Henkeä pidätellen luin tätä tekstiäsi. Luulen, että olet kirjoittanut yhden kaikkein tärkeimmistä kirjeistäsi- ehkä tärkeimmän. Se on juuri niin vahvan poleeminen kuin pitää ollakin. Please älä vaan kiltinnä tai laimenna sitä jos siitä kirjan aiot tehdä.
Minusta on myös hyväksi, että pidät yllä henkilökohtaista väriä esityksessäsi. Tällä tavoin panet tosin itsesi alttiiksi. Vastapainoksi “objektiivisille dokumenteille” sain lukea jotain elävän tuntuista.
Luonteeltani olen kriittinen ja epäilevä. Varsinkin tämän monivuotisen kriisin aikana olen kyseenalaistanut kaiken, varsinkin uskonasioita ja myös terapiaa, jossa olen käynyt. Olen aika lailla joutunut ottamaan etäisyyttä asioihin, joihin olen ennen luottanut ja uskonut. Jäljelle on jäänyt vain tyhjyys ja turvattomuus. Tätä taustaa vasten olen aika yllättynyt itseeni, että luettuani tekstisi, päällimmäiseksi tunteeksi, kokemukseksi jäi jotenkin tasapainoinen olo. Vaikken ihan kaikkea allekirjoittanutkaan ja kysymyksiäkin jäi. Otit riittävän monipuolisesti ja kriittisesti huomioon eri asioita, etkä antanut valmiita vastauksia ja esittänyt itsevarmasti teorioita, niinkuin monilla on tapana.
Aion tilauttaa hoitotieteen opiskelijoille opuksesi, (opettajalla on nääs valtaa) jotta saisivat ajantasalla olevaa terapia-alan kirjallisuutta luettavakseen. Kaikenkaikkiaan, kiitos vielä kerran tiiviistä ja itsesikin likoon laittavasta tekstistäsi.
Daniel kommentoi: Tilaus tuli ja on lähetetty. Muutamiin muihinkin oppilaitoksiin sitä on jo tilattu. Sinun oppilaasi halusivat välttämättä maksaa 50 kappale. Kiitos siitä. Kympilläkin lähtee jos suuria määriä tilataan.
Risuja
Terapiakirja tuntui toisella lukemalla jopa kiinnostavammalta kuin ensimmäisellä. Ensi kerralla lukiessani minua ajoittain häiritsi asioiden mustavalkoistaminen,kielen karkeus tai jonkinlainen iltsarityyppinen sensaatiohakuisuus,jonkinlainen halpahintaisuus,jolla tunsin sinun myyvän asiaasi. Ja hitsi, kun kirjoitat aggressin järjestelmällisesti yhdellä g:llä…
Daniel kommentoi: Hyvä kun huomasit. Ehkä minulla sittenkin on liian vähän tuota aggggressiota.
Tyylillisesti yritän tietoisesti liikkua aika vaikeassa välimaastossa, akateemisesti varteenotettavan ja kansantajuisen tekstin välillä. Yritän tehdä kotilaksyni hyvin, ja lukemiseen menee paljon enemmän aikaa kuin kirjoittamiseen ja yritän houkutella lukijaa käymään “lähteillä”. Vältän sivistyssanojen käyttöä, milloin se vain tuntuu mahdolliselta. Jos asian voi sanoa eksplisiittisesti, niin miksei sitä voisi sanoa suoraan? Mitä iltismäisyyteen tulee, minun on kai ymmärrettävä kommenttisi ansaitsemattomana imarteluna Iltalehteä kohtaan.
Hiukan liian negatiivinen sävy jäi tekstistäsi terapian kykyyn auttaa apua hakevia.
Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut kokeneen ja ammattitaitoisen, (tosin joskus tosi ärsyttävän, teennäisen ja liian analysoivan) terapeutin. Olen myös tyytyväinen, että terapiavaihtoehtoja punnitessani minulla oli tarpeeksi rohkeutta valita työskentelyareenaksi ryhmäterapia.
Daniel kommentoi: Koska niin vahvasti kritisoin kohtaamatonta terapiaa olen voinut luoda liian kielteisen kuvan yleisestä käytännöstä. Olen pahoillani. En missään tapauksessa toivo, että kukaan sen tähden jättää hakeutumatta terapiaan.
Sinä olet onnellisessa asemassa. Tökeröinkään terapeutti ei voi täysin ehkäistä sitä mitä ryhmäläiset oppivat toisiltaan ja hyvä ryhmäterapeutti rohkaisee nimenomaan sitä.
Kun on yritetty tilastollisesti verrata erilaisia terapiamentelmiä ainoa merkittävä tilastollinen ero löytyy ryhmä- ja yksilöterapian välillä. Melkein mikä tahansa ryhmätetapiamenetelmä tuottaa parempia tuloksi kuin melkein mikä tahansa yksilöterapiamenetelmä.
Tuntuu, että se mitä kritisoit, edustaa jotain harvinaista ääri-ilmiötä. Mainitsitkin, että se ammattilaisten mukaan on väistymässä. Niin minäkin uskon. Miksi siis taistella sellaista vastaan, joka jo muutenkin on lähes menneisyyttä?
Daniel kommentoi: Voi kuinka toivoisinkin, että kritiikkini olisi turha – ettei siihen olisi aihetta. Jokainen tehkööt johtopäätöksensä oman kokemuksensa pohjalta.
…Myös sinun toimintatapasi perustuu lukuisten teoreetikkojen ideoihin, tietoisesti tai tiedostamattomasti… Erilaisia painotuksia tarvitaan, ovathan asiakkaat ja heidän ongelmansakin erilaisia.”
Daniel kommentoi: Totta. Ehkä hutkin teorioita ja tekniikoita liikaa, kun toisaalta kuitenkin vetoankin niihin ja käytän niitä. Olo on kuin nokikolarilla: mitä enemmän putsaa sen mustemmaksi tulee.
Kommentteja ja kokemuksia
Aihe on tärkeä ja kammottava. Hyvä että olet tästä kirjoittanut…
Suomalainen X vaikutti minusta terveemmältä kuin mitä itse olen. Minä en tunne tai en uskalla ajatellakaan tuntevani että tarvitsisin läheisyyttä tai kosketusta. Mieluiten kuljeskelisin irti kaikesta ja kaikista. Kohtaamiseenkaan ei vedä kaipaus lähelle, vaan siihen työntää väsymys ja inho ja pelko. Kun ihmisten kanssa on pakko olla, ja kun ilman rakkauden valoa ihmisessä näkyy niin paljon pimeää. Onko tämä sama asia?
Kun muutama vuosi sitten luin Buberin kirjan Minä ja sinä, tiesin että tämä on tärkeää ja että en ymmärrä tätä ollenkaan ja että juuri tämä on se mikä minulta puuttuu. Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, jos aiot olla mukana ihmisten maailmassa…
Daniel kommentoi: Niin, ja Jumalan maailmassa. Koska tämä ihmisten maailma on Jumalan maailma.
Rehellisyytesi vihloo kuin pora hermossa. Sanot ruman ja vastenmielisen totuuden, eikä se ole vain sinun kokemuksesi.
Kuinka vaikeaa onkaan kaivata kohtaamista ihmisten kanssa joiden tympeys pelottaa ja teeskentelevyys inhottaa. Ei se herätä suurta janoa. Samalla kuitenkin väsyn omaan pakenemiseeni ja tajuan että on pakko kohdata. Ei sitä voi lempeämmin sanoa. Totta, kohtaamisen lempeä puoli on se, että siihen ylipäänsä on mahdollisuus. Mutta sen tulinen puoli näkyy tuimana pakkona, teräksisenä niskalenkkinä jonka sanoma on tinkimätön: ilman kohtaamista kuolemme – yksityisesti ja yhteisöllisesti, ajallisesti ja ikuisesti.
Juttelin tänään erään miehen kanssa jonka rakkaus oli tullut torjutuksi. Keskustelun aikana juolahti mieleeni, että helvetti ei taidakaan olla kuuma. Minä uskon, että se on kylmä, hyytävä tila jossa mikään ei enää tunnu miltään, eikä mikään merkitse mitään… eikä sekään merkitse mikään ettei millään ole enää mitään väliä. Se on viimeinen pakopaikka rakastamiselta ja rakastettuna olemiselta. Siellä kaikki tulet ovat sammuneet ja mikään ei enään pala. Olen maistellut tuota olotilaa. Joskus luulin, että minä vain joudun siihen tahtomattani, ja pelkäsin sitä. Vihdoin tajusin, että tämähän on se paikka johon pakenen kun en uskalla rakastaa, enkä olla rakastettu. Minun vastuullani on jäänkö tähän vai astunko ulos vajavaisen rakkauden maailmaan – epätäydellisetn ihmisten yhteyteen.
Yhdessä asiassa en usko sinua kokonaan: Väität ettet kaipaa.
Kirjeen loppupuolella puhut omista sokeista kohdistasi. Tulin ajatelleeksi, että “sokeus” on oikeastaan hyvin tärkeää. Minun oli kaivettava esiin eräs Katri Taanilan, runo, joka sanoo paremmin kuin itse kykenisin, mitä tarkoitan. Se on tällainen:
Sinä lähdet joka aamu
puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan,
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen,
uskoen ja lujasti toivoen
että tähän puolittain näkevien ja ymmärtävien maailmaan
raajarikkoiseen ja kyttyräiseen vajavuuteen
on kätketty täydellisyyden ihme.
Tämän tietäminen on uskoa ja toivoa,
tämän kantaminen rakkautta,
ja minulle -rakkauden käskyläisenä olemista.
Daniel kommentoi: Mistä sokeista kohdistani sinä oikein puhut? En minä vaan näe sellaisia ;-)
Olematta millään lailla terapia-ammattilainen olen pitkään pyörittänyt mielessä ajatusta ‘jokapäiväisestä terapiasta’. Minusta jokainen on – halusi tai ei, tiedostaa tai ei – ‘parantava’ tai haittaava vaikuttaja kohtaamiensa ihmisten elämässä. Olin ajatellut sitä aiemmin puhtaasti käyttäytymisteknisenä asiana, joka sairaanhoitajan työssäni tulee korostetusti esille.
Näen päivittäin, kuinka hoitohenkilöstön toiminta ja suhtautuminen asiakkaisiin vaikuttaa näihin. Sama pätee tietenkin muissakin työyhteisöissä, sairaalassa vain kaikki on niin korostettua, koska siellä on tämä potilas-suhde, joka tosiaan korostaa ammattilaisen valtaa ja ‘kohteena’ olevan avuttomuutta. Toimin ‘fyysisellä’ erikoisalalla, missä aivan yleisesti ollaan luvattoman tautikeskeisiä – hoidetaan tauteja, ei ihmistä. Jotkut jopa toimivat niin, että sanana ‘hoitaminen’ on alkanut tuntua jotenkin epäterveeltä, joltain, mikä itseasiassa on vahingollista tai tarpeetonta.
Sellainen ‘tautitekninen’ hoitaminen ei mielestäni ole rehellistä. Usein näkee selvästi, että muka fyysisen sairauden osittaisena syynä ovat ihan muut, jopa lyhyessä kontaktissa esiin tunkevat asiat, joihin ei ‘hoito’ lainkaan kajoa, joita ei edes haluta tietää. Monet puolustautuvat selittämällä, että ei ole tarkoituskaan puuttua ihmisen elämään, että se on hänen oma asiansa. Mutta jos joku tuo elämänsä toisen eteen ja pyytää apua, onko sitä oikeus ohittaa?
Toki on sellaisia ihmisiä, jotka eivät haluakaan muuta kuin tiukasti ‘rajattua’ hoitoa: lääkkeen, leikkauksen, toimintaohjeen. Kaikki eivät kuitenkaan ole samalla tavalla tiukasti kiinni elämänsä ohjaksissa. Osa ihmisistä ajelehtii elämässään vailla käsitystä syistä ja seurauksista, ymmärtämättä muuta kuin pahan olon tai sairauden oireet ja seuraamukset.”
Daniel kommentoi: Onkohan reilu kolme vuotta voimassa ollut potilaslaki mitenkään muuttanut tilannetta? Osaavatko/uskaltavatko potilaat ottaa yhteyttä sairaalan potilasasiamieheen?
Toisaalta eihän kohtaamista voi lailla säätää, eikä se valittamalla parane. Laki on kuitenkin sikäli hyvä asia, että se alleviivaa edes ystävällisen ja inhimillisen kohtelun merkitystä.
Kohtaamiseen tarvitsemme innoitusta, uskoa ja rohkaisua. Sitä toivon saavasi kirjeestä joka kertoo kohtaamisista mielisairaalassa.
Henkilökohtaisen puheenvuoron näkökohta sävytti suurinta osaa tekstiä. Näinhän olit kai sen tarkoittanutkin. Lukiessani yritin olla ottamatta ennenaikaista kantaa siihen, mitä olit sanomassa. Tämä auttoi ja loppua kohden tulin yhä tyytyväisemmäksi siitä, että olin päättänyt lukea koko jutun. Erikoisesti teki vaikutuksen lukea, mitä terapeutin sisällä saattaa liikkua ja mitä tunteita hänellä saattaa olla. Häivähdys inhimillisyyttä hätkähdytti.”
Luettelo kysymyksistä joita terapeutilta olisi syytä kysyä ennen aloitusta oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta heräsi epäily toimiiko homma käytännössä. Jäin kaipaamaan sellaisia kysymyksiä, joilla selvitetään, onko psykoterapia loppujen lopuksi se toiminta, jota tarvitaan. Eli mitä normaalielämän toimintoja olisi olemassa joilla voisi tulla toimeen.
Daniel kommentoi: Totta, en asettanut psykoterapiaa itsessään kyseenalaiseksi, koska monet siitä hyötyvät. Kun kuvasin käsitystäni kohtaavasta terapiasta en ehkä tullut tarpeeksi paljon korostaneeksi sitä, että nämä samat mahdollisuudet ovat olemassa missä tahansa suhteessa, missä ihmiset ottavat toisensa vakavasti.
Hengellisyys oli mukana – kuinkas muuten. Tässä vaiheessa olin jo eksynyt pitkälle ihmettelemään yksilön, yhteisöjen ja yhteiskunnan suhteita ja kehittymistä. Yksilön kannalta ja kohtaamisen kannalta sinänsä hengellisyyttä ei kai voida jättää pois. Yhteiskunnan laitoksena, toimintona psykoterapia on taas jotain muuta. Eli jos kärjistetään, niin yksilön avuntarve ja auttaminen liikkuu eri ulottuvuudessa kuin yhteiskunnan “palvelut”.
Minusta parasta kirjassa oli loppuosa (hengellisyydestä). Olin kiitollinen ja onnellinen, että puhuit Hänestä, vaikka en oikein kärsinyt lukea tekstiä.
Kerran ryhmässä toin esille, miten vaikeassa ympäristössä elin. Koin, ettei minua kuunnella siinä ympäristössä. Tereapeutti totesi vaan, että eikö se ole aika yleistä. Piste. Olin aika huuli pyöreenä tuon suhtautumisen jälkeen.
Daniel kommentoi: Tuossa tilanteessa Fransiscus Assisilialainenkin olisi turvautunut Valiumiin.
Hämmästyttävä havainto oli, että tekstisi loppua kohden sympatiani perinteistä psykoanalyysiä kohtaan kasvoivat. Samalla psykoanalyysi oli kohonnut autettavien ja auttajien keskinäisestä sekoilusta kohti ihmishuuruista vapaata tieteellistä tutkimusta.
Näkökulmani moniin asioihin on nyt vanhemmiten “kieroutunut” siinä mielessä, että olen ruvennut kyselemään itsestään selvistä asioista, että minkä tähden ja miksi ne ovat niinkuin ovat. Niinkuin nyt esimerkiksi sielunhoito ja sairaanhoito. Toistuvana teemana näyttää olevan yksilön ja yhteisön suhde. Oikeaoppisuus vastaan underground-kulttuuri. Voiko yhteisö olla superolento, joka käyttää yksilöitä hyväkseen? jne.
Tässä suhteessa kirjasi on oikein piristävä piikki moneenkin suuntaan. Sellaisen kirjoittaminen edellyttää kansalaisrohkeutta ja muutakin. Sinulla näyttää olevan harvinaisen hyvät edellytykset.
Ennen tarapian aloittamista kävin erään sielunhoitajan luona jonkin aikaa. Kun ajattelen noita kohtaamisia, vaikuttavimmin mieleeni ovat jääneet lyhyet rukoushetket ja sielunhoitajan lämpimät halaukset. Nämä elementit valitettavasti puuttuvat terapiasta.
Daniel kommentoi: Kyllä jotkut terapeutit koskettavatkin. Rukous on kyllä virallisissa puitteissa aika harvinaista.
Olen punninnut ja kritisoinut terapeuttini menetelmiä ja tapaa toimia ja välillä olen ollut viittä vaille valmis lopettamaan terapian turhautumisen takia, mutta olen kuitenkin jatkanut. Aluksi (ja vieläkin) kritisoin juuri samoja asioita, mihin tekstissäsi kiinnitit huomiota. Olin terapiaa aloittaessa todella lukossa ja koin, ettei terapeutti välittänyt vaikka olin hiljaa ja voin pahoin. Koin sen totaalisena hylkäämisenä, jota olen kokenut muutenkin paljon elämäni aikana. Luotin aika paljon terapeutin kykyyn tietää, mikä minulle on parasta. Näin jälkeenpäin ajatellen reilumpaa terapeutin kohdalta olisi ollut, että hän olisi selvittänyt tarkemmin työskentelymenetelmät heti aluksi. Onneksi olin kärsivällinen, sillä tajusin lopulta, että minun on otettava itse vastuu itsestäni ja otettava tilaa näkyä. Luulen kuitenkin, että avautumiseni olisi käynyt huomattavasti nopeammin, jos olisin kokenut terapeuttini taholta rakastavampaa suhtautumista.
Toisaalta terapeutin kärsivällisyys saattoi olla osoitus rakkaudesta ja yksilöllisyyteni kunnioittamisesta. Lopulta olen myös uskaltautunut kertoa turhautumiseni terapeuttia ja muita ryhmäläisiä kohtaan. Olen myös alkanut ilmaista tunteita terapian ulkopuolella oleville ihmisille.
Onneksi olin tarpeeksi vahva, etten vaikeimpana hetkenä tappanut itseäni, kun tuntui, ettei pahaa oloani oteta vastaan missään. Tosin en osannut tuoda sitä edes julki. Mutta terapeutilla oli aika moinen vastuu jättää estoiset, pelokkaat arat, sulkeutuneet “potilaat” vaille tarvitsevaa huomiota ja ymmärrystä. Toisaalta olisinko osannut ottaa mitään positiivista vastaan siinä vaiheessa? Vaikeita kysymyksiä, mutta kokonaisvaikutus tässä vaiheessa terapiasta on, että se on auttanut minua eteenpäin. Olen hieman rohkeampi kohtaamaan ihmisiä ja luottavaisempi elämää kohtaan. Tosin elämääni on tullut myös samaan aikaan muita tyydyttäviä ihmissuhteita, joten varmaan molemmilla tekijöillä on ollut vaikutusta tervehtymiseeni.
Joskus (itse asiassa aika usein) psykoterapiaryhmässä on tosi vaikeeta kuunnella toisten paskoja, kun oma sisin huutaa tuskaa ja ammottaa tyhjillään rakkauden nälästä. Mutta se on opettanut kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja omat ongelmat ovat tipahtaneet jalustalta. En enää pidä kiinni niistä kuin rakkaasta lapsesta, josta en luopuisi… Toiset ryhmäläiset ovat monesti auttaneet antamaan kokemuksille sanoja joita itselläni ei vielä ole ollut.
Olen myös kuullut “kauhutarinoita” terapeuteista ja kokemuksista, joita kuvasit. Ehkä juuri sen takia en ole yksin luottanut terapeutin sanaan ja menetelmiin, enkä ole sopeutunut ongelmien pyörittämiseen ja analysointiin. Ja olen löytänyt itsessäni olevia voimavaroja. Tarkalleen en osaa kertoa, miten tämä eheytyminen on tapahtunut.
Terapian menetelmistä vielä… Itse koen, että joskus parasta terapiaa ja toisen kohtaamista tapahtuu hiljaisuudessa tai musiikin kautta tai jonkun asian yhdessä tekemisen kautta. Sanat helposti peittävät tunteita… Joskus olo on niin rikkinäinen ja haavoittuvainen, että ei jaksa kuulla tai puhua yhtään sanaa. On asioita ja tunteita, joita ei voi kuvata sanoin. Olen kokenut, että terapiassa ei ole mahdollisuutta eikä aikaa tähän herkkyyteen.
Daniel kommentoi: Joskus kun olemme kokeneet että ryhmässä on liian paljon tyhjiä sanoja, olemme ehdottaneet yhteistä kävelyretkeä (tunti – puolitoista) jonka aikana puhutaan vain sanoitta. Jälkeenpäin on yhdessä ihmetelty kuinka paljon merkityksellisiä asioita voi ilmaista ilman sanoja.
Puhut varovaisuudesta toisen sisikunnan edessä. Olen lähes täysin samaa mieltä, mutta itse olen joskus kokenut ja toivonut, että minut pistettäisiin seinää vasten ja joku todella rohkeasti sanoisi, mikä minun elämässä on pielessä. Eli olen kokenut, että olen sokea itselleni ja käyttäytymiselle, ja harvoin kukaan uskaltaa puuttua siihen, vaikka olen ääneen toivonut palautetta käyttäytymisestäni. Olen kokenut tätä nimenomaan terapiassa. Mielestäni joskus rakkaus on sitä, ettei ole liian lepsu toista kohtaan.
…En malta olla myös mainitsematta kirjaa “ihmisen hoitamisen kiehtovuus” -lähtökohtia kohtaamiseen dialogisessa yhteistyötilassa, 1996 (Kirjayhtymän Studia-sarjan hoitotieteen oppikirja), Siinä on viitattu runsaasti aikaisempiin kirjoituksiisi.
Daniel kommentoi: Kas, kas. Täytyypä hankkia. Se on varmaan hyvä (ainakin lähdemateriaalista päätellen).
Terapia-kirje tuntui tutulta ja itse koetulta. Terapeuttini ei ole suostunut ihmiseksi vaikka jo kaksi viotta olen sitä häneltä suorastaan rukoillut. Jo vuosi sitten sanoin hänelle että pidät ammatillista valtaa vaikenemisellasi. Olen usein pyytänyt palautetta ja kysynyt miten hän minut on kokenut. Hän ei vastaa mitään. On kuin puunukke, jolla ilmekään ei värähdä…
Vaikeaa tässä tilanteessa on lopettaakaan, koska koen kunniaanikin loukatun…
Ainoa selitys minkä hän antaa on tuo sama vanha transferenssijuttu. Tunteeni häntä kohtaan johtuvat vain siitä että äitini… Hänen tehtävänsä tuntuu olevan vain pudottaa takaisin siihen rotkoon, josta on jo nousemassa. On tehnyt mieli kysyä onko hän todella noin pirullinen vain onko hän vain tyhmä. On aika katkeraa jos joudun lopettamaan terapian tähän.
…Olen kokenut poliklinikalla käynnit turhauttavina. Vaikka kerron asioistani kuinka perusteellisesti saan pitkässä koulutuksessa olleilta ihmisiltä vastaukseksi vain “Vain niin”, tai “Onpa ikävää.”… En myöskään saa missään realimaailman ongelmassa minkäänlaista ohjetta tai neuvoa… En ole kuitenkaan loukannut heitä kritiikilläni, sillä saatan vielä tarvita sairaslomaa, “mömmöjä”, tai erilaisia lausuntoja heiltä. Tässä tilanteessa ei ole oikein varaa tehdä virallisista auttajistaan vihollisia.
Kiitos kirjeestäsi. Luin sen melkein kertaistumalta, koska aihe oli niin koskettava ja mielenkiintoinen. Olet taas tehnyt hienon työn…
Kun lopulta päätin lopettaa terapeuttini sanoi läksiäisiksi, “Jos nyt lopetat, et parane koskaan.” Minun kohdaltani KELAn kustantama terapia meni aivan hukkaan…
Myöhemmin sain Al-anon ryhmistä ja AIDS-tukikeskuksesta kaiken sen avun, mitä terapialta toivoin.
Suomessa käydessäni törmäsin tuohon kirjoittamaasi terapiaopukseen. Sen verran se kolahti että masennuin täysin… no ei vainenkaan. Itse asiassa muistelin myös meidan kohtaamistamme. En tiedä luetaanko se terapiaksi vai ei. Se mistä eniten sinussa pidin oli se, että vältät sielutieteilijän roolin ottamista ja kunnioitat toisen tietämystä itsestään. Ainakaan suomalaiset terapeutit eivät sitä tee (sen kummemmin kuin useimmat uskovaisetkaan hengellisten diagnoosiensa kanssa). Kokemukseni muun muassa X-sairaalan psykoterapiassa oli täysin ihmisarvoa alentavaa. Täytyy olla tosi terve jos menee hakemaan psyykkistä apua sieltä, selviytyäkseen hengissä. Ja jos ne ei kestä tuskaasi, he piiloutuvat diagnoosien taakse, jos ei muuta niin olet niille rajatilapersoonallisuus…
Daniel kommentoi: Kiitos. Minusta näistä kielteisistä kokemusksista täytyy saada puhua. Positiivisiakin kokemuksia on paljon. Sain viimeksi tänään puhelun, jossa asianomainen halusi kertoa omasta terapeutistaan (joka on analyytikko). Hänen kokemuksensa kuulostivat hyvin rohkaisevilta. Terapeutti antoi kuulemma asiakkaan itse ehdottaa mitä kirjoitettaisiin KELA:lle lähetettävään diagnoosiin ja lisäaika-anomukseen. Hän sai reilusti itse määritellä ongelmansa, kertoa, miten terapia on häntä auttanut ja perustella miksi hän tarvitsisi sitä vielä vuoden verran lisää. Kuulosti upeelta.
Itselläni on hyviä kokemuksia psykoterapiasta. Seurakunnassa kokemieni jälkeen en hevin menisi purkamaan huoliani papille (en tahdo yleistää). Olen oppinut arvostamaan tietynlaista ammattitaitoa. Uskon kokeneeni todellista välittämistä näennäisestä pidättyvyydestä huolimatta. Pahinta minusta on näennäiseen välittämiseen verhottu piittaamattomuus. Heti ei välttämättä huomaa mistä on kysymys, mutta pidemmän päälle kyllä.
Luettuani Buber-kirjeesi minulle valkeni entistä selvemmin tuo jokapäiväisen hoitamisen ajatus. Kun ihmiset kohtaavat, ammatillisesti tai yksityisesti, sen pitäisi aina olla ‘tapahtuma’, johon liittyy laatuvaatimus. Etenkin ammatillisessa suhteessa tuon laatuvaatimuksen pitäisi olla hyvin tiedostettu. Ihmisen pitää päästä ‘esille’, näkyviin kokonaisena – tai ainakin sellaisena kuin itse haluaa tulla nähdyksi. Jos kohtaamista rajoittavat minuuttiaikataulun lisäksi haluttomuus ‘nähdä’ toista kokonaisuutena tai pelko tuoda esiin ongelmiansa, niin mitä se sitten on ? Täysin merkityksetöntä – kumpikaan ei anna eikä saa, mitään ei tapahdu ! Saman vaatimuksen voisi asettaa kaikkeen kohtaamiseen. Kadun ruuhkassakin voi antaa toiselle jotain muutaman sekunnin aikana, jotain sellaista mikä parantaa ja hoitaa.
