mulle isot asiat. Aloin siunata lapsiani ja miestäni.Se on poikinut paljon hyvää. Päällimmäisin hyvä on se, että en kanna heistä huolta. Luovutan heidät Jumalan, Jeesuksen suojaaviin ja varjeleviin käsiin. Olen näin varjeltunut itse ja varjellut perheeni ylihuolehtivalta äidiltä, joka koko ajan pelkää että lasille sattuu jotain koulumatkalla, retkellä, ihan arkipäivässä jne.

Mitä ihmellisintä, minä todella luotan, että he ovat hyvässä suojeluksessa.!!!

…Hakeuduin Raamattupiiriin ja luin erilaisia kirjoja lisää. Kulutin erään ystävän voimavaroja kohtuuttomasti. Hän antoi minulle kirjeesi ”Eikö Kukaan välitä?” Hotkaisin sen yhtenä suupalana. Vihdoinkin sain nimiä omalle pahalle ololleni. Luin sitä kuin omaa elämänkertaani.”Miten joku osaa kertoa noin selkeästi sen mitä minä olen vuosia yrittänyt ymmärtää!?”

Tilasin itselleni Ystäväkirjeet ja luin heti kaikki, jotka vähääkää tuntuivat sivuavan omaa kriisiäni
Eräässä kirjeessä oli selkokielistä ja ihan järkeenkäypää opetusta siitä mitä raamatun kehoitus rukoilla vihollisten puolesta voisi nykypäivänä merkitä.

Raamatunkohta oli tuttu kotoa, saarnoista, seurapuheista, pyhäkoulusta, kerhoista ja ties mistä linkeistä kristinuskoon ja seurakuntaan. Minulle se oli kuitenkin vain kaunista teoriaa. milloinkaan en ollut laittanut kehoitusta käytäntöön.

Koska oma paha oloni jatkui ja minulla tuntui olevan roppakaupalla ihmisiä joita oli vaikea kohdata, ajattelin että en mitään menetäkään vaikka alkaisin siunata heitä Herran siunauksella.

Aloin siunata – yhtä kerralaan – kaikkia niitä lähipiirini ihmisiä joita lapsuuden maisemaani kuului, olivatpa he sitten eläviä tai jo kuolleita. Jatkoin siunaamista niin kauan, kunnes tunsin ihmeellisen rauhan leviävän sisälleni…
Kun arkipäivän tilanteissa tajusin törmänneeni omaan sisäiseen haavaan, aloin pohtia miten se on syntynyt. Kuka tai ketkä ovat olleet vaikuttamassa sen syntyyn. kenen tai keiden puolesta minun tulisi rukoilla Herran siunausta.
Aluksi minulle riitti vain tietoisuus haavasta ja sen syntyyn vaikuttaneesta henkilöstä. mutta kun jatkoin rukoustaisteluani tajusin, että jos tunnistan vain pari tietoa kamppailuni on liian tuskaista.

Saatoin kärsiä ankarista päänkivuista parikin päivää. Jaksoin vain itkeä ja rukoilla – silti minun pitäisi jaksaa selvitä myös perhe-elämän ja arkiaskareiden kanssa.

Vähitellen aloin oppia kevyempää taktiikkaa.

Rukoilin ensin pois kivuliaimmat tilanteet joita haavan synnystä nousi mieleeni. Sitten jaottelin elämäni pienempiin pätkiin esim kuukausi kerralaan.  Kuljin pieninä pätkinä läpi lapsuuden, kouluiän, muurosvaiheen jne. Lopuksi rukoilin vielä määrittelemättömästi kunnes tunsin, että saavutan rauhan.

Rukoustyöskentelyn eri vaiheissa koen erilaisia tuntemuksia eri puolilla kehoa.

Aluksi usein tunnen päänsärkyä, joka vaihtelee eri puolilla päätä – se lienee sitä vihaa (takaraivoa ja vaikka mitä). Usein tunnen myös pistelyä olkapään tienoilla – sen olen tunnistanut suruksi. Vähitellen alan tuntea kipua rinnassa sydämen kohdalla. Sekin siirtyy puolelta toiselle. Kivun voimakkuudesta voin jonkin verran päätellä missä vaiheessa haavan paraneminen on.

Kipu on rukoukseen kannustavaa, koska olen oppinut luottamaan siihen, että sitä seuraa ihana rauha. On aika siirtyä rukoilemaan toisen henkilön puolesta saman haavan tiimoilta.
Rukosutyöskentelyn edetessä olen saanut huomata, että omat allergiset oireeni ovat lieventyneet, ihmissuhteeni ovat jo hieman parantuneet ja alan selkeämmin nähdä itsestäni (haavoistani ja asenteistani) johtuvia syitä, jotka ovat vaikuttaneet avioliittoomme.

Totuuden nimessä on kerrottava myös se, että olen kokenut myös henkien taistelua, toivottomuutta, yöllisiä heräämisiä tunteeseen, että paholainen itse on läsnä… Kuitenkin selkeä kokemus siitä, että sisäiset haavani ovat alkaneet parantua. Monet muut rukousvastaukset ovat kannustamassa minua jatkamaan niiden siunaamista, jotka minua vainoavat.”

Esirukous on minulle kaikein pyhin palvelun alue.
Eräässä vaiheessa vielä epäilin sen merkitystä, mutta kokemus junamatkalla herätti minut.
Olin ostanut paikkalipun, mutta varaamallani penkillä istuikin joku muu. En viitsinyt tehdä siitä numeroa vaan istuin hänen viereensä. Otin kirjan kassista ja aloin lukea.
Pian tuli sellainen olo, kuin Jumala olisi sanonut:
”Laske kirja kädestäsi ja rukoile vieressäsi istuvan ihmisen puolesta.”
Ajattelin ettei se ainakaan haittaisi ja aloin mielessäni rukoilla hänen puolestaan (Ulkonaisesti en tietenkään näyttänyt sitä millään tavalla.) Katsoin syrjäsilmällä naapuriani enkä huomannut mitään erikoista.
Kysyin Jumalata:
”No, mitä nyt?”
Hän vastasi:
”Jatka vain rauhassa.”
Hetken kuluttua vilkaisin uudestaan ja näin kyynelten valuvan vierustoverini poskilla. Kysyin Jumalalta miltei syyttävästi
”No, mitäs minä nyt teen?”
Vastauksena koin kuinka paljon Jumala rakastaa tuota ihmistä ja halusi välittää sen hänelle minun kauttani.
”Mutta eihän sellaista voi noin vain mennä sanomaan vieraalle ihmiselle!”
”Katso vaikka ikkunasta ulos ja kerro hänelle mitä sinä siellä näet.”
Ehdotuksesta toimeen.
”Ompas siellä nuhruista ja harmaata,” sanoin ääneen ikäänkuin itsekseni puhuen.Tämä laukaisi viersessäni istuvan sisällä jotakin ja hän alkoi purkaa minulle oman elämänsä harmautta, kertoen kaikista niistä tuskaisista oloista joiden vallassa hän juuri nyt oli. Tästä alkoi keskustelu jonka aikana saatoin ihan luonnollisesti välittää hänelle jotakin Jumalan rakkaudesta.

Saan välillä sydämelleni ihmisiä, joilla on ahdistus tai henkinen sairaus. Saatan rukoilla heidän puolestaan vain yksittäisen ajan tai ssilloin tällöin monen vuoden aikana. Joskus tuntuu merkitykselliseltä ottaa yhteyttä kyseiseen henkilöön, mutta toisinaan pidän asian vain itseni ja Jumalan välisenä. Tämä on rukouselämäni tärkein ja yksityisin alue.
Jollakin tavalla olen antanut Jumalalle luvan herättää minut vaikka yöllä esirukoukseen, jos siihen on tarve. Niihin kokemuksiin liittyy usein voimakkaita tuntemuksia. Josus saatan nähdä jotakin ja joskus saan sanallisessa muodossa tietää jotain. Joskus olen rukouksessa kokenut hätätilanteen laukeavan.

Tämä on niin pyhä alue, että pyydän jatkuvasti viisautta ymmärtääkseni mitä minä voin siitä sanoa ja kenelle. Voisimpa käytää tätä lahjaa niin viisaasti ja rakkaudellisesti, ettei sitä tarvitsisi ottaa minulta pois.

Enismmäinen kosketukseni rukoukseen oli äidin opettama iltarukous. Siinä rukouksessa oli Herran siunaus ja koko perhe lueteltuna. Sitten se hullu nuoruus, jonka aikana rukous harveni. Ajan ja elämän myllerryksessä, vanhemmiten, rukous on tullut taas läheiseksi ja jokapäiväiseksi.Kaikkein tärkein rukousvastaus liittyy mieheni sairauteen ja kuolemaan. Minulle näytettuiin kuinka kova taistelu käydään sielun vihollisen kanssa, mutta esirukouksien voima pelasti ja armo löytyi lähdön hetkellä. Meitä rukoilijoita oli monta, joista en tiennyt kuin jälkeenpäin. Itse huusin Jumalan puoleen, ettei ottaisi miestäni pois ennenkuin kirkastaa armonsa ja itsensä. Näin tapahtui. Miheni viimeinen sana oli:
”Rauha.”

Tästä rukousvastauksesta en osaa kiittää niin paljon kuin pitäisi. Olen aivan ymmälläni siitä.”
“Yksi asia on selvä: Esirukousmotiivini ovat olleet sitä sun tätä ja pahoin pelkään että ovat vieläkin.
”Pelasta se tai se”, oli pitkään putkiuskovaisen ainoa esirukous.

Ei tietenkään hassumpi pyyntö, mutta ne motiivit, ne motiivit! Suppeasta elämänkatsomuksesta lähtevää hengellistä metsästystä ja uskovaisen roolikäyttäytymistä kaikki tyynni.

Myöhemmin tutustuin kärsimyksen ikuisuuskysymykeen kantapään kautta: Oman valuvikaisuuteni krooninen kolotus alkoi maalata elämää yhä tummansävyisemmäksi. Mielsin itseni yksinäiseksi kärsimyssaarekkeen asukiksi. Ympärilläni näin vain hyvin toimeentulevia ihmisiä.

Sittemmin kirjallisuuden ja silmät auki kulkemisen kautta aloin löytää saarekkeelta muitakin kanssaeläjiä. Tämä rupukansa kohtalonyhteys ei kuitenkaan liiemmin lohduttanut. Pikemminkin kärsivien tuska sain minunkin ahdistuskäyräni nousuun ja pahaa oloani helpottaakseni esirukoilemaan.

Varsinkin lasten kärsimys alkoi raastaa kipuhermoani sietämättömästi.

Jokainen uutiskuva ja mainintakin lasten pahoinvoinnista runteli yhden haavan lisää sieluuni. Nuo kuvat työntyivät joka paikkaan, rakasteluhetkkiinkin. Monesti menetin yöuneni noiden tuskaisten silmien takia. Ilman esirukousmahdollisuutta olisin kai seonnut.

Rukoilin lähistömme alkoholistiperheen pojan, Mirja Pyykön ohjelman lapsisyöpäpotilaiden, Brasilian katulasten jne puolesta helpottaakseni omaa ahdistustani, en osoituksena sydämeni terveestä avartumisesta koko maailmalle.
Nyt tiedän tuon sydämen puristavasta kyllyydestä nousseen rukouksen olleenkin oman kärsivän lapseni hädän ilmausta. Jotain siitä ehkä aavistelinkin enkä voinut kuin jatkaa tätä huutoani elämän julmuuden edessä.

Tämä vaihe sisälsi myös aikoja, jolloin ”Miksi Jumala sallii” -kysymys mykisti rukouksenikin, tummiin vesiin hukkumassa räpistellessäni.

Paljon on tapahtunut sitten noiden aikojen, mutta edelleenkin löydän itseni käyttämästä esirukousta ahdistuslääkkeenä lievittääkseni lapseni hätää.

Näin latautuneista rukouksista on latteus kaukana, mutta tiedän myös kokemuksesta mikä on puiseva velvollisuusrukoilu.
Tuttu nimilista on silmieni edessä auki, mutta sydämeni on kiinni persoonille. Kyselen kannattaako moinen kirjaineten puolesta rukoilu. Joskus sinnittelen urakan loppuun. Joskus fantasia tai muu sivustatuleva tuulenpuuska tempaa nimiluettelon, jonka annankin sillä erää mennä. Välillä unohdan koko listan päiväkausiksi.

Toisinaan tuo nimilista on kuitenkin täynnä tai ainakin siellä täällä on ihmiskasvoja, joiden puolesta ihan oikeasti tahdon rukoilla. Syy voi olla se, että olen itse Jumalan rakkauden koskettama ja ymmärrän Jumalan rakstavan näitäkin ihmisiä samalla intensiteetillä.

Tiedotusvälineiden ehtymätön esirukousaihevaraston äärellä riittäisi tietysti työtä aamusta iltaan. En vain jaksaisi jatkuvasti viipyä tuossa massakärsimyksessä, enkä päivästä toiseen rukoilla:
”Auta somalialaisia, auta kaikkia sodan uhreja” jne.

Koen esirukoukseni hukkuvan massojen joukkoon. Pitääkseni sen vireillä tarvitsen jotakin konkreettisempaa ja yksilöllisempää (”Muista sitä tuntemaani nälkäleirin avustustyöntekijää, sitä TV:ssä esiteltyä sarajevolaisperhettä kellariasunnossaan ym.”).

”Anna Jugoslaviaan rauha” -rukouksen mielekkyys tulee kyseenalaiseksi uutisten käydessä yhä helvetillisisemmiksi.
Hyvä kun jotkut jaksavat olla uskollisia tuossa rukouksessaan. Tämä irtipäässeiden demonien riehunta on kyllä oman esirukoukseni lamaannuttanut. Koko sota järjestelmällisine vankileiriraiskauksineen on möykky, jonka tunnustelemiseen uskoni ja rakkauteni ei riitä. Siksi huokaisen vain tuon kalpean kellariperheen tai vesijonossa kranaattivaaran keskellä seisovien puolesta. Jospa Jumala katsoisi edes yksilöitten puoleen kun ei näytä mahtavan mitään tälle kokonaiskauhunäytelmälle.

Liekö esirukousta vai mitä, mutta minulle on luonnollista rukoilla eläinten ja luonnon puolestakin.
Kun luomakunta tänä päivänä huokaa yhä raskaammin, ei ole pahitteeksi ihmisenkin yhtyä myös tähän valitusvirteen. Vaikkeivät eläimet ole Jumalan kuvia eikä niillä ole ainakaan sellaista sielua kuin ihmisellä, päihittävät ne jossakin kohdin luomakunnan kruunuksi kutsutun kaksijalkaisen. Ne näyttävät toteuttavan sitä, mihin ne on alunperin luotukin, eivätkä rakenna keskitysleirejä tai kidutuskeskuksia vaan tappavan vain nälkäänsä. Entä olisiko ihmisellä jotakin opittavaa koiran liikuttavasta uskollisuudesta tai kissan itsenäisyydestä, joka ei tarkoita itseriittoisuutta.

Mitä esirukous oikein on?
Miten sillä vaikutetaan asioiden kulkuun?
Miten Jumala meiltä niitä vastaanottaa, määrään tuijottaenko? Toisin sanoen, mitä suurempi määrä rukouksia jonkun puolesta, sitä näyttävämpi Jumalan puuttuminen hänen elämäänsä?

Haiskahtaisi vähän epikseltä. Entä tuo yksinäisistä yksinäisin laitapuolen kulkija, jonka hautajaistenkin ainoat omaiset ovat viranomaiset? Armoton ”jolla on sille annetaan jne” -lakiko tämän ö-luokan kansalaisen kohtalon aina iäisyysosaa myöten, koska kukaan ei noteerannut häntä edes rukouksissaan?
Kysymyksiä, epäilyjä, vanhojen itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista.
Jään uteliaana odottamaan minkälaista tekstiä yön hiljaisuudessa toimistossasi syntyy.

Ystävyyden kukkien siemenet
noudetaan murheen laaksosta,
epäonnistumisien ja kivun kukkuloilta,
itkujen penkereiltä.
Ne istutetaan totuuden multaan
ja kastellaan nöyryyden ja anteeksiannon vedellä.