Pelko on varmaan vakituisin seuralaiseni. Piano-elokuvaakin katsellessa jo alkukuvien valtameren jättiläisaallot syöksyivät suoraan päälleni ja loppuajan tuijotin vuoroin elokuvaa ja vuoroin punaista ulos-lamppua, miettien koska pitäisi syöksyä pihalle.
Tuohon kuvaan kilpistyi koko elämäni keskeisin kauhu: Ylivoimainen uhka vyöryy päälleni ja pelkään hukkuvani noihin tuhovoimien aaltoihin.
Kirjeesi ensimmäiseen alaotsikkoon ”uskallanko peltätä” olisin lapsena vastannut puistellen hämmentyneenä päätäni. Silloin joka-aamuinen kysymykseni oli: ”Millä päällä se on tänään?” Jos ovet paukkuivat vähänkin kovempaa alkoivat krooniset sydämentykytykset ja toisenlaisen paukkeen odottelu. Koulussa jouduin väkisin hymyillen laulamaan ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan…” ja visusti vakenemaan pelostani vaikka jouduin yöllisten kauhunäytelmien katsojaksi. En saanut, uskaltanut enkä osannut pelätä tai ainakaan ilmaista pelkoani.
Hartioissani ja kumarassa ryhdissäni tämä itseni salaaminen, ohittaminen ja halveksiminen näkyi väistämättä. Sisäinen pakastearkkuni alkoi muutenkin säröillä ja paljastaa sisältöään fobioiden ja neuroosien muodossa.
Vastauskoontulleena luin ja kuuntelin kuuliaisesti kaikki lopunajan kauhukertomukset käsittämättä vielä millaisia myrkkyannoksia sisuksiini nielin ilman hajuakaan oikeasta armosta ja Jumalan isyydestä. Vaikka viimeiset ajan merkit tulivat ja menivät horjuin päivästä toiseen uskovien vainot silmieni edessä: ”Pian ne alkavat enkä ole edes valmis.” Siispä harjoittelemaan kidutuksen kestämistä. Saunasta tuli valmentautumispaikkani. Tuijotin hehkuvaa kiuasta ja keskityin kuvittelemaan, millaiselta tuntuisi kiukaan päällä istuminen. Joskus murruin kesken harjoitusten, mutta urheasti palasin asiaan seuraavalla kerralla. Ohjelmaan kuului myös jääkylmä suihku, jonka kestoaikaa pidensin kerta kerralta. Olin vajaan vuoden ikäisen esikoisvauvan äiti, mutta ajatukseni harhailivat eri kidutusmenetelmissä ja kysymyksessä miten kestäisin kunkin rääkin. Onneksi suhteellisuudentajuni heräsi, mutta vasta vuosien kuluttua uskalsin tietoisesti karttaa yhä hullummaksi käyvää eskatologista kirjallisuutta.
Silti pelko oli tullut elämääni jäädäkseen. Ohdakkeiseksi osoittautuneen vaimouteni ja äitiyteni myötä aloin pelätä jo koko elämää. Tulevaisuudessa häämötti vainot (joita en tulisi kestämään) eikä tämä päiväkään yleensä tarjonnut kurjuutta kummempaa. Minä, syntymässä säikähtänyt olin impotentti elämään.
Mutta jotenkinhan tätä sonta- ja kivirekeä piti vetää, jos ei kyvyillä niin sitten kyvyttömyydellä. Rajasin elämäni pelkojeni mukaan pysyäkseni edes pihisten hengissä. Ympäröivä maailma merkitsi minulle osaavien ja pärjäävien isännöimää areenaa, jonne minun kaltaiset virhekappaleet jahdattiin syljettäväksi ja revittäväksi. Jumalan mielisuosio tietystikin lepäsi näiden kyvykkäiden yllä. Siksi rakensin asumuksekseni turvallisen putken ja vedin mukaani ainoan puolustajani: mieheni. Joko eläisimme laatimieni rajojen sisällä tai hukkuisimme. Minä sanelin mitä tehdään, minne mennään ja ketä tavataan, tai pikemminkin mitä ei tehdä jne.
Korviini edelleen kantautuvat kehoitukset Jumalalle antautumisesta kuulostivat mielettömältä hiostukselta: ”Vai vielä antautua nitistäjieni pääsuojelijalle!” Minut oli aina niin tyrmäävästi voitettu etten enää kestänyt minkään valtakunnan voittajia huseeraamaan lähelleni ja sorkkimaan elämääni. Nekin hengelliset isähahmot joihin olin tuntenut varovaista viehtymystä osoittautuivat kupliksi. Puhe Abbasta koski tietenkin vain pärjääjiä.
Kirjeesi äärellä tein tavattoman mielenkiintoisia havaintoja suhtautumisestani tiettyihin hengellisiin käsitteisiin. Sydämeni ei ole koskaan lämmennyt Jumalan voitokkuudelle, kunnialle tai pyhyydellekään. Onko Jumalan kaikinpuolinen ylivoimaisuus merkinnyt minulle mitätöidyksi, nöyryytetyksi ja lyödyksi tulemista? Siksikö olen pelännyt Hänen todellista astumistaan elämääni?
Torjuva asenteeni Jumalalle antautumista kohtaan lienee myös pohjautunut tuohon Hellstenin mainitsemaan katastrofipelkoon. Koska lapsuuteni oli niin täynnä katastrofeja olen aikuisiässäkin jatkanut niiden odottamista joka nurkan takaa. Jumalaa olen pitänyt taivaallisena ylipäällikkönä, joka antaa katastrofeille iskumääräyksiä. Kukapa tuollaista Jumalaa voisi olla välttelemättä!
Pyhää pelkoakin olen pelännyt ja kurtistellut naamaani koko pyhyys-käsitteen edessä. Palvonta ei ole istunut sanastooni ja kiittäminenkin on kangerrellut. Olen tiennyt puutteeni tässäkin, mutta ollut voimaton tulemaan Jumalan pyhyyttä palvovaksi mallikristityksi.
Kirjeesi antoi kuitenkin Jumalan pyhyydestä aivan uusia ulottuvuuksia, joita en vierastakaan. Niiden kautta saatan paremmin uskaltaa pyhyyden lähestymistä. Kirjoitat kauniisti alkuasukkaiden luonnon kunnioituksesta ja tässä kohden pyhyys yllättäen tuleekin minua lähelle. Levoton, hatara ja neuroottinen mieleni on aidosti pystynyt pysähtymään ja mykistymään vain luonnossa. Siellä olen uudestaan ja uudestaan voimattomasti itkenyt aina kun olen tavannut uuden hakkuuaukion tai muun hävityksen kauhistuksen tutuissa ja rakkaissa samoilumaisemissani. En halua koskaan turtua näihin näkyihin. En ikinä halua suhtautua neutraalisti myöskään noihin röyhkeisiin pikakiitäjiin, jotka mistään piittaamatta halkovat vettä ja ovat luvatta ottaneet diktaattorin oikeudet luonnon valtakunnassa. Jotkut harvat luonnolle koituvat voitot, kuten taannoisen eduskunnan päätöksen Kolin suojelusta otin vastaan syvällä helpotuksella. Kerrankin bisnes-öykkäreiden raiskaussuunnitelmat raukesivat. Olkoot animismia tai mitä tahansa -ismia, minulle luonto merkitsee persoonaan verrattavaa kunnioituksen kohdetta. Niinäkin vuosina jolloin elin vääristyneen jumalakuvani pauloissa luonto oli ainoa kapean uskonsäikeeni ylläpitäjä.
Pitkään tunsin syvää huonoudentunnetta toisten joukossa siitäkin, ettei minusta ollut toisten kanssa rukoilemaan. Sanat juuttuivat kurkkuuni eikä valmis Isä meidän -rukouskaan onnistunut kun hermostuksissani sotkin sanat pahanpäiväisesti. Palava uskovaisuushan mitattiin rukousten pituudella. Pitkään kesti ennenkuin toisenlainen opetus (arvaapa kenen?) vapautti minut kyseenalaistamaan nämä rukousjaarittelut ja siihen liittyvän kaanaankielen. Nyt kirjoitat Jumalan kunnioituksesta. Hänen salattu olemuksensa saakin minut terveellisellä tavalla vaikenemaan. Meikäläisen kuvioissa uskostaan piti todistaa heti seuraavana päivänä, ettei vain jäisi kuolevaksi salauskovaiseksi. Voi sitä väkivaltaa.
Vielä kolmaskin kuvaamasi Jumalan pyhyyden puoli, Hänen täydellinen vastakohtaisuutensa ihmiseen verrattuna, merkitsee minulle uutta ja tärkeää pureskeltavaa. Joudun kysymään, olenko tuntenut aitoa synnintuntoa lainkaan. Syyllisyyteni on aina ollut tuota hedelmätöntä itseni sättimistä. Jumalan armo on vieläkin kuin lyhyt auringonpilkahdus tummien pilvien välistä. Vastoinkäymiset ja lamakaudet kutsuvat helposti esiin isäni näköisen erekko- tai hirmuhallitsija -jumalan. Onko Jumalan lempeyden etsintä sitten vääjäämätöntä pullamössöuskonnollisuuteen ajautumista? Miten oppisin kesken toipumiseni terveellä tavalla ottamaan huomioon sekä Jumalan armollisyyden, että ankaruuden, kun jälkimmäinen jo sananakin jähmettää minut nurkassa kyyhöttäväksi hiireksi. Zhirinovskin kaltaiset, isääni muistuttavat vallanpitäjät pystyvät helposti lamaannuttamaan oloni ja eloni yhä uhkaavammaksi käyvässä maailmassa.
Löytyykö suon tilalle järkkymätön kallio? Kirjoitat: ”Kuolkaa niille voimille, jotka ovat tappaneet teidät!” Väität sen olevan myös kuolemista systeemin hallintavallalle ja heräämistä tosi minuuteen, aitoon ihmisyyteen, Jumalan lapseuteen. Voisiko lapsenomainen turvautuminen Korkeimpaan todella viedä voiman ja vallan niiltä systeemeiltä joille olen alistunut?
Ensimmäiseen, jo lapsena tapahtuneeseen kuolemaan ajauduin vääjäämättömästi pakon edessä. Tämä toinen, eläväksi tekevä kuoleminen, ei tunnukaan yhtä väistämättömältä. Tarvitsen edes murun verran uskoa Jumalaan, joka salaisesti auttaa kuolinkamppailussani.
Ensilukemalta kirjeesi oli minulle kova pala purtavaksi. Pelkoni lähtivät liikkelle nurkistaan, eikä kirjeen loppupuolen evankeliumi mahtanut niille mitään. Fiksoiduin kauheaan pyhään Jumalaan. Jälleen kerran olin hyvästelemässä armoa ankein mielin elämästäni: ”Johan Daniel kirjeen lykkäsi”, tuumailin turhautuneena. En kuitenkaan voinut sitä tehdä.
Luin kirjeesi toisen ja kolmannenkin kerran. Kiihtynyt pulssini alkoi tasaantua ja tavoitin toisenlaisiakin sävyjä. Aloin innolla maistella ilmaisua: ”Parantava, vahvistava ja rakastava voittaja.”
Asun maalaismaistaajamassa, jonka ilmapiiriin ei tunnu kuuluvan pelon ja haavojen tunnustaminen sen enempää seurakunnan pienryhmissä, Lions-ladyjen kahvikekkereillä kuin miesurhojen metsästysporukoissakaan. Työttömät ja muut huonosti voivat pelkäävät leimatuksi tulemista. Rautaiset emäntätyypit ja muut raatajat eivät moista ”henkitieteilyä” kaipaa senkään jälkeen kun mahahaava ja infrakti ovat kertoneet kiusallisia totuuksia heidänkin elämästään.
Kirjeesi julistaa pelon yleisinhimilliseksi, sallituksi tunteeksi, joka pakottaa meidät elämän tärkeimpien tosiasioiden eteen. Tällaisesta materiaalista on huutava pula ainakin meidän leveysasteilla. Pidän tavastasi asettaa oikeisiin mittasuhteisiinsa ihmisen korskea itseriittoisuus ja valheellinen sankaruus, antaen sen sijaan kunnian Hänelle, jolle kunnia kuuluu. Tämä on taas niitä kirjeitä, joihin on palattava yhä uudelleen. Saamattomana ja kaikin puolin avuttomana raamatuntutkiskelijana tunnustan tarvitsevani tällaisia mainioita ammennusastioita päästäkseni raikkaan elämänveden ulottuville. Hyvä kun uskalsin lukea kirjeesi ja hyvä kun uskalsit sen kirjoittaa.”
Virtahepo-kurssien jälkeen alan nyt olla PELKO-vaiheessa. Kirjeesi nostatti niiden keskeltä esille Jumala-kaipuun, väsymyksen yksin yrittämiseen, eristäytymiseen ja omavoimaisuuteen. Itseriittoisuus ei hellitä helposti, mutta itsepintainen pelko onkin hyvä seuralainen. luulin ennen, että siitä pitää päästä eroon.
Nyt alan elää pelkoani todeksi, kuunnella edessä näkyvää tyhjyyden ääntä, ahdistuksen sanomaa, valittamatta ja syyttämättä tunteistani muita. Haluan löytää uudestaan Jumalan (ISIN niinkuin sinä kirjoitit). Kiitos peloistasi!
Silloin kun ei ole mitään luottamusta Korkeampaan, on pakko itse hallita, heikkonakin. Minulla on hyvin syvälle juurtunut viha ja katkeruus Jumalaa kohtaan – jokin kova ja nöyrtymätön osa minua. Osittain olen saanut sen perheperintönä. Liian varhain jouduin seuraamaan asennetta, joka ei pidä mitään pyhänä. Kaikki ovat vain käyttöesineitä, miehet, naiset ja jopa lapset…
Olen sitä mieltä, että Jumalan kunnioitusta ei saa – kuten sanoit – tongittua tunteista, – joo mutta ei välttämättä edes asenteita tarkistamalla. Kuinkahan paljon tässä on kysymys parannuksen tekemisestä ja toisaalta parantumisesta. Kuinkahan paljon tään ihmeeseen tarvitaan jokin Jumalan erityinen ilmoitus itsestään. Pietari, josta kirjoitit tarvitsi sitä. Samoin Saulus, Job ja kumppanit. Tuskin heille asennesaarnat olisivat riittäneet. Heidän tuli joutua kosketuksiin tämän persoonallisen Pyhän kanssa. Se teki heistä syntisiä. Miten kadehdinkaan tuota synnintuntoa!!! Kiitollisuus, joka siitä nousi lähti todellisesta armon tuntemisesta…
Jostain se kunnioitus olisi löydyttävä. Tai jostain sen pitäisi synyä. Jumalan vihollisena eläminen on kauheinta mitä tiedän…
Sekin on jumalan teko, että ihminen luopuu mistään! ”Henkeni minä annan teidän sisimpäänne ja vaikutan sen että vaellatte käskyjeni mukaan, noudatatte oikeuksiani ja pidätte ne.” (Hes 36) Pitkään olen miettinyt oman vastuun ja Jumalan vaikuttamisen välistä ristiriitaa. Kuka on loppujen lopuksi vastuussa ja mistä? Mikä on minun osuuteni ja mikä Jumalan? Vaikka kannankin tätä katkeruuden perisyntiä, kuka siitä on vastuussa ja minkä verran? En kanna sitä huvikseni. Ei se ole minulle niin rakas, etten raskisi siitä luopua. Se vie minut kuolemaan, enkä mene sinne pelkkää ylpeyttäni. Varmaan sitäkin on mukana, mutta ei see yksin riitä itsemurhan syyksi…
Kuinka hirveästi olenkaan taistellut näitä tuhovoimia vastaan…
On niin pimeää väittää ettenkö haluaisi tästä katkeruudesta eroon. Puhuvat vain kevyesti luopumisesta ja synnin hylkäämisestä. Pskat! Nuo ihmiset eivät ymmärrä mitään niistä hyökyaalloista, joista ei yksinkertaisesti ole eväitä selvitä yksin. Se vaatisi niin paljon muita ihmisiä, rakkautta, kotia, rukousta, apua ja tilaa. En ole sellaisia ososuhteita löytänyt…
On niin tekohurskasta sanoa, että yksin Jeesus riittää. Ei tässä maailmassa ole tarkoitus elää sillä tavalla… Jos Jumalalla ei ole ketään muuta ihmistä, jonka kautta Hän voi rakastaa hän voi ilmaista sen suoraankin – vaan harvoimpa tuntuu tekevän niin…
Kaikesta tästä synnistä huolimatta, minulla oli aina syvä halu, jossakin sieluni sopukoissa, palvella Jumalaa… Olisin halunut olla Jumalan palvelija, ihan tosi, sellainen joka ei ajattele aina vain itseänsä, vaan on valmis ottamaan riskejä muiden tähden, sellainen joka ei katkeroidu vaan luottaa… Sen tiedän että armoa, tosi suurta armoa joka tapauksessa rajan tuolla puolen tarvitsen…
Kaikkea hyvää sinulle, Railille ja yhteiselle työllenne.
Heräämistäni vaikeutti myös uskonnollinen kasvatus jonka pohjalta olin aivopessyt itseni tunnolliseksi toisen posken kääntäjäksi. Olin helppo uhri riistäjille ja raiskaajille.
Jeesuksen rauhoittelu: ”Älä pelkää” oli sekin muuttunut yhdeksi suoritusjumppaohjelmaksi. Ei saa pelätä vaikka viikatteista veistetty tuulimylly vierisi vastaan. Nyt tulkitsen sen niin, ettei Hän halua meidän pelkäävän oman läsnäolonsa tuomaa muutosta…
…Jos olisin uskaltanut kuunnella itseäni en olisi ikinä mennyt X-seurakuntaan. Se on todella pelottavan kipeä neuroosipesä, täysin nimettömien torjuttujen kauhujen julma miinakenttä. Vaikka haluaisin en ilmeisesti koskaan voi saada hyvitystä siitä, että minua niin raskaasti huijattiin.
Nyt olen vihdoin vapaa sidonnaisuuksista noihin piireihin. Uskallan olla omaa mieltä ja myös sanoa sen niinkuin osaan. Minä uskon, että Jumalan rakkaus on lempeä, mutta jylhän yksinäisyyden lävistämä. Katso nyt vaikka sovittajaa ristillä…
Jumalan etsintä ja löytämisen kokemukset tuntuvat olevan samansukuisia ihmisestä ja ajasta toiseen. Jokin hiljaisuudessa koettava hengitys, läheisyys, totuudellisuus ja vapautus. Ja seuraavassa hetkessä epäilyn ja pelon kokemukset. Ja kuitenkin ilo siitä, että ylösnousemuksen kevyt aamu onkin vasta edessä.
Itse olen kasvanut ahtaassa ja mustavalkoisen ankarassa uskonnollisuudessa. On työn takana karsia väärää ja vahingollista uskonnäkemystä. Silti tunnen suunnatonta iloa vilahduksista, joissa Jumalan todellisuuden toisenlaisuus ja ehdoton halu antaa ihmislle Elämä, näyttäytyy.
